Siitä on aikaa, kun…

Mitenhän sitä palaisi maailman surkeimman loka- ja marraskuun jälkeen taas sorvin ääreen? Olisi niin paljon sanottavaa ja niin paljon raportoitavaa, mutta samaan aikaan takaravoissa jyskyttää ajatus siitä, ettei ketään kiinnosta. Oikeasti pitäisi vain laittaa julkiseksi uskomattoman hyvä burritoresepti ja olla välittämättä mistään. Aistin vahvaa turnausväsymystä, jota muuten vihaan sanana. Koronakurjuus alkaa syödä voimia, ja sen lisäksi henkilökohtainen elämäni on tarjoillut muutoksia ja takapakkeja jo kesäkuun alusta alkaen. Siksi tähän melankoliseen, taas yhdet jäähyväiset sisältävään hetkeen sopiikin hyvin Karoliina Pentikäisen ”Siitä on aikaa, kun…” -blogisapluuna, jota muokkasin mielivaltaisesti.

…bloggasin viimeksi. Radiohiljaisuus. Ajatella, jos radio katoisi maailmasta. Radioaallot jäisivät kyllä jäljelle, mutta jos radio mediainstituutiona katoaisi, vaikenisi maailma, vaikkei se enää pyöri radion ympärillä. Radiohiljaisuus symboloi kuitenkin kaikkea julkista hiljaisuutta ja tuntuu niin loputtomalta. Mutta totta on se, etten ole ollut näin kauaa hiljaa blogissani vuosiin. Liki kolme viikkoa tyhjyyttä. Sinä aikana olen kokkaillut, lenkkeillyt ja katsonut paljon sarjoja.

…elin ajattelemalla vain rahaa, en terveyttä. On huvittavaa ajatella, miten ennen elämysten toteutumisen määritteli raha, nyt terveys. Ja sehän on ironista, että kun aikaa ja mahdollisuuksia olisi, on jokin suurempi voima, pandemia, joka viheltää pelin poikki heti alkuunsa.

…kävin uimahallissa. Sen täytyi olla tammikuun 2020 alkua. Löysin silloin Stockmannin etukortin hallin pukukaapista. Hetki sen jälkeen, kun olimme ystäväni kanssa keskustelleet siitä, mitä jos niin kävisi. Ja niin todella kävi!

…tunsin suurta inspiraatiota. Varmaan noin kuukausi sitten. Kun kirjani tuli ulos, viimeiset mehupisarat valuivat ulos puristimesta. Kerron myöhemmin koko tarinan tämän vuoden takana. Sanonpahan vain, että voi herranjestas, mikä vuosi! Kouluvuosiorientoituneena ihmisenä välitän yllättävän paljon kalenterivuoden vaihtumisesta, ja uskon yhä edelleen siihen, että hyvä voittaa. Aina.

…en kyseenalaistanut kaikkea mahdollista. Siitä on oltava jo liki vuosi. Koronapandemian lisäksi elämässäni käynnistyi ihmeellinen, hyväksyvä ja yllätyksellinen aikakausi alkuvuodesta, mutta onneksi se tulee pian päätökseensä.

…olen käynyt kuntosalilla. En kehtaa tunnustaa. Elixiassa vuonna 2011, luulen. Mutta haaveilen monesti soutulaitteen käyttämisestä lapojen avaamiseksi.

…piipahtanut kirjastossa. Tammikuussa 2020. Sen jälkeen onkin ollut vain alamäkeä. Eli kirjastossa ei kannata käydä?

…luistellut viimeksi. Joulukuussa 2012. Sirklasimme ystäväni kanssa naapurikunnan koulun jäällä pakkasen pitävissä leggingseissä. Se oli ihmeellistä ja ihanaa. Suora paluu lapsuuteen, jossa luistelu oli sekä pakollista koulussa että vapaa-ajan huvi.

…lentänyt vieraaseen maahan. Tammikuun lopussa tänä vuonna Islantiin. Siellä saatu mahti-idea käänsi vuotemme ylösalaisin. Kalliiksi tuli, mutta ainakin olen viisaampi ja rohkeampi kuin koskaan.

…pysyvyys tuntui ikuisuusmääreeltä. Vuonna 2019. Tai sitten lapsena. Ihminen uskoo lähtökohtaisesti siihen, että kaikki on ikuista, ja sen saman lapsenuskon haluan takaisin. Ajatella, jos elo olisi vain iloa siitä, mitä on, eikä murhetta siitä, mikä voi muuttua.

Palataan pian hyvien vinkkien, reseptien ja ajatusten kanssa!

Milloin viimeksi sinä olet tehnyt mainitsemiani asioita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.