Siitä on aikaa, kun…

Mitenhän sitä palaisi maailman surkeimman loka- ja marraskuun jälkeen taas sorvin ääreen? Olisi niin paljon sanottavaa ja niin paljon raportoitavaa, mutta samaan aikaan takaravoissa jyskyttää ajatus siitä, ettei ketään kiinnosta. Oikeasti pitäisi vain laittaa julkiseksi uskomattoman hyvä burritoresepti ja olla välittämättä mistään. Aistin vahvaa turnausväsymystä, jota muuten vihaan sanana. Koronakurjuus alkaa syödä voimia, ja sen lisäksi henkilökohtainen elämäni on tarjoillut muutoksia ja takapakkeja jo kesäkuun alusta alkaen. Siksi tähän melankoliseen, taas yhdet jäähyväiset sisältävään hetkeen sopiikin hyvin Karoliina Pentikäisen ”Siitä on aikaa, kun…” -blogisapluuna, jota muokkasin mielivaltaisesti.

…bloggasin viimeksi. Radiohiljaisuus. Ajatella, jos radio katoisi maailmasta. Radioaallot jäisivät kyllä jäljelle, mutta jos radio mediainstituutiona katoaisi, vaikenisi maailma, vaikkei se enää pyöri radion ympärillä. Radiohiljaisuus symboloi kuitenkin kaikkea julkista hiljaisuutta ja tuntuu niin loputtomalta. Mutta totta on se, etten ole ollut näin kauaa hiljaa blogissani vuosiin. Liki kolme viikkoa tyhjyyttä. Sinä aikana olen kokkaillut, lenkkeillyt ja katsonut paljon sarjoja.

…elin ajattelemalla vain rahaa, en terveyttä. On huvittavaa ajatella, miten ennen elämysten toteutumisen määritteli raha, nyt terveys. Ja sehän on ironista, että kun aikaa ja mahdollisuuksia olisi, on jokin suurempi voima, pandemia, joka viheltää pelin poikki heti alkuunsa.

…kävin uimahallissa. Sen täytyi olla tammikuun 2020 alkua. Löysin silloin Stockmannin etukortin hallin pukukaapista. Hetki sen jälkeen, kun olimme ystäväni kanssa keskustelleet siitä, mitä jos niin kävisi. Ja niin todella kävi!

…tunsin suurta inspiraatiota. Varmaan noin kuukausi sitten. Kun kirjani tuli ulos, viimeiset mehupisarat valuivat ulos puristimesta. Kerron myöhemmin koko tarinan tämän vuoden takana. Sanonpahan vain, että voi herranjestas, mikä vuosi! Kouluvuosiorientoituneena ihmisenä välitän yllättävän paljon kalenterivuoden vaihtumisesta, ja uskon yhä edelleen siihen, että hyvä voittaa. Aina.

…en kyseenalaistanut kaikkea mahdollista. Siitä on oltava jo liki vuosi. Koronapandemian lisäksi elämässäni käynnistyi ihmeellinen, hyväksyvä ja yllätyksellinen aikakausi alkuvuodesta, mutta onneksi se tulee pian päätökseensä.

…olen käynyt kuntosalilla. En kehtaa tunnustaa. Elixiassa vuonna 2011, luulen. Mutta haaveilen monesti soutulaitteen käyttämisestä lapojen avaamiseksi.

…piipahtanut kirjastossa. Tammikuussa 2020. Sen jälkeen onkin ollut vain alamäkeä. Eli kirjastossa ei kannata käydä?

…luistellut viimeksi. Joulukuussa 2012. Sirklasimme ystäväni kanssa naapurikunnan koulun jäällä pakkasen pitävissä leggingseissä. Se oli ihmeellistä ja ihanaa. Suora paluu lapsuuteen, jossa luistelu oli sekä pakollista koulussa että vapaa-ajan huvi.

…lentänyt vieraaseen maahan. Tammikuun lopussa tänä vuonna Islantiin. Siellä saatu mahti-idea käänsi vuotemme ylösalaisin. Kalliiksi tuli, mutta ainakin olen viisaampi ja rohkeampi kuin koskaan.

…pysyvyys tuntui ikuisuusmääreeltä. Vuonna 2019. Tai sitten lapsena. Ihminen uskoo lähtökohtaisesti siihen, että kaikki on ikuista, ja sen saman lapsenuskon haluan takaisin. Ajatella, jos elo olisi vain iloa siitä, mitä on, eikä murhetta siitä, mikä voi muuttua.

Palataan pian hyvien vinkkien, reseptien ja ajatusten kanssa!

Milloin viimeksi sinä olet tehnyt mainitsemiani asioita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vihattu oppiaine, naljailun kohde ja niin suuri osa kulttuuriperintöämme

Jos on huomannut lippujen heiluvan saloissa, on todennäköisesti joutunut tarkistamaan kalenterista, minkä juhlapäivän kunniaksi talonmiehet ovat heränneet aamuvarhain. Tänään 6. marraskuuta juhlitaan ruotsalaisuuden päivää eli suomenruotsalaisten oikeutta käyttää kieltään Suomessa. Ja sekös suututtaa!

Kun kerron, että ostin keltaiset sukkahousut lukiossa pukeutuakseni Ruotsin lipun väreihin, joku varmasti ajattelee, etten käynyt ihan täysillä. Vaan minäpä puin kyseisten nailonpöksyjen kaveriksi taivaansinisen tunikan, sini-keltaisen hupparin, itse tehdyt Ruotsi-teemaiset lapaset, villasukat ja pipon. Ja otinpa käteeni vielä länsinaapurimme lipun.

Mitä tekemistä pukutarinallani on ruotsalaisuuden päivän kanssa? (Aika vähän, mutta se on osa minun tarinaani, joka taas liittyy tämän jutun ydinajatukseen.)

Suomessa 6. marraskuuta juhlittavan päivän nimestä huolimatta lippuja ei kiskota salkoihin Ruotsin vuoksi, vaan suomenruotsalaisen kulttuuriperinnön kunniaksi ja tietysti suomenruotsalaisten oikeuden käyttää kotimaassaan omaa kieltään. Tuota pohjoisgermaanista, yli kahdeksan miljoonan puhujan sulokasta ja suhisevaa äänteiden yhteenliittymää! Suomessa tunnemme naapurimaamme pääkielen kansalliskielenämme, jonka varianttia kutsutaan suomenruotsiksi.

Halusitte tai ette.

En ole aiemmin kirjoittanut ruotsin kielen taustastani blogissani, sillä se on tuntunut sekä epäaidolta että jo ennakkoon turhalta. Ei siksi, että pitäisin lukijoitani jollakin tavalla inhottavina, mutta jos aiheesta kirjoittamiani lehtijuttuja on uskominen, tulee lunta – snö’tä – tupaan. Stugaan siis. Jos oikein yksinkertaistan sanomaani ja säästän juttua lukevat lopuilta höpinöiltäni, totean, että en todellakaan ymmärrä, miksi yksi kieli aiheuttaa niin valtavan paljon henkistä kärsimystä suomalaisille. Siinä ei kuule ole mitään järkeä. Sympatiani eivät ole kärsijöiden puolella.

Ruotsin kieli on ollut aina luonnollinen osa elämääni. Isäni on suomenruotsalaisesta kaupungista kotoisin, muttei itse puhu ruotsia äidinkielenään. Kieli on kuitenkin ollut erottamaton osa hänen synnyinkylänsä arkea, minkä ansiosta minäkin olen saanut siitä osani lapsuudenkesinä kuunnellessani ruotsia ja leikkiessäni lasten kanssa, jotka eivät osanneet suomea kummoisesti. Leikit sujuivat ja opimme vaivihkaa toisiltamme. Aloitin ruotsin kielen opiskelun kuitenkin vasta seitsemännellä, enkä tiedä, olisiko kielen varhaisempi opiskelu ollut edes mahdollista pikkukunnassa ilman koulunvaihtoa maakuntakeskukseen. Eikä kyllä vielä minunkaan kouluaikanani mietitty sitä, olisiko järkevä kulkea kauemmas opin perässä.

Kun sitten pääsin – huom, pääsin – opiskelemaan ruotsia seitsemännellä, tuntui kaikki niin tutulta, vähän liiankin yksinkertaiselta. Oli helppo iloita opiskelusta ja sen tuomasta menestyksestä. Kaikista merkittävintä oli itselleni se, miten kieli kolahti minuun. Suorastaan hullaannuin ruotsiin! Janosin lisää, sain opettajalta vaikeampia tehtäviä ja opiskelin netistä sen verran kuin siihen aikaan edes pystyi. Aloin lukea ruotsinkielisiä lehtiä ja nautiskella viihdesisältöjä på svenska. Siitä tuli tärkeä osa näennäistä identiteettiäni, teinin itsensä etsimistä. Siksi vähän harmitti, etten ollut ihan oikea suomenruotsalainen, vaan taitava klovni. Kielen merkityksen elämässäni ymmärsin vasta myöhemmin.

En ole niin tomppeli, että ajattelisin henkilökohtaisen kielitaustani merkitsevän niin paljon, että vain siksi kaikkien tulisi iloita maamme kaksikielisyysrikkaudesta. Niin sanotuksi pakkoruotsikeskusteluksi tiivistyvässä meuhkaamisessa on muutama erityisen suuri ongelmakohta, jotka ovat kirvoittaneet minut kirjoittamaan tämän sepustuksen.

Ruotsin kielestä Suomen kontekstissa puhuttaessa vedotaan yleensä kielen pieneen puhujamäärään ja siihen, miksi reilun kahdensadantuhannen vuoksi pitää opiskella jotakin ’turhaa’. Minun mielestäni oleellinen kysymys on se, onko mikään kieli tai oppiaine ylipäätään turha. Etenkään kieli, joka rakenteeltaan auttaa ymmärtämään monia muita germaanisia kieliä, puhumattakaan ruotsin kielen selvistä sukulaisista tanskasta ja norjasta. Kieli on avain, ei lukko.

Avain sopii oveen, jonka takana on Skandinavia. Siihenhän me emme kuulu muuten kuin henkisesti. On ihan totta, että taatusti kiinan ja venäjän opiskelusta on hyötyä elämässä, jos suuntaa idänkauppaan, johon tietysti moni vaahtosammutin tietää haluavansa jo päiväkodista asti. Maailma kyllä pienenee, joten ymmärrän, etteivät muut kielet ole koskaan vain tiettyä tehtävää varten. Uskallan kuitenkin väittää, että pohjoismaisten kielten tunteminen ja jonkintasoinen ymmärtäminen on oleellista kulttuuriperimämme huomioiden ja pohjoismaisen yhteistyön vuoksi, johon meidät on kasvatettu ja johon Suomi on halunnut kurkottaa jo satoja vuosia mukaan lukien historian mittakaavassa tuoreet käänteet venäläistämispelosta yöpakkasiin. Venäjää tarjotaan siis opintokielivaihtoehdoksi silloin, kun ruotsin hyötyjä halutaan vähätellä, mutta samaan aikaan pyllistetään länteen niin, että polvet kipeytyvät.

Kun itse toivuin suurin piirtein parikymppisenä suurimmasta ruotsihuumastani ja ymmärsin, ettei minusta tule suomenruotsalaista enää mitenkään, oivalsin kieli-innostukseni suurimman lahjan. Sen, miten teini-iän identiteetin hakemisen päätähdestä eli ruotsin kielestä tuli minulle tärkeä työväline, työmarkkinoiden valttikortti ja silmiä ja sydäntä avartava keino ymmärtää sitä, mistä me tulemme, mihin menemme ja millaisiksi haluamme tulla. Ruotsin kielen taidon ansiosta olen saanut useimmat työpaikkani, ja samalla kielitaito on liittänyt minut pohjoismaiseen kulttuuriin, pohjoismaiden kansalaiseksi.

Kaiken tämän läpättämisen jälkeen järkytän kaikkia vielä sillä, että minusta on ihan reilua, että Suomessa saa kukin palvelua sillä kielellä, millä haluaa, oli kyse sitten suomesta tai ruotsista. Mutta mistään ei kannata tehdä vaikeaa, sillä tärkeintähän on yhteistyö ja kanssaihmisten hyväksyminen, josta tämäkin ikuisuuskielisoppa on alkanut porista.

Glad svenska dagen!

Minkälaisia ajatuksia ruotsin kieli ja sen asema herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Pyhäinpäivän parhaat hakusanat

Kaivelin hiljaisen lokakuun ja pyhäinpäivän kunniaksi blogini viimeaikaisista hakusanoista eniten pohdintoja herättäneet lausekkeet. Kaikkea sitä ihmiset etsivätkin. Ehkä joskus minunkin pitäisi läväyttää Googlen hakuhistoriani auki?

”pyynikin näkötorni pääsylipun hinta”

Olen pohtinut tätä itsekin. Ilmeisesti näkötorniin kiipeämisestä pitäisi maksaa, mutta torni on niin täysi aina – siis aikana, jolloin kaikki vielä oli täynnä ja se koettiin täysin normaaliksi – etten tiedä, kuinka hyvin maksuja voidaan valvoa. Toivottavasti olen itse osoittanut rahallisen tukeni toiminnalle.

”punjab kokkola”

Sanoisin, että Punjab on hinta-laatusuhteeltaan yksi Kokkolan parhaimmista kasvisruokaa tarjoavista paikoista.

”alkoholi some”

Alkoholia kannattaa käyttää harkiten, jos käyttää, ja siihen ja someen pätee vähän sama kuin autolla ajamiseen. Kun otat, et aja. Kun ajat, et ota.

”korianterin kasvatus”

Heikosti meni nelisen vuotta sitten, kun istutin ruokayrttejä Tokmannilta ostettuihin ruukkuihin. Ajatus oli kaunis, mutta sadoksi jäi muutama lehti korianteria ja basilikaa.

”runon ja suven päivän kauneimmat”

Mene ja tiedä. Varmasti aika subjektiivinen kokemus.

”kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville”

Ihana elokuva, joka sytytti rakkauteni Guernsey’n saareen. Jos korona suo, lähden kolmikymppismatkalleni sinne. Juhlia en ole unohtanut. Vaan eipä maailmantilanteesta tiedä, joudunko tyytymään take away -pitsaan ja Alkon kyykkyosastoon.

”kahden hengen työskentelyhytti”

Paras matkustusmuoto junassa, ja siksi varmasti äärimmäisen suosittu. En ole korona-aikaan onnistunut kertaakaan nappaamaan yksityistä lasikopperoa matkaa ostaessani. Työskentelyhytistä ei tule lisäkuluja.

”kirjailijan ennakkopalkkio”

Tämän minäkin haluaisin tietää. Tuskin on kovin suuri, sillä ainahan luovaa alaa poljetaan.

”äiti puuttuu aikuisen lapsen elämään”

Näitä on nähty. Surullista, jos tausta-ajatus ylipäätään on negatiivinen.

”visavuori kummitus”

Visavuori jäi käymättä kesällä koronan vuoksi. Itse odotan Emil Wikströmin ateljeena toimineen Visavuoren upeaa arkkitehtuuria, enkä usko, että visiittiini aikanaan kuuluu kummituksia. Olen pohtinut näin pyhäinpäivänä kummitusasiaa melko vakavasti. Kummitukset, joita ilmeisesti ainakaan kaapumuodossa ei ole olemassa, mielletään pelottaviksi, vaikka samaan aikaan mielessä käynee, voisiko menetetty läheinen ilmestyä kummittelemaan ja säikäyttelemään. Mitä pelättävää siinä olisi? Äitini sanoi, että sehän olisi vain hienoa, jos hänen kauan sitten kuolleet vanhempansa piipahtaisivat kylässä. Mutta kun heitä ei ole enää olemassa. Ei lihana, ei tuulenvireenä. Muistoissa vain.

”amy klooni”

Marilyn Kayen Replica-sarja oli lapsuuteni suursuosikki. Odotin jokaista klooni-Amysta kertovaa kirjaa vesi kielellä. Mielessä on käynyt, jos lukisin sarjan uudelleen, mutten usko, että saan teineille ja esiteineille suunnatusta sarjasta kovin paljon irti enää.

”tammisaari ruotsiksi”

Ekenäs! Eli oikeastaan Tamminiemi. Raaseporin keskustaajama, entinen kunta Tammisaarihan ei ole saari.

”aikuisille viihdettä, tietokilpailua”

Tämä haku tekee minut iloiseksi. Rakastan tietokilpailuja! Näin joulun alla kannattaa kurkata jouluteemainen tietovisani ja tietysti kesäisempään menoon sopivat mökkipuuhavinkit ja polttari-ideat.

”kaikki isäni synnit”

Lista lienee pitkä, mutta en aivan ymmärrä, miksi kukaan googlettaisi isänsä syntejä. Kannattaa kysyä niistä tai sitten selvittää suvun kesken. Tai niin, voihan isä olla sellainen suurmies, että Googlekin on hänen synneistään perillä.

”karoliina sallinen tee se itse vauva”

Ei ollut kummoinen kirja, mutta enpä ole kohderyhmääkään.

”sääksen muut kiinnostavat asiat”

En ymmärrä.

”hotel swan loppuratkaisu”

Hotel Swanista kertova juttuni saattaa olla vuoden luetuin, ja siihen törmää aika varmasti, jos kyseistä sarjaa googlaa. Osa lukijoista on ollut sitä mieltä, että olen väärässä. Sekin on mahdollista, sillä en ole käsikirjoittanut sarjaa. Itse luulen edelleen olevani oikeassa, ja arvelen kakkoskauden juonen liittyvän siihen, miten syyllinen selviää muille. Me katsojathan ehkä tiedämme sen, mutta eivät sarjan hahmot. Tai sitten olen väärässä, ja kaikki saavat Googlen hakutuloksista päivitellä tyhmyyttäni.

Miten sinä vietät pyhäinpäivää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yksityisyyden lyhyt oppimäärä

Haluan sanoa muutaman sanan some-hiljaiselostani, vaikka olen kuullut, etteivät bloggaajien paatokselliset pohdinnat omasta ja blogin olemassaolosta ole kovin kiinnostavia. Turhat höpinät ovat sitä paitsi selittelyä, eivätkä ne yleensä johda mihinkään järin hedelmälliseen, mutta uskon silti, että monet kirjoittajat ja lukijat käyvät läpi samoja teemoja kuin minä.

Kirjoittaminen on viime aikoina tuntunut vaikealta, koska sisällön jakaminen minusta itsestäni on tuntunut ahdistavalta. Olen mielestäni toteuttanut blogia aina itseäni kunnioittaen ja yksityisyyttäni vaalien, mutta tänä syksynä pienetkin palat omasta elämästä julkisena riistana ovat tuntuneet pahalta. Tämän ääneen sanominen tuntuu jopa hassulta, sillä oikeasti syksyni on ollut kaikin puolin hyvä ja inspiroiva. Elämässäni on kaikki hyvin, ja arki rullaa tasaisesti. Tai sitten vika on nimenomaan siinä: Ihanko todella joku haluaisi lukea siitä, mitä ajattelen, kun olen ollut ensiksi kahdeksan tuntia töissä ja sitten käynyt Lidlissä ostamassa pastaa ja tofua?

Somessa – tuossa valtavassa, kasvottomassa ja paikoin valheellisessa maailmassa – on puhuttu syksyn aikana lasten yksityisyydestä ja lapsien kustannuksella mainoksilla ansaitsemisesta, ja etenkin Leikki leikkinä -blogin kirjoitusta aiheesta on jaettu. Lapset eivät liity blogiini, mutta vilkas keskustelu aiheesta on saanut minut pohtimaan yksityisyyteni hintaa. Kuinka avoin voin olla ja kuinka pitkälle voin sillä päästä? Onko se todella sen arvoista, etten olekaan niin yksityinen henkilö kuin haluaisin?

On vaikea pukea sanoiksi sitä, mikä yksityisyyden niin sanotussa menettämisessä ahdistaa. Se, että joku tunnistaisi minut ulkona liikkuessa, tuntuu oudolta. En siis luule, että niin alvariinsa kävisi. Jos kuitenkin näin olisi, miten se eroaisi siitä, että aiemmin kasvotusten tapaamani ihminen tunnistaisi minut? Kyse ei ehkä olekaan fyysisyydestä, vaan ajatusten pääomasta. Kun antaa sisimmästään, antaa itsensä arvioitavaksi muille. En pelkää arvostelua, sillä olen tottunut siihen niin opinnoissa kuin työelämässä, vaan olen huolissani siitä, miten minusta voidaan muodostaa mielikuvia, joihin en voi vaikuttaa. Voin yrittää sanoa jutuillani mitä tahansa, mutta tulkinta ja päätelmät ovat aina vastaanottajan vastuulla – ja vallassa.

Tästä syystä olen joutunut pohtimaan, mikä on blogini rooli työnhaussa. Tähän saakka olen ajatellut, että siitä on hyötyä niin kauan kuin olen edukseni täällä, mutta on hyvä muistaa, että kaikki eivät pidä blogirustailua saavutuksena tai lainkaan positiivisena sellaisena. Mitä jos minut ymmärretään väärin? Mitä jos menetän elämäni tilaisuuden blogini vuoksi? Onko vika silloin kirjoittajassa, alustassa vai tilaisuuden antajassa?

Jos voisin valita, eli jos olisin eläkevirassa, jossa voisin muhia seuraavat nelisenkymmentä vuotta, en taatusti kirjoittaisi nettiin sanaakaan. Samaan aikaan totta on se, että ensinnäkään työpaikat eivät ole enää ikuisia, jos ovat koskaan olleetkaan, eikä se eläkeikäkään välttämättä koita ikinä, joten parempi vain elää kuin odotella.

Uskon edelleen blogiini, sillä tiedän, että ajatuksilleni on tilausta, mikä kuulostaa vähättelykulttuurissa suorastaan leuhkimiselta. En minä kuitenkaan jaksaisi raapustaa suurin piirtein palkatta sanaakaan, jos en uskoisi ideaan.

Siihen, että haluan tarjota pohdittavaa matalalla kynnyksellä. Ja sitä ärsyttävän elämänmakuista sisältöä, jossa on aina pieni kulttuuri- tai pohdintamauste.

Minkälaisia ajatuksia juttu herättää? Kommentoi ihmeessä, sillä jokainen kommentti piristää todella päivää! Niin se vain on.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Se maaginen Lapin rauha

Niin paljon kuin olenkin matkailusta kirjoittanut ja käsitellyt myös Lapin-muuttokuumetta, pääsin itse ensimmäistä kertaa Oulun yläpuolelle vasta lokakuun alussa. 28 vuotta ja kuusi kuukautta ilman nuuskuakaan Lapin loitsuista! Vaan eipä se Rovaniemi kovin suuri tonttujen ihmemaa syysrännässä ollut, mutta saimme me esimakua Lapin rauhasta maistaa. Ymmärrän hyvin, miksi ihmiset kaipaavat pohjoisen syliin.

Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, ettemme todennäköisesti olisi päätyneet ruskamatkalle Rovaniemelle ilman koronaa. Kokematta jäi niin Tukholman kevät ja Reykjavíkin kesä kuin Skotlannin ylängöt. Koska tilanne on mikä on, muodostui meille pakon edessä myös erittäin kaunis tavoite: kotimaan matkailun tukeminen. Lappi näet kärsii koronan matkailurajoituksista valtavasti ulkomaalaisten turistien puuttumisen vuoksi.

Ruska ehti tulla ja sateet vyöryä Napapiirille ennen kuin pääsimme Lapin pääkaupunkiin, joten maksuttomat ulkoilukohteet jäivät kokematta, ja keskityimme sen sijaan ostettaviin palveluihin: ravintoloihin, huskytarhaan ja poroihin. Vaikka olemme taitavia ja järkeviä rahankäyttäjiä, kannoimme ainakin pienen korren koronan kurittamaan kekoon sen, minkä kolmen yön matkallamme ehdimme.

Koska visiitimme kesti vain muutaman yön, päätimme ottaa ilon irti myös junamatkasta. Ilo jäi laihaksi, mutta kauniiksi. Istuimme nimittäin koko kuuden ja puolen tunnin junamatkan paikoillamme hievahtamatta. Kumma, ettei siihen pysty työpäivän aikana, mutta vapaa-ajalla voi istua paikoillaan vaikka päivän. Aloin tuijottaa herkeämättä maisemia, kun juna lähestyi Kokkolaa. Halusin nähdä isäni lapsuudenkodin, kuppaisen joen, leikkipaikat ja risteyksen, jonka ylittäessään pohjoisen junat saivat varoituskellot lapsuudessani kalkattamaan niin, että korvissa soi keskellä yötäkin. Halusin nähdä kaikki pohjoisen pikkukylät ja maalinsa pudottaneet asemarakennukset. Alavat, merenpohjasta kohonneet maisemat ja niitä koristavat tuulimyllyt.

Katselin junasta, miten kiisimme yli Kiiminkijoen, Iijoen, Simojoen ja Kemijoen. Ounasjoen näin vasta hotellin ikkunasta. Jokimantra kuulosti oudon tutulta, kunnes muistin, miten alakoulussa oli pakko tankata ulkoa kaikki joet, järvet ja vuoret ja pystyä paikantamaan ne pistokokeen mustavalkoiseen ja tuhruiseen karttamonisteeseen. 2000-luvun alussa pidetystä pistokokeesta oli siis ensimmäistä kertaa hyötyä parisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Merkityksellisimmiksi matkallamme nousivat nimenomaan joet. (Ja kyllä, Riki Sorsan Joki on soinut päässäni noin kaksi viikkoa!) Järvi-Suomessa elelevänä jokia ei pahemmin näe, sillä lähin isompi virtaus taitaa liplatella pääosin Satakunnan puolella, jota Kokemäenjoki halkoo.

Loputtomuus. Siksi joet kiehtovat minua. Ne pystyvät näyttämään leveydellään voimansa ja osoittamaan ihmisen paikan. Ne yltyvät koskiksi ja vaativat ankaraa kuntoa ylittäjältään. Ne lipuvat loputtomuuteen – lahtiin ja meriin, sitten osaksi niin suurta kaikkeutta, ettei sitä voi edes käsittää. Ajatella, että maapallolla on vain tietty, vakiintunut määrä vettä.

Tunnelmoinnissani on myös nurja puoli. Vaikka miten yritän, tulen puhuneeksi Lapista ainakin jossain määrin ihmemaana, jonakin ’toisena’. Minun kohdallani se varmasti johtuu tietämättömyydestä ja uutuudenviehätyksestä, mutta Lappia mystifioidessa olisi hyvä muistaa sen olevan muutakin kuin aitauksen välistä kättä nuolevat huskyt, pehmeänenäiset ja itsetietoiset porot, henkeäsalpaavat joet, tunturit ja se hiton joulupukki, jonka kanssa yhteiskuvakin maksaa maltaita. (Siitä ei varmasti kukaan suomalainen ole valmis maksamaan.)

Kun katselin hotellin ikkunasta Kemijokea, sen yllä loistavaa Jätkänkynttilänsiltaa ja kaukaisuudessa siintäviä vaaroja, tuntui hetken siltä, että voisin jäädä niille sijoilleni. Kävellessäni Lapin Kansan toimituksen ohi leikittelin vaihtovuosiajatuksella. Mitä jos työskentelisin täällä? Kulunut vuosi on pakottanut irtautumaan niin monta kertaa tutusta, että on ollut pakko antaa periksi sille, ettei mikään ole pysyvää, joten aivan yhtä hyvin voisin asua Lapissa vuoden. Se olisi vain yksi vuosi, joka toivottavasti jälkikäteen katsottuna olisi koko elämäni pianosta vain kosketin.

Lapin-muuttokuume lienee jo jonkinlainen ilmiö, jollaiselta ainakin Inari Fernández on saanut sen tuntumaan Vaihtovuosi Sodankylässä -projektillaan, jonka hän tuotti kaupallisena yhteistyönä Sodankylän kunnan kanssa. Eikä ihme, sillä Fernándezin yhteistyöhön liittyvät some-sisällöt keräsivät lopulta kymmeniä miljoonia katselukertoja (Lapin Kansa 9.10.2020). Vaikka Lappiin muutto ja kiireestä irtautuminen on näyttänyt somessa Sodankylä-vuoden aikana ihanan vaivattomalta, on Fernández onnistunut näyttämään Lappia sellaisena kuin se on. Maisemat ovat huikeita, lunta on jo lokakuussa loputtomiin ja poroja tienpientareella vähän joka mutkassa. Mutta huikeita ovat myös auto-, koulu- ja kauppamatkojen pituudet, sähkö- ja bensalaskun suuruus ja talvi, joka lopulta tuntuu loputtomalta.

Miten ihmeessä Lappi – melkein puoli Suomea – pysyi näin kauan täysin tuntemattomana minulle ja miten alueen lumo tuntuu yhtäkkiä niin ihmeelliseltä? Etelän kiireen syytä sekin kai.

Rauha asuu Lapissa, sillä nimenomaan siellä me kaukaa tulevat uskallamme päästää irti siitä, mistä haluamme, koska niin kovasti uskomme sen voimaan. Itseemme siis.

Kun on tarpeeksi kaukana, on helppo olla huolista vapaa.

Miksi ihmiset etsivät nimenomaan Lapista rauhaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Keskusta-asuminen avasi silmäni sille, minkä moni haluaa unohtaa

Olemme asuneet nyt kahdeksan kuukautta kirjaimellisesti keskellä Tampereen keskustaa, jonne muutimme keskusta-alueen läntiseltä laidalta. Turha siis puhua mistään maalaisesta kaupunkilaiseksi -tarinasta, mutta se vasta onkin yllättänyt, miten reilun kilometrin verran vaihtunut sijainti on muuttanut elinympäristöä ja vaatinut kohtaamaan kaupungin kaikki lieveilmiöt, erityisesti käsiin räjähtäneen huumeongelman.

Sanotaan, että huumeongelma Tampereella on kasvanut jo hyvä tovi sitten (AL 19.4.2018). Viimeksi sunnuntaina Aamulehti kirjoitti Tullintorin Itkumuuriksi kutsutusta porrasalueesta, jossa korvaushoidossa olevat päihderiippuvaiset viettävät aikaa (AL 4.10.2020). Posteljooninpuistoon taas on ilmestynyt oma roskakori neuloille. Some-keskusteluissa empiiristen havaintojeni perusteella aihe on kuitattu ”pelottaa, pois silmistä” -mantralla. Helppo ja yksinkertainen valinta.

Kun muutimme ydinkeskustaan, ajattelin lähinnä henkilökohtaista elämääni koskevia muutoksia. Pohdin, kuluisiko rahaa enemmän vai jopa vähemmän palveluiden ollessa kirjaimellisesti nenän edessä, ja mietin, veisikö hyvä sijainti innon turhilta heräteostoksilta ja ostoskeskusluuhaamiselta, kun kotimatka ei enää kulkisikaan usean kauppakeskittymän läpi. Pohdin, voisiko keskustaa koskaan oppia kutsumaan kodiksi, sillä eihän keskustalla yleensä ole samanlaista identiteettiä ja yhteisöä kuin selvästi rajatuilla asuinalueilla.

Asuinalueaatoksissani unohdin kuitenkin kokonaan sen, miten maisemanvaihdos ja sen mukana tuomat ihmiset ja silmien edessä avautuva keskustapöhinä vaikuttaisi minuun – ja miten joutuisin itse kohtaamaan ennakkoluuloni ja pelkoni. Ongelmat, jotka on niin helppo hävittää mielestä, kun niitä ei näe.

Näen huumeidenkäyttöä ja suoneen piikittämistä useita kertoja viikossa puhumattakaan etovan makeasta hajusta, joka saattelee minut töihin koko pitkän kadunpätkän. Kun lähden kodistani, lojuu porttikongissa verisiä neuloja. Ravintolan kulman takana nyssäkät vaihtavat omistajaa niin vikkelästi, että harvoin sitä ehtii edes huomata.

Minua pelottaa. Sen myöntäminen hävettää. Se hävettää siksi, että samalla tulen sanoneeksi sanattomasti, että haluaisin siivota näköpiiristäni jonkin ryhmän toiminnan. Ja että ylipäätään viittaan huomaamattomasti ryhmänä henkilöihin, joiden elämässä huumeet ovat. En ole asiantuntija, joten yritän varoa sanojani, leimaamista ja entiteettien luomista. Siksi tässä jutussa ei ole kuvituksena ihmisiä. Ei siksi, etteivät he saisi näkyä, vaan siksi, ettei kukaan ole näyttelyesine.

En myöskään jaksaisi keskustella siitä, onko huumeidenkäyttö järkevää vai ei, onko sillä terveyshyötyjä ja pitäisikö sen olla osin laillista. Kantani on jyrkkä, mutta se ei liity ihmisiin, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet elämäntyyliin, johon kuuluvat ne päihteet, jotka ainakin suurin osa ihmisistä näkee ongelmana.

Pelosta, surusta ja huolesta huolimatta kasvoille lävähtäneen katuelämän kohtaaminen on ollut opettavaista. Se on pakottanut kohtaamaan hyvinvointivaltion ongelmat, sote-alan voimattomuuden, kysymykset yksilönvapaudesta ja lintukotouskomusten loppumisen. Niin paljon kasvattavia ajatuksia, vaikka jokaisena päivänä vuodesta valitsisin sen, että matka töihin olisi huumevapaa.

Yhdenkään ryhmän ei kuitenkaan koskaan pidä jäädä näkymättömäksi, sillä siitä ponnistavat vielä suuremmat ongelmat: yhteiskunnasta eristäytyminen, syrjäytyminen ja syrjäyttäminen.

Minkälaisia ajatuksia juttu herätti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kun yksityinen muuttui julkiseksi – terveystiedot somessa korona-aikana

Maatessani räkäisenä sängyssä mieleeni tulvahtivat lukuisat ”huhhuh, ei ollut koronaa” -päivitykset kera testituloskuvakaappausten. Pandemia ja siitä selviytyminen on teoriatasolla meidän kaikkien yhteinen asia, mutta on silti huolestuttavaa, miten paljon ihmiset jakavat terveystietoa itsestään sosiaaliseen mediaan. Miksi pandemia teki henkilökohtaisesta julkista riistaa? Onko somettava potilas vastuullisempi kuin vaivoistaan vaikeneva?

Terveystiedot ovat Suomessa tarkasti laissa varjeltuja. Niiden käsittelyä rajoitetaan oikeudessa eikä niistä hiiskuta työpaikoilla. Siitä pitävät huolen laki yksityisyyden suojasta työelämässä (759/2004) ja laki sosiaali- ja terveystietojen toissijaisesta käytöstä (552/2019) puhumattakaan siitä, mihin kaikkiin muihin lakeihin terveystiedot liittyvät välillisesti.

Havaintojeni perusteella sosiaalisen median alustat täyttyvät terveyspäivityksistä enemmän kuin aiemmin. Kuvissa on kuumemittareita, nenäliinoja, otteita testituloksista, kokemuksia koronanäytteistä ja teekuppeja niiden onnellisien käsissä, joilla koronaa ei ollut. Ottaen huomioon, kuinka sekä meille some-aikakauden ulkopuolella syntyneille että diginatiiveille korostetaan henkilökohtaisten tietojen salassapitoa ja siihen liittyviä some-rajoja, on erikoista, miten yhtäkkiä onkin normaalia raportoida terveysviranomaisille kuuluvat tiedot sosiaaliseen mediaan ja ottaa jopa kuvakaappauksia Omakanta-palvelusta.

Se, että terveystietojen levittäminen somessa arveluttaa, ei tarkoita sitä, että pitäisin Koronavilkku-sovellusta arveluttavana. Digitaalinen aikakausi luo uskomattoman hienon mahdollisuuden hillitä pandemiaa, mutta sosiaalinen media ei ole henkilökohtaisten tietojen levityspaikka.

Uskon, että terveyssometuksella tähdätään kahteen maaliin: sympatian keräämiseen ja vastuullisuuden todisteluun avoimuudella. Kaikkihan me haluamme huomiota etenkin heikkoina hetkinä, ja silloin on aivan sama, mistä tuutista sitä tulee.

Omien testitulosten riepottelemisen ja vaivojen analysoinnin tarkoituksena taas lienee inhimillisen paniikin hälventäminen ja itsensä puhdistaminen, mikä on toki täysin ymmärrettävää aikana, jolloin paheksunta voi saada valtavat mittasuhteet pienestä yskäisystä tai kasvomaskin kotiin jäämisestä. Veikkaukseni on siis se, että terveystiedoista somettamalla varmistetaan henkilökohtaisten valintojen – kuten esimerkiksi ihmismassoissa liikkumisen – sosiaalinen hyväksyminen. Vaikka korona ei tee kenestäkään ’likaista’, lienee jokaisella tarve vakuuttaa, ettei ole tartuttaja, ’syyllinen’.

Vastuullisuus ei kuitenkaan ole kiinni somesta tai toteudu paremmin vain siksi, että somettaa. Sosiaalista mediaa koskevat totta kai monet vastuullisuuskysymykset myös terveysnäkökulmasta esimerkiksi todenmukaisen tiedon levittämisessä, mutta kun kyse on henkilökohtaisesta terveydestä ja siten mahdollisista tartuntaketjuista, on kaikella sillä, mikä tapahtuu alustan ulkopuolella tosielämässä, paljon suurempi merkitys kuin some-ruikutuksella.

Some on illuusio, ihana ja välillä informatiivinenkin maailma, jossa tehdyt asiat eivät kuitenkaan koskaan muuta tosiasiassa sitä, mitä tapahtuu oikeasti. Se, että kertoo menevänsä koronatestiin, voi olla mielenkiintoista sisältöä, mutta kenenkään naamaan se ei liimaa kasvomaskia eikä pysäytä pärskimistä ulkona tai eristä kotiin.

Mitä mieltä olet terveyssometuksesta? Onko pandemia-aikana vastuullisempaa päivittää someen omasta terveydentilastaan kuin olla somettamatta siitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yritykselle juhlakirja 3/3 – sanoista tarinoiksi

Kolmas tuottamani juhlakirja lähtee painoon tällä viikolla, mikä tuntuu edelleen uskomattomalta, kun pitelen vielä käsissäni raakaa koevedosta. En voi kuvailla kirjaprojektia millään muulla sanalla kuin matka. Toisin kuin usein sanotaan, tässä matkassa tärkeintä on päämäärä, vaikka uskomaton opintaival on tämäkin historiikki ollut.

Sanoista tarinoiksi. Siinäpä historiikin tärkein työvaihe, suurin rakkauteni. Mikään ei voita sitä, kun pääsee todella kirjoittamaan, vaikka samaan aikaan on hyvä muistaa, että omalle tekstille tulee sokeaksi eikä koskaan kannata jättää automaattiasetuksia voimaan omiin ajatuksiinsa.

Matka sanoista tarinoiksi rakentuu hyvistä haastatteluista ja arkistomateriaaleista kootuista huomioista, jotka toisiinsa yhdistettynä luovat itseään toistamattoman, eheän tarinan. Monen kirjoittajan perisynti historiikkiä tehdessä on liian suuren tietomäärän ahtaminen pieneen tilaan. Kaikkea ei tarvitse ottaa mukaan. Eikä voi tai pidä! Mietin itse aina sitä, mikä on aidosti kiinnostavaa niin yleisellä tasolla kuin asiaan vihkiytyneiden mielestä. Valtaosa lukijoista on kuitenkin yrityksen toiminnassa jollakin tavalla mukana olevia niin upeita kuin juhlakirjat ovatkin.

Suurin oivallukseni historiikkiä kirjoittaessa on kuitenkin ollut taiteellinen vapaus. Pysyminen totuudessa on ehdotonta, mutta juhlakirja on nimensä mukaisesti yrityksen juhlaa, eikä sitä tarvitse juhlia historialuennolla. Historian kertaaminen on toki kirjan juju, mutta se, miten sen tekee, on oleellista. Historian ei siis tarvitse olla yhtä kuin yksi pöytäkirja per toimintavuosi, vaan taitava ja tiedonjanoinen kirjoittaja kokoaa arkistomateriaalin ympärille muista lähteistä tarinaa tukevaa tietoa. Sitä, minkä avulla voi sitten irrotella niin, että historiasta todella tulee tarina.

Mistä on hyvä historiikki tehty?

Fyysiset kirjat kuulemma kuolevat, mutta silti historiikkitilauksia on satanut minunkin laariini, joten niille ilmiselvästi on kysyntää. Vaikka yleisesti luova ala on hyvin kilpailtu, en silti näe mitään syytä pimittää kaikkea oppimaani. Jos neuvoni auttavat tekemään hyvän juhlakirjan, on se yksinomaan hieno asia.

Taltioi ajan henki

Yrityshistoria on myös Suomen historiaa. Siksi kannattaa ehdottomasti käyttää hyödyksi sekä omaa historian tuntemusta että lähteitä ihan konkreettisesta ajasta. Millaisia päätöksiä Suomi teki? Kuka maata hallitsi? Mitkä päätökset vaikuttivat yritysmaailmaan ja sen työntekijöihin? Millainen sää oli? Pienet asiat ratkaisevat.

Muotoile sanoma

Yrityshistoriikkien tarkoitus ei välttämättä ole ottaa kantaa, mutta olisi hölmöä väittää, ettei teoksella koskaan olisi jonkinlaista ydinviestiä. Olen tehnyt useita juhlakirjoja sairauskassoille, ja niiden sanomat ovat liittyneet sote-uudistuskeskusteluun, yhteisöllisyyden katoamiseen, auttamishalun vähenemiseen ja organisaatiomuutoksiin.

Anna ääni ihmisille

Juhlakirjaa tehdessä on hyvin todennäköistä, että ainakin osa merkkihenkilöistä on elossa. Historian pääkohdat saa aina kaivettua arkistomateriaalista, mutta todellinen tarina rakentuu ihmisten kertomuksista. Työntekijät ovat yrityksen ääni.

Yhdistä historia ja haastattelut

Edellisen kohdan vuoksi rakennan historiikin aina niin, että siinä yhdistyvät henkilöhaastattelut ja historiaosuudet. Tämä malli pitää myös lukijan mielenkiinnon yllä, sillä olipa historia kirjoitettu kuinka mielenkiintoisesti tahansa, ei se koskaan vedä vertoja oikeiden ihmisten eläville kertomuksille. Historiaosuudet ja haastattelut tasapainottavat toisiaan ja tuovat vaihtelua ja rakennetta kirjaan.

Tarinallista historia

Tekipä kirjaan henkilökuvia tai ei, on hyvä muistaa tarinallistaa historia. Kukaan ei jaksa lukea selostusta pelkistä numeroista tai referaatteja toimintakertomuksista. On tärkeää pysyä totuudessa, mutta sitä voi helposti värittää sanoin ilman, että merkitys muuttuu. Pienen konepajan tarina markkinoita dominoivaksi teollisuusjätiksi voi olla mielenkiintoinen, jos sen kirjoittaa oikein. Mitä tapahtuu, kun pienestä tulee suuri?

Taltuta tylsyys väreillä

Olisi hurskastelua sanoa, että historian kirjoittaminen olisi aina täynnä ilotulitusta. Asiatekstiä ja polveilevaa historiaa tasapainottavat värit, ja siksi minun tuottamani juhlakirjat iloitsevat tyylikkäästi moderneilla fonteilla ja teemavärejä korostavilla kuvilla, jos se sopii myös yrityksen toiveisiin. Lisäksi sisällytän kirjaan aina korkearesoluutioisiksi skannattuja mustavalkoisia arkistokuvia. Ne tasapainottavat yleisilmettä ja tuovat käytännössä esiin menneisyyden ja nykyisyyden kohtaamisen.

Lue myös kaksi aiempaa osaa: 1/3 Ehdotuksesta suunnitelmaksi ja 2/3 Vinkkejä hyvään haastatteluun.

Kuolevatko yrityshistoriikit vai onko niille tilausta nimenomaan muuttuvassa maailmassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Hei, uusi lukija, minä täällä! Aikuisten ystäväkirja – ota pohja talteen

On ollut aivan valtavan suuri ilo huomata raskaan työkesän – ihan kuin joskus olisin voinut elää kesätyöelämää – jälkeen, että satunnaisesta hiljaisuudesta huolimatta blogiani lukee enemmän silmäpareja kuin koskaan aiemmin. Jotkut ovat varmasti vain ohikulkumatkalla, mutta tilastot kertovat, että monet palaavat. Loin esittelypohjan, jolla kerron tarkemmin itsestäni. Sen voi halutessaan kopioida kuka tahansa omaan some-kanavaansa tai blogiinsa.

Vastaan puhelimeen yleensä Anna-nimellä. Hassua kyllä, mutta jos tiedän soittajan ja kyse on työasiasta, vastaan kokonimellä, mutten silloin, kun en tiedä soittajaa. Fonecta Caller on yksi tärkeimmistä sovelluksistani.

Koen eniten olevani toimittaja. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, vaikka haluankin kokeilla siipiäni markkinoinnissa. Ehkä kaikista eniten olen kirjoittaja. Se kuvaa hyvin sitä, mitä teen parhaiten. Alustalla tai ympäristöllä ei ole väliä, sillä on monta tapaa olla toimittaja.

Lempiruokani on pitsa. Kuinka tavallinen valinta! Mutten kyllästy siihen koskaan. Johtuu ehkä siitä, että minähän en lapsena pitänyt pitsasta lainkaan, vaan söin ensimmäiset kunnon pitsani aikuisena, joten tässä on noin 20 vuotta kirittävänä. Itse tehdyt kesärullat ovat myös suurta herkkuani.

Mieluiten juon vettä, kahvia tai valkkaria. Tilanteesta riippuen, ja näiden tilanteiden eron voi hyvin päätellä juomavalinnoistani. En ole juonut limuja sitten lapsuuden, ja silloinkin parasta oli silti suklaan kanssa maito.

Lapsena ajattelin muun muassa, että radion sisällä on pieniä ihmisiä, puunrungossa asuu keijuja, miehet ovat aina naisia vanhempia ja ikä ja pituus kulkevat käsi kädessä. Tulevaisuudensuunnitelmia minulla ei taiteilijahaaveita lukuun ottamatta ollut. Koulu oli niin tärkeää, että keskityin vain siihen. Elin todennäköisesti enemmän hetkessä kuin koskaan sen jälkeen.

Pelkäsin viimeksi, kun ajoin Somerolla kohti Raaseporia. Tienreunassa seisoi kaksi peuraa. Sain hiljennettyä vauhdin, ja peurat loikkivat tien yli veikeän näköisinä. Ne näyttivät Bambilta. En ihmettele, että peuroja tai metsäkauriita, mitä ikinä ovatkaan, on mystifioitu paljon Suomen historiassa.

Sydäntäni lämmittää muisto esikouluajoilta. Äidillä oli poikkeuksellisesti vapaapäivä viikolla, olin saanut Barbien kauppasetin yllätyslahjaksi ja Kaija Koon Kuka keksi rakkauden soi koko ajan radiossa. Meillä oli beige matto, jonka päälle olin asetellut Barbien puodin. Skannailin pikkuruisella lukijalla tuotteita ja availin minikokoista kassakonetta. Kaikki oli niin hyvin. Tämä kertoo siitä, että oikeasti lapsille arkiset asiat ovat kaikkein tärkeimpiä. Minulla oli tavallinen lapsuus, joka oli täynnä tavallisia juttuja, mutta silti nimenomaan tämä muisto on jäänyt lämpimästi mieleeni.

Ystäväni kuvailevat minua WhatsApp-kyselyn perusteella tiedonjanoiseksi, empaattiseksi, älykkääksi, hyväksi muistajaksi, aikaansaavaksi, luovaksi, päämäärätietoiseksi, lempeäksi, höppänäksi ja ylianalysoijaksi. Voi, miten kauniita sanoja ja kaikki totta! Suosittelen muuten järjestämään tällaisia hyvänhenkisiä ”Kuvaile minua” -tuokioita ystäväporukalla. Saa hyvän mielen itselle – ainakin toivottavasti!

Parhaimmillani olen kirjoittaessani ja jutellessani ihmisten kanssa. Nautin keskustelemisesta etenkin silloin, jos olen virkeä. Kirjoittaminen luonnistuu missä mielentilassa tahansa, on haikeita hetkiä ja innokkaita luovuuspuuskia. Taitaa olla kirjailijalle perin ominaista.

Minua ei kannata huijata. Ainakin aiemmin olen antanut liian helposti anteeksi enkä vieläkään usko katkeruuteen, mutta nykyään tiedän, missä raja menee. Jos minut pettää tavalla tai toisella tai huijaa, on turha kuvitella, että luottamus palautuisi aidosti.

Haaveilen eniten unelmieni työstä ja terveydestä. Ehkä eniten terveydestä, sillä lopulta vain sillä on väliä, jos haluaa elää.

Uskon siihen, että kaikki järjestyy, vaikka oikeasti olen välillä melkoinen pessimisti ja ajattelen aina pahinta. Silti tiedän, että ihan oikeasti kaikki järjestyy. Ei ehkä parhain päin, mutta järjestyy kuitenkin.

Kuinka kauan olet pysynyt matkassa mukana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ikimurehtijan taakka

Olen ja-ihminen. Murehtija, varautuja, varmistaja. Ahdistuja. Stressaaja. Tarkistaja. Kertaaja. Pelkääjä. Sellaiselle ihmiselle arki käy joskus raskaaksi. Ei tämä ole vakava tila, ainoastaan minun tapani olla.

Maatessani sunnuntaina hotellin kingsize-sängyssä näin edessäni Vaasan toria ympäröivät jugend-talot ja törkeästi vilkkuvan valomainostaulun. Talot oli maalattu syvillä sävyillä, erityisen onnistunut oli terrakotta, johon syysauringon ensimmäiset säteet upposivat tehden väristä entistä kauniimman. Säteet hellivät vanhan talon seinää armollisesti iltaan asti. Se valotaulu osoittautui myöhemmin yöllä huonoksi jutuksi. Taulun välke herätti minut monta kertaa. Juoduilla viinilaseilla ei varmasti ollut tekemistä asian kanssa.

Kaikista poikkeuksellisinta havainnoissani oli se, että siinä hetkessä mielessäni vilisivät ainoastaan valot ja värit, jotka pystyin näkemään niin kirkkaasti. Se on ja-ihmiselle poikkeuksellista. Yleensä nimittäin ja-ihmisellä on henkisesti tai fyysisesti niin monta rautaa tulessa, ettei siinä ehdi valoja katsella, saati ihastella. Ja siitä tietää, että elämä on taas raiteillaan, kun on aikaa ja voimia katsella vanhaa taloa ja kutsua sen väriä vielä terrakotaksi. Mikähän keksitty sävy sekin on? Huomaatko, on aikaa miettiä tällaisiakin.

Kuulostelin oloani aamulla. Ei tuntunut miltään. Ei yhtään miltään! Kun on tottunut murehtimaan ja paahtamaan eteenpäin täysillä tavoitellen aina vain enemmän mitään saavuttamatta, on harvoin hetkiä, jolloin yksikään tekemätön asia ei jyskytä korvanjuuressa eikä mikään huoli myllää vatsanpohjassa. Ja-ihmisen tekisi tosin tässä vaiheessa mieli muistuttaa siitä, että odotapa vain, kyllähän uusi murhe odottaa kulmantakana. Mutta silloin, kun on äärimmäisen onnellinen ja rentoutunut, voi onneksi lohduttautua sillä, että tulipa eteen mitä tahansa, kaikesta selviää. Niin kauan kuin aurinko nousee.

Eilisaamuna aurinko nousikin poikkeuksellisen kirkkaasti. Sen säteet kutkuttelivat peiton alta pilkistäviä varpaita jo seitsemän maissa. Se yritti kai muistuttaa hotellin aamupalasta, muttei tiennyt, että sunnuntaisin sitä tarjoillaan yhteentoista asti. Annoin auringon tulvia kunnolla huoneeseemme, avasin hapertuneet sälekaihtimet ja katselin tyhjää toria. Yön haalarivaeltajat, poliisiautot ja tyhjänhengailijat olivat poissa. Ne eivät olleet jättäneet jälkeensä edes roskia, vain lehmukset olivat pudottaneet taas muutaman keltaisen lehden lisää katukivetykselle, joka tuo mieleen aina Tukholman.

Käperryin takaisin peiton alle ja yritin keskittyä kuuntelemaan huoneen hiljaisuutta ja ulkoa kantautuvia ääniä. Rekat kiisivät ohi huristen. Luulen niiden olleen matkalla pohjoiseen. Linnunlaulu. Syksyn viimeisiä. En usko, että tirpat viihtyvät enää kauaa täällä. Kadulla kävelevien keskusteluita. Ei niitä kuullut kunnolla, vaikka mumina kantautui sisälle. En murehtinut mistään.

Elämä – se on täällä.

Oletko sinä ja-ihminen, ikuinen murehtija?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa