Saako metsästä voimaa ilman puiden halaamista?

Tein tänä vuonna päätöksen olla löpisemättä blogissa joulusta, sillä kaikkihan me tiedämme, millaista sen vietto on: aina yksilöllistä, usein kaavoihin kangistunutta ja yleensä myös sydäntä lämmittävää. Minun jouluni oli erityisen ihana. Paras joulu aikoihin, mutta kyllä yhden juhlapyhien huippuhetkistä tarjosi joulupäivän aamun lenkki lumen hunnuttamassa lähimetsässä.
ilkko_metsä3ilkko_metsä2ilkko_metsä1Nukkaantunut sukkani oli imenyt jo hyvän tovin itseensä vedeksi muuttunutta lunta, kun vihdoin löysin lapsuudestani tutun polun lähimetsästä. Jokainen askeleeni söi vastasatanutta lunta ja paljasti vain hetken piilossa olleen sammaleen, mädät lehdet ja vanhat kivet.

Kävelin, kompuroin ja liu’uin kohti metsän takana odottavaa rantaa. Syvällä metsässä avautuva maisema oli kuin muutamalla värillä maalattu teos. Vähän ruskeaa ja vihreää ja niiden päälle töpöteltyä paksua valkoista maalia, jolla aina viimeistelin taidekerhon harjoitustyöt.

Pilasin täydellisen harmonian kuvaamalla retkeltäni Instagramiin tarinavideoita (@annakatariinam) ja ottamalla blogiin kuvia, mutta joku raja on minunkin retki-innollani oltava. Siis sen lisäksi, että rauhallisin mielin voin olla vain silloin, kun tiedän tarkalleen, missä lähin autotie sijaitsee. Ihan vain siltä varalta, jos jotakin sattuu. Rikostutkijan ja stressaajan perusluonne ei nimittäin jää metsänreunaan.

Joku varmaan pitää minua höpsähtäneenä, mutta koin saavani uskomattoman paljon voimaa metsästä. Yleensähän metsästä saatava voima liitetään ivallisesti puiden halaamiseen, vaikka kai salaisuus oikeasti on siinä, että ulkoilu on yksinkertaisesti järkevää.

Raikas ilma tunkeutui hengitysteihini niin, että nenän sisällä kipristeli. Aivan kuin koko keho olisi puhdistautunut. Niin todella taisi käydä, sillä aattoillan lopuksi nautittujen punaviinilasillisten jälkeensä jättämä jyhmintäkin oli poissa retken päätteeksi. Ennen kaikkea lepäsi kuitenkin mieli, sillä kaupungin keskustassa harvoin pääsee nauttimaan metsän poikkeuksellisesta hiljaisuudesta. Rakastan asua ytimen imussa, mutta hiljaisessa metsässä saa huomata, millaisen melusaasteen ympäröimänä elää päivästä toiseen.

Rantaan asti en retkelläni koskaan lopulta uskaltanut, sillä tapoihini ei kuulu huikenteleminen. Olisihan se nyt ollut kumma, jos minusta yhtäkkiä olisi saanut lähi(ö)metsäretkeilijän. Kaikki aikanaan.

Seuraavaksi opettelen pukeutumaan niin, etteivät sukat kastu jo vanhempieni kotipihassa.

Saatko voimaa luonnosta? Mihin se mielestäsi perustuu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.