Satatuhatta kertaa kiitos! Jäähyväisten aika

Olen aina ollut huono päästämään irti asioista. Vetkuttanut, venyttänyt ja toivonut parempaa. Kieltäytyminen, pettäminen ja pettymyksen tuottaminen ovat olleet minulle kovia paloja purtavaksi. Siksi tuntuu pahalta sanoa ääneen: Ennen aamukahvia ei voi lopettaa päivittymisensä huhtikuussa 2021.

Kun perustin Ennen aamukahvia ei voi -blogin vuonna 2015 nimellä Akkamedia, minua pelotti aivan kamalasti. Pelkäsin, että kaikki alkavat nauraa nähdessäni tekstejäni, mutta into kirjoittaa julkisesti harrastuksena voitti pelon. Ei toimituksen tukea, opettajaa tai mentoria apuna. Ja kaikki, mitä sanoisin, jäisi nettiin.

Blogin nimi vaihtui myöhemmin vielä Mediakaksi ja lopulta vuonna 2019 Ennen aamukahvia ei voi -muotoon. Kahden ensimmäisen etymologiaa en osaa avata, kun taas viimeisin nimi on vähän tekotaiteellinen, mutta kivan runollinen viittaus siihen, että aika harva asia toimii ennen sitä aamun ensimmäistä kupillista.

Lopettamispäätös syntyi puhtaasti ajanpuutteesta, joka osoitti, mihin elämässäni haluan käyttää aikaa ja mihin voimavarani riittävät. Koska kirjoitan työkseni, kaipaan käsillä tekemistä ja luovuutta ilman paineita vapaa-ajallani. Maalaan, ompelen ja kirjoitan sitä proosateostani, joka on edelleen kesken. Ei ehtinyt puolivalmiina ilman kustannussopimusta nimittäin äitienpäivä- tai joulumarkkinoille viime vuonna. Kustantaja, ota yhteyttä!

Uuden suunnan saanut ura

En koskaan uskonut sanovani tätäkään ääneen: Instagramin kätevyys on jyrännyt blogit, joiden takana niin kovasti olen halunnut seisoa. Luenhan itsekin blogeja edelleen säännöllisesti. Kommentointia en koskaan kuitenkaan ole osannut ottaa tavaksi, joten ihmekös tuo, että omakin kommenttiboksi on ollut tasaisen hiljainen, vaikka ruudun takana on ollut monta tuhatta ihmistä kuukausittain. Vuorovaikutus on tärkeää, muttei sen puute sentään ole syy lopettaa. Ja kyllä, olen saanut aivan ihania kommentteja, joista jopa herkistyin vanhoja juttujani selatessa.

Viime vuodesta alkaen olen onnistunut tekemään sisällöntuotantoa freelancerina yhä enemmän yrityksille. En voi sanoa, että asettaisin rahan etusijalle, sillä jos niin tekisin, olisin taatusti opiskellut jotakin muuta kuin journalistiikkaa. Eikä aikakaan minusta ole aina rahaa, mutta jos aikaa ei ole ylipäätään, täytyy miettiä, mistä nipistää, sillä asia, johon haluan aina tähdätä, on mielekäs ja kaikin tavoin kohtuullinen arki. Siksi suuntaankin nyt näppäimistön naputuksen urani tarkoituksiin.

Olisi pimittämistä olla vetämättä tähän keskusteluun myös yksityisyyttä. Ajatus siitä, että netti on täynnä kuviani ja henkilökohtaisia ajatuksiani ilman selittelyitä, tuntuu kieltämättä ahdistavalta. Haluan rakentaa nettiminäni uudelleen ja antaa hakukoneiden hiljalleen unohtaa näppäimistöltäni lentoon lähteneet yli 800 tekstiä. Haluan edustaa netissä äänelläni yrityksiä, en itseäni.

Surullista mutta riittävää

Mitä pidemmälle kirjoitan tätä juttua, sitä surullisemmalta ratkaisu minusta tuntuu. Mutta niin tuntisin minkä tahansa harrastuksen lopettamisen jälkeen. Uskomatonta, että osa lukijoista on ollut mukana ihan alusta saakka. Muistan myös elävästi sen, kun sain ensimmäisen seuraajan, ensimmäisen kommentin, henkilökohtaisen sähköpostiviestin, törkykommentin ja Instagramin yksityisviestin. Parhaimmillani keikuin Blogit.fin Kulttuuri-kategorian ensimmäisenä tai kärkikahinoissa kuukausia, Top 10 -listalla olin ainakin kaksi vuotta.

Blogin elossaoloaikana on myös tapahtunut paljon. Kun aloitin kirjoittamisen omalle alustalleni huhtikuussa 2015, olin hilkkua vaille 23-vuotias. Elinkaaren aikana vietin peräti kuudet syntymäpäivät. Seitsemännet olisivat koittaneet taas toukokuussa, ja ensi vuonna blogissani olisi juhlittu pyöreitäni. Kaikki aikanaan. Jos kuusi vuotta alakoulua on riittävästi pienen ihmisen kasvattamiseksi, on se aivan kunnioitettava ikä myös blogille.

Kirjoittamatta minulta jäi luonnoksiin 20 tekstiä, joiden aiheita olisivat olleet luonnon omistaminen, äitienpäiväideat, some-paaston arkivaikutukset, paljastukset blogitaipaleelta, typerimmät sananlaskut, asiat, joita en ymmärrä työelämässä, aikuisten siedettävät lautapelit, lukemisen myytit, lapsuuden suosikkisarjat, muistojen vaaliminen, säästövinkit, uupumus ja tyhjästä valittaminen. Ehkäpä näistä puhun lisää Instagramissa.

Henkilökohtaiset juttusuosikkini blogiurani varrelta

En katoa koskaan (24.5.2017)
Ihan kuin Ruotsissa – ihana Tammisaari (5.6.2018)
Parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon (18.1.2019)
Sirkka-mummille, joka ehti innostua kirjoittamisesta ja Reeperbahnin tytöt (9.4.2019)
Sukututkija kertoo: Ritva menetti vanhempansa nuorena ja pääsi vasta aikuisena sukunsa jäljille netissä (10.1.2021)

Ja silti. Kaikkien aikojen suosituin juttuni on munattomien ketosämpylöiden resepti (4.10.2019). Viis sanataiteesta, sämpylät uuniin!

Yksi sana: kiitos

Kiitos, että olet ollut tällä matkalla mukana. Kommentoinut, lukenut, jakanut, laittanut viestiä, avannut jopa henkilökohtaisia kokemuksia ja klikannut tykkäyksen. Kiitos myös blogiurani hyvin harvoista haistattelukommenteista, sillä ne kertovat siitä, että juttuni herättävät tunteita.

En osaa sanoa, milloin suljen blogini kokonaan, mutta toistaiseksi se jää avoimeksi. Seuraan myös kommentteja.

Jos mieleesi on jäänyt jotakin erityistä blogistani, kerro siitä!

Minua voi seurata Instagramissa nimimerkillä annakatariinam. Kirjoitan tilille pitkiä tekstejä ja dokumentoin arkeni iloja.

@annakatariinam

Karkurit on kelpoa dekkariviihdettä, joka paljastuu erinomaiseksi Roba-spin-offiksi

C Moressa katsottavissa oleva Karkurit esittelee yleisölle uuden, vaarallisten karkureiden jäljittämiseen erikoistuneen rikostutkijatiimin, jolla on 48 tuntia aikaa jäljittää paennut tai kadonnut, ennen kuin jälki kylmenee. Tatiana Elfin käsikirjoittama Karkurit on viihdyttävä ja vauhdikas sarja rikossarjan nälkäisille. Niille, jotka kaipaavat Roban kaltaista tv-viihdettä kansainväliseen muotoon pakattuna tuttua kotimaisuutta unohtamatta.

Kuva: C More

Karkurit käynnistyy vauhdikkaasti, kun FAST-verkostoon (Fugitive Active Search Teams) kuuluva, Karita Tulikorven (Pirjo Lonka) johtama erikoiskoulutettu rikostutkijatiimi saa hälytyksen kolmoismurhaaja JP Sirénin (Mikko Leppilampi) vankilapaosta. Sarjan ensimmäinen jakso luo raamit kauden ydinjuonelle, vaikka luvassa on myös jaksokohtaisia karkuritapauksia, jotka sekä kauhistuttavat että naurattavat. Sirénin paon yhteydessä Karitan työtoveri Niklas (Kristo Salminen) katoaa, eikä tapaus jätä Tulikorpea rauhaan. Niklaksen paikan tiimissä ottaa Tommi Pohjola (Pelle Heikkilä), joka kyseenalaistaa Tulikorven toisinaan epäeettiset toimintatavat tiedonhankinnasta henkilökohtaiseen viestintään.

Sarja käsittelee taitavasti digiaikaa – jos sitäkään termiä voi enää käyttää kuulostamatta aivan muumiolta. Karkuriyksikön digitaalisesta tiedonhankinnasta ja valvontakameramateriaalista vastaa Lori (Anna Böhm), joka saa toisinaan apua hakkeri-Eeliltä (Pyry Kähkönen). Vaikka sarja ei sorru kyberhifistelyyn sen enempää kuin se katsojalle on kiinnostavaa, on virkistävää nähdä, että Karkureissa toimintatavat on päivitetty 2010-luvulle, sillä useissa poliisisarjoissa istutaan edelleen pölyisissä arkistoissa ja norkoillaan kadunkulmalla tietoa keräämässä. Nekin ovat varmasti ihan kelpoja keinoja, mutteivät taida yksinään riittää ratkaisun saavuttamiseen edes fiktiivisessä rikosyksikössä.

Karkureihin erikoistunut tiimi työskentelee Helsingissä, ja onkin erinomaista, että käsikirjoituksessa on otettu huomioon uskottavuuden ja tarinankerronnan kannalta se, että C More -maailman Helsingissähän on toinenkin yksikkö: Roban poliisiasema. Roban viralliseksi spin-offiksi eli sisarsarjaksi Karkureita ei voi sanoa, mutta sarjat on linkitetty toisiinsa poikkeuksellisen taidokkaasti. Robasta tuttu Santi (Deogracias Masomi) siirtyy vakipaikastaan karkuriyksikköön ja tapaa välillä rikostutkija-Maikkia (Leena Pöysti). Poliisiautolla ajelevat toisinaan Pekka (Riku Nieminen) ja Arto (Kari Hietalahti), joka naisystävänsä (Anu Sinisalo) kanssa on Karkureiden Pertsan (Matti Onnismaa) ystävä ja kaljottelukaveri. Fiktiivisessä maailmassa kaikki on mahdollista, myös sarjarajojen ylittäminen!

Niklaksen katoaminen johdattaa Tulikorven kumppaneineen selvittämään tapausta Helsingistä Ruotsiin asti. Samalla Karkurit ottaa selvästi kantaa myös ajankohtaisiin uhkiin, kuten uusnatsismiin, joka nousee kokonaisjuonen kannalta merkittäväksi, mutta ainakin ensimmäisellä kaudella sen käsittely jää varsin laihaksi väkivaltaa ja vaaratilanteita lukuun ottamatta.

Karkureiden niin sanottu loppuratkaisu ei jätä katsojalle liikaa avoimia kysymyksiä, mutta pohjustaa ovelasti tulevia kausia, joita voisi päätellä olevan luvassa. Jos ei, on Karkurit silti kelpoa dekkariviihdettä, jota suosittelen kaikille Roban ystäville makupalaksi ennen uuden kauden katsomista.

Kun sarja päättyy, on yksi taas poissa. Arvaatko kuka?

Karkureiden ensimmäinen kausi on katsottavissa kokonaisuudessaan Cmore.fi-palvelussa.

Roban 5. kausi alkaa 13. toukokuuta 2021 Cmore.fissä.

Oletko katsonut jo Karkurit tai Robaa? Kumpi vetää pidemmän korren?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vuoden jälkeen – rehellisiä kuulumisia pandemian keskeltä

Kun vielä hetki sitten ihmettelin, miten vähällä koronavuosi minut päästi, hyytyi hymy sittemmin tajutessani, että toinen ja ehkä kolmaskin samanlainen on edessä. Töitä on riittänyt, mutta muuta vanhasta elämästä ei ole enää jäljellä. Siksi blogikin on ollut hunningolla. Miten päivittää elämästä, josta on riisuttu kaikki muu paitsi keittiössä hyrräävä tiskikone ja päivät, jotka muistuttavat toisiaan yhä enemmän?

Tiedän, että on hirvittävän onnekasta marista siitä, miten elinpiiri on käynyt pieneksi tai miten työkaverit ovat vain nimiä näytöllä ja ääniä kuulokkeissa. Miten Vietnamin ylängöt ovat vaihtuneet haaveeksi Kokkolan-matkasta, joka ei ehkä koskaan toteudu. Että ihan tosissaan Hanoi oli hetki sitten vielä yhtä lähellä kuin Pohjanlahden ranta, joka sekin tuntuu jo saavuttamattomalta.

Olen voinut vuoden hyvin, ja myös lähipiirini on säästynyt pahimmalta kurimukselta. Silti tuntuu siltä, että jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Olo on tyhjä. Ja talvi muuten ikuinen. Aivan kuin se tekisi kiusaa eikä vahingossakaan päästäisi vähällä. Vielä vähän lunta, vielä vähän lisää kämmenen kokoisia hiutaleita ja ohimot jäädyttävää viimaa.

Minulla olisi paljon kerrottavaa työstä, tv-ohjelmista, kirjoista ja ilmiöistä, mutten ole saanut aikaiseksi. Sormet tuntuvat raskailta, kirjaimet ovat solmussa ja luovuus lujassa, jossakin ulottumattomissa. Tätä kai on koronatyhjyys. Tältäkö menneistäkin sukupolvista tuntui, kun jokin muuttui peruuttamattomasti eikä olisi jaksanut kohdata sitä, vaikka tiesi, että pitäisi niin kauan, ettei se enää tuntuisi miltään? Vaikka enpä tiedä, kuinka paljon mustan surman ja nälkävuosien aikaan ehti murehtia. Onko murehtiminen etuoikeus ahdistavassa tilanteessa?

Välillä suututtaa, mihin pisteeseen maailma on ajautunut. Harmittaa niin paljon, että kyttään toisinaan ihmisten maskien pitämistä, vaikka olen yrittänyt pysyä visusti erossa arvostelusta ja muiden terveyssyiden ruotimisesta. Silti ärsyttää. Harmittaa huuruun menevät silmälasit, jotka ovat jo ennen puoltapäivää niin tahmaiset, ettei Tigerista ostettu halpapuhdistusliina pysty niitä enää kunnolla edes pyyhkimään.

Kaikki se, mikä ennen tuntui niin merkitykselliseltä ja itsestäänselvältä, onkin nyt vain kaiku menneestä. Eikä sitä paitsi tällainen valittaminenkaan ole enää muotia. Ei sillä, että joku tällä alustalla olisi ollut, mutta rajansa kaikella rutinalla. Tässä vaiheessa uutta aikaa pitäisi olla jo konkari, vaikka tuskin tähän tilanteeseen kukaan on vielä ihan oikeasti tottunut. Tai sitten on, ja minä tulen jäljessä itkien matkojen, maskien ja maanantailounaiden perään.

Sisimmässäni ajattelen ja tiedän, että loppujen lopuksi elämä on kuin kuvan taivas. Se kirkastuu pala palalta ennen kuin huomaammekaan. Mutta juuri nyt siihen on kyllä ihan kamalan pitkä aika.

Jaksamista!

Mitä sinulle ihan rehellisesti kuuluu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ai että kun risoo!

* Sisältää mainoslinkkejä

Tehdessäni perinteisen lauantaikierroksen kirjakauppaan törmäsin Pasan ja Atpon * Vituiksi meni – Täytettävä omaelämäkerta -kirjaan (Gummerus 2020). Pidän lähtökohtaisesti v-alkuisen kirosanan viljelyä heikkona tehokeinona, johon turvaudutaan silloin, kun ei muuhun pysty, mutta kyseisen kirjan suhtautuminen elämään oli niin liikuttavan surkeaa ja itsesääliä juhlistavaa, että se sai minut hykertelemään. Voi itse asiassa olla ihan terapeuttista tutkia elämää self-helpien luvatussa maassa myös siitä näkökulmasta, mikä kaikki meni pieleen ja mikä pistää jurppimaan ihan toden teolla.

Self-help-kirjallisuuden ajatus on valtavan kaunis. Kun annat onnelle mahdollisuuden, se tulee luoksesi harjoittelemalla. No ei muuten tule. Aivan varmasti onnellisuuteen ja onnistumiseen keskittyvät self-helpit voivat kuitenkin tukea terveen käsityksen rakentumista itsestä, ja jossain määrin uskon siihenkin, että hyviä asioita tapahtuu, kun niihin oikeasti keskittyy. Silloinhan niitä vasta alkaa nähdä kunnolla. Mutta mitä jos ei saavutakaan mielenrauhaa tai tasapainoista, onnentäyteistä arkea, vaikka olisi lukenut pinon oppaita?

Jos on jo lukenut vinon pinon somia täytettäviä henkisen kasvun tai onnen avainten etsinnän oppaita, kannattaa kääntää kurssi täysin. Pasan ja Atpon Vituiksi meni – Täytettävä omaelämäkerta on sympaattinen itsesäälimatka, joka ei kuitenkaan jätä tilaa synkistelylle, vaan itse asiassa näyttää sen, mistä onnessa monesti on kyse: itsensä hyväksymisestä ja elämään sopivan rennosti suhtautumisesta.

Täytettävään kirjaan voi merkitä niille varattuihin listoihin muun muassa kaikki mieltä painavat asiat, epäonnistumiset, ärsyttävät ihmiset, kamalat työkokemukset ja arjen pienet vihan aiheet. Kun ne päästää ulos, voi ne myös hyvillä mielin jättää taakseen.

Kirjasta inspiroituneena laadin itse 10 kohdan listan asioista, jotka minua kyrsivät.

Korvia särkevät musiikkityylit

Hevi, raskas rock ja rap. Ei pysty. Tulen huonolle tuulelle.

Surkeimmat tv-ohjelmat

Simpsonit. Tiedän, että niissä on paljon hyviä intertekstuaalisia viitteitä, mutta en vain kertakaikkisesti siedä niitä keltaisia ja mölyäviä ukkeleita. Huutokauppa keisari on nimensä mukaisesti aivan turhaa huutoa. The Voice of Finland on muiden hoilotuskilpailuiden tavoin aikansa elänyt formaatti. Hauskat kotivideot haluaisin myös pois ruudusta.

Ankeimmat paikat, joissa olen käynyt

Riihimäki – siellä ei ollut mitään ja ihan typerät liikennejärjestelytkin. Pälkäneellä ei myöskään ollut mitään muuta paitsi ampiaisia. Vantaa vaikutti lähinnä valtavalta teollisuusaluekeskittymältä.

Elämäni surkeimmat vuodet

Vuodet 2005, 2012 ja 2016. Ihan syvältä. Olivatko opettavaisia? Ehkä.

Huonoimmat lukemani kirjat

Harry Potter -sarjan Liekehtivää pikaria luin 15 sivua. Oli niin hirveää kuraa, että enempää ei tarvinnut selata. Laura Honkasalon Eropaperit tylsistytti minut täysin, mutta toisaalta vuosien jälkeen tekisi mieli antaa uusi mahdollisuus.

Epämukavimman olon tuottavat vaatteet

Minihame. En jaksa uhrata ajatuksia sille, loistavatko persposket vai eivät. Kaikki makkarankuoret ovat myös todella epämukavia, olipa minkä kokoinen tahansa. V-aukkoiset vaatteet eivät pue minua.

Raivostuttavimmat ihmistyypit

Ei ei ei -ihmiset, joille ei käy mikään ja jotka väittävät periaatteesta vastaan. Ylimieliset tyypit, joilla on vääristynyt käsitys itsestään. Ihmiset, joilla ei ole mitään mielipidettä mistään.

Ärsyttävimmät tilanteet arjessa

Kaupassa käytävän kärryillään tukkivan ihmiset. Kaikkialla päin kävelevät ihmiset, jotka tuijottavat puhelintaan muita huomioimatta. Se, kun kauramaito on loppu. Kahvia on mahdotonta juoda mustana, ei vain onnistu.

Inhottavimmat piirteet itsessä

Jatkuva epäonnistumisen pelko, joka rajottaa yrittämistä. Hermostuminen pienistäkin asioista. Turhautuminen siihen, jos ei heti onnistu ja marttyyriksi heittäytyminen.

Muuten vaan koko ajan kyrsivät asiat

Se, että ei saa heti unta, turhauttaa. Kun kantaa painavaa kauppakassia ja avain on taskun pohjalla. Mobiili-Chromen välilehtien päivitetty järjestäytyminen kansioiksi.

Lisää ärsyyntymistä voi harjoitella * Vituiksi meni -kirjasta, johon voi raapustaa koko surkean elämänsä. Kirjan voi tilata suoraan *Adlibriksestä.

Listani on koottu huumorimielessä, joten sitä ei kannata ottaa henkilökohtaisena loukkauksena.

Löytyikö listastani samoja juttuja kuin sinulla? Mitä mieltä olet v-sanan käytöstä tehokeinona kulttuurituotteissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Someen väsyminen on muodikasta, huolestuttavaa ja täyttä totta

Läsnäolo sosiaalisessa mediassa voi uuvuttaa, vaikkei somessa tekisi töitä. Jos jatkuva kuvien, videoiden ja tarinoiden tulva alkaa tuntua kuluttavalta, kannattaa selvittää, miksi hyvän mielen palveluista on tullut koukuttavia pahan olon lähteitä. 1990-luvun alussa syntyneenä olen nähnyt somen kehityskaaren ja elänyt onnellisesti myös ilman mitään sosiaalisia media-alustoja, ja ehkä juuri siksi kaipaan aikaa ennen someähkyä, jota viime vuodet muodikkaasti ovat värittäneet.

Seitsemäs helmikuuta. Olen maannut koko päivän sängyssä väsyttävän työputken päätteeksi. Olen luuhannut Instagramissa neljä tuntia ja katsonut toisen samanmoisen tv-sarjoja. Nyt saa riittää.

En enää halua, että vapaa-aikaani rytmittävät murhaohjelmat ja ruudulla sulavat uunifetat.

En halua, että aamuni alkaa lavastettuja kuvia katsomalla. Haluan lukea uutisia herätessäni ja nukahtaa ennemmin ompelukoneen tai kirjan ääreen kuin lopulta itsekseen rullaavaan videokaruselliin, jossa on tehty miljoona muotitortillaa ja paistettu nahkansa luoneita kirsikkatomaatteja.

Olen jo pitkään kaivannut arkea, jota elin lukioikäisenä. Päivät täyttyivät uuden oppimisesta ja mielekkäästä vapaa-ajan tekemisestä. Kuvittelin pitkään, että olen vain kokenut jonkun myöhäisen aikuistumissokin ja kaipaan siksi vanhaan, jota en voi saada, ellen tosiaan muuta vanhemmilleni ja heittäydy opiskelijaelätiksi.

Sitten ymmärsin, että ongelma ei ole aikuisuudessa itsessään, eli lähinnä taloudellisessa vastuunkannossa ja lapsuuden taakse jäämisessä, vaan siinä, miten minä ihan oikeasti käytän vapaa-aikani, jonka määritteleminen on täysin rajatonta, koska en ole vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäni.

Ralliradalla yli 10 vuotta

Lukioikäisen elämään ei 2000-luvulla kuulunut sosiaalinen media siinä muodossa, jossa tunnemme somen nyt. Silloin oli hädin tuskin keksitty edes sosiaalisen median käsitettä akateemisissa artikkeleissa killuneen Web 2.0:n tilalle.

Olihan meillä lama-aikana syntyneillä toki ii2, IRC-galleria ja Messenger eli Mese. Mutta eihän niihin päässyt käsiksi kuin kotona tietokonehuoneen kruununjalokivellä eli harmaalla PC:llä.

Mahdollisuuksia ikäpolveni sai valtavasti lisää, kun kännykät vaihtuivat älypuhelimiin ja chatit ja kuvagalleriat muuttivat mobiilisovelluksiin. Facebook löi itsensä läpi vasta, kun olin lukion toisella, mutten koe sen vaikuttaneen elämääni mitenkään silloin. Hauskanpitopaikka Facebookista tuli vasta vähän myöhemmin, eikä se silloinkaan tuntunut varastavan aikaa, vaan antavan ainoastaan uusia mahdollisuuksia.

Nyt, kun rallia on takana jo yli 10 vuotta, alkaa jatkuva tavoitettavuus ja kuvatulva tuntua ähkyltä ja ahdistavalta. Some ei tuota enää mielihyvää.

Kukaan ei ole paineiden ulottumattomissa

Sosiaalisen median luomat paineet ovat some-vaikuttajien julkaisujen vakiaiheita, oman työn reflektointia, jossa on paljon samaa kuin perinteistä mediaa koskevassa keskustelussa ihanteista ja arvoista.

Olen aina ajatellut olevani median luomien paineiden ulkopuolella kaikin tavoin. Aivan sama, minkälaista naiskuvaa muotimallit välittävät, ei se kaada minua. Ei kiinnosta, kuinka upeita kuvia muut julkaisevat tai minkälaisilla saavutuksilla toiset juhlivat. Eihän se ole minulta pois tai vaikuta minuun. Olen tarinoiden ja mediakritiikin ammattilainen, joten koen pystyväni erottamaan some-postausten kehystämisen keinot ja suhtautumaan niihin rationaalisesti, ja siksi ajattelen olevani kaiken vaikutusvallan tavoittamattomissa.

Harmi vain, että olen väärässä. Tottahan kaikki kokemani vaikuttaa minuun. Niin mainokset toimivat, ja niihin kaikki some-julkaisutkin voidaan lukea.

Oikeasti ahdistun Instagramin kiiltokuvista ja reaaliaikaisuudesta, LinkedInin ylivertaisuuden korostamisesta ja Facebookin lynkkauskommenteista. Milloin hauskoista, uusista areenoista tuli vankilaosastoja?

Some-murheet ovat etuoikeus

Inhoan ennen kaikki oli paremmin -jankkaajia, sillä kovinkaan moni asia ei ollut ’ennen’ paremmin. Ei kuppainen chat-alusta tai kankea Facebook-sovellus ollut toimivampi kuin nykyinen, päinvastoin! Mutta silti ennen ne eivät hallinneet elämää, vaan sosiaaliset ympyrät todellakin olivat enemmän läsnä arjessa kuin ne ovat viimeisinä vuosina olleet oikeasti. Uskon, että ihmiset katsoivat ennen maailmaa silmästä silmään nykyistä tarkemmin.

Turhaudun myös siitä, että turhaudun täysin vapaaehtoisesta somettamisesta. On olemassa paljon vakavampia, koko yhteiskuntaa koskettavia rakenteellisia ongelmia kaikista brutaaleista tapahtumista puhumattakaan. Siinä on aika turha uikuttaa siitä, että käyttää Instagramia neljä tuntia, vaikka neljäsosa siitä olisi paljon järkevämpi valinta. Ehkä me hyvinvointivaltioasukit olemme vain ajautuneet siihen pisteeseen, että on oikeasti aikaa ja energiaa ruotia oman vapaa-aikansa raadollisuutta. Kun on sitä vapaa-aikaa ja myös mahdollisuuksia.

Minä ilman välikäsiä

No, nyt olen joka tapauksessa ajautunut tilanteeseen, jossa olen piilottanut some-kuvakkeet puhelimen etunäytöltä kansion sisään kolmannelle välilehdelle. Peukaloni on tosin ensimmäisen illan aikana yrittänyt hakeutua Instagram-kuvakkeen paikalle ainakin 10 kertaa. Siitä aukeaa nyt vain herätyskello.

Aion seuraavan kuukauden aikana vapauttaa itseni vilkkuvista kuvista, kukka-asetelmista, lumisista kaduista, kauniista aamupaloista ja rytmikkäällä musiikilla ryyditetyistä videoista. En halua, että laite, jonka voisin periaatteessa heittää vaikka ikkunasta ulos, sanelee arvokkainta aikaani: kun saan olla vain minä ilman vaatimuksia.

Mitä toivon some-paaston antavan minulle?

Haluan olla se, jonka kuulumiset kysytään, koska niitä ei kuule muuten. Ei siksi, että olisin erityisen kiinnostava, vaan siksi, että eläisin elämää, jossa olen läsnä vain olemassaolollani, en heijastuneella preesenssillä jossakin elektronisessa välineessä.

Haluan olla se, joka muistaa ruoasta sen maun eikä annoksesta otettua kännykkäkuvaa. Siitähän tässä on kysymys. Olla sillain sopivasti 2008.

Blogiani päivitän entiseen tapaan – ja toivottavasti ahkerammin. Täällä minulla on yleisö, muttei live-vaatimuksia. Omaa tahtia molemmin puolin!

Kiinnostaako kuulla some-paaston vaikutuksista? Oletko joutunut säännöstelemään sosiaalisen median käyttöäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Mistä on hyvät polttarit tehty? Kaikenkattava opas onnistuneisiin juhliin

Poikkeusajat kurittavat polttarijärjestelyjä vielä pitkään siinä, missä budjetti sanelee nyt ja tulevaisuudessa pitojen raamit, kun yrittää organisoida monipäisen lauman samaan paikkaan samaan aikaan juhlimaan tulevaa morsianta. Kokosin yhteen lompakkoystävälliset ja harkinnan mukaan koronaturvalliset polttari-ideat! Juttu ei sisällä kaupallisia linkkejä.

Rakastan juhlien suunnittelemista! Polttarit ovat vain yksi tapa juhlistaa läheistä ystävää, mutta minua pidot puhuttelevat siksi, että ne ensinnäkin koskettavat yleensä monia ihmisiä, toiseksi niihin saa halutessaan upotettua sievoisen summan rahaa ja kolmanneksi maailmassa, jossa rajoitukset tuntuvat pysyviltä, täytyy juhlat suunnitella erityisen tarkasti. Arvostan itse tehtyä, ajatuksella suunniteltuja ja kekseliäisyyttä vaativia kekkereitä. Vaikka luksusta ja ökyilyä saa rahalla, onko materiassa mitään mieltä, jos sille ei ole uhrannut ajatustakaan?

Toivottavasti tämä paketti auttaa sinua, juhlajärjestäjä tai kaaso, pohtimaan vaihtoehtoja ja suunnittelemaan ikimuistoiset kemut.

Miljööt maalta kaupunkiin

Mökki

Korona-aikana ehdottomasti turvallisin vaihtoehto polttareiden pitämiselle on mökki, joka mahdollistaa eristäytymisen, kokoontumisrajoitusten huomioimisen ja riippumattomuuden julkisiin tiloihin, tapahtumiin ja toimintaan liittyviin, alati muuttuviin sääntöihin.

Telttaretki

Tämän kehittelin mökin extreme-versiona. Voin tunnustaa, etten koskaan itse järjestäisi polttareissa telttaretkeä, mutta ei minulla kyllä eräystäviä olekaan. Jos kuitenkin on erähenkinen, polttarit metsässä yhteisessä teltassa kuulostaa itse asiassa huikeilta – kunhan muistaa kunnioittaa luontoa.

Hotellihuone

Hotelli on todella helppo, elokuvista tuttu valinta polttareiden pitopaikaksi. Mitään kunnon kekkereitä en hotellihuoneessa järjestäisi, sillä en halua aiheuttaa harmia tai pahennusta, eikä hotellihuoneita ole tehty juhlapaikoiksi. Kun viime vuonna järjestin polttareita keskellä pahinta korona-aikaa, pohdin kuitenkin hotellia potentiaalisena vaihtoehtona ja osana kokonaisuutta. Juhlapaikka se ei olisi ollut, vaan morsiamen turvasatama ja rentoutumispaikka ihanan aamupalan kera.

Pyjamabileet kotona

Ajassa, jossa mikään ei oikein tunnu varmalta, on hyvä tehdä aina B-suunnitelma. Päätin, että jos juhlia ei voi toteuttaa alle 10 hengellä missään vuokrattavassa paikassa, järjestän lapsuudesta tutut, mutta aikuiseen makuun sopivat kemut kotonani. Paljon patjoja, laadukasta ruokaa, tekemistä ja yhdessä nukkumista kaupunki- ja rantapäivän jälkeen. Kuinka usein pääsee nauramaan ja höpöttelemään itsensä uneen ystävien keskellä? Tietyntyyppiselle ihmiselle tämä voi tietysti olla ihan ykkösvalintakin, mutta itse suosittelen varasuunnitelmaksi.

Tekemistä polttaripäivänä

Pakohuone

Pakohuone on toiminnallinen, viihdyttävä ja helposti järjestettävä polttariaktiviteetti, jossa kaasokin pääsee rentoutumaan, kun vastuu siirtyy pakohuoneyritykselle. Suosittelen valitsemaan kokemattomalle ryhmälle vaikeusasteeltaan helpon pakohuoneen, sillä onnistumisentunteet nostattavat fiilistä. Joillain yrityksillä on kaksi samaa huonetta tarjolla, jolloin kaikki saavat saman kokemuksen, vaikkeivät mahdu samaan huoneeseen, sillä osallistujia on yleensä huoneessa 4–6. Pakohuoneisiin ei saa mennä humalassa.

Tehtävärata

Tehtävärata voidaan koota kaupungin keskustaan, jossa edetään paikasta toiseen ennalta suunniteltujen arvoitusten perusteella. Tehtävärata on helppo järjestää aina omaan budjettiin sopivalla tavalla. Ohjelmassa voi olla esimerkiksi ruokailu, drinkkejä, elokuva, teatteri, uiminen, keilaus, minigolf, padel tai museo – mitä tahansa!

Paint Party

Paint Party on huikea konsepti, jossa maalataan ohjattuna tietynlainen maalaus. Maalamisen lomassa voi nautiskella viiniä, ja usein Paint Partyjä järjestetäänkin ravintoloissa, mutta ilmeisesti tuokioita on saatavilla myös omille porukoille ja tarvittaessa etänä! Sivuilta voi tarkistaa eri kaupunkien aikataulut.

Kylpylä

Samoin kuin hotellihuone, on kylpylä helppo vaihtoehto rentoutumiseen, ja se sopiikin erityisen hyvin päiväpolttareihin. Morsiamelle voi samalla kustantaa hoitoja yleensä kylpylän yhteydessä löytyvästä kauneushoitolasta.

Maauimala

Maauimala on todellinen pienen budjetin ratkaisu! Ei kuitenkaan kuulosta yhtään hullummalta ratkaisulta lähteä porukalla viettämään aurinkoista uintipäivää eväiden kera.

Ohjelmanumerot polttareissa

Skumppajooga

Olipa kyseessä sitten oikea jooga tai jumppatuokio hupimielessä, saa siitä mukavan aloituksen polttaripäivään. Jos mukana on alkoholia, täytyy noudattaa erityistä varovaisuutta.

Photobooth

Vaikka kuvia napsitaan nykyään enemmän kuin koskaan, voi tekemisentäyteisenä päivänä kuvaaminen unohtua. Photobooth pitää huolen siitä, että kuvaamisesta jaksaa innostua läpi päivän. Kuvausseinän saa tehtyä vanhasta lakanasta, ja kuvausrekvisiitan kepit kannattaa valmistaa itse, jolloin niiden merkitys on erityinen omalle ystäväporukalle.

Ystäväkirja

Aivan ihana muisto morsiamelle! Kirjoitin tyhjään Goodbye Ms, Hello Mrs -kirjaan polttarivalmisteluista päiväkirjaa, liitin mukaan materiaaleja suunnittelusta, lisäsin ystäväkirjasivut ja kuvakollaasin. Polttareiden jälkeen kehitin kuvia juhlista noin 30, ja morsian sai asetella ne kirjaan valmiiden otsikoiden alle, kuten ”paras nauttimani juoma”, ”tätä kuvaa en näyttäisi aviomiehelleni” ja ”tämä kuva naurattaa eniten”. Käyttämäni kirja on edelleen myynnissä Serpentiinissä.

Aarteenetsintä

Tilasin ystäväni polttareihin juomapullon hänen miehensä kuvalla. Ensimmäisenä tehtävänä olikin etsiä morsiamen kadonnut aviomies niin, ettei kukaan tiennyt, mitä etsitään – paitsi sitä aviomiestä. Löytäjä sai palkinnon ja morsian miehensä. Tilasin pullon Smartphotolta.

Polttaribingo

Polttaribingon voi toteuttaa perinteiseen tyyliin niin, että osallistujat rastittavat ruudukosta kohtia sitä mukaa, kun juhlat etenevät ja osoitettuja asioita tapahtuu. Hauska vaihtoehto voisi olla myös ihan perinteinen juonnettu bingo, jossa rastitettaisiin bingoruudukosta kohtia kerrottujen arvoitusten perusteella. Bingolapuista täytyy tosin tällöin tehdä keskenään erilaisia.

Jätesäkkipukukilpailu

Toteuttamisvaihtoehtoja on kaksi. Jos vieraat eivät ole vielä nähneet morsiamen mekkoa, voi heitä pyytää suunnittelemaan asun, joka on heidän mielestään mahdollisimman lähellä morsiamen tulevaa, oletettua mekkoa. Toinen vaihtoehto on se, että jokainen suunnittelee jätesäkistä mahdollisimman hienon mekon, ja morsian valitsee niistä mieluisimman ’hääpuvukseen’. Itse asiassa jätesäkeistä saa vaikka koko päivän kestävät asut porukalle!

Hääaiheinen Alias

Hääaiheisen Aliaksen sanat on listattu myös polttaritehtäväpostaukseni kommenttikenttään, josta ne voi tulostaa helposti.

Pahvilaatikkotwerkkaus

Selkään kiinnitettävään pahvilaatikkoon asetetaan pingispalloja, jotka on saatava laatikosta pois mahdollisimman nopeasti. Sopii tanssista ja liikunnasta kiinnostuneille!

Kurkkuviesti

Kurkkua kuljetetaan jalkovälissä tietty viestimatka, ja sen on siirryttävä osallistujalta toiselle ilman, että se putoaa maahan.

Pullonpyöritys

Klassikko! Suosittelen mahdollisimman vaikeita kysymyksiä, mutten vanhojen kaivelua. Unelmissani pullonpyöritystä pelattaisiin laiturilla auringon laskiessa. Kesäyön tuuli kutittaisi olkapäitä, ja osallistujien riemu sekoittuisi luonnon hiljaisuuteen.

Lisää polttaritehtävistä voit lukea aiemmasta jutustani, jossa esittelen myös morsiussaunan.

Kesäisiä puuhaideoita voi hakea myös hyvän tuulen mökkiolympialaisvinkeistäni.

Polttarimenu

Polttaripäivä on yleensä pitkä, joten ruoan määrää ei kannata aliarvioida – kuten ei juomankaan, heh!

Salaattibaari

Allergioiden ja makumieltymysten takia järjestin salaattilounaan itse koottavana buffettina. Tarjolla oli vihersalaattia, kurkkua, tomaattia, marinoitua punasipulia, keitettyä pastaa, revittyä kanaa, härkistä ja fetaa. Salaatinkastikkeina oli chili-mangovalmiskastiketta ja itse tehtyä yrittiöljyä oliiviöljypohjaan soseutetulla basilikalla, timjamilla, sitruunalla, suolalla ja valkosipulilla. Salaatin kaveriksi paistoimme patonkeja.

Tortillabuffet

Sama idea kuin salaattibaarissa! Helppo järjestää etenkin, kun tortillatuotteet on pakattu melkein ikuisuuden kestäviksi.

Grilliruoka

Kesän kruunu! Me grillasimme lihapihvejä, vegaanisia pihvejä, kasvis- ja lihamakkaroita ja täytettyjä herkkusieniä. Lisukkeena tarjoiltiin salaattilounasjämät.

Itse tehty pitsa

Erittäin helppo tehdä etukäteen ja huomioida kaikkien ruokarajoitteet ja maut! Sopii myös ohjelmanumeroksi yhdessä valmistettavana.

Budjettiystävälliset vinkit käytännön järjestelyihin

Polttarit ovat pahimmillaan kallista lystiä, mutta oikeasti tarjolla on paljon edullista puuhaa, jotka laskevat hyvin kokonaiskustannuksia. Turhasta ei myöskään kannata maksaa. Koska juhlapaikkojen ja mökkien hinnat eivät yleensä ole neuvoteltavissa, ellei käytössä ole suhteita, kannattaa tinkiä siitä, mistä voi. Itse tekemällä säästää sievoisen summan, joten siksi kannattaa miettiä, onko esimerkiksi seksikutsuista, strippareista tai ohjatusta liikunnasta maksaminen järkevää, niin hienoa kuin palveluja olisi tukea. Kannatan sitä, että osallistuja voi valita, ottaako osaa johonkin toimintaan ja siten myös siihen, maksaako kaikista osista. En pidä pakottamisesta.

  • Suosi Lidliä ruokaostoksissa

Sen lisäksi, että Lidl on ostoskorivertailujenkin perusteella (HS 5.11.2019) edullisin, on se myös kätevin silloin, kun tarvitsee ostaa paljon vihanneksia ja hedelmiä. Punnitseminen vie aikaa!

  • Hyödynnä hävikkiruokapalveluita

Hävettää myöntää, mutta en ole vieläkään kokeillut Matsmartin tai Fiksuruoan kaltaisia sivustoja, mutta ennakoimalla niilläkin tekee hyvät säästöt.

  • Tilaa juhlakoristeet hyvissä ajoin netistä toimitusajat huomioiden

Itse olen käyttänyt etenkin Partykingiä. Olen mieltynyt sivuston laajaan valikoimaan ja edullisiin hintoihin.

  • Varaa mökit ja aktiviitetit ajoissa, mutta tarkista peruutusoikeus

Uskon, että korona on muuttanut monien palveluiden peruutusehtoja joustavammaksi, mutta suosittelen silti olemaan tarkkana. Ikinä ei tiedä tulevasta!

  • Tarkista alekoodit

Itsestäänselvä, mutta tärkeä vinkki myös mainitsemiini palveluihin!

Mistä on hyvät polttarit tehty? Yhdessäolosta, toisista välittämisestä ja naurusta.

Muu on ekstraa, oikeasti.

Jos hyödynnät näitä vinkkejä, kerro siitä!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Maksumiehenä pyhän äärellä: Miksi fine diningia ei saa arvostella?

Kun vuosi sitten kummastelin fine diningin ideaa julkaisemassani jutussa, kävi ilmi, että tulin koskeneeksi johonkin pyhään. Fine diningia ei nimittäin sovi arvostella, ja ihmiset, jotka eivät tätä lajia ymmärrä, ovat todellakin valistuksen tarpeessa. Miksi meidän pettyneiden pitäisi tehdä parannus ja rakastaa ökyravintoloita?

Kerroin artikkelissa kokemuksestani eräässä tamperelaisessa fine dining -ravintolassa, enkä käynnin jälkeen ollut lainkaan varma, onko lysti hintansa arvoista. Ihmettelin sitä, miten on päästy pisteeseen, jossa kauden juurekset maksavat tietyllä tavalla käsiteltyinä monta kymmentä kertaa enemmän kuin muualla.

Yksikään kahdeksastasadasta kirjoittamastani tekstistä ei ole kirvoittanut yhtä paljon kommentteja ja jakoja kuin fine dining -juttuni. Avoin keskustelu on ehdottomasti tervetullutta ja asiallisesti esitetyt mielipiteet mielenkiintoisia. Kiitos siis niistä! Tässä jutussa en arvostele kommenttien kirjoittajia, vaan yritän selvittää, miksi nimenomaan fine dining herättää niin paljon tunteita. Muutama klimppi ruokaa lautasella, ja hirveä hulina päällä!

Kuluttaja ei vastaa katteesta

Artikkelia koskevassa keskustelussa toistuvia teemoja ovat ravintoloiden kate ja kulurakenne sekä ammattiylpeys ja ruoka sydämen asiana. Kommenttien mukaan fine diningin tuotto on noin 2–7 %, mikä on huomattavasti vähemmän kuin esimerkkinä mainituilla lounasravintoloilla. Katetta alentavat kovat vuokrat, sillä ravintolat sijaitsevat yleensä keskeisillä paikoilla. Jos kuluttaja ei tätä ymmärrä, ei hän myöskään kommentin mukaan ymmärrä yrittäjän unelmaa, mikä on oikein raastavan kaunis ajatus, vaikka se herättää kysymään, tekeekö fine dining -yrittäjä töitä todella vain sydämellään. Onko toiminta todella sen arvoista, jos sitä kannattelee vain suuri unelma ja villisti sykkivä sydän alhaisilla katteilla? Miten kuluttaja konkreettisesti maistaa pieteetin?

Kate- ja kulurakennekeskustelu on yritystoiminnassa mielestäni aina aiheellista. Kuluttajan on kuitenkin vaikea ottaa osaa siihen asiakkaana. Asiakas maksaa saamastaan palvelusta ja tuotteesta tietyn summan. Ravintolan käsissä on se, mihin reikiin raha kassasta valuu. Vaikka asiasta olisi yksityishenkilönä kiinnostunut, ei tilanteeseen voi vaikuttaa muuten kuin arvioimalla hinta-laatusuhdetta ja sitä, haluaako palvelusta maksaa pyydetyn hinnan. Onko joku joskus iloinnut maksusta, jolle ei itse koe saavansa vastinetta, mutta jonka rahastaa matalalla katteella ja kovilla kuluilla toimiva yritys?

Osallistuminen on etuoikeus

Arvostelin jutussani myös ravintolan ahdasmieliseltä tuntunutta ilmapiiriä. Sain vastaukseksi, ettei se ole ravintolan tai ravintolakulttuurin vika. Totta, ilmapiirihän on aina jokseenkin subjektiivinen kokemus ja ihmiset rentoutuvat erilaisissa tilanteissa. Ymmärrän myös sen, että erityyliset ravintolat velvoittavat hiljaisesti yleisten kohteliaiden käytöstapojen mukaisesti tietynlaiseen käytökseen. Hiljaisessa paikassa kunnioitetaan hiljaisuutta eikä huudeta muiden päälle. Hattu päässä käsin syönnille on yhtä lailla omat muonituspaikkansa.

Fine dining -ravintoloiden muodollista otetta yksi kommentti perusteli sillä, että ”on ylpeyden aihe kertoa, mitä sinulla on oikeus syödä”, mikä yhtyy ajatukseen siitä, että ravintola on yleensä sydämen asia, se suuri unelma. Aivan varmasti joku haluaakin maksaa siitä, että tietää, mitä syö, nauttii tunnelmasta ja pikkutarkasta työstä, mutta se ei silti tarkota, että porkkanasta tulee kultaharkko, kun sen hinnaksi laittaa 70 euroa ja tarjoilee laatuposliinilta. Kuumana tai kylmänä – myös ruokien lämpötilat herättivät keskustelua. Ravintolaruokailu ei muuten ole oikeus, vaan itse asiassa etuoikeus.

Sydänvalinta?

Tekstiäni on todennäköisesti kauhisteltu alan ryhmissä urakalla, sillä välillä juttua on luettu satoja kertoja päivässä ja liikennettä on tullut ryppäinä tietyistä lähteistä. Tämä on paljon siihen nähden, että postaus on julkaistu jo maaliskuussa 2020, sillä blogimaailmassa jutut elävät muutaman päivän ennen unholaan painumista. Vilkas liikenne on merkki siitä, että aihe ärsyttää – myös hyvällä tavalla. Se nimittäin haastaa pohtimaan niin yrittäjän ideaa ja uskoa omaan toimintaansa kuin kuluttajan valintoja. Mikä ylipäätään on hyvä ja järkevä valinta? Mihin kannattaa laittaa rahaa yrityksenä tai yksityishenkilönä?

Keskustelun jälkeen minua vaivaa edelleen se, etten ymmärrä, miten sydämen asia, ammattiylpeys tai linjastoravintoloita alhaisempi kate, voisivat vaikuttaa siihen, että kuluttaja kannattaisi vakuuttaa fine diningista. Ei sitä ihan hyväntekeväisyyteen voi verrata, mutta perustelut sopisivat siihenkin. En siis vieläkään ymmärrä, miksi fine diningin arvosteleminen sattuu.

Loppujen lopuksi fine dining-keskustelu ei merkittävästi eroa siitä, jos puheenaiheena olisi mikä tahansa ravintola. Ruoka on silti apetta, olipa se sitten huippukokin valmistamaa tai ihmisen, jolla ei ole alan koulutusta. Jos fine diningia arvostetaan siksi, että se on käsin tehty makunautinto suurella sydämellä, toimivat samalla ideologialla kaikki samalla tavalla valmistetut ruoat pikaruokapatongeista alkaen, kunhan sydän on mukana ja kädet savessa. Kuka määrittelee, missä sydän pamppailee?

Miksi fine dining herättää niin paljon tunteita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

”Lopetin ompelemisen, koska tiesin, ettei minusta tulisi muotisuunnittelijaa” – vanha harrastus takaisin

Silloin, kun Mert Otsamosta ja Katri Niskasesta eivät olleet kuulleet kuin Maikkarin arkiviikon prime timen katsojat, minäkin haaveilin vaatesuunnittelijan urasta ja ompelin elämäni ensimmäistä iltapukua itselleni katsellessani Muodin huipulle -kilpailua. Minun piti hakea opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun ja tehdä ura muodin parissa. Sitten tuli ohituskaistalta rakkaus journalismiin, ja Brotherin vermeet jäivät huppujen alle työpöydälle yli 10 vuodeksi. Nyt aion kuitenkin asetella jälleen oikean jalkani polkimelle ja päästää sisäisen niskaslaisen laskosten ihailijani irti.

Tekisi mieli sanoa, että ihan hyvä, etten yrittänyt silloiseen TaiKiin tuon koltun tekemisen jälkeen, vaikka se edustaa aika sympaattisesti vanhojentanssipukumuotia, 2000-lukua ja kauneutta rakastavan teinin sielunmaisemaa.

On ihme, että ihastuin ompelemiseen koko sydämestäni kauan sitten. Muistaakseni nimittäin ensimmäisellä ompelukonetunnilla alakoulussa itkin surkeuttani ja odotin milloin painajainen loppuisi. Toiset kyyneleet tirautin kahdeksannella luokalla neulomistyön äärellä, josta kai sain jollakin tavalla vapautuksen nimenomaan ompelemistaitojeni ansiosta. Itkujen välissä olin siis ehtinyt hullaantumaan ompeluun ja jopa menestymään siinä.

Ompeleminen koneella alkoi sujua, kun ymmärsin matematiikan, tekniikan ja luovuuden suhteen, joista jälkimmäinen oli suurin ansioni ja syy myös siihen, miksei minusta tullut koskaan vaatesuunnittelijaa. Luominen on minulle paljon tärkeämpää kuin tekninen pipertäminen ja huolellinen hinkkaaminen – ja sen näkee hyvin vanhojentanssipotretin alareunassa komeilevasta siistimättömästä helmasta. Pikkuvikoja minulle!

Kammoan sitä, että lasten pitäisi aina harrastaa tavoitteellisesti huipulle tähdäten. Teini-iässä tein kuitenkin itse paljon asioita nimenomaan siksi, että ajattelin niiden olevan ehkä tulevaisuudessa ammattejani, lakipisteitä. Piirsin ja maalasin tullakseni taiteilijaksi, kirjoitin ollakseni kirjailija, suunnittelin taloja ja sisustuksia päästäkseni joskus opiskelemaan arkkitehtuuria ja ompelin mielessäni ura muodin parissa. Kun sitten lopulta valitsin kirjoittamisen, viestintälukion ja journalistiikan yliopistossa, muu jäi ja menetti merkityksensä, mikä on surullista, sillä asioita todella voi tehdä ihan vain siksi, että niistä nauttii.

Elämäni on opiskeluiden jälkeen yhtä työmylläkkää, mutta olen vihdoin, tai ehkä juuri siksi, alkanut kaipaamaan arkeeni asioita, jotka eivät mitenkään liity työhön, eivät vaadi kirjainten tai numeroiden pyörittelyä ja tietokoneruutua ja jotka ennen kaikkea eivät ole mitenkään tavoitteellisia.

Tavoittelemattomuus ei kuitenkaan ole pois hyödyllisyydeltä. Heti, kun saan huollettua ompelukoneeni, alan harrastuksena tehdä itselleni vaatteita, ihan niin kuin ennen vanhaan. Teininä suunnittelin itselleni mitä mielikuvituksellisempia huituloita ja sifonkihörsylöitä, nyt tavoitteena – tai siis ideana – on tehdä kestäviä, omalle vartalolle täydellisiä käyttövaatteita. Vaatteiden ompeleminen vie aikaa ja vaatii tarkkuutta, jos todella aikoo pitää valmistamiaan kolttuja, joten samalla opettelen sietämään keskeneräisyyttä taas vähän paremmin.

Jos minulle olisi vielä viisi vuotta sitten sanottu, että haluan tehdä itse vaatteeni, olisin pöyristynyt. Shoppailu ja pikamuodin kuluttaminen olivat nimittäin suurinta huviani aloitettuani työelämässä säännöllisen palkan kilahtaessa tilille.

Yksi syy ompeluhimojeni heräämiseen onkin nöyrtymiseni vaateteollisuustaistelussa. En valitettavasti vieläkään näe tarpeelliseksi maksaa 200 euroa yhdestä kotimaisesta paidasta niin ekologista kuin se olisikin, mutta voin silti osallistua ilmastotalkoisiin välttämällä turhaa kuluttamista tehden itse vaatteeni. Toivottavasti niin kestävästi ja hyvin, että ne aikoinaan menevät kaupaksi kirpputorilla tai ovat niin loppuun kulutettuja, että hyödyttävät ainoastaan tekstiilikierrätystä.

Haaveilen unelmieni käyttövaatteista ja kesäisestä juhlapuvusta. Voi olla, että poltan päreeni heti alkuun enkä kehtaa pitää yhtäkään luomusta julkisesti, mutta se on varmaa, että luomisen iloa saan joka tapauksessa. Kun edes yrittää toteuttaa ideansa, tuntee olevansa olemassa taas vähän tukevammin.

Mikä harrastus sinulta jäi vuosiksi, mutta jonka pariin palasit myöhemmin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Sukututkija kertoo: Ritva menetti vanhempansa nuorena ja pääsi vasta aikuisena sukunsa jäljille netissä

*Sisältää mainoslinkkejä

Sukutukimus on tullut pitkälle pölyttyneistä arkistoista digitaalisesti taltioitujen kirkonkirjojen ja helposti tehtävien kaupallisten DNA:n testien ansiosta. Sukututkimusharrastaja Ritva Lehtinen on viidessä vuodessa kaivautunut sukunsa sisään yli 400 vuoden taakse, geneettisesti monta sataa vuotta pidemmälle, vaikka lähtökohdat tutkimukselle olivat varhain kuolleet vanhemmat ja yksi väärin kirjoitettu nimi.

Ritva Lehtinen suosittelee pitämään tallessa mahdollisimman paljon valokuvia, virallisia dokumentteja ja suullista tietoa, sillä ne auttavat arvioimaan geneettisen sukututkimuksen tuloksia. Lehtinen pitää kädessään kuvaa Eila-äidistään.


– Minulla ei rehellisesti sanottuna ollut minkäänlaista käsitystä suvustani, ennen kuin aloitin sen tutkimisen, Ritva Lehtinen sanoo.

Lehtinen aloitti sukututkimuksen teon tavoitteellisesti vuonna 2015 nettilähteiden avulla. Sitä ennen hän oli tehnyt asian eteen ainoastaan yhden soiton Vesilahden kirkkoherranvirastoon vuonna 1996.

– Sain sieltä isomummoni nimen ja senkin väärässä muodossa.

Syntymäaika oli kuitenkin oikein, ja sen perusteella Lehtinen pääsi Matildaksi paljastuneen isoisoäidin jäljille hakukonetulosten ansiosta. Tulokset toivat tarjottimella eteen kirkonkirjat, joista hän löysi isomummonsa syntymäpäivän merkinnät. Samana päivänä oli syntynyt vain kaksi lasta. Toinen oli Lehtisen mummon äiti. Sen jälkeen eteneminen alkoi sujua pelkästään julkisten, ilmaisten arkistojen avulla.

Myöhemmin Lehtinen osti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja liittyi Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen (SSHY) jäseneksi, jolloin hän sai käyttöönsä vapaasti tarjolla olevia kirkonkirjoja uudempia aineistoja. Toistaiseksi saatavilla saa kuitenkin olla vain yli 100 vuotta vanhat kirkonkirjat, sillä sitä nuorempiin ei ole pääsyä evenkelis-luterilaisen kirkon vuonna 2011 antaman suosituksen mukaisesti.

Yhteistä, muttei aina yhdessä

Ritva Lehtiselle suku tarkoittaa jonkin yhteisen, henkisen tai fyysisen, alkuperän jakamista.

– Sen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa yhteisöllisyyttä, eiväthän kaikki ole edes tekemisissä keskenään monissa suvuissa, hän sanoo.

Lehtinen laskee sukuunsa siskonsa ja heidän lapsensa. Vanhemmat ja lapsuudessa elossa ollut isoäiti ovat jo edesmenneitä. Muista sukulaisista ei ollut tietoa tai heihin ei oltu yhteydessä Lehtisen ollessa lapsi.

– Kun ihmiset puhuivat tädeistä, sedistä ja serkuista, toivoin, että minullakin olisi sukulaisia. En kuitenkaan ihmetellyt sukumme pienuutta, sillä perusteluksi riitti se, että omat vanhempani olivat ainoita lapsia. Lapsi kasvaa siihen, mitä on.

Kukaan ei synny tyhjästä

Lehtisen äiti menehtyi sairauteen nelikymppisenä vuonna 1976. Isästä ja isoäidistä jätti aika 1980-luvun alussa, mikä teki perheen kolmesta tyttärestä orpoja. Varhaiset poismenot jättivät jälkeensä paljon kysymyksiä, jotka alkoivat vaivata surun uuvuttamia lapsia vasta aikuisena.

Merkittävin asia Lehtiselle onkin ollut kokemus juurettomuudesta. Ennen tutkimuksia hän tiesi ainoastaan äitinsä puolen suvusta murusia perustuen suullisiin kertomuksiin ja lehtileikkeisiin, jotka löytyivät äidin jäämistöstä.

– Vasta sukututkimusta tehdessäni olen ymmärtänyt, etten todellakaan ole aiemmin tiennyt, mistä tulen. Nuorena ei ollut kiinnostusta eikä myöhemmin pienen lapsen äitinä aikaa selvittää asioita. Netin tuomat mahdollisuudetkin ovat avautuneet kunnolla vasta viimeisen 10 vuoden aikana.

Juurettomuus painoi kuitenkin Lehtistä vanhempien poismenon jälkeen, sillä nuorten sisarusten oli pärjättävä omin voimin ilman vanhempia.

– Ajattelin silloin hölmösti, että tässä me siskokset vain olemme, eikä muita ole. Kaikkihan me tulemme kuitenkin jostain, hän toteaa.

Ritva Lehtinen Riitta-pikkusiskon (vas.) kanssa Ruotsissa 1970-luvulla.

Suku muokkaa elämän lähtökohdat

Ritva Lehtinen on yrittänyt sukututkimuksella selvittää vanhempiensa ja isovanhempiensa isien henkilöllisyyttä. Vaikka sukututkimus on tarjonnut paljon tietoa ja vihjeitä Lehtiselle, ovat isälinjat pysyneet hämärinä.

Hän ei edelleenkään tiedä kummankaan isoisänsä henkilöllisyyttä eikä usko, että hänen vanhempansakaan tiesivät isiään. Äidin isän henkilöllisyydestä ei ole ollut arvailuja, isän isästä puheita ja yksi nimi, jota ei ole pystytty osoittamaan todeksi ainakaan toistaiseksi.

Lehtisen mielestä on kuitenkin eri asia olla isätön kuin isoisätön.

– Vanhempani ovat varmasti kärsineet siitä, ettei heillä ole isiä, mitä tulee vanhoihin äpärähuuteluihin ja pilkkaamiseen. Meille lapsille se näyttäytyi lähinnä niin, ettei ollut mummolaa, mutta ei siihen aikaan ollut muutenkaan tapana käydä huvittelemassa isovanhemmilla samalla tavalla kuin nykylapsilla, Lehtinen toteaa.

Jos Lehtisellä ei olisi isää, olisi sukututkimuspolkukin saattanut avautua aiemmin. Hänen mukaansa ihmisellä on tarve tietää, mistä tulee, sillä loppujen lopuksi se vaikuttaa paljon siihen, millaista arkea elää. Suku voi määrittää, millaiseksi elämä muodostuu, jos kohtaa esimerkiksi tragedian, mikä tekee turvaverkoista entistä tärkeämpiä.

Suku on myös peili minuuteen.

– Ajattelen itse hyvin pieniäkin asioita. Ovatko ajatukseni tai tapani toimia samanlaisia kuin muiden sukulaisten? Teenkö jonkin asian siksi tietyllä tavalla, koska muutkin tekivät? Kun huomaa löytäneensä juuristaan samaa kuin itsestään, tulee yksinkertaisesti hyvä mieli, Lehtinen kertoo.


Ennen ei ollut paremmin

Ritva Lehtistä kiinnostaa sukututkimuksessa historia, joka tulee uudella tavalla lähelle, kun sitä elää tuttujen ihmisten kautta. Vaikkei olisi koskaan tavannut tutkimuksensa kohteita – etenkään vuosisatoja sitten eläneitä sukupolvia – voi nimien takana olevista henkilöistä tulla tärkeitä, osa omaa tarinaa ja ihan oikeaa historiaa.

Historian lähelle tuleminen on herättänyt Lehtisen pohtimaan myös vanhaa sananlaskua ”ennen kaikki oli paremmin”.

– Kyllä ennen oli ihan kauheaa. Selatessani kirkonkirjoja aluksi hakuammuntana luin monta hirveää kohtaloa siitä, miten ihmisiä kohdeltiin, leimattiin ja hylättiin. Somaattiset sairaudet ja vammat muuttuivat mielenterveysongelmiksi yhdellä merkinnällä. Ei ollut saatavilla apua tai terveydenhuoltoa.

Lehtisen mielestä sukututkimuksen esiin tuomassa historiassa korostuu myös naisen heikko asema.

– Nainen oli ripillä ensimmäisenä, ja mies pääsi pälkähästä. Se on tavallinen tarina salavuoteudessa ja isyyskiistoissa, viis raiskauksista. Lasta odottava piika naitettiin rengille sovintona, hän kertoo esimerkkinä rajuista oikeustapauksista, jotka korostivat valtasuhteita ja rikkaiden ja köyhien välistä kuilua.


Sukututkija on totuuden jäljillä

Lehtiselle itselleen oma suku on ollut yllätys jo pelkän olemassaolonsa vuoksi, mutta myös siksi, että niukkuutta, orpoutta ja isättömyyttä sisältävän perheen takana onkin ollut ihmisiä, jotka ovat eläneet eri tavalla ja joilla on ollut jo valmiiksi kirjoitettuna historia.

– Otan kaiken vastaan sellaisena kuin tulee. Toistaiseksi mitään kovin dramaattista ei ole löytynyt. Jos saisin selville, että suvussani olisi vakavia tuomioita tai murhaajia, en olisi kauhuissani. Ne ovat menneiden polvien tekosia, eivät minun. Asiakirjoja tutkiessa täytyy myös ottaa huomioon aika ja maailman tilanne, hän kertoo.

Häpeä on Lehtisen mielestä kaikin puolin turhaa. Hänen mukaansa suurin syy negatiivisiin tuntemuksiin sukututkimuksessa on se, että jotkut haluavat pitää tiukasti kiinni siitä, mitä heille on kerrottu, eivätkä ole valmiita muuttamaan käsityksiään juuristaan.

– Jos haluaa pitää sen totuuden, mihin tuntuu hyvältä uskoa, kannattaa miettiä, onko valmis edes aloittamaan sukututkimusta. Pelkästään kirkonkirjoissa voi tulla vastaan sellaista, mikä on ristiriidassa suullisen tiedon kanssa, puhumattakaan DNA-testien tarjoamista yllätyksistä.

Omaa mielenrauhaa ei Lehtisen mukaan kannata menettää, vaikka samalla luopuisi siitä, ettei saa totuutta selville.

Ritva Lehtisen Paavo-isän oman isän henkilöllisyyttä ei koskaan voitu varmistaa. Geenitestien lisäksi Lehtinen käyttää sukututkimuksessa perinteisiä menetelmiä, kuten Kansallisarkistojen lähteitä ja kirkonkirjoja. Ne kertovat, miten ja kenen kanssa ihmiset ovat eläneet.


DNA-testillä saa tuhansia sukulaisia

Ritva Lehtinen teki perimää tutkivan, kaupallisen Family Finder -geeniselvityksen alkuvuodesta 2019 Family Tree DNA -sivustolla, josta tilattu testipaketti kilahti postilaatikkoon muutamassa viikossa. Lehtinen palautti näytteet kirjeitse teksasilaiseen laboratorioon. Tulokset ilmestyivät Family Tree DNA:han reilun kahden viikon kuluttua siitä, kun palvelu oli kuitannut kirjeen vastaanotetuksi.

Alle kahdessa kuukaudessa alkuperäisestä tilauksesta Lehtinen sai näyttöruudulleen tuhansia etäserkkuja, kartan etnisestä alkuperästään ja arvion muinaisista sukujuuristaan.

Family Finder on niin sanottu serkkutesti, joka mittaa yhteisiltä esivanhemmilta tulevaa geeniperimää. Perimä laimenee nopeasti, joten tulokset ovat ennuste sukulaissuhteen läheisyydestä. Testi voi kuitenkin täyttää aukkoja sukupuussa, etenkin jos löytää epäilyttävän läheisiä osumia ihmisistä, joiden ei tiedä olevan sukua itselle.

Ritva Lehtinen on tehnyt omasta listastaan muutaman kiinnostavan löydön, jotka voivat myöhemmin johtaa kadonneiden isälinjojen jäljille. Tuloksia palveluun tulee lisää sitä mukaa, kun ihmiset tekevät testejä.

– Odotan sitä päivää, kun tulee uusi osuma, joka vastaa kysymyksiin, joita vanhempanikin ovat varmasti miettineet, Lehtinen sanoo.


Syyttömät voivat nukkua yönsä

Kun geenitestin tekee, antaa oikeuden DNA:hansa kaupallisin tavoittein toimivalle yritykselle, joka voi myydä testiin liittyvän raakadatan. Asiakas saa tästä vain pienen osan testituloksinaan. (Helsingin yliopisto 19.12.2018.)

Geneettisen sukututkimuksen uhkakuvat eivät huoleta Ritva Lehtistä.

– Ajattelen, ettei DNA:llani loppujen lopuksi voi tehdä ainakaan mitään sellaista, mikä suoranaisesti vahingoittaisi minua tai aiheuttaisi esimerkiksi taloudellista haittaa. Ei nykyajasta tietenkään koskaan tiedä, mutta mihinkään salaliittoihin en jaksa uskoa, Lehtinen sanoo.

Uhkien lisäksi mittavat geenipankit tarjoavat mahdollisuuksia – myös poliisille.

Suomessa ei kuitenkaan käytetä kaupallisia sukututkimussivustoja rikostutkinnassa, sillä asiaan liittyvää lainsäädäntöä ei ole, käy ilmi Ylen jutusta Ruotsissa ratkenneesta kaksoismurhasta. Linköpingissä vuonna 2004 tapahtunut murha ratkesi geneettisellä sukututkimuksella saaduista osumista. (Yle 12.6.2020.)

Lehtinen kannattaa sukututkimussivustojen hyödyntämistä rikostutkinnassa.

– Jos minun DNA:llani voi selvittää yhdenkin murhan, on se aivan mahtava juttu. Samalla selviäisi varmasti itsellenikin monta puuttuvaa sukuhaaraa. Ei ole syytä hävetä tai pelätä, jos ei ole itse tehnyt rikosta.


Biologia ei poista sosiaalista sidettä

Kun sukututkimustaivalta oli takana pari vuotta, Lehtinen liittyi Geni-sukupuupalveluun ja huomasi jonkun muokanneen sukulaistensa tietoja sivustolla. Kävi ilmi, että sukupuun luoja oli Lehtisen isän pikkuserkun poika. Hän otti mieheen yhteyttä saaden pian lämpimän vastauksen, minkä jälkeen yhteydenpito on ollut säännöllistä.

DNA-testi vahvisti Lehtisen ja sukulaisen yhteyden aitouden, eikä ole syytä epäillä, että vastaava osuma tulisi muuta kautta, vaikka kaikki on mahdollista pelissä, jossa tulkitaan geneettisiä yhteyksiä ennusteiden perusteella.

– Tuntuu lohdulliselta ajatella, että sukuni oli todellisuudessa lähempänä kuin olisin koskaan osannut kuvitella. En uskonut enää kenenkään olevan elossa, Lehtinen kertoo.

Vaikka suuri osa Lehtisen suvusta on yhä edelleen pimennossa, tietää hän DNA-testin avulla enemmän itsestään kuin viitenä edellisenä vuosikymmenenä.

DNA-testeihin perustuva sukututkimus korostaa biologisia suhteita sosiaalisten suhteiden sijaan. Onko todellinen suku kuitenkin se, jonka kanssa on kasvanut, vaikka biologisia siteitä ei olisi?

– Jos minulla olisi kasvattivanhemmat, haluaisin silti tietää sukuni taustan, mutta yhtä tärkeitä olisivat ei-biologiset vanhemmat. Selvittäminen ei veisi heitä pois, Lehtinen sanoo.

Ritva Lehtisen isoäiti Ida menehtyi vuonna 1982. Kuolinpesän siivous hävitti tärkeitä dokumentteja, jotka olisivat auttaneet kadonneiden isälinjojen selvittämisessä.


Suullisen tiedon merkitys ennallaan

Koska Ritva Lehtisen vanhemmat kuolivat kauan ennen kuin edes suomalaispoliisit käyttivät DNA:ta hyväkseen tutkinnassa, eivät vanhemmat koskaan saaneet tietää geneettisen sukututkimuksen mahdollisuuksista.

– Vanhalle kansalle tyypillisesti he olisivat varmasti suhtautuneet asiaan murahdellen, mutta toisaalta kokemus olisi voinut olla vapauttava. Mitä kaikkea olisikaan voinut löytyä, jos aiemmat sukupolvet olisivat ehtineet tehdä testejä, Lehtinen sanoo.

Lehtinen suosittelee kirjoittamaan ylös kaiken tiedon, minkä saa sukulaisiltaan, ennen kuin on liian myöhäistä. Suullisesta tiedosta voi olla hyötyä geenitestin tuloksia arvioidessa. Suurin harmi Lehtiselle onkin ollut se, ettei hän itse ymmärtänyt säästää isoäitinsä valokuvia, virallisia papereita ja kirjeitä, jotka katosivat kuolinpesän siivouksessa.

– Ne olisivat tarjonneet paljon apua isäni puolen kadonneiden sukupolvien metsästykseen. En vain osannut kuvitella parikymppisenä, että isoäidilläkin oli ollut elämä. Siitähän me olemme tulleet, ja sen jäljillä olen edelleen, Lehtinen toteaa.


Uutuusohjelma arastelijoiden apuna

Ylen haastatteleman Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja P. T. Kuusiluoman mukaan sukututkimusharrastajien määrä on suurempi kuin koskaan aiemmin, mihin on vaikuttanut kirkonkirjojen digitointi, jonka ansiosta tutkimusta voi tehdä kotona (Yle 13.9.2020).

Sukututkimuksen suosiosta kertoo se, että BBC:n vuodesta 2004 esittämän Who do you think you are? -formaatin suomalainen versio Sukuni salat käynnistyy MTV3:lla helmikuussa. Ohjelman juontaa Marja Hintikka, jonka johdolla julkisuudenhenkilöt tutustuvat perimäänsä.

Lehtinen toivoo, että Sukuni salat antaa ihmisille kaivattua uskallusta ryhtyä selvittämään mieltä vaivaavat asiat. Harrastusta harkitseville hänellä on yksi neuvo.

– Rohkeus on kaiken lähtökohta. Rohkeus ottaa vastaan epämiellyttäväkin tieto ja rohkeus nähdä vaivaa etsimisen eteen. Jos on valmis löytämään, saa usein myös vastauksia.

Lehtinen itse on saanut sukututkimukselta eniten mielenrauhaa. Sen lisäksi, että hän tietää, mistä on kotoisin, on hän löytänyt ihan oikeita sukulaisia.

– Siihen nähden, ettei minulla ollut kuin liian nuorena kuolleet vanhemmat ja kaksi siskoa, olen ollut aika onnekas.

Sukuni salat alkaa MTV3:lla 15. helmikuuta 2020 klo 20.

Ritvan kirjallisuusvinkit

* Sirkka Karskela: Sukututkijan tietokirja
(Lauri Karskela 2013)
Karskelan teos on hyvä perusopas sukututkijaharrastajalle. Vaikka internet tarjoaa lähtökohtaisesti tarvittavat tiedot, on rinnalla hyvä pitää fyysistä opusta, johon voi helposti tehdä omia merkintöjä. Sukututkijan tietokirja antaa apua myös vanhan ruotsin ja kirkonkirjamerkintöjen tulkitsemiseen.

* Marja Pirttivaara: Juuresi näkyvät – Geneettisen sukututkimuksen ABC
(Siltala 2017)
Geneettinen sukututkimus on yhä suositumpaa, eikä ihme, sillä parhaimmillaan se voi vahvistaa kirjallisten lähteiden ja suullisen tiedon oikeellisuuden. Pirttivaaran teos on hyvä alkuopas, joka antaa perustyökalut aiheeseen. Kirja sopii myös edistyneemmälle tutkijalle, sillä teoksen avulla voi oppia analysoimaan entistä syvemmin DNA-testitulosten perimää mikrotasolla.

* Tiina Miettinen: Juuria ja juurettomia – Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle
(Atena Kustannus 2019)
Tutkija Tiina Miettisen teos antaa kattavan kuvan suomalaisista suvuista ja sukukäsityksestä, mikä auttaa sukututkijaa ymmärtämään omaa työtään ja asemoimaan saadut tulokset historiaan. Juuria ja juurettomia on viihdyttävää ja yleissivistävää lukemista sukututkimustyön tueksi.


Jos uskot olevasi Ritva Lehtisen sukulainen tai tietäväsi hänen juuristaan lisää, ota yhteyttä sähköpostitse, niin välitän tiedot eteenpäin.

Haluaisitko kertoa oman sukututkimus- tai sukutarinasi blogissani? Laita minulle sähköpostia osoitteeseen anna.maksimoff@gmail.com.

Keskustele artikkelista kommentoimalla alle.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kuolinilmoitukset – surun pelottavan julkinen virsi

En tiedä, onko minusta tullut vanha vai kyylä, mutta nykyään viikonloppuni suola on kuolinilmoitusten lukeminen. Vertailen Aamulehden ja Helsingin Sanomien ilmoituksia, tarkkailen ihmiselämän kulkua ja titteleitä, jotka näyttävät merkinneen kantajalleen yllättävän paljon.

Nuuskinta kuljettaa minut myös lapsuuden kesiin, jolloin lastasimme kesälomareissun alkajaisiksi vanhan Ladan täyteen Aamulehtiä mummille Pohjanmaalle vietäväksi, jotta hän sai lukea rippikoulukavereiden kuolemista ja lusikan nurkkaan heittäneistä evakkotuttavista. Joskus touhu meni niin yli, että hän haki puhelinluettelon, veivasi vieraan numeron lankapuhelimeen, vapautti kiekon, odotti, että toisessa päässä vastattiin ja kysyi, miten on, onko siellä kuoltu vai ei.

Kuolinilmoitukset tarjoavat ihmisestä niin paljon tietoa, että hirvittäisi, jos samanlainen julistus keikkuisi elossa olevasta läheisestä lehden suositulla aukeamalla. Syntymäaika ja -paikka, vastaavat päivämäärät kuolemasta, joskus myös kuolintapa, ammatti tai koulutus, hoitokoti ja sairaalaosasto. Siihen päälle vielä kaikkien läheisten nimet. Huh!

Vaikka kuolinilmoituksessa on paljon yksilöiviä tietoja, eniten ihmiselämästä kertovat elinajan pituus, kuolleen puhuttelutapa, muistovärssy ja läheisten määrä. Kuka lähti aikaisin ja miksi? Mitä kaikkea ehti naapuri-ilmoituksen päätähti nähdä sadassa vuodessa? Joku on ytimekkäästi ”rakas”, toinen ”vaimo, äiti, tytär, isoäiti, täti, sisko ja isomummi”. Mummaa, mammelia, isiä, paappaa, vaaria ja faijaa muistelevat joskus vain läheiset, toisinaan taas samanlainen liuta erisnimiä, jotka tarjoavat vielä enemmän tietoa vainajan elämästä, ihmissuhteista ja jälkeläisten pariutumisesta.

Muistovärssyssä monet ilmoituksista tyytyvät vakiovalikoiman perussäkeisiin, kun taas jotkut muokkaavat niitä uuteen uskoon mukaillen läheisen elämää tai kirjoittavat jopa oman runon. Sitä en tiedä, mikä on tekijänoikeuksien rooli kuolinilmoituksissa, ja jaksetaanko sellaisesta edes välittää elämää suuremman äärellä.

Kallis kunniavieras

Kuolinilmoituksen julkaiseminen lehdessä ei ole pakollista, vaan lähinnä perinne ja hinnan vuoksi usein myös poisrajattu vähävaraisilta, vaikka olen kuullut joidenkin säästäneen itse rahat kuolinilmoitukseensa sen ollessa kunnia-asia. Viimeinen valokeila, virallinen niitti. Sen lisäksi, että kuolinilmoitus kertoo, kenen taival päättyi ja keiden ympärillä vainaja eli, tekee se myös yhteiskunnassa näkyväksi. Minä elin ja olin todistettavasti olemassa.

Niin paljon kuin suru puristaa rintaani ilmoituksia lukiessa ja miten paljon nautin niiden tutkimisesta ja arvioimisesta, ymmärrän hyvin sen, miten raskaita tulkinnat ja arvailut ovat läheisille. Siksi yleensä onkin tapana olla tarkkana, mitä sanamuotoja kuolinilmoituksessa käyttää. Havaintojeni perusteella nuorten poismenoihin lisätään usein tieto tapaturmasta tai jopa henkirikoksesta, ettei väärinkäsityksiä tulisi, aivan kuin olisi huonompia tai parempia tapoja kuolla. Sairaudet kuulutetaan osastoa tai hoitokotia kiittämällä. Ettei vain jälleen kerran jäisi epäselvyyksiä.

Helsingin Sanomien kuolinilmoituksen luontipalvelun perusteella halvimmillaan omaisen nimen saa painokoneen läpi paperille valitsemalla yksipalstaisen, arkiviikolla julkaistavan ilmoituksen, jolloin hinnaksi jää 470 euroa. Viikonloppuna hinta kipuaa yli 500:n lähes 600:een euroon. Kaksipalstainen ilmoitus sunnuntain lehdessä on kallein, ja se maksaa noin 660 euroa, viikolla noin 500–570 euroa.

Julkaisipa ilmoituksen milloin tahansa tai olipa miten varakas, vie kuolinilmoitus sievoisen summan kuolinpesän rahaa. Satoja euroja nimestä, syntymäajasta ja läheisten listasta. Draaman loppukohtaus, uteliaiden ehtymätön keidas.

Muinaista kyyläämistä

Ihmiselämän päätepisteellä on helppo rahastaa ainakin niin kauan kuin digitaaliset hautajaiset ja elektroniset muistot eivät lyö läpi kunnolla. Esimerkiksi Emonum julkaisi jo kolme vuotta sitten palvelun, jonka avulla voi taltioida digitaalisen jalanjälkensä. Jossain määrin sama idea on myös Facebookin In memoriam -mahdollisuudessa, jolla voi muuttaa läheisen profiilin muistosivustoksi. Rakkaat eivät siis katoa, vaikka maallinen vaellus päättyy, ja pian on todella kuoltava kahdesti, jotta voi kadota planeetalta. Bittiavaruudessa kaikki tosin tuntuu olevan ikuista.

Uskon kuolinilmoitusten jäävän historiaan kahdesta syystä. Kalliin hinnan lisäksi tietojen avoin jakaminen voi alkaa epäilyttää niin ironista kuin se onkin edulliseen ja kaikkien saatavilla olevaan nettipalveluun verrattuna. Toiseksi kuolinilmoitukset lienevät vanhan kansan juttu eivätkä ne tarjoa yhteisöllisyyttä surun ympärille. Jaksavatko tulevat polvet todella tilata lehden kytätäkseen tuttaviaan? Vai onko kyylääminen niin universaalia, ihmiseen kaiverrettua toimintaa, ettei se tule koskaan loppumaan, vaikka somessa voi yhtä lailla nuuskia?

Mummikin taisi käyttää lehtien kuolinilmoituksia nimenomaan sosiaalisen median kaltaisena kyttäysväylänä. Tietolähde vain sattui olemaan painokoneen tuotos, ei interaktiivinen kanava, jossa voisi olla yhteydessä toiseen jo elinaikana.

Kun aikaa kuluu tarpeeksi, elämä – niin kuin surukin – muuttaa muotoaan väistämättä, ja siksi poismenon performanssikin muuttuu vielä. Se tosin on varmaa, että kyylät löytävät haluamansa tiedonmuruset joka tapauksessa, kävi miten kävi.

Mitä sinä ajattelet kuolinilmoituksista? Ovatko ne jopa liian julkisia? Mikä niiden merkitys on nykyaikana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa