Poikabändi – hetki ennen kuin ysäri museoidaan

Tampereen Työväen Teatterin syksyn uutuusmusikaali Poikabändi on kaikin puolin taitavasti toteutettu esitys, joka lunastaa lupauksensa viihdyttää, naurattaa ja sytyttää 90-luvun tematiikalla.
poikabandi_300dpi_vaaka.jpgKUVA: Tampereen Työväen Teatteri. Jonas Saaren (vas.), Jari Aholan, Jon-Jon Geitelin, Lauri Mikkolan ja Saska Pulkkisen roolihahmot perustavat ToiBoysin.

Toijala vuonna 1992, nurin mennyt mainostoimisto ja kaiken menettäneet kolmikymppiset Make (Samuli Muje) ja Kari (Jari Ahola). Maa velloo lamassa, kuten vuosiluvusta voi päätellä, mutta jotakin pitäisi keksiä. Syntyy vasten kaikkia odotuksia ja rattaisiin laitettuja vanhan ajan kapuloita poikabändi ToiBoys eli Toijalan pojat. Nauruhermoja kutkuttavien koe-esiintymisien jälkeen kuvitteelliseen yhtyeeseen liittyvät myös Matteus (Jon-Jon Geitel), Juzzi (Jonas Saari), Seitti (Saska Pulkkinen) ja Korppi (Lauri Mikkola).

Näytelmässä yhtyeen kuvitteellisena – ja toisella tasolla todellisena – keikkayleisönä toimivat teatterisalin katsojat. Se mahdollistaa avoimen kommunikoinnin yleisön kanssa. Flirtti on estotonta eikä katsoja välttämättä edes muista olevansa teatterissa. Sen huomaa, sillä monet laulavat mukana, nousevat seisomaan, taputtavat ja viheltävät. Vähän happamampi katsoja saattaa ottaa tästä itseensä, mutta jos nyt muistaa joten kuten kunnioittaa kanssakatsojia, saanee toteuttaa itseään haluamallaan tavalla.

Ei siis ole ihme, että fanipaidat menevät näytöksen jälkeen kuumille kiville – tai naisille. Liekö kyseessä visuaalisuuden nälkä vai hurmos taitavasta lavatyöskentelystä. Yleisön villiintyminen onkin itse asiassa kuin tilauksesta tapahtunut vuoropuhelu poikabändi-ilmiön kanssa. Millaisessa maailmassa täytyy ansaita  rahaa flirtillä ja hikoilemaan saavalla tanssilla? Miksi sillä ansaitsee paremmin kuin mainostoimistolla tai metsätöillä?

Natkutusmusikaalit sortuvat monesti ontuvaan tarinaan, mutta Poikabändiä ei siitä voi syyttää. Mikään maata mullistava kehityskertomus näytelmän käsikirjoitus ei ole, mutta ei tarvitsekaan, sillä ilo, ystävyys ja vuosikymmenteema välittyvät silti katsojalle, ja tarina kantaa läpi musikaalin aina lamavuosista uuden vuosituhannen taitteeseen. Hyvä niin, sillä olisi katsojan aliarviointia luottaa pelkkään huojumiseen ja vatkaamiseen, vaikka esitys on kieltämättä myös teknisesti visuaalinen ilotulitus. Muuta ei tosin voi odottaakaan TTT:n suurtuotannolta.

Poikabändiä katsoessa miettii, miten yhtäkkiä kävi niin, että 90-lukukin joutaa museoon. Johan siellä on 80-luvun leluja, bensamittareita ja päiväkotikalusteita (ks. Työväenmuseo Werstas). Tarpeeksi vanhoista asioistahan aikakausinäytelmiä yleensä tehdään, sillä silloin on helpointa ja hedelmällisintä nauraa aikalaiskliseille. Poikabändin huumori uppoaa niin 90-luvun aikuisiin kuin vuosikymmenen lapsiin. Hyvä yleistieto ja historiatuntemus auttavat aktivoimaan nauruhermot oikein kunnolla. Voisi siis sanoa, että näytelmässä on kevyestä luonteestaan huolimatta kaksi puolta: riemukas komedia ja ajan ilmiöiden tarkkanäköinen esittely.

Puhuessani kulttuurituotteesta en voi olla nostamatta esiin sen yhteiskunnallista merkitystä, vaikka samaan aikaan tiedostan, ettei kaikella viihteellä välttämättä tarvitse olla sitä. Viihde voi olla puhtaasti viihtymistä, ja ehkä sen yhteiskunnallinen merkitys on juuri se, että sen avulla voi vapautua kaikista yhteiskunnan kahleista. Leipää ja sirkushuveja -virttä en edes aloita. Poikabändiä ei ole tehty ottamaan kantaa, vaikka pieniä piikkejä aikakauden kaupallisuudelle ja arjen ilmiöille onkin havaittavissa. Esityksen sanoma lienee kuitenkin se, että aurinko paistaa aina lopulta risukasaan ja joskus se paistaa niin, että koko keko syttyy tuleen. Silloin syntyy uusia ilmiöitä.

Ennustan Poikabändistä TTT:n uutta, pitkäkestoista hittiä. Näytelmän jälkeen tuntuu nimittäin siltä, ettei yhdeksänkymmentäluku sittenkään kuole koskaan.

Esityksen käsiohjelma on puettu seinäkalenterin muotoon. Kukapa ei olisi 90-luvulla ja vähän sen jälkeenkin käynyt pieteetillä valitsemassa alkavalle vuodelle uutta seinäkalenteria. Vieläpä moneen huoneeseen. Poikabändi todella on viimeisen päälle harkittu kokonaisuus, jonka oheistuotteet tukevat teemaa.

Minkälaisia ajatuksia juttu tai näytelmä herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.