Isovanhemmaton

On kulunut 11 kuukautta mummini poismenosta, eli olen ollut lähes vuoden isovanhemmaton. Suru iski jälkikäteen ja osoitti lähtöjärjestyksen, joka kaikesta huolimatta on aina arvaamaton.
IMG_5909Minä ja mummi 10 vuotta sitten.

Heinäkuun illat olivat ehtineet muuttua jo pimeiksi, kun oikaisin jalkani parvekkeen kaidetta vasten. Katselin halpoja muovitossujani ja tähtitaivasta. Sitten kuin taikaiskusta havahduin siihen, ettei minulla ole enää isovanhempia. Ei yhtäkään, ei ollut ollut enää kuukausiin. Sillä hetkellä ajattelin poisnukkuneita ihmisiä tähtinä, vaikka enhän minä yhtäkään nähnyt, sillä silmälasini olivat jääneet työhuoneeseen.

Menetyksen tunne oli yhtäkkisen musertava, vaikka olin suhtautunut mummini joulukuiseen lähtöön tyynesti. Niinhän sen pitikin mennä. 88 vuotta, 8 kuukautta ja 25 päivää elämää on enemmän kuin moni uskaltaa edes toivoa.

Olin luonut itselleni kuoren, jossa luonnolliset poistumat ovat vain osa elämän kiertokulkua, eivätkä ne suista minua raiteiltaan. En myöskään yleisesti ollut ajatellut isovanhempia erityisen läheisenä yksikkönä ihmisen elämässä, ja itse asiassa vasta tätieni isovanhemmaksi tuleminen on näyttänyt minulle, kuinka läheistä isovanhemmuus parhaimmillaan voi olla.

***

Äitini vanhemmat kuolivat kauan ennen syntymääni. Isäni isä menehtyi yli 10 vuotta sitten lähes 80 vuoden iässä, ja kuten kerrottu, mummini veti viimeisen henkäyksensä viime vuonna. Isäni vanhemmat, jotka siis sain tuntea, asuivat kuitenkin kaukana, eivätkä tapaamiset siksi voineet koskaan olla säännöllisiä. Puhuimme puhelimessa väkisin, vaikken nautinut siitä koskaan. Minun tapani ilmaista itseäni oli kirjoittaminen, ja olen onnellinen, että aloitimme mummini kanssa säännöllisen kirjeenvaihdon vaarin kuoleman aikoihin.

Kun mummi lähetti lokakuussa 2018 kirjeen minulle, tiesin, että se on hänen viimeisensä. Käsiala oli uupunutta, hienostunut kauno vaihtunut harakanvarpaisiin ja kirje jäänyt kesken. En vastannut, sillä en osannut. Kun näin mummin viimeisen kerran saman kuun aikana, tiesin halatessani, etten näe häntä enää.

Varasin innoissani kuitenkin heti uuden hotelliloman hänen kotikaupunkiinsa, vaikka levoton olo vaivasi alati. Lopulta kävi niin kuin olin aistinut, ja matkalla hiivimme mummin tyhjään asuntoon, kuvasimme huonekalut myyntiä varten ja suljimme oven hiljaa perässämme. Mummi oli mennyt.

***

Jouluaattona satoi isoja lumihiutaleita. Mummi oli soittanut päivällä tiukkasävyisen puhelun isälleni riisipuuron keittämisestä.

Istuimme huoltoaseman parkkipaikalla autossa odottamassa muita kyytiläisiä. Isäni päässä vilkkui vanha paristokäyttöinen tonttulakki, jonka tiuku vaihtaa väriä vielä 20 vuodenkin käytön jälkeen.

”Tiedätkö mitä?” isä kysyi.

”Mä luulen, että mummi lähtee niin kuin äitinsä. Herää aamulla like nothing ja sitten yhtäkkiä päivällä sydän pysähtyy”, hän sanoi.

Ja silti kukaan ei voinut tietää, että keskustelun hetkellä elämää oli jäljellä neljä päivää.

Mummini poismeno vahvahdutti minua ennen kaikkea siksi, että jokainen kuolemantapaus osoittaa, ettemme ole täällä ikuisesti. Lähtöjärjestystä voi yrittää laskea, mutta oikeasti millään laskutoimituksella ei ole merkitystä. On vain aavistuksia, oletuksia ja onnettomia sattumia.

Joulun välipäivät, isoja lumihiutaleita ja yksi aamupäivä, joka luopui seuraajastaan.

Mummini tarinan voi lukea hänen muistojutustaan.

Mitä ajattelet isovanhemmista tai isovanhemmuudesta? Minkälainen suhde sinulla on isovanhempiisi tai lapsenlapsiisi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.