Alle vuodessa neliöstä pikkukaksioon

Monet haaveilevat yhä suuremman kodin hankkimisesta, mikä on samalla yksinkertainen symboli elämässä etenemiselle. Me teimme toisin ja vaihdoimme neliöstä pieneen kaksioon. Kyllä kannatti! Miksi? Mitä saimme ja mistä luovuimme?

Jos haluaa asua Tampereen keskustassa, ei vuokrataso vaihtele niin paljon, että asuntoa vaihtamalla säästäisi merkittävästi. Toki voi valita, maksaako uusista pinnoista tai lisähuoneista, mutta jos haluaa asua kohtuullisessa kunnossa olevassa asunnossa keskusta-alueella, joutuu siitä joka tapauksessa maksamaan 800–1000 euroa kuukaudessa.

Neliömme Amurissa maksoi 1000 euroa kuukaudessa sisältäen saunan, parvekkeen ja maksuttoman parkkialueen. Muuttomme jälkeen vuokra ponnahti yli 1100 euroon. Siirtyessämme ydinkeskustaan saunalliseen, neloskerroksen parvekkeelliseen kuudenkymmenen neliön kaksioon vuokra putosi vajaalla parilla sadalla eurolla. Se oli toki positiivinen muutos, muttei niin merkittävä säästö, että nimenomaan siksi olisi kannattanut muuttaa. Me vaihdoimme maisemaa sekä kiinteistöllisistä syistä että ihan vain vaihtelun vuoksi. Toiselle meistä 15 vuotta Amuria riitti, ja minäkin olin viiden vuoden jälkeen valmis kaupunginosan hiljentyessä.

Emme olisi koskaan uskoneet, että taipaleemme Stockmannin kupeessa päättyisi melkein ennen kuin ehti alkaakaan kunnolla. Mutta niin vain suuremmat voimat päättivät toisin, mikä antoi myös rohkeutta katsella ympärille vähän laajemmin. Keskustan ongelmat – jatkuva pilven haju, yleisesti raju huumeiden käyttö, piikittäminen, levottomuus ja tappelut – lävähtivät päin näköä, ja kun tiesi joutuvansa luopumaan asunnosta, muuttui ympäristö sietämättömäksi.

Pakottavista syistä hidas irti päästäminen tarjosi kuitenkin yhteiskunnallisten ongelmien pureskelemisen lisäksi mahdollisuuden miettiä, mitä oikeasti haluamme asunnoltamme, mistä haluamme maksaa ja missä tarkalleen asua. En tietenkään kerro tarkkaa sijaintiamme, mutta me päätimme pysyä ydinkeskustan alueella sopivan rauhallisessa sopukassa, joka ainakin toistaiseksi on myös ympäristöltään vastannut kaikkia odotuksiamme itse asunnosta puhumattakaan. Voin todellakin kutsua tätä unelmakodikseni. Omistamisesta en haaveile, joten vuokralla asuminen tässä on parasta, mitä voin kuvitella.

Mutta mistä siis luovuimme ja mitä ihan oikeasti saimme, kun vaihdoimme läntisen suurkeskusta-alueen neliön ydinkeskustan pieneen kaksioon?

Luovuimme oikeasti konkreettisesti vain reilusta 20 asuinneliöstä ja kirjahyllystä, joka oli ainoa huonekalu, jolle ei löytynyt järkevää sijoituspaikkaa. Se ei tosin haitannut, sillä vaatehuoneessa on kuin kirjoille luotu oma hyllykkökokonaisuus, josta on helppo ihastella rakkaita opuksia.

Työhuoneeni vaihtui ensimmäisessä uudessa asunnossamme työtilaan, ja nykyisessä kodissamme työpöytäni kiertävät makuuhuoneen seinää. Pidän siitä itse asiassa enemmän kuin työtila- tai -huoneratkaisusta, sillä näin myös makuuhuone on koko ajan hyötykäytössä. Turha tila on siis minimoitu koko asunnossa, jossa on makuuhuone, avokeittiö, olohuone ja kylpyhuone-saunakokonaisuus sekä eteinen kaapistoineen.

Uusi koti antoi meille näkymät Tampereen kattojen ylle ja maiseman, jonka horisontissa siintävät harjun korkeimmat talot, Näsinneula, Näsijärven rantaviivan uudet tornit ja monet keskustan maamerkit. Kun katseen kääntää toiseen suuntaan, voi nähdä tukkijunan suuntaavan pohjoiseen. Maailma ei nuku, vaan sulkee syliinsä turvaan.

Saimme myös taloyhtiön täynnä sopivaa vilskettä. Hellyttävän cockerspanielin, joka pelkää yli kaiken maastopyörää ja opettelee kuuliaisesti kulkemaan sähköovista. Lapset, jotka laulavat äitinsä perässä laahustaessa joululauluja omin sanoin. On piristävää, kun rappukäytävässä ei enää haise ehta uloste ja kaalikääryleet, kun lippu ei ole joka viikko puolitangossa ja kun hissi on niin kovassa käytössä, että omaa vuoroa täytyy odottaa.

Tervetuloa elämä!

Mitä sinä vaadit kodiltasi tai asuinympäristöltäsi? Miten asut? Minkälaisia ajatuksia asuminen ylipäätään herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Laiskan leipurin vegaaninen valkosuklaa-pipariherkku

Kuten niin usein leipomuksiini kuuluu, ei tämäkään herkku syntynyt täydellisenä ensi yrittämällä, mutta sitähän varten reseptejä testataan, ettei muiden tarvitsisi tehdä samoja virheitä. Tätä jälkiruokaa ei tarvitsisi lokeroida erikseen vegaaniseksi, sillä jokainen voi oman harkintansa mukaan vaihtaa ainesosat eläinperäisiin. En suosittele, mutta jouluna ei nipoteta! Lupaan myös, että piparin inhoajatkin jaksavat syödä jälkiruokakupposen tyhjäksi.

Vaikka meillä astianpesukone onkin, lähtökohtani jokaisen reseptin ideointiin on mahdollisen matala tiskivuori, lämpötilapelleilyn välttäminen ja lyhyt valmistusaika. Lämpötilapelleilyllä viittaan kaikenlaisten mittareiden käyttämiseen ja kiehumispisteiden tarkkailuun.

Suurin haaste tässä herkussa minulle oli glögikiille, joka tuhosikin ensimmäisen testierän kokonaan. Olen aina ennen käyttänyt agar agaria, mutta tällä kertaa päädyin ostamaan Dr. Oetkerin Vegegeliksi nimettyä hyydyttäjää, joka ei siis sisällä eläinperäisiä ainesosia. Testasin vegegeeliä ensimmäisen kerran jo kaksi vuotta sitten, jolloin tein joko itse virheen kuumentaessani jauhetta tai sitten vegegeeli ei ollut vielä kehittynyt niin paljon, että sen hyytymisteho olisi vetänyt vertoja agar agarille. Toista oli nyt, ja se olikin ensimmäinen erä pilalle menneeseen satsiin.

Valkosuklaaseokseen yksi pussi vegegeeliä sopi mainiosti, vaikka suklaa kiinteyttää massan jähmettyessään muutenkin, eli siihen ei ole pakko käyttää vegegeeliä. Itse laitoin varmuuden vuoksi, hyytymättömyys kun yleensä on syy leivontaepäonnistumisiini.

Glögikiille taas vaatii ehdottomasti hyydyttäjän, mutta jos sitä käyttää kuten minä, lopputuloksena on marmeladiklöntti ihanan tutisevan kiillepinnan sijasta. (Älä siis laita kahta pussia vegegeeliä suositusta puolet pienempään määrään nestettä.) Jos vegegeeli toimii kuin unelma, riittää yksi pussi, ehkä jopa puolikas, hyydyttämään glögin. Minä käytin valmista glögijuomaa, mutta sen maku jäi niin hailakaksi, että inasen vedellä ohennetulla glögitiivisteellä voisi saada ihmeitä aikaan.

Valkosuklaa-pipariherkku

Seitsemän annosta

Pieniä jälkiruokapikareita | Annas-piparkakkuja maussa polka 75 g (yksi paketti on 150 g)

Valkosuklaakerros

2 rkl margariinia | 150 g vegaanista tuorejuustoa (esim. Oatlyn PåMackan) | 1 dl kookosmaitoa | 2 rkl sokeria | 70 g valkosuklaata (esim. Dammenberg Worry Free -kermasuklaa | 1 pss Dr. Oetkerin Vegegeliä

Glögikiille

0,5–1 dl glögitiivistettä + loraus vettä TAI 0,5–1 dl valmista glögijuomaa | 1 pss Dr. Oetkerin Vegegeliä

1. Sulata margariini mikrossa ja murskaa joukkoon vajaa puolet pipareista karkeasti ja laiskasti samassa sulatuskupissa. Siirrä sivuun muutama suurempi pala koristelua varten. Annostele piparkakku-margariiniseos jälkiruoka-astioihin. Siirrä kulhot jääkaappiin jähmettymään, jos voimia riittää.

2. Sulata valkosuklaa mikrossa muutaman sekunnin pätkissä tai ahkeroi suklaa sulaksi vesihauteessa, jota ehdottomasti suosittelen, sillä valkosuklaa palaa äärimmäisen helposti. Lisää tuorejuusto ja sokeri suklaasulan joukkoon.

3. Kaada kookosmaito kattilaan ja lisää Vegegel joukkoon. Kiehauta niin, että vegegeeli sulaa kookosmaitoon paakkuuntumatta, ja sekoita niin kauan, että seos paksuuntuu. Kookosmaidon voi korvata myös kauramaidolla, jolloin lopputulos ei ole yhtä maukas, mutta aivan kelpo.

4. Lisää kookosmaito-vegegeeliseos valkosuklaa-tuorejuustomassan joukkoon. Sekoita sileäksi, ja annostele piparimurun päälle jälkiruokakulhoihin. Painele seos mahdollisimman tasaiseksi niin, ettei pinnalle jää railoja. Siirrä kupit taas jääkaappiin, jos intoa piisaa.

5. Mittaa kattilaan joko glögijuomaa tai glögitiivistettä lantrattuna lorauksella vettä. Lisää joukkoon vegegeeli ja kiehauta niin, että seoksesta tulee sileää ja hieman paksuuntunutta.

6. Kaada glögikiille valkosuklaaseoksen päälle, ja anna jälkiruoan jäähtyä huoneenlämmössä hetki, ja kun se on viilennyt, siirrä herkut jääkaappiin jähmettymään. Vegegeeli hyytyy nopeasti, joten herkutella voi heti, kun glögikiille on tarpeeksi kiinteää.

7. Ripottele päälle karkeasti murskattuja pipareita. Siisti tarjoilukulhon reunat esimerkiksi kostutetulla pumpulipuikolla, kuten amatööri, tai etsi toimitukseen sopiva parempi työkalu.

Luotatko joulupöydässä perinteisiin vai kokeiletko uusia reseptejä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Unohda perhe ja perinteet! Vaihtoehtoisia joulunviettotapoja

Vaikka tällä hetkellä tuntuu siltä, etten voisi viettää joulua ilman perhettäni, minua kiehtoo paljon se, millaista olisi heittää kaikki perinteet, tavat ja odotukset romukoppaan ja viettää joulu tyystin toisin kuin niin sanotusti kuuluisi. Siksi kehittelin muutamia ideoita, miten joulua voisi viettää ranttaliksi laittamalla olematta kuitenkaan kovin hurja. Nämä ideat eivät huomioi koronatilannetta, joten säästän ne ajatuksen tasolla tulevaisuuteen.

Joulu risteillen

Risteily jouluaattona on eläkeläishaaveeni, vaikka elämäähän ei kannata elää tulevaa, kaukaisuudessa siintävää ajanjaksoa varten. Periaatteessa risteilyn voisi siis toteuttaa milloin tahansa vapauttaen itsensä samalla kaikesta jouluhässäkästä, mutta samalla saisi kuitenkin osansa laivan övereistä joulukoristeista ja makeantuoksuisesta buffetista, jossa ehdottomasti välttelisin kaikkia jouluruokalajeja.

Vaellukselle jouluna

Minut tuntevat varmasti nauravat tämän ehdotuksen luettuaan. En varsinaisesti ole sudenpentu, mutta kaikenlaistahan voi visioida. Miten vavahduttavaa olisi vaeltaa pimeydessä, ehkä jopa valkoisten hankien keskellä tähtitaivaan alla kaikessa hiljaisuudessa. Rauhoittua ja kohdata oma pienuutensa kaiken kuluttamisen sijasta.

Joulu hiekkarannalla

Ensimmäinen lumeton joulu koitti elämäni aikana, kun olin 14-vuotias. Se oli lämmin, märkä ja kaikin puolin surkea joulu sään puolesta – kuin syksy, mutta pahempi eikä yhtään tunnelmallinen. Lapsesta asti ajattelin, ettei lumetonta joulua voisi tulla, sillä maahan oli aina viimeistään edeltävillä viikoilla satanut kunnon kerros valkoista hattaraa, vaan ilmasto ja sen lämpeäminen päätti toisin. 15 vuodessa on valkeasta joulusta tullut ihme, ja samaan aikaan perusharmaa neljäs adventti on muodostunut niin normaaliksi, ettei siinä tunnu joulu etelän lämmössä sokilta. Mutta se, että katselisi valkealla hiekkarannalla auringonpaahteessa sinistä merta voisi jo olla kokemus, etenkin, jos viitsisi samalla juhlia joulua oikein kunnolla. Jouluhan on nimittäin mielentila, ei sääilmiö.

Joulu aivan yksin tarkoituksella

En toivo, että kukaan, joka ei halua, joutuu olemaan yksin jouluna. Kaiken tavarapaljouden, vilkkuvien valojen ja krääsän keskellä haaveilen kuitenkin joskus täydestä hiljaisuudesta. Siitä, että viettäisi tietoisesti joulun aivan yksin. Söisin hyvin, katselisin tv:tä enkä puhuisi sanaakaan moneen päivään. Vastaisku sosiaaliselle pommille!

Joulu muita auttaen

On aika kliseistä haaveilla lottovoitosta ja siitä, miten auttaisi sitten muita. Apua, kun voi tehdä niin monella tavalla, vaikkei rahaa olisi yhtään. Jos päästäisi itse irti jouluperinteistä, voisi antautua muiden auttamiselle. Olisiko joulumieli entistä aidompaa ja puhtaampaa, kun pyhäpäivät käyttäisi ajatellen oikeasti muita eikä tippaakaan itseään?

Ei joulun viettoa lainkaan

Loppujen lopuksi joulu on vain tapa. Tavat voivat muuttua siinä, missä perinteetkin uusiutuvat. Mitä, jos joulua ei viettäisikään ilman, että päätös olisi sidottu minkään uskontokunnan sääntöihin? Jos valitsisi, ettei joulu tule tänä vuonna ja katsoisi, miten torstai vaihtuu perjantaiksi ja ennen pitkää koittaa sunnuntai ja arkeenpaluu?

Mitä vaihtoehtoisia joulunviettotapoja keksit? Oletko jopa testannut jotakin ehdotustani?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Naked Attraction Suomi: Nakuohjelmat on helppo tuomita ja tuhota tärkeästä viestistä huolimatta

Alastomuudella ratsastava suomalaisversio kohutusta brittiformaatista Naked Attractionista kompastuu omaan sanomaansa. Miten olla kehopositiivisuuden asialla, jos ohjelman ydin on pelkästään ulkonäön perusteella tehtävä arviointi?

Kuva: Discovery Finland

Alastomuus on helppo valita vetonaulaksi melkein mihin tahansa, vaikka todellisuudessa teeman tyylikäs toteuttaminen ja liittäminen yhteiskunnalliseen keskusteluun on vaikeaa etenkin, jos se puetaan viihdekaapuun. Se nuttu nimittäin oikoo mutkia ja peittää alleen monesti kaiken asiasisällön.

Discoveryn mukaan Naked Attraction Suomen idea on etsiä ”tosirakkautta käänteisessä järjestyksessä” ja ”avata käsityksiä siitä, mistä ihminen viehättyy toisen kehossa”. Kuten niin monien tosi-tv-rakkausformaattien kohdalla, on vaikea uskoa, että tosirakkaus asuisi Naked Attractionin värikkäissä lasikopeissa, vaikka voihan se toki piillä missä tahansa, eikä viihdealastomuus oikeuta lyttäämään rakkauden etsintää. Parinvalintahan on aina sattumaa, eikä siinä vatsamakkara tai luiseva reisi sano viimeistä sanaa, joten on toisaalta aivan sama, katsooko toista ensin alakertaan kuin yläkertaan.

Naked Attractionin ydinidea haastaakin pohtimaan ensivaikutelman ihannointia, sillä yleensä ensivaikutelman määrittelevät ihmisen olemus, tyyli ja kasvot – ne kun julkisilla paikoilla ja perusarjessa ovat pakaroita ja peniksiä enemmän esillä. Naked Attractionin idealla voisi tosin asetella riviin vaikka varpaankynsiä ja arvioida sitten yhtä vedenpitävästi potentiaalisen kumppanin viehättävyyttä. Ruumiinosat eivät ole yhtä kuin seksuaalisuus, joka on yksinkertaistettuna tuntemuksia, ajatuksia, käyttäytymistä ja tekoja.

Ohjelman teemoiksi on Discoveryn tiedotteessa nimetty kehojen moninaisuus, kehorauha ja ulkonäköpaineet, joista keskustelua osallistujien kanssa käy sarjan juontaja, erityistason seksuaaliterapeutti Marja Kihlström. Vaikka Naked Attraction taipuu perusviihteeksi, on positiivista se, että sarjaan on otettu mukaan alan asiantuntija, sillä muuten silmille saattaisi lävähtää melkoinen nakuilun villilänsi, jossa valinnat eivät linkittyisi senkään vertaa luvattuihin teemoihin kuin nyt.

Jotakin formaattiin kohdistetuista odotuksista kertoo se, että Iltalehden mukaan ”katsojat raivostuivat” Naked Attraction Suomen trailerista, jossa sukupuolielimet, pakarat ja rinnat sensuroitiin (IL 5.12.2020). Näin innokkaita kehopositiivisuuden ja -rauhan kannattajia olemme! Innokkaimmat visualistit voivat huokaista helpotuksesta, sillä itse ohjelmaa ei sensuroida. Ohjelman perisynti ei siis ehkä olekaan sen idea, vaan katsojat, jotka eivät hae siltä ajankohtaista keskustelua ja näkökulmia kehoon liittyviin teemoihin.

Niille, joihin parinhakuohjelmat iskevät ja jotka innostuvat sukupuolielinhihittelystä, Naked Attraction Suomi tarjoaa taatusti keskustelunaihetta, vaikka lienee syytä epäillä, ettei ohjelman aikana tai jälkeen keskustella niinkään yhteiskunnallista teemoista, vaan vehkeiden koosta ja karvoituksesta.

Naked Attraction Suomea arvioidessa on myös hyvä muistaa, ettei se ole manifesti vaan viihdettä, jota sarja tekee ratsastaen sillä, mikä usein parhaiten myy: alastomuus. Sen välittäjänä oleva keho – kehollisuus ylipäätään – on kuitenkin niin moneen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja rakenteeseen liittyvä kokonaisuus, ettei sen soisi suositussa formaatissa jäävän rooliin, jossa tärkeintä on se, minkälaiset tissit ja mahan se parinhakijalle tarjoaa ja onnistuuko se miellyttämään valitsijan silmää.

Naked Attraction Suomi on katsottavissa Dplay+:ssa 4. joulukuuta 2020 alkaen.

Minkälaisia ajatuksia formaatti herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vähänpä tiesin – eli kaikki, mikä meni tänä vuonna pieleen

Ihmisellä on tapana muistella suurella pieteetillä kulunutta vuotta ja maalata ties mitä kuvia tulevasta vuodesta. Viime vuoden lopulla yritin olla kuitenkin äärimmäisen rehellinen, ja oikein mehustelin sitä, miten vuoden päästä lukisin vanhan juttuni 10 syytä, miksi 2020 on minun vuoteni ja miten saisin huomata suunnitelmien toteutuneen. Monesta kohdasta olin aivan varma ja osa pelotti, mutta suurinta osaa tulevista käänteistä en olisi koskaan kuvitellut todeksi. Vaikka vuotta on jäljellä vielä kolme viikkoa, ihmeitä tuskin on luvassa.

Julkaisin tulevan vuoden tunnelmointiartikkelin 31. joulukuuta 2019. Eikö tunnukin lähinnä pilkalta koko teksti? Kursivoidut kohdat on alkuperäisestä jutusta.

1. Teen suuren elämänmuutoksen. En muuta maalle tai yhtään mihinkään, mutta päästän irti energiaa vievistä asioista, sillä nyt se on taloudellisesti mahdollista.”

Voi Anna, väärin! Todellakin muutat. Ja vieläpä kahdesti!

2. Aloitan julkisen työnhakukampanjan. Se jännittää siksi, että pelkään nolaavani itseni.”

No, alkoihan se, mutta toistaiseksi on tullut alan termein vain liidejä.

3. Hankkiudun vararenkaastani eroon. Haluan takaisin muutama vuosi sitten koetun hyvän ja kevyen olon, jolloin tunsin aidosti rakastavani kehoani.”

Perseelleen meni. Paino nousi. Aikaa kehonhuollolle ei muka ole ollut.

4. Karsin ja myyn kaikki turhat tavarani. Minimalistia minusta ei tule, mutta kaappini ovat täynnä jopa kuusi vuotta vanhoja papereita, että on jo aikakin siivota. Samalla kierrätän ja myyn vaatteet, joita en ole käyttänyt viimeiseen viiteen vuoteen.”

Näin tapahtui! Mutta ei olisi tapahtunut ilman muuttoja. Kävin läpi kaikki säilömäni paperit ja poltin henkilötietoja sisältäneet turhuudet. Myin paljon vanhoja tavaroita, ja jäljellä ovat ainoastaan tarpeelliset huonekalut.

5. Kirjoitan sen pirun proosateoksen loppuun. Tarina ei saa enää jäädä elämän alle.”

En kirjoittanut, mutta edistynyt olen. Vuosi on heittänyt häränpyllyä, joten energiaa ylimääräiseen ei ole ollut.

6. Luen kaikki kirjakaappini lukemattomat teokset. Elämä asuu paperisilla sivuilla, kunhan muistaa, että sitä on myös niiden ulkopuolella.”

Keskityin e-kirjoihin.

7. Jos minulla on energiaa, perustan myös ruokablogin ja harjoittelen ruokakuvaamista.”

En perustanut, en jaksanut enkä harjoitellut ruokakuvaamista. Kuvasin vähemmän kuin ikinä. Että sellainen menestystarina.

8. Nautin sydämeni kyllyydestä monista suurista juhlista, joita on tiedossa jo tällä hetkellä ainakin neljä.”

Mitähän nämä juhlat siis mahtoivat olla? Neljät juhlat… Ihme kyllä vanhempieni kuusikymppiset toteutuivat, niin myös ystäväni polttarit ja häät maltillisen vierasmäärän ansiosta ja otollisen ajan eli kesä-heinäkuun taitteen vuoksi. Mutta noin muuten puhe suurista juhlista tuntuu jopa laittomalta. Ajatella, että korona oli vain nurkan takana, eikä kukaan osannut aavistaa tulevaa ihan oikeasti.

9. Aion olla parempi ystävä ja puoliso. Enemmän läsnä ja vähemmän puhelimella. Se lähtee siitä, että olen myös itselleni parempi.”

Noh, en voi väittää, että ainakaan puhelimen käyttö olisi vähentynyt. Mutta olen kyllä ollut enemmän läsnä.

10. Käytän rahaa järkevästi, nautin pienestä ja arvostan ilmaista. Aloitan toivottavasti sijoittamisen, sillä näillä näkymin äkkirikastumista ei ole tiedossa muullakaan keinolla.”

Olisin käyttänyt rahaa järkevästi, jos se olisi ollut mahdollista, vaan elämäpä heitteli siten, että tähän vuoteen upposi enemmän rahaa kuin mihinkään vuoteen koskaan. Mutta sellaista se on.

Vuosi 2020 on opettanut sen, että elämä todellakin on arvaamatonta, ja loppujen lopuksi mitään ei voi suunnitella etukäteen. Voi vain valmistautua ja toivoa parasta.

Mikä sinun vuodessasi meni pieleen? Nyt saa valittaa luvan kanssa!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Neljän sukupolven näkemyksiä itsenäisyydestä työväen Tampereella

Suomi-neidon jäljelle jäänyt käsi lienee jo ryppyinen, Utsjoen ylle piirtyneet hiukset harmaat ja harvenneet. Mitä muuta voi 103-vuotiaalta odottaakaan? Joulukuun kuudennen päivän kunniaksi kerron neljän tamperelaisen ajatuksia itsenäisyydestä. Postuumisti näkemyksensä kertovat sisällissodan kokenut nainen ja hänen viisi vuotta sotinut poikansa, kun taas nykyaikaa edustaa pojan kuusikymppinen tytär ja hänen tyttärensä – minä.

Ida, s. 1896, kertojana pojantytär

”Ida ei varsinaisesti koskaan puhunut Suomen itsenäistymisestä, mutta mutisi toisinaan sisällissodasta. Narisevalla äänellä olohuoneen nurkassa hän kertoi siitä, miten kansalaissota oli hirveää aikaa. Ida joutui vankileirille, josta vapautui ihmeen kaupalla ennen aamun teloitusta, eikä meistä kukaan tiedä, miksi. On vain arvauksia. Sisällissota jätti jälkeensä repaleisen Tampereen ja ihmisiä ilman kansalaisoikeuksia. Ne Idakin menetti. Hänelle jäi kuitenkin usko Suomeen ylipäätään, koska hän ei esimerkiksi monien muiden tavoin eronnut kirkosta, vaan pysyi jäsenenä kuolemaansa saakka. Uskon, että kaikkien kauheuksien jälkeen Ida arvosti turvallisuutta, vaikken tiedä, osasiko hän ajatella sitä nimenomaan itsenäisyyden ansiona, koska maan alkumetrit olivat olleet niin järkyttävät.”

Paavo, s. 1920, kertojana tytär

”Paavo passitettiin jatkosotaan ensimmäisten joukossa kaksikymppisenä. Taakse jäivät vaikeat kotiolot ja uraa povaava urheiluharrastus. Kotiin hän pääsi piirua vaille 25-vuotiaana jatkosodan päätteeksi, mutta sota piti huolen siitä, ettei paluuta jalkapallokentille ollut, ja työtä täytyi etsiä muualta. Isä ei haavoittunut taisteluissa, mutta henkiset arvet olivat suuret. Sen olen ymmärtänyt kunnolla vasta aikuisena kauan isän kuoleman jälkeen. Sodasta ei puhuttu kotona. Isä vastasi, kun kysyttiin, mutta yleensä vasta muutaman paukun jälkeen. Isä ei ihannoinut itsenäisyyttä erityisesti, mutta luulen hänen olleen tyytyväinen siitä, mitä kaikki tekivät kotimaansa eteen. Isästä tuli tavallinen työssä käyvä, perheellinen kunnan työntekijä, joka tosin tarttui liian usein pulloon. Sotaveteraanien arvostaminen kasvoi vasta 90-lukua lähestyttäessä, joten ei ihme, että mielen kuntouttaminen oli jäänyt puolitiehen aikanaan. Jälkikäteen tuntuu itse asiassa aivan käsittämättömältä, kuinka alkeellista psyyken hoitaminen tuolloin oli. Ville Kivimäen Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 (WSOY 2013) on silmiä avaava teos, jota suosittelen kaikille.”

Ritva, s. 1960

”En ajatellut lapsena olevani sotaveteraanin tytär. Eihän se myöskään ollut mitenkään erityistä, sillä monien vanhempien lasten isät olivat olleet sodassa, eikä siitä puhuttu. Elettiin vain niin kuin ennenkin. Kun veteraaneja oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen ikänsä puolesta jo paljon, alettiin heitä mielestäni vasta silloin arvostaa. Se tuntuu pahalta ottaen huomioon, missä oloissa ja minkälaisen paineen ja kuolemanpelon alla miehet viettivät vuosia. Kiitokset sai päällystö, mutta ne sotilaat, jotka antoivat henkensä kauppatavaraksi, jäivät huomioitta pitkään. Sydämeeni sattuu, kun ajattelen, miten nuoria suurin osa sotilaista oli. Pohdin usein myös sitä, mitä isä ajatteli Rukajärvellä laukausten äänten peittäessä linnunlaulun ja havupuiden kahinan. Olen ylpeä isästä sekä hänen ja kaikkien muiden uhrauksista, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä kiitollisempi olen itsenäisyydestä ja siitä valtavasta kehityksestä, jonka Suomi on saavuttanut.”

Anna, s. 1992

”Itsenäisyydestä on vieläkin vaikea puhua ilman veteraaninäkökulmaa, enkä tiedä, milloin Suomi pääsee eteenpäin sisällissota- ja maailmansotakeskustelusta. En tiedä, tarvitseeko edes. Ehkä ne ovat tapahtumia, jotka leimaavat maatamme ikuisesti, vaikka asianosaisia ei kohta enää ole. Sodat ovat uusi Kalevalamme, yhteiskuntamme syntykertomus. Pohdin usein sitä, miksi juuri Suomi onnistui nousemaan takapajuisesta metsätilkusta yhdeksi maailman parhaista maista. Olen tullut siihen tulokseen, että jostain kaivautui sattuman kaupalla viisaita ihmisiä tekemään järkeviä päätöksiä sydämellä, ja olenpa kiittänyt mielessäni myös Arvo Ylppöä neuvolajärjestelmän perustamisesta. Terveys, kuten olemme saaneet huomata tänä vuonna, on yksi yhteiskunnan kulmakivistä. Arjessa herään välillä ihmettelemään myös sitä, miten turvallinen maa Suomi on. Turva lienee se, mihin itsenäisyys kiteytyy. Me olemme päässeet turvaan ja onnistuneet luomaan turvallisen yhteiskunnan, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö epäkohtia olisi. Kaikkialla on, mutta itsenäisyydessä parasta on se, että vakaa yhteiskunta selviää kyllä.”

Mitä sinä ajattelet itsenäisyydestä? Kenen kertomukseen samastut eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Siitä on aikaa, kun…

Mitenhän sitä palaisi maailman surkeimman loka- ja marraskuun jälkeen taas sorvin ääreen? Olisi niin paljon sanottavaa ja niin paljon raportoitavaa, mutta samaan aikaan takaravoissa jyskyttää ajatus siitä, ettei ketään kiinnosta. Oikeasti pitäisi vain laittaa julkiseksi uskomattoman hyvä burritoresepti ja olla välittämättä mistään. Aistin vahvaa turnausväsymystä, jota muuten vihaan sanana. Koronakurjuus alkaa syödä voimia, ja sen lisäksi henkilökohtainen elämäni on tarjoillut muutoksia ja takapakkeja jo kesäkuun alusta alkaen. Siksi tähän melankoliseen, taas yhdet jäähyväiset sisältävään hetkeen sopiikin hyvin Karoliina Pentikäisen ”Siitä on aikaa, kun…” -blogisapluuna, jota muokkasin mielivaltaisesti.

…bloggasin viimeksi. Radiohiljaisuus. Ajatella, jos radio katoisi maailmasta. Radioaallot jäisivät kyllä jäljelle, mutta jos radio mediainstituutiona katoaisi, vaikenisi maailma, vaikkei se enää pyöri radion ympärillä. Radiohiljaisuus symboloi kuitenkin kaikkea julkista hiljaisuutta ja tuntuu niin loputtomalta. Mutta totta on se, etten ole ollut näin kauaa hiljaa blogissani vuosiin. Liki kolme viikkoa tyhjyyttä. Sinä aikana olen kokkaillut, lenkkeillyt ja katsonut paljon sarjoja.

…elin ajattelemalla vain rahaa, en terveyttä. On huvittavaa ajatella, miten ennen elämysten toteutumisen määritteli raha, nyt terveys. Ja sehän on ironista, että kun aikaa ja mahdollisuuksia olisi, on jokin suurempi voima, pandemia, joka viheltää pelin poikki heti alkuunsa.

…kävin uimahallissa. Sen täytyi olla tammikuun 2020 alkua. Löysin silloin Stockmannin etukortin hallin pukukaapista. Hetki sen jälkeen, kun olimme ystäväni kanssa keskustelleet siitä, mitä jos niin kävisi. Ja niin todella kävi!

…tunsin suurta inspiraatiota. Varmaan noin kuukausi sitten. Kun kirjani tuli ulos, viimeiset mehupisarat valuivat ulos puristimesta. Kerron myöhemmin koko tarinan tämän vuoden takana. Sanonpahan vain, että voi herranjestas, mikä vuosi! Kouluvuosiorientoituneena ihmisenä välitän yllättävän paljon kalenterivuoden vaihtumisesta, ja uskon yhä edelleen siihen, että hyvä voittaa. Aina.

…en kyseenalaistanut kaikkea mahdollista. Siitä on oltava jo liki vuosi. Koronapandemian lisäksi elämässäni käynnistyi ihmeellinen, hyväksyvä ja yllätyksellinen aikakausi alkuvuodesta, mutta onneksi se tulee pian päätökseensä.

…olen käynyt kuntosalilla. En kehtaa tunnustaa. Elixiassa vuonna 2011, luulen. Mutta haaveilen monesti soutulaitteen käyttämisestä lapojen avaamiseksi.

…piipahtanut kirjastossa. Tammikuussa 2020. Sen jälkeen onkin ollut vain alamäkeä. Eli kirjastossa ei kannata käydä?

…luistellut viimeksi. Joulukuussa 2012. Sirklasimme ystäväni kanssa naapurikunnan koulun jäällä pakkasen pitävissä leggingseissä. Se oli ihmeellistä ja ihanaa. Suora paluu lapsuuteen, jossa luistelu oli sekä pakollista koulussa että vapaa-ajan huvi.

…lentänyt vieraaseen maahan. Tammikuun lopussa tänä vuonna Islantiin. Siellä saatu mahti-idea käänsi vuotemme ylösalaisin. Kalliiksi tuli, mutta ainakin olen viisaampi ja rohkeampi kuin koskaan.

…pysyvyys tuntui ikuisuusmääreeltä. Vuonna 2019. Tai sitten lapsena. Ihminen uskoo lähtökohtaisesti siihen, että kaikki on ikuista, ja sen saman lapsenuskon haluan takaisin. Ajatella, jos elo olisi vain iloa siitä, mitä on, eikä murhetta siitä, mikä voi muuttua.

Palataan pian hyvien vinkkien, reseptien ja ajatusten kanssa!

Milloin viimeksi sinä olet tehnyt mainitsemiani asioita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vihattu oppiaine, naljailun kohde ja niin suuri osa kulttuuriperintöämme

Jos on huomannut lippujen heiluvan saloissa, on todennäköisesti joutunut tarkistamaan kalenterista, minkä juhlapäivän kunniaksi talonmiehet ovat heränneet aamuvarhain. Tänään 6. marraskuuta juhlitaan ruotsalaisuuden päivää eli suomenruotsalaisten oikeutta käyttää kieltään Suomessa. Ja sekös suututtaa!

Kun kerron, että ostin keltaiset sukkahousut lukiossa pukeutuakseni Ruotsin lipun väreihin, joku varmasti ajattelee, etten käynyt ihan täysillä. Vaan minäpä puin kyseisten nailonpöksyjen kaveriksi taivaansinisen tunikan, sini-keltaisen hupparin, itse tehdyt Ruotsi-teemaiset lapaset, villasukat ja pipon. Ja otinpa käteeni vielä länsinaapurimme lipun.

Mitä tekemistä pukutarinallani on ruotsalaisuuden päivän kanssa? (Aika vähän, mutta se on osa minun tarinaani, joka taas liittyy tämän jutun ydinajatukseen.)

Suomessa 6. marraskuuta juhlittavan päivän nimestä huolimatta lippuja ei kiskota salkoihin Ruotsin vuoksi, vaan suomenruotsalaisen kulttuuriperinnön kunniaksi ja tietysti suomenruotsalaisten oikeuden käyttää kotimaassaan omaa kieltään. Tuota pohjoisgermaanista, yli kahdeksan miljoonan puhujan sulokasta ja suhisevaa äänteiden yhteenliittymää! Suomessa tunnemme naapurimaamme pääkielen kansalliskielenämme, jonka varianttia kutsutaan suomenruotsiksi.

Halusitte tai ette.

En ole aiemmin kirjoittanut ruotsin kielen taustastani blogissani, sillä se on tuntunut sekä epäaidolta että jo ennakkoon turhalta. Ei siksi, että pitäisin lukijoitani jollakin tavalla inhottavina, mutta jos aiheesta kirjoittamiani lehtijuttuja on uskominen, tulee lunta – snö’tä – tupaan. Stugaan siis. Jos oikein yksinkertaistan sanomaani ja säästän juttua lukevat lopuilta höpinöiltäni, totean, että en todellakaan ymmärrä, miksi yksi kieli aiheuttaa niin valtavan paljon henkistä kärsimystä suomalaisille. Siinä ei kuule ole mitään järkeä. Sympatiani eivät ole kärsijöiden puolella.

Ruotsin kieli on ollut aina luonnollinen osa elämääni. Isäni on suomenruotsalaisesta kaupungista kotoisin, muttei itse puhu ruotsia äidinkielenään. Kieli on kuitenkin ollut erottamaton osa hänen synnyinkylänsä arkea, minkä ansiosta minäkin olen saanut siitä osani lapsuudenkesinä kuunnellessani ruotsia ja leikkiessäni lasten kanssa, jotka eivät osanneet suomea kummoisesti. Leikit sujuivat ja opimme vaivihkaa toisiltamme. Aloitin ruotsin kielen opiskelun kuitenkin vasta seitsemännellä, enkä tiedä, olisiko kielen varhaisempi opiskelu ollut edes mahdollista pikkukunnassa ilman koulunvaihtoa maakuntakeskukseen. Eikä kyllä vielä minunkaan kouluaikanani mietitty sitä, olisiko järkevä kulkea kauemmas opin perässä.

Kun sitten pääsin – huom, pääsin – opiskelemaan ruotsia seitsemännellä, tuntui kaikki niin tutulta, vähän liiankin yksinkertaiselta. Oli helppo iloita opiskelusta ja sen tuomasta menestyksestä. Kaikista merkittävintä oli itselleni se, miten kieli kolahti minuun. Suorastaan hullaannuin ruotsiin! Janosin lisää, sain opettajalta vaikeampia tehtäviä ja opiskelin netistä sen verran kuin siihen aikaan edes pystyi. Aloin lukea ruotsinkielisiä lehtiä ja nautiskella viihdesisältöjä på svenska. Siitä tuli tärkeä osa näennäistä identiteettiäni, teinin itsensä etsimistä. Siksi vähän harmitti, etten ollut ihan oikea suomenruotsalainen, vaan taitava klovni. Kielen merkityksen elämässäni ymmärsin vasta myöhemmin.

En ole niin tomppeli, että ajattelisin henkilökohtaisen kielitaustani merkitsevän niin paljon, että vain siksi kaikkien tulisi iloita maamme kaksikielisyysrikkaudesta. Niin sanotuksi pakkoruotsikeskusteluksi tiivistyvässä meuhkaamisessa on muutama erityisen suuri ongelmakohta, jotka ovat kirvoittaneet minut kirjoittamaan tämän sepustuksen.

Ruotsin kielestä Suomen kontekstissa puhuttaessa vedotaan yleensä kielen pieneen puhujamäärään ja siihen, miksi reilun kahdensadantuhannen vuoksi pitää opiskella jotakin ’turhaa’. Minun mielestäni oleellinen kysymys on se, onko mikään kieli tai oppiaine ylipäätään turha. Etenkään kieli, joka rakenteeltaan auttaa ymmärtämään monia muita germaanisia kieliä, puhumattakaan ruotsin kielen selvistä sukulaisista tanskasta ja norjasta. Kieli on avain, ei lukko.

Avain sopii oveen, jonka takana on Skandinavia. Siihenhän me emme kuulu muuten kuin henkisesti. On ihan totta, että taatusti kiinan ja venäjän opiskelusta on hyötyä elämässä, jos suuntaa idänkauppaan, johon tietysti moni vaahtosammutin tietää haluavansa jo päiväkodista asti. Maailma kyllä pienenee, joten ymmärrän, etteivät muut kielet ole koskaan vain tiettyä tehtävää varten. Uskallan kuitenkin väittää, että pohjoismaisten kielten tunteminen ja jonkintasoinen ymmärtäminen on oleellista kulttuuriperimämme huomioiden ja pohjoismaisen yhteistyön vuoksi, johon meidät on kasvatettu ja johon Suomi on halunnut kurkottaa jo satoja vuosia mukaan lukien historian mittakaavassa tuoreet käänteet venäläistämispelosta yöpakkasiin. Venäjää tarjotaan siis opintokielivaihtoehdoksi silloin, kun ruotsin hyötyjä halutaan vähätellä, mutta samaan aikaan pyllistetään länteen niin, että polvet kipeytyvät.

Kun itse toivuin suurin piirtein parikymppisenä suurimmasta ruotsihuumastani ja ymmärsin, ettei minusta tule suomenruotsalaista enää mitenkään, oivalsin kieli-innostukseni suurimman lahjan. Sen, miten teini-iän identiteetin hakemisen päätähdestä eli ruotsin kielestä tuli minulle tärkeä työväline, työmarkkinoiden valttikortti ja silmiä ja sydäntä avartava keino ymmärtää sitä, mistä me tulemme, mihin menemme ja millaisiksi haluamme tulla. Ruotsin kielen taidon ansiosta olen saanut useimmat työpaikkani, ja samalla kielitaito on liittänyt minut pohjoismaiseen kulttuuriin, pohjoismaiden kansalaiseksi.

Kaiken tämän läpättämisen jälkeen järkytän kaikkia vielä sillä, että minusta on ihan reilua, että Suomessa saa kukin palvelua sillä kielellä, millä haluaa, oli kyse sitten suomesta tai ruotsista. Mutta mistään ei kannata tehdä vaikeaa, sillä tärkeintähän on yhteistyö ja kanssaihmisten hyväksyminen, josta tämäkin ikuisuuskielisoppa on alkanut porista.

Glad svenska dagen!

Minkälaisia ajatuksia ruotsin kieli ja sen asema herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Pyhäinpäivän parhaat hakusanat

Kaivelin hiljaisen lokakuun ja pyhäinpäivän kunniaksi blogini viimeaikaisista hakusanoista eniten pohdintoja herättäneet lausekkeet. Kaikkea sitä ihmiset etsivätkin. Ehkä joskus minunkin pitäisi läväyttää Googlen hakuhistoriani auki?

”pyynikin näkötorni pääsylipun hinta”

Olen pohtinut tätä itsekin. Ilmeisesti näkötorniin kiipeämisestä pitäisi maksaa, mutta torni on niin täysi aina – siis aikana, jolloin kaikki vielä oli täynnä ja se koettiin täysin normaaliksi – etten tiedä, kuinka hyvin maksuja voidaan valvoa. Toivottavasti olen itse osoittanut rahallisen tukeni toiminnalle.

”punjab kokkola”

Sanoisin, että Punjab on hinta-laatusuhteeltaan yksi Kokkolan parhaimmista kasvisruokaa tarjoavista paikoista.

”alkoholi some”

Alkoholia kannattaa käyttää harkiten, jos käyttää, ja siihen ja someen pätee vähän sama kuin autolla ajamiseen. Kun otat, et aja. Kun ajat, et ota.

”korianterin kasvatus”

Heikosti meni nelisen vuotta sitten, kun istutin ruokayrttejä Tokmannilta ostettuihin ruukkuihin. Ajatus oli kaunis, mutta sadoksi jäi muutama lehti korianteria ja basilikaa.

”runon ja suven päivän kauneimmat”

Mene ja tiedä. Varmasti aika subjektiivinen kokemus.

”kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville”

Ihana elokuva, joka sytytti rakkauteni Guernsey’n saareen. Jos korona suo, lähden kolmikymppismatkalleni sinne. Juhlia en ole unohtanut. Vaan eipä maailmantilanteesta tiedä, joudunko tyytymään take away -pitsaan ja Alkon kyykkyosastoon.

”kahden hengen työskentelyhytti”

Paras matkustusmuoto junassa, ja siksi varmasti äärimmäisen suosittu. En ole korona-aikaan onnistunut kertaakaan nappaamaan yksityistä lasikopperoa matkaa ostaessani. Työskentelyhytistä ei tule lisäkuluja.

”kirjailijan ennakkopalkkio”

Tämän minäkin haluaisin tietää. Tuskin on kovin suuri, sillä ainahan luovaa alaa poljetaan.

”äiti puuttuu aikuisen lapsen elämään”

Näitä on nähty. Surullista, jos tausta-ajatus ylipäätään on negatiivinen.

”visavuori kummitus”

Visavuori jäi käymättä kesällä koronan vuoksi. Itse odotan Emil Wikströmin ateljeena toimineen Visavuoren upeaa arkkitehtuuria, enkä usko, että visiittiini aikanaan kuuluu kummituksia. Olen pohtinut näin pyhäinpäivänä kummitusasiaa melko vakavasti. Kummitukset, joita ilmeisesti ainakaan kaapumuodossa ei ole olemassa, mielletään pelottaviksi, vaikka samaan aikaan mielessä käynee, voisiko menetetty läheinen ilmestyä kummittelemaan ja säikäyttelemään. Mitä pelättävää siinä olisi? Äitini sanoi, että sehän olisi vain hienoa, jos hänen kauan sitten kuolleet vanhempansa piipahtaisivat kylässä. Mutta kun heitä ei ole enää olemassa. Ei lihana, ei tuulenvireenä. Muistoissa vain.

”amy klooni”

Marilyn Kayen Replica-sarja oli lapsuuteni suursuosikki. Odotin jokaista klooni-Amysta kertovaa kirjaa vesi kielellä. Mielessä on käynyt, jos lukisin sarjan uudelleen, mutten usko, että saan teineille ja esiteineille suunnatusta sarjasta kovin paljon irti enää.

”tammisaari ruotsiksi”

Ekenäs! Eli oikeastaan Tamminiemi. Raaseporin keskustaajama, entinen kunta Tammisaarihan ei ole saari.

”aikuisille viihdettä, tietokilpailua”

Tämä haku tekee minut iloiseksi. Rakastan tietokilpailuja! Näin joulun alla kannattaa kurkata jouluteemainen tietovisani ja tietysti kesäisempään menoon sopivat mökkipuuhavinkit ja polttari-ideat.

”kaikki isäni synnit”

Lista lienee pitkä, mutta en aivan ymmärrä, miksi kukaan googlettaisi isänsä syntejä. Kannattaa kysyä niistä tai sitten selvittää suvun kesken. Tai niin, voihan isä olla sellainen suurmies, että Googlekin on hänen synneistään perillä.

”karoliina sallinen tee se itse vauva”

Ei ollut kummoinen kirja, mutta enpä ole kohderyhmääkään.

”sääksen muut kiinnostavat asiat”

En ymmärrä.

”hotel swan loppuratkaisu”

Hotel Swanista kertova juttuni saattaa olla vuoden luetuin, ja siihen törmää aika varmasti, jos kyseistä sarjaa googlaa. Osa lukijoista on ollut sitä mieltä, että olen väärässä. Sekin on mahdollista, sillä en ole käsikirjoittanut sarjaa. Itse luulen edelleen olevani oikeassa, ja arvelen kakkoskauden juonen liittyvän siihen, miten syyllinen selviää muille. Me katsojathan ehkä tiedämme sen, mutta eivät sarjan hahmot. Tai sitten olen väärässä, ja kaikki saavat Googlen hakutuloksista päivitellä tyhmyyttäni.

Miten sinä vietät pyhäinpäivää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yksityisyyden lyhyt oppimäärä

Haluan sanoa muutaman sanan some-hiljaiselostani, vaikka olen kuullut, etteivät bloggaajien paatokselliset pohdinnat omasta ja blogin olemassaolosta ole kovin kiinnostavia. Turhat höpinät ovat sitä paitsi selittelyä, eivätkä ne yleensä johda mihinkään järin hedelmälliseen, mutta uskon silti, että monet kirjoittajat ja lukijat käyvät läpi samoja teemoja kuin minä.

Kirjoittaminen on viime aikoina tuntunut vaikealta, koska sisällön jakaminen minusta itsestäni on tuntunut ahdistavalta. Olen mielestäni toteuttanut blogia aina itseäni kunnioittaen ja yksityisyyttäni vaalien, mutta tänä syksynä pienetkin palat omasta elämästä julkisena riistana ovat tuntuneet pahalta. Tämän ääneen sanominen tuntuu jopa hassulta, sillä oikeasti syksyni on ollut kaikin puolin hyvä ja inspiroiva. Elämässäni on kaikki hyvin, ja arki rullaa tasaisesti. Tai sitten vika on nimenomaan siinä: Ihanko todella joku haluaisi lukea siitä, mitä ajattelen, kun olen ollut ensiksi kahdeksan tuntia töissä ja sitten käynyt Lidlissä ostamassa pastaa ja tofua?

Somessa – tuossa valtavassa, kasvottomassa ja paikoin valheellisessa maailmassa – on puhuttu syksyn aikana lasten yksityisyydestä ja lapsien kustannuksella mainoksilla ansaitsemisesta, ja etenkin Leikki leikkinä -blogin kirjoitusta aiheesta on jaettu. Lapset eivät liity blogiini, mutta vilkas keskustelu aiheesta on saanut minut pohtimaan yksityisyyteni hintaa. Kuinka avoin voin olla ja kuinka pitkälle voin sillä päästä? Onko se todella sen arvoista, etten olekaan niin yksityinen henkilö kuin haluaisin?

On vaikea pukea sanoiksi sitä, mikä yksityisyyden niin sanotussa menettämisessä ahdistaa. Se, että joku tunnistaisi minut ulkona liikkuessa, tuntuu oudolta. En siis luule, että niin alvariinsa kävisi. Jos kuitenkin näin olisi, miten se eroaisi siitä, että aiemmin kasvotusten tapaamani ihminen tunnistaisi minut? Kyse ei ehkä olekaan fyysisyydestä, vaan ajatusten pääomasta. Kun antaa sisimmästään, antaa itsensä arvioitavaksi muille. En pelkää arvostelua, sillä olen tottunut siihen niin opinnoissa kuin työelämässä, vaan olen huolissani siitä, miten minusta voidaan muodostaa mielikuvia, joihin en voi vaikuttaa. Voin yrittää sanoa jutuillani mitä tahansa, mutta tulkinta ja päätelmät ovat aina vastaanottajan vastuulla – ja vallassa.

Tästä syystä olen joutunut pohtimaan, mikä on blogini rooli työnhaussa. Tähän saakka olen ajatellut, että siitä on hyötyä niin kauan kuin olen edukseni täällä, mutta on hyvä muistaa, että kaikki eivät pidä blogirustailua saavutuksena tai lainkaan positiivisena sellaisena. Mitä jos minut ymmärretään väärin? Mitä jos menetän elämäni tilaisuuden blogini vuoksi? Onko vika silloin kirjoittajassa, alustassa vai tilaisuuden antajassa?

Jos voisin valita, eli jos olisin eläkevirassa, jossa voisin muhia seuraavat nelisenkymmentä vuotta, en taatusti kirjoittaisi nettiin sanaakaan. Samaan aikaan totta on se, että ensinnäkään työpaikat eivät ole enää ikuisia, jos ovat koskaan olleetkaan, eikä se eläkeikäkään välttämättä koita ikinä, joten parempi vain elää kuin odotella.

Uskon edelleen blogiini, sillä tiedän, että ajatuksilleni on tilausta, mikä kuulostaa vähättelykulttuurissa suorastaan leuhkimiselta. En minä kuitenkaan jaksaisi raapustaa suurin piirtein palkatta sanaakaan, jos en uskoisi ideaan.

Siihen, että haluan tarjota pohdittavaa matalalla kynnyksellä. Ja sitä ärsyttävän elämänmakuista sisältöä, jossa on aina pieni kulttuuri- tai pohdintamauste.

Minkälaisia ajatuksia juttu herättää? Kommentoi ihmeessä, sillä jokainen kommentti piristää todella päivää! Niin se vain on.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa