Vuoden jälkeen – rehellisiä kuulumisia pandemian keskeltä

Kun vielä hetki sitten ihmettelin, miten vähällä koronavuosi minut päästi, hyytyi hymy sittemmin tajutessani, että toinen ja ehkä kolmaskin samanlainen on edessä. Töitä on riittänyt, mutta muuta vanhasta elämästä ei ole enää jäljellä. Siksi blogikin on ollut hunningolla. Miten päivittää elämästä, josta on riisuttu kaikki muu paitsi keittiössä hyrräävä tiskikone ja päivät, jotka muistuttavat toisiaan yhä enemmän?

Tiedän, että on hirvittävän onnekasta marista siitä, miten elinpiiri on käynyt pieneksi tai miten työkaverit ovat vain nimiä näytöllä ja ääniä kuulokkeissa. Miten Vietnamin ylängöt ovat vaihtuneet haaveeksi Kokkolan-matkasta, joka ei ehkä koskaan toteudu. Että ihan tosissaan Hanoi oli hetki sitten vielä yhtä lähellä kuin Pohjanlahden ranta, joka sekin tuntuu jo saavuttamattomalta.

Olen voinut vuoden hyvin, ja myös lähipiirini on säästynyt pahimmalta kurimukselta. Silti tuntuu siltä, että jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Olo on tyhjä. Ja talvi muuten ikuinen. Aivan kuin se tekisi kiusaa eikä vahingossakaan päästäisi vähällä. Vielä vähän lunta, vielä vähän lisää kämmenen kokoisia hiutaleita ja ohimot jäädyttävää viimaa.

Minulla olisi paljon kerrottavaa työstä, tv-ohjelmista, kirjoista ja ilmiöistä, mutten ole saanut aikaiseksi. Sormet tuntuvat raskailta, kirjaimet ovat solmussa ja luovuus lujassa, jossakin ulottumattomissa. Tätä kai on koronatyhjyys. Tältäkö menneistäkin sukupolvista tuntui, kun jokin muuttui peruuttamattomasti eikä olisi jaksanut kohdata sitä, vaikka tiesi, että pitäisi niin kauan, ettei se enää tuntuisi miltään? Vaikka enpä tiedä, kuinka paljon mustan surman ja nälkävuosien aikaan ehti murehtia. Onko murehtiminen etuoikeus ahdistavassa tilanteessa?

Välillä suututtaa, mihin pisteeseen maailma on ajautunut. Harmittaa niin paljon, että kyttään toisinaan ihmisten maskien pitämistä, vaikka olen yrittänyt pysyä visusti erossa arvostelusta ja muiden terveyssyiden ruotimisesta. Silti ärsyttää. Harmittaa huuruun menevät silmälasit, jotka ovat jo ennen puoltapäivää niin tahmaiset, ettei Tigerista ostettu halpapuhdistusliina pysty niitä enää kunnolla edes pyyhkimään.

Kaikki se, mikä ennen tuntui niin merkitykselliseltä ja itsestäänselvältä, onkin nyt vain kaiku menneestä. Eikä sitä paitsi tällainen valittaminenkaan ole enää muotia. Ei sillä, että joku tällä alustalla olisi ollut, mutta rajansa kaikella rutinalla. Tässä vaiheessa uutta aikaa pitäisi olla jo konkari, vaikka tuskin tähän tilanteeseen kukaan on vielä ihan oikeasti tottunut. Tai sitten on, ja minä tulen jäljessä itkien matkojen, maskien ja maanantailounaiden perään.

Sisimmässäni ajattelen ja tiedän, että loppujen lopuksi elämä on kuin kuvan taivas. Se kirkastuu pala palalta ennen kuin huomaammekaan. Mutta juuri nyt siihen on kyllä ihan kamalan pitkä aika.

Jaksamista!

Mitä sinulle ihan rehellisesti kuuluu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.