Ekorikollinen lähtee Islantiin

Varasimme matkan Islantiin tammikuulle. Kaukana Atlantilla sijaitseva saari vaikuttaa taianomaiselta, mutta tuntuu silti tutulta. Mehän olemme kaikki pohjoismaalaisia, vaikka loppujen lopuksi yhteistä ei ole kuin siniset silmät ja vaalea pellavatukka.
DSC_01800.JPGSyksy on ollut melkoinen ihmislihamylly minulle, joten koin oikeudekseni lomailla oikein kunnolla heti, kun kiire helpottaa. Näin siis oikeutan sinänsä aika turhan reissun maahan, jossa on tammikuussa niin pimeää, etten ole varma, näenkö vilaustakaan pääkaupunki Reykjavíkista.

Matkasuunnitelmista puhuminen tuntuu muuten riskialttiilta ekotuomitsemisen aikakaudella, joten olisi vain parempi olla hiljaa, vaikka muutosten aikaansaaminen vaatii monipuolista keskustelua. Hyviä ja huonoja valintoja, joista ei pitäisi edes vitsailla.

Yhden hengen lento Islantiin maksoi alle 200 euroa, ja kolmen tähden hotellin, jolle matkailijat olivat antaneet arvosanaksi nelosen, nappasimme kolmella sadalla eurolla kolmeksi yöksi. Kuulostaa hämmentävän halvalta! Siksi epäilen, että paikan päällä odottaa todellinen hintapommi, mikä lienee aiheellinen pelko, kun ajattelee maan elintasoa ja vertaa sitä niin ikään kalliiseen Norjaan.

Minulle Islanti näyttäytyy satumaana, jonka kantaisiä ovat viikingit, tontut ja maahiset. Maa on luonut brändinsä kieltämättä hyvin, jos se onnistuu herättämään vain positiivisia, jopa mystisiä mielikuvia. Koska olen kuitenkin todellinen nihkeilijä, en tietenkään usko, että vauraassa maassa asiat rullaisivat kaikilla erinomaisesti. Siksi olisi mielenkiintoista nähdä, miltä kurjuus näyttää taikamaassa, vaikka ongelmat lienevät kaikkialla samat. Rahat loppuvat yhtä lailla jäätikön reunalla kuin lähiössä, ja pirtu maistuu merenrannalla samalta kuin epämääräisellä torilla. Silloin eivät paljon lohduta tarinat Leifur Eiríkssonista ja Erik Punaisesta.

En voi väittää olevani niin jalomielinen, että aikoisin käyttää lomani muuhun kuin rehelliseen löhöilyyn ja hauskanpitoon. Haluan kamerani täyteen sinisiä kuvia, joissa lumi sekoittuu pieniin kalastajamökkeihin. Haluan juoda lasin viiniä pubissa, joka on koristeltu mauttomilla viikinkikuvilla. Haluan kävellä merenrannalle ja hengittää ilmaa, joka on ihan sitä samaa kuin kotipuolessakin, mutta sillä hetkellä se tuntuu ihan erilaiselta. Satumaisen puhtaalta.

Kerro parhaat vinkkisi Islantiin!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Surkea polttarijärjestäjä ja suuret suunnitelmat

Polttarit ovat ihana riitti avioliittoon, mutta miten sen voisi suorittaa kukkaroa kunnioittaen ja morsiamen odotukset ylittäen?
DSC_0006 (2).JPGJärjestän ensi vuonna ystävälleni polttarit. Ajankohtaan en tietenkään voi ottaa kantaa, mutta havahduin vähän aikaa sitten siihen, että jos mielii saada aikaan unohtumattoman illan kohtuullisin kuluin, on pian laitettava pyörät pyörimään. Se on samaan aikaan sekä innostavaa että vähän surullista. Onko juhlakulttuuri todella päätynyt siihen pisteeseen, ettei minkäänlaisella hetkessä elämisellä ole sijaa?

Olen järjestänyt polttarit kerran aiemmin. Jälkikäteen voin todeta, että ei se ihan putkeen mennyt, mikä johtui ennen kaikkea huonosta järjestämisestä, punaisen langan puuttumisesta. Oli ihanan rento ilta, muttei mitään erityistä ohjelmaa, mikä saattoi polttarisankaria harmittaa. Ainakin sellaiseen ajatukseen voi päätyä, jos pohtii muiden vauhdikkaita seikkailuiltoja ja kimalluksen täyteisiä luksusjuhlia.

Polttarit eivät ole minulle missään nimessä yhdentekevä tapahtuma, vaikka avioliitto itsessään ei merkitse minulle mitään. Muiden avioitumispäätökset eivät kuulu minulle, ja kaasona ja ystävänä olen vilpittömän iloinen ystävieni onnesta. Suorittajana koen kuitenkin paineita polttareiden järjestämisestä – nehän ovat ikään kuin kaason taidonnäyte. Pitäisi tarjota unohtumattomia kokemuksia ilman, että ajaa morsiamen pään kaljuksi tai tilaa stripparin heilumaan huoneen nurkkaan.

Voi olla, että olen katsonut liikaa elokuvia ja seurannut turhan huimia Instagram-päivityksiä, ja siksi todellisuudentajuni on hämärtynyt, mutta aivan kuin Suomessakin ihan tavallisilla tallaajilla olisi lähtenyt lapasesta polttarijärjestelyt. Sviittejä, benjihyppyjä, tornikiipeilyä, ilmassa syötyjä illallisia, helikoptereita ja kalleinta samppanjaa. Joko laskutuspalvelun piikki paukkuu tai sitten elän sellaisessa todellisuudessa, jossa raha käytetään vähän järkevämmin – ei välttämättä rahastoihin, mutta johonkin muuhun kuin ökyilyyn.

Polttareissa kyse on ennen kaikkea odotuksista. Miten minä odotan juhlien sujuvan? Mitä morsian odottaa? Mitä vieraat odottavat saavansa osallistumismaksulla? Tärkein mittari on morsiamen tyytyväisyys, sillä kukaan ei halua tulla nöyryytetyksi, mutta en menisi myöskään rakentamaan omanarvontuntoa polttareiden varaan. Juhlajärjestäjän odotukset ovat oleellisia ainoastaan henkilökohtaisen paineen vuoksi, minkä takia osallistujien odotukset painavat eniten. Polttarit eivät ole ilmaista lystiä, joten rahalle on saatava vastinetta, ja siksi tapahtuma on hoidettava hyvin maaliin saakka.

Odotuksia enemmän polttareiden kulkua sanelee nimenomaan mammona. Budjetoinnista minulla on yhtä paljon kokemusta kuin makkaran syönnistä. Olen nimittäin osallistunut vain kerran polttareihin, joita en itse järjestänyt, ja ne minun järjestämäni loihdittiin talkoohengessä minimaallisin kuluin. Koska taloudellinen tilanteeni on hyvä, en myöskään osaa arvioida sitä, mikä on liikaa. Tiedän, mitä en itse ainakaan maksaisi yksistä juhlista, mutten voi odottaa sitä toisilta. Tasapaino löytynee keskustelemalla ja tekemällä järkeviä valintoja, sillä olen kuitenkin varma, että hyvällä suunnitelmalla saa aikaan kohtuullisen loppulaskun ja ihanan juhlan.

Tärkeintä polttareissa on se, että kaikki rakkaat ystävät ovat paikalla ja heittäytyvät teemaan, mutta olisi valetta sanoa, etteikö ilta olisi pikkiriikkisen ihanampi pienellä luksuksella ja parilla yllätyksellä. Kunhan tylsä talouspuoli on järjestyksessä, voi ja täytyy antaa mielikuvitukselle siivet. Suunnitelmia on, mutta nähtäväksi jää, kuinka suuriksi ne muodostuvat.

Ja jos ei pöydässä ole Bollingeria, niin ainakin ihan sairaanhyvät Mimosat. Minun ja morsiamen näköiset: pirskahtelevat, vähän kaikkeen mukautuvat ja hyvään uskovat.

Mitä ajattelet polttareista? Millaiset niiden pitäisi olla? Ehdota ihmeessä myös polttariohjelmaa!

(Morsian ei saa lukea kommenttikenttää.)

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Luokkakokous – hyvät, pahat ja rumat

En koskaan tuntenut oloani kotoisaksi peruskoulussa, mutta silti olen käynyt joka ikisessä luokkakokouksessa. Ja menen jälleen tammikuussa. Uteliaisuus voittaa näet menneisyyden möröt.
classroom-510228_960_720Kuva: Pixabay

Tiedättehän ne yhdysvaltalaistyyliin tehdyt rivot ja humalanhuuruiset Luokkakokous-leffat (2015/2016)? Ne, joissa alapäälle esitetään enemmän synonyymejä, kun on peruskoulussa luokka-asteita. Ne, joissa kaikki on ihanan nostalgista ja Aku Hirviniemi laulaa roiseja sanoja taukoamatta Macarenan tahtiin samalla, kun Jaajo Linnonmaa ja Sami Hedberg yrittävät pysyä menossa mukana.

No enpä ole sellaisessa luokkakokouksessa ollut. Ei ole ollut tarvetta rietastella sen enempää kuin Luokkakokouksen päähenkilöillä miettiä motiivejaan osallistua tapaamiseen.

Luokkakokoukset eivät ole muotia, vaan ennemmin viesti historiasta. Pakkohan sen on olla museokamaa, kun se on jo päätynyt elokuvien aiheiksi, vaikka kieltämättä aihe on hedelmällinen, sillä luokkakokouksessa on aina ajasta riippumatta meheviä henkilöhahmoja myös tosielämässä. Harvemmin voi kuitenkin puhua iloisesta ja odotetusta jälleennäkemisestä.

Totuushan on nimittäin se, että yleensä luokkakokous on vain kokoelma yksityisiä, toisistaan loitonneita henkilöitä, jotka kohteliaisuudesta tai uteliaisuudesta saapuvat paikalle. Ei ole ’meitä’, vaan jo utuisiksi muuttuneita muistoja harmaasta koulurakennuksesta, jonka vihreä lattia narisi aina, ja joka oli niin täynnä oppilaita, että ainakin pari vuotta täytyi syödä pulpetin ääressä luokkaan tuotua ruokaa.

Kouluhistoriani ei ole kovin ruusuinen, minkä vuoksi ihmettelen itsekin välillä, minkä tähden osallistun kerta toisensa jälkeen luokkakokoukseen. Asian voi mielestäni ratkaista kahdella tavalla: näyttää selvinneensä tai antaa kaiken olla. Kumpikaan ei ole toista parempi vaihtoehto, mutta minä olen päätynyt saapumaan paikalle. En niinkään kertoakseni itsestäni tai näyttääkseni kaiken kääntyneen sittenkin hyväksi, vaan silkasta uteliaisuudesta. Minä haluan tietää, miten muiden kävi. Haluan tietää, millä tavoin ihmiset muuttuvat, sillä me kaikki muutumme.

Edellisistä luokkakokouksista on jo vuosia, ja muistan niistä vain intensiivisen kuulumisien vaihdon ja keskustelut opettajista. Halvan viinin ja rasvaisen ruoan. Ilon ja naurun sekä niiden alle peittyneen hämmennyksen. Voiko tunne olla aito, jos on yhteisössä, jossa lähtökohtaisesti oli paha olla niin monta vuotta ja jossa solvaukset olivat säännöllisiä?

Vaikka kuinka istuisi paikoillaan uteliaisuudesta ja hyvässä hengessä, sisimmässään tietää aina, etteivät vanhat hierarkiat murru koskaan. Siksi on parempi jatkaa matkaa parin lasin jälkeen.

Oli kiva nähdä.

Oletko osallistunut luokkakokouksiin? Mitä mieltä olet niistä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Miten päin pitäisi olla somessa, kun elämä heittää häränpyllyä? + 3 muuta pohdintaa elämästä

Jos tuijottaisin vain tilastoja, saisin tietää, että ihmiset ovat suorastaan nauttineet hiljaiselostani. Lukijakunta on nimittäin laajentunut sitä enemmän, mitä kauemmin olen ollut hiljaa. Yleisön ajatuksista en tiedä, mutta minun käytökselleni on syynsä.
DSC_0135
Miten käyttäytyä somessa, kun kaikki menee päin mäntyä?

Minä päätin olla hiljaa, koska esittäminen tuntui liian raskaalta. Harmi vain, etteivät henkilökohtaiset huolet pysäytä töitä. Enkä tiedä, onko niin tarkoituskaan. Olisihan se aikamoista, jos elämä pyörisi vain oman navan ympärillä ja voisi jäädä kotiin surkuttelemaan, kun haluaa. Ironista kyllä, mitään kamalaa ei ole tapahtunut, mutta minä ainakin olen mestari huolestumaan ja stressaantumaan mistä vain. Mielikuvituksellani ei ole rajoja, ja valitettavasti se on rajaton myös henkilökohtaisessa elämässä. Samalla innolla, jolla keksin itselleni huolia, voisin kirjoittaa valmiiksi aika monta fiktiivistä romaania. Yhtä totta kumpikin – eli ei yhtään.

Onko ihmisellä edelleen mahdollisuus hoitaa huolensa julkisessa terveydenhuollossa?

Mutta oli minulla ihan oikeita huolia. Inhottavaa antaa palasia sieltä täältä, mutta kuten arvata saattaa, eivät kenenkään terveystiedot kuulu nettiin, uskomattoman mahtavaa ja modernia Omakantaa lukuun ottamatta.

Tuntuu pahalta sanoa, mutta ensimmäistä kertaa ikinä jouduin pettymään julkiseen terveydenhuoltoon. Tunsin itseni nöyryytetyksi ja koin tulleeni vähätellyksi. Mietin pitkään, onko ongelma minussa, mutta ei omia tunteitaan voi kieltää. Siispä maksoin 300 euroa siitä lystistä, että sain piinani hoidetuksi 20 minuutissa. Omalla terveydellä ei ole hintalappua, mutta on surullista, jos julkinen terveydenhuolto resurssipulassaan ajautuu siihen, että osa ongelmista on hoidettava yksityisellä puolella. On selvää, ettei kaikilla ole siihen mahdollisuutta.

Olisipa Suomi täynnä vielä sairauskassoja ja aktiivisia puuhaveikkosia, mutta auttaminen ei ole enää muotia. Raha on.

Miksi kaikki hyvät sarjat sisältävät kuolemaa?

Rakastan draamaa ja rikoksia, mutta olen vähällä pakahtua aina, kun näen sairautta ja kuolemaa draamasarjoissa. En yksinkertaisesti kestä sitä, sillä pelkään niin paljon koko aihepiiriä. Samaan aikaan tiedostan, ettei elämää voi elää niin, että pelkää alati jotakin. Yritän siis rauhoittua ja aloittaa The Affair -sarjan viidennen kauden. Siinä on muuten yksi maailman parhaimmista sarjoista. Turha höpöttää Game of Thronesista tahi muista vastaavista fantasiapläjäyksistä!

Miksi Ikean hotdog maksaa 50 senttiä?

Sitten, kun on lopulta saanut mielenrauhan ja voi taas keskittyä keskivertolänsimaalaisen ongelmiin, voi kahdessa minuutissa syödyn hodarin jälkeen miettiä, miksi hitossa se maksoi vain 50 senttiä. Tiedänhän minä kaupan lainalaisuudet, mutta silti tuntuu uskomattoman hienolta ja samaan aikaan pahalta se, että kelvon hotdogin saa ruotsalaisketjun aulabaarista yhdellä pikkuruisella lantilla. Tässä meneekin loppyö valvoessa. Taas!

Osaatko vastata pohdintoihini?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Terveisiä kirjailijan kaaoksesta

Onko ehtinyt tulla ikävä? Minua on ottanut rinnasta se, kuinka vähän aikaa blogille on ollut. Mutta sellaista se kirjoitustyö on. On nimittäin raavittava kasaan sitä, josta pennoset tulevat. Silti en oikein vieläkään ymmärrä, että minä todella olen kirjailija. Tällä hetkellä tosin hyvin epätoivoinen.
DSC_0132Syksy on ollut kerrassaan kuormittava, mikä on ollut itselleni täydellinen yllätys. Miten voi jäädä oman unelmansa alle? Miksi unelma ei tunnukaan tarpeeksi unelmalta? Näiden kysymysten äärellä olen jälleen kerran ollut kirjoittaessani oman ISBN-numeron saavaa teosta. Minä todella olen kirjailija.

Mutta kun ei tunnu yhtään siltä.

Pitäisi nimittäin tehdä proosaa. Suurieleisesti sydän verellä. Eikä mitään reportaasi- ja henkilökuvakokoelmaa, vaikka senkin aihe koskettaa tuhansia ihmisiä. Vaikka se on tilattu minulta ihan oikealla ja vieläpä hyvällä korvauksella. Palkalla, josta maksetaan kunnon ihmisten tavoin verot ja jota odotetaan yhtä paljon kuin kirjan valmistumista.

Ennen kuin viimeiset sanat ovat elektronisella paperilla jaan teille ajatuksia epätoivoiseksi muodostuneen prosessin keskeltä! Ajatusten kehä on aina sama.

  • Vihaan tätä. En osaa. Miksi kukaan on halunnut maksaa tästä? Pitäisi varmaan palauttaa ennakkopalkkio ja kieltäytyä loppumaksusta.
  • Ei, mutta minähän rakastan kirjoittamista! Kylläpä sujuu. Olen itse asiassa todella hyvä.
  • Nyt kulkee kyllä hyvin. Näppäimistö huutaa.
  • Onpa tylsää. No, mutta työthän ovat yleensä tylsiä. Harvoin mistään huippukivasta saa rahaa.
  • En minä niin tylsistynyt ole. Tämä on yhteiskunnallisesti tärkeää työtä arvokkaan ajatuksen ja oikeiden ihmisten puolesta.
  • Silmissä vilisevät sanat. Kirjoitettiinkohan Finanssivalvonta siis isolla alkukirjaimella?
  • Kopioin ajatusviivan ajatusviivan perään. Liikaa sitaatteja.
  • Liikaa tarinaa. Käytänpä silti värikynää.
  • En osaa. Olen laiska ja surkea.
  • Rakastan kirjoittamista. Olen siinä hyvä. Tästä tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta aiemmin.
  • Huoh, ei tämä proosateos ole. En ole mitään.
  • Tylsää.
  • Rakastan kirjoittamista. Rakastan tätä työtä. Selviän.

Toista.

Mitä haluaisit tietää kirjan tuottamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yliopistosta ammattikoulutukseen

Arvostan kaikkein eniten yliopistokoulutusta, ja pidän sitä koulutuksen huippuna – lakipisteenä, johon kannattaa pyrkiä. Saavutettuani sen olen joutunut huomaamaan, ettei koulutuksen hyötyä voi täysin arvottaa tutkintoasteen perusteella. Mitä kummaa olen puuhannut syksyn Ahlmanin ammatti- ja aikuisopistossa?
DSC_0214.JPGIhan tosissani kuvittelin, että kun valmistun yliopistosta, taivaat aukeavat ja urani lähtee kovempaan nousukiitoon kuin Armstrongin miehittämä kuumoduuli. No ei lähtenyt. Postiluukusta kolahti todistus ja juhlien sotkut siivottiin seuraavana päivänä pois. Lahjaliljatkin kuolivat viikossa.

Jäin silti onnellisesti makoilemaan yliopistotutkintokuplaani. Oikein köllöttelin siellä ja mehustelin mainiota tutkintoani, josta olin haaveillut yläkoulusta lähtien. Valmistumisesta on nyt kaksi vuotta,  ja tänä syksynä olen joutunut kohtaamaan sen, etten selviä eteenpäin ilman apua. Se, että olen yhteiskuntatieteiden maisteri, ei tarkoita sitä, etten tarvitsisi lisäkoulutusta tai että tietäisin alastani kaiken. Päinvastoin. Opintoni olivat hyvin teoreettiset, ja käytännön puoli, josta usein yliopistossa opiskeleville naljaillaan, jäi puolitiehen.

Yksinäisen kokouspainajainen

Markkinointi- ja viestintäalalle on vaikea työllistyä. Puhumattakaan siitä, jos yrittää alalle ilman siihen täysin sopivaa tutkintoa, vaikka tietäisi, että omat taidot ja oppimiskyky riittävät. Facebook tarjosi minulle kesällä Tampereella sijaitsevan Ahlmanin aikuis- ja ammattiopiston matkailupalveluiden markkinointiviestinnän osatutkintoa. Osatutkinnot ovat lyhyitä, tiettyyn aiheeseen keskittyviä koulutuksia, jotka valtio rahoittaa, kun opiskelija sitoutuu suorittamaan sen.

Yliopistotaustani näkyy väistämättä opinnoissa, sillä huomaan tottuneeni tietynlaiseen opiskelutapaan: yksinäiseen, luentomuotoiseen puurtamiseen, jossa asiat suoritetaan sitten joskus. Tässäpä osatutkinnossa asioita ei voi suorittaa joskus myöhemmin, vaan ne on tehtävä heti. Yksinäisyydestäkin on turha haaveilla, sillä opinnot ovat ikään kuin pitkiä kokouksia, joihin on osallistuttava niin fyysisesti kuin henkisesti. Samalla täytyy myös suorittaa sovitut markkinointiviestinnän toimenpiteet harjoitusyritykselle, mikä tuo lisää paineita, mutta myös arvokasta kokemusta. Sitä, mitä lähdin hakemaan.

Asiantuntijuuden ainekset

Ammatillisessa ympäristössä suoritettujen opintojen aikana olen oppinut niitä asioita, joita en ennen koulutusta osannut tai joista en tiennyt tarpeeksi. Olen myös nähnyt heikot kohtani ja hahmottanut syitä, miksi en ole saanut kutakin hakemaani työpaikkaa. En yksinkertaisesti ole tiennyt tarpeeksi, minkä vuoksi asiantuntevan kuvan antaminen on ollut mahdotonta.

Opintojen aikana on täytynyt päästää irti myös yliopisto-opintojen kiistattomasta ihannoinnista. En voi väittää, etteikö tietynlainen epätieteellisyys häiritsisi minua, sillä haluaisin, että jokaisen opitun asian taustalla olisi sen selittävä teoria. Niin ei kuitenkaan ole, ja siihen on tyytyminen. Täytyy siis ikään kuin opiskella kädet savessa ilman, että tietää, mistä savi tulee. Toisaalta tiedänhän minä sen jo, joten kai osatutkinnon anti minulle on nimenomaan se, että saan vihdoin mahdollisuuden myllätä maata ihan tositoimissa.

Vaikka kuvittelin, että teen ennemmin väitöskirjan kuin astun jalallani ammattiopistoon, on pakko myöntää, että tällainen ajattelutavan ravistelu ja opiskelun arvostamisen tarkastelu tekevät hyvää. Se, että Suomessa on erinomaiset mahdollisuudet kouluttautua maksutta lähes mihin tahansa, on niin upea juttu, ettei siinä kannata nyrpistellä nenäänsä kaikelle tarjolla olevalle opille, olipa tutkintoaste mikä tahansa.

Mitä tutkintoa arvostat eniten? Entä minkälaista uraa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näissä asioissa säästän ja tuhlaan

Katselin kellastuneita ja pahasti haarautuneita hiussuortuviani peilin edessä vain vähän ennen kuin upotin jalkani nilkkureihin, joista toisen pinta oli kulunut jo niin pahasti, että ei menisi enää kauaa, kun siihen tulisi reikä. Selvemmin en olisi voinut havaita sitä, missä säästän. Vastapainoksi osaan kyllä laittaa rahaa myös sileäksi.
DSC_0174

Antaa palaa

Ruoka. Harrastan ruokaa niin ravintoloissa kuin kaupoissa. Jos haluan testata uutuutta, hinnalla ei ole mitään merkitystä. Kokemus määrittää sen, syydänkö enää uudelleen rahojani kohteeseen. Harvoin mikään todella kallis on sen arvoista, että sitä kannattaisi ostaa säännöllisesti.

Juoma. Jos aikoo juoda esimerkiksi alkoholia, en ymmärrä, miksi se pitäisi tehdä hammasta purren vain humaltumisen tähden. Viinin hinnalla ei ole merkitystä. Enkä tarkoita nyt sitä, ettei kyykkypullo voisi olla hyvä, mutta väkisin ei kannata juoda pahanmakuista alkoholia tai mitään muutakaan juomaa.

Lahjat ja juhlat. En laske euroja, kun ostan toiselle lahjan tai järjestän juhlat. Näillä tuloilla ei ökyillä, mutta minusta muiden ilahduttaminen on niin mukavaa, että mielelläni laitan siihen rahaa. Hyvä saa kenties aikaan hyvää. Ainakin uskon niin! Sitä paitsi lahjan arvoahan ei mitata rahassa, mutta aika taas on rahaa, ja hyvä lahja vie syystäkin aikaa ja ajatuksia, vaikkei maksaisi mitään.

Tarkan markan kohteet

Hiukset. Arvostan kovasti kaikkia käsityöammatteja, mutta olen laiska käymään kampaajalla, koska koen sen turhaksi. Siksi, että paljon halvemmalla voi päästä. Se harvoin on paras ratkaisu, mutta ehkä en vain tarpeeksi arvosta pehkoani tuhlatakseni siihen mammonaa.

Kengät. Hiusten lisäksi kenties pahin säästökohteeni on kengät. Ensinnäkin kengät ovat erittäin epäkiinnostavia, toiseksi tolkuttoman kalliita ja kolmanneksi mielekkäitä on vaikea löytää. Kun sitten vihdoin saan jalkoihini oikeanlaiset popot, käytän ne puhki. Yleensä tämä tapahtuu turhan nopeasti, sillä asioin halpaliikkeissä. Tiedän, että pitäisi teettää ammattilaisella kalliit loppuelämän töppöset.

Matkaliput. Jos en saa hyvään hintaan matkalippua, en liiku mihinkään. Sellaista pakkoa ei olekaan, että pitäisi maksaa minkä tahansa liikennevälineen lipusta maltaita. Järkytyin syvästi, kun isäni osti Mikkeliin 39 euron junalipun. En maksaisi sellaista summaa kuin lentolipusta.

Siivousvälineet. En voisi kuvitellakaan ostavani niin sanottuja merkkisiivousvälineitä. Olin vähällä ostaa erään sinisävyisen siivousmerkin raonpuhdistajan, mutta se maksoi kuusi euroa. Aika kova hinta harjasta. Ostan aina markettien omien merkkien rättejä ja pesuaineita. Suosikkini on Rainbow’n kylpyhuonepesuneste.

Sekä että

Viihdepalvelut. Välillä minua alkaa puistattaa, kuinka paljon rahaa olen syytänyt suoratoistopalveluihin, mutten mahda mitään sille, että kun joskus harvoin tulee jokin minua miellyttävä sarja, haluan ehdottomasti nähdä sen, ja koen myös ansainneeni siitä nautiskelun. Hyödynnän mahdollisimman paljon maksuttomia kuukausia ja muita tarjouksia, ja laitan palvelut säännöllisesti katkolle.

Taksi. Taksiajelulla on vähän huono maine. Varsinkin alan vapautumisen jälkeen. Kun kyse on pakosta tai omasta turvallisuudestani, en epäröi käyttää taksia. Kurvaaminen toiseen kortteliin vain tuhlaamisen ilosta on turhaa. Valitsen siis joukkoliikenteen aina, kun mahdollista, mutta taksillakin on paikkansa.

Kirjat. Kun haluan lukea jonkun kirjan, josta tiedän olevan minulle hyötyä tai iloa vielä vuosienkin päästä, ostan sen eikä hinnalla ole silloin väliä. En kuitenkaan tuhlaa dekkareihin, jotka miellyttävyydessään ovat minulle kertakäyttökamaa. Muistan juonen koko loppuelämäni, joten en lue kirjaa kahdesti. Sitä paitsi kirjastopalvelut ovat valtiomme ylpeydenaihe ihan syystä!

Vaatteet ja asusteet. Olen lopettanut kreisishoppailemisen jo ajat sitten. Ekologiset arvot ohjaavat valintojani, mutta olisi tekopyhää sanoa, että onnistun aina. Yritän parhaani mukaan tukea kotimaista tuotantoa, ja erityisen innostunut olen kotimaisista koruista. Rahaa siis saa kulua, mutten ole valmis laittamaan 200 euroa yhteen t-paitaan.

Vakuutukset. Ajatuksen tasolla olen valmis maksamaan vakuutuksesta maltaita, ja välillä mielessäni pyörii kaiken maailman henkivakuutusten ja muiden pahan päivän varan vakuutusten hankkiminen. Ironista kyllä, minulla ei silti ole kuin kotivakuutus. Ei edes tapaturmavakuutusta, joka olisi syytä olla. Syy taitaa olla se, että olen aika laiska neuvottelemaan hinnoista, mutten halua tulla huiputetuksi ottamalla ensimmäisen minulle tarjotun paketin.

Missä asioissa pihistelet ja mihin kulutat surutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kuuluuko rikollisen mieli televisioon?

Rikollinen mieli antaa ensimmäistä kertaa dokumenttisarjassa äänen rikoksesta tuomituille. Pahimmillaan sarja polkee uhrin kohtaloa ja muistoa sekä omaisten tunteita, ja parhaimmillaan se voi avata keskustelun moraalisista valinnoista ja oikeuden toteutumisesta.
rikollinenmieli_tv-sarja.JPGTelevisiossa pyörii lähes tauotta jokin kotimainen rikosdokumenttisarja. Viimeisimpänä on alkanut Rikoksen anatomia TV5:llä. Yhteistä perinteisille rikosdokumenteille on se, että niiden kerrontatapa on neutraali ja juontajavetoinen – ollen aina kuitenkin uhrin puolella. YLEn Kadonneet-sarjassa on myös suoraan haastateltu kadonneiden omaisia, joista jotkut ovat myös tienneet rikoksen olevan mahdollinen vaihtoehto katoamisen taustalla.

Rikollinen mieli on tiettävästi ensimmäinen suomalainen dokumenttisarja, joka kerrotaan tuomitun näkökulmasta. Jaksojen käsittelemien rikostapausten elossa olevat uhrit ja uhrien omaiset ovat pettyneet siihen, ettei sarjan julkaisusta kerrottu heille etukäteen (IL 10.10.2019). Tiedottaminen tuskin on ainoa syy mielipahaan. Miltä tuntuu, kun äänen saa se, joka on jo vienyt kaiken?

Omaisten tilanteeseen on mahdotonta asettua, vaikka kuinka kuvittelisi kauheuksia mielessään. Kukaan ei voi tietää, miltä omaisen kokema kaltoinkohtelu tai omaisen menettäminen rikoksen uhrina tuntuu, jos sellaista ei ole kokenut.

Se, mitä Rikollinen mieli haluaa sanoa, on epäselvää. Ymmärrän, että idean kaltaisia konsepteja luodaan, sillä ne ovat yksinkertaisesti myyviä kaikessa järkyttävyydessään. Sanomaan se ei kuitenkaan anna vastausta. Haluaako Rikollinen mieli ymmärtää kohdettaan, jakaa uutta oikeutta vai vain kauhistuttaa?

Kyseenalaisinta sarjassa onkin ajatus oikeasta ja väärästä. Ajattelen lähtökohtaisesti, että kaikilla on oikeus tulla kuulluksi, mutta koska sarjassa esiintyvät henkilöt on jo tuomittu rikoksistaan, ovat he myös saaneet oikeuden puolustautua. Jos asia siis on jo oikeudenmukaisesti loppuunkäsitelty, miksi juuri tuomitulle annetaan uusi mahdollisuus, jota ei kuitenkaan voida enää uhrille tarjota? Muuttuisiko tilanne paremmaksi, jos myös omaisia tai uhria kuultaisi? Miltä näyttäisi sarja, joka kertoisi kahdenlaisen näkökulman tapahtumista? Antaisiko se myös oikeuskäsittelystä vääristyneen kuvan ja kuka silloin totuutta arvioisi?

Rikollisen mielen käsittelytapa määrittää sen, onko sarjan tarkoitus ainoastaan kohahduttaa vai voiko se jopa laajentaa aiheeseen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua oikeudesta ja moraalista. Se nähdään tiistaina 29.10.2019 klo 20, kun sarja alkaa YLE TV1:llä.

Aiotko antaa Rikolliselle mielelle mahdollisuuden? Kuuluuko rikollisen päästä ääneen televisiossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Maailman vaikein sana ei ole kiitos, vaan ei

En ole koskaan osannut kieltäytyä mistään. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeammaksi kaikki käy. Ihminen, joka ei koskaan sano ei, kantaa näet harteillaan oman elämänsä kuorman lisäksi muiden murheita.
DSC_00555Se alkoi jo päiväkodissa. Paheni vain, mitä pidemälle koulutaival eteni. Autoin koulutehtävissä ja olin ilman paria jääneen kaveri, vaikka yhtä usein olin itsekin se, jolla ei ollut ketään. Lukiossa uskonnonopettaja pyysi jakamaan virsikirjoja kirkkoon ennen jumalanpalvelusta. Minä menin, vaikka se oli vastoin kaikkia periaatteitani. Isoja ja pieniä uhrauksia vuodesta toiseen.

Työelämä ei varsinaisesti parantanut kiltteyssyndroomani oireita. Painan hommia silloinkin, kun muut eivät. Otan vastaan jokaisen työkeikan, jota tarjotaan. Ihan vain, koska en halua sanoa ei. Ettei vain toimeksiantajalle tulisi paha mieli, vaikka samaan aikaan mietin, mistä välistä nipistän omaa vapaa-aikaani lisätöille. Liian kiltti ihminen kärsii myös usein saavutuspaniikista. Pitäisi edetä, saavuttaa ja pitää muut tyytyväisenä.

Työelämän lisäksi kiltteyden ongelmat näkyvät henkilökohtaisessa elämässä. Kun ei osaa sanoa vapaallakaan ei, täyttyvät päivät sosiaalisista velvollisuuksista. Havahduin hetki sitten siihen, että olen lähes joka päivä hoitanut muiden asioita, ollut saatavilla ja auttanut. Kuulostaa oikein laupiaalta, mutta en minä ylistystä tarvitse, vaan rauhaa.

Tällaisen asian ääneen sanominen on vähän vaarallista ja voi aiheuttaa pahaa mieltä, ja sitähän minä nimenomaan pelkään! Inhoan henkilöityneitä konflikteja, enkä halua, että kukaan suuttuu minulle. En ehkä käännä toista poskeani, mutta annan ajastani toisenkin tunnin muiden hyväksi, mikä ajaa siihen, että sitä jo odotetaan minulta.

Toisten auttamisen kuormittavuudesta puhuminen ei tarkoita sitä, etteikö haluaisi auttaa tai tekisi sitä myöhemminkin. Ongelma on se, että jos ei koskaan kieltäydy, ihminen muuttuu apuautomaatiksi, eikä raja hyväksikäyttöön ole kovin suuri. Ojentaessani auttavan käteni muille olen väistämättä joutunut miettimään, kuka minua auttaisi, kun sen aika on.

Tätä juttua on turha päättää pohtimalla, miten kiltteydestä pääsisi eroon tai miten oppisi sanomaan ei. Koska kyse on niin vahvasti luonteeseen kaiverretusta piirteestä, en keksi muuta keinoa kuin täydellinen eristäytyminen ja tavoittamattomissa oleminen. Kuulemani mukaan monet ovat kuitenkin oppineet kieltäytymään, ajattelemaan enemmän itseään ja vetämään rajat omien voimavarojensa venyttämiselle. Miten se tapahtuu?

Oletko liian kiltti? Miten voi oppia kieltäytymään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Juhannustanssit vuonna 2019 pöyristyttää yhtä paljon kuin Salaman kirja 1964 – mutta eri syystä

Tampereen Työväen Teatterin Juhannustanssit on monitasoinen, ajattelemaan haastava uuden sukupolven esitys, joka ei anele rakkautta yleisöltään.
juhannustanssit_DSC2018_pressi
Helmi-Leena Nummela (vas.), Jussi-Pekka Parviainen ja Verneri Lilja. Kuva: Janne Vasama, Tampereen Työväen Teatteri.

Pyörivä bussi, keikkalava, ökyjahti, disko, bändi, tuolien yli pomppivat näyttelijät ja lavalla ajelehtiva sorsa. Juhannustanssien jälkeen olo on sama kuin roolihahmoilla: nääntynyt ja häkeltynyt. Muistikuvat ovat hatarat eikä voi olla aivan varma, oliko ilta onnistunut vai kokoelma sekavia otteita.

Käsikirjoittaja Juho Gröndahl kertoi Ylelle (Yle.fi 15.10.2019), ettei TTT:n Juhannustanssien tarkoitus ole tuoda kirjaa näyttämölle, vaan Hannu Salaman (1964) samanniminen teos kannattaa lukea sellaisenaan, jos on kiinnostunut alkuperäistekstistä. Aivan itsenäinen näytelmä ei kuitenkaan ole, sillä Salaman romaanin lukeminen auttaisi huomattavasti ymmärtämään näytelmän yksityiskohtia, vaikka toisaalta ydinsanoma tulee kerrotuksi tarpeeksi hyvin, joskin repaleisesti, nippelitiedosta viis.

Linda Wahlgrenin ohjaama näytelmä kuuluttaa olevansa kertomus pätkätyösukupolvesta. Kaunis ajatus, mutta siitä on vaikea saada kiinni esityksen aikana. Juhannustanssit on tarinoiden kokoelma, joka kyllä yrittää kiteyttää nykyajan ongelmia ja onnistuukin siinä, mutta irrallisuus ei ole ainoastaan hyve. Sanoma hukkuu sorsien, valojen, Salorannan yhtyeen (Helmi-Leena Nummela, Jussi-Pekka Parviainen, Joel Mäkinen, Paavo Malmberg, Juho Kanervo ja Riku Vartiainen) keskinäisten kinojen, rakkaustarinoiden (Eriikka Väliahde, Mika Honkanen ja Verneri Lilja), yhden seksikohtauksen ja muurari Hiltusen (Minea Lång) höpinöiden alle. Yksittäiset kohtaukset ovat vaikuttavia, mutta se, miten ne liittyvät toisiinsa tai mitä ne haluavat sanoa nimenomaan yhdessä, jää epäselväksi.

Repalaisuuden vuoksi on vaikea uskoa, että yleisö ottaa esityksen omakseen, toisin kuin usein käy suosikkimusikaaleissa. Vaikka Juhannustanssit on ajatukseltaan voimakas ja visuaalisesti vaikuttava esitys, on siitä vaikea erottaa sukupolvikokemusta, jota näytelmä korostaa. Onko sukupolvemme todella niin huonossa jamassa, että siitä jää jäljelle vain vilkkuvin valoin ilmaistu oravanpyörä ja karmea metakka?

En halua tehdä jakoa yleisön kesken, mutta uskallan väittää, että Juhannustanssit sopii parhaiten edistyneelle teatteriharrastajalle, joka haluaa etsiä syviä merkityksiä näytelmästä ja analysoida niitä pitkänkin ajan päästä. Se on sääli, sillä jos ajatuksena on käsitellä sellaisia asioita kuin pätkätyöt, perusturvallisuus, ihmisyyden monimuotoisuus ja ilmastokriisi, olisi suotavaa, että se tavoittaisi kohteensa ja samalla koskettaisi ja innostaisi välittömästi.

Kun Juhannustansseihin lähtee, voi luulla päätyvänsä keskelle rivoa dialogia, jonka taustalla pyörii kansallisromanttinen maisema. Hyvä asia on se, että yleisö huomaa heti alkuun olevansa täysin väärässä. Kuulemani mukaan jotkut ovat myös tyrmistyneet. Salaman alkuteoksen jumalanpilkka ei hetkauta, vaikka se roisilta kuulostaa edelleen. Sen sijaan moni tuntuu olevan närkästynyt siitä, että esitys ravistelee perinteistä teatteria. Kovan rahan näytelmät kun yleensä kosiskelevat yleisöä helpolla aiheella tai miellyttävällä esitystavalla.

Heikkouksistaan huolimatta Juhannustanssit on ennen kaikkea elämys. Sitä ei voi pureskella kerralla tasaiseksi massaksi eikä se miellytä kaikkia. On myös hyvä, että perinteistä teatteria koetellaan, vaikka se suomalaisuuden perusolemusta ravisteleekin. Sen enempää paljastamatta näytöksessä pääsee osaksi esitystä, halusi tai ei. Kun jopa väsyttävä osallistuminen sekoitetaan taiteellisuuteen, on kokonaisuus kiehtova. Harmi vain, ettei se yletä itse tarinaan.

Kun pomppimista ja räiskintää on katsonut kaksi tuntia, laskeutuu näyttämölle ja yleisöön täydellinen hiljaisuus. Esirippu ei sulkeudu, vaan näyttämö pimenee viimeisen valonpilkahduksen kuihtuessa pois. Näinkö meidän lopulta käy?

Juhannustanssien ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterissa oli 16.10.2019.

Saako alkuteoksen myllätä uuteen uskoon uudella esitysalustalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa