Maailma, jonka sain nappia painamalla

En ole koskaan pitänyt pelaamista kiinnostavana ajanvietteenä, mutta viime viikon nostalgiatunnelmoinnit muistuttivat minua siitä, miten keskeinen osa teini-ikääni elektroniset pelit olivat ja miten ne mullistivat vapaa-aikani.
pelaaminen_ennenaamukahviaKun olin alakoulussa, äitini osti uuden ja kalliin tietokoneen meille. Muutamaan vuoteen en uskaltanut edes avata sitä, sillä pelkäsin paljon kohkattuja viruksia. Ei niitä pelkällä masiinan avaamisella imuroitua saanut, mutta kaikenlaisilla latauksilla kyllä – sen sain huomata myöhemmin. Kun vihdoin uskaltauduin käyttämään tietokonetta, vei se minut mukanaan täysin. En ole koskaan ajatellut olleeni pelihai, mutta jälkikäteen katsottuna minullakin oli hetkeni, joihin monet aikalaiset voivat samaistua.

Pelaaminen alkoi varkain. Ensiksi äitini patisti minua käyttämään tietokonetta, sillä masiinan käyttäminen oli yleishyödyllinen taito. (Olen syntynyt vuonna 1992, ja silti meidän aikanamme 1970-luvulla rakennetussa koulussa oli vain yksi vihreänharmaa tietokoneluokka, jonka koneista puoletkaan eivät avautuneet, mutta yritimme silti harjoitella sähköpostiosoitteiden tekemistä ja karttapelin pelaamista. Kotiopetukselle oli siis aito tarve.)

Lopulta innostuin kotona maantietopelistä, jonka äitini oli haalinut mukaansa eräänä perjantai-iltana lähimarketin laarista. Kuvastaa aika hyvin luonnettani, että kiinnostuin aluksi vain tietovisapeleistä. Minusta oikeat leikit tapahtuivat lattialla, mutta pian sain huomata, kuinka laajat mahdollisuudet virtuaalimaailmalla on.

Kaksi rakkainta, joita muistelen edelleen lämmöllä ja joiden henkiin herättämisestä voisin maksaa maltaita, ovat Sims2 ja Singstar PlayStation 2:lle. Sims2:een keskityin vuosia rakentaen sukuja ja valtavia taloja, mutta into hiipui iän karttuessa ja kovalevyn poksahtaessa vieden tiedostot mennessään. Sukulaiseni pelasti sen, minkä pystyi, kun minä itkin lattialla simieni kohtaloa. Singstar taas viihdytti minua vielä senkin jälkeen, kun oli nostanut kytkintä lapsuudenkodistani. Vaikka lauluääneni on harvinaisen mitäänsanomaton, on mielestäni silti kehittävää laulaa. Ainakin hoilottaminen on parempaa ajanvietettä kuin päämäärätön haahuilu.

Näin aikuisen silmin katsottuna kumpaakin peliä leimasi ajatus luovuudesta ja kehittymisestä, vaikka silloin tärkeintä oli ehdottomasti viihtyminen. Elektronisella alustalla tapahtuva leikki ei ole sen huonompi vaihtoehto kuin olohuoneen nurkassa järjestetty kotileikki, vaikka ajattelen, ettei ruutuvapaita touhuja voi koskaan korvata kokonaan digimaailmalla.

Olen aiemminkin sanonut, että ihmisellä on taipumus ajatella aina elävänsä jotenkin erityisen merkityksellistä aikaa, mutta totean silti, että jälkikäteen olen onnellinen siitä, että sain nauttia sekä analogisen maailman rippeistä että digitalisen ajan tulosta. Arjessa oli tarpeeksi uutuudenviehätystä, mutta myös vanhaa ja vakaata tekniikkaa. Elämää, jossa ei tunnettu ruutuaikaa, mutta jossa ruutua sai maistaa.

Pelaaminen (e-sports) on viime vuosina ammattimaistunut ja siitä on kasvanut opiskeltava ala, jonka kanssa Sims– ja Singstar-muisteloillani on aika vähän tekemistä. Minun pelaamiseni jäivät teini-ikään, mutta kaipaan satunnaisesti pelien tarjoamaa rajatonta visuaalista luomismahdollisuutta. Saahan sitä onneksi vähän Ikean keittiösuunnittelusovelluksellakin.

Tiedän, että blogiani lukevat eri-ikäiset ihmiset. Minkälaisia muistoja sinulla on pelaamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.