Ajatuksia kuolemattomuudesta

Vanhempani täyttävät pyöreitä kuluvan kuun lopussa. Kuusikymmentä on uusi neljäkymmentä ainakin kirjallisuudessa, mutta oikeassa elämässä fysiikkaa ei voi huijata. Miten onkin niin helppo luulla läheisten olevan kuolemattomia?
kuolemattomuus_ennenaamukahviaeivoiKatson kuvia mummista ja vaarista. Ne istuvat vanhalla hetekalla punaisen talon porstuassa. Neuvostoliiton romahtaminen kohahduttaa edelleen, lama on puskenut päälle ja vuoden 1992 kesä on kuumimmillaan. Olen heidän sylissään muutaman kuukauden ikäisenä. Mummi on 62-vuotias ja vaari piirua vaille 65 vuotta vanha. He näyttävät ikälopuilta suurine silmälaseineen ja kiharine hiuksineen, mummilla on maantienvärinen permanentti ja vaarilla harmaaksi taittuneet, syntymässä saadut pikimustat kiharat.

Nyt minun vanhempani ovat lähes samanikäisiä. Toisella on oljenkeltainen polkkatukka ja toisella äidiltään peritty maantienvärinen siili, joka eilen ajeltiin muotoonsa keskellä työtilaani. Minun vanhempani ovat kuusikymppisiä, vaikkeivät hengi historiaa uudella ikävuosikymmenellään, kuten heidän vanhempansa aikanaan.

Mutta vanheneminen ei lopu, vaikka aika muuttuu ja maailma kehittyy. Elämä on yhtä rajallinen kuin ennenkin.

Uskon, että käsitys iästä ja ikääntymisestä on muuttunut oleellisesti 2000-luvulla.

En näe vanhempiani vanhuksina, kun taas omat isovanhempani näyttävät valokuvissa samanikäisinä muinaismuistoilta. Sellaisina muistan heidät aina. No, tuli tosin kolari, ohitusleikkaus, lonkkavikoja ja syöpä. Ne valtavat 70-luvun silmälasit, suorat housut ja emännän vaatteet.

On niin paljon helpompaa käsitellä isovanhempien katoavaisuutta kuin omien vanhempien. Vaikka mikään ei ole lauantaina toisin kuin alkuviikosta, muistuttaa vuosikymmenen vaihtuminen aina elämän rajallisuudesta. Niin on minunkin kohdallani. En ole enää teini, jota tietyt sairaudet eivät voi koskettaa. Olen ihminen, joka on yhtä lailla fysiikan armoilla kuin kuka tahansa aikuinen. Ehkä siis uskomme kuolemattomuuteen elääksemme elämää niin, että se tuntuisi loputtomalta. Muita vaihtoehtoja, kun harvoin meille annetaan. Onneksi.

Kukapa olisi arvannut, että nyt jo kellastuneiden lama-ajan vauvakuvien ottohetkestä toisella isovanhemmistani oli aikaa 15 vuotta ja toisella liki 30. Se elämässä onkin raastavinta, mutta myös hienointa. Elämästä ei totisesti selviä hengissä, mutten tiedä, miten tästä pitäisi selvitä.

Olisko parempi toivoa parasta ja uskoa kuolemattomuuteen vai totuttaa itsensä realiteetteihin ennen kuin niitä edes oikeasti tarvitsisi miettiä? Siitäkin huolimatta, ettemme koskaan saa tietää etukäteen, milloin on oikea aika pohtia niitä.

Vaikka elämän arvaamattomuutta ei voi ohittaa, otan ehkä silti ohjenuorakseni vanhainkodissa työskentelevän ystäväni heiton: ”Siis 70-vuotias on todella nuori, 80-vuotias perus, 90-vuotias jo aika vanha. Sitten, kun on 100-vuotias, on vanha, ja monesti niilläkin on kivaa.”

Miksi siis surra yksiä pyöreitä, kun on pakko uskoa, että vielä monen vuosikymmenen jälkeen elämä voi tuntua täydeltä ja että sitä todella on niin paljon jäljellä?

Mitä sinä ajattelet kuolemattomuudesta tai ikääntymisestä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.