20 kotipuuhaa aikuiselle

Kuukaudessa on yleensä noin 20 työpäivää, ja ne, jotka tekevät työnsä toistaiseksi kotona tai ovat joutuneet lomautetuksi, saavat keksiä itselleen ja muille asuinkumppaneille viihdykettä neljän seinän sisällä ainakin toukokuun puoliväliin saakka. Näin minä pelastautuisin, jos arkeni olisi muuttunut!
DSC_0085Aloita sukututkimus. DNA-testipalvelut ovat käsitykseni mukaan ruuhkautuneet koronan aiheuttamien erityisjärjestelyiden vuoksi, mutta sukuselvityksen teon voi aloittaa silti rekisteröitymällä alan sivustoille, kuten Geniin tai MyHeritageen. DNA-testipaikaksi suosittelen FamilyTreeDNA:ta.

Siivoa kaapit. Minulla on aina vähintään yksi romukaappi, enkä pääse huonosta tavasta eroon millään.

Kaiva lautapelit esiin. Minä pelaan Trivial Pursuitia ja kaupunkivisapelejä, mutta viime aikoina myös Monopoly on houkutellut.

Vaativia pelejä kaipaavat voivat uppoutua Risk-strategiapelin maailmaan, kun on kerrankin aikaa.

Kokeile joogaa. Erityisesti suosittelen rannejoogaa.

Uppoudu maantietovisapeleihin. Olen nauttinut suunnattomasti Jetpunk-sivuston peleistä.

Soita videopuheluita. Pidin elämäni ensimmäisen vapaa-ajan videokeskustelun viime viikolla, ja se oli ihan mahtavaa! Helppoa ja yllättävän läheisen tuntuista.

Katso klassikkosarjoja. Itse olen viimeksi innostunut Pokka pitää -sarjasta.

Perusta blogi. Sen ei tarvitse olla edes julkinen. Blogia voi kirjoittaa itselle tai rajatulle joukolle jakamalla siihen linkin tai kutsumalla käyttäjiä sähköpostiosoitteella.

Täytä self help -kirjoja. Sana saa niskakarvani pystyyn, mutten silti usko, että itsetutkiskeluun tarkoitetuista kirjoista on ainakaan haittaa.

Käy virtuaalimuseoissa. Kaikuvan museon tunnelmaa ei voi virtuaalimaailma voittaa, mutta on sekin parempi kuin ei mitään.

Suunnittele tulevia juhlia. Olen saanut todella paljon voimaa juhlasuunnittelusta, vaikka kekkerit ovat toistaiseksi jäissä.

Leiki keittiönsuunnittelusovelluksilla. Jos on koskaan innostunut Sims-peleistä, nauttii myös kodinsuunnitteluohjelmista.

Nettishoppaile pienyrittäjien kaupoissa. Jos rahapussi ei anna siihen mahdollisuutta, kerro hyvistä yrityksistä somessa.

Tee jälkikasvulle nukkekoti pahvi- ja paperimateriaaleista. Vanha kunnon taikataikina mahdollistaa pienten hahmojen ja tavaroiden valmistamisen, ja apuna voi käyttää ylijäämäkankaita, rikkinäisiä vaatteita ja remonttirojua. Projekti on täydellinen kierrätysmateriaalien hyödyntämispaikka! Serkkuni teki minulle kaksi nukkekotia kuvauksen mukaisesti, ja voi miten rakastinkaan niitä! Ne olivat valtavan upeita ja toivat iloa vuosia. Leikki ei totisesti katso rahaa! (Kiitos, Eeva!)

Kirjoita päiväkirjaa. Tässä hullussa ajanjaksossa riittää ruodittavaa!

Pidä ruoka- tai juoma-tasting kotona. Nehän ovat muutenkin usein ylihinnoiteltuja, vaikka sitten, kun maailma palaa raiteilleen, onkin syytä tukea yrittäjiä. Vegeilystä innostunut voi aloittaa ostamalla esimerkiksi kasvipohjaisia juustoja. Lupaan, että makukimara on laaja.

Ala harrastaa kahveja. Jos on ylimääräisiä roposia, voi ostaa mutteripannun ja alkaa juoda papukahvia. Tämä on myös helppo paikka tukea pienyrittäjiä.

Jos poikkeustila on vapauttanut aikaa, voi luppoajan käyttää opettelemalla uuden leivonnaisen valmistamisen. Suosittelen vegaanisia minttusuklaaneliöitä Kinuskikissan reseptillä.

Lue Jared Diamondin Tykit, taudit ja teräs – ihmisen yhteiskuntien kohtalot (Terra Cognita 2005). Teos antaa perspektiiviä myös vallitsevaan katastrofiin.

Mitä puuhia sinä suosittelet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tätä et tiennyt minusta, osa 3

Olen kirjoittanut viiden vuoden aikana paljon ajatuksistani blogiini, mutta siirrän huomion mieluusti pois henkilökohtaisesta elämästäni. Joku raja täytyy pitää, mutta nokkahuiluista, tomaateista ja paperisilppureista puhun mielelläni.
DSC_0062Olin alakoulussa innokas nokkahuilisti, mutta mitään muuta soitinta en ole koskaan osannut soittaa. Välillä esittelimme kaksin ystäväni kanssa opettajallemme musiikintunnin jälkeen oppimiamme kappaleita. Huh, mitenhän opettajaparka jaksoi tauollaan kuunnella niitä renkutuksia.

Karaokebravuurini on Madonnan La Isla Bonita, mutta onnekseni olen esittänyt sen julkisesti vain kolmesti. Siinä on kolme kertaa liikaa, sillä julkisesti laulaminen on yksi painajaisistani.

Minusta tomaatti on usein liian märkää. Enkä ole tämän asian kanssa yksin! Ensitreffit alttarilla  –Tiina puhui televisiossa samasta ongelmasta vuonna 2016! Tomaatti on parhaimmillaan herkullinen lisuke, mutta huonoimmillaan vetinen ällötys, ja siksi minä kuivaan tomaattiviipaleet yleensä paperiin.

Olen värjännyt hiukseni kerran punaiseksi. Jos on verisuonet pinnassa ja luonnostaan punakka naama, en voi suositella punaisia hiuksia. Vaan eipä tämä oljenvärinen, aavistuksen virtsaan taittava hiuskaan sen kummoisempi ole.

Vieroksuin teini-ikäisenä työtä hyvin voimakkaasti, enkä ymmärtänyt, miksi kesätöihin oli mentävä. Lopulta päädyin tätini työpaikalle kaivelemaan arkistoja ja silppuamaan papereita. Ne olivat pitkät kaksi viikkoa silppurin ääressä, mutta myöhemmin se johti minut kirjatyöhön, joka toi minulle lisää keikkoja. Voisi sanoa, että kaikella on tarkoitus.

Arvostan yliopistotutkintoa enemmän kuin ammattikorkeakoulututkintoa. Koen, etten ole itse saanut tutkinnolleni sellaista arvostusta kuin itse annan sille, ja nyt puhun nimenomaan työelämästä. Yliopistotutkintoa parjataan turhaan sen teoreettisuudesta, vaikka mielestäni se on nimenomaan kaiken ydin. Aivan turha pipertää minkään parissa, jos ei ymmärrä, miksi sitä tekee.

Olen harrastanut vuosia tanssia, vaikken jälkikäteen edes tiedä, miksi. Jännitin vatsani kipeäksi aina ennen tanssituntia enkä koskaan tuntenut oloani kotoisaksi. Se johtui pitkälti siitä, että tanssia tunnuttiin harrastavan verenmaku suussa, siitä puuttui ilo. Pidän paljon enemmän kuntokeskusten ryhmäliikuntatunneista, joilla voi heilua vapaasti kuin heinäseiväs eikä kukaan tule vääntelemään selkää ja nilkkaa oikeaan asentoon. Oma lukunsa onkin sitten se, kannattaako kuntokeskuksista maksaa.

Annoin pitkään aivan liian helposti anteeksi. Nykyään siivoan elämästäni ihmiset, jotka aiheuttavat vain pahaa oloa, enkä tarkoita mitään pieniä erimielisyyksiä, vaan pitkään jatkunutta kaltoinkohtelua. Elämä on liian lyhyt kurjille ihmissuhteille. Silti uskon, että anteeksiannolla on maailmassa sijansa, ja se johtaa aina pidemmälle kuin katkeruus.

Voit lukea myös juttusarjan aiemmat osat vuodelta 2018 ja 2019.

Tiesitkö jonkin kohdan jo etukäteen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Hilja, missä sinä olet?

Kuvittelen raskaat askeleet. Kuvittelen kiharat hiukset, jotka ovat harmaantuneet vain aavistuksen yhdeksässäkymmenessä vuodessa, niin jostakin syystä kuvittelen. Ajattelen sängyssä makaavaa hahmoa, jonka liikkumattoman ruumiin päälle eteisen lamppu luo valonsillan. Näen, miten ruskeat ikkunankarmit imevät valon itseensä. Tunnen, miten asunnossa on vielä aamullakin hiljaista. Hän ei ole täällä enää. Me olemme.
DSC_0013Kun kaikki palaset loksahtivat kohdilleen ja ymmärsin, että hyvin suurella todennäköisyydellä edellinen asukas on heittänyt lusikan nurkkaan nykyisessä kodissamme, aloin nähdä asuntomme uudessa valossa. Pinttyneestä liasta tuli kammotus, mummituoksusta kalmankatku ja jokaisesta naarmusta historiavälähdys.

Viimeisenä iltana ennen muuttoamme istuin makuuhuoneessa pyyhkimässä roiskeita patterista. Ruokottomaan kuntoon jätetyn asunnon patterit olivat likaisia ja näin kirjaimellisesti sieluni silmin, miten joku on heittänyt viimeisen henkäyksensä kyytipoikana oksennukset patterille.

Aloin ajatella yhä useammin kylpyhuoneeseensa kuollutta mummiani. Kun kävin viimeisen kerran hänen asunnossaan, istuin saman kylpyhuoneen pöntöllä miettien, miten koruttomasti elämä yleensä päättyy, ja pelkäsin mummini tulevan keskeyttämään tarpeeni. Ei tullut, en aistinut värähdystäkään.

***

Lain mukaan vuokralaiselle tai asunnon ostajalle ei tarvitse kertoa kuolemasta, mutta välittäjien kannustetaan käyttämään hyvää välitystapaa. Jos ajattelee kuluneita vuosia ja historiaa, on kärjistäen lähes jokaisessa asunnossa kuollut joku. Siksi on helppo todeta, ettei sillä pitäisi olla väliä, mutta silti kuoleman kaltaisilla niin sanotusti kammottavilla asioilla voi olla vaikutusta asunnon ostajaan tai vuokraajaan. Ei siis ihme, että Yhdysvalloissa on käytössä Diedinhouse.com-palvelu, joka yhdistelee julkisten rekistereiden tietoja selvittääkseen, onko osoitteessa kuollut ihminen.

Kuolema pysäyttää, enkä usko, että tuoreen poismenon jälkiä voi koskaan kokonaan peittää uudelta asukkaalta. Sen saimme mekin huomata postilaatikosta tulvivista kirjeistä, jotka muistuttivat maksamattomista laskuista ja kuolinpesän varoista paljastaen myös asukkaan nimen. Pinttynyt haju kodissa vihjoi estoitta edellisen asukkaan iästä, mikä oli omiaan vahvistamaan epäilyksiämme. Niitä herätti myös tuliterä muovimatto makuuhuoneessa muun lattian ollessa parketilla vuorattu.

Haluaisin ajatella, ettei entisen asukkaan elontiellä ole merkitystä. Eihän sillä ollut aiemmassa kodissammekaan, jonka tarina oli vähintäänkin värikäs, ja sen perusteella oli hyvin todennäköistä, että vuosien saatossa vauhdikasta elämää viettäneistä veikkosista oli joku joskus potkaissut tyhjää seiniemme sisällä. Eivät he tulleet kuitenkaan morjestamaan eikä mumminikaan istunut yönpimeydessä saunanlauteillamme, vaikka sitä pelkäsin toisinaan. Mietin silti Hiljaa usein, sillä minä pelkään kuolemaa enkä suostu päästämään herkkyydestäni irti.

***

Kun olimme lapsia, ystäväni kysyi minulta, ovatko äitini nuorina kuolleet vanhemmat tulleet tervehtimään meitä.

– Ai, siis kummitelleet? äiti kysyi.

– Niin, se sanoi, että niiden kuollut vaari oli yöllä käynyt silittämässä kissaa, selitin.

– Ei ole vanhempiani näkynyt, ja jos olisi mahdollista tulla meille juttelemaan, niin taatusti olisivat sen tehneet, äiti vastasi.

Uskon, että Hilja pysyy poissa vanhasta kodistaan, sillä ei kai hänellä meille asiaa ole. Minä haluaisin tosin kysyä häneltä, miten ihmeessä hän eli niin sotkuisesti, mutta harvemmin sitä osaavat perustella sen enempää elävät kuin kuolleetkaan.

Hiipiessäni öisin vessaan olen varmuuden vuoksi tihrustanut olohuoneeseen ja tarkistanut, istuuko Hilja sohvalla. Sohva on pysynyt tyhjänä, eikä läheisen tavaratalon valomainosten kajastus ole paljastanut kutsumatonta vierasta. Hän ei ole täällä enää.

Vaikka yksi matka päättyy, elämä jää aina asumaan seinien sisään.

Oletko asunut kodissa, jossa joku on kuollut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tahmaisia aikoja, kevättaikoja

Yleisten muotivirtausten mukaan olisi hienoa mehustella sitä, miten arki on koronan takia muuttunut, mutta todellisuudessa elämäni on — onneksi — pysynyt ennallaan. On jopa rikollista todeta, että olen enemmän voimissani kuin aikoihin.
DSC_0027DSC_0030DSC_0032DSC_0021DSC_0023DSC_0050Kevät herättää minut joka vuosi eloon. Minun kevääni alkoi 8. maaliskuuta, kun ponnahdin aamulla kirjoittamaan vimmatusti. Siitä tiesin, että olen jälleen enemmän elossa kuin pitkään aikaan.

Harmi vain, että pandemiaksi äitynyt virus on läväyttänyt kevätjuhlani eteen kieltomerkin. En näe ihmisten riemua tai ihmisiä muutenkaan, vain autioita katuja, joita pitkin vaellan töihin. Jotkut vastaantulijoista puhuvat itsekseen, jotkut eristyskarkulaiset työntävät viimeisin voimin rollaattoreitaan eteenpäin ja joka kadunkulmassa haisee niin voimakas kielletyn aineen katku, että alan voida pahoin. Kaupunginraunioihin on jäänyt asumaan kielletty, ja se iskeytyy tajuntaan vasta, kun kaikki muu sen ympäriltä on riisuttu. Ei elämä ole muuttunut, vaan tietyt raamit ovat vain kadonneet.

Vaikka koronan vuoksi asetetut rajoitukset ovat todellisia ja niitä on noudatettava, ovat ne minun elintapoihini peilaten lähinnä psykologisia. Arkeni rullaa samalla tavalla kuin ennen, mistä voin ainoastaan olla kiitollinen. Käytännössä luuhaan vähemmän kaupoissa, minkä ansiosta rahaa säästyy huomaamatta, ja talous rullaa muutenkin mukavasti, sillä toistaiseksi töitä riittää enemmän kuin ehdin tehdä. Toukokuun lomahurvitteluun varattu reissukassakin nököttää koskemattomana bittiavaruudessa.

Kun pohdin pandemian vaikutuksia arkeeni, en siis matkailua lukuun ottamatta keksi mitään muuta, mihin se vaikuttaisi jokapäiväisessä elossani ja tulevassa loma-arjessani. Baareissakaan en ole ravannut sitten vuoden 2013, ja muistot niiltä ajoilta saavat hymyn huulilleni. Jos korona olisi luikerrellut Suomeen 10 vuotta aiemmin, olisin ollut huolissani vain baarien sulkemisesta ja siten viikonlopunviettotavoistani. Antaisin tosin nyt mitä tahansa, että voisin istuutua auringonpaisteessa lasillisille ystävieni kanssa, ja antaisin heidän seurastaan mitä tahansa, sillä fyysistä yhteyttä voi koskaan korvata teknologialla kokonaan.

Luontoa ja raikasta ilmaa on myös vaikea korvata millään virtuaalisella. Saimme tänään puolisoni kanssa kuningasidean, jonka uniikkiudesta moni muukin oli vakuuttunut sunnuntaiaamuna. Lähdimme retkelle lähimaastoon, mutta meidän puolustukseksemme voin todeta, että kyseessä todella on lähimetsämme – ei kaukovaelluskohde, johon monet tänäänkin saapuivat autoilla.

Kun hörpin kahvia auringon hellimällä kalliolla, oli maailma hetken ennallaan. Aurinko antoi lupauksen kesästä, mutta aikoi viipyä keväässä vielä pitkään. Katsellessa järven ylle levittäytyvää maisemaa ei voinut arvata, että kilometrin päässä kaupungissa kaikki oli muuttunut.

Talous- ja terveysennusteet on annettu, mutta sitä emme vielä tiedä, miten olemme muuttuneet, kun kesä vihdoin koittaa.

Onko arkesi muuttunut merkittävästi koronan vuoksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Käsikirjoitukseni aikajanana

Paljon voi huudella, vaikkei mitään tapahtuisi, mutta onneksi vihdoin tapahtuu. Vaikka kirjoittaminen vaatii ennen kaikkea keskittymiskykyä, on ainakin esikoistuotos aina elämänkokemusten summa, joka tulee ulos vasta, kun sen aika on. Se aika on nyt!
ennenaamukahvia_kirjailija
Huhtikuu 2007

Pidin pitkään itseisarvona sitä, että minusta tulisi kirjailija mahdollisimman nuorena. Aloin kirjoittaa novelleja tavoitteellisesti 15-vuotiaana, mutta ei niistä romaanikäsikirjoitusta saanut aikaiseksi. Kaikki kirjoitukseni ovat tallessa, ja näin jälkikäteen katsottuna ne ovat varmasti ikääni nähden taitavasti tehtyjä, mutta noin muuten täyttä sontaa.

Elokuu 2008

Lukiossa olin aivan varma, että kolmivuotisen taipaleen aikana proosateokseni näkee päivänvalon. Pääsin itse asiassa aika pitkälle, sillä kirjoitin kymmeniä liuskoja tekstiä. Tekele on täynnä villejä kielikuvia ja kauniitakin pätkiä, mutta suurin ongelma on se, ettei siinä ole juonta.

Syyskuu 2012

Ymmärsin hylätä ohuella juonella kyllästetyn käsikirjoitukseni vasta lukion jälkeen. Kun journalistiikan opinnot alkoivat, oli pakko keskittyä muuhun kuin räpeltämään punaista lankaa vailla olevaa jättinovellia. Fuksisyksynä olin kuitenkin varma, että julkaisen teokseni yliopistotaipaleeni aikana. Sain kuitenkin huomata, että kandissa, pro gradussa ja kahdessa yrityksen juhlakirjassa on aivan tarpeeksi naputeltavaa.

Marraskuu 2017

Viiden vuoden opiskelurallin jälkeen olin aivan loppu. Samaan aikaan sain kuitenkin hahmoteltua paperille selkeästi sen, mitä haluan sanoa. Perehdyin henkilöhahmoihin ja laadin tarkan käsikirjoituksen luvuittain. Sain kirjoitettua talven aikana kolmasosan arvioidusta käsikirjoituksesta, mutta lopulta tiedosto jäi taas untenmaille työpöydälleni.

Toukokuu 2018

Lomailin toukokuussa, ja katselin kirjakauppojen hyllyjä haaveillen, että viimeistään joulumarkkinoilla tekeleeni pönöttäisi hyllyssä. Arki oli kuitenkin rullannut taas eteenpäin niin kovaa vauhtia, että proosa – käytännössä siis ilmainen työ – oli jäänyt sen jalkoihin aivan liian pitkäksi aikaa. Sain aikaiseksi onneksi jatkaa, mutta lopputuloksena oli muistaakseni vain kaksi uutta lukua.

Lokakuu 2019

Kun ajattelen kuukausia toukokuun 2018 ja lokakuun 2019 välillä, en muista oikeastaan mitään. Kirjoitin vain vähän ja hyvin satunnaisesti. Olin väsynyt ja erittäin kyllästynyt elämääni, mutta keskityin haaveilemaan. Minähän olen aina ollut haaveilija – se, joka saa enemmän aikaiseksi ajatuksissaan kuin käytännössä. Lokakuussa virkistin mieltä editoimalla rankalla kädellä jo olemassa olevaa käsikirjoitusta.

Selontekoani lukiessa voi miettiä, miten ihmeessä jopa yli 10 vuoden takaiset tapahtumat liittyvät käsikirjoitukseeni. Uskon, että jokainen kirjoitettu virke, koetut epätoivon hetket, palautettu pro gradu, villit viini-illat ystävien kanssa, hyvät ja huonot blogitekstit ja ostoksilla salakuunnellut keskustelut johtavat lopulta siihen, että on unelmaansa valmis. Siksi kai kirjailijat ovat syystä jotakin muuta kuin teinejä.

Maaliskuu 2020

Naistenpäivänä heräsin aivan valtavaan inspiraatioon. Olin maannut loppuviikon kipeänä sängyssä, ja vihdoin sunnuntaina olin täynnä energiaa. Kirjoitusinspiraatiota on vaikea kuvailla. Se on pakottava tunne, joka on pakko päästää ulos. Se ei lähde, ennen kuin saa sormet näppäimistölle, ja näppäimistöä on hakattava vielä senkin jälkeen, kun sormet ovat jo uupuneet.

Olen kirjoittanut koko maaliskuun, enkä malta odottaa huhti- ja toukokuuta, jolloin minulla on tavallista enemmän aikaa kirjoittaa. Itseisarvo ei ole enää edes teoksen julkaiseminen, vaan se, että on sen tehnyt, luonut ja sanottavan sanonut. Käsikirjoitus ei ole romaani ilman ajatusta eikä siitä tule kirjaa ilman, että sen julkaisee. Siksi onkin turha väittää, että kustannussopimuksen saaminen olisi minulle oikeasti yhdentekevää.

Jos kaikki sujuu suunnitelmieni mukaan, on suurin työ takana jo toukokuun jälkeen. Ennen kuin lehdet laskeutuvat keltaisena kadulle, olen toivottavasti saanut kustantamosta myönteisen vastauksen.

En pelkää, sillä kun johonkin uskoo, on helppo olla luottavaisin mielin.

Inspiroivaa perjantaita!

Minkälainen sinun kirjoittamishistoriasi on?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Nämä kotimaan matkakohteet haluan kokea!

Maailmanlaajuinen epidemia kurittaa matkailua kaikin tavoin, eikä sen vaikutuksilta välty kotimaammekaan. Vaikka tällä hetkellä reissukassin pakkaaminen on pannassa ja matkamieli kateissa, kannattaa muistaa tukea kotimaankohteita heti, kun se on mahdollista. Näissä minä aion käydä!
Finland_travel

Visavuori

Kuvanveistäjä Emil Wikströmin Sääksmäellä sijaitseva ateljeekoti on avattu yleisölle jo vuonna 1967. Kansallisromanttinen, Wikströmin itse suunnittelema koti valmistui vuonna 1902 ja erillinen ateljee vuonna 1903, sillä Wikström päätti rakennuttaa ne erikseen aiemman Visavuoren hirsilinnan tuhouduttua tulipalossa 1800-luvun lopussa. Nykyinen Visavuori on säilynyt lähes muuttumattomana Wikströmin ajoista, ja siksi paikassa voi aidosti aistia ajan tunnelman.

Visavuoren kahvila on avoinna kesäkuusta elokuuhun ja muina aikoina tilauksesta ryhmille.

Tankar

Teininä en tiennyt mitään tylsempää kuin joutua majakkasaarelle vanhempieni kanssa. Nyt voisin maksaa maltaita, että saisin yöpyä saaristossa vanhassa torpassa. Maltaita ei tarvitse maksaa, mutta toivon todella, että maailman tuulet kääntyvät sen verran suopeiksi, että retki Tankarin majakkasaarelle onnistuu kesällä.

Perämerellä Kokkolan edustalla sijaitsevalle saarelle liikennöi M/S Jenny päivittäin kesäkuusta elokuuhun. Tankarissa voi viettää päivän tai yöpyä vierasmajassa, majakkamestarintalossa tai luotsiasemarakennuksessa sijaitsevassa Majatalo Tankar Innissä. Yksityinen huone maksaa noin 100 euroa, aamupala 10 euroa ja laivalippu aikuiselta 20 euroa.

Jos todella pääsen yöpymään saarella, olen varma, että yöllä majakkaan syttyy valo ja edesmennyt vartija astuu alas öljylyhty kädessään. Hän katsoo merta. Se on aivan tyyni.

Teiskon Viini

Joskus ihan lähellä on liian kaukana. Tampereella sijaitseva vuonna 1998 perustettu Teiskon Viini valmistaa nimensä mukaisesti viinejä, mutta myös likööreitä, mietoja ja alkoholittomia juomia. Tuotteita voi ostaa jälleenmyyjiltä tai viinitilan omasta Viinikioskista, joka on auki perjantaisin ja lauantaisin. Teiskon Viini järjestää myös viini- ja juustomaisteluita ja viinijoogaa tilan omalla nurmella.

Tampereen Teisko on alueena myös helppo ja idyllinen kotimaanmatkakohde, jonne päästessä yllättyy, miten lyhyen matkan päässä keskustasta on silmän kantamattomiin peltoa ja pöllyävää hiekkatietä. Samalla reissulla kannattaa poiketa Vuoden retkikohteena 2020 palkitulla Kintulammin retkeily- ja luonnonsuojelualueella.

Mustion linna

Länsi-Uudellamaalla sijaitsevan Mustion linnan (ruots. Svartå slott) rakennutti Magnus Linder II  vuonna 1783–1792. Siirtymäkautta rokokoosta uusklassismiin edustava linna on Suomen suurin puurakennus, joka ei toimi kirkollisessa tarkoituksessa.

Mustion linnassa toimii myös kartanohotelli, joka muodostuu viidestä alueella sijaitsevasta rakennuksesta. Pytingit on alun perin rakennettu rautaruukin työläisten asunnoiksi. Linnan päärakennus on pyhitetty museolle, joka pureutuu linnan historiaan henkilötarinoista kummituksiin ja kustavilaisesta sisustuksesta maalauksiin. Kokemisen arvoinen on myös veistoksin kuorrutettu linnanpuisto järven kupeessa.

Hotelliyö Mustion linnassa maksaa reilut sata euroa, ja opastetun museokierroksen voi lunastaa 10 eurolla.

Suosittelen tukemaan yrittäjiä kriisin keskellä ja jakamaan muille tietoa vastuullisista yrityksistä ja arvokkaista matkakohteista.

Mitä kotimaankohdetta sinä suosittelet?

Matkailuyrittäjä!

Jos kaipaat markkinointiapua matkailuyrityksellesi, ota rohkeasti yhteyttä minuun.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kiinnostavinta tällä hetkellä

Eivät ainakaan koronauutiset – mitä tulee viihtymiseen ja rentoutumiseen. Uskokaa tai älkää, mutta myös muut asiat kiinnostavat minua niin ahdistava kuin maailman tilanne onkin. Elämässä on paljon hyvää, vaikka ihan joka aamu ei siltä tunnu.
anna_ennenaamukahvia1anna_ennenaamukahvia2anna_ennenaamukahvia3

Lukeminen ja kirjoittaminen

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat parasta pakenemista, vaikka nautittu tai luotu sisältö olisi surullista, sillä ainakin käsissä oleva maailma on silloin hallinnassa. Kun tänään kirjoitin kohtausta, jossa lapsi ilmentää Barbie-leikissä vanhempiensa pahoinpitelyä, ajattelin, että tuotokseni on aika hirveä, mutta vielä kamalampaa olisi olla ulkona katsomassa, miten maailma pysähtyy. Se tekee minut surulliseksi ja ahdistuneeksi.

HS:n Kuukausiliite

Sain lukion päätteeksi stipendin äidinkielestä. Se ei suinkaan ollut rahaa, vaan Helsingin Sanomien vuosikerta, jota en varsinaisesti osannut arvostaa. Suru tuli vasta, kun lehti loppui, vaikka sitä ennen olin jo ehtinyt muuttaa lapsuudenkodistani pois. Lehden ilmestyminen ruuhkautti postilaatikon, mutta helpotti aamuja, kun vanhemmat saivat lukea vuorotellen Hesarin ja Aamulehden eikä kenellekään tullut lehdettömyydestä kiukkua. Ilmaisjaksoni aikana opin arvostamaan HS:n Kuukausiliitettä, jota vihdoin voi ostaa irtonumerona – törkeään hintaan – mutta silloin tällöin maksan siitä ilolla.

Hävikkiruoka

Olen ollut vuosia itsekäs kuluttaja ja saanut suurta nautintoa kaiken uuden hamstraamisesta, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan säästämistä ja käytettyä, vaikken edelleenkään ole kirppisihminen. Hävikkiruokasovellusten makuun olen kuitenkin päässyt. Miksi maksaa turhasta, kun voi hyödyntää hävikkiä? Suosittelen kuitenkin käymään ravintoloissa ihan tavallisin hinnoin, mutta hävikin vähentäminen on bonusta kaikille.

Blogitilastot

Taidan jättää koronavouhotuksen pian taakseni, sillä blogitilastoni ovat suorastaan räjähtäneet, kun pandemia laskeutui Suomen ylle. Vaikka olen saanut kiitosta koronaa käsittelevästä blogitekstistäni, ovat ihmiset innostuneet blogissani ihan muista jutuista. Se kertoo siitä, että muille aiheille todellakin on tilaa, ja niihin uppoutuminen on yksi selviytymiskeinoista.

Olen kiitollinen ja otettu kaikista palautteista, kommenteista ja lukukerroista, sillä teen blogia sydän verellä palavasta halusta.

Kiitollisuus

Lähipiirissämme tapahtui vähän aikaa sitten kuolemantapaus. Lohdutin toista sillä, että loppujen lopuksi jäljelle jää usein vain kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, miten pitkän elämän ihminen on saanut ja kuinka pitkään hänet on saanut elämässä pitää.

Samaan aikaan käynnistynyt, meille vapauteen tottuneille absurdi virustilanne rajoituksineen antaa myös aihetta kiitollisuuteen sitten, kun pahin on ohi. Kiitollinen saa olla myös pandemiaan liittyvistä toimista, vaikka ne tuntuvat epäreiluilta. Kyllä, kaiken hyvän keskellä myös negatiiviset tunteet puskevat esiin.

Ainainen kiitollisuushöpinä tuntuu usein puuduttavalta, mutta kun siihen todella on aihetta, on se juhlan arvoista. Sitten, kun voi juhlia jonkun kanssa.

Mikä sinua kiinnostaa tällä hetkellä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Myöhäisherännäinen äänikirjojen kimpussa: Miten käy lukukokemuksen?

*Käyttöoikeus saatu ilmaiseksi Storyteliltä

Ei ihme, että maassa vallitsevassa poikkeustilassa kirjastojenkin ollessa suljettuina ääni- ja e-kirjasovellusten suosio on kasvanut. Minä hyppäsin kelkkaan jo pari viikkoa sitten autuaan tietämättömänä siitä, kuinka pitkälle virustilanne kehittyisi. Minä, joka lähtökohtaisesti inhoan elektroniikkaa ja rakastan painettuja kirjoja enemmän kuin mitään uutta teknologiaa.
Storytel-original_SukulainenTekee oikein pahaa myöntää, kuinka käteviä ääni- ja e-kirjasovellukset ovat. Ensinnäkin siksi, että minutkin on kasvatettu siihen, että näytön tuijottaminen tuhoaa silmät ja surkastuttaa aivosolut. Toiseksi siksi, että koen painettujen kirjojen lukemisen äärimmäisen rentouttavana ja niiden hipelöimisen miellyttävänä.

Tänä hurjana keväänä Storytelin kaltaisten sovellusten toiminta ja hyödyt punnitaan, kun kirjastoonkaan ei ole mitään asiaa. Tavallisessa tilanteessa arvostan kirjaston palveluita kovasti, vaikka kirjojen yleinen hygienia on mietityttänyt jo ennen koko virustilannetta. Julkisten palveluiden käyttämistä ei myöskään helpota kyltymätön halu nauttia uutuuskirjoja, joiden jonotusajat kestävät kirjastossa kuukausia.

Jos nauttii elektronisesta lukemisesta tai kuuntelusta, on ääni- ja e-kirjasovellus hyvä ja äärimmäisen kätevä valinta. Tottumista se voi vaatia, eikä loppujen lopuksi sovi koskaan kaikille. Vaikka tilanne maailmassa on vakava, en silti koskaan olisi uskonut rakastuvani lukusovelluksiin hyvän saatavuuden lisäksi hygienian vuoksi. Luksuspalveluissakin lopulta korostuvat elämän peruspilarit – terveys, turvallisuus ja vapaus.

Vuokko korviin vai silmät tihruun?

Olen ehdottomasti e-kirjojen kannalla, sillä niiden avulla pääsee kaikista lähimmäksi paperisia teoksia, joita edelleen niin kovasti rakastan, vaikka tiedostan, että kustannusala on murroksessa niin kuin talous ja ansaintamallit muutenkin.

Storytelin sovellus estää ainakin minun laitteellani ylimääräiset häiriöt, joten viesti-ikkunat eivät ponnahda keskelle kirjan sivua lukuhetken aikana. Vaikka edelleen pohdin elektroniikan vaikutusta lukukokemuksen arvokkuuteen, on myös e-kirjaan helppo uppoutua, kun häiriötekijät on poistettu alustalta. Itse asiassa keskittyminen voi olla jopa syvempää kuin painettuun kirjaan, sillä sitä pidellessä vieressä yleensä makaa itse paholainen eli luuri, jonka houkuttavat piippaukset ovat alati tarjolla. Kuulostaa nurinkuriselta, mutta toimii.

Tunnustan, etten olisi kuunnellut ensimmäistäkään äänikirjaa, jos kaikki minua kiinnostaneet teokset olisivat olleet saatavilla e-kirjana. Jouduin siis kuuntelemaan Sukulainen-dekkarin, mutta kokemus oli flunssaisena ihan kelpo, vaikka nukahdin toistuvasti kirjan ääreen. Kuunteleminen helpottui, kun käänsin nopeuden puolitoista- tai jopa kaksinkertaiseksi. Voisi tosin tehdä hyvää harjoitella keskittymistä myös verkkaisen äänikirjan äärellä. Ehkä siten oppisi sulkemaan kaiken käsillä olevan hetken ulkopuolella olevan epäolennaisen pois mielestä.

Kevätsuosikkini

Meritta Koivisto (2020) Sukulainen

Koiviston varta vasten äänikirjaksi kirjoittama Sukulainen kertoo ruotsinsuomalaisesta poliisista Harriet Jaatisesta, joka alkaa tutkia psykiatrisessa hoitolaitoksessa tapahtunutta kuolemaa. Tapahtumaketju johtaa Jaatisen syvälle ruotsalaisen ja suomalaisen suvun salaisuuksiin. Ilahduttavaa sinänsä aivan tavallisessa dekkarissa on se, että juoni kantaa loppuun saakka ja yllättää vielä viimeisillä kuunteluminuuteilla.

Sukulaista ei ole saatavilla lainkaan e-kirjana, vaan tarjolla on pelkästään Vuokko Hovatan lukema äänikirja, sillä teos kuuluu Storytel Original -sarjaan. Hovatan ääni on ihanan pehmeä, hyvällä tavalla unettava.

Emmi-Liia Sjöholm (2020) Paperilla toinen

Sjöholmin naiseksi kasvamisesta kertova esikoisteos on niitä kirjoja, jotka nimenomaan haluaisin lukea oikeista kirjan kansista. Haluaisin nuuhkia sivuja ja silittää niitä. Nauttia sanoista ja katsoa, miltä ne näyttävät sivulla painettuina. En ole autofiktion suuri ystävä, mutta Sjöholmin teos on koskettava, silkkaa sanataidetta, piti sisällöstä tai ei. En suosittele kuuntelemaan Paperilla toista, sillä kirjan ääni tulee aina lukijan sisältä.

Riikka Suominen (2020) Suhteellisen vapaata

Suhteellisen vapaata on Suomisen esikoisteos vapaasta suhteesta – kuten nimi leikitellen ja ilmiselvästi kertoo. Koska suosin e-kirjoja, myös Suomisen teoksen luin. Teksti on sujuvaa, aihe puhutteleva, mutta ilmaisu kevyttä. Suomisen teoksesta saavat varmasti irti eri elämäntilanteissa olevat. Jotkut samastuvat, ehkä innostuvat ja muut kauhistelevat.

Oletko kokeillut ääni- ja e-kirjasovelluksia? Onko suhtautumisesi niihin muuttunut virustilanteessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Fine dining – ökyhuvittelua vai ymmärtämättömyyttä?

Illastin fine dining -ravintolassa serkkuni kanssa viime perjantaina. Viiden ruokalajin maistelumenu suisti meidät ähkyyn, ja selkä kipeytyi pönöttämisestä. Olemmeko liian rahvaita ymmärtämään lajin hienouden vai onko fine dining vain yliarvostettua nypläämistä?
DiningKuva ei liity perjantain illalliseemme. En uskaltanut kuvata ravintolassa, mikä kertoo hyvin olettamastani ilmapiiristä.

Kun saimme eteemme keittiön tervehdykseksi kutsutun nokareen, olimme varmoja, että ilta päättyisi grillikopille. Nykyihmisen, kun pitää saada itsensä täyteen, ei todellakaan hinnalla millä hyvänsä, vaan järkevään hintaan. Maistelumenu eteni kuitenkin sellaisiin sfääreihin, ettemme olleet lainkaan varmoja, pystymmekö kävelemään takaisin keskustaan. Jouduimme lepäämään rautatieaseman ravintolassa.

Maistelumenumme maksoi yhdeltä henkilöltä 70 euroa ja 12 senttilitraa viiniä 15 euroa. Minusta summat kuulostavat pyöristyttäviltä. Ravintola oli pieni ja hiljainen, yritimme kuiskia salaisuuksia toisillemme ja lukea huulilta uusimmat kuulumiset. Todellisuudessa olisi pitänyt tyytyä ylistämään rapeaksi kärvennettyä kaalia ja rouskuttamaan sorbettia viettelevää granolaa.

Minusta tuntui, ettei tarjottu ape ole minua varten. En kuulunut ravintolaan. En nukkaisen jakkuni kanssa, en kenkieni kanssa, jotka valuttivat kuraa vaalealle parketille ja jättivät pikkukiviä jälkeensä vessareissullani. WC:n hanaan oli kiinnitetty leveä kaulus. Se sai virtaavan suihkun näyttämään vesiputoukselta. Siitä minäkin maksoin 170 euron laskulla osani.

Se, miksi fine dining tuntuu siltä, että se on tarkoitettu vain tietylle kansanosalle, johtuu siitä, ettei hintoja kerrota avoimesti. Se ei yksinkertaisesti ole tapana, ei kuulu tyyliin. Meille tarjottiin listan kalleimmat viinit eikä muusta ollut puhe. Oikeasti elämä ei ole muutamasta eurosta kiinni, mutta en voi valehdella, etteikö hintapimitys risoisi. Nuukailu ei kuitenkaan kuulu samalle lautaselle suoristettujen vesikrassien ja punaviinissä uivien, yrttitahnan kanssa pelehtivien pihvinokareiden kanssa. Mieleeni tulee erityisen hyvin yksityisellä lääkäriasemalla asiointi, jonka jälkeen käteen lyödään käsittämätön lasku ilman, että kukaan on puhunut rahasta mitään.

Fine diningin suurin ongelma on käsitys siitä, mikä on järkevä hinta-laatusuhde. Mistä ihan oikeasti kannattaa maksaa? Missä vaiheessa yhteiskunta kehittyi siihen pisteeseen, että muutamasta juureskikkareesta voi ja on soveliasta maksaa kolminumeroisia summia? Onko kokemus todella niin uniikki, että se on joka sentin arvoinen? Kuka määrittää kuutioksi kovetetun porkkanasoseen arvokkaammaksi kuin kaksi ihmistä ruokkivan noutoruoan?

Kaikenlaisesta vegehifistelystä huolimatta taidan kuitenkin olla niin tavallinen tallukka, että nautin eniten kympin maksavasta rehellisestä ravintolapurilaisesta, ja jos oikein hulluksi heittäydyn, maistelen ruokia peräti kahdella kympillä. Sen enempää ei yleensä kannata maksaa mistään, minkä tunkee kurkustaan alas.

Niin mehevää linssilajiketta ei tältä planeetalta löydy, että maksaisin sen vienosta tanssista suolaliemen kanssa sata euroa.

Mitä mieltä olet fine diningista? Olisitko valmis maksamaan siitä? Mikä on kohtuullinen hinta illalliselle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Me emme olleetkaan turvassa

Runollisesti alkanut viikko muuttui hetkessä todelliseksi hysteriapommiksi, kun Suomi-neidon uumaan iskeytyi voimalla koronakauhistus. Kiinassa viime vuoden lopussa alkunsa saanut virus oli päässyt livahtamaan helman ali ja tunkeutumaan rungon kaikkiin osiin varpaista kainaloon ja nuppiin saakka. Eikö kaukaisen Pohjolan neidon pitänyt aina olla turvassa?
coronavirus-4817450_1920Kuva: Pixabay

Tiedän, että ihmiset ovat kyllästyneitä keskustelemaan koronasta (COVID-19) niin tarpeellista kuin se tässä tilanteessa onkin. Haluan silti jakaa muutaman ajatuksen olutmerkin kanssa yhteen soivasta viruksesta, sillä toivon tervettä keskustelua aiheesta.

Ensiksi on tosin pakko todeta, että blogikirjoitukset aiheesta eivät välttämättä ole sitä, mitä koronaepidemia kaipaa.

Pandemiaksi paisunut epidemia kaipaa faktoja ja järkevää ja nopeaa tiedottamista. Ei lietsontaa tai terveyteen, biologiaan tai hoitoon liittyviä mielipiteitä. Ilmiöstä keskusteleminen on kuitenkin tervetullutta ja kuuluu yhteiskuntaan, joka perustuu vapaalle keskustelulle.

Tulevat uutisimmuunit?

Minua häiritsee koronakeskustelussa muutama mediaan ja yhteiskuntaan liittyvä seikka.

Ymmärrän, että tilanne on vakava, ja perjantaina 13.3. Suomen on kerrottu olevan lähellä epidemian kynnystä. Koronasta on puhuttu pitkään epidemiana ja jopa pandemiana, joka tarkoittaa maailmanlaajuista epidemiaa, mutta Suomessa epidemia saavutetaan vasta lähiaikoina.

Uutissivut kirkuvat koronauutisia, jotka saavat yleisön ahdistumaan ja huolestumaan, mutta myös turtumaan. Mitä tapahtuu, jos muuttuu immuuniksi uutisoinnille? Minkälaisia seurauksia on sillä, jos uutiset muuttuvat ahdistuspuuroksi ja kuihtuvat kasaan?

Toivon iltapäivälehtien vähentävän sensaatiohakuisuuttaan, sillä epidemia ei ole oikea aihe rahastaa ja revitellä. Tiedotusvälineiden täytyy tukea todelliseen tietoon perustuvaa viestintää, mutta säilyttää silti keskusteleva ote.

Kun puhutaan terveydestä, oikeasti myös elämästä ja kuolemasta, on kuitenkin oltava äärimmäisen varovainen. Moni on jo parantunut koronasta, mutta tervehtyneistä ei juuri kerrota, minkä arvelen johtuvan yksityisyydensuojan lisäksi siitä, ettei vääriä mielikuvia haluta luoda tai antaa mahdollisuutta sille, että terveeksi diagnosoitaisiin vielä sairas ihminen.

Uutistulvan ja mustaksi väritettyjen otsikoiden keskellä hämärtyy helposti todellisuudentaju. Mikä on turvallista? Jos maasta ei saa poistua ja on suositeltavaa pysyä kotona, täytyykö ulkona käymisestä tuntea syyllisyyttä?

Kauhukorona

Koska korona on vierasperäinen sana, on se omiaan lisäämään pelkoa. Kaikki tuntematon ja vaikeasti käsitettävä pelottaa. Vaikka lintu- ja sikainfluenssat olivat vaarallisia – elleivät jopa koronaa tappavampia – olivat ne ymmärrettävämpiä kuin ei mitään suoraan tarkoittava korona, joka tuo mieleen sen mukavan oranssin olkkosen lisäksi dystopioissa salaman lailla leviävät salaliittovirukset.

Riskiryhmät ja etätyöeliitti

Korona uhkaa erityisesti riskiryhmiä. Riskiryhmäpuhe uutisissa keskittyy usein vain vanhuksiin ja vakavasti sairaisiin, mikä on ymmärrettävää ensinnäkin tiedon käsittelyn vuoksi ja toiseksi paniikin vähentämiseksi. Stereotyyppien käyttäminen on kuitenkin aina vaarallista. Jos riskiryhmä rajataan koskemaan vain tiettyä kansanosaa, on riskiryhmäpuheen ulkopuolelle jäävän riskiryhmän sairastuttaminen varomattomuuden vuoksi helpompaa.

Ratkaisuksi koronatilanteessa on tarjottu etätöitä. Kuinka varma ja helppo ratkaisu! Paitsi, että etätöitä voi tehdä vain osa työväestöstä, ja yleensä juuri ne, jotka ovat vähiten muiden ihmisten kanssa tekemisissä työskennellessään suljetuissa toimistoissa ja lasikattokonttoreissa.

Etätyökeskustelusta kirjoitti osuvasti Ylelle Heikki Valkama, jonka mukaan etätyö on ”paremman väen” mahdollisuus. Bussit eivät kulje ilman kuskia eikä luuta lakaise ilman moppaajaa. Asiakkaat eivät voi valmistaa itse ruokiaan ravintolassa eivätkä kauppojen hyllyt täyty itsestään.

Suurin niistä on terveys

Minua huolettaa, mutta on myös pakko myöntää, että olen katkera – ja se hävettää minua. Olen katkera siitä, miten vaikeaksi elämä ainakin näennäisesti muuttuu ja miten kesälomani on jo nyt tuhoon tuomittu. Miten en näe kirsikkapuita Tukholmassa enkä herää saariston aamuaurinkoon laivalla. Tunteet lienevät tuttuja kaikille, jotka menettävät vapautensa ensimmäistä kertaa.

Tärkeintä on kuitenkin terveys, ja se menee aina kaiken edelle.

Elämä sotien jälkeen

Koronapandemian terveisten ydin yleisterveyden ilosanoman lisäksi koto-Suomessamme lienee turvan ja vapauden tunteessa.

Emme ole ikuisesti turvassa, vaikka niin on ollut helppo uskoa. Ei vain koronatilanteessa silloin, kun se oli kaukainen pöpö jossakin kiinalaisen torin laidalla, vaan kaikkien tautien, maailmanpoliittisten muutosten ja kriisien keskellä. Emme voi tuudittautua siihen, että katselemme kriisejä ja epidemioita aina kaukaa. Katsos, nykyään tänne Pohjolaankin pääsee muuten kuin jalan ja jäätyneen lahden yli hiihtämällä.

Toinen maailmansota ei ollut kansakuntamme viimeiseksi jäänyt kriisi, mikä unohtuu välillä itseltänikin. Historian opetus on koulussa hyvin sotakeskeistä, joten ei ihme, että moni huokaisee helpotuksesta, kun sulkee oppikirjansa vuodesta 1945 kertovan luvun jälkeen – ohi on ja hyvin pyyhkii. Sotapelottelun jalkoihin jäävät todelliset uhat, ja ilmastonmuutos ei ole niistä ainoa.

Vapaus on ainut, mitä käteen ei jää

Yhteiskuntamme ydin on aina ollut vapaus niin kauan kuin muistamme. Meillä on ollut vapaus liikkua niin kotimaassa kuin ulkomailla. Meillä on ollut vapaus ostaa elintarvikkeita ilman säännöstelyä. Meitä ei ole rajoitettu kuin perustuslailla, ja sekin on Suomessa inhimillinen ja järkeenkäypä.

Kun tänä keväänä karanteeneista, koulu- ja työpaikkasuluista ja matkustusrajoituksista tulee totta, joudumme kohtaamaan sen, miltä vapauden menettäminen tuntuu. Miltä tuntuu, kun auktoriteetti sanelee, mitä voimme tehdä? Sen kohtaaminen on silmiä avaava kokemus ja saa meidät toivottavasti tekemään töitä entistä terveemmän ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Sitten, kun koronatuhot on korjattu.

Historian oppikirjassa vuoden 1945 jälkeen tulee aina luku jälleenrakentamisesta. Rankkaa oli, mutta kyllä kannatti. Sillähän me ratsastamme edelleen, joten siihen lienee hyvä tuudittautua myös tulevassa terveyden ja talouden toipumisoperaatiossa.

Tänään työn voi aloittaa jo käsiä pesemällä.

Minkälaisia ajatuksia koronaepidemian mediarepresentaatio herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa