Havaintoja ihan oikeasta keskusta-asumisesta

En viitsisi pilata tätä juttua juonipaljastuksella heti aluksi, mutta kerron silti yleishavaintoni. En ole havainnut mitään – tavallisuudesta poikkeavaa. Ydinkeskusta-asuminen poikkeaa arkielämässä kuitenkin jonkin verran keskustan laitamilla tai kantakaupungin ulkopuolella majailusta.
Kyttälä_TampereOlen asunut niin kunnan taajamassa kuin esikaupunkialueella ja keskustan laidalla. Kangasalan luonnonhelmassa sijainneen lapsuudenkodin jälkeen tuntui suorastaan ihmeelliseltä muuttaa Tampereen puolelle Kalevan kaupunginosaan. Vielä huikeampaa oli muuttaa entisen tehdas-Tampereen sydämeen Amuriin, jossa silloin, vielä viisi vuotta sitten, kaikki palvelut olivat käden ulottuvilla. Voi olla, että nälkä kasvaa syödessä, mutta lopulta Amurikaan ei tuntunut miltään ja keskustajano vain kasvoi.

No, nyt sitten asun kirjaimellisesti keskellä ydinkeskustaa. Siellä, missä tapahtuu. Tai pitäisi tapahtua. Huvittavaa onkin se, että itse asiassa ytimessä on toistaiseksi ollut rauhallisempaa kuin Amuria halkovalla kadulla, jossa teoriassa paahtavat vain autot lähinnä iltapäiväruuhkassa ja muutamat yksinäiset baarista palaajat pilkun jälkeen.

Huomaan silti pelkääväni keskustassa enemmän kuin sen laidalla. Ihan vain siksi, että tiedostan asuvani todella keskeisellä paikalla. Siellä, missä kaikkien yhteiskunnan ongelmien pitäisi lävähtää päin naamaa ja missä käydään kauppaa ties mistä aineista. Kerjätään ja varastellaan. Oikeastihan tilanne on monesti aivan päinvastainen mitä tulee pelkäämiseen. Mitä vähemmän ihmisiä on ympärillä, sitä vähemmän saa apua.

Tähän mennessä olen huomannut pari pientä nahistelua tai tappelua tietynlaiselta vakiporukalta, joka näyttää tappavan aikaa aseman kulmilla. Vaaratilanteita en ole kohdannut, paitsi jos liikenne lasketaan mukaan. Poikkeusreiteillä kulkevat bussit pölähtävät kulman takaa yllättäen ja joutuvat kääntymään liian ahtailla kaduilla. Työmaat ovat syöneet liikennevalot, minkä vuoksi kaaharit voivat huristella surutta yli suojateiden. Sääntö-Suomessa vain liikennevalot voivat tehdä voitavansa.

Ydinkeskusta-asumisessa henkilökohtaisesti yllättävintä ovat olleet äänet. Meidän kotonamme on monin verroin hiljaisempaa kuin Amurissa. Vaikka autot tekevät kaikkensa päästäkseen ajamaan joka sopukkaan, ei liikenteen melua kuulu kuin murto-osa aiemmasta. Huutajia ja kälkättäjiäkään ei ole näkynyt, eikä kukaan ole vaivautunut edes rimputtamaan ovipuhelintamme. Amurissa se saattoi soida pahimmillaan 30 kertaa laskin kerran yössä. Eikä summerivehjettä saanut pois päältä.

Asia, joka ei ole yllättänyt pätkääkään, on rahanmeno. Sitä on kulunut. Elämmehän kuherruskuukautta uuden sijainnin kanssa. En ole ostanut mitään turhaa, mutta kaikenlaisia kokeiluruokia, lähiravintoloiden antimia ja yhden tarpeellisen, joskin hyvin hintavan, takin. Kun palveluiden saatavuuteen ja houkutuksiin tottuu, voi rahaa kulua jopa vähemmän. Kai kuluttamiseenkin turtuu.

Vaikka asuminen ydinkeskustassa on tuntunut alusta asti luontevalta, olen silti pohtinut paikkasidonnaista identiteettiä. Paikat eivät nimittäin ole minulle yhdentekeviä, ja jaksoinkin pro gradu -työssäni jauhaa paikan käsitteestä 90 sivun verran. Rakastin Amuria koko sydämestäni, mutta ennen kaikkea rakastan Tamperetta. Olen kotona, kun saan asua täällä. (Ja Kangasalla asumisessa ei muuten ole mitään samaa!) Keskustassa kaikki on kuitenkin ohimenevää, käsistä lipuvaa. Uusia ihmisiä, ikiliikkujia ja loppumatonta sykettä. Voiko tänne todella juurtua? Voiko keskusta koskaan viedä sydäntä niin, että kokisi sen oikeaksi kodikseen?

Paikan, jossa oikeasti ei ole mitään pysyvää.

Voiko keskusta-asumiseen identifioitua? Pelkäätkö enemmän ytimessä vai sen ulkopuolella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Niille, jotka ottivat minut avosylin vastaan

Elämääni on tähän mennessä kirjoitettu kaksi käänteen tehnyttä ystävyyssaagaa. Ne muuttivat senhetkisen elämäni suunnan täysin, ja nykyään minulla on melko laaja ja erittäin rakas ystäväpiiri. Aika hyvin ihmiseltä, joka joutui uskomaan pärjäävänsä yksin ja jonka kanssa juuri kukaan ei halunnut olla.
DSC_0105Lapsuudessa koulu määritti ystävyyssuhteeni, jotka muodostuivat yllättävän vakiintuneiksi, sillä luokan kokoonpano pysyi lähes samana koko taipaleen ajan. Kaikki suhteet eivät kuitenkaan ollet tasapainoisia tai -puolisia, ja olikin suuri helpotus, kun tiet erkanivat lopullisesti minun jatkaessani eri lukioon kuin muut. Peruskouluvuodet opettivat kuitenkin yhden peruspilarin ystävyydestä: Ne ovat suhteita, joissa ei tarvitse sietää epätervettä kohtelua yhtään sen enempää kuin esimerkiksi parisuhteissa. Huonoista suhteita kannattaa päästää irti, sillä ystävyys ei saa olla velvollisuus, joka muuttuu taakaksi.

Kun aloitin lukion, pysyttelin etäällä läheisistä ystävyyssuhteista, sillä hieman kivikkoisesta taipaleesta huolimatta peruskouluajoista oli jäänyt matkaani pari tärkeää ystävää. Ei ollut tarvetta muuhun tai intoa teinidraamaan. Elämäni muuttui kuitenkin pysyvästi melkein tarkalleen 10 vuotta sitten eräänä toukokuisena retkipäivänä Viikinsaaressa. Rinnakkaisluokan tytöt istuivat laivan salissa pöydän ääressä tirskuen. Minulla ei ollut muuta istumapaikkaa, joten jäin heidän luokseen. En tarkalleen muista, mitä tapahtui, mutta jo samana syksynä olimme erottamattomia. Ystävyytemme johdatti myös monta muuta ihmistä yhteen, ja heitä me nykyään kutsumme ystäväporukaksemme. Kaksi heistä, siis meistä, avioituu tänä kesänä – keskenään.

Lukio-opintojen jälkeen siirryin opiskelu- ja työelämään, josta vastoin odotuksiani sain uskomattoman hienoja ystäviä. Siitä huolimatta, että kahdessa pitkäaikaisessa työpaikassani olen aloittanut sillä ajatuksella, etten varmasti tutustu kehenkään.

Vaikka olen aina ollut sinut itseni kanssa enkä ole kokenut sellaista pohjatonta yksinäisyyttä, jonka monet joutuvat kohtaamaan, olen kuitenkin aina olettanut, etten ole niin erityinen ihminen, että joku innostuisi minusta niin, että saisin ystäviä kädenkäänteessä. Siksi työelämässä tulikin yllätyksenä se, miten kummassakin työpaikassa elämääni asteli kuin varkain niin mahtavia ihmisiä. Aiemman työyhteisön pienellä porukalla näemme säännöllisesti ja nykyisen työni ihmisiä näen joka päivä ja usein vapaa-ajallani. Emme ole työkavereita vaan ystäviä, joiden palkan maksaa sama yritys. Työelämä on opettanut myös sen, ettei ystävyys todellakaan katso ikää!

Kaikkia ystävyyshistoriani pääkohtia leimaa yksi piirre, joka saa sydämeni pamppailemaan: toisen hyväksyminen sellaisena kuin on. Minut on otettu avosylin vastaan, ja toivon, että minä muistan aina pysyä ystävänä, joka ottaa läheisensä yhtä kauniisti vastaan kuin on itse tullut otetuksi.

Hyvää ystävänpäivää, rakkaat läheiseni ja blogilukijani!

Missä sinä olet tavannut ystäväsi? Minkälaisia vaiheita ystävyyssuhteissasi on ollut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kissa kuolleen kodissa

Olin vielä alkuvuodesta eli noin viisi viikkoa sitten sitä mieltä, etten tänä vuonna muuta minnekään. Harvemmin teen nopeita päätöksiä yksityiselämässä, mutta tällä kertaa oli pakko. Muutos osoittautui onneksi lottovoitoksi, ja nyt edessä on kuherruskuukausi!
Uusikoti1Uusikoti2Uusikoti3Uuteen kotiin muuttaminen on vähän kuin aloittaisi tuoreen parisuhteen. Täytyy tutustua varovasti, kun ei tunne toisen tapoja. Olen viikonlopun aikana vaeltanut kodissamme nurkasta toiseen. Katsellut ja kuunnellut. Haistellut ja koskenut. Minähän olen vähän kuin kissa, sillä kiinnyn paikkoihin. Senpä vuoksi muutto ei ole mikään yhdentekevä asia minulle eikä minusta saisi sarjamuuttajaa millään. On siis huojentavaa tietää, että asun tässä kodissa niin monta vuotta, että ehtinen viettää nelikymppisiänikin. (Ja nyt, kun sanon näin, odottaa jotakin yllättävää nurkan takana.)

Uudessa kodissamme on selkeästi asunut aiemmin iäkäs henkilö. Sen näkee kylpyhuoneeseen asennetuista apukahvoista ja haistaa ehdasta mummotuoksusta, jota olemme tuulettaneet pois ja yrittäneet häätää etikkamukilla. Kahden päivän kotimuhiminen alkaa tuottaa tulosta, sillä kotiinpalaajaa ei eteisessä enää tervehdi tunkkainen hajuverho.

Koska kodissamme on kaikissa huoneissa parkettilattia makuuhuoneen muovimattoa lukuun ottamatta, hiipi väistämättä mieleeni ajatus siitä, että parketti on jouduttu poistamaan siitä syystä, että henkilö on menehtynyt huoneessa ja mädäntynyt paikoilleen. Loppujen lopuksi aavistuksen oikeellisuudella ei ole merkitystä, sillä vain tällä hetkellä ja sillä, että olemme löytäneet tärkeältä tuntuvan kodin, on väliä.

Ihmisenä, jonka päässä on jatkuva ajatuskaruselli, en kuitenkaan ole voinut välttyä pohtimasta kotimme historiaa. Kun viime yönä hiivin vessaan, mielessäni pyörivät kummitukset, sillä en minä ennen ole asunut paikassa, johon joku on todennäköisesti kuollut. Tulin kuitenkin kummitusten suhteen siihen lopputulokseen, ettei minua kiinnosta, onko niitä olemassa vai ei. Olen hoitanut elämäni sen verran hyvin, että jos jollakin hengellä tai kaapuhemmolla on asiaa, olen valmis keskustelemaan. Tervetuloa vain entinen asukas, jos on kysyttävää!

Minä itse asiassa haluaisin tietää, mikset koskaan puhdistanut kaappejasi ja miksi seisoit niin usein keskellä ruokailutilan lattiaa, että siihen kului tumma jälki.

Minkälaisia ajatuksia asunnossa mahdollisesti tapahtuneet kuolemat herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

13 hakusanaa ennen aamukahvia

Viime aikoina blogiini on päädytty erityisen mehukkailla hakusanoilla, jotka ovat haastaneet myös minua selvittämään tai pohtimaan. Sydänkin on läpättänyt. Hakukoneseikkailut kertovat niin paljon ihmisestä!
annamaksimoff0120”minna canth korvakoru”
Minulla on todella hienot Minna Canth -korvakorut, jotka ovat Frida’s cornerista tilatut. Frida’s cornerin takana on Studio Annukka Laine, jonka kaikki luomukset ovat houkuttelevia.

”lappiin muutto”
Lappiin muuttaminen on kovassa nosteessa, mihin osansa on varmasti tuonut Inari Fernándezin Vaihtovuosi Sodankylässä -projekti. Hienoa, jos muuttotappiokunnat onnistuvat kääntämään hiljalleen kurssinsa voitolle, mutta samaan aikaan toivon, että Suomea markkinoitaisiin muutenkin kuin vain Lappi-näkökulmasta.

”kaikki synnit jakso 6”
Elisa Viihteen Kaikki synnit (2019) oli aika tavallinen uskontokärjellä ratsastava rikossarja. Ei mitään yllättävää, muttei erityisen epäonnistunuttakaan. Kuudes jakso näyttää olevan ensimmäisen kauden viimeinen. Sarjan toinen kausi alkaa syksyllä 2020.

”tyhmä hoitaja”
On todella surullista, jos joku googlaa tällaisia aiheita siitä näkökulmasta, että kokee niin.

”miksi suomessa asiat ovat hyvin”
Mutta kuinka kauan? Ihmettelen itsekin välillä, miten ihmeessä kurjuudessa rypenyt suurvaltojen pelinappula onnistui nousemaan jaloilleen niin nopeasti ja menestyksekkäästi. No, mikään ei ole ikuista.

”rietastelu”
Ei ole näkynyt minun blogialustallani.

”röyhkeänä ja surullisena angelana”
Vaikka blogillani menee ihan kivasti, on se vielä sen verran pieni, että pystyn helposti näkemään, miksi jotakin teemaa on haettu blogistani. Haku liittyy Zaida Bergrothin Miami-elokuvaan (2017), ja on hienoa, jos luonnehdintani toisesta päähenkilöstä Angelasta (Krista Kosonen) on miellyttänyt myös muita.

”äiti puhuu seksikkyydestään lapselleen”
Ei kuulosta terveeltä. En ole käsitellyt mielestäni aihetta blogissa.

”eiole.fi
Varmasti yksi Suomen yleisimmistä sähköpostiosoitteiden lopuista. Eiole.fi ei vie mihinkään. Koska sitä ei ole. Piste fi.

”suomenna ”aplikaatio'”
Ihana! Aplikaatio on anglismi ja suomeksi siis sovellus, ei sovellutus. Tämän googlaajan on täytynyt kuulua apsis-, aplari- tai aplikaattorileiriin.

”vöner terveellisyys”
Suosikkivegekebabini on ehdottomasti Vöner. Olipa kebuliha tai sen korvike tehty mistä tahansa, ei sitä kannata päivittäin syödä. Sanoisin kuitenkin, että Vöner on aika hyvä vaihtoehto, sillä siinä on 100 grammassa 32,1 grammaa proteiinia ja 10,1 grammasta rasvaa tyydyttyneitä vain 0,62 grammaa.

”13 päiväbudjetti”
Kieliopillisesti haussa ei ole järkeä, mutta oletan, että haun tehnyt on tarkoittanut joko liki kahden viikon päiväbudjettia tai 13 euron päiväbudjettia. Jos haluaa kiristää nyörejä, 13 euroa on ihan oikeasti kohtuullinen päiväbudjetti, jopa ylellinen, jos se ei sisällä asumista, liikkumista ja muita kiinteitä kuluja.

”mcvegan mitä mieltä”
Olen sitä mieltä, että McVegan on paras pikaruokapurilainen, jota olen koskaan maistanut. Ei valitettavaa. Täydellinen hinta-laatusuhde. Yksi viime kesän iloisimmista muistoista liittyy siihen, kun mieheni raskaan työpäivän jälkeen haki minut töistä, vei piknikille ja kaivoi kassista tuoreet McVeganit ja pienen viinipullon. Siitä ei kesäilta paremmaksi voi muuttua!

Jos pitäisi kertoa omasta historiasta yksi outo hakusana, minkä paljastaisit?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näistä asioista yllätyin Islannissa!

Lähdin Reykjavíkiin ilman ennakko-odotuksia. Uskoin lähinnä kohtaavani paikan päällä hintapommin, sillä olihan meillä käynyt jo älyttömän hyvä tuuri hotellin ja lentojen suhteen. Loppujen lopuksi reissussa ei tarvinnut kiristellä kukkaron nyörejä, mutta huppua sitäkin tiukemmin.
Reykjavikoldharbour2Hallgrimskirkja_streetviewPrikid_ReykjavikFromHallgrimskirkjatower2

Hintataso

Kirjoitan vielä kolmannen ja todennäköisesti viimeisen Islanti-saagani jutun maan hintatasosta, mutta voin jo nyt paljastaa, ettei Reykjavíkissa ollut niin kallista kuin oletin. Toki tähän vaikuttaa pitkälti oma suhtautumiseni, sillä en ole tarjoushaukka tai halvimman vaihtoehdon perässä kotopuolessakaan. Söimme aterioita, jotka maksoivat 10–15 euroa per henkilö, ja kaupungin vallanneilla happy houreilla viinilasillisen sai litkiä neljällä eurolla.

Pimeys ja puhuri

Tiesin totta kai, että saarivaltiossa tuulee, ja kun se sijaitsee vielä pohjoisessa, on maassa todennäköisesti myös kylmää ja pimeää. Matkamme aikana lämpötila putosi vain kerran pakkaselle, joten muuten saimme nauttia loskaisesta ja sateisesta Reykjavíkista. Yllätyin siitä, kuinka voimakas ja musta on kaupungin ylle laskeutuva pimeys, mikä johtuu tietysti siitä, että kaupunki on matala ja pieni. Tuntui kuin olisi avaruudessa, kun pimeys imaisi sisuksiinsa jo iltavarhain.

Toiseksi yllätyin tuulen voimakkuudesta kaupungissa. Tuuli puhalsi avarilla paikoilla niin, että se sai jalat heittelehtimään ja silmälasit lähes irti päästä. Kokemus veti nöyräksi, sillä ymmärsin, mitä kaikkea luonnonvoimat saavat aikaan, kun pahin tapahtuu, ja minä en ollut edes lähellä sitä.

Säävaihtelut

Ai, että kuinka vaikuttavaa puhua säästä! Vaikka sää oli päivästä toiseen melko sama lämpötilan pyöriessä nollassa, yllätyin siitä, miten säätila tuntui muuttuvan hetkessä ääripäästä toiseen. En ole kokenut sellaista koskaan ennen. Saman tunnin aikana saattoi tuulla rajusti, sataa vettä ja lunta sekä paistaa aurinko.

Välimatkat

Tiesin, että Reykjavík on pieni kaupunki, mutta en ollut hahmottanut, että sen jälkeen, kun pääsee Keflavíkin kentältä pääkaupungin keskustaan, on kaikkialle niin lyhyt kävelymatka, ettei päivänkulkua tarvitse suunnitella mitenkään. Bussiasemalle kävely vie mistä tahansa korkeintaan vartin ja kaukana sijaitseva ruokakauppakin on lopulta alle kymmenen minuutin päässä. Kävelimme kaupunkia ympäri kärjistetysti aamusta iltaan, ja silti askelmittari näytti päivän lopuksi hädin tuskin viisinumeroisia lukemia.

Julkinen liikenne on Reykjavíkissa heikkoa, joten mitättömistä kaupunkietäisyyksistä huolimatta autoja on joka paikassa. Pikkuruisia katuja reunustavat tiiviisti parkkeeratut maasturit, jotka ajelevat huoletta kujilla, mutta hämmästyttävää on se, että autot antavat aina tietä. Aina.

Tarjonnan laajuus

Olin asennoitunut Reykjavíkin ruokatarjontaan hyvin ennakkoluuloisesti. Ajattelin stereotypioiden orjana kaupungin elävän kalaruoalla, mikä tietysti osin pitääkin paikkaansa, mutta mikä vegaanin taivas Reykjavíkista paljastuikaan! Lähes jokaisessa ravintolassa on tarjolla jotakin vegaanista, tuotteet on merkitty hyvin ja keskustassa on ainakin yksi kokonaan vegaanista pop up -pubiruokaa tarjoava ravintola Prikid. Hotellimme lähellä sijaitsevan paikallisen Siwan eli Krambúðin valikoima teki meihin myös suuren vaikutuksen, sillä hyllyt notkuivat vegaanista valmisruokaa ja tuoreruokatarpeita.

Minkälaisia ennakko-odotuksia sinulla on Islannista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Uusi alku, siirretty sydän

Kun oikein kovasti luulee rakastavansa jotakin ja uskoo, ettei voisi koskaan päästää irti, onkin se lopulta helpompaa kuin osasi odottaa. Etenkin, kun kyseessä on materia.
muutto_ennenaamukahviaMe suljemme ensi kuun aikana nykyisen neliömme oven, ja siirrämme tavaramme keskustan sykkeeseen. Aivan valtavan raivostuttava kielikuva, mutta menemättä yksityiskohtaiseen sijaintiin voin todeta todellakin muuttavani keskelle kaikkea.

Tampereen keskustan painopisteen siirtyessä idemmäksi ja idemmäksi huomasimme jäävämme varjoon läntisen keskustan rajalla Amurissa. Puistot, vehreys, yhteisöllisyys ja elävät kauppakulmat vaihtuivat mylviviin hälytysajoneuvoihin, autioihin liiketiloihin ja loskaisiin katuihin.

En ala käsitellä aihetta poliittisesti tai muutenkaan ota kantaa tapahtumiin, mutta yksi suuri tekijä autioitumisessa – ainakin henkisessä – on ollut Rantatunnelin rakentaminen, joka muutti liikenteen kulkua siirtäen kamalan mölyn ikkunamme alle. Ratikkatyömaa sen sijaan autioitti liikkeet ja teki liikkumisesta ja yrittämisestä helvettiä.

On tietysti aika huvittavaa, että valitan nykyisen asuinalueemme mölystä, mutta muutan silti aivan keskelle Tampereen keskustaa. Olipa alue mikä tahansa, on kyse ennen kaikkea yleisestä vireystilasta. Jos ympärillä on vain harmautta ja ponnettomia vaeltajia, joutuu helposti itsekin apatiamassaan mukaan. Kuihtumisen lisäksi muuttoomme on tosin myös toinen, meistä riippumaton syy, mutta minun tehtäväni ei ole kommentoida sitä.

Juuri tällä hetkellä, tänä iltana, olen todella väsynyt. Asiat ovat tapahtuneet nopeasti ja vaatineet paljon työtunteja, asiakirjojen tutkimista ja siivoamista. On hassua, miten paikka, jota kutsui kodiksi vielä viime viikolla, onkin nyt vain asunto, jossa on pakko käydä nukkumassa.

Ystäväni onnittelivat minua uudesta kodista. Yksi totesi, että saan varmasti paljon inspiraatiota uudesta paikasta. Ja hän oli aivan oikeassa! Olinkin unohtanut, kuinka vahvasti paikka vaikuttaa luovuuteeni. On ihana päästä työhuonekopistani keskelle kotia työnurkkaukseeni luomaan. Uudesta kodista saattaa tulla jopa proosateokseni synnyinkoti. Se, jonka seinään sitten aikanaan kiinnitetään samanlainen laatta kuin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kirjoitustalon oveen Finlaysonin kupeessa. Tai sitten siihen seinään räkivät vain lähikuppilan sankarit.

Mutta kaikki on mahdollista. Onhan?

Antaako muuttaminen sinulle uutta inspiraatiota? Muutatko vain pakosta vai huviksesi virkistääksesi mieltä? Mistä syistä ylipäätään olet muuttanut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Reykjavík vei sydämen ja toi lentopelon

Islannin pääkaupunki Reykjavík on täydellinen minilomakohde sopivan kokonsa ja inhimillisen lentomatkan vuoksi. Matka meren yllä sai minut kuitenkin pohtimaan sitä, onko lentokoneeseen astumisessa mitään järkeä, vaikkei edes miettisi ekologisuutta.
FromHallgrimskirkjaReykjavik_oldharbourHallgrimskirkjaReykjavik_2Reykjavik_1Matkakohteen hehkuttaminen tuntuu aina vähän hölmöltä, sillä yleensähän on tapana hekumoida vähän kaikilla lomilla jo ihan siksi, että kyse on lomamatkasta. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että Reykjavík vei täysin sydämeni, ja suosittelen ehdottomasti sitä ja Islantia maana kaikille helppoa ja monipuolista reissua kaipaaville.

Kansainväliset lennot saapuvat Islantiin lähes aina Keflavíkin kentälle noin 50 kilometrin päähän Reykjavíkista. Taksi kentältä Reykjavíkiin maksaa 160 euroa eli saman verran kuin itse lentolippu halvimmillaan. Reykjavík Excursions kuljettaa kuitenkin Flybusilla matkustajia puolen tunnin välein noin 20 eurolla pääkaupunkiin. Matkalippu ei ole kellonaika- vaan päiväsidonnainen, minkä vuoksi lentojen myöhästymisestä ei tarvitse huolehtia. Lipun voi ostaa netistä ja useimpien hotellien vastaanotoista, mutta jälkimmäisestä tulee toki maksettavaksi myös palvelumaksu.

Reykjavík on juuri sellainen kuin kuvitella saattaa: täynnä pieniä, värikkäitä taloja, kapeita katuja ja somia putiikkeja sekä kovaa puhuria. Talvi ei kuitenkaan ole huono ajankohta reissulle, vaan ennemminkin se korostaa kaupungin identiteettiä, ja luonnonnähtävyyksille matkustaville ajankohta on erinomainen. Me emme kylpeneet kuumissa lähteissä, menneet laavatunneliin tai jäätikölle, sillä kaupungin keskusta ja tavallisen elämän seuraaminen riittivät meille. Luonnonihmeitä katsovan täytyy sitä paitsi varata sekä aikaa että rahaa – pelkkä käynti laavatunnelissa maksaa liki 300 euroa. Meidän budjettiin sopivat erityisen hyvin Kansallismuseossa vierailu 14 eurolla ja Hallgrímskirkjan tornissa käynti 10 eurolla.

Pohjoisessa saarivaltiossa tuuli tuivertaa niin, että se saa jopa toisen jalan heittelehtimään aukiolla kulkiessa. Ei siis ole ihme, että tuiverrus ja tuisku vaikuttavat myös lentoliikenteeseen. Meidän lähtöämme edeltävän päivän lennot oli peruttu lähes kokonaan, joten olimme onnekkaita päästessämme kotiin sovitusti. Koneessa oli kuitenkin tekninen vika, jonka vuoksi lähtö viivästyi liki tunnilla. Kapteeni piti matkustamon kohtuullisen hyvin ajan tasalla, ja kun tunnin viivästys alkoi lähestyä, sai mekaanikko ratkaistua ongelman. Lentoemännät tarjosivat maistiaiset ruisleipää ja sipulia. Rahallinen arvo: nolla euroa.

Vaikka kokemani tilanne ei ole uniikki eikä siinä todennäköisesti ollut kyse kuin pienestä viasta, pelkäsin ensimmäistä kertaa lentämistä. Ei paljon lohduta se, että tilastollisesti on todennäköisempää kuolla jalankulkijana kuin lentokonematkustajana, jos mekaanikko häärii siiven alla tunnin verran, ja sen jälkeen pitäisi huolettomasti suunnata kohti pilviä. Pilvenreunalle päätyminen silloin tulee lähinnä mieleen. Isäni totesi, että olisi lähtenyt suoraan oluselle koneesta ja soutanut ennemmin kotiin kuin jäänyt kyytiin. Minustakin islantilaisesta Bónus-halpakaupasta ostettava kumivene alkoi tuntua hyvältä idealta.

Kun kone alkoi hurista, siiven osat lepattaa ja pyörät irrota hiljalleen maasta, mietin ainoastaan sitä, ettei koko hommassa ole mitään järkeä, vaikkei teknistä vikaa olisi edes ilmennyt. Tiedän kyllä maallikkona suurin piirtein, miten lentokone toimii ja myös sen, että joka päivä lennetään niin hirveä määrä lentoja, ettei sitä voi edes käsittää. Mutta kun tarkemmin ajattelee, ei valtavan metallimöhkäleen ole tarkoitettu nousevan siivilleen ja paahtavan maanosasta toiseen. Linnut ovat jalostuneet lentämään, ja siinä muuten kesti kauemmin kuin lentoliikenteen ammattimaistumisessa. Miten ihmeessä siis uskallan enää lentää?

Gunnar-kapteenimme ohjatessa konetta läpi valkoisilta ja vaaleanpunaisilta näyttävien pilvien ymmärsin myös, miksi jotkut uskovat kuolleiden asuvan pilvien reunalla. Niiden läpi lentäessä on niin kaukana koko maailman yllä. Pehmeydessä, tavoittamattomissa. Onnellinen. Paitsi jos matkustaa täysissä voimissaan lentokoneessa ja miettii, koska se putoaa. Silloin viimeisetkin varmasti uskovat, etteivät henget loikoile hattaroilla.

Myöhemmin kuulette vielä siitä, mikä Islannissa yllätti ja kuinka paljon turistielämä maassa maksaa. Niistä lisää ensi viikolla!

Oletko käynyt Islannissa? Minkälaisia ajatuksia lentäminen herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Matkakirjoittajan muistilista vastuusta valintoihin

Vaikka tämän jutun kuvissa näkyy Pohjois-Vietnamissa sijaitsevan Sapan kaupunkia reunustava vuoristo, kirjoitan parhaillaan postausta Islannista. Matkustaminen ei koskaan ole ekoteko, ja se on hyvä muistaa matkailusta puhuessa. Kokosin reissuhulinoissa yhteen ajatuksia, joita jokaisen kirjoittajan olisi hyvä pohtia, kun käsittelee matkailua julkisesti, olipa se sitten blogiteksti, mainos tai matkareportaasi.
sapa_rakennussapa_näköalasapa_maisemasapa_voimalinjasapa_kahvilasapa_juomasapa_palmuMatkajutuissa kyse on mielestäni ennen kaikkea vastuusta, kuten matkailussa ylipäätään. Ympäristövastuullisinta olisi tietysti olla matkustamatta yhtään mihinkään, mutta jos toiseen maahan on päättänyt lähteä, on siellä syytä käyttäytyä vastuullisesti niin taloudellisesta, sosiaalisesta kuin ympäristöllisestä näkökulmasta.

Kun on saapunut paikan päälle, on ensimmäinen tehtävä tietysti kunnioittaa paikallisia sääntöjä. Jos esimerkiksi kirkossa on kuvauskielto, ei siellä ole tarpeen kuvata. Jos henkilö tai jokin ihmisryhmä ei halua tulla kuvatuksi, on sitä suotavaa kunnioittaa. Turististatus ei oikeuta typerää käyttäytymistä, ja myös salakuvaaminen on älytöntä, eikä se minusta ole hyväksyttävää missään tilanteessa. Julkisilla paikoilla saa kuvata, mutta kannattaa aina pohtia, missä tilanteessa se on oikeasti soveliasta.

Saatan olla turhan tiukkapipoinen, mutta vältän myös löytää-verbin käyttämistä matkajutuissa. Kuten ei löytöretkienkään aikaan, ei paikan päällä ole mikään hukassa, eli sitä ei voi löytää. Lisäksi löytää-verbi assosioi ainakin minun mielessäni vahvasti kolonialismiin, vaikka monet varmasti löytämisestä puhuessaan tarkoittavan vain sitä, että jokin on heille uutta.

Kuvaviestejä kaukomailta

Tekstiä suurempi rooli on kuvilla, sillä vaikka yhtä lailla tekstiin voi kätkeä piilomerkityksiä ja tulla sanoneeksi jotakin stereotypioita ylläpitävää, ovat kuvat tekstiä varomattomampia. Kuvan sanomaan vaikuttavat siinä näkyvät ihmiset, kuvakulma, kuvauspaikka ja värimaailma. Jokaisen kohdalla kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitä niillä haluaa sanoa ja minkälaista tarinaa niillä haluaa kohteesta kertoa. Kuva on aina valinta, kehys ja metonymia paikasta.

Olen kuvannut tämän jutun otokset Vietnamissa ilman sen suurempia tarkoitusperiä tai pohtimista, ja jälkikäteen niiden katsominen onkin innostanut tutkimaan tarkemmin tekemiäni valintoja. Ne korostuvat erityisesti silloin, jos kuvat julkaisee. Vastuu kasvaa ja tulkintatapojen kirjo tulee esiin, kun kuvia katsoo yhä useampi ihminen. Vaikken ole mielestäni kuvatessani lomamatkalla tehnyt valintoja, on julkaisu aina valinta ja siksi on aiheellista miettiä, mitä kuva viestii.

Kun neljä vuotta myöhemmin katson ottamiani kuvia, joista valitsin tarkoituksella tietyt esimerkkiotokset, havaitsen selvästi näkökulmat, joista Vietnamia voisi käsitellä. Olen ikuistanut hylätyn kahvilan, mieheni seisomassa vuorilla, auringon siivilöimät riisiterassit ja vuoret, kahvilan parvekkeen, oranssin drinkin ja humisevan palmupuun. Ihmisiäkin kuvasin paljon, mutta minun valintani on olla julkaisematta heistä kuvia, sillä he eivät ole halunneet blogiini.

Kertooko hylätty kahvila rapistumisesta? Yrittääkö se viestiä jonkinlaisesta huonommuudesta vai onko se ikuistettu siksi, että se näyttää jopa aavemaiselta? Miksi se viehättää?

Onko mies maailmanomistaja seisoessaan kaukomaiden vuoristossa? Onko hän muita ylempänä? Vai onko hän vain piskuinen yksilö vieraassa paikassa?

Ovatko riisiterassit kuvaamista varten? Miksi toisten elinkeinoa täytyisi kuvata? Onko edes hyvä asia, että terassit ovat täynnä vettä?

Miksi kaukomailla kukkaruukut ovat kuvaamisen arvoisia? Nähdäänkö vieraassa paikassa pienetkin asiat erityisen viehättävinä? Mistä se kertoo?

Ovatko Vietnamin-lomat vain juomista varten? Mihin jäi upea, vanha kulttuuri? Onko Vietnam rantakohde? Ovatko palmut ainoita ikuistamisen arvoisia luontokappaleita maassa?

Vaikka tämän jutun kuvat on otettu Vietnamissa, olen joutunut pohtimaan samanlaisia valintoja myös ollessani parasta aikaa Islannissa. Matkakirjoittamisen etiikka ei siis liity vain sellaisiin paikkoihin, joissa esimerkiksi ihmiset ovat stereotyyppisesti erinäköisiä kuin kotipuolessa, ilmasto päinvastainen tai yhteiskuntarakenne tyystin toisenlainen.

Matkajuttujen pohtimista ei myöskään kannata jättää vain ulkomaille, vaan yhtä lailla se on ajankohtainen aihe koti-Suomessa. Kuinka totuudenmukainen Suomen brändi on, jos se esitetään vain Lappina? Jos autioitunutta maaseutua kuvataan aina Pohjanmaalla tai Itä-Suomessa, päättääkö se tietyn maakunnan kohtalon jo ennakkoon? Onko Tampere yksi iso mustamakkara? Entä Kainuu tyhjä muuttotappiolandia? Onko Kaakkois-Suomi vain venäläisten Lidl-pyhiinvaelluskohde?

Virtuaalimatkailusta ekopelastus?

Viimeinen pohdinnanaihe on se, kannattaako matkajuttuja ylipäätään tehdä. Oikeastaanhan sen pitäisi olla aivan ensimmäinen tilinteko, mutta koska matkajuttuja joka tapauksessa kirjoitetaan, kannattaa ne käydä läpi huolella niin tekovaiheessa kuin jälkikäteen. On myös suotavaa pohtia omia tarkoitusperiä ja tavoitteita matkakirjoittamisessa.

Sanoisin, että matkailun kasvaminen ja digitalisaatio ovat vieneet matkajutuilta koko kansaa koskevan kulttuurisivistämisen velvoitteen, vaikka edelleen laadukkaasti tehty matkajuttu, mielellään matkailujournalismin pelisäännöin rakennettu, on parhaimmillaan silmiä avaava yhteiskunnan tilaan ja matkailun peruskysymyksiin kantaa ottava kattava esittely paikasta. Aika paljon vaadittu yhdeltä jutulta, mutta se on mielestäni paikallaan aikana, jolloin kuvaräpsäisyt ja kylpyläesittelyt ovat menettäneet merkityksensä, sillä jo yksi Googlen kuvahaku vie virtuaalimatkalle toiseen maanosaan.

Koska matkailija ja matkustamisesta kirjoittava joutuu väistämättä käsittelemään myös ekologisuutta ja vastaamaan siitä, ei virtuaalimatkailu itse asiassa kuulosta yhtään hullummalta. Se toki tarkoittaa, että jonkun paikassa on käytävä, jotta muut voivat katsoa sitä. Tällöin vastuu kaikista kysymyksistä kasaantuu vain yhden harteille, ja yleensä, kun näin käy,  lähennellään jo aika vaarallista tilannetta ja yksipuolista kehystämistä.

Vaikka digitalisaatio räjähtäisi moninkertaisiin mittasuhteisiin nykyiseen verrattuna, ei ihmisen tarve kokea itse asioita kuole koskaan. Ja silloin ei paljon lohduta, että joku tamperelainen bloggaaja on käynyt Vietnamissa juomassa appelsiinimehua Catcatin ylängöillä ja katsellut vettä tihkuvia riisiterasseja.

Minkälaisia valintoja tai pohdintoja teet kirjoittaessasi reissusta tai ottaessasi kohteessa kuvia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Lapsi tuntemattoman kanssa – tuhoutuuko yhteiskunta?

Keväällä se tapahtuu! Kansan syviä rivejä järkyttänyt kumppanuusvanhemmuusohjelma saapuu näköradioiden ruutuihin kauhistuttamaan olohuoneita. Tuhoutuuko perinteinen perhemalli? Alkaako ohjelman jälkeen päämäärätön lastenhankinta satunnaisten ohikulkijoiden kanssa?
DSC_0014Kuvituskuva.

Kumppanuusvanhemmuudella (co-parenting) tarkoitetaan lapsen toivomista toisen samassa tilanteessa olevan aikuisen kanssa, mutta osapuolten välillä ei lähtökohtaisesti ole rakkaussuhdetta eivätkä he välttämättä asu yhdessä.

Nelosella ja Ruudussa esitettävä ohjelma perustuu israelilaiseen formaattiin Pregnant & Platonic, josta myös BBC on tehnyt oman versionsa. Suomessa ohjelmayhtiö julkaisee kevään 2020 aikana osallistujat, joiden vanhemmuustaivalta sarja seuraa. Tiettävästi ohjelman suomenkielinen työnimi on ollut Lapsi tuntemattoman kanssa, mutta lopullista nimeä ei ole vielä julkaistu.

Kun kumppanuusvanhemmuusohjelmasta julkaistiin ensimmäiset tiedotteet vuonna 2017, olivat reaktiot sellaisia kuin saattaa odottaa Ilta-Sanomien nettijutussa (28.12.2017).

”Eiks parittaminen ole Suomessa kiellettyä ja kuitenkin telkassa pyörii useampia paritusohjelmia.”

”Erittäin tuomittavaa.”

”Kyllä on tyhmää ja edesvastuutonta. Lapsesta pitää huolehtia aikuisuuteen asti ja siihen tarvitaan muutakin kuin kumppanuutta. Entä huoltajuuskiistat, niitäkin varmasti tulee. Toivottavasti hakijoita ei tule.”

On tavallaan aika suloista, kuinka kommenteissa toistuu ajatus siitä, että esiin nostetut ongelmat katoaisivat, jos vanhempien välillä olisi rakkaussuhde. Yksikään mahdollinen perhemalli ei poista ongelmia, joita perhe voi kohdata. Huvittavaa on myös se, että eniten mediassa ovat esillä perinteiset perhemallit ja niitä koskevat – myös surulliset – uutiset, joten minkäänlaiseen loogiseen päättelyketjuun ei mahdu ajatus siitä, että vanhempien keskinäiseen rakkauteen perustuva ydinperhe olisi vanhemmuusongelmien ulkopuolella, itse asiassa päinvastoin.

Eräs kommentoija tiivisti hyvin keskustelun ongelman:

”Kaikki totutusta poikkeava ei automaattisesti ole pahaa. Lapsia eivät vahingoita erilaiset perhemallit, vaan vanhempien välinpitämättömyys, mielenterveys- ja päihdeongelmat. Jostakin syystä nuo jälkimmäiset vaan eivät herätä ihmisissä mitään tunnekuohuja.”

Suurin syy sille, miksi kumppanuusvanhemmuus ravistelee televisioruutuja, on se, että ohjelma koettelee perinteisiä arvoja, ja kun niin tapahtuu, kokevat jotkut omat elämänvalintansa uhatuiksi. Siitäkin huolimatta, ettei katsojia pakoteta kumppanuusvanhemmuuteen eikä siitä tehtävä ohjelma tarkoita sitä, että perinteinen perhemalli olisi huono.

Saman reaktion sai aikaan Ensitreffit alttarilla, joka saapui Suomen televisioon järkyttämään avioliittoarvoja vuonna 2015. Ei mennyt avioliittoinstituutio puihin, eivät nousseet erotilastot, ja kaikki halukkaat pääsevät edelleen naimisiin.

Nelosen kumppanuusvanhemmuusohjelman pääidea on lapsettomuuden kipeys, ei se, että lapsi hankitaan tuntemattoman kanssa, vaikka niin tapahtuu. Näkökulma on koskettava ja tarjoaa muillekin kuin kumppanuusvanhemmuudesta kiinnostuneille katsojille samastumispinnan. Lapsettomuus on universaalia parisuhde- tai perhemalliin katsomatta, ja siksi siitä käytävä avoin keskustelu on ainoastaan tervetullutta.

Minkälaisia ajatuksia kumppanuusvanhemmuus herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

30 asiaa, jotka haluan tehdä ennen kuin täytän 30

Täytän 30 vuotta 852 päivän päästä. Sitä ennen on siis elettävä yli 800 arkista ja vähän ylellisempää aamua, joista ensimmäiset vietän muuten hotellin lakanoissa, sillä olen juuri saapunut Islantiin, kun luet tätä juttua.
DSC_00841. Haluan kasvattaa otsahiukset pois. Ne, jotka jo kerran sain pois silmiltä, mutta jotka taas leikkasin hetken mielijohteesta häiritsemään silmälaseja.

2. Olisi mahtavaa oppia käyttämään sähköhammasharjaa, ja toki sitä ennen hankkia se. Minua vain epäilyttää. Mahtaakohan se tehdä elämästä yhtään sen terveempää kuin se aiemminkaan on ollut?

3. En osaa tehdä täytekakkuja. Olen todellinen tumpelo leipomisessa, joten tulevia juhlia ajatellen voisi olla paikallaan, että osaisin vihdoin tehdä jotakin muutakin kuin suunnitella tarjottavia.

4. Haluan oppia pitämään ruokasienistä. Muihin tarkoituksiin hankittavia sieniä en aio maistaa.

5. Haluan tehdä valtavan vegaanisen nachopellin. Ja vegaanisen juustokastikkeen. Vaivalloista hommaa, joten otan aikatavoitteeksi rapeat kaksi vuotta.

6. Haluan maistaa Kompuchaa.

7. Haluan käydä Kööpenhaminassa. Olen käynyt siellä jo kerran, mutta hei, kerta kiellon päälle, vaikkei kukaan ole kieltänyt.

8. Ihan varmasti saan valmiiksi proosateokseni. Sen on oltava kaupoissa ennen kuin täytän 30 vuotta. Minusta tulee kirjailija vielä kakkosella alkavalla iällä. On tultava.

9. Haluan uskaltaa laulaa karaokea ainakin kerran ennen pyöreitä vuosia. Viimeksi olen laulanut lähipubissa monta vuotta sitten työkaverin kannustamana. Tiedän, ettei muiden korvista valu verta sen vuoksi, mutta tuskin lauluni sen suurempaa nautintoa kenellekään tarjoaa.

10. Toivon, että voin antaa anteeksi ja unohtaa kaikki menneisyyden kokemukset lapsuudesta lähtien.

11. Olisi hienoa lähteä vielä ennen pyöreitä vuosia all inclusive -lomalle etelään. En tiedä, onko siinä mitään järkeä, mutta se tuntuu hyvältä ajatukselta.

12. Haluaisin löytää rauhan. Se tarkoittaa turhista huolista vapautumista.

13. Voisin yrittää opetella sytyttämään tulitikun ja avaamaan tölkin erillisellä avaajalla. Kumpaakaan en vielä osaa.

14. Olisi suotavaa, että oppisin vihdoin pitämään joogasta.

15. Haluaisin selvittää sukuni salaisuudet.

16. Haluan oppia kieltäytymään.

17. Toivoisin, että uskaltaisin postata aktiivisesti LinkedInissä.

18. Haluan järjestää useat suuret teemajuhlat.

19. Olisi hienoa kokeilla maailmalla leviävää 5AM-viikkoa, jolloin on tarkoitus herätä viikon ajan joka päivä klo 5 ja kuulostella, miten se vaikuttaa omaan oloon. Tämähän on minulle suuri ponnistus, sillä väkisin herääminen ja aikaisin nukahtaminen ovat minulle myrkkyä.

20. Toivon, että kahden vuoden aikana saan aikaiseksi järjestellä tietokoneeni. Tiedostoja on jo viisinumeroinen määrä.

21. Haluan kehittyä valokuvaajana. Toistaiseksi kuvaan vain automaattiasetuksilla, ja olenkin pohtinut, tekeekö se kuvaajasta jollakin tavalla manuaalinäpertäjää huonomman, jos itse kuva on kaunis.

22. Toivon, että kolmikymppisenä käytän enemmän luonnonkosmetiikkaa ja ekologisia puhdistusaineita.

23. Haluaisin enemmän aikaa ja jaksamista keskittyä dokumentteihin.

24. Tällä hetkellä kirjojen lukeminen on minulle kausittaista. Saatan lukea monta romaania putkeen ja sitten pitää pitkän tauon. Mielikuvissani olisi ihanaa, jos lukeminen olisi selkä rutiini, joka vähentäisi myös yöllistä puhelimen räpläämistä.

25. Haluan laihtua. Tällaistahan ei yleensä saisi sanoa ääneen.

26. Toivon, että pidän myös tulevaisuudessa autolla ajamisesta kiinni sen verran, etteivät taidot ruostu. En silti suosittele yksityisautoilua kenellekään.

27. Haluan kirjastossa käymisestä rutiinin, vaikka on pakko myöntää, että räkäiset lainakirjat ällöttävät toisinaan minua.

28. Yritän tulevina vuosina uskaltautua useammin myös kirpputoreille. Olisi hienoa antaa uusi elämä jonkun muun vanhalle vaatteelle. Toistaiseksi olen myynyt siellä vain omia rojujani.

29. Mitä kiireisempää elämää elän, sitä huonompi kuuntelija olen. Vaikka elämä heittelisi miten tahansa, toivon, että olen kolmikymppisenä parempi kuuntelija. Sellainen, jonka muisti myös pelaa.

30. Haluan saada elantoni työstä, jota tehdessä ajattelen ainakin lähes joka päivä sitä, kuinka onnelliseksi se minut tekee.

Kaksi vuotta on oikeasti aika vähän. Se menee niin nopeasti, että on aivan turha haaveilla suurista, vaikka jotkuthan sanovat, että niin kannattaisi nimenomaan tehdä. Minä olen realisti ja otan suurissa unelmissa tavoitteekseni viisikymppiset. Sehän on minun aikanani todennäköisesti uusi 30, ja vaikkei olisi, otan siitä kaiken irti, sillä vanheneminen on minusta edelleen ihanaa.

Mitä haluat tai halusit tehdä ennen kolmikymppisiä? Toteutuivatko ne?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa