Kesämuistoja lapsuudesta

Vaikka vallitseva vuodenaika tuntuu tällä hetkellä kaikkea muuta kuin suvelta, olen viime päivinä palannut muistelemaan lapsuuteni kesiä. Säät olivat todennäköisesti aivan yhtä surkeita kuin nyt, mutta silti mielessäni pyörivät muistot on koristeltu auringolla, lämmöllä ja naurulla.
lapsuuteni_kesät_ennenaamukahviaeivoi

Peikkometsä

Yksi varhaisimmista muistoistani liittyy peikkometsään. Muistan välähdyksiä siitä, miten istuimme isäni ja serkkuni kanssa pienessä kumiveneessä. Isä kuljetti meitä ympäri järveä ja souti lopulta vastarannalle peikkometsään. Veimme Kinder-munista saatuja rihkamasormuksia peikoille, etteivät ne tulisi mökille kiusaksi. Todennäköisesti isä halusi päästä vain krääsästä eroon, mutta me eläydyimme niin täysillä, että serkkuni huutaa yhdellä kotivideolla: ”Anna, näitkö? Mä näin peikon hännänpään.” Voisipa edelleen uskoa kaiken, mitä näkee ja kuulee. Joskus puristaa rintaa olla aikuinen.

Kesäaamut

Kun sitten kasvoin sen verran vanhaksi, että selviydyin kesäisistä arkipäivistä yksin vanhempien ollessa töissä tapanani oli istuskella etupihan portailla odottamassa postia. Parasta oli, jos postimies toi Suosikin, Koululaisen tai jommankumman kesäspesiaalinumeron. Pukeuduin usein vasta, kun vanhemmat tulivat töistä, ja siihen asti vietin päivän aina vihreässä hevospaitulissa. Tuntui, että aurinko paistoi aina. Ja jos ei paistanut, saattoi huoletta istua sohvalla katselemassa Summeria, jonka uimastadionmiljöö piirtyy vieläkin tarkasti mieleeni.

Kuivumaan jätetty makkara

Kun olin noin 10-vuotias, ripustimme serkkujeni kanssa yhtenä mökki-iltana grillimakkaran kärjen roikkumaan saunan seinään hakatusta naulasta. Makkara nahistui kesän aikana, mutta sen raato keikkui naulan päässä vielä muutaman vuoden päästäkin. Voi vain kuvitella, mistä makkara on tehty, jos sen nahka killuu vuosia kuumassa saunassa.

Kokkola

Isäni vanhemmat asuivat Kokkolassa kuolemaansa saakka. Vietimme kesiä merenrantakaupungissa, mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä harvemmin kävin. Jälkikäteen se harmittaa.

Lapsuudessani Kokkolan kesät olivat tietysti aurinkoisia, uimarannalla oli hiekkaa kilometreittäin ja rantojen pensaat olivat täynnä oksettavia itsensäpaljastelijoita, jotka heiluttelivat heppejään lapsille estoitta. Isäni lähti yleensä juoksemaan heidän peräänsä, mutta ne sankarit olivat niin taitavia ja kokeneita, ettei kovakuntoinen isänikään mahtanut heille mitään.

Näin aikuisena kaipaan pysähtyneisyyttä ja merenrantaa, johon en loppujen lopuksi päässyt koskaan tutustumaan kunnolla – varmaan niiden paljastelijoiden takia. Asiaan tulee korjaus ensi vuonna, sillä tein ennakkovarauksen Tankarin majakkasaarelle 30 kilometrin päähän Kokkolan rannikosta. Tarkoitus on yöpyä vanhan luotsiaseman tornihuoneeessa, josta avautuu näkymät jokaiseen ilmansuuntaan. Aaveita näen varmasti, mutta eivätköhän peikot ymmärrä pysyä poissa. Niin monta rihkamasormusta heille annoin.

Mitkä teemat sinun lapsuutesi kesämuistoissa toistuvat?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kun some-paineet saavuttivat minutkin

Olen blogannut noin viisi vuotta, tavoitteellisesti niistä kolme. Viime aikoina moni asia orastavalla some-urallani on tuntunut mitättömältä, ja olen todella pohtinut, mitä ihmettä tavoittelen ja mihin uskon työni johtavan. Kaiken lisäksi elämä tuntuu johdattaneen takaisin journalismin pariin, vaikka aiemmin pyristelin vastaan ja aloin kumartaa toiseen suuntaan – kaupallisuuteen.
anna_maksimoff_ennenaamukahviaeivoiKuva: Eeva Kyyrö

Ajattelen sosiaalisen median olevan tunneli, jossa rämmin. Sen päässä on kyllä valoa, mutten tiedä, koska se tulee vastaan. En kuitenkaan voi kääntyä tai lopettaa, sillä jossakin sisimmässäni tiedän tieni olevan oikea. Vaikka some on minulle ensisijaisesti keino työllistyä omalle alalleni kokopäiväisesti, on blogista tullut niin rakas harrastus, etten osaisi lopettaa enää ollenkaan. Toki välillä mietin, mitä kaikkea tekisin blogilta vapautuvalla ajalla, mutta vastaus olisi jotakin töihin ja kirjoittamiseen liittyvää kuitenkin.

Viime aikoina some on kuitenkin saanut minut tuntemaan riittämättömyyttä. Ei yksityishenkilönä, vaan nimenomaan ammatillisesti. Yksityishenkilönä arkeni on näet varmaankin ihan mielenkiintoista. Elän huoletonta, kohtuullisen vakavaraista ja vapaata arkea, jossa on aikaa levolle, shoppailulle, herkuttelulle ja pakosta raa’alle työnteolle.

Riittämättömyydessä kyse ei ole siitä, että itsetuntoni olisi huono. Tiedän tarkalleen, kuka olen, mitä teen ja miksi teen.

Kamelinselkäni some-kilpajuoksussa katkaisi kuitenkin Instagram, jota teen sisältöjä lähinnä itseni ja ilmeisesti myös tuttujeni iloksi nimimerkillä @annakatariinam. Katselin hurjasti näyttökertoja kerääviä kuvia ja niiden täydellisiä asetelmia, mutta suupieleni vääntyivät mutruun nähdessäni oman kuvani. Seison siinä kuhmalahtelaisella pellolla kukkatakissa. ”Voi helkutti oikeasti, miksi kukaan haluaisi nähdä minua pellolla, työpistettäni keittiössämme tai suosikkikirjaani”, ajattelin katsoessani kuvavirtaani. Yhtäkkiä kaikki tuntui merkityksettömältä, heijastukselta ja valheelta. Siitähän Instagramissa on pitkälti kyse, kuten myös blogissa. Tarkoitus ei ole valehdella, mutta totuus on helppo kehystää. Ja ehkä juuri siksi olen journalisti. Vaikka kaikkea voi maalata toisenväriseksi, en koskaan halua peittää totuutta.

Tarpeettomin, joskin hedelmällinen, näkökulma some-painekeskustelussa on mielestäni se, ketä pitäisi syyttää, sillä ainahan on niin mukavaa etsiä syyllinen, olipa kyseessä mikä tapahtuma tahansa. Turhan monesti syynin alle joutuu se julkaisija, jonka koetaan luovan paineita. Tässä on varmasti koulukuntaeroja, mutta itse ajattelen niin, että jokaisen on kannettava vastuu itsestä niin sosiaalisessa mediassa kuin mediassa. Lähde- ja mediakritiikkiä on opeteltava eikä kaikesta näkemästään voi sysätä vastuuta ulkopuolelle, vaikka ideaalitilanteessa media-alustat olisivat puhtaita kaikesta synkkyydestä, mustavalkoisuudesta ja turhamaisuudesta. Niin ei kuitenkaan tule koskaan olemaan.

Minä en voi syyttää tarpeettomista paineista kuin itseäni. Elämääni on aina leimannut huijarisyndrooma. Ei epäusko tai uskonpuute.

Elämääni on aina leimannut huijarisyndrooma, ajatus siitä, että mitä tahansa teen, ei se kuitenkaan ole tarpeeksi suurta.

Heinäkuussa käyn kirjapainossa sopimassa tuoreimman yritysjuhlakirjani painattamisesta. Kuinka hienolta se kuulostaakaan! Että jälleen kerran minun räpellykseni painetaan isossa talossa. Mutta kukapa sitä lukee, ajattelen kuitenkin.

Olen myös saanut keikkatarjouksia, mikä tuntuu kunnialta kilpaillulla alalla, mutta silti tyhjyys vaivaa. Miksi en ole vieläkään saanut kokopäiväistä työtä?

Vastauksia alan etsiä Tiina Ekmanin teoksesta Huijarisyndrooma – Miksi en usko itseeni (vaikka olen hyvä) (Minerva 2017). Aiheesta puhuminen ei nimittäin ole heikkoutta, vaan niitä kysymyksiä, joita lähes kaikki pohtivat jossakin vaiheessa elämäänsä, etenkin uskoakseni luovalla alalla.

Some on parhaimmillaan mahtava mahdollisuuksien alusta, mutta käyttipä sitä miten tahansa, on aina muistettava, että digitaalinen alusta on aina vain heijastus todellisuudesta. Epätotta ja yhtä monesti tarpeeksi totta, mutta totuudelle painoarvoa ei voi luvata kukaan. Ja siksi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa omaan tekemiseen.

Koetko sosiaalisessa mediassa paineita? Mikä ne aiheuttaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Suuret Tampere-suositukset – näitä palveluita minä käytän

Vaikka poikkeusolojen pahin vaihe on takana päin ainakin toistaiseksi, on nyt jos koskaan aika tukea paikallisia yrittäjiä. Tämän jutun palvelut ovat niitä, joita minä ihan aidosti Tampereella käytän ja suosittelen lämpimästi kaikille.
suositellut_palvelut_tampereella_ennenaamukahviaeivoi

Kauneus ja terveys

CWA

Arvostan kätevää nettivarausta, edullisia hintoja ja mukavaa tunnelmaa. Käyn CWA:lla säännöllisesti sekä hieronnassa että kampaajalla. Haluan antaa opiskelijoille mahdollisuuden kehittyä, ja samalla säästän itse rahaa.

Lumova

TAKKiin kuuluvassa Lumovassa käyn kasvo- ja jalkahoidossa silloin, kun muistan. Peilikuvan perusteella olisi syytä käydä useammin. Arvostan ammattimaista hoitolatunnelmaa ja huokeita hintoja. Lumovassa on usein hyviä tarjouksia, ja nettiajanvaraus palvelee ympäri vuorokauden.

Ruokaa lähellä maailmalta

East Asia Mart

Tullintorin sydämessä majaa pitävä East Asia Mart on vakiostospaikkamme. Hankimme East Asia Martista tofua, soijakastiketta, seesamiöljyä, chilitahnaa, paksoita, pinaattia, tempehiä, enokisieniä, dumpligeja, kastikepohjia ja nuudeleita. Sitä, mitä ei East Asia Martista saa, ei ihminen tarvitse. Vegelle kaupassa on kaikki tarpeellinen astioita ja keittiövekottimia myöten.

Kaupalla on myös oma pieni ruokatiskinsä, joten myös paikan päällä herkuttelu onnistuu. Tuorekuorma saapuu kauppaan viikoittain. Ja kyllä, myös ihania aasialaisia juomia ja oheistilpehööriä voi ostaa myymälästä.

Family Market

Ostamme Tampereen Kuninkaankadulla sijaitsevasta Family Marketista hummusta, naanleipää ja satunnaisia pikkuherkkuja, kuten täytettyjä paprikoita, okraa ja hapankaalia. Family Market on hyvin järjestetty, ilmastoitu ja tilava itämainen kauppa, jota on helppoa lähestyä, vaikkei alueen ruokakulttuurista olisi kokemusta.

Culinaria Keittiöelämää

Culinariasta välittyy tunne siitä, että putiikkia pidetään suurella sydämellä. Etelä-Eurooppaan, erityisesti Italiaan, keskittyvä kauppa sijaitsee Tampereella Aleksis Kiven kadulla Laukontorin läheisyydessä. Ostamme Culinariasta 00-jauhoja, pastaa, pestoa, tahnoja ja tapaskulhoja. Jos haaveilee mistään eteläeurooppalaisesta ruoasta, kannattaa ehdottomasti suunnata Culinariaan tai kurkistaa Facebook-sivut, jossa voi myös tehdä kauppaan nettitilauksen.

Vakipaikat

Bistro Naapuri

Vaikken itse ketoile, arvostan sitä, että Bistro Naapuri on ottanut asiakseen ketogeenisten tuotteiden valmistamisen. Missään ruokavaliossa ei nimittäin ole itsestäänselvää se, että saa itselleen sopivia tuotteita. Ei siis ihme, että Naapurin terassi Kyttälän sykkeessä kuhisee yleensä. Itse käyn satunnaisesti nauttimassa paikan päällä lasin viiniä, ja olenpa joskus myös aterioinut sisällä. Naapuri huomioi kaikki ruokavaliot kiitettävästi ja ihastuttaa viinitietämyksellään.

Mr. Panini & Co

Mr. Panini & Co on heittämällä suosikkikahvilani. Panininimen ei kannata antaa hämätä, sillä kahvilalla on yllättävän vähän tekemistä kauppojen litistyneiden peruspaninien kanssa. Kahvilan paninit ovat runsaita, itse paistettuja ja täytettyjä, ja sen lisäksi Mr. Panini & Co’sta saa valtavan runsaat ja herkulliset salaatit. Kaikissa kategorioissa huomioidaan erityisruokavaliot, etenkin vegaanit. Rakastan myös heidän aamupalakassiaan, jonka voi napata matkaan 4,5 eurolla. Kassi sisältää kahvin, tuoreen leivän ja mehun.

Thai Golden Chang

Eniten ruokaa haemme Thai Golden Changista. Take away -annos lähtee mukaan kympillä, ja sen parempaan hinta-laatusuhteeseen en ole missään Tampereella vielä törmännyt. Annokset ovat täyttäviä, puhtaita ja ravitsevia. Tofu chilillä ja basilikalla sekä paistettu riisi tofulla ja vihanneksilla ovat suosikkejamme.

Ristorante Capricciosa

Jos pitäisi nimetä Tampereen vegaanisten pizzojen kuningas, olisi valinta äärimmäisen helppo: Ristorante Capricciosa. Valitsemme listalta aina Vöner Pizzan, joka maksaa 12 euroa. Jälleen kerran hinta-laatusuhde ratkaisee. Vaikka Capricciosa ei totisesti ole fiini illallispaikka, pesee se mennen tullen monen tyylikkääksi profiloituneen ravintolan vegepizzan niin maultaan kuin hinnaltaan. Sitä paitsi Capricciosa on yllättävän tyylikäs peruspizzeria, johon voi piipahtaa suoraan Pyynikintorin laidalta.

Harvoin nautittuja supersuosikkeja

Inez Tapas Bar Sidreria

Innostun aina uudelleen Inezin ideasta. Vaikka Kyttälänkadun kulmassa istuessa ei varsinaisesti ole ulkomailla, on tunnelma ihanan eteläeurooppalainen. Ravintola tarjoaa nimensä mukaisesti tapaksia, jotka tilataan kätevästi rastittamalla paperilapusta.

Café Bakery Mimosa

Mimosa on huikea vegaaninen kahvila, joka tarjoilee myös edullista lounasta. Kahvilassa tuoksuvat itse tehdyt herkut. Keittolounaan saa kuudella eurolla ja keiton ruokaisan salaatin kera kympillä. Mimosa järjestää myös herkkutapahtumia, kuten brunsseja ja makeisiin tuotteisiin keskittyneitä buffetteja. Ihailtavaa innovatiivisuutta!

Papu & Pata

Arvostan Papu & Padan ideologiaa tehdä maukasta ja mutkatonta kotiruokaa vegaanisesti. Kaupinkadulla sijaitsevan lounasravintolan ruokia saa myös ainakin K-Market Mestarista ja tien toiselta puolelta K-Market Kalevasta. Papu & Pata on Mimosan tavoin osoittanut, että vegaaninen ruoka voi maistua ihan kaikille mihinkään ominaisuuteen tai luokitteluun katsomatta. Tuskinpa kaikki edes huomaavat eläinkunnan tuotteiden puuttumista!

Muusa

Kun haluamme illallistaa hienosti ja intiimisti kauniissa miljöössä, suuntaamme Muusaan. Muusan menu huomioi kaikki ruokavaliot ja mahdollistaa myös pienten ruokien maistelun. Meillä on tapana jakaa mezelankku puoliksi pikkuruokien kyljessä. Muusan miljöö yhdistää Tampereelle ominaista tehdasmaisuutta tyylikkääseen itämaisuuteen. Ravintolan yläkerrassa sijaitseva kattoterassi on loppukesän iltoina aivan ykkönen!

Mitä palveluita sinä suosittelet Tampereelta tai ylipäätään Pirkanmaalta? Jos ehdotuksia todella tulee, jaan niitä mielelläni blogissani. Nyt saa mainostaa ihan rehellisesti itseään!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Juhlajärjestäjän muistilista

Tämä kesä on poikkeustilasta huolimatta täynnä ihania juhlia, joista kaikkiin en ehdi edes osallistua. Eniten aikaa ovat vieneet – hyvällä tavalla – vanhempieni syntymäpäiväjuhlat ja ystäväni polttarit, ja vielä myöhemmin kesällä luvassa on yhdet häät. Juhlat tuovat kaivattua valoa arkeen, vaikka ne vaativat aina veronsa. Onneksi samat periaatteet pätevät joka kemuihin!juhlajärjestäjän_muistilista_ennenaamukahviaeivoi

Mieti, minkä näköiset juhlat päivänsankari haluaa.

Mieti, minkä näköiset juhlat päivänsankari haluaa. Pahimmat mokat voinee tehdä polttarisuunnittelussa, sillä etenkin menneinä vuosina juhlia ovat leimanneet mauttomat pukuleikit ja juhlakalun nolaaminen. Mikäs siinä, jos sankari sellaisesta nauttii ja on viimeisen päälle heittäytyjä. Olipa kyseessä millaiset kemut tahansa, kannattaa sankarin toivetta kunnioittaa vierasmäärän, juhlapaikan, ohjelmanumeroiden ja tarjottavien suhteen.

Aseta selkeä ilmoittautumispäivämääräraja.

Selkeä ilmoittautumispäivämäärä auttaa sekä tarjottavien suunnittelussa että istumajärjestyksen pohtimisessa. Ilmoittautumisajasta kiinni pitäminen on järjestäjän kunnioittamista. Pakko kuitenkin myöntää, etten itse ole asettanut järjestämiini juhliin ilmoittautumisaikarajaa, sillä en halua sitouttaa ihmisiä juhliin väkisin. Yllätysperumisia tulee aina, vaikka olisi asettanut minkälaiset ilmoittautumisrajat. Ne ovat kuitenkin äärimmäisen harmillisia tarjottavien suunnittelemisen kannalta ja edistävät siten hävikkiä.

Älä ali- tai yliarvioi tarjottavien määrää.

Ylimitoitan aina tarjottavat – ja niin tälläkin kerralla. Tarjottavien oikea määrä sekä säästää lompakkoa että vähentää hävikkiä. En kuitenkaan halua joutua tilanteeseen, jossa ruoka tai juoma loppuu kesken, vaikka samaan aikaan juhlia ei voi järjestää siten, että kaikkea pitää olla kaikille niin paljon kuin mahdollista. Tosiasia, kun kuitenkin on se, ettei jokainen vieras syö kaikkea, ja aikuiset ihmiset pärjäävät kyllä, vaikka jäisivät tietystä piirakasta paitsi. Marttojen sivuilla on ohje, jonka mukaan teinit syövät eniten suosikkejaan ja miehet suurempia annosmääriä, mutta minusta tämä on loppujen lopuksi täysin yksilöllistä.

Ota huomioon erityisruokavaliot.

Pidän moukkamaisena sitä, jos erityisruokavalioita ei huomioi juhlissa. Olen ollut itse niin monesti kekkereissä, jossa ainoa tarjottava minulle on ollut peruna tai kuskus vihersalaatin kera. Ymmärrän tosin sen, että aina ihan kaikkia toiveita ei ole mahdollista huomioida, mutta esimerkiksi maidoton, munaton, pähkinätön ja gluteeniton leivonta on nykyään erittäin helppoa ja edullista, joten suurta päänvaivaa pienen huomioinnin ei pitäisi aiheuttaa. Myös kasviproteiinien saatavuus on huipussaan. Erityisruokavalioiden huomiointi on yksinkertaisesti helposti toteutettava, kohtelias ele, joka nostaa monen vieraan viihtyvyyttä.

Porrasta vieraiden saapuminen.

Porrastamisessa on puolensa. Yhteinen alkumalja tai ruokailun aloittaminen voi jäädä toteuttamatta, mutta toisaalta etenkin poikkeusaikoina porrastaminen voi olla järkevä, turvallisuutta lisäävä valinta.

Suunnittele vähintään yksi ohjelmanumero.

Suunnittele vähintään yksi ohjelmanumero. Ai, että vihaan väkinäisiä leikkejä ja pakollista osallistumista! Mutta kyllä vain niin on, että monesti ohjelmanumero piristää juhlia ja luo niihin ryhtiä. Vanhempieni 60-vuotisjuhlissa esiintyi taitava serkkuni itämaisella tanssikoreografiallaan. Suunnittelemastani polttariohjelmasta voi lukea tuoreesta vinkkipostauksesta. Tietokilpailuintoilijana pidän myös visaa erittäin varmana ohjelmanumerovalintana.

Vältä konfliktit ja poliittiset väännöt.

Minkäänlainen kränä ei kuulu juhliin. Vaikka kuinka kiristäisi vannetta, pitäisi jokaisen pystyä työntämään se syrjään juhlien ajaksi. En siis mitenkään voi ymmärtää ja hyväksyä sitä, jos juhlissa alkaa tapella. Se ei yksinkertaisesti kuulu iloisiin kekkereihin. Aiheita ei tarvitse vältellä, mutta leikki kannattaa jättää hyvissä ajoin kesken.

Mitkä ovat sinun juhlaperiaatteesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ajatuksia kuolemattomuudesta

Vanhempani täyttävät pyöreitä kuluvan kuun lopussa. Kuusikymmentä on uusi neljäkymmentä ainakin kirjallisuudessa, mutta oikeassa elämässä fysiikkaa ei voi huijata. Miten onkin niin helppo luulla läheisten olevan kuolemattomia?
kuolemattomuus_ennenaamukahviaeivoiKatson kuvia mummista ja vaarista. Ne istuvat vanhalla hetekalla punaisen talon porstuassa. Neuvostoliiton romahtaminen kohahduttaa edelleen, lama on puskenut päälle ja vuoden 1992 kesä on kuumimmillaan. Olen heidän sylissään muutaman kuukauden ikäisenä. Mummi on 62-vuotias ja vaari piirua vaille 65 vuotta vanha. He näyttävät ikälopuilta suurine silmälaseineen ja kiharine hiuksineen, mummilla on maantienvärinen permanentti ja vaarilla harmaaksi taittuneet, syntymässä saadut pikimustat kiharat.

Nyt minun vanhempani ovat lähes samanikäisiä. Toisella on oljenkeltainen polkkatukka ja toisella äidiltään peritty maantienvärinen siili, joka eilen ajeltiin muotoonsa keskellä työtilaani. Minun vanhempani ovat kuusikymppisiä, vaikkeivät hengi historiaa uudella ikävuosikymmenellään, kuten heidän vanhempansa aikanaan.

Mutta vanheneminen ei lopu, vaikka aika muuttuu ja maailma kehittyy. Elämä on yhtä rajallinen kuin ennenkin.

Uskon, että käsitys iästä ja ikääntymisestä on muuttunut oleellisesti 2000-luvulla.

En näe vanhempiani vanhuksina, kun taas omat isovanhempani näyttävät valokuvissa samanikäisinä muinaismuistoilta. Sellaisina muistan heidät aina. No, tuli tosin kolari, ohitusleikkaus, lonkkavikoja ja syöpä. Ne valtavat 70-luvun silmälasit, suorat housut ja emännän vaatteet.

On niin paljon helpompaa käsitellä isovanhempien katoavaisuutta kuin omien vanhempien. Vaikka mikään ei ole lauantaina toisin kuin alkuviikosta, muistuttaa vuosikymmenen vaihtuminen aina elämän rajallisuudesta. Niin on minunkin kohdallani. En ole enää teini, jota tietyt sairaudet eivät voi koskettaa. Olen ihminen, joka on yhtä lailla fysiikan armoilla kuin kuka tahansa aikuinen. Ehkä siis uskomme kuolemattomuuteen elääksemme elämää niin, että se tuntuisi loputtomalta. Muita vaihtoehtoja, kun harvoin meille annetaan. Onneksi.

Kukapa olisi arvannut, että nyt jo kellastuneiden lama-ajan vauvakuvien ottohetkestä toisella isovanhemmistani oli aikaa 15 vuotta ja toisella liki 30. Se elämässä onkin raastavinta, mutta myös hienointa. Elämästä ei totisesti selviä hengissä, mutten tiedä, miten tästä pitäisi selvitä.

Olisko parempi toivoa parasta ja uskoa kuolemattomuuteen vai totuttaa itsensä realiteetteihin ennen kuin niitä edes oikeasti tarvitsisi miettiä? Siitäkin huolimatta, ettemme koskaan saa tietää etukäteen, milloin on oikea aika pohtia niitä.

Vaikka elämän arvaamattomuutta ei voi ohittaa, otan ehkä silti ohjenuorakseni vanhainkodissa työskentelevän ystäväni heiton: ”Siis 70-vuotias on todella nuori, 80-vuotias perus, 90-vuotias jo aika vanha. Sitten, kun on 100-vuotias, on vanha, ja monesti niilläkin on kivaa.”

Miksi siis surra yksiä pyöreitä, kun on pakko uskoa, että vielä monen vuosikymmenen jälkeen elämä voi tuntua täydeltä ja että sitä todella on niin paljon jäljellä?

Mitä sinä ajattelet kuolemattomuudesta tai ikääntymisestä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tapaspöytä on kemujen ylellinen mutta edullinen kruunu

Kun sipsit ja karkit kyllästyttävät, mutta tarjoilupöytä vaatii suolapalaa, kannattaa turvautua erään saksalaisketjun edullisiin tuotteisiin ja kattaa tarjolle koukuttava ja täyttävä tapaspöytä.
tapaspöytä_ennenaamukahvia_1tapaspöytä_ennenaamukahvia_2tapaspöytä_ennenaamukahvia_3Tapanani ei ole mainostaa lihaa, ja onkin ennenkuulumatonta, että blogissani vilahtaa tällä kertaa alan tuotteita. Tapaspöytä ei varsinaisesti ole taloutemme keksimä konsepti, mutta on sen verran toimiva ja ihastusta herättänyt innovaatio, että haluan ehdottomasti jakaa juhlasesongin aikaan vinkkejä siihen, miten ja mistä tuotteista edullinen ja näyttävä tapaspöytä rakentuu.

Hummusta ja mansikoita lukuun ottamatta kaikki kuvien tuotteet on ostettu Lidlistä. Tapaskulhot olemme ostaneet Tampereella toimivasta Culinaria Keittiöelämää -liikkeestä hintaan 2,5 €/kpl. Tilauksia voinee tehdä myös Facebookissa. Kulhot ovat konepestäviä.

 

Edullisen tapaspöydän ABC

 

  • Chef’s Selectin chilimarinoidut oliivit 2,99 €/prk (Lidl)
  • Ilmakuivattu kinkku n. 3 €/pkt (Lidl)
  • Salamitanko n. 2 €/kpl (Lidl)
  • Chorizo-leikkeleet n. 1,8 €/pkt (Lidl)
  • Vihreät viinirypäleet n. 2,5 €/pkt (Lidl)
  • Vehnäpatonki 0,89 €/kpl x2 (Lidl-paistopiste)
  • Baba Green Hummus n. 3,5 €/rs (Stockmann)
  • Tuoreet mansikat 300 g n. 3 €/pkt (Stockmann)
  • Tummasuklaa 0,69 €/levy (Fin Carré, Lidl)

 

Hintaa koko pöydälle kertyy yhteensä siis noin 21 euroa, ja tapaskokonaisuus on ruokkinut meillä kuudesta kahdeksaan henkeä illanistujaisissa. Huomionarvoista on toki se, että kasvissyöjiä porukassamme on aina ollut noin puolet.

Seuraavalla kerralla lisään tapaspöytään marinoitua artisokkaa, grillattua kesäkurpitsaa ja marinoituja herkkusieniä. Perinteinen juustopöytä sopii myös erinomaisesti tapaspöydän kaveriksi, ja juustojenhan ei muuten tarvitse olla aina maitopohjaisia, vaan kannattaa ehdottomasti kokeilla cashewjuustoja. Leikkeleetkin voi korvata helposti vegeversioilla, kuten paistetulla Vönerillä, seitannakeilla ja kasvipohjaisilla leikkeleillä.

Mitä katat tapaspöytääsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Korona antoi siivet matkahaaveille

Kun jotain menettää, oppii sitä arvostamaan. Matkustelin muutama vuosi sitten paljon, mikä johti siihen, että aloin arvostaa kotona oloa ja nautin aidosti Suomessa olemisesta. Kun koronaepidemia levisi koko maailmaan, aloin kaivata ulkomaille. Siksi, ettei se ollut enää mahdollista eikä olisi pitkään aikaan. Kaikki matkahaaveeni eivät onneksi vaadi maan tai maanosan vaihtamista.
hallgrimskirkja_ennenaamukahviaeivoiAjattelen, että ihmisellä on kolmenlaisia unelmia: pieniä, isoja ja mahdottomia. Niin kauan kuin on unelmia, on elämää. Haaveeni liittyivät ennen koronaa pitkälti muuhun kuin matkusteluun, mutta niin vain maailman tila käänsi ajatukseni ylösalaisin.

Aiemmin Japani ei kiinnostanut minua yhtään, mutta nyt maksaisin maltaita nähdäkseni Tokion valot ja Naran kauriit. Haluaisin istua taas luotijunassa, ihmetellä ihmisiä ja viliseviä katuja. Olla osa niin isoa kokonaisuutta, ettei sitä voisi koskaan ymmärtää.

Euroopan kohteista haaveilen Guernseystä, joka kuuluu Kanaalisaariin. Rakastuin Guernseyn maisemiin ja historiaan Kirjallinen piiri perunankuorimapaistoksen ystäville -elokuvan (2018) katsottuani. Laskeskelimme, ettei matka Guernseyhyn ole edes mahdoton, vaikka ajatuksena reissu Kanaalisaarille kuulostaa vaivalloiselta. Junalla Helsinkiin, Helsingistä lentokoneella Lontooseen tai jopa suoraan Bournemouthiin, sieltä tai Lontoosta junalla tai bussilla Pooleen, josta pitäisi hypätä paikalliseen Viikinsaaren-paattiin kohti Guernseytä. Hyvällä diilillä reissu ei kustantaisi montaa sataa euroa per naama, sillä hotellit saarella ovat edullisia.

Koronan vuoksi kesälomasuunnitelmamme tuhoutuivat täysin, ja näkemättä jäivät – taas ties kuinka monetta kertaa – Tukholman kirsikkapuut. Koska Åhléns ei toimita Suomeen, joudun siis odottelemaan täydellistä kylpytakkia vielä pitkän tovin. Ostin näet syksyllä 2019 niin ihanan kylpytakin kaupungista, että tarkoitus oli kuluneena keväänä hakea toinen sellainen, sillä ensimmäinen kappale aiheutti suurta kateutta taloutemme toisessa osapuolessa.

Kesälomallani olisimme halunneet kokea myös islantilaisen kevään, mikä olisi ollut huima vastapaino savujen lahden rankalle talvelle, jossa tuuli tuiversi niin kovaa, että olimme monesti vähällä kaatua. Joidenkin mielestä on tylsää mennä samaan paikkaan niin sanotusti peräkkäin, mutta minusta se olisi ollut ennemminkin kokemuksen täydentämistä kuin tylsiä valintoja.

Matkakokemuksistani huolimatta olen aina kuitenkin arvostanut kotimaanmatkailua, vaikka viime vuosina sen merkitys elämässäni on kieltämättä ollut pienempi kuin ulkomaanmatkojen. Korona ei kasvattanut arvostustani kotimaanmatkailuun, sillä olin oppinut sen hienoudesta jo paljon opiskellessani viime vuoden lopulla matkailupalveluiden markkinointiviestintää, minkä ansiosta tapasin upeita suomalaisia yrittäjiä.

Pienet haaveeni liittyvätkin kotipuolessa todella helposti lähestyttäviin kesälomakohteisiin. Haaveilen siitä, että saisin aikaiseksi kävellä Kangasalla Kirkkojärven luontopolulla ja että jaksaisin ajaa naapurikaupunkiin Nokialle Siurossa sijaitsevaan Ossi Somman veistospuistoon. Myös Frantsilan tila Hämeenkyrössä houkuttelee kovasti. Maakuntarajojen ulkopuolella minua kiehtoo Perniössä sijaitseva Latokartanonkoski ja Raaseporin puolella nököttävä Mustion Linna.

Kotimaankohteissa ongelmana tosin on autolla ajaminen. Minä inhoan sitä, enkä voi nauttia täysillä matkustamisesta, jos joudun rattiin. Myös parkkipaikkojen etsiminen tuntuu kurjalta. Uskon tosin, että ainakin sekä Nokian Siurosta että Hämeenkyröstä löytyy parkkiruutu, johon minäkin saan isäni mustan pantterin pysäköityä vaivatta. Tyhjää lääniä ainakin pitäisi riittää, vaan tyhjänä sitä ei kannata pitää, sillä kauniit kotimaankohteemme ansaitsevat paljon enemmän.

Muuttiko korona suhtautumistasi matkailuun tai matkahaaveitasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Sukututkijan teesit ja kaksi kirjavinkkiä

*Sisältää mainoslinkkejä

Sukututkimus on ihana sekoitus historiaa, perimätietoa ja biologiaa. Minä lähdin mukaan sukututkimuksen maailmaan äitini vuoksi jäljittämään isätöntä sukuamme. Matka on edennyt jo satojen vuosien taakse, mutta isät ovat pysyneet salassa. Heidän henkilöllisyyksistä viitteitä olemme saaneet vain DNA-testeistä. Tutkiessamme sukuja noudatamme äitini kanssa yhteisesti sovittuja pelisääntöjä, ja apuna matkallamme ovat *alan kirjat, jotka olen hankkinut Adlibriksesta.

sukututkimus_ennenaamukahviaeivoiKuva on otettu mummini Maarianhaminan-matkalla arviolta 1950-luvulla. Alkuperäinen valokuva on väritetty MyHeritagen InColor-toiminnolla. Mies oikealla kuvassa on isäni puolelta Armas-vaari, ja nainen vasemmalla on Sirkka-mummini. Kuvassa heidän kanssaan poseeraa ystäväpariskunta lapsosensa kera.

 

Tee selväksi, miksi teet sukututkimusta.

Jos ei ole valmis kestämään yllätyksiä tai vaihtoehtoisesti sitä, ettei mitään ehkä saakaan selville, ei kannata edes aloittaa. Uskon itse, että sukututkimus auttaa rakentamaan ja arvioimaan omaa identiteettiä, ja esimerkiksi juurettomuuden kokemuksiin sukututkimus on oiva lääke. Vaikka olisi orpo ja tuntuisi siltä, että on maailmassa yksin, ei meistä kukaan ole syntynyt tänne taivaasta pudonneesta sotkan munasta. Vaikka ihminen voi olla oikein onnellinen ilman verisukulaisia, totta on se, että meillä kaikilla on takanamme suku, pieni historia.

Älä häpeä mitään.

Se, mitä joku muu on joskus tehnyt, ei ole kenenkään muun kuin asianosaisen omaa syytä. Oman käsitykseni mukaan häpeä liittyy stereotyyppisesti vanhempiin sukupolviin, mutta toisaalta kokemus häpeästä ei katso ikää tai elettyä aikaa. Sukututkimuskentällä häpeää voi aiheuttaa niin kirkonkirjoihin merkityt rikokset, mielenterveysongelmat, etninen alkuperä, parisuhdestatus tai perhehistoria. Mitään näistä ei tarvitse hävetä, vaan päin vastoin ne kannattaa ottaa ilolla vastaan osaksi omaa historiaa. Niin voi ymmärtää paremmin sukutaustaansa.

Älä luota kirkonkirjoihin.

Juttelin mummini hautajaisissa minulle kaukaisen sukulaisen kanssa sukututkimuksesta. Hän piti DNA-testejä humpuukina, sillä ”kyllähän kirkonkirjoihin on painettu kaikki”. Sukututkimusta tehdessä on hyvä ottaa huomioon merkintävirheet ja suoranainen valehtelu. Mahtoivatko papit muuten ottaa vastaan rahaa, jotta epätoivotut totuudet saatiin piilotettua? Jos näin oli, oli se varmasti vain harvojen etuoikeus – tai synti.

Suhtaudu kriittisesti nettilähteisiin ja valmiiksi tehtyihin sukupuihin.

Geneettinen sukututkimus ei valehtele, mutta sen sijaan netissä itse koottavat sukupuut voivat sisältää runsaasti virheitä, sillä ne eivät aina perustu DNA-testeihin, vaan nimenomaan nettilähteisiin ja kirkonkirjoihin, joiden perusteella ihmiset luovat sukulaisistaan profiileja. Siksi virheitä sattuu ja henkilöllisyyksiä voi helposti sekoittaa keskenään. Näiden tietojen perusteella tehtävät sukupuut eivät siis ole mikään tae sukulaisuussuhteesta, mutta samalla täytyy toki muistaa, että henkisestä näkökulmasta katsottuna perhesiteet eivät lopulta katso biologiaa.

Rakasta totuutta, mutta hyväksy, ettet ehkä koskaan saa sitä selville.

Sen paremmin sitä ei voi sanoa. Sukututkimus on matka totuuden alkulähteille, jota ei ehkä koskaan löydä.

Kirjavinkkejä aloittelijoille ja tiedonjanoisille

 

sukututkimus_dna_suku_ennenaamukahviaeivoiKirjat on ostettu itse.

Rautalankaopas geneettiseen sukututkimukseen

*Marja Pirttivaaran Juuresi näkyvät – Geneettisen sukututkimuksen ABC (Siltala 2017) on nimensä mukaan todella perustavanlaatuinen teos aiheestansa. Kuten olen kertonut, en itse harrasta varsinaisesti sukututkimusta, mutta olen siitä aktiivisesti perillä, sillä toimin äitini pikku apulaisena ruotsin kielessä ja teknisissä asioissa, mutta haluan olla alasta perillä myös omasta mielenkiinnosta. Rakastan historiaa ja mysteereitä, ja niitä meidän suvustamme totta vie löytyy. Koska olemme äitini kanssa kohtuullisen perillä jo geneettisestä sukututkimuksesta, on Pirttivaaran teoksessa paljon tuttua asiaa. Suosittelenkin teosta niille, joita aihealue kiinnostaa, mutta jotka eivät ole vielä uskaltautuneet kirkonkirjoja pidemmälle.

Tietokirja kokonaisuuden ymmärtämiseen

Jos jotakin opin yliopistossa, niin sen, että todellinen ymmärrys rakentuu hyvin tehdyn taustatyön varaan. Aivan turha lähteä sohimaan, jos ei tiedä, miksi niin tekee. Voi, miten monesti olenkaan kuullut historian oppiainetta parjattavan turhaksi, vaikka yhteiskunta rakentuu historian varaan. Mitä voimme oppia historiasta ja miten voimme välttää menneisyyden virheet? Miksi olemme sellaisia kuin olemme ja millaisiksi muutumme?

Suoritin yliopistossa historian perusopinnot, ja yksi opettajistani oli filosofian tohtori, tutkija Tiina Miettinen, jonka teosta *Juuria ja juurettomia – Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle (Atena 2019) suosittelen kaikille sukututkimuksesta kiinnostuneille. Teos nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä isä- ja äitilinjoista, sukukäsityksestä, sukututkimuksen historiasta, sukulaisavioliitoista ja geneettisen sukututkimuksen luomista haasteista.

*Adlibriksen kesäale on käynnissä, joten nyt on oikeasti hyvä aika hankkia tietokirjoja, sillä esimerkiksi Miettisen kirjan saa napattua itselleen edullisesti (12,90 €).

Teetkö sukututkimusta? Mitä periaatteita sinä noudatat?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Suomalainen surkuhupaisa juhannus

Taas on mittumaari ovella, mikä tietää sitä, että loppuviikon saamme katsella ostoskärryjen kolisevan yhteen kaupan käytävillä, ja viimeistään viikonloppuna luemme uutisia hukkuneista, puukkotappeluista ja palaneista mökeistä. Miten ihmeessä vihdan tuoksuisesta juhlasta paisuu aina vuoden mustin viikonloppu?
juhannus_ennenaamukahviaeivoi

Suosittelen kaikkia juhannuksen viettäjiä pohtimaan ainakin näitä kysymyksiä!

Miksi kauppaan pitää tunkea sankoin joukoin viime hetkillä? Tiedän, että monet tekevät vuorotyötä tai elävät muuten hektistä arkea, jossa ei ole mahdollisuutta irtautua kauppaan ennen kuin on aivan pakko. Mutta tuskinpa kukaan vankina elämässään on. Siksi suosittelen kaikille auliisti ennakointia kauppareissuilla etenkin korona-aikana. Juhannus tai muu juhlapyhä ei kalenteriin pomppaa yllätyksenä!

Miksi ruokaa täytyy aina hamstrata yli varojen? Veikkaan, että Suomessa kuoli nälkään juhannuksena ihminen viimeksi nälkävuosien (1867–1868) aikana. Vaikka koronakevät on saanut monet täyttämään kotivarakaapin, uskon, että tänä vuonna juhannuksena voi olla hyvillä mielin aivan kohtuullisilla ostoksilla ilman, että kajoaa Nooan Arkille mitoitettuun hätäapuun.

Miksi juhannuksena pitää juoda aamusta iltaan? Nautin itsekin viinilasillisista, mutta en hyvän tähden ymmärrä, miksi pitäisi juoda aamusta iltaan ja päivästä toiseen. Etenkin, kun on hyvin tiedossa, mihin se pahimmillaan johtaa.

Miksi humalassa pitää lähteä veneilemään? Oikein surettaa jo etukäteen kaikki hukkumiskuolemat tulevina pyhinä. Mikä ihme siinä on, että paatti pitää työntää vesille, kun promillet kasvavat? Ja sitten käy klassiset, ja miehet virtsaavat seisten veneestä ja pian jolla on jo kumossa. Pelastusliiveistä ei tietenkään ole ollut mitään tietoa.

Miksi juhlavieraiden pitää vetää toisiaan turpaan? Itse haluan viettää juhannusta mukavalla porukalla, enkä voi millään kuvitella tilannetta, jossa porukka olisi sellainen, että nyrkki tai puukko heiluisi. Mutta niin vain viimeistään lauantaina saamme lukea uutisista, missä tirvastiin ja ketä. Ei juhliin kannata kutsua riitapukareita!

Miten juhannuskokolla tai saunanpesän sytyttämisellä voi saada koko tontin tuleen? Veneilyn lisäksi tulileikit näyttävät olevan yksi humalaisten suosikkiaktiviteeteistä kaikkina kesän juhlapyhinä. En vain ymmärrä, miten kukaan voi toheloida niin, että sytyttää koko talon tuleen. Onko siis todella hankkiuduttava tulenkin kanssa tekemisiin, jos vaikka on jo oppinut välttelemään vettä?

Miksi vapaat kiristävät aina hermoja? Juhannus lienee niitä harvoja juhlia, jotka eivät vaadi paljon passaamista ja pää kolmantena jalkana juoksemista, vaikka etenkin mökkikestitsijöillä työnsarkaa riittää varmasti. Silti kukaan tuskin on erityisen rentoutunut pitkien vapaiden jälkeen. Eikö olisi vain paljon helpompi hellittää ja hengähtää? Aina tulee uusi juhannus, ja tärkeimmät asiat elämässä ovat aivan muita kuin yhteen iltaan ladattuja odotuksia.

Mitä sinä kauhistelet juhannuksena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Elämäni suurin haaste: keskeneräisyyden ja väliaikaisuuden sietäminen

Olen aina elänyt tavoitellen jotakin usein saavuttamatta mitään. Ainakin olen unohtanut iloita saavutuksistani. En siedä välitiloja, jaksa olla kesken tai kellua massassa, josta ei saa kiinni. Vuosi 2020 on ollut niin hullunkurinen, että olen uskaltanut vihdoin päästää irti ja luottaa hetkeen. Elämässä, kun ei lopulta näytä olevan mitään muuta kuin tämä hetki. Kaikki muu katoaa ympäriltä ennen pitkää.
keskeneräisyys_ennenaamukahviaeivoiMuistelen huvittuneena tammikuista keskiviikkopäivää. Asuimme vanhassa kodissamme, töpötin liukasta katua pitkin pääkirjastoon kangaskassi täynnä piuhoja, läppäri ja kirjoja. Istuuduin kirjaston muhkealle design-tuolille, asettelin tietokoneeni pöydälle ja aloin tärkeänä naputella päivän velvollisuuksia kasaan. Hoidin kurssityöt loppuun, lähetin työsähköposteja ja kirjoitin blogia. Katselin ohikulkevia ihmisiä ja imin kirjaston ikiaikaista tuoksua itseeni.

Silmäilin vuodesta 2020 kertovaa juttuani ja unelmoin.  Vähänpä tiesin. En tiennyt, että edessä olisi muutto ja pian toinen ainakin ajatuksen tasolla. En tiennyt, etten osaisi luopua päivätyöstäni niin rohkeasti kuin luulin ja heittäytyä tyhjän päälle. En uskonut, että vuosi 2020 toisi surua, epävarmuutta ja aivan käsittämättömiin mittasuhteisiin paisuneen kevään. Tänään on 17. kesäkuuta eikä vuosi ole edes puolivälissä. Minusta tuntuu, että olen huvipuiston vuoristoradassa jumissa puolivälin mutkassa.

En tiennyt, että sinisävyisessä kirjastossa viettämäni hetki olisi osa viimeistä viikkoani samaisella asuinalueella. En olisi koskaan uskonut, että koti, jota rakastimme vaihtuisi kotiin, johon rakastuisimme vielä kovemmin vain kuullaksemme, että joudumme luopumaan siitä. Sitäkään en osannut arvata, että reilun kuukauden päästä nauttimani purilainen olisi viimeinen ravintola-ateriani moneen kuukauteen.

Elämän arvaamattomuus ahdistaa, mutta olen alkanut löytää sen jujun. Elämme täällä etsiäksemme pysyvyyttä ja oppiaksemme sietämään sitä, ettei mikään ole koskaan valmista. Jos oikein jaksaa pinnistellä, voi ajatella, että keskeneräisyys, välitilat ja arvaamattomuus tekevät elämästä elämisen arvoista. Samalla kannattaa kuitenkin muistaa, että hetkeen tarttuminen ja siitä huumaantuminen on etuoikeus, johon kaikilla ei ole mahdollisuutta.

Henkilökohtaisen elämän lisäksi en ole koskaan uskaltanut tarttua hetkeen työelämässä, ja siksi olenkin vellonut todella syvissä vesissä ammatillisesti. Kun tänään sain työsähköpostin, havahduin siihen, kuinka hienoja asioita olen tehnyt. Minun tuottamani eli alusta loppuun asti itse toteuttamani laitos on menossa painoon! Eikä se ole ensimmäinen vaan kolmas lajiaan! Siitä huolimatta murehdin asioita, joita minulla ei ole ja päätöksiä, jotka astuvat voimaan niin monen kuukauden päästä, etteivät kahden käden sormet riitä niiden laskemiseen.

Koska kaikki näyttää lahoavan altani, ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin uskaltaa hypätä laskuvarjon kera. Elämä kantaa, vaikka yhtä usein se vetää maton jalkojen alta. Siksi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pitää kiinni ja toivoa parasta.

Siedätkö keskeneräisyyttä? Uskallatko luottaa huomiseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa