Keskusta-asuminen avasi silmäni sille, minkä moni haluaa unohtaa

Olemme asuneet nyt kahdeksan kuukautta kirjaimellisesti keskellä Tampereen keskustaa, jonne muutimme keskusta-alueen läntiseltä laidalta. Turha siis puhua mistään maalaisesta kaupunkilaiseksi -tarinasta, mutta se vasta onkin yllättänyt, miten reilun kilometrin verran vaihtunut sijainti on muuttanut elinympäristöä ja vaatinut kohtaamaan kaupungin kaikki lieveilmiöt, erityisesti käsiin räjähtäneen huumeongelman.

Sanotaan, että huumeongelma Tampereella on kasvanut jo hyvä tovi sitten (AL 19.4.2018). Viimeksi sunnuntaina Aamulehti kirjoitti Tullintorin Itkumuuriksi kutsutusta porrasalueesta, jossa korvaushoidossa olevat päihderiippuvaiset viettävät aikaa (AL 4.10.2020). Posteljooninpuistoon taas on ilmestynyt oma roskakori neuloille. Some-keskusteluissa empiiristen havaintojeni perusteella aihe on kuitattu ”pelottaa, pois silmistä” -mantralla. Helppo ja yksinkertainen valinta.

Kun muutimme ydinkeskustaan, ajattelin lähinnä henkilökohtaista elämääni koskevia muutoksia. Pohdin, kuluisiko rahaa enemmän vai jopa vähemmän palveluiden ollessa kirjaimellisesti nenän edessä, ja mietin, veisikö hyvä sijainti innon turhilta heräteostoksilta ja ostoskeskusluuhaamiselta, kun kotimatka ei enää kulkisikaan usean kauppakeskittymän läpi. Pohdin, voisiko keskustaa koskaan oppia kutsumaan kodiksi, sillä eihän keskustalla yleensä ole samanlaista identiteettiä ja yhteisöä kuin selvästi rajatuilla asuinalueilla.

Asuinalueaatoksissani unohdin kuitenkin kokonaan sen, miten maisemanvaihdos ja sen mukana tuomat ihmiset ja silmien edessä avautuva keskustapöhinä vaikuttaisi minuun – ja miten joutuisin itse kohtaamaan ennakkoluuloni ja pelkoni. Ongelmat, jotka on niin helppo hävittää mielestä, kun niitä ei näe.

Näen huumeidenkäyttöä ja suoneen piikittämistä useita kertoja viikossa puhumattakaan etovan makeasta hajusta, joka saattelee minut töihin koko pitkän kadunpätkän. Kun lähden kodistani, lojuu porttikongissa verisiä neuloja. Ravintolan kulman takana nyssäkät vaihtavat omistajaa niin vikkelästi, että harvoin sitä ehtii edes huomata.

Minua pelottaa. Sen myöntäminen hävettää. Se hävettää siksi, että samalla tulen sanoneeksi sanattomasti, että haluaisin siivota näköpiiristäni jonkin ryhmän toiminnan. Ja että ylipäätään viittaan huomaamattomasti ryhmänä henkilöihin, joiden elämässä huumeet ovat. En ole asiantuntija, joten yritän varoa sanojani, leimaamista ja entiteettien luomista. Siksi tässä jutussa ei ole kuvituksena ihmisiä. Ei siksi, etteivät he saisi näkyä, vaan siksi, ettei kukaan ole näyttelyesine.

En myöskään jaksaisi keskustella siitä, onko huumeidenkäyttö järkevää vai ei, onko sillä terveyshyötyjä ja pitäisikö sen olla osin laillista. Kantani on jyrkkä, mutta se ei liity ihmisiin, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet elämäntyyliin, johon kuuluvat ne päihteet, jotka ainakin suurin osa ihmisistä näkee ongelmana.

Pelosta, surusta ja huolesta huolimatta kasvoille lävähtäneen katuelämän kohtaaminen on ollut opettavaista. Se on pakottanut kohtaamaan hyvinvointivaltion ongelmat, sote-alan voimattomuuden, kysymykset yksilönvapaudesta ja lintukotouskomusten loppumisen. Niin paljon kasvattavia ajatuksia, vaikka jokaisena päivänä vuodesta valitsisin sen, että matka töihin olisi huumevapaa.

Yhdenkään ryhmän ei kuitenkaan koskaan pidä jäädä näkymättömäksi, sillä siitä ponnistavat vielä suuremmat ongelmat: yhteiskunnasta eristäytyminen, syrjäytyminen ja syrjäyttäminen.

Minkälaisia ajatuksia juttu herätti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

2 thoughts on “Keskusta-asuminen avasi silmäni sille, minkä moni haluaa unohtaa

  1. Hyvä avaus!
    Pelkojen syiden pohtiminen on mielenkiintoista. Onko se tässä tapauksessa sitä, että pelkää itselleen sattuvan jotain pahaa? Pohjimmiltaan siis toisen ihmisen arvaamattomuus. Vai onko ylipäänsä itsensä tuhoaminen niin järjenvastaista ja kauhistuttavaa, ettei sitä tahtoisi todistaa? Myöskin turvaverkkojen ulkopuolelle jäämistä, aka yhteiskunnan epäonnistumista, ei tahtoisi nähdä todeksi. Voisinko minäkin pudota, tai joku läheiseni? Kuka silloin enää välittää?

    Mielenkiintoista on myös se, miksi juuri huumeidenkäyttäjät ovat se ehkä isoimman stigman saanut ryhmä. Ovatko ne alakoulun valistustunnit huumeista niin shokeeravia, että jo varttuneet koululaiset ovat kovin mustavalkoisia asian suhteen? Miksei itseään euron juustohampurilaisilla tuhoavia arvaamattomia teinejä kammoksuta yhtälailla? Miksi absolutistit joutuvat perustelemaan valintaansa, vaikka myös alkoholin väärinkäyttö voi ajaa samaan tilanteeseen kuin missä kaduilla itseään piikittävät kohtalontoverinsa ovat?

    Liked by 1 henkilö

  2. Voi ei, miten myöhäinen vastaus! #kiireinenelämä

    Kyllä täytyy olla rehellinen, että eniten pelkään itselleni tai läheiselleni sattuvan jotain pahaa, koska ajatteli niin tai näin, oletan päihteidenkäytön lisäävän arvaamattomuutta. Aika jalomielinen saisi olla, että ehtisi kadulla kulkiessaan toisen ohi miettiä sitä, miten hän mahdollisesti tuhoaa itseään. Sehän on jokaisen oma päätös.

    Ja onhan se ihan totta, että yhtä lailla kaikki muut paheet voivat viedä tuhoon tai arvaamattomuuteen, mutta uskon, että avainsana on nimenomaan arvaamattomuus, olipa se vain omaa mielikuvituksentuotetta tai ei. Kuka tahansa voi olla arvaamaton, mutta mikään päihde ei ainakaan vähennä sitä oman näkemykseni mukaan.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.