Luokkakokous – hyvät, pahat ja rumat

En koskaan tuntenut oloani kotoisaksi peruskoulussa, mutta silti olen käynyt joka ikisessä luokkakokouksessa. Ja menen jälleen tammikuussa. Uteliaisuus voittaa näet menneisyyden möröt.
classroom-510228_960_720Kuva: Pixabay

Tiedättehän ne yhdysvaltalaistyyliin tehdyt rivot ja humalanhuuruiset Luokkakokous-leffat (2015/2016)? Ne, joissa alapäälle esitetään enemmän synonyymejä, kun on peruskoulussa luokka-asteita. Ne, joissa kaikki on ihanan nostalgista ja Aku Hirviniemi laulaa roiseja sanoja taukoamatta Macarenan tahtiin samalla, kun Jaajo Linnonmaa ja Sami Hedberg yrittävät pysyä menossa mukana.

No enpä ole sellaisessa luokkakokouksessa ollut. Ei ole ollut tarvetta rietastella sen enempää kuin Luokkakokouksen päähenkilöillä miettiä motiivejaan osallistua tapaamiseen.

Luokkakokoukset eivät ole muotia, vaan ennemmin viesti historiasta. Pakkohan sen on olla museokamaa, kun se on jo päätynyt elokuvien aiheiksi, vaikka kieltämättä aihe on hedelmällinen, sillä luokkakokouksessa on aina ajasta riippumatta meheviä henkilöhahmoja myös tosielämässä. Harvemmin voi kuitenkin puhua iloisesta ja odotetusta jälleennäkemisestä.

Totuushan on nimittäin se, että yleensä luokkakokous on vain kokoelma yksityisiä, toisistaan loitonneita henkilöitä, jotka kohteliaisuudesta tai uteliaisuudesta saapuvat paikalle. Ei ole ’meitä’, vaan jo utuisiksi muuttuneita muistoja harmaasta koulurakennuksesta, jonka vihreä lattia narisi aina, ja joka oli niin täynnä oppilaita, että ainakin pari vuotta täytyi syödä pulpetin ääressä luokkaan tuotua ruokaa.

Kouluhistoriani ei ole kovin ruusuinen, minkä vuoksi ihmettelen itsekin välillä, minkä tähden osallistun kerta toisensa jälkeen luokkakokoukseen. Asian voi mielestäni ratkaista kahdella tavalla: näyttää selvinneensä tai antaa kaiken olla. Kumpikaan ei ole toista parempi vaihtoehto, mutta minä olen päätynyt saapumaan paikalle. En niinkään kertoakseni itsestäni tai näyttääkseni kaiken kääntyneen sittenkin hyväksi, vaan silkasta uteliaisuudesta. Minä haluan tietää, miten muiden kävi. Haluan tietää, millä tavoin ihmiset muuttuvat, sillä me kaikki muutumme.

Edellisistä luokkakokouksista on jo vuosia, ja muistan niistä vain intensiivisen kuulumisien vaihdon ja keskustelut opettajista. Halvan viinin ja rasvaisen ruoan. Ilon ja naurun sekä niiden alle peittyneen hämmennyksen. Voiko tunne olla aito, jos on yhteisössä, jossa lähtökohtaisesti oli paha olla niin monta vuotta ja jossa solvaukset olivat säännöllisiä?

Vaikka kuinka istuisi paikoillaan uteliaisuudesta ja hyvässä hengessä, sisimmässään tietää aina, etteivät vanhat hierarkiat murru koskaan. Siksi on parempi jatkaa matkaa parin lasin jälkeen.

Oli kiva nähdä.

Oletko osallistunut luokkakokouksiin? Mitä mieltä olet niistä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Miten päin pitäisi olla somessa, kun elämä heittää häränpyllyä? + 3 muuta pohdintaa elämästä

Jos tuijottaisin vain tilastoja, saisin tietää, että ihmiset ovat suorastaan nauttineet hiljaiselostani. Lukijakunta on nimittäin laajentunut sitä enemmän, mitä kauemmin olen ollut hiljaa. Yleisön ajatuksista en tiedä, mutta minun käytökselleni on syynsä.
DSC_0135
Miten käyttäytyä somessa, kun kaikki menee päin mäntyä?

Minä päätin olla hiljaa, koska esittäminen tuntui liian raskaalta. Harmi vain, etteivät henkilökohtaiset huolet pysäytä töitä. Enkä tiedä, onko niin tarkoituskaan. Olisihan se aikamoista, jos elämä pyörisi vain oman navan ympärillä ja voisi jäädä kotiin surkuttelemaan, kun haluaa. Ironista kyllä, mitään kamalaa ei ole tapahtunut, mutta minä ainakin olen mestari huolestumaan ja stressaantumaan mistä vain. Mielikuvituksellani ei ole rajoja, ja valitettavasti se on rajaton myös henkilökohtaisessa elämässä. Samalla innolla, jolla keksin itselleni huolia, voisin kirjoittaa valmiiksi aika monta fiktiivistä romaania. Yhtä totta kumpikin – eli ei yhtään.

Onko ihmisellä edelleen mahdollisuus hoitaa huolensa julkisessa terveydenhuollossa?

Mutta oli minulla ihan oikeita huolia. Inhottavaa antaa palasia sieltä täältä, mutta kuten arvata saattaa, eivät kenenkään terveystiedot kuulu nettiin, uskomattoman mahtavaa ja modernia Omakantaa lukuun ottamatta.

Tuntuu pahalta sanoa, mutta ensimmäistä kertaa ikinä jouduin pettymään julkiseen terveydenhuoltoon. Tunsin itseni nöyryytetyksi ja koin tulleeni vähätellyksi. Mietin pitkään, onko ongelma minussa, mutta ei omia tunteitaan voi kieltää. Siispä maksoin 300 euroa siitä lystistä, että sain piinani hoidetuksi 20 minuutissa. Omalla terveydellä ei ole hintalappua, mutta on surullista, jos julkinen terveydenhuolto resurssipulassaan ajautuu siihen, että osa ongelmista on hoidettava yksityisellä puolella. On selvää, ettei kaikilla ole siihen mahdollisuutta.

Olisipa Suomi täynnä vielä sairauskassoja ja aktiivisia puuhaveikkosia, mutta auttaminen ei ole enää muotia. Raha on.

Miksi kaikki hyvät sarjat sisältävät kuolemaa?

Rakastan draamaa ja rikoksia, mutta olen vähällä pakahtua aina, kun näen sairautta ja kuolemaa draamasarjoissa. En yksinkertaisesti kestä sitä, sillä pelkään niin paljon koko aihepiiriä. Samaan aikaan tiedostan, ettei elämää voi elää niin, että pelkää alati jotakin. Yritän siis rauhoittua ja aloittaa The Affair -sarjan viidennen kauden. Siinä on muuten yksi maailman parhaimmista sarjoista. Turha höpöttää Game of Thronesista tahi muista vastaavista fantasiapläjäyksistä!

Miksi Ikean hotdog maksaa 50 senttiä?

Sitten, kun on lopulta saanut mielenrauhan ja voi taas keskittyä keskivertolänsimaalaisen ongelmiin, voi kahdessa minuutissa syödyn hodarin jälkeen miettiä, miksi hitossa se maksoi vain 50 senttiä. Tiedänhän minä kaupan lainalaisuudet, mutta silti tuntuu uskomattoman hienolta ja samaan aikaan pahalta se, että kelvon hotdogin saa ruotsalaisketjun aulabaarista yhdellä pikkuruisella lantilla. Tässä meneekin loppyö valvoessa. Taas!

Osaatko vastata pohdintoihini?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näissä asioissa säästän ja tuhlaan

Katselin kellastuneita ja pahasti haarautuneita hiussuortuviani peilin edessä vain vähän ennen kuin upotin jalkani nilkkureihin, joista toisen pinta oli kulunut jo niin pahasti, että ei menisi enää kauaa, kun siihen tulisi reikä. Selvemmin en olisi voinut havaita sitä, missä säästän. Vastapainoksi osaan kyllä laittaa rahaa myös sileäksi.
DSC_0174

Antaa palaa

Ruoka. Harrastan ruokaa niin ravintoloissa kuin kaupoissa. Jos haluan testata uutuutta, hinnalla ei ole mitään merkitystä. Kokemus määrittää sen, syydänkö enää uudelleen rahojani kohteeseen. Harvoin mikään todella kallis on sen arvoista, että sitä kannattaisi ostaa säännöllisesti.

Juoma. Jos aikoo juoda esimerkiksi alkoholia, en ymmärrä, miksi se pitäisi tehdä hammasta purren vain humaltumisen tähden. Viinin hinnalla ei ole merkitystä. Enkä tarkoita nyt sitä, ettei kyykkypullo voisi olla hyvä, mutta väkisin ei kannata juoda pahanmakuista alkoholia tai mitään muutakaan juomaa.

Lahjat ja juhlat. En laske euroja, kun ostan toiselle lahjan tai järjestän juhlat. Näillä tuloilla ei ökyillä, mutta minusta muiden ilahduttaminen on niin mukavaa, että mielelläni laitan siihen rahaa. Hyvä saa kenties aikaan hyvää. Ainakin uskon niin! Sitä paitsi lahjan arvoahan ei mitata rahassa, mutta aika taas on rahaa, ja hyvä lahja vie syystäkin aikaa ja ajatuksia, vaikkei maksaisi mitään.

Tarkan markan kohteet

Hiukset. Arvostan kovasti kaikkia käsityöammatteja, mutta olen laiska käymään kampaajalla, koska koen sen turhaksi. Siksi, että paljon halvemmalla voi päästä. Se harvoin on paras ratkaisu, mutta ehkä en vain tarpeeksi arvosta pehkoani tuhlatakseni siihen mammonaa.

Kengät. Hiusten lisäksi kenties pahin säästökohteeni on kengät. Ensinnäkin kengät ovat erittäin epäkiinnostavia, toiseksi tolkuttoman kalliita ja kolmanneksi mielekkäitä on vaikea löytää. Kun sitten vihdoin saan jalkoihini oikeanlaiset popot, käytän ne puhki. Yleensä tämä tapahtuu turhan nopeasti, sillä asioin halpaliikkeissä. Tiedän, että pitäisi teettää ammattilaisella kalliit loppuelämän töppöset.

Matkaliput. Jos en saa hyvään hintaan matkalippua, en liiku mihinkään. Sellaista pakkoa ei olekaan, että pitäisi maksaa minkä tahansa liikennevälineen lipusta maltaita. Järkytyin syvästi, kun isäni osti Mikkeliin 39 euron junalipun. En maksaisi sellaista summaa kuin lentolipusta.

Siivousvälineet. En voisi kuvitellakaan ostavani niin sanottuja merkkisiivousvälineitä. Olin vähällä ostaa erään sinisävyisen siivousmerkin raonpuhdistajan, mutta se maksoi kuusi euroa. Aika kova hinta harjasta. Ostan aina markettien omien merkkien rättejä ja pesuaineita. Suosikkini on Rainbow’n kylpyhuonepesuneste.

Sekä että

Viihdepalvelut. Välillä minua alkaa puistattaa, kuinka paljon rahaa olen syytänyt suoratoistopalveluihin, mutten mahda mitään sille, että kun joskus harvoin tulee jokin minua miellyttävä sarja, haluan ehdottomasti nähdä sen, ja koen myös ansainneeni siitä nautiskelun. Hyödynnän mahdollisimman paljon maksuttomia kuukausia ja muita tarjouksia, ja laitan palvelut säännöllisesti katkolle.

Taksi. Taksiajelulla on vähän huono maine. Varsinkin alan vapautumisen jälkeen. Kun kyse on pakosta tai omasta turvallisuudestani, en epäröi käyttää taksia. Kurvaaminen toiseen kortteliin vain tuhlaamisen ilosta on turhaa. Valitsen siis joukkoliikenteen aina, kun mahdollista, mutta taksillakin on paikkansa.

Kirjat. Kun haluan lukea jonkun kirjan, josta tiedän olevan minulle hyötyä tai iloa vielä vuosienkin päästä, ostan sen eikä hinnalla ole silloin väliä. En kuitenkaan tuhlaa dekkareihin, jotka miellyttävyydessään ovat minulle kertakäyttökamaa. Muistan juonen koko loppuelämäni, joten en lue kirjaa kahdesti. Sitä paitsi kirjastopalvelut ovat valtiomme ylpeydenaihe ihan syystä!

Vaatteet ja asusteet. Olen lopettanut kreisishoppailemisen jo ajat sitten. Ekologiset arvot ohjaavat valintojani, mutta olisi tekopyhää sanoa, että onnistun aina. Yritän parhaani mukaan tukea kotimaista tuotantoa, ja erityisen innostunut olen kotimaisista koruista. Rahaa siis saa kulua, mutten ole valmis laittamaan 200 euroa yhteen t-paitaan.

Vakuutukset. Ajatuksen tasolla olen valmis maksamaan vakuutuksesta maltaita, ja välillä mielessäni pyörii kaiken maailman henkivakuutusten ja muiden pahan päivän varan vakuutusten hankkiminen. Ironista kyllä, minulla ei silti ole kuin kotivakuutus. Ei edes tapaturmavakuutusta, joka olisi syytä olla. Syy taitaa olla se, että olen aika laiska neuvottelemaan hinnoista, mutten halua tulla huiputetuksi ottamalla ensimmäisen minulle tarjotun paketin.

Missä asioissa pihistelet ja mihin kulutat surutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Maailman vaikein sana ei ole kiitos, vaan ei

En ole koskaan osannut kieltäytyä mistään. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeammaksi kaikki käy. Ihminen, joka ei koskaan sano ei, kantaa näet harteillaan oman elämänsä kuorman lisäksi muiden murheita.
DSC_00555Se alkoi jo päiväkodissa. Paheni vain, mitä pidemälle koulutaival eteni. Autoin koulutehtävissä ja olin ilman paria jääneen kaveri, vaikka yhtä usein olin itsekin se, jolla ei ollut ketään. Lukiossa uskonnonopettaja pyysi jakamaan virsikirjoja kirkkoon ennen jumalanpalvelusta. Minä menin, vaikka se oli vastoin kaikkia periaatteitani. Isoja ja pieniä uhrauksia vuodesta toiseen.

Työelämä ei varsinaisesti parantanut kiltteyssyndroomani oireita. Painan hommia silloinkin, kun muut eivät. Otan vastaan jokaisen työkeikan, jota tarjotaan. Ihan vain, koska en halua sanoa ei. Ettei vain toimeksiantajalle tulisi paha mieli, vaikka samaan aikaan mietin, mistä välistä nipistän omaa vapaa-aikaani lisätöille. Liian kiltti ihminen kärsii myös usein saavutuspaniikista. Pitäisi edetä, saavuttaa ja pitää muut tyytyväisenä.

Työelämän lisäksi kiltteyden ongelmat näkyvät henkilökohtaisessa elämässä. Kun ei osaa sanoa vapaallakaan ei, täyttyvät päivät sosiaalisista velvollisuuksista. Havahduin hetki sitten siihen, että olen lähes joka päivä hoitanut muiden asioita, ollut saatavilla ja auttanut. Kuulostaa oikein laupiaalta, mutta en minä ylistystä tarvitse, vaan rauhaa.

Tällaisen asian ääneen sanominen on vähän vaarallista ja voi aiheuttaa pahaa mieltä, ja sitähän minä nimenomaan pelkään! Inhoan henkilöityneitä konflikteja, enkä halua, että kukaan suuttuu minulle. En ehkä käännä toista poskeani, mutta annan ajastani toisenkin tunnin muiden hyväksi, mikä ajaa siihen, että sitä jo odotetaan minulta.

Toisten auttamisen kuormittavuudesta puhuminen ei tarkoita sitä, etteikö haluaisi auttaa tai tekisi sitä myöhemminkin. Ongelma on se, että jos ei koskaan kieltäydy, ihminen muuttuu apuautomaatiksi, eikä raja hyväksikäyttöön ole kovin suuri. Ojentaessani auttavan käteni muille olen väistämättä joutunut miettimään, kuka minua auttaisi, kun sen aika on.

Tätä juttua on turha päättää pohtimalla, miten kiltteydestä pääsisi eroon tai miten oppisi sanomaan ei. Koska kyse on niin vahvasti luonteeseen kaiverretusta piirteestä, en keksi muuta keinoa kuin täydellinen eristäytyminen ja tavoittamattomissa oleminen. Kuulemani mukaan monet ovat kuitenkin oppineet kieltäytymään, ajattelemaan enemmän itseään ja vetämään rajat omien voimavarojensa venyttämiselle. Miten se tapahtuu?

Oletko liian kiltti? Miten voi oppia kieltäytymään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ei ahdistua saa, ei juopotella saa

Jos tilaa viinijoulukalenterin itselleen, muuttuuko puliakaksi vuoden viimeisenä kuukautena? Saako joulua tunnelmoida jo lokakuussa? Voiko ulko-oveen kiinnittää koristeen, josta tippuu kultaisia tähtiä rappukäytävään? Onko tavarapaljoudesta pakko taas ahdistua?
DSC_0192DHL:n lähetin kelta-punainen takki näytti kuraiselta. Liasta osansa oli saanut myös sähköinen kuittauslaite, johon tuhersin elektronisen nimikirjoitukseni. Lähetti vitsaili sukunimestäni ja muistutti sen viittaavan Sinebrychoffiin. Onhan siinä tosiaan kolme samaa viimeistä kirjainta!

Saksan-paketti oli joka tapauksessa saapunut, ja joulunodotus saattoi virallisesti alkaa!

Jotkut haaveilevat varmasti paljon suuremmista asioista kuin minä, esimerkiksi äitiydestä, omakotitalosta ja uudesta autosta, mutta minä olen jo vuosia toivonut viinijoulukalenteria. Kun se vihdoin saapui, ymmärsin, mitä olin kaivannut lapsuuden jouluista: nimenomaan joulukalenteria. Tutinaa ennen nukahtamista, joka-aamuista intoa uuteen päivään. Iloa luukkujen rapinasta.

Aikuiseen makuun suunniteltu joulukalenterini herätti odotetusti paljon kiinnostusta Instagramissa, mutta ei pelkästään estotonta ihailua, vaikka kultasomisteinen laatikko upealta näyttääkin.

Sain lukuisia viestejä, joissa ihmeteltiin alkoholinkäytön määrää. Aihe on niin mehukas jo yksinään, että kirjoitan siitä vielä erikseen, mutta jo nyt voin lievittää yleisön huolta. Alkoholistiksi ei tulla ostamalla viinijoulukalenteri. Ei, en aio avata minikokoista viinipulloa heti herättyäni tai edes joka päivä. Kalenterista jo sellaisenaan saa iloa, ja toisin kuin lapsena, luukkujen antimia voi säästää. Viinipä nimittäin säilyy erinomaisesti avaamattomana.

Viinijoulukalenterin luukkuja ei myöskään tarvitse avata siksi, että saisi henkisen vapautuksen nykyajalle tyypillisestä tavara-ahdistuksesta, joka hiipii mieleen aina, kun ensimmäiset joululaulut alkavat raikua markettien käytävillä. On gourmet-kalenterinkin ostaminen turhaa, mutta kyllä se kuitenkin ennen pitkää menee kurkusta alas, vaikkei ihan siten kuin ihmiset yleensä joulukalenterin tuhoamisen ymmärtävät.

Vaikka työnsinkin viinikalenterini vielä visusti vaatehuoneen perälle, ja tavaraähky puistattaa jo etukäteen, saa joulua tunnelmoida jo ovikoristein. Kiinnitin ulko-oveemme pehmeän tähtikoristeen, josta varisee rappukäytävään minikokoisia kimalletähtiä. Ehkä huoltomies hymyilee lakaistessaan rappua.

Tai sitten ei, kuten ei kohta kukaan muukaan, kun jouluruuhkat alkavat. Parasta siis ottaa ilo irti vuoden tunnelmallisimmasta ajasta jo ennen kuin se on edes alkanut.

Miten suhtaudut jouluun tänä vuonna?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Haikeaa, rohkeaa ja vapauttavaa – blogin uusi nimi

Kaikki muutokset tuntuvat minusta aina poikkeuksetta kammottavilta, surullisiltakin. Jopa Lidlistä ostetun tarjoilulautasen paikan siirtäminen viikko sitten tuntui selkäytimessä asti, joten voitte kuvitella, kuinka itkettävän pahalta blogin nimen muuttaminen tuntuu.
DSC_0139Kun jokin aina paikoillaan ollut liikahtaa, tuntuu se kurkussa, sydämessä ja vatsanpohjassa. Muutosvastaisuus on fyysinen kokemus, joka saa olon apeaksi. Uusi verkkotunnus on ostettu, olo on periaatteessa ihan hyvä, mutta silti tuntuu haikealta. Siitäkin huolimatta, että uusi nimi antaa paljon enemmän tilaa kirjoittaa siitä, mistä haluan. Rehellistä, vakavahenkistä ja kevyttä lifestylea runollisesti ja joskus vähän raivotenkin.

Bloginaisen taakka

Oli surullista katsoa blogin tilastojen kasvua samaan aikaan, kun aiempi nimi hävetti, rajoitti ja sai kaiken inspiraation ehtymään. Miten yhtäkkiä kävi niin, että nimi, josta vuosia oli ylpeä, paisui taakaksi, jota ei enää voinut kantaa?

Vaan eipä siitä taakasta niin vain vapauduta. Otsikointi, iskulauseiden ja nimien keksiminen on vaikein tietämäni kirjallinen tehtävä. Otsikointiongelmasta olen päässyt yli opiskelun ansiosta, mutta nimetä en osaa ketään enkä mitään. Tämä oli parasta, mihin pystyin.

Jotain uutta, vanhaa ja lainattua

Ennen aamukahviahan ei oikeasti voi tehdä mitään. Pahinta on se, jos kahvi jää kokonaan juomatta, mutta onneksi myös iltasumppi on ihan yhtä varteenotettava vaihtoehto. Sitä en sentään keksinyt änkeä nimeen.

Ennen aamukahvia ei voi -nimi kuvastaa minua ennen kaikkea sen runollisuuden vuoksi. Olen kyllä toimelias ja aikaansaava, mutta aika usein myös haaveilija ja hyviä ideoita paperille rustaava vätys, joka harvoin niitä toteuttaa.

Halusin nimeen myös intertekstuaalisen viittauksen, ja tarkkasilmäiset huomaavatkin selvän yhteyden Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaaniin (Tammi 2000). Ironista on se, että en edes kummemmin pidä kyseisestä teoksesta, sillä scifi-maailma ei koskaan imaise minua mukaansa. Romaanin miljöö on Tampere, ja sehän on hyvä sattuma, sillä Ennen aamukahvia ei voi on myös blogi Tampereesta.

Aamukahvia iltaisin

Ongelmaton uusi blogi-identiteettini ei ole, sillä nimi on pitkä ja vaikeasti taivutettava. Onneksi viimeinen sana on voi, joka mahdollista kuitenkin helpot taivutuspäätteet.

Aamukahviteema vilahtelee some-sisällöissä tuon tuosta, joten mikään neronleimaus uusi nimi ei ole. Ehkä kiteytettynä voisi sanoa, että Ennen aamukahvia ei voi sisältää niitä ajatuksia, joita ei voi edes ajatella ennen ensimmäistä kupillista. Nimestä huolimatta näitä juttuja kannattaa lukea siis iltaisin.

Vanha verkkotunnus mediakka.com toimii edelleen ja uudelleenohjaa liikenteen ennenaamukahvia.comiin vielä pitkään. Kaikki seuraamissivustot on myös päivitetty, joten perille löytää, vaikka aamukahvi olisi jäänyt juomatta.

Miltä uusi nimi kuulostaa? Täysosuma vai -tyrmäys?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näin käytän rahaa ihan tavallisella viikolla

Olen kertonut blogissani rahankäytöstäni ennenkin, ja tuolloin olen keskittynyt joko viikkobudjettihaasteeseen tai viikkoon, joka ei kuvannut realistisesti eloani, sillä se sisälsi paljon turhia ostoksia ja hemmottelua lahjakortein. Tällä kertaa esittelen teille tavallisen, mutta vauhdikkaan lokakuun ensimmäisen viikon taloudenpitoni tulokset.
DSC_0178 (2).JPGAloitan viikkoseurannan sunnuntaista, sillä yleensä teen silloin suuret ruokaostokset, jotka kattavat ainekset tulevan viikon eväisiin. Lauantaisin käyn myös ostoksilla, ja niiden antimia syömme aina sunnuntaisin.

Seurantaviikolla minulla oli palkkapäivä, joka yleensä nostaa kuluttamista jonkin verran – lähinnä siksi, että jaksan ja saan vihdoin aikaiseksi täydentää vastuullani olevia kodintarvikevarastoja. Tällä viikolla en kuitenkaan mielestäni käyttänyt rahaa sen enempää kuin normaalistikaan. Lauantainen Helsingin-reissukaan ei tehnyt niin suurta lovea kuin olin odottanut. En nimittäin nykyään shoppaile vain kuluttamisen ilosta.

Sunnuntai 29.9. 31,24 €

Laiskotti. Tein viikon ruokaostokset lähi-K-Marketissamme, joka on törkeänhintainen, mutta valikoimaltaan ihan kiitettävä. Ostokset keskittyivät vihanneksiin ja eväsaineksiini, joista riittää myös tulevalle viikolle ja viikonlopun iltapalalle.

Maanantai 30.9. 9,28 € (117,28 €)

Tein Sokoksella pienet ruokaostokset ja nappasin muutaman palan Itsudemon susheja ruokaosaston palvelupisteestä. Ostin myös joululahjan läheiselleni. Päivä oli siis kallis, mutta arkieloon meni vain vähän rahaa. Suluissa on summa, joka sisältää joululahjan.

Maksoin myös kaikki laskuni, mutta ne ovat sen verran henkilökohtaisia asioita, että ne jäävät tästä raportista pois. Voin puhua rahankäytöstäni avoimesti, mutta raja menee siinä, etten luettele laskutietojani.

Tiistai 1.10. 9,90 €

Vietin koko päivän töissä. Kävin ostamassa ainoastaan cashewtahnapurkin K-Supermarketista. Ostamani tuote on luomua ja kestää käytössäni kaksi kuukautta.

Keskiviikko 2.10. 21,50 €

Latasin bussikortin 10 eurolla ja hain Picnicistä kolmen täytteen uuniperuna-aterian, sillä suuntasin ystäväni luo auttamaan häntä tutkimussuunnitelman tekemisessä. Noutoruoka oli siis pakollinen ostos.

Torstai 3.10. 62,95 €

Viikon selkeä heikko kohta. Ostin parilla kympillä mekon ketjuliikkeestä, nappasin ruokauutuuksia testiin Kuninkaankulman K-Supermarketista ja ostin myös viikon viimeiselle työpäivälle eväät Salesta, sillä en jaksanut kokata. Teen mieluummin ison määrän ruokaa usealle päivälle. Kävimme myös eräässä kuppilassa yksillä ja söimme vegaaniset kapsalonit. Loppulaskumme oli 34,50 euroa, josta minun osuudekseni jäi 12,52 euroa.

Perjantai 4.10. 6,97 €

Ostin vitosella neilikkakimpun lähi-Koosta ja välipalatäydennystä. Neilikat kestävät ainakin kaksi viikkoa, sillä osaan nykyään hoitaa niitä oikein.

Lauantai 5.10. 48,50 €

Osallistuin Helsingissä blogikoulutukseen. Koska olen maailman surkein aamuherääjä, jouduin syömään kaikki ruokani ulkona. Ei kovin kurja kohtalo, sillä rakastan ruokaa ja ravintoloita. Mutta kyllä lähti lapasesta. Jouduin ostamaan R-Kioskilta aamupalan, sillä yksikään lähikauppa ei ollut auki, kun lähdin junaan. Ärrälle meni 21 euroa, josta 11 euroa meni ruokaan ja kympillä latasin bussikortin.

Söin iltapäivällä pakon edessä Picnicissä, sillä kaikki ravintolat olivat Kampissa täynnä. No, pääsin todennäköisesti halvemmalla näin, mutta sanonpahan vain, etteivät uuniperuna-annokset Helsingissä ole yhtä maukkaita kuin Ratinan Picnicin tuotokset. Niitä ei voi voittaa, vaikka samaa ketjua ovatkin!

Lopuksi hain Kiposta minulle ja miehelleni Sir Pesto -leivät. Turha ostos, mutta rakastan Kippoa eikä sinne pääse usein. Minä söin omani aamulla, toinen leipä katosi paperikassista jo ennen illansuuta.

Viikon tulos: 190,34 € (298,34 €)

No ei mennyt ihan niin kuin piti. Toisaalta summa ei kuitenkaan ole ihan niin paha kuin oletin, sillä pyrin 150 euron viikkobudjettiin. Tämä viikko olisi siihen kirkkaasti yltänyt ilman Helsingin-reissua.

Ostettu lahja nosti viikkobudjetin taivaisiin, mutta vähän kuin valtiollakin, meni etukäteen ostettu lahja aivan eri budjetista kuin arkitoiminnot.

Käytetyn summan taivastelun sijaan pitäisi keskittyä siihen, mihin rahaa käyttää, mitä se tarkoittaa ja minkälaisia asioita siitä seuraa. Ostanko tarpeeseen? Ketä kulutukseni palvelee? Minkälaisia arvoja se välittää? Mitä tulen tukeneeksi kulutusvalinnoillani?

Esittelyviikon valintojeni perusteella käytän rahaa melko itsekeskeisesti, mutta toisaalta valintani tukevat pienyrittäjyyttä ja ovat kaiken lisäksi ekologisia kasvissyönnin ansiosta, ainakin yleensä. Rahankäyttäjänä ajattelen siis ensisijaisesti itseäni, mutta luontaisten mieltymysteni ansiosta tulen tehneeksi ihan hyviä valintoja, vaikka harha-askelia mahtuu aina mukaan.

Kuluttipa miten tahansa, yhdestä asiasta voinee olla samaa mieltä: raha on tehty liikkumaan.

Miten käytät rahaa? Minkälaisia ajatuksia raporttini herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kunnon naisia korvassa

Jos elämäntyölleni viestinnän parissa pitäisi määritellä jokin tavoite, olisi se varmasti upeiden pienyrittäjien esiin nostaminen. Tällä kertaa esittelen Frida’s cornerin kekseliäät ja käytännölliset korvakorut, joita koristavat röyhkeät ja viisaat naiset.
DSC_0098 (6).JPGVoi kuinka lämpimiä muistoja Hyacint Bucket (Patricia Routledge) herättääkään – kaikille muille paitsi Elizabethille (Josephine Tewson) ja Emmetille (David Griffin) Pokka pitää -sarjassa (1990–1995)! Hihkuinkin innosta, kun huomasin Facebookissa helsinkiläissuunnittelija Annukka Laineen Frida’s corner -korumerkin Hyacint Bucket -korvakorut. Koska en osannut päättää, otanko kyseisen röyhkeysidolini kuvin koristellut korvikset vai tyydynkö ammatilliseen esikuvaani Minna Canthiin, ostin molemmat (24 €/kpl).

Vahvoja naistekijöitä ei voi olla liikaa, vaikka toisaalta tässä yhteydessä lienee tarpeetonta korostaa sukupuolta. En kuitenkaan voi olla mainitsematta sitä, sillä puhuessani korvakorukavereistani liittyy ihailuuni väistämättä naiseus. En varmasti ole maailman suurin Minna Canth -fani, mutta hänen merkityksensä suomalaiselle kirjallisuudelle ja naisasialiikkeelle on niin valtava, ettei sitä voi ohittaa. Minä haluaisin olla uusi Minna Canth, vaikka käy minulle myös osa Anna-Leena Härkösenä. Hyacint Bucketiksi en toivottavasti koskaan muutu, mutta ehkäpä joskus pala hänen röyhkeyttään ja käsittämätöntä luonnetta voisi tehdä terää ja auttaa elämässä eteenpäin.

Upeista ostoksistani huolimatta suomalaisen designin tukeminen ei ole yksinkertaista, paitsi ajatuksen tasolla, jolla se on päivänselvää. Arjen realiteetit ovatkin sitten oma lukunsa. Olisi hienoa ostaa kaikki pientuottajilta, mutta harva haluaa tai voi ostaa 300 euron villahousut ja 100 euron pipon. Siksi olen tehnyt omatuntoni kanssa kompromissin ja päätynyt siihen, että ostan ainakin osan asusteistani suomalaissuunnittelijoilta. Aika usein ostetut tuotteet ovat nimenomaan korvakoruja, sillä käytän niitä päivittäin, ja korujen kekseliäisyys ja materiaalit puhuttelevat minua.

The Bouquet residence, the lady of the house speaking” soi päässäni aina, kun laitan Hyacintit korviin. Minna Canth yrittää vieressä takoa järkeä päähäni ja uskoa itseeni. Paremmin en siis olisi voinut rahojani käyttää.

Frida’s cornerin tuotteisiin voi tutustua Facebookissa ja Instagramissa Annukka Laineen studion tilillä. Selvyyden vuoksi totean vielä, että olen ostanut korvakorut omalla rahalla ja kirjoitan tämän jutun siksi, että olen niin innoissani tuotteista.

Missä asioissa suosit suomalaista tuotantoa? Kummat korvakorut olisit valinnut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viimeksi googlattu x 10

Kylläpä voikin 10 viimeisintä Google-hakua kertoa paljon ihmisestä. Vaikka totuutta on helppo muunnella ja kehystää internetissä, voin vakuuttaa hakusanalistani olevan täyttä totta. Kaikki haut on tehty tänään.
DSC_0068.JPG”supreme robbie williams”
Mietin, milloin tämä upea pop-kappale julkaistiin. Olisin veikannut vuotta 2003, mutta väärin meni. Vuosi oli 2000. ”This new century keeps bringing me down”, lauloi Williams.

”matti ranin”
Samaan aikaan, kun kuuntelin Robbie Williamsia, tuli yhtäkkiä mieleen Ihmeidentekijät (1996–1998) ja Matti Ranin (1926–2013). Täytyi selvittää, milloin hän syntyi ja kuoli. Tarkistin myös vaimojen ja lasten tiedot. Näin opin knoppitietoa!

”työväenmuseo werstas aukioloajat”
Werstas on maksuton museo Tampereella Finlaysonin alueella. Olen käynyt siellä lukemattomia kertoja, mutta seuraavaksi haluan mennä kävelemään sinne kaikessa rauhassa yksin. Elokuvissa ja museoissa on rauhoittavaa käydä ihan vain itsekseen.

”mensan testi”
Katsoin Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa, jossa yksi morsian kertoi kuuluvansa Mensaan. Ajattelin tehdä testin itse, vaikka moinen seura ei minua kiinnosta missään määrin. Tein Mensan nettitestistä 10 tehtävää. Tylsiä olivat. Palluroita ja pylpyröitä siellä täällä. Minusta todellinen viisaus asuu muualla.

”bookbeat koodi”
No ei tietenkään ollut hyvää alekoodia, kun sitä oikeasti tarvitsisin.

”storytel eppu nuotio elämänlanka”
Mutta eipä haittaa. Miltään e- ja äänikirjafirmalta ei löydy niitä kirjoja, jotka juuri nyt haluaisin lukea.

”jadeia kuumakivihieronta”
Kävin Tampereen Lielahdessa sijaitsevassa Jadeia-kauneushoitolassa intialaisessa päänhieronnassa. Kosmetologi suositteli seuraavaksi kuumakivihierontaa, joten otin hinnoista heti selvää.

”manse rg”
Tunnetaan myös nimellä Koulukadun minigolf. On muuten vielä auki. Tältä kesältä testaamatta on enää huoparata. Tampere tunnetuksi -passissa on kaksi yhden hinnalla -tarjous, mutta sen olemme käyttäneet jo. Suosittelen ehdottomasti paikan kekseliästä eterniittirataa.

”tkl 21”
Käytän eniten bussia numero 21. Silloin harvoin, kun käytän. Sillä pääsee niin töihin kuin Lielahden ostosparatiisiin. Aikataulujen googlaaminen on aina ollut hankalaa, sillä jostakin syystä hakutulokset järjestyvät – mielestäni – aivan väärin. Parhaimmaksi hakusanapariksi olen todennut tkl:n ja halutun bussin numeron.

”agglutinatiivinen kieli”
Aloin tutkia Nattastuntureita, sitten saamen kieltä, sen murteita ja tunnuspiirteitä. Päädyin lukemaan myös agglutinatiivisesta kielestä. Se viittaa kielien luokkaan, jossa sanan vartaloon voi liittyä useita päätteitä ja affikseja.

Mitä itse googlasit viimeksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yksi loma, kolme erilaista päivää

My Day -tyyliset selostukseni ovat olleet yllättävän pidettyjä, joten tarjoilen palasia loma-arjestani ennen viikon kulttuuri- ja mielipidejuttuja. Lomani on ollut käytännössä työtä, stressiä ja löhöilyä. Sellaista kuin elämä yleensä on.
DSC_01177.JPG
Työpäivä keskellä lomaa

Mikähän idea oli sopia palaveri ja haastattelu lomakeskiviikolle. Hullu tekee lomalla töitä! Lomatyöpäiväni on kuitenkin erinomainen esimerkki siitä, mihin pienen raatajamuurahaisenkin työelämä on menossa. Ei tarvitse olla iso pamppu joutuakseen hommiin kesken loman. Tämänkertainen työkeikkani ei tosin liittynyt mitenkään päivätyöhöni, mutta silti ajauduin siihen pisteeseen, että jouduin lomalla töihin. Työ ei tekemällä lopu, mutta muuten vain se voi loppua. Kai pitää siis olla tyytyväinen siihen, että kädet ovat täynnä nyt.

Palatessani Uudenmaan rajalta takaisin kotiin pohdin palkallista kesälomaa, suomalaisen työntekijän autuutta. Kuinka mielettömän hienosti neuvoteltu asia! (Vaikka joku tohelo meni leikkaamaan valtion ja kuntien työntekijöiden lomarahoja.) Junassa takanani istunut nainen muuten sätti kaikki valtion poliitikot niin roisein sanakääntein, ettei niitä voi toistaa. Samaan hengenvetoon hän tosin alkoi puhua myös hyttysenpistoon laitettavasta, itse tehdystä Burana-tahnasta. Liekö nero vai hullu.

Jännitysnäytelmäpäivä

Nauttiiko joku puhelinhaastatteluista tai lääkärikäynneistä? Onneksi olkoon, kuulut vähemmistöön varmasti. Vihaan kumpaakin toimitusta samasta syystä. Kaikki on liian suunniteltua ja sisältää kommunikointia täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. En ymmärrä, miksi ihmeessä menin järjestämään samalle päivälle sekä lääkärin että puhelinhaastattelun. Haastattelusessio oli onneksi ohi heti kahdeksalta, ja sainkin mitä mainioimpia uutisia. Vaikka mitään suurta ei ole vielä tapahtunut, luulen, että pian elämässäni kääntyy uusi sivu. Se, joka on aiemmin ollut liimautuneena edelliseen kiinni.

Löhöilypäivä

Ei hätää. Osaan myös laiskotella. Pystyn arviolta loikoilemaan yhden kokonaisen päivän. Moneen päivään en kykene, mikä on tullut todistetuksi sairastaessa. Ihminen on luotu liikkeeseen, ei makaamaan sängynpohjalla. Yritän kuitenkin vaalia löysää arkea, sillä kukaan ei jaksa loputtomiin.

Vaikka rahaa voisi varmasti käyttää omia valintojani järkevämmin, ei mielestäni omalla jaksamisella ole hintalappua. Siksi sallin itselleni säännöllisiä rentoutushoitoja, ja huomenna suuntaankin intialaiseen päänhierontaan. Voi olla, että 52 euroa siitä on aivan liikaa, mutta ainakin olen tukenut pienyrittäjää ja unohtanut tunniksi kaiken. Eli ollut todellakin lomalla.

Vieläkö arki- tai lomajutut jaksavat kiinnostaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa