Siitä on aikaa, kun…

Mitenhän sitä palaisi maailman surkeimman loka- ja marraskuun jälkeen taas sorvin ääreen? Olisi niin paljon sanottavaa ja niin paljon raportoitavaa, mutta samaan aikaan takaravoissa jyskyttää ajatus siitä, ettei ketään kiinnosta. Oikeasti pitäisi vain laittaa julkiseksi uskomattoman hyvä burritoresepti ja olla välittämättä mistään. Aistin vahvaa turnausväsymystä, jota muuten vihaan sanana. Koronakurjuus alkaa syödä voimia, ja sen lisäksi henkilökohtainen elämäni on tarjoillut muutoksia ja takapakkeja jo kesäkuun alusta alkaen. Siksi tähän melankoliseen, taas yhdet jäähyväiset sisältävään hetkeen sopiikin hyvin Karoliina Pentikäisen ”Siitä on aikaa, kun…” -blogisapluuna, jota muokkasin mielivaltaisesti.

…bloggasin viimeksi. Radiohiljaisuus. Ajatella, jos radio katoisi maailmasta. Radioaallot jäisivät kyllä jäljelle, mutta jos radio mediainstituutiona katoaisi, vaikenisi maailma, vaikkei se enää pyöri radion ympärillä. Radiohiljaisuus symboloi kuitenkin kaikkea julkista hiljaisuutta ja tuntuu niin loputtomalta. Mutta totta on se, etten ole ollut näin kauaa hiljaa blogissani vuosiin. Liki kolme viikkoa tyhjyyttä. Sinä aikana olen kokkaillut, lenkkeillyt ja katsonut paljon sarjoja.

…elin ajattelemalla vain rahaa, en terveyttä. On huvittavaa ajatella, miten ennen elämysten toteutumisen määritteli raha, nyt terveys. Ja sehän on ironista, että kun aikaa ja mahdollisuuksia olisi, on jokin suurempi voima, pandemia, joka viheltää pelin poikki heti alkuunsa.

…kävin uimahallissa. Sen täytyi olla tammikuun 2020 alkua. Löysin silloin Stockmannin etukortin hallin pukukaapista. Hetki sen jälkeen, kun olimme ystäväni kanssa keskustelleet siitä, mitä jos niin kävisi. Ja niin todella kävi!

…tunsin suurta inspiraatiota. Varmaan noin kuukausi sitten. Kun kirjani tuli ulos, viimeiset mehupisarat valuivat ulos puristimesta. Kerron myöhemmin koko tarinan tämän vuoden takana. Sanonpahan vain, että voi herranjestas, mikä vuosi! Kouluvuosiorientoituneena ihmisenä välitän yllättävän paljon kalenterivuoden vaihtumisesta, ja uskon yhä edelleen siihen, että hyvä voittaa. Aina.

…en kyseenalaistanut kaikkea mahdollista. Siitä on oltava jo liki vuosi. Koronapandemian lisäksi elämässäni käynnistyi ihmeellinen, hyväksyvä ja yllätyksellinen aikakausi alkuvuodesta, mutta onneksi se tulee pian päätökseensä.

…olen käynyt kuntosalilla. En kehtaa tunnustaa. Elixiassa vuonna 2011, luulen. Mutta haaveilen monesti soutulaitteen käyttämisestä lapojen avaamiseksi.

…piipahtanut kirjastossa. Tammikuussa 2020. Sen jälkeen onkin ollut vain alamäkeä. Eli kirjastossa ei kannata käydä?

…luistellut viimeksi. Joulukuussa 2012. Sirklasimme ystäväni kanssa naapurikunnan koulun jäällä pakkasen pitävissä leggingseissä. Se oli ihmeellistä ja ihanaa. Suora paluu lapsuuteen, jossa luistelu oli sekä pakollista koulussa että vapaa-ajan huvi.

…lentänyt vieraaseen maahan. Tammikuun lopussa tänä vuonna Islantiin. Siellä saatu mahti-idea käänsi vuotemme ylösalaisin. Kalliiksi tuli, mutta ainakin olen viisaampi ja rohkeampi kuin koskaan.

…pysyvyys tuntui ikuisuusmääreeltä. Vuonna 2019. Tai sitten lapsena. Ihminen uskoo lähtökohtaisesti siihen, että kaikki on ikuista, ja sen saman lapsenuskon haluan takaisin. Ajatella, jos elo olisi vain iloa siitä, mitä on, eikä murhetta siitä, mikä voi muuttua.

Palataan pian hyvien vinkkien, reseptien ja ajatusten kanssa!

Milloin viimeksi sinä olet tehnyt mainitsemiani asioita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yksityisyyden lyhyt oppimäärä

Haluan sanoa muutaman sanan some-hiljaiselostani, vaikka olen kuullut, etteivät bloggaajien paatokselliset pohdinnat omasta ja blogin olemassaolosta ole kovin kiinnostavia. Turhat höpinät ovat sitä paitsi selittelyä, eivätkä ne yleensä johda mihinkään järin hedelmälliseen, mutta uskon silti, että monet kirjoittajat ja lukijat käyvät läpi samoja teemoja kuin minä.

Kirjoittaminen on viime aikoina tuntunut vaikealta, koska sisällön jakaminen minusta itsestäni on tuntunut ahdistavalta. Olen mielestäni toteuttanut blogia aina itseäni kunnioittaen ja yksityisyyttäni vaalien, mutta tänä syksynä pienetkin palat omasta elämästä julkisena riistana ovat tuntuneet pahalta. Tämän ääneen sanominen tuntuu jopa hassulta, sillä oikeasti syksyni on ollut kaikin puolin hyvä ja inspiroiva. Elämässäni on kaikki hyvin, ja arki rullaa tasaisesti. Tai sitten vika on nimenomaan siinä: Ihanko todella joku haluaisi lukea siitä, mitä ajattelen, kun olen ollut ensiksi kahdeksan tuntia töissä ja sitten käynyt Lidlissä ostamassa pastaa ja tofua?

Somessa – tuossa valtavassa, kasvottomassa ja paikoin valheellisessa maailmassa – on puhuttu syksyn aikana lasten yksityisyydestä ja lapsien kustannuksella mainoksilla ansaitsemisesta, ja etenkin Leikki leikkinä -blogin kirjoitusta aiheesta on jaettu. Lapset eivät liity blogiini, mutta vilkas keskustelu aiheesta on saanut minut pohtimaan yksityisyyteni hintaa. Kuinka avoin voin olla ja kuinka pitkälle voin sillä päästä? Onko se todella sen arvoista, etten olekaan niin yksityinen henkilö kuin haluaisin?

On vaikea pukea sanoiksi sitä, mikä yksityisyyden niin sanotussa menettämisessä ahdistaa. Se, että joku tunnistaisi minut ulkona liikkuessa, tuntuu oudolta. En siis luule, että niin alvariinsa kävisi. Jos kuitenkin näin olisi, miten se eroaisi siitä, että aiemmin kasvotusten tapaamani ihminen tunnistaisi minut? Kyse ei ehkä olekaan fyysisyydestä, vaan ajatusten pääomasta. Kun antaa sisimmästään, antaa itsensä arvioitavaksi muille. En pelkää arvostelua, sillä olen tottunut siihen niin opinnoissa kuin työelämässä, vaan olen huolissani siitä, miten minusta voidaan muodostaa mielikuvia, joihin en voi vaikuttaa. Voin yrittää sanoa jutuillani mitä tahansa, mutta tulkinta ja päätelmät ovat aina vastaanottajan vastuulla – ja vallassa.

Tästä syystä olen joutunut pohtimaan, mikä on blogini rooli työnhaussa. Tähän saakka olen ajatellut, että siitä on hyötyä niin kauan kuin olen edukseni täällä, mutta on hyvä muistaa, että kaikki eivät pidä blogirustailua saavutuksena tai lainkaan positiivisena sellaisena. Mitä jos minut ymmärretään väärin? Mitä jos menetän elämäni tilaisuuden blogini vuoksi? Onko vika silloin kirjoittajassa, alustassa vai tilaisuuden antajassa?

Jos voisin valita, eli jos olisin eläkevirassa, jossa voisin muhia seuraavat nelisenkymmentä vuotta, en taatusti kirjoittaisi nettiin sanaakaan. Samaan aikaan totta on se, että ensinnäkään työpaikat eivät ole enää ikuisia, jos ovat koskaan olleetkaan, eikä se eläkeikäkään välttämättä koita ikinä, joten parempi vain elää kuin odotella.

Uskon edelleen blogiini, sillä tiedän, että ajatuksilleni on tilausta, mikä kuulostaa vähättelykulttuurissa suorastaan leuhkimiselta. En minä kuitenkaan jaksaisi raapustaa suurin piirtein palkatta sanaakaan, jos en uskoisi ideaan.

Siihen, että haluan tarjota pohdittavaa matalalla kynnyksellä. Ja sitä ärsyttävän elämänmakuista sisältöä, jossa on aina pieni kulttuuri- tai pohdintamauste.

Minkälaisia ajatuksia juttu herättää? Kommentoi ihmeessä, sillä jokainen kommentti piristää todella päivää! Niin se vain on.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Hei, uusi lukija, minä täällä! Aikuisten ystäväkirja – ota pohja talteen

On ollut aivan valtavan suuri ilo huomata raskaan työkesän – ihan kuin joskus olisin voinut elää kesätyöelämää – jälkeen, että satunnaisesta hiljaisuudesta huolimatta blogiani lukee enemmän silmäpareja kuin koskaan aiemmin. Jotkut ovat varmasti vain ohikulkumatkalla, mutta tilastot kertovat, että monet palaavat. Loin esittelypohjan, jolla kerron tarkemmin itsestäni. Sen voi halutessaan kopioida kuka tahansa omaan some-kanavaansa tai blogiinsa.

Vastaan puhelimeen yleensä Anna-nimellä. Hassua kyllä, mutta jos tiedän soittajan ja kyse on työasiasta, vastaan kokonimellä, mutten silloin, kun en tiedä soittajaa. Fonecta Caller on yksi tärkeimmistä sovelluksistani.

Koen eniten olevani toimittaja. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, vaikka haluankin kokeilla siipiäni markkinoinnissa. Ehkä kaikista eniten olen kirjoittaja. Se kuvaa hyvin sitä, mitä teen parhaiten. Alustalla tai ympäristöllä ei ole väliä, sillä on monta tapaa olla toimittaja.

Lempiruokani on pitsa. Kuinka tavallinen valinta! Mutten kyllästy siihen koskaan. Johtuu ehkä siitä, että minähän en lapsena pitänyt pitsasta lainkaan, vaan söin ensimmäiset kunnon pitsani aikuisena, joten tässä on noin 20 vuotta kirittävänä. Itse tehdyt kesärullat ovat myös suurta herkkuani.

Mieluiten juon vettä, kahvia tai valkkaria. Tilanteesta riippuen, ja näiden tilanteiden eron voi hyvin päätellä juomavalinnoistani. En ole juonut limuja sitten lapsuuden, ja silloinkin parasta oli silti suklaan kanssa maito.

Lapsena ajattelin muun muassa, että radion sisällä on pieniä ihmisiä, puunrungossa asuu keijuja, miehet ovat aina naisia vanhempia ja ikä ja pituus kulkevat käsi kädessä. Tulevaisuudensuunnitelmia minulla ei taiteilijahaaveita lukuun ottamatta ollut. Koulu oli niin tärkeää, että keskityin vain siihen. Elin todennäköisesti enemmän hetkessä kuin koskaan sen jälkeen.

Pelkäsin viimeksi, kun ajoin Somerolla kohti Raaseporia. Tienreunassa seisoi kaksi peuraa. Sain hiljennettyä vauhdin, ja peurat loikkivat tien yli veikeän näköisinä. Ne näyttivät Bambilta. En ihmettele, että peuroja tai metsäkauriita, mitä ikinä ovatkaan, on mystifioitu paljon Suomen historiassa.

Sydäntäni lämmittää muisto esikouluajoilta. Äidillä oli poikkeuksellisesti vapaapäivä viikolla, olin saanut Barbien kauppasetin yllätyslahjaksi ja Kaija Koon Kuka keksi rakkauden soi koko ajan radiossa. Meillä oli beige matto, jonka päälle olin asetellut Barbien puodin. Skannailin pikkuruisella lukijalla tuotteita ja availin minikokoista kassakonetta. Kaikki oli niin hyvin. Tämä kertoo siitä, että oikeasti lapsille arkiset asiat ovat kaikkein tärkeimpiä. Minulla oli tavallinen lapsuus, joka oli täynnä tavallisia juttuja, mutta silti nimenomaan tämä muisto on jäänyt lämpimästi mieleeni.

Ystäväni kuvailevat minua WhatsApp-kyselyn perusteella tiedonjanoiseksi, empaattiseksi, älykkääksi, hyväksi muistajaksi, aikaansaavaksi, luovaksi, päämäärätietoiseksi, lempeäksi, höppänäksi ja ylianalysoijaksi. Voi, miten kauniita sanoja ja kaikki totta! Suosittelen muuten järjestämään tällaisia hyvänhenkisiä ”Kuvaile minua” -tuokioita ystäväporukalla. Saa hyvän mielen itselle – ainakin toivottavasti!

Parhaimmillani olen kirjoittaessani ja jutellessani ihmisten kanssa. Nautin keskustelemisesta etenkin silloin, jos olen virkeä. Kirjoittaminen luonnistuu missä mielentilassa tahansa, on haikeita hetkiä ja innokkaita luovuuspuuskia. Taitaa olla kirjailijalle perin ominaista.

Minua ei kannata huijata. Ainakin aiemmin olen antanut liian helposti anteeksi enkä vieläkään usko katkeruuteen, mutta nykyään tiedän, missä raja menee. Jos minut pettää tavalla tai toisella tai huijaa, on turha kuvitella, että luottamus palautuisi aidosti.

Haaveilen eniten unelmieni työstä ja terveydestä. Ehkä eniten terveydestä, sillä lopulta vain sillä on väliä, jos haluaa elää.

Uskon siihen, että kaikki järjestyy, vaikka oikeasti olen välillä melkoinen pessimisti ja ajattelen aina pahinta. Silti tiedän, että ihan oikeasti kaikki järjestyy. Ei ehkä parhain päin, mutta järjestyy kuitenkin.

Kuinka kauan olet pysynyt matkassa mukana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ikimurehtijan taakka

Olen ja-ihminen. Murehtija, varautuja, varmistaja. Ahdistuja. Stressaaja. Tarkistaja. Kertaaja. Pelkääjä. Sellaiselle ihmiselle arki käy joskus raskaaksi. Ei tämä ole vakava tila, ainoastaan minun tapani olla.

Maatessani sunnuntaina hotellin kingsize-sängyssä näin edessäni Vaasan toria ympäröivät jugend-talot ja törkeästi vilkkuvan valomainostaulun. Talot oli maalattu syvillä sävyillä, erityisen onnistunut oli terrakotta, johon syysauringon ensimmäiset säteet upposivat tehden väristä entistä kauniimman. Säteet hellivät vanhan talon seinää armollisesti iltaan asti. Se valotaulu osoittautui myöhemmin yöllä huonoksi jutuksi. Taulun välke herätti minut monta kertaa. Juoduilla viinilaseilla ei varmasti ollut tekemistä asian kanssa.

Kaikista poikkeuksellisinta havainnoissani oli se, että siinä hetkessä mielessäni vilisivät ainoastaan valot ja värit, jotka pystyin näkemään niin kirkkaasti. Se on ja-ihmiselle poikkeuksellista. Yleensä nimittäin ja-ihmisellä on henkisesti tai fyysisesti niin monta rautaa tulessa, ettei siinä ehdi valoja katsella, saati ihastella. Ja siitä tietää, että elämä on taas raiteillaan, kun on aikaa ja voimia katsella vanhaa taloa ja kutsua sen väriä vielä terrakotaksi. Mikähän keksitty sävy sekin on? Huomaatko, on aikaa miettiä tällaisiakin.

Kuulostelin oloani aamulla. Ei tuntunut miltään. Ei yhtään miltään! Kun on tottunut murehtimaan ja paahtamaan eteenpäin täysillä tavoitellen aina vain enemmän mitään saavuttamatta, on harvoin hetkiä, jolloin yksikään tekemätön asia ei jyskytä korvanjuuressa eikä mikään huoli myllää vatsanpohjassa. Ja-ihmisen tekisi tosin tässä vaiheessa mieli muistuttaa siitä, että odotapa vain, kyllähän uusi murhe odottaa kulmantakana. Mutta silloin, kun on äärimmäisen onnellinen ja rentoutunut, voi onneksi lohduttautua sillä, että tulipa eteen mitä tahansa, kaikesta selviää. Niin kauan kuin aurinko nousee.

Eilisaamuna aurinko nousikin poikkeuksellisen kirkkaasti. Sen säteet kutkuttelivat peiton alta pilkistäviä varpaita jo seitsemän maissa. Se yritti kai muistuttaa hotellin aamupalasta, muttei tiennyt, että sunnuntaisin sitä tarjoillaan yhteentoista asti. Annoin auringon tulvia kunnolla huoneeseemme, avasin hapertuneet sälekaihtimet ja katselin tyhjää toria. Yön haalarivaeltajat, poliisiautot ja tyhjänhengailijat olivat poissa. Ne eivät olleet jättäneet jälkeensä edes roskia, vain lehmukset olivat pudottaneet taas muutaman keltaisen lehden lisää katukivetykselle, joka tuo mieleen aina Tukholman.

Käperryin takaisin peiton alle ja yritin keskittyä kuuntelemaan huoneen hiljaisuutta ja ulkoa kantautuvia ääniä. Rekat kiisivät ohi huristen. Luulen niiden olleen matkalla pohjoiseen. Linnunlaulu. Syksyn viimeisiä. En usko, että tirpat viihtyvät enää kauaa täällä. Kadulla kävelevien keskusteluita. Ei niitä kuullut kunnolla, vaikka mumina kantautui sisälle. En murehtinut mistään.

Elämä – se on täällä.

Oletko sinä ja-ihminen, ikuinen murehtija?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Säästövinkit häihin

Ilmeisesti antamani neuvot ovat useimmiten pidettyjä, sillä esimerkiksi mökkiolympialaisjuttuani ja polttarivinkkipostaustani on luettu enemmän kuin olisin voinut toivoa – ja luetaan joka päivä. Tuleva sulho, morsian, kaaso tai bestman, jatka lukemista ja pohdi esittämiäni teemoja. Mitkä ovat budjetissa kaikkein tärkeimpiä rahareikiä? Ennen kaikkea kannattaa miettiä, mihin mammonaa ei todellakaan kannata syytää.

juhlatila_litukan_kerhotalo_ennenaamukahviaeivoiHääpäivää edeltävänä iltana koristelu oli vielä kesken.

Ennen kuin jaan omat vinkkini, muistutan, että hääkirpputorit netissä ovat varmasti edullisin paikka hankkia oheistuotteita juhliin, mutta tämä juttu ei keskity niihin, vaan yleisesti järkevien ratkaisujen tarjoamiseen ilman kirpputorinäkökulmaa.

Näyttävät ja edulliset valokoristeet

Valo on uskomattoman tehokas ja kaunis koriste sellaisenaan. Kuvassa näkyviin tyllinauhoihin käärimme led-valoketjut, jotka tekivät illan hämärtyessä tilasta todella tunnelmallisen. Näiden hankintojen tarkkoja kustannuksia en tiedä, mutta siihen nähden, että summa oli noin parikymppiä, voi sanoa, että hinta-laatusuhde oli erinomainen. Kannattaa myös muistaa, että illat pimenevät jo loppukesästä eikä myöhään illalla näe enää kaikkia koristeita, joten itse asiassa nimenomaan valot kannattaa suunnitella huolellisesti.

Muista marketit ja hyödynnä luontoa

Jos ajattelee pimeneviä iltoja, päivällä koristukseksi riittävät pelkät kukat. Vaikka olisi hienoa tukea aina pienyrittäjiä, laskevat kustannukset huomattavasti, jos kukat hankkii marketista. Eettisestä puolesta en niin tiedä, mutta tämä juttu ei siihen otakaan kantaa. Itse ostaisin marketista muutamia kimppuja, kuten harsokukkaa ja neilikoita, ja kokoisin niistä mielekkäät kimput. Jos mielikuvitus ei riitä, Pinterestistä voi hakea inspiraatiokuvia.

On myös hyvä muistaa, että luontoa kunnioittaen voi myös metsän antimia hyödyntää koristeissa. Havut ja kävyt sopivat hyvin syys- ja talvihäihin. Käpyjä voi käyttää myös nimikorttitelineinä.

Kankaat koristeina – metritavaraa vai valmispakkauksia?

Kankaat ovat edullinen ja helppo runko koristelulle. Jos juhlapaikalla on elementtejä, jotka täytyy piilottaa, voi sen tehdä helposti kankailla. Me vuorasimme energiajuomaa mainostavan kylmäaltaan satiinilla ja tyllillä, ja ripustimme kankaita roikkumaan myös salin parvelta ja hyödynsimme niitä niin pöytäkoristelussa kuin valosuunnittelussa. Askarteluliikkeissä materiaalit ovat kalleimpia, mutta juhlakaupoissa yllättävänkin edullisia. Morsiamen tekemät kangaslöydöt oli hankittu juhlakaupasta, joka yllättäen oli edullisempi kuin kangaskauppa. Tämä tosin voi olla tuurista kiinni, joten suosittelen silti tarkistamaan metrihinnan Eurokankaasta tai vastaavasta liikkeestä.

Elektroniikka bändin korvaajana

Olen kokenut kaikki musiikkivaihtoehdot häissä. Yksissä häissä oli live-bändi, toisissa DJ ja kolmansissa Spotify. Samassa järjestyksessä kulkivat myös kustannukset kalleimmasta halvimpaan. Tämän kesän häissä musiikkipuolen hoiti yksinomaan Spotify, joka rullasi ulos niin häämarssin, live-lauluesityksen taustamusiikin kuin bileet ja humppakappaleet vanhalle kansalle. Erittäin edullista ja hyvin suunniteltuna oikein toimivaa! Spotify Premium maksaa kymmenisen euroa, kun taas muissa vaihtoehdoissa perään saa lisätä nollia suoraan. Tunnelman kannalta mikään vaihtoehto ei ole ollut ylitse muiden.

Juontaminen – valitse seremoniamestari

Häistä voi tulla aikamoinen kaaos, jos vastuuta punaisen langan säilymisestä ei ole sälytetty jollekin. Huono homma tietysti on se, jos kaasot tai bestmanit eivät ole innokaita puhujia, sillä tottahan juontaminen yleisön edessä voi jännittää, jännittäähän se kokenuttakin puhujaa. Juontajan ei kuitenkaan tarvitse olla bestman tai kaaso! Tässä voisi olla hyvä paikka hyödyntää esimerkiksi puheviestinnän tai näyttelijäntyön opiskelijaa, sillä harvalla on valitettavasti varaa ammattilaiseen. Ulkopuolinen puhuja maksaa enemmän kuin ilmainen häätiimiläinen, mutta jos puhuminen muodostuu ongelmaksi, on ostettu seremoniamestari hyvä vaihtoehto, joka luo kaivattua rytmiä tärkeään juhlaan vapauttaen samalla hääurastajat juhlimaan.

Vieraslahjaideat: euron arvat ja käsidesit

Kaksi parasta vieraslahjaideaa, joihin olen törmännyt, ovat euron arvat ja käsidesit. En tietenkään halua arvostella kenenkään valintoja, mutta vieraathan eivät hyödy mitenkään siitä, että heille askarrellaan harsopussukkaan karkki ja rakkausruno. Se on ihana perinne, mutta lopputulos on usein se, että vaivalla väkerrettyjä karkkeja syödään kesähäiden jälkeen vielä joulunakin. Vaikka tautiaallot tulevat ja menevät, uskon, että hygieniatason nousu muistetaan vielä pitkään yhteiskunnassamme. Siksi kauniit käsidesipurkit ovat erinomainen vaihtoehto vieraslahjaksi. Euron arvat taas ovat sopivaa kertakäyttökamaa, joka tuo mukavasti jännitystä vieraiden päivään.

Valokuvaaja lähipiiristä

Valo- ja videokuvaus on yksi suurimmista häiden raharei’istä. Niin hienoa kuin olisi maksaa työstä ammattilaiselle, säästötoimista puhuttaessa kuvausryhmä on ensimmäisiä, joista kannattaa tinkiä. Some-aikakaudella ihmiset kuvaavat muutenkin tauotta, joten monesti jo se riittää, että kerää ihmisiltä kuvia ja kannustaa aktiivisuuteen. Sitä voi muuten nostattaa helposti esimerkiksi kuvakilpailulla tai häissä suoritettavilla tehtävillä. Jos läheisissä on edes puoliammattilaiskuvaajia, kannattaa myös heitä hyödyntää, muttei hyväksi käyttää. Juhlavieras on kuitenkin ennen kaikkea vieraana, ei töissä häissä.

Loistosijainti vai kimppakuljetus?

Monet haaveilevat maalaishäistä kaukana kaikesta tai saaressa vietetyistä kesäkekkereistä. Mitä syrjäisempi juhlapaikka on, sitä halvempi se yleensä on. Vaikka kuljetus ei vaatisi venettä, voi maalaiskuntaankin tai julkisten yhteyksien ulkopuolella olevaan juhlapaikkaan pääseminen vaatia suuria ponnistuksia, kuljetussäätöä, henkilökohtaisia kuluja nostavien taksien tilaamista ja odottamista, mutta ennen kaikkea se vie aikaa ja pahimmillaan viivästyttää juhlan alkua. Jos siis aikoo pitää juhlat kaukana, on suositeltavaa tilata paikalle kimppabussi, joka ei toki ilmaiseksi ketään kuljeta. Siksi kannattaa pohtia, pitääkö juhlat kaukana edullisesti, mutta maksaa kuljetuksesta vai syytääkö rahansa suoraan keskeisellä paikalla sijaitsevaan juhlatilaan, joka vapauttaa pohtimasta näitä seikkoja. Tämä ei myöskään tarkoita sitä, että hyvä juhlatila sijaitsisi aina keskellä keskustaa, vaan merkityksellisintä on se, miten paikalle pääsee.

Mitä muita säästövinkkejä antaisit häistä haaveileville?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Viisi kohokohtaa viikolta

Kulunut viikko on pitänyt minut kiireisenä, vieraannuttanut kaikesta huvista, mutta kuljettanut silti hetki hetkeltä kohti täydellistä rentoutumista. Pienet unelmat, niiden päälle on levotonkin arki rakennettu.

Kolmas juhlakirja painossa

Syy, miksi blogi on ollut poikkeuksellisen hiljainen, on ollut se, että olen joutunut tekemään ihan oikeita töitä. Ja kun on hoidettavana jo yhdet päivätyöt, juhlakirjan tekeminen on muuttanut arjen todelliseksi raatamiseksi. Tuotan siis yrityksille historiikkeja, joita kutsun syystäkin juhlakirjoiksi, ja tällä viikolla painoon lähti kolmas teokseni. Matka on ollut sekoitus suurta inspiraatiota ja pohjatonta epätoivoa.

Juhlakirjojen tekemisestä olen kirjoittanut aiemmin kaksi osaa, ensimmäisen suunnittelemisesta ja toisen haastatteluiden tekemisestä. Sarjan kolmas osa ilmestyy pian.

Kirjojen lukeminen

Töitä ei pysty kukaan tekemään vuorokauden jokaisena tuntina, joten vapaa-aikani olen käyttänyt nukkumisen lisäksi kirjojen lukemiseen. Korona-aikana olen aidosti ihastunut e-kirjoihin, vaikka aiemmin vierastin niitä. Olen suorastaan ahminut dekkareita, ja seuraavaksi vuorossa on Delia Owensin Suon villi laulu (2020), joka on saanut loistavat arviot. Kritiikit eivät tosin koskaan ohjaa lukukokemuksiani, ja usein ajattelenkin päinvastoin kuin yleiset arvostelut.

Picadelin salaatti

Voi, miten monta euroa olen kantanut Ratinan K-Supermarketin Picadeli-salaattibaariin. Rakastan Picadelin chili-inkiväärisoijasuikaleita, papusekoitusta, raakaa punasipulia, yrttistä pastaa ja salaatinkastiketta. Picadeli-salaattibaareja on useissa K-kaupoissa, mutta Tampereella pisimmän korren taitaa vetää Ratina valikoimallaan. Tammelassa sijaitseva K-Market Mestari taas on erikoistunut oman kokemukseni mukaan vegaanisiin tarjottaviin salaattibaarissa.

Kirjoittaminen junassa

Tätä juttua kirjoittaessani istun junassa. Pitäisi tehdä yksi työhakemus, mutta päätin, että annan sormieni luoda näppäimistöllä sitä, mikä hyvältä tuntuu. Junassa on tilaa runsaasti, mutta viereisellä penkkirivillä kälkätetään kovaan ääneen. Davidilla on kavereita paljon Ruotsissa. Kimmo on aloittanut kampanjan paikallislehdessä. Koronavilkku on aika hyvä sovellus, mutta jäävätkö ihmiset sen vuoksi koteihinsa? Olen salakuuntelija enkä häpeä tunnustaa sitä.

Jos junatarinat kiinnostavat, suosittelen lukemaan mainion juttuni viinapullosta ja fagotin soittamisesta.

Hotelliloma

Olen parasta aikaa matkalla Vaasaan. Varasimme sieltä tovi sitten raatamispalkinnokseni hotellihuoneen. Majoitumme Original Sokos Hotel Vaakuna Vaasassa Superior King -huoneessa, jossa meillä on oma sauna. Korona on selvästi polkenut hintoja, joten kovin paljon oravannahkoja ei minilomaan mennyt.

Elämä on parhaimmillaan pieniä toteutuneita unelmia, kuten yhdet naukut upeassa olutbaarissa, pienestä puodista ostetut, käsin tehdyt korvakorut ja ähkyyn vetävä hotelliaamupala. Sen enempää en pyydä.

Kerro jokin kohokohta viikoltasi! Kiinnostavatko ihan tavalliset höpötykset vielä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Häät koronakesän jälkeen

Otsikosta huolimatta tiedossa on ehdottomasti se, ettei korona ole vielä kadonnut eikä siten pandemiaa voi valitettavasti rajata vain kesään. Ystäväni maltillisen kokoiset häät toteutuivat kuitenkin turvallisesti viime viikonloppuna, vaikka keväällä ilmassa oli vain kaaosta ja epätoivoa. Elämä on loputonta riskinottoa kaikessa, mutta koska eloa ei voi jatkaa peläten, on luotettava hyvin suunniteltuihin ratkaisuihin ja nautittava juhlahumusta.
pöytäkukat_kattaus_häät_ennenaamukahviaeivoikattaus_häät_ennenaamukahviaeivoi
pöytänumerot_häät_ennenaamukahviaeivoi

Kuinka pitää hääpaletti kasassa poikkeusoloissa?

Pysähtyneen maaliskuun jälkeen ajatus elokuisista häistä tuntui toivottomalta, mutta koska kukaan ei voinut silloin eikä voi vieläkään ennustaa tulevaa, päätimme morsiusparin kanssa luottaa siihen, että kaikki järjestyy, ja suunnitelmia muutetaan vaikka häitä edeltävänä päivänä, jos on pakko. Järjestelyt etenivät siis suunnitellusti, ja kesäkuussa alkoi tuntua oikeasti siltä, että häät todella toteutuvat.

Häiden järjestäminen elokuussa oli onnenpotku. Tartuntalukemat ehtivät painua alas, ja vaikka ne ovat jälleen nousussa, ei tilanne Pirkanmaalla ehtinyt räjähtää käsiin. Häät ovat lukuisia toimialoja koskettava bisnes, mikä tarkoittaa sitä, että tämän kesän hääkato kaataa alan yrityksiä, mutta luo vastaavasti valtavan ruuhkan ensi kesälle. Jos tilanne on surkea silloinkin, tulee vuodesta 2022 melkoinen puserrus alalle. Niille, jotka ovat selvinneet hengissä poikkeusajoista.

On myös hyvä muistaa, että vaikka korona on tehnyt kuluneesta vuodesta äärimmäisen poikkeuksellisen ja laittanut useimpien suunnitelmat kaikilla elämän osa-alueilla uusiksi, voi ilman pandemiaakin sattua mitä tahansa. Elämä ei koskaan ole itsestäänselvyys, ja sen tosiasian kanssa on vain kyettävä elämään.

vieraslahja_käsidesi_ennenaamukahviaeivoikoristetimantit_häät_ennenaamukahviaeivoimorsiusparin_pöytä_häät_ennenaamukahviaeivoi

Miten juhlissa huomioitiin koronauhka käytännössä?

Häissä ei ollut lainkaan kättelyjonoa, ja monet välttelivät halailua. Varmasti haleja vaihdettiin, mutta läheisyys oli varmuuden vuoksi niin pientä kuin mahdollista. Alkujuonnossa kaaso muistutti ihmisiä turvaväleistä etenkin buffetissa, ja väljyys tunnuttiin huomioivan automaattisesti. Juhlatilaan mahtuisi ohjeen mukaan liki 300 ihmistä, joten jo se, että vieraita oli 50, toi runsaasti tilaa.

Lähes kaikki vieraat saapuivat häihin Tampereelta tai ainakin Pirkanmaalta. Tartuntalukemat ovat melko alhaiset täällä, joten maantieteellinen sijainti toi turvaa. Kukaan juhlavieras ei ollut käynyt ulkomailla eikä paikalle tietenkään saanut tulla, jos oli minkäänlaisia flunssan oireita. Hääaamuna tuli kuitenkin vain yksi peruutus, ja sitä ennen muutamat jäivät pois omasta tahdostaan vallitsevan tilanteen vuoksi.

Vessat olivat juhlapaikan ulko-ovien lähellä, joten käsienpesun pystyi suorittamaan heti paikalle tultua, ja myös käsidesiä oli tarjolla eteisessä. Lisäksi käsidesiä oli saatavilla seisovan pöydän alkupäässä. Niin sanottuina vieraslahjoina jokaisen paikalle oli tuotu kauniisti koristeltu käsidesipurnukka. Tämä on mielestäni hauska, tarpeeseen tuleva ja ajankohtainen lahja vieraille! Saa käyttää!

portaat_koristeet_häät_ennenaamukahviaeivoiulkokukat_häät_ennenaamukahviaeivoi

Mikä teki häistä kesän ihanimmat?

Nimenomaan poikkeuksellisten aikojen vuoksi tuntui erityisen hyvältä kokoontua yhteen. Hetken kaikki oli niin kuin ennen. Uskon, että ihmiset osaavat arvostaa juhlia, läheisyyttä ja vapautta aivan eri tavalla, kunhan epidemia on kukistettu.

Viime viikonlopun häissä arvostin henkilökohtaisesti siviilivihkimistä, joka toi tilaisuuteen sekä virallisuutta että vapautta. Lyhyt vihkiminen oli arvokas tilaisuus, muttei näännyttänyt vieraita. Voihan ajatella myös niin, että vihkiminen juhlapaikalla tarkoitti myös yhtä mahdollisuutta vähemmän saada korona kirkon puuttuessa rituaalista. (Liikaa rönsyilyä välttääkseni en edes mene siihen, mitä mieltä olen kirkon mahdollisuudesta vihkiä ihmisiä. Eikö sen pitäisi kuulua vain ja ainoastaan oikeuslaitokselle?)

Häät olivat kesän ihanimmat, koska ne tiivistivät yhteen kuluneen vuoden, pitkän rakkaustarinan ja ystäväporukkamme vivahteikkaan taipaleen.

Viime lauantaina kaikki olivat yhtä, ja luulen, että kauniiden valoketjujen loistaessa ikkunanpielissä jokainen uskoi hetken parempaan.

Oletko ollut poikkeusaikana juhlissa? Mitä ajattelet häiden järjestämisestä koronavuotena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kuka muistaa koulukuvat ja kontaktimuovin?

*Sisältää mainoslinkkejä

Kaksikymmentä vuotta sitten käynnissä oleva viikonloppu olisi saanut minut hyppimään innosta ja odottamaan maanantaita: koulun alkamista, uuden oppimisen iloa ja syksyntuoksuista arkea. Minun koulutaipaleeni oli helpoin mitä kuvitella saattaa, vaikka kiusaaminen siihen oman mausteensa toikin. Ne muistot ovat kuitenkin  lopulta onneksi vain kaikuja taustalla. Koulussa oli niin paljon hyvää, ja minä todellakin rakastin koulunkäyntiä. Nykyään tyydyn vain muistelemaan.
koulumuistoja_koulukuvat_ennenaamukahviaeivoiVaikka some-aikakausi pitää huolen siitä, että ihmiset kuvaavat enemmän kuin koskaan, harvemmin enää istutaan vuosittain kuvattavaksi kankean näköisenä studioksi muutetun jumppasalin perälle. Kukapa sinne aikuisena koulumaailman ulkopuolelta päätyisikään! Selasin pitkästä aikaa vanhoja luokkakuviani, jotka toin vanhemmiltani omaan kotiini. Ne ovat ihania muistoja, ja olen tyytyväinen, että äiti jaksoi kerätä ja kirjoittaa varhaisiltakin vuosilta kaikki yksityiskohdat ylös nimien ja lisätietojen kera.

Toinen asia, josta peruskoulun jälkeen olen täysin vieraantunut, on oppikirjojen päällystäminen kontaktimuovilla. Se oli jokasyksyinen ja -keväinen piina, jossa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin onnistua, sillä yhtäkään ilmakuplaa ei saanut jäädä muovin ja kirjan väliin. Jälkikäteen ajattelen, miten mahtavaa on se, että lapsille tarjotaan oppikirjat maksutta peruskoulussa. Toisella asteella näin ei ole, ja se on väistämättä taloudellinen haaste monelle. *Adlibriksellä saa muuten 16. elokuuta saakka 20 prosentin alennuksen oppikirjoista koodilla HEI2020.

Huonoin koenumeroni oli 8+, ja itkin sen vuoksi ihan valtavasti. Kyseessä oli muistaakseni geometrian koe. Paras numeroni oli 10½.

Huikeista numeroista huolimatta vanhempani eivät koskaan vaatineet minulta ihmetekoja, minkä ymmärtäminen näin jälkikäteen on aivan ihanaa. Minä riitin sellaisena kuin olin, mutta halusin itse menestyä koulussa. Mikään numero ei olisi ollut katastrofi, vaan päin vastoin olisi ollut tervettä vetää kunnon mahalasku.

Olin koulussa, joka oli avattu pari vuotta ennen minun ikäisteni seiskojen aloittamista. Opettajat olivat yllättävän nuoria – todennäköisesti juuri edellä mainitusta syystä. Ilmapiiri oli innostava, jos oppilas siitä sellaisen halusi tehdä. Useimmat eivät.

Joskus opettajat nauroivat aivan katketakseen luokkamme jutuille. Ne tuntuivat erityisiltä hetkiltä. Oli tervettä nähdä, että auktoriteettiä pitelevä opettaja lahosi penkilleen nauramaan tahallaan väännetylle, hassulle lausumiselle tai muulle vitsille.

Sain yhteensä 11 stipendiä kouluaikana. Ne olivat minulle hirvittävän tärkeitä merkkipaaluja, vaikka tiesin, että elämässä on paljon muutakin. Ylioppilasjuhlia edeltävänä yönä en saanut unta, kun mietin, kuinka monta stipendiä saan. Ai, että tämä naurattaa jälkikäteen!

Lukio muutti elämäni kaikella tavalla. Sain ihan uskomattoman paljon ystäviä, joista suurin osa on edelleen rakkaita ja hyvin läheisiä minulle. En olisi voinut tehdä parempaa päätöstä hakea siihen lukioon, johon pääsin ja jätin taakseni pienen kunnan kiusaamiskauhut. Ilman muutosta en koskaan olisi päässyt eteenpäin elämässäni, uskaltanut toteuttaa itseäni ja kokea tervettä, railakasta ja rakastavaa nuoruutta. Ystäväni eivät ole enää niitä ’uusia’, vaan niitä, joka ovat näin kolmikymppisten kynnyksellä olleet elämässäni jo todella kauan.

Ajattelin aina, että opintopolkuni on selvä, vaikka lopulta oikeastaan mikään ei toteutunut niin kuin olin ajatellut. Mitä tosin voi odottaa, jos lyö suunnitelmansa lukkoon noin 7-vuotiaana! Minun taival johti lopulta yliopistoon, eikä siihen mennyt edes kovin kauaa.

Tuntui kuin olisin vain hetki sitten roikkunut Suoraman koulun uudessa kiipeilytelineessä. Se rahoitettiin keksimyyjäisillä.

*Koodilla HEI2020 saa Adlibriksen oppikirjoista 20 prosentin alennuksen 16.8.2020 saakka.

Aiempia koulumuistojani voi lukea täältä.

Perusopetus alkaa Pirkanmaalla 11. elokuuta. Antoisaa opintosyksyä kaikille!

Muistatko luokkakuvat? Taltioitko niitä kansioihin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Haukat ja haaskalinnut liitävät Tori-taivaalla

Ne pesivät virtuaalialustoilla, iskevät haukkana paikalle saaliin havaitessaan ja katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Jäljelle jää vain irtohöyheniä ja hölmistynyt ilme. Torin haaskalinnut ovat aina paikalla, kun ilmainen tavara odottaa ottajaansa. Parhaimmillaan antaminen on helppoa kierrättämistä, mutta monesti ottajan taustalta paljastuu turhan tavaran haalimista ja oman edun tavoittelua.
tori.fi_antaminen_ennenaamukahviaeivoiMuuton ja läheistemme kuolemien vuoksi olemme kahden viime vuoden aikana myyneet ja antaneet rutkasti tavaraa Torissa. Antamiseen on päädytty, jos tuote ei ole mennyt kaupaksi sopuhintaan. Emme tavoittele Torissa voittoa, vaan sitä, että käytetyt romppeet löytäisivät uuden kodin tavalla tai toisella.

Koko Suomessa yhdellä sivustolla toimiva, vuonna 2009 perustettu Tori.fi on valikoitunut kauppapaikaksemme sen helppouden vuoksi. Jos on valmis postittamaan, ostajia ei tarvitse rajata maakuntiin, vaikka samaan aikaan aluekohtainen etsintä on totta kai mahdollista.

Laupias samarialainen nettikirppiksellä

Moni pelkää netin kauppapaikoilla huijareita ihan syystä, mutta omalla valppaudella pääsee pitkälle. Emme oikeastaan itse osta Torista tavaraa, sillä harvoin tarvitsemme mitään, mutta myymisestä taloudellamme on pitkä kokemus. Jo sillä, että rajaa postitusvaihtoehdon pois, karsii suurimman osan huijareista niin osto- kuin myyntinäkökulmasta.

Kokemuksemme ovat tähän saakka olleet positiivisia, mutten voi väittää, etteikö nettikirppistelyssä olisi vannettani kiristäviä ilmiöitä.

Eniten minua raivostuttaa antaminen. Ei siksi, että vika olisi antamisessa, vaan nimenomaan ottajissa. Tämän ääneen sanominen ei varmasti ole korrektia, mutta voi herättää toivottua keskustelua.

Periaatteemme nettikaupustelussa on se, että haluamme tavarasta eroon, saimmepa siitä rahaa tai emme. Jos siis kauppoja ei synny kohtuullisessa ajassa, emme säilytä roinaa nurkissamme, vaan annamme sen eteenpäin. Ja silloin viimeistään alkaa tapahtua! Tori.fi:n henkilökohtainen viestipalvelu räjähtää ottajakandidaattien kilpaillessa tuotteesta, vaikka kymmenen euron pyyntihinnalla tai vienolla kahvipakettitoiveella ketään ei ole kiinnostanut.

Antamisen taustalla on aina ajatus sekä kierrättämisestä että hyvän tekemisestä. Olisi kaikkein hienointa, jos tavara päätyisi oikeasti sitä tarvitsevalle sekä tarpeellisuus- että talousnäkökulmasta. Käytetyn tavaran antajan tehtävä ei kuitenkaan ole arvioida kenenkään elämäntilannetta, eikä se kovin kohteliasta olisikaan, mutta kyllä silti mielessä on aina kaunis ajatus siitä, että kerrankin jonkinarvoinen tuote päätyisi sitä tarvitsevalle eikä raha menisi aina rahan luokse.

Tuhkat pesästä

Yleensä ovella on ilmaisen tavaran ottaja jo alle puolen tunnin päästä siitä, kun ilmoitus on julkaistu. On mahtavaa, että käytetty vaihtaa omistajaa pika-aikataululla, mutta samalla olo on aika piesty; sama tavara on ollut kaupan puoli-ilmaiseksi ihan periaatteesta, mutta se kelpaa vasta, kun ilmaiseksi saa.  Olemme antaneet maksutta myös suhteellisen arvokkaita tavaroita, joista ei kuitenkaan saisi mitään käytetyn tavaran markkinoilla tai niiden myyminen jopa pieniä hiluja vastaan veisi aikaa.

Ilmaisista kauppa-artikkeleista kyselevät usein samat ihmiset, vaikka Tori-rallia ajaisi vuodenkin. Tulee väistämättä mieleen, ettei silloin kyseessä ole välttämättä edes aito tarve, vaan elämäntapahamstraus. Haluammeko tukea sellaista? Onko meillä sosiaalinen oikeus valita tuotteen saaja?

Kaikki, minkä irti vain saa, lähtee – sen voi luvata. Usein ilmaisen tavaran hakija kyselee samalla myös muista kodin tuotteista aivan kuin voisi ottaa mitä tahansa. Mites tuo jakkara, saanko sen? Onko teillä antaa jääkaappia? Ilmeisesti aina kannattaa yrittää, mutta kyselyistä tulee jälleen kerran hyväksikäytetty olo. Siitäkin huolimatta, että antaminen on aina tietysti oma valintamme.

En tiedä, onko liikaa vaadittu, mutta mielestäni ilmaiseksi saamiseen kuuluu aina nöyryys. Ei pokkurointi, mutta puhdas kiitollisuus, vaikka tavara kuinka olisi tarpeeton sen antajalle.

Yksipuolinen SPR

Tori-show’ssa ei ole kyse vain siitä, että antamalla toiselle omistaan pitäisi saada elää kiitoksella. Kyse on elämästä ylipäätään. On inhottavaa antaa yhtään mitään ihmiselle, joka ei koskaan olisi valmis antamaan omistaan, vaan ottamaan kaiken mahdollisen hyödyn itselleen.

Vaikka on kaunis ajatus antaa omistaan toiselle, ei kenenkään kuitenkaan kannata muuttua yksipuoliseksi hyväntekeväisyysjärjestöksi. Torissa tavara vaihtaa omistajaa yleensä ilman vastapalveluksia, mutta valitettavan usein tuntuu siltä, että nettikirppistelykäytös kulkee käsi kädessä ihmisen henkilökohtaisen elämän kanssa. Ihmisestä huomaa kyllä niin vilpittömyyden kuin härskiyden.

Olipa tavaran vastaanottajan tausta millainen tahansa, olisi loppujen lopuksi toivottavaa, että maailmassa olisi sen verran hyväsydämisyyttä, että jokainen jotakin ilmaiseksi saadessaan voisi omat rahkeensa huomioiden suoda hymyn, antaa pienen kolikon tai edullisen kahvipaketin ihan vain kiitollisuudesta ja kohteliaisuudesta.

Sillä pääsee muutenkin elämässä aika pitkälle.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on Tori.fi:stä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tasaisen tappavaa valitusta

Olen miettinyt, miltä tuntuisi olla tuorepastataikinaa, mutta tuntea kuin ihminen. Sellainen olo minulla nimittäin on ollut. Että olisin massaa suuressa koneessa, joka armollisesti kuitenkin päästää seoksen pinteestä repien sen nauhoiksi uudelleen ja uudelleen. Miten päivät voivatkaan toistua niin samanlaisina ja kesä valua läpi sormien? En tiedä, kuuluuko minulle hyvää, mutta ainakin ihan tavallista.
silmälasit_ennenaamukahviaeivoiKellon viisarit alkoivat käyttäytyä kummallisesti helmikuussa. Ensiksi oli suuret kesälomasuunnitelmat ja muuttohuuma, sitten koronahiljaisuus ja pysähtynyt aika. Vaikka päivät tuntuivat muuttuneen kuukausiksi, oli kuitenkin yhtäkkiä kesä. Ja se meni ohi pyyhkäisten – jäljelle jäivät vain perävalot horisonttiin.

Kuten aina ennenkin, lupasin itselleni olla tekemättä liikaa töitä kesällä, mutta toisin kävi. Niin kuin aina. Se on ollut syy myös blogin hiljaiseloon. Uskon kuitenkin siihen, että on parempi olla hiljaa, jos ei ole mitään sanottavaa. En tiedä, onko minulla sitä nytkään, mutta viikko ilman blogipoloista tuntuu jo kurjalta.

Ohikiitävien päivien ja verkkaisen some-elämän taustalla olen kuitenkin ehtinyt nauttia kesästä. Ennen kuin levät rynnistivät Näsijärven reunoille, ehdin uida Onkiniemessä monesti. Valtavassa järvessä uiminen oli pysäyttävä kokemus, sillä olen tottunut pienestä pitäen vain pikkuruisiin mutapohjajärviin, joissa lilluminen on tuntunut linnunmaidossa kellumiselta. Näsijärvi sen sijaan nielaisi minut mahtipontisiin aaltoihinsa, ja silloin ymmärsin, miksi vedet vievät niin monet ihmiset ikuisiksi ajoiksi. Suurten vesialueiden voima on uskomaton!

Olen ehtinyt tutustua aiempia kesiä tarkemmin myös Tampereen ravintolatarjontaan, ja aterioinut niin monessa hyvässä kojussa, että parasta on vaikea valita. Vastapainoksi olen muistanut lenkkeillä ja rauhoittua musiikin äärellä samalla, kun keho on saanut palautua kulinaristisista elämyksistä.

Tänä iltana olen todella väsynyt. Eikä edes hävetä sanoa sitä ääneen, vaikka on kuulemma vain lapsiperheiden ja ruuhkavuosia elävien etuoikeus olla väsyneitä. Vaan eipä elämä ole aina herkkua, olipa perheellinen tai. Ja kuka sitä paitsi edes saa perheen määrittää! En myöskään sano, että tarpeeton töiden paahtaminen olisi ihannoitavaa, mutta kyllä se väsyttää aivan yhtä paljon kuin hoivahommat.

Joka tapauksessa heinäkuisesta syvänteestä on suunta vain ylöspäin, ja pian on luvassa ainakin yksi sarja-arvostelu, elämäntaito-opasmarinaa, matkailuyrittäjyysasiaa ja mahdollisesti myös retkikohdevinkkaus.

Hääaiheisen arvonnan voitti nimimerkki Jenni! Olen pikimmiten voittajaan yhteydessä.

Kiinnostavatko tavalliset kuulumiset vielä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa