Saamattomuutta ja salakavaluutta – polttaripäivä on vihdoin täällä!

Kulunut viikko on tehnyt minut hulluksi. En ole millään malttanut odottaa sen päätöstä. Sen lisäksi, etten ole saanut aikaiseksi mitään, on minun ollut hyvin vaikea pitää suuni kiinni. Miten maailman ihanimman yllätyksen voisi pitää salassa parhaalta ystävältään? No ei mitenkään, mutta niin vain onnistuin!
polttarit_photobooth_ennenaamukahviaeivoiOlen mielestäni aika hyvä pitämään salaisuuksia, mutta tällä kertaa se on tuntunut mahdottomalta, jopa pakahduttavalta. Tuntemukset ovat muistuttaneet lapsuuttani, jolloin minun oli vaikea olla, jos jokin painoi mieltä. Rauhoituin vasta, kun sain asiani sanotuksi.

Tänään juhlimme ystäväni polttareita, joita olen juoninut puoli vuotta.

Vaikka polttarit ovat ainoastaan ihana asia, on salailu ja peitetarinan ylläpitäminen ollut kieltämättä raskasta. Toisaalta on kai hyvä, että ihminen väsyy valehteluun, ainakin sitä voi pitää merkkinä puhtaasta sydämestä.

On pakko myöntää, että takki on piirua ennen juhlia aika tyhjä. Hartaudella suunnitellut kemut ovat pian käynnissä, mutta miten ihmeessä niistä ehtisi nauttia tarpeeksi? Olen tunnelmoinut juhlia etukäteen niin kauan, että tuntuu jo siltä, että olen elänyt ne kertaalleen, mikä pätee yleensä kaikkiin juhliin. Sen vuoksi olisikin parempi suunnata paikalle ilman ennakko-odotuksia ja keskittyä nauttimaan. Ja nautinhan minä! Mahanpohjassa kutkuttaa jo nyt morsiamen ilme ja hämmennys, liikutus ja riemu.

Olen julistanut useasti, etten halua naimisiin, joten omia polttareitani en koskaan tule kokemaan. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta haluaisin myös kyseenalaistaa kaikenlaisen kulutusjuhlan ja kankeat perinteet. Silti en koskaan jättäisi järjestämättä polttareita tai olisi osallistumatta niihin. Ajattelen polttarit sellaisena yleisenä ystävyyden lahjana minulle tärkeälle ihmiselle. Meillä kaikillahan on nimittäin tarve tulla huomioiduksi, joten mikä olisi paras tapa osoittaa, miten tärkeä ystävä on kyseessä kuin järjestää hänelle unohtumaton päivä. Siitä, vaatiiko se aina avioliiton solmimisen, voisi tosin keskustella enemmänkin.

Mitä jos joka vuosi olisikin aina yhden ystävän tähtipäivä? Kaatuisiko perinteinen parisuhdemalli ja avioliittoihanne siihen?

Maria, tänään on sinun päiväsi. En voisi olla onnellisempi saadessani olla kaasosi. Minä vain aina ylianalysoin ja jupisen, mutta tiedäthän, että se on osa minua.

Mitä sinä ajattelet polttareiden merkityksestä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Miten selätin esiintymisjännityksen?

En pysynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että kaikesta oli tehtävä loppu. Sen, millainen olin ja millaiseksi olin tahtomattani tullut, oli muututtava. Päätin, etten enää koskaan aikoisi täristä luokan edessä, en menettää yöunia esitelmän takia tai antaa ilkkujien lannistaa minua. Voitin esiintymisjännitykseni siksi, että oli pakko ja sen vuoksi, etten enää jaksanut. En jaksanut enää pelätä. Tie ei kuitenkaan ollut helppo tai niin yksioikoinen kuin ymmärtää saattaa.
anna_ennenaamukahviaeivoiMuistan niin hyvin Ranya ElRamlyn Auringon asema -teoksen. Sen lukeminen ja aiheesta esitelmöiminen oli yhdeksännen luokan ’grande finale’, viimeinen koitos. Istuin koulun vessassa ihan oikeilla asioilla, kuten aina ennen kokeita ja esityksiä. Auringon asema kutkutti minua ja nautin suuresti sen analysoimisesta. Kuvittelin mielessäni, miten pidän mahtipontisen esitelmän kirjasta elehtien ja teräviä huomioita heitellen.

No, lopputulos oli toinen.

Esiintyminen meni penkin alle. Vaikka täriseminen ja äänen hukkuminen ei automaattisesti tarkoita huonoa esitelmää, on mahdotonta ainakaan kouluarvosana-asteikolla onnistua, jos tilanteen kiusallisuus on käsin kosketeltavaa. Kyseinen esitelmä oli peruskoulutaipaleeni viimeinen. Ja myös viimeinen, jolle päätin uhrata uneni ja päiväni.

Suurin syy pelkooni oli huono ryhmähenki luokassa suoranaisen kiusaamisen lisäksi. Esitelmän aikana näin, miten katseet liikkuivat minussa, miten ihmiset nauroivat, supisivat ja odottivat epäonnistumistani. Oikeastihan en mokannut sen enempää kuin kukaan mukaan, sillä yhtä paniikissa olivat aina kaikki yläkouluikäiset joutuessaan yksin luokan eteen. Koviksesta oli yleensä vain rippeet jäljellä, kun piti esiintyä liitutaulun liepeillä ilman tukijoukkoja.

Päätin hakea lukioon toiselle paikkakunnalle – ennen kaikkea omien kiinnostuksenkohteideni vuoksi, mutta myös ihmisten. Ei elämää kuulu elää peläten!

Ensimmäisenä rastitin etukäteen laadittavaan lukujärjestykseen ilmaisutaidon kurssin. Se oli ihan oikeasti siihen aikaan hulluinta, mitä olin tehnyt. Ensimmäiset tunnit olivat painajaismaisia täynnä läheisyyttä ja itsensä ylittämistä, mutta kurssi teki tehtävänsä. Minulla ei ollut sen jälkeen enää mitään syytä pelätä. Harva voittaa pitkään vaivanneen jännityksen kuin itsestään, mutta minua auttoi kurssin lisäksi yhteisön vaihtaminen, ja siksi uskonkin, että usein suurin syy jännittämiseen on turvattomaksi koettu harjoitusympäristö ja suoranainen kiusanteko. Jos jokainen voisi esiintyä kuin puhuisi ystävilleen, ei ongelmia olisi.

Aloin hoitaa menneisyyden esiintymismörköjäni haalimalla juontokeikkoja. Juonsin ainakin vanhojen tanssit ja satunnaisia tapahtumia lukiossa. Oli huojentavaa ja palkitsevaa nähdä, että satojen ihmisten edessä seisominen ei tuntunutkaan miltään. Ihmisistä todella tulee vain yhtä suurta massaa, kun heidän eteensä joutuu. Enemmän olen pelännyt pientä ryhmää kuin satapäistä salia. Juontaessa on hyvä pitää mielessä, että harva ihan oikeasti pystyy siihen, joten jo se, että on lupautunut pestiin ja hoitaa sen kunnialla, on valtava voitto.

Lukion jälkeen aloitin työt radiossa. Toimittajan työt olivat ja ovat olleet alun jälkeenkin parasta lääkettä esiintymisjännityksen loitolla pitämiseksi. Joskus on uuvuttavaa jaksaa esiintyä, tehdä vaikutus ja ansaita luottamus päivästä toiseen, mutta toisaalta silloin suuretkaan koitokset eivät tunnu miltään.

Mitä enemmän aikaa kuuluu hetkistä, jolloin olen joutunut ylittämään itseni, sitä pahemmaksi jännitys käy. Enää se ei kuitenkaan lannista minua, vaan uskallan luottaa siihen, että selviän ja löydän yleisön kanssa oikean taajuuden. Koska en tee stand up -keikkoja tai yleiseen höpöttämiseen perustuvia toimeksiantoja, on helppo myös luottaa siihen, että asia kantaa. Ja yleensä yleisö on vieläpä innostuneempi aiheesta kuin puhuja itse!

Tänä kesänä juonnan pitkästä aikaa ystäväni häät ja pidän siellä puheen. Tilanne tuntuu jännittävältä, mutta olen yrittänyt purkaa sitä harjoittelemalla siitäkin huolimatta, että tunne on tärkein, ei salonkikelpoisuus.

Kun eniten pelkäsin esiintymistä, monet antoivat vinkiksi sen, että pitäisi kuvitella yleisö alasti. Se on mielestäni vähän huvittavaa ja vanhanaikaista. Ei kai alastomuus enää ole tabu ja toisekseen muiden ihmisten alastomuuden näkeminen ei saa minua erityisen rentoutuneeksi. Ihminen on toki hyvin paljas kaikin tavoin ollessaan alasti, mutta ilkeitä sanoja nakuna olo ei pysäytä. Ennen kaikkea pitäisi muistaa, että parasta olisi se, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä mielikuvaharjoitteita selvitäkseen pienestä puhetuokiosta. Turvallisuus ei nimittäin rakennu siitä, että osaa katsoa yleisöä oikealla tavalla, vaan siitä, miten yleisö osaa käyttäytyä.

Huonoista lähtökohdista huolimatta kukistin esiintymisjännityksen hämmentävän helposti. Jännitys ei aina vaadi rankkaa taustaa tai varsinkaan lähde lyhyellä kurssilla ja mielentilan muuttamisella. Joskus se vaatii vuosien työn, mutta on ihan mahtavaa, jos ilkkujat ja päänsisäiset parjaajat voi jättää taakse yksinkertaisin keinoin. Enempää he eivät nimittäin ansaitse!

On myös hyvä muistaa, ettei kaikki ole kaikkia varten. Esiintymisestä ei tarvitse pitää, mutta sitä voi oppia sietämään. Jos oikeasti uskaltaa vapautua, voi esiintymisestä alkaa jopa nauttia!

Kärsitkö tai oletko kärsinyt esiintymisjännityksestä? Miten sen voi voittaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

5x Päivän ajatus

Huh, mikä tauko! Ei auta kuin avata nöyrästi läppäri, palata arkeen ja kurkistaa työsähköpostiin. Niin vain kesävapaa vei lomailijan ja työmotivaation mukanaan, mutta onneksi totta on se, että suvi on vasta alussa, vaikka henkilökohtainen kesäni onkin jo takana. En voi väittää, että olisin kesällä jaksanut pohdiskella kovasti yhtään mitään, mutta pieniä ajatuksia haluan jakaa, ennen kuin aamukahvia tarjoillaan jälleen säännöllisesti.
laptop_and_summer_ennenaamukahviaeivoi

Lokit. Keskusta-asumisessa eniten on yllättänyt lokkien määrä ja niiden aiheuttama melutaso. Nukkuminen ikkuna auki on mahdotonta, sillä ääniin ei voi turtua – lokit, kun päästelevät niin monenlaisia ääniä, että jossakin kohtaa sydän hyppää kurkkuun unen keskellä joka tapauksessa. Toisaalta lokkien seuraaminen on ollut myös yllättävän kiehtovaa. Miten niin roskalintuna pidetty ja hiivatin ärsyttävä otus onkin niin ovela ja suunnitelmallisuuteen kykenevä?

Aurinkoenergialamput. Jos saisin päättää, mahdollisimman monella parvekkeella ja pihalla olisi vain ja ainoastaan aurinkoenergialamppuja. Niin kauniita ja ekologisia ne ovat! Tässäkin asiassa olen perinteisesti myöhässä, sillä eiköhän aika moni ole jo kyseiseen teknologiaan tutustunut. Sitä en tosin olisi uskonut, että muutaman euron lamput oikeasti toimivat ja vieläpä valaisevat pihan kauniisti. Tähän mennessä olen hankkinut lamppuni Jyskistä ja Clas Ohlsonilta.

Terveellinen elämä. Olen elänyt nyt kuuliaisesti ja kehoani kunnioittaen, sillä eihän toukokuinen kesäloma nyt aivan samaan yltänyt. Pieni kurinpalautus vapaan jälkeen on tarpeen, mutta toisaalta kaikesta hyvästä kieltäytyminen saa vain lisää houkutuksia aikaan. Miten onkin aina mahdollista haluta jotakin sellaista, mitä ei kuitenkaan voi saada tai mikä on kiellettyä? Esimerkiksi Kotipizzaa en ole syönyt viimeisen kymmenen vuoden aikana kuin noin kolme kertaa enkä edes erityisemmin pidä kyseisistä tuotteista, mutta silti henkilökohtaisen kieltolain aikoina katselen kaihoisasti ravintolan ikkunasta sisään.

Tärkeistä asioista puhuminen. Yksi syy blogihiljaisuuteeni on ollut se, että turhanpäiväisten jorinoiden suoltaminen ei ole tuntunut korrektilta, vaikka samaan aikaan täytyykin huomioida, että se, että on hiljaa somessa, ei tarkoita sitä, etteikö ottaisi kantaa muulla tavalla. En pidä siitä, että sosiaalista mediaa pidetään jonkinlaisena mittarina tai todistusaineistona. Kyse on kuitenkin ennen kaikkea vain suuresta illuusiosta, ja on tietysti mahtavaa, jos se johtaa oikeasti hyvään.

Matkakaipuu. Korona-aikoina –  kuinka huvittavan vakiintuneelta ilmaisu kuulostaakaan – on varmasti myös aivan älytöntä ja jollakin tavalla kiellettyä sanoa kaipaavansa ulkomaille. Vuosien intensiivinen matkustelu teki minusta kotihiiren, mutta nyt, kun lähteminen ei ole mahdollista, kaipaan kaukomaille enemmän kuin koskaan. On todellakin niin, että useimpia asioita oppii arvostamaan vasta, kun ne menettää. En haluaisi kerta toisensa jälkeen käydä samaa oppituntia, mutta on näköjään pakko.

Vaikka ennen aamukahvia ei selvästikään viime aikoina ole voinut tehdä yhtään mitään, olen kiitollinen siitä, että niin moni on käynyt lukemassa juttuja. Koronasta huolimatta kesä on täynnä ihania juhlia, reseptejä, ajankohtaisia ajatuksia ja pieniä pohdintoja. Niistä lisää siis myöhemmin. Pysykää kuulolla!

Minkälaisia ajatuksia heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Turvallista kotimaanmatkailua ääniaalloilla – testissä Nextory

*sisältää mainoslinkkejä

Matkahaaveeni siintävät jo horisontissa, mutta niiden toteutumista ennen täytyy pysytellä visusti Suomi-neidon helmojen katveessa. Vaikka kotimaanmatkailua on tuettava enemmän kuin koskaan, voi matkan suorittaa turvallisesti ja virtuaalisesti ääni- ja e-kirjasovelluksilla. Romaanien miljöissä pääsee nimittäin uskomattoman laajasti tutustumaan Suomeen. Tässä tulevat omat suosikkini!
nextory_ennenaamukahviaeivoi_1nextory_ennenaamukahviaeivoi_2nextory_ennenaamukahviaeivoi_3

Olisi varmasti parasta sanoa, ettei lukukokemuksen kannalta sukupuolella tai paikalla olisi merkitystä, mutta minulle on. Vaikka luen paljon ja monipuolisesti, dekkareiden suhteen olen erittäin nirso. Tätä juttua kirjoittaessani huomasin, että toden totta luen vain naisdekkaristeja, joiden sarjojen päähahmo on etelässä seikkaileva nainen.

Vaikka haluan ehdottomasti kannustaa kaikkia käyttämään turvallisesti kotimaan palveluita kesällä, sijoittuvat minun matkailu- ja lukuvinkkini tottumuksieni mukaisesti Suomi-neidon helmaan. Ei se tosin aivan huono idea ole! Ehkäpä tänä kesänä kannattaakin virtuaalimatkailla etelässä ja käydä oikeasti pohjoisessa, sillä sinne ei pääse aina edes dekkarin kyydissä – saati saa aikaiseksi muuten lähteä, me etelän laiskamadot.

Espoo

Tuija Lehtisen eläköitynyt kuusikymppinen rikostutkijahahmo Erja Repo asuu espoolaisessa tornitalossa, mutta selvittää rikoksia tähän mennessä ilmestyneissä dekkareissa myös Ruotsissa ja Kreikassa. Tarkkasilmäiset tunnistavat varmasti Espoon tutut kulmat Revon tutkimuksista.

Sarjaan kuuluvat Väärä vainaja (2016), Viesti menneisyydestä (2017), Kuollut jättää jäljen (2018) ja Tornin naakat (2019). Näistä ensimmäinen ja viimeinen on luettavissa *Nextoryssä.

Turku

Ellen Lähde on Eppu Nuotion Ellen Lähteen tutkimuksia -sarjan Turun Port Arthurissa asuva päähenkilö, joka Lehtisen Revon tavoin tosin päätyy niin Andalusiaan kuin Berliiniin asti. Nuotion kuvailema Portsa on idyllinen ja vastannee todellisuutta hyvin. Vaikka faktoissa pysyminen ei välttämättä nosta miljöön arvoa, lisää ainakin oman lukukokemukseni nautinnollisuutta se, että tiedän olevani todellisessa paikassa – olinpa mielikuvitusmatkalla tai en. Koko Ellen lähteen tutkimuksia -sarja on luettavissa *Nextoryssä: Myrkkykeiso (2017), Anopinhammas (2018) ja Elämänlanka (2020).

Helsinki

Helsinki-dekkareiden suurin kuningatar on eittämättä Outi Pakkanen, jonka Anna Laine -dekkareita on julkaistu niin valtava määrä, että niitä on jopa mahdotonta luetella. Jos pääkaupunkiseutu kauhistuttaa kesällä, pääsee Pakkasen dekkareiden mukana koluamaan Helsingin keskustan, Lauttasaaren ja lähialueet käsittämättömän tarkasti. Pakkanen on julkaissut teoksiaan 1970-luvulta asti, joten hänen tuotannossaan näkee kauniisti ajankulun. Maailma ei totisesti ole etenkään enää ennallaan, ja paljon on muuttunut yli 40 vuodessa. *Nextoryssa luettavissa on peräti 22 Pakkas-dekkaria.

Fiktiivinen kaupunki

Ei ole salaisuus, että viehätyn paljon ruotsin kielestä ja suomenruotsalaisesta kulttuurista. Toimittaja Eva Frantzin Anna Glad -sarja kuuluukin suosikkeihini, vaikka julkaistu on vasta kaksi osaa: blogikulttuuriin kantaa ottava Sininen huvila (2017) ja vanhoja koulumuistoja koluava Kahdeksas neito (2018). Frantz ei dekkareissaan paljasta, mistä kaupungista on kyse, mutta lukija voi tunnistaa suomenruotsalaisen pikkukaupungin stereotypioineen ja sijoittaa sen haluamaansa paikkaan kartalle. Frantzin Glad-dekkarit on myös saatavilla *Nextoryssä.

Paluu pohjoiseen

Jos kaipaa sittenkin pohjoisia maisemia ja naapurimaata, kannattaa *Nextoryssä nautiskella Åsa Larssonin Rebecka Martinsson -sarjaa, joka parhaillaan on katsottavissa ainakin C Moressa. Kiirunan Kurravaarassa asuvasta syyttäjä Martinssonista kertova ensimmäinen kausi perustuu Larssonin kirjoihin, toisen käsikirjoittamisessa Larsson on ollut mukana.

*Rekisteröitymällä Nextoryn käyttäjäksi saat 14 päivää maksutonta luku- ja kuunteluaikaa. Palvelussa ei ole sitovuutta, ja kirjoja voi lukea ja kuunnella niin paljon kuin haluaa. Nextory toimii myös offline-tilassa, joten jos kotimaassa tai ulkomailla joutuu internetyhteyksien ulkopuolelle, onnistuu nautiskelu silloinkin.
Maksuton aika koskee uusia käyttäjiä.

Vaikuttaako romaanin tapahtumapaikka kiinnostukseesi ja lukukokemukseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kaksikymmentäkahdeksan

Täytin eilen vuosia, ja juhlistan sitä tänään maltillisesti. Elämä tuntuu juuri tällä hetkellä ihanan tasapainoiselta, mikä kuulunee vanhenemiseen. Ainakin toivon, että jokainen löytäisi rauhan, kun sitä haluaa.
28_balloon_confetti_ennenaamukahviaeivoi

28-vuotiaana…

…en todellakaan pode ikäkriisiä, vaan nautin edelleen vanhenemisesta, ja uskon sen tuovan viisautta vuosi vuodelta. Joskus tosin tulee varmasti aikoja, joista viisaus on kaukana.

…odotan innolla kahden vuoden päästä häämöttäviä pyöreitä. Sain tosin äsken huolestuttavia uutisia! Jääkiekon MM-kilpailut järjestetään 2022 Tampereella, ja suurella todennäköisyydellä finaalipelit ovat juhlaviikonloppunani. Pitäisikö ottaa yhteyttä Kummolan Kalervoon ja pyytää pelien siirtämistä? Voiko kaupungissa olla samaan aikaan kahta näin merkittävää tapahtumaa?

…en jaksa enää pyytää anteeksia asioita, joita en ole tehnyt. En jaksa turhaa draamaa tai kyräilyä. En halua elämääni ihmisiä, jotka tuottavat pahaa oloa.

…olen urani suvantovaiheessa, mutta yritän ajatella, etten ensinnäkään välttämättä pääse koskaan eläkkeelle tai näe eläkeikää, ja jos saan jäädä eläkkeelle, on siihen noin 40 vuotta. Mitä kaikkea ehdinkään tehdä tuona aikana?

…minulla on edelleen viirivehka, jonka ostin Ikeasta kahdeksan vuotta sitten. Vain kerran se on ollut vähällä kuolla, mutta sain sen vahingossa pelastettua, sillä kaadoin sen päälle liikaa vettä ja unohdin viedä roskiin. Viikonlopun jälkeen Hirvoseksi nimetty viirivehka oli jälleen herännyt.

…asun elämäni seitsemännessä asunnossa. Aamuaurinko herättää minut joka päivä ja saa hikoilemaan lakanat märiksi. En ole varma, toivonko hellekesää.

…olen taas onnistunut saksimaan itselleni kammottavan otsatukan, josta yritin vuosia päästä eroon, ja kun siinä onnistuin, leikkasin sen takaisin.

…pelkään edelleen vakavasti sairastumista yhtä paljon kuin läheisen menettämistä, mutta uskon, että alan saada rauhan senkin suhteen. Ei totisesti kannata sairastaa etukäteen sellaista, jota ei ole olemassa.

…olen toisen kerran elämässäni kaaso. Tehtävä tuntuu merkitykselliseltä ja uskon, että ikäni puolesta osaan jo paremmin arvostaa sitä, vaikka ajattelen avioliitosta instituutiona toisin kuin moni muu. Ikä ei ole muuttanut ajatuksiani asiasta.

…en ole syönyt lihaa yhdeksään vuoteen. Minusta tuli enemmän tai vähemmän kasvissyöjä vuonna 2011. Nykyään pyrin syömään vegaanisesti, mutten ole ehdoton joka tilanteessa, esimerkiksi kotimaisessa luomuhunajassa ei mielestäni ole mitään vikaa.

…taidan olla vähemmän ehdottomampi kuin ennen, lempeämpi, joustamattomampi, enemmän itseäni arvostava ja suvaitsevaisempi kuin koskaan. Elämän monimuotoisuus ei ole minulta pois, ja toivon, että myös muut muistavat sen.

28-vuotias kirjoittaja menee nyt avaamaan kuohuvan, kilistää kauniille kesäpäivälle ja katselee illan tyytyväisenä tv-sarjoja tapaspöydän ääressä. Keski-ikä, täältä tullaan!

Minkälaisia ajatuksia vanheneminen herättää sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Päiväni puhelinkuvina – ilmapalloja ja ihania muistoja

Kutsun häntä välillä rakkaakseni, välillä leluksi. Aika usein hän on kasvanut kiinni käteeni – näin lomalaisena huolestuttavan vahvasti. Silti hän näkyy blogissa vain harvoin. Minun puhelimeni! Poikkeuksellisina aikoina samastuttava sisältö on kuulemma myyvää, joten ehkäpä joku saa lohtua uomiaan hakevaan arkeen lomapäivästäni. Ihanan ristiriitaista, eikö?
cofdavAloitin päiväni salaisella operaatiolla, sillä tiesin, että kotona tulisi sanomista. Hyppäsin pitkästä aikaa bussiin ja huristelin naapurikunnan kauppakeskittymään eli Pirkkalan ilmeisesti Partolan automarkettiparatiisiin, joka ei julkisilla liikkuvaa naurata. Seisoin paluumatkalla kolme kertaa väärällä pysäkillä, sillä bussit kulkevat alueella täysin epäloogisesti. Ja minähän en yleensä tee virheitä bussien suhteen, vaan kryptisten reittien osaaminen on jopa erikoisalaani.

Kun kaikki vielä oli hyvin, suuntasin Confettiin, joka on harvoja viikolla auki olevia juhlakauppoja. Suuri unelmani oli lähellä toteutumistaan. Asia, josta olin haaveillut ystäväni miehen kolmikymppisjuhlista saakka. Minun oli saatava perjantaisen syntymäpäiväni kunniaksi numeroilmapallot.

cof
Oliko palloista järkevää maksaa 26 euroa ja 20 senttiä? No ei varmasti ollut, mutta olen niistä aivan äärimmäisen onnellinen. Elämä on juhla, ja jokainen päivä vie sitä lähemmäksi päätöstä, joten minulla ei ole aikaa odotella pyöreitä. Kuulostaa hyvin dramaattiselta ja siltä, ettei kaikki olisi hyvin. Päinvastoin! Kaikki on loistavasti, ja näin 28 vuoden kynnyksellä sisimpääni on laskeutunut rauha. Ja se on pallojen arvoista vaikka joka päivä!

btfcofdavPirkkalan-reissun ja oksettavan tuhlailun jälkeen kävin noutamassa Hämeenkadun alkupäässä sijaitsevasta Mr. Panini & Co’sta mielettömän hyvän nyhtösoijasalaatin. Paninikärjellä ratsastavan kahvila-ravintolan tuotteet tehdään laadukkaista raaka-aineista ja ilmeisesti lähes kokonaan paikan päällä. Suosittelen lämpimästi, ja kuten huomata saattaa, ei tämäkään ole maksettu mainos. Vaikkei inspiroituisi panineista, kannattaa silti poiketa visiitillä. Tuotteiden hinta-laatusuhde on uskomaton!

cofdavKaadoin salaatin kotona eväsrasiaan, ja lähdimme pyöräretkelle Nekalan Pahalammelle, jossa joutsenpariskunta tervehti meitä. No ei kyllä tervehtinyt, vaan lähinnä hätistelivät lokit tiehensä, mutta me ja sorsat saimme katsella heitä vierestä. Pahalammella kuulemma kummittelee, vaikka me emme nähneet kuin yhden nokosilla olevan miehen.

rhdrdavbtfPahalammella istuskelun jälkeen teimme vielä pyörälenkin läheisen Iidesjärven ympäri. Etsiessämme epätoivoisesti rantapolkua, jota ei ilmeisesti ollutkaan olemassa vastarannalla, päädyimme rämpimään ryteikköön pyörien kanssa. Metsä oli sijaintiinsa nähden koskemattoman kaunis, mutta keljutti niin, etten jaksanut ottaa kuvaa.

Termarissa lillunut kahvi uhkasi jäähtyä, joten livuimme uupuneina ja mudasta märkinä takaisin kotiin päin, mutta jäimme istumaan vielä Ratinanrantaan. Kahvi maistui mielettömän hyvältä. En jaksaisi elää elämää, jossa pitäisi aina kärsiä, että saa palkinnon, mutta kyllähän sen taustalla olevassa ideassa jonkinlainen järki on.

davdavUrheilusta väsyneenä lomalaisena kaaduin kotona suoraan sänkyyn. Vapaudessa parasta on se, että pienetkin asiat saavat suuren merkityksen. Katselin hiljalleen avautuvia neilikoita ja ihastelin minulle valmistettua burritoa. Meidän vakioburritoomme tulee Family Marketista saatava Mill Bakeryn leipä, soijarouhetta, herne-maissi-paprikaa, sipulia, tulista, itse tehtyä tomaattikastiketta, pehtoorinsalaattia ja pieni loraus kurkkumajoneesia sekä runsaasti kuivia mausteita.

cof
Päivällä tehdyn lenkin jälkeen kasvot alkoivat helottaa. Olivat varmasti säikähtäneet yhtäkkiä ilmestynyttä aurinkoa. Lähdin kävelylle iloitsemaan vähitellen virkoavaa katukuvaa, mutta loppujen lopuksi keskusta oli jo hiljentynyt ennen kuutta. Hyvä niin, sillä ilon aika ei kuulemma ole vielä. Uskomatonta, että vielä joskus tämäkin kevät on vain kaukainen muisto. Sellainen, jota emme loppujen lopuksi kuitenkaan muistele samalla tavalla kuin esimerkiksi isovanhempamme sotaa.

cofdavOikeastihan suurin osa lomapäivistäni on kulunut sängynpohjalla tai korkeintaan lähipuistossa. Kaikki on ollut vähän retuperällä. Siksi tämä puhelinkuvin koristeltu päivä tuntuu jopa huijaukselta, vaikka kaikki totta onkin.

Iltamme piti huipentua Santalahden nuotiopisteelle, joka sijaitsee melko lähellä alueen koirapuistoa ja järvenrantaa. Ei kuulosta hyvältä yhdistelmältä, mutta tällaisen ratkaisun ilmeisesti kaupunki on tehnyt. Meidän piti maistella loimun äärellä Poutun uutuus-Muu-kasvisgrillimakkaroita, jotka kuulemani mukaan napsahtavat huulilla kuin oikea kyrsä. Vaikken ole syönyt makkaraa ainakaan 10 vuoteen, tuo se silti mieleeni paljon hyviä muistoja.

Muistoja siitä, miten huoletonta elämä parhaimmillaan voikaan olla – vaikka tällä kertaa makkarat jäivät eväsrasiaan meidän palatessa häntä koipien välissä vanhan lähipuiston auringonlaskun kautta kotiin.

Teinit joivat puistossa likööriä ja pullonkerääjät taistelivat penkeille jääneistä tölkeistä. Tamperelaista helatorstairauhaa parhaimmillaan!

Kuvaatko arkeasi someen? Pidätkö arkisen menon seuraamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Lapseton äitikaveri

Minä ja ystäväni alamme olla siinä iässä, että lapsensaanti ei ole enää hämmästys tai poikkeus, vaan ihan tavallinen osa elämää. Vaikkeivät lapset kuulu omiin haaveisiini eikä minulla ole hoitoviettiä, en halua, että minun luullaan kammoavan vaahtosammuttimia. Miksi kääntäisin selkäni pienelle ihmiselle, joka on osa ystävääni?
anna_ennenaamukahviaeivoiKun ystäväpiirini ensimmäiset lapset syntyivät, olin 21–23-vuotias, kova juhlimaan ja innoissani lähinnä yliopisto-opiskelusta ja thaimaalaisesta ruoasta. Viikonloppu vauvan tapittaessa sitterissä olisi ollut painajainen ja merkitsi muutenkin lähinnä elämän kokonaisvaltaista tuhoa – vaikkei kyseessä ollut edes oma.

Lapsien astuminen elämääni tarkoitti kuitenkin jonkinlaisen aikakauden päättymistä. Ihan oikeaa aikuisuutta, vaikken missään nimessä ajattele, että vanhemmuus tekisi ihmisestä toisarvoisen hyvällä tai huonolla tavalla. Näen edelleen punaista siitä, miten äitiyden oletetaan määrittelevän naiseutta ja miten perheen perustamista pidetään edelleen ainoana elämän ihanteena.

Viimeisin tulokas ystäväpiiriimme syntyi marraskuussa. Nyt pieni tyttö on jo vilkas toukka, joka pyörii lattialla ja paukuttaa lelujaan pöytään. On yleisesti tiedossa, etten ole niin sanottu lapsi-ihminen niin ristiriitaiselta kuin ilmaisu kuulostaakin, eikä mieleni ole muuttunut perheen suhteen, mutten halua, että minun luullaan inhoavan pikkuisia. Hoitotätiä minusta ei saa enkä ole sylittelijä, mutta pienen ihmisen touhuja on ihan mukava seurata, etenkin, kun se ihminen on osa rakasta ystävääni.

On selvää, että mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän jälkikasvua tulee. Niin ihmiselämä usein menee, ja siksi tuntuu hyvältä, että olen löytänyt sisäisen tasapainoni lapsiasiassa. Vielä tulee aika, jolloin lapsiarki on taakse jäänyttä aikaa. Tulee aika, jolloin lapset ovat kasvaneet toukista käveleviksi olennoiksi ja lopulta aikuisiksi muutamien myrskyjen jälkeen. Tulee aika, jolloin katsomme heitä yhdessä ystäviemme kanssa ja mietimme, miten nopeasti aika meni ja kuinka viisaita heistä tuli. Kuinka mukavaa heidän kanssaan olisi istua iltaa!

Paitsi, että niiden mielestähän me olemme silloin noloja. Luonnonlaki sekin.

Mitä sinä ajattelet ystäviesi jälkikasvusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Rehelliset kuulumiset koronalomalta

Toukokuinen kesäloma keskellä korona-aikaa on ollut yhtä aikaa sekä ihania auringossa nautittuja retkieväitä että vaakatasossa satanutta räntää rakeilla höystettynä. Loma-ajankohta ei kaduta, mutta kieltämättä tänään teki mieli lopettaa koko vapaa, kun rakeet kolahtelivat poskiin pyöräillessä. Niin ihmeellinen luonto kuitenkin on, että ilta päättyi kellertävään auringonlaskuun. Sen antamalla energialla kerron, mitä minulle ihan oikeasti kuuluu.
covid-19_summer_ennenaamukahviaeivoi

Mieli. Kuten arvelin, ovat koronan aiheuttamat rajoitukset taanneet sen, että olen todellakin rentoutunut. En muista päiviä tai jaksa sopia menoja. Kun viikko sitten pyöräilin pitkin kaupungin ulkoilumaastoja, muistin yhtäkkiä, että jos asiat olisivat toisin, olisin juuri silloin ollut Tukholmassa kirsikkapuiden alla. Ensi viikolla olisin Reykjavíkissa, ehkä myös hotellilomalla Helsingissä. Koska tilanne on, mikä on, olen Tampereella, ja se saattaa olla parasta, mitä olen vähään aikaan kokenut. Tulee mieleen ihan opiskeluajat, jolloin elämä oli kokoelma satunnaisia töitä ja luentoja, joille nipin napin jaksoi herätä.

Keho. Vaikka koronakiloista ei saisi puhua, joudun ainakin nostamaan esiin lomakropan. En tiedä, onko syynä korona vai jonkinlainen aineenvaihduntaongelma, mutta toisin kuin kuvittelin, ei painoni ole pudonnut. Ehkä se on jonkinlainen lomakirous. Olen yrittänyt elää kurinalaisesti, mutta keho ei ole päässyt mukaan. Tärkeintä kuitenkin lienee se, että voi hyvin. Hartiat tosin ovat olleet aivan jumissa ja kädet puutuneet, ja siksi olenkin kehitellyt ties mitä sairauksia itselleni. Äitini sanoi hyvin, että ehkä sairaudet kannattaa sairastaa sitten, kun niitä on eikä silloin, kun niitä ei ole.

Ihmissuhteet. On ollut surullista huomata, että tarvitsen oikeasti kokonaisvaltaista vapaata hoitaakseni ihmissuhteitani. Jaksan kuunnella, olla läsnä, touhuta ja istua yömyöhään muiden sohvilla ja järven rannalla. Miksi en eläisi arkea, jossa kaikki tämä olisi mahdollista? Eikö se todella ole mahdollista? Mitä pitäisi tehdä toisin, että vapaus toteutuisi? Tänä iltana unelmoimme matkailuyrityksestä, joka veisi turisteja Lakeland-teemalla mökille ja rantakallioille. Olisiko se vapautta vai jälleen kerran muiden palvelemista tavalla, josta on aina halunnut vapautua?

Luovuus. Elän lomalla aina eri vaiheita. Nyt olen päässyt saamattomuustasolle. Jo lähi-Lidlissä käynti vaatii suunnittelua ja nilkkojen ojentelua. Unelmoin siitä, miten kirjoittaisin tunteja päivässä. No, olen lähinnä kuunnellut yläkerran vauvan huutoa ja lukenut Jodelia ja muita roskakeskustelupalstoja. (Jälkimmäistä ei moni muuten uskalla tunnustaa!) Kun olen kahdeksan virallisen lomapäivän jälkeen päässyt kokonaisvaltaisesti rentoutuneeseen tilaan, on luovuudelle vihdoin aikaa. Se vain surettaa, että täytyykö tätä samaa tilaa todella odottaa aina 11 kuukautta ja sitten vielä reilu viikko, että palautuu omaksi itsekseen.

Kuinka kauan sinulla kestää päästä lomaolotilaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Viisi elämääni eniten vaikuttanutta kirjaa

Viiden vaikuttavimman teoksen poimimiseen meni minulta vain muutama minuutti, sillä niin helppoja valinnat olivat. Sitten iski morkkis. Eikö vastaavissa listoissa pitäisi aina olla suuria klassikoita ja tiiliskiviopuksia? Nämä viisi jo vähän rispaantunutta kirjaa eivät nauti klassikkoasemasta, mutta ovat jättäneet minuun lähtemättömän vaikutuksen niin henkilökohtaisesti kuin kirjailijuuden suhteen.
kirjat_ennenaamukahviaeivoi

Esittelen kirjat siinä järjestyksessä kuin ne ovat astuneet elämääni.

Ranya ElRamly: Auringon asema (Otava 2002)

Luin Ranya ElRamlyn esikoisteoksen yhdeksännellä luokalla, sillä äidinkielen lopputehtävänämme oli kirjoittaa kattava essee teoksesta, laatia kuvitteellinen kirjailijahaastattelu ja pitää siitä suullinen esitelmä. Minun unelmani, minun painajaiseni.

Auringon asema on kuin pitkä, päättymätön runo suomalais-egyptiläisen perheen kipupisteistä. Jos nyt lukisin teoksen uudelleen, en tiedä, jättäisikö se liikutuksen sijaan jälkeensä tyhjyyden. Senpä vuoksi olen päättänyt Auringon aseman pysyvän kiinni. Lopputyön ja lukukokemuksen jälkeen olin varma, että minusta tulee kirjailija. Sitä en arvannut, että se veisi näin kauan aikaa.

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt (Otava 2010)

Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt vei minut täysin mukanaan ja sai suorastaan janoamaan kirjoittamista. Ahmin kirjan yhden yön aikana eräänä kesäiltana, kun makasin sängyssä hikisenä poikkeuksellisessa helteessä. En pystynyt lopettamaan.

Lemmikkikaupan tyttöjä ei ilmeisesti ole pidetty Snellmanin parhaimmistona, mutta lukukokemus onkin aina subjektiivinen. Minun kohdallani ikä varmasti vaikutti siihen, sillä luin teoksen lukioikäisenä. Muistelen kokemusta edelleen lämmöllä, enkä tiedä, haluanko tämänkään teoksen kohdalla kokea sitä uudelleen.

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos (Otava 2009)

Jos pitäisi nimetä yksi suosikkikirjailija, vastaukseni olisi ehdottomasti Anna-Leena Härkönen. Ihailen hänen uraansa, ja pidän poikkeuksetta kaikista hänen teoksistaan. Kukaan ei kuitenkaan – ei edes Härkönen – voi synnyttää mestariteoksia kerta toisensa jälkeen, joten aivan jokainen Härkös-romaani ei ole päässyt erinomaisuudestaan huolimatta top-listoilleni.

Suurimman vaikutuksen minuun on Härkösen tuotannosta tehnyt Ei kiitos, josta Samuli Valkama ohjasi elokuvan vuonna 2014. Harvoin jaksan nurista kirjoista tehdyistä elokuvaversioista, mutta Ei kiitoksen poikkeuksellisen osuvaa huumoria, tiheää ja hersyvää tunnelmaa ei vain voi taltioida valkokankaalle kirjan tavoin. Uskon, että Ei kiitos -lukukokemuksen jälkeen minustakin tuli rohkeampi kirjoittaja.

Paulo Coelho: Veronika päättää kuolla (Bazar 2007)

Paulo Coelhon teokset kuuluvat taiteelliseen etsikkoaikaani. Heh, eikö kuulostakin ylväältä? Seikkailin jossakin runouden, yli hilseen lentävien ajatusten ja kirjailijaminän välimaastossa ahmien kirjallisuutta ja ihaillen Coelhoa. Monet pitävät ilmeisesti häntä nimenomaan tekotaiteellisena valeälykkönä, ja kieltämättä hänen teoksiaan lukiessa alkaa epäillä sitä, onko niiden äärellä kiinni suuressa älykkyydessä ja syvissä ajatuksissa vai ovatko kirjan sivut täynnä roskaa ja ajatusten virtaa.

Veronika päättää kuolla teki kuitenkin minuun vaikutuksen siksi, että se oli kenties maanläheisin Coelhon teoksista. Kirja käsittelee nimensä mukaisesti kuolemaa, mutta loppuratkaisu tuo valoa. Lukukokemuksen jälkeen ajattelin paljon sitä, mitä tekisin, jos tietäisin kuolevani. Miten ihmiseen vaikuttaa se, että hän luulee kuolevansa, muttei kuolekaan? Tekevätkö kaikki parannuksen viimeisinä hetkinään?

Hannele Harjunen (toim.) & Katariina Kyrölä (toim.): Koolla on väliä! Lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli (Like Kustannus Oy 2007)

Viimeiseksi tärkeäksi teokseksi nostan Hannele Harjusen ja Katariina Kyrölän toimittaman kulttuurisosiologisen puheenvuorokokoelman lihavuudesta. Kirja oli toinen tenttikirjani yliopistoaikana, ja halusin ostaa sen omakseni. Teos imaisi minut täysin mukaansa, ja silloin luulin, että kaikki tentit sujuisivat yhtä intohimoisesti. (Ei pitänyt paikkaansa.)

Kehoni on ollut tarkastelun alla koko elämäni. Olen aina ollut vääränkokoinen, ja olenpa sitten lihonut tai laihtunut, on kehoani aina kommentoitu: parjattu, kehuttu, kannustettu ja kauhisteltu.

Harjusen ja Kyrölän teos osoittaa, että lihavuudesta – siis kehosta ylipäätään – pitäisi puhua muistakin kuin ongelmalähtöisistä ja terveyskeskeisistä näkökulmista. Koolla on väliä! sai minut ymmärtämään, mikä yhteiskunnassa ihan oikeasti on pielessä ja miksi minunkin kehoni on kokenut sen, mitä on.

Mitkä teokset ovat vaikuttaneet sinuun eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Työtilan uusi kuningas viidakosta

Raahustin vappupäivänä railakkaan juhlaillan jälkeen piiskaamaan itseäni yhdeksän kilometrin lenkille. Viimeisellä korttelisuoralla jäin tutkimaan pesulan mainosta, jolta huomion varasti naapuriliikkeen ikkunalla istunut apina. Minun oli saatava se – ja nyt viikkoa myöhemmin olen typerän onnellinen apinalampun omistaja.
apinalamppu_k5living_ennenaamukahvia_1apinalamppu_k5living_ennenaamukahvia_2apinalamppu_k5living_ennenaamukahvia_3apinalamppu_k5living_ennenaamukahvia_4Jos ajattelee ihmiselämää ja kansainvälisiä kriisejä, eivät ne varmasti vaadi apinalampun hankkimista, mutta joskus asiat muuten etenevät siihen pisteeseen, että arkea on mahdotonta jatkaa ilman uutta aarretta. Koen harvoin pakottavaa tarvetta ostaa roinaa, joten silloin, kun jotakin haluan, aivan taatusti toteutan sen.

Pikainen hakukoneselailu osoitti, että ainakin täällä koti-Tampereella apinapöytälamppuja saa kätevimmin Hämeenpuistossa sijaitsevasta K5 Living -sisustusliikkeestä, jolla on myös nettikauppa. Poikkeustilan aikana satasen maksanutta vekkulia ostosta voinee perustella itselleen paikallisen yrityksen tukemisella, eikö vain?

Vaikka tänä tavallisena keskiviikkona apinalamppu on päiväni kohokohta, arastelen edelleen sisustuksesta kirjoittamista blogissani, sillä koen, että elämässä on ehdottomasti tärkeämpiäkin asioita, ja sen lisäksi en missään nimessä ole sisustusguru tai edes alan harrastaja. Suurin osa kotimme tavaroista on tehty ties missä valtiossa ja ostettu erään ruotsalaisen jättimerkin myymälästä, ja värimaailmassa olemme luottaneet sokeasti ja liian helposti valkoiseen. Ehkä silloin tosin osaa arvostaa veikeää eläinvalaisinta tavallista enemmän.

Kun on tottunut lähinnä syömään sata euroa, tuntuu sen laittaminen lamppuun paljolta, mutta loppujen lopuksi se on pieni hinta sekä jokapäiväisestä silmänilosta että #supportyourlocal-ideasta.

K5 Livingin kivijalkakauppa sijaitsee Tampereella osoitteessa Hämeenpuisto 33.

Tuetko koronan aikana enemmän paikallisia yrittäjiä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa