Se maaginen Lapin rauha

Niin paljon kuin olenkin matkailusta kirjoittanut ja käsitellyt myös Lapin-muuttokuumetta, pääsin itse ensimmäistä kertaa Oulun yläpuolelle vasta lokakuun alussa. 28 vuotta ja kuusi kuukautta ilman nuuskuakaan Lapin loitsuista! Vaan eipä se Rovaniemi kovin suuri tonttujen ihmemaa syysrännässä ollut, mutta saimme me esimakua Lapin rauhasta maistaa. Ymmärrän hyvin, miksi ihmiset kaipaavat pohjoisen syliin.

Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, ettemme todennäköisesti olisi päätyneet ruskamatkalle Rovaniemelle ilman koronaa. Kokematta jäi niin Tukholman kevät ja Reykjavíkin kesä kuin Skotlannin ylängöt. Koska tilanne on mikä on, muodostui meille pakon edessä myös erittäin kaunis tavoite: kotimaan matkailun tukeminen. Lappi näet kärsii koronan matkailurajoituksista valtavasti ulkomaalaisten turistien puuttumisen vuoksi.

Ruska ehti tulla ja sateet vyöryä Napapiirille ennen kuin pääsimme Lapin pääkaupunkiin, joten maksuttomat ulkoilukohteet jäivät kokematta, ja keskityimme sen sijaan ostettaviin palveluihin: ravintoloihin, huskytarhaan ja poroihin. Vaikka olemme taitavia ja järkeviä rahankäyttäjiä, kannoimme ainakin pienen korren koronan kurittamaan kekoon sen, minkä kolmen yön matkallamme ehdimme.

Koska visiitimme kesti vain muutaman yön, päätimme ottaa ilon irti myös junamatkasta. Ilo jäi laihaksi, mutta kauniiksi. Istuimme nimittäin koko kuuden ja puolen tunnin junamatkan paikoillamme hievahtamatta. Kumma, ettei siihen pysty työpäivän aikana, mutta vapaa-ajalla voi istua paikoillaan vaikka päivän. Aloin tuijottaa herkeämättä maisemia, kun juna lähestyi Kokkolaa. Halusin nähdä isäni lapsuudenkodin, kuppaisen joen, leikkipaikat ja risteyksen, jonka ylittäessään pohjoisen junat saivat varoituskellot lapsuudessani kalkattamaan niin, että korvissa soi keskellä yötäkin. Halusin nähdä kaikki pohjoisen pikkukylät ja maalinsa pudottaneet asemarakennukset. Alavat, merenpohjasta kohonneet maisemat ja niitä koristavat tuulimyllyt.

Katselin junasta, miten kiisimme yli Kiiminkijoen, Iijoen, Simojoen ja Kemijoen. Ounasjoen näin vasta hotellin ikkunasta. Jokimantra kuulosti oudon tutulta, kunnes muistin, miten alakoulussa oli pakko tankata ulkoa kaikki joet, järvet ja vuoret ja pystyä paikantamaan ne pistokokeen mustavalkoiseen ja tuhruiseen karttamonisteeseen. 2000-luvun alussa pidetystä pistokokeesta oli siis ensimmäistä kertaa hyötyä parisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Merkityksellisimmiksi matkallamme nousivat nimenomaan joet. (Ja kyllä, Riki Sorsan Joki on soinut päässäni noin kaksi viikkoa!) Järvi-Suomessa elelevänä jokia ei pahemmin näe, sillä lähin isompi virtaus taitaa liplatella pääosin Satakunnan puolella, jota Kokemäenjoki halkoo.

Loputtomuus. Siksi joet kiehtovat minua. Ne pystyvät näyttämään leveydellään voimansa ja osoittamaan ihmisen paikan. Ne yltyvät koskiksi ja vaativat ankaraa kuntoa ylittäjältään. Ne lipuvat loputtomuuteen – lahtiin ja meriin, sitten osaksi niin suurta kaikkeutta, ettei sitä voi edes käsittää. Ajatella, että maapallolla on vain tietty, vakiintunut määrä vettä.

Tunnelmoinnissani on myös nurja puoli. Vaikka miten yritän, tulen puhuneeksi Lapista ainakin jossain määrin ihmemaana, jonakin ’toisena’. Minun kohdallani se varmasti johtuu tietämättömyydestä ja uutuudenviehätyksestä, mutta Lappia mystifioidessa olisi hyvä muistaa sen olevan muutakin kuin aitauksen välistä kättä nuolevat huskyt, pehmeänenäiset ja itsetietoiset porot, henkeäsalpaavat joet, tunturit ja se hiton joulupukki, jonka kanssa yhteiskuvakin maksaa maltaita. (Siitä ei varmasti kukaan suomalainen ole valmis maksamaan.)

Kun katselin hotellin ikkunasta Kemijokea, sen yllä loistavaa Jätkänkynttilänsiltaa ja kaukaisuudessa siintäviä vaaroja, tuntui hetken siltä, että voisin jäädä niille sijoilleni. Kävellessäni Lapin Kansan toimituksen ohi leikittelin vaihtovuosiajatuksella. Mitä jos työskentelisin täällä? Kulunut vuosi on pakottanut irtautumaan niin monta kertaa tutusta, että on ollut pakko antaa periksi sille, ettei mikään ole pysyvää, joten aivan yhtä hyvin voisin asua Lapissa vuoden. Se olisi vain yksi vuosi, joka toivottavasti jälkikäteen katsottuna olisi koko elämäni pianosta vain kosketin.

Lapin-muuttokuume lienee jo jonkinlainen ilmiö, jollaiselta ainakin Inari Fernández on saanut sen tuntumaan Vaihtovuosi Sodankylässä -projektillaan, jonka hän tuotti kaupallisena yhteistyönä Sodankylän kunnan kanssa. Eikä ihme, sillä Fernándezin yhteistyöhön liittyvät some-sisällöt keräsivät lopulta kymmeniä miljoonia katselukertoja (Lapin Kansa 9.10.2020). Vaikka Lappiin muutto ja kiireestä irtautuminen on näyttänyt somessa Sodankylä-vuoden aikana ihanan vaivattomalta, on Fernández onnistunut näyttämään Lappia sellaisena kuin se on. Maisemat ovat huikeita, lunta on jo lokakuussa loputtomiin ja poroja tienpientareella vähän joka mutkassa. Mutta huikeita ovat myös auto-, koulu- ja kauppamatkojen pituudet, sähkö- ja bensalaskun suuruus ja talvi, joka lopulta tuntuu loputtomalta.

Miten ihmeessä Lappi – melkein puoli Suomea – pysyi näin kauan täysin tuntemattomana minulle ja miten alueen lumo tuntuu yhtäkkiä niin ihmeelliseltä? Etelän kiireen syytä sekin kai.

Rauha asuu Lapissa, sillä nimenomaan siellä me kaukaa tulevat uskallamme päästää irti siitä, mistä haluamme, koska niin kovasti uskomme sen voimaan. Itseemme siis.

Kun on tarpeeksi kaukana, on helppo olla huolista vapaa.

Miksi ihmiset etsivät nimenomaan Lapista rauhaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.