Kun ostin ensimmäisen älypuhelimeni, pidin tärkeänä sitä, ettei luuri pesiydy ruokapöytään. Toisin kävi! Nykyään puhelin on ateriahetkiemme vakiovieras, joka saa ajoittain tunnelman kiristymään.
Kuvassa on rehellinen ruokahetkeni pääsiäispäivältä. Asetelma olisi aivan samanlainen, vaikka toisella penkillä istuisi kanssaruokailija. Kuvaa katsoessa tuleekin vähän hölmistynyt olo: Näinkö tyhmältä ja liikaa huomiota vievältä se näyttää? Ja näinkö paljon se todella varastaa aikaani ja keskittymiskykyäni?
Lapsuuden perheessäni ei ollut turhan tiukkapipoisia sääntöjä, kunhan muisti kohteliaat käytöstavat. Jotenkin alitajuntaani jäi jo lapsuudessa kuitenkin se, ettei ruokapöydässä lueta kirjaa – ainakaan perhelounaalla. Tosin lehtiä luimme aina ja paljon, ja niitä on edelleen tutulla tammipöydällä vino pino. Kun puhelimet kehittyivät ja niissä riitti edes vähän räplättävää, oli jotenkin itsestäänselvää, etteivät puhelimet leiriydy ruokapöytään, ja tästä tavasta minun kesti kauan oppia pois.
Uutta käytösmalliani ei varmaankaan voi sanoa saavutukseksi, mutta niin kävi, että nykyään en oikeastaan osaa edes syödä yksin ilman luuria. Ja aivan liian usein sorrun siihen myös kahdestaan. Haen freudilaisittain syytä lapsuudesta. Minä olen tottunut lehtiin ja elänyt kirjanuhteessa, joten nyt on minun aikani antaa mennä. Sitä paitsi heräsin älypuhelinaikaankin aivan liian myöhään, joten otan siitäkin vielä palasia takaisin.
En haluaisi myöntää, mutta niitä kirjoja lukuun ottamatta puhelimeni sisältää nykyään kaiken minulle tarpeellisen. Kaiken, mikä vaaditaan omaan hetkeeni. Luen blogeja, keskusteluita, uutisia, katson sarjoja ja tarkastan mielenkiintoisia faktoja. Se tosin on totta, että kuvaamista voisin vähentää, sillä ei lounas muutu sen merkityksellisemmäksi, jos siitä napsii kymmenen kuvaa.
On selvää, että käytöstavat pitää muistaa myös puhelin kädessä eivätkä älyluurit tai minkäänlaiset kapulat kuulu illallisille ja keskittymistä sekä seurustelua vaativiin tapaamisiin, mutta minusta puhelimen käyttöä ruokapöydässä on moitittu aivan liikaa aikuisista puhuttaessa. Ei puhelin ole pelkkä viihdekeskus, vaan ihan yleishyödyllinen uutislinko ja tiedonlähde. Tiedosta ei tule sen arvokkaampaa painokoneesta tulleilla arkeilla kuin elektronisella lasinäytöllä. Ongelma on siis kauhukuvien luomisessa alustasta, ei sisällöstä, jota ennen on saanut nautiskella paperisena ainakin osin hyvällä omalla tunnolla myös ruokapöydän ääressä-
Ehkä vielä joskus opimme käyttäytymään puhelimien kanssa niin, että turhat marinat katoavat silloin, kun niiden aika ei todellakaan ole – eli silloin, kun ei loukkaa muita.
Kuuluuko älypuhelin ruokapöytään? Onko ongelma alustassa vai sisällössä? Mihin puhelin ei todellakaan kuulu?
Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa
