Matkakirjoittajan muistilista vastuusta valintoihin

Vaikka tämän jutun kuvissa näkyy Pohjois-Vietnamissa sijaitsevan Sapan kaupunkia reunustava vuoristo, kirjoitan parhaillaan postausta Islannista. Matkustaminen ei koskaan ole ekoteko, ja se on hyvä muistaa matkailusta puhuessa. Kokosin reissuhulinoissa yhteen ajatuksia, joita jokaisen kirjoittajan olisi hyvä pohtia, kun käsittelee matkailua julkisesti, olipa se sitten blogiteksti, mainos tai matkareportaasi.
sapa_rakennussapa_näköalasapa_maisemasapa_voimalinjasapa_kahvilasapa_juomasapa_palmuMatkajutuissa kyse on mielestäni ennen kaikkea vastuusta, kuten matkailussa ylipäätään. Ympäristövastuullisinta olisi tietysti olla matkustamatta yhtään mihinkään, mutta jos toiseen maahan on päättänyt lähteä, on siellä syytä käyttäytyä vastuullisesti niin taloudellisesta, sosiaalisesta kuin ympäristöllisestä näkökulmasta.

Kun on saapunut paikan päälle, on ensimmäinen tehtävä tietysti kunnioittaa paikallisia sääntöjä. Jos esimerkiksi kirkossa on kuvauskielto, ei siellä ole tarpeen kuvata. Jos henkilö tai jokin ihmisryhmä ei halua tulla kuvatuksi, on sitä suotavaa kunnioittaa. Turististatus ei oikeuta typerää käyttäytymistä, ja myös salakuvaaminen on älytöntä, eikä se minusta ole hyväksyttävää missään tilanteessa. Julkisilla paikoilla saa kuvata, mutta kannattaa aina pohtia, missä tilanteessa se on oikeasti soveliasta.

Saatan olla turhan tiukkapipoinen, mutta vältän myös löytää-verbin käyttämistä matkajutuissa. Kuten ei löytöretkienkään aikaan, ei paikan päällä ole mikään hukassa, eli sitä ei voi löytää. Lisäksi löytää-verbi assosioi ainakin minun mielessäni vahvasti kolonialismiin, vaikka monet varmasti löytämisestä puhuessaan tarkoittavan vain sitä, että jokin on heille uutta.

Kuvaviestejä kaukomailta

Tekstiä suurempi rooli on kuvilla, sillä vaikka yhtä lailla tekstiin voi kätkeä piilomerkityksiä ja tulla sanoneeksi jotakin stereotypioita ylläpitävää, ovat kuvat tekstiä varomattomampia. Kuvan sanomaan vaikuttavat siinä näkyvät ihmiset, kuvakulma, kuvauspaikka ja värimaailma. Jokaisen kohdalla kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitä niillä haluaa sanoa ja minkälaista tarinaa niillä haluaa kohteesta kertoa. Kuva on aina valinta, kehys ja metonymia paikasta.

Olen kuvannut tämän jutun otokset Vietnamissa ilman sen suurempia tarkoitusperiä tai pohtimista, ja jälkikäteen niiden katsominen onkin innostanut tutkimaan tarkemmin tekemiäni valintoja. Ne korostuvat erityisesti silloin, jos kuvat julkaisee. Vastuu kasvaa ja tulkintatapojen kirjo tulee esiin, kun kuvia katsoo yhä useampi ihminen. Vaikken ole mielestäni kuvatessani lomamatkalla tehnyt valintoja, on julkaisu aina valinta ja siksi on aiheellista miettiä, mitä kuva viestii.

Kun neljä vuotta myöhemmin katson ottamiani kuvia, joista valitsin tarkoituksella tietyt esimerkkiotokset, havaitsen selvästi näkökulmat, joista Vietnamia voisi käsitellä. Olen ikuistanut hylätyn kahvilan, mieheni seisomassa vuorilla, auringon siivilöimät riisiterassit ja vuoret, kahvilan parvekkeen, oranssin drinkin ja humisevan palmupuun. Ihmisiäkin kuvasin paljon, mutta minun valintani on olla julkaisematta heistä kuvia, sillä he eivät ole halunneet blogiini.

Kertooko hylätty kahvila rapistumisesta? Yrittääkö se viestiä jonkinlaisesta huonommuudesta vai onko se ikuistettu siksi, että se näyttää jopa aavemaiselta? Miksi se viehättää?

Onko mies maailmanomistaja seisoessaan kaukomaiden vuoristossa? Onko hän muita ylempänä? Vai onko hän vain piskuinen yksilö vieraassa paikassa?

Ovatko riisiterassit kuvaamista varten? Miksi toisten elinkeinoa täytyisi kuvata? Onko edes hyvä asia, että terassit ovat täynnä vettä?

Miksi kaukomailla kukkaruukut ovat kuvaamisen arvoisia? Nähdäänkö vieraassa paikassa pienetkin asiat erityisen viehättävinä? Mistä se kertoo?

Ovatko Vietnamin-lomat vain juomista varten? Mihin jäi upea, vanha kulttuuri? Onko Vietnam rantakohde? Ovatko palmut ainoita ikuistamisen arvoisia luontokappaleita maassa?

Vaikka tämän jutun kuvat on otettu Vietnamissa, olen joutunut pohtimaan samanlaisia valintoja myös ollessani parasta aikaa Islannissa. Matkakirjoittamisen etiikka ei siis liity vain sellaisiin paikkoihin, joissa esimerkiksi ihmiset ovat stereotyyppisesti erinäköisiä kuin kotipuolessa, ilmasto päinvastainen tai yhteiskuntarakenne tyystin toisenlainen.

Matkajuttujen pohtimista ei myöskään kannata jättää vain ulkomaille, vaan yhtä lailla se on ajankohtainen aihe koti-Suomessa. Kuinka totuudenmukainen Suomen brändi on, jos se esitetään vain Lappina? Jos autioitunutta maaseutua kuvataan aina Pohjanmaalla tai Itä-Suomessa, päättääkö se tietyn maakunnan kohtalon jo ennakkoon? Onko Tampere yksi iso mustamakkara? Entä Kainuu tyhjä muuttotappiolandia? Onko Kaakkois-Suomi vain venäläisten Lidl-pyhiinvaelluskohde?

Virtuaalimatkailusta ekopelastus?

Viimeinen pohdinnanaihe on se, kannattaako matkajuttuja ylipäätään tehdä. Oikeastaanhan sen pitäisi olla aivan ensimmäinen tilinteko, mutta koska matkajuttuja joka tapauksessa kirjoitetaan, kannattaa ne käydä läpi huolella niin tekovaiheessa kuin jälkikäteen. On myös suotavaa pohtia omia tarkoitusperiä ja tavoitteita matkakirjoittamisessa.

Sanoisin, että matkailun kasvaminen ja digitalisaatio ovat vieneet matkajutuilta koko kansaa koskevan kulttuurisivistämisen velvoitteen, vaikka edelleen laadukkaasti tehty matkajuttu, mielellään matkailujournalismin pelisäännöin rakennettu, on parhaimmillaan silmiä avaava yhteiskunnan tilaan ja matkailun peruskysymyksiin kantaa ottava kattava esittely paikasta. Aika paljon vaadittu yhdeltä jutulta, mutta se on mielestäni paikallaan aikana, jolloin kuvaräpsäisyt ja kylpyläesittelyt ovat menettäneet merkityksensä, sillä jo yksi Googlen kuvahaku vie virtuaalimatkalle toiseen maanosaan.

Koska matkailija ja matkustamisesta kirjoittava joutuu väistämättä käsittelemään myös ekologisuutta ja vastaamaan siitä, ei virtuaalimatkailu itse asiassa kuulosta yhtään hullummalta. Se toki tarkoittaa, että jonkun paikassa on käytävä, jotta muut voivat katsoa sitä. Tällöin vastuu kaikista kysymyksistä kasaantuu vain yhden harteille, ja yleensä, kun näin käy,  lähennellään jo aika vaarallista tilannetta ja yksipuolista kehystämistä.

Vaikka digitalisaatio räjähtäisi moninkertaisiin mittasuhteisiin nykyiseen verrattuna, ei ihmisen tarve kokea itse asioita kuole koskaan. Ja silloin ei paljon lohduta, että joku tamperelainen bloggaaja on käynyt Vietnamissa juomassa appelsiinimehua Catcatin ylängöillä ja katsellut vettä tihkuvia riisiterasseja.

Minkälaisia valintoja tai pohdintoja teet kirjoittaessasi reissusta tai ottaessasi kohteessa kuvia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.