20 kotipuuhaa aikuiselle

Kuukaudessa on yleensä noin 20 työpäivää, ja ne, jotka tekevät työnsä toistaiseksi kotona tai ovat joutuneet lomautetuksi, saavat keksiä itselleen ja muille asuinkumppaneille viihdykettä neljän seinän sisällä ainakin toukokuun puoliväliin saakka. Näin minä pelastautuisin, jos arkeni olisi muuttunut!
DSC_0085Aloita sukututkimus. DNA-testipalvelut ovat käsitykseni mukaan ruuhkautuneet koronan aiheuttamien erityisjärjestelyiden vuoksi, mutta sukuselvityksen teon voi aloittaa silti rekisteröitymällä alan sivustoille, kuten Geniin tai MyHeritageen. DNA-testipaikaksi suosittelen FamilyTreeDNA:ta.

Siivoa kaapit. Minulla on aina vähintään yksi romukaappi, enkä pääse huonosta tavasta eroon millään.

Kaiva lautapelit esiin. Minä pelaan Trivial Pursuitia ja kaupunkivisapelejä, mutta viime aikoina myös Monopoly on houkutellut.

Vaativia pelejä kaipaavat voivat uppoutua Risk-strategiapelin maailmaan, kun on kerrankin aikaa.

Kokeile joogaa. Erityisesti suosittelen rannejoogaa.

Uppoudu maantietovisapeleihin. Olen nauttinut suunnattomasti Jetpunk-sivuston peleistä.

Soita videopuheluita. Pidin elämäni ensimmäisen vapaa-ajan videokeskustelun viime viikolla, ja se oli ihan mahtavaa! Helppoa ja yllättävän läheisen tuntuista.

Katso klassikkosarjoja. Itse olen viimeksi innostunut Pokka pitää -sarjasta.

Perusta blogi. Sen ei tarvitse olla edes julkinen. Blogia voi kirjoittaa itselle tai rajatulle joukolle jakamalla siihen linkin tai kutsumalla käyttäjiä sähköpostiosoitteella.

Täytä self help -kirjoja. Sana saa niskakarvani pystyyn, mutten silti usko, että itsetutkiskeluun tarkoitetuista kirjoista on ainakaan haittaa.

Käy virtuaalimuseoissa. Kaikuvan museon tunnelmaa ei voi virtuaalimaailma voittaa, mutta on sekin parempi kuin ei mitään.

Suunnittele tulevia juhlia. Olen saanut todella paljon voimaa juhlasuunnittelusta, vaikka kekkerit ovat toistaiseksi jäissä.

Leiki keittiönsuunnittelusovelluksilla. Jos on koskaan innostunut Sims-peleistä, nauttii myös kodinsuunnitteluohjelmista.

Nettishoppaile pienyrittäjien kaupoissa. Jos rahapussi ei anna siihen mahdollisuutta, kerro hyvistä yrityksistä somessa.

Tee jälkikasvulle nukkekoti pahvi- ja paperimateriaaleista. Vanha kunnon taikataikina mahdollistaa pienten hahmojen ja tavaroiden valmistamisen, ja apuna voi käyttää ylijäämäkankaita, rikkinäisiä vaatteita ja remonttirojua. Projekti on täydellinen kierrätysmateriaalien hyödyntämispaikka! Serkkuni teki minulle kaksi nukkekotia kuvauksen mukaisesti, ja voi miten rakastinkaan niitä! Ne olivat valtavan upeita ja toivat iloa vuosia. Leikki ei totisesti katso rahaa! (Kiitos, Eeva!)

Kirjoita päiväkirjaa. Tässä hullussa ajanjaksossa riittää ruodittavaa!

Pidä ruoka- tai juoma-tasting kotona. Nehän ovat muutenkin usein ylihinnoiteltuja, vaikka sitten, kun maailma palaa raiteilleen, onkin syytä tukea yrittäjiä. Vegeilystä innostunut voi aloittaa ostamalla esimerkiksi kasvipohjaisia juustoja. Lupaan, että makukimara on laaja.

Ala harrastaa kahveja. Jos on ylimääräisiä roposia, voi ostaa mutteripannun ja alkaa juoda papukahvia. Tämä on myös helppo paikka tukea pienyrittäjiä.

Jos poikkeustila on vapauttanut aikaa, voi luppoajan käyttää opettelemalla uuden leivonnaisen valmistamisen. Suosittelen vegaanisia minttusuklaaneliöitä Kinuskikissan reseptillä.

Lue Jared Diamondin Tykit, taudit ja teräs – ihmisen yhteiskuntien kohtalot (Terra Cognita 2005). Teos antaa perspektiiviä myös vallitsevaan katastrofiin.

Mitä puuhia sinä suosittelet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tätä et tiennyt minusta, osa 3

Olen kirjoittanut viiden vuoden aikana paljon ajatuksistani blogiini, mutta siirrän huomion mieluusti pois henkilökohtaisesta elämästäni. Joku raja täytyy pitää, mutta nokkahuiluista, tomaateista ja paperisilppureista puhun mielelläni.
DSC_0062Olin alakoulussa innokas nokkahuilisti, mutta mitään muuta soitinta en ole koskaan osannut soittaa. Välillä esittelimme kaksin ystäväni kanssa opettajallemme musiikintunnin jälkeen oppimiamme kappaleita. Huh, mitenhän opettajaparka jaksoi tauollaan kuunnella niitä renkutuksia.

Karaokebravuurini on Madonnan La Isla Bonita, mutta onnekseni olen esittänyt sen julkisesti vain kolmesti. Siinä on kolme kertaa liikaa, sillä julkisesti laulaminen on yksi painajaisistani.

Minusta tomaatti on usein liian märkää. Enkä ole tämän asian kanssa yksin! Ensitreffit alttarilla  –Tiina puhui televisiossa samasta ongelmasta vuonna 2016! Tomaatti on parhaimmillaan herkullinen lisuke, mutta huonoimmillaan vetinen ällötys, ja siksi minä kuivaan tomaattiviipaleet yleensä paperiin.

Olen värjännyt hiukseni kerran punaiseksi. Jos on verisuonet pinnassa ja luonnostaan punakka naama, en voi suositella punaisia hiuksia. Vaan eipä tämä oljenvärinen, aavistuksen virtsaan taittava hiuskaan sen kummoisempi ole.

Vieroksuin teini-ikäisenä työtä hyvin voimakkaasti, enkä ymmärtänyt, miksi kesätöihin oli mentävä. Lopulta päädyin tätini työpaikalle kaivelemaan arkistoja ja silppuamaan papereita. Ne olivat pitkät kaksi viikkoa silppurin ääressä, mutta myöhemmin se johti minut kirjatyöhön, joka toi minulle lisää keikkoja. Voisi sanoa, että kaikella on tarkoitus.

Arvostan yliopistotutkintoa enemmän kuin ammattikorkeakoulututkintoa. Koen, etten ole itse saanut tutkinnolleni sellaista arvostusta kuin itse annan sille, ja nyt puhun nimenomaan työelämästä. Yliopistotutkintoa parjataan turhaan sen teoreettisuudesta, vaikka mielestäni se on nimenomaan kaiken ydin. Aivan turha pipertää minkään parissa, jos ei ymmärrä, miksi sitä tekee.

Olen harrastanut vuosia tanssia, vaikken jälkikäteen edes tiedä, miksi. Jännitin vatsani kipeäksi aina ennen tanssituntia enkä koskaan tuntenut oloani kotoisaksi. Se johtui pitkälti siitä, että tanssia tunnuttiin harrastavan verenmaku suussa, siitä puuttui ilo. Pidän paljon enemmän kuntokeskusten ryhmäliikuntatunneista, joilla voi heilua vapaasti kuin heinäseiväs eikä kukaan tule vääntelemään selkää ja nilkkaa oikeaan asentoon. Oma lukunsa onkin sitten se, kannattaako kuntokeskuksista maksaa.

Annoin pitkään aivan liian helposti anteeksi. Nykyään siivoan elämästäni ihmiset, jotka aiheuttavat vain pahaa oloa, enkä tarkoita mitään pieniä erimielisyyksiä, vaan pitkään jatkunutta kaltoinkohtelua. Elämä on liian lyhyt kurjille ihmissuhteille. Silti uskon, että anteeksiannolla on maailmassa sijansa, ja se johtaa aina pidemmälle kuin katkeruus.

Voit lukea myös juttusarjan aiemmat osat vuodelta 2018 ja 2019.

Tiesitkö jonkin kohdan jo etukäteen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Hilja, missä sinä olet?

Kuvittelen raskaat askeleet. Kuvittelen kiharat hiukset, jotka ovat harmaantuneet vain aavistuksen yhdeksässäkymmenessä vuodessa, niin jostakin syystä kuvittelen. Ajattelen sängyssä makaavaa hahmoa, jonka liikkumattoman ruumiin päälle eteisen lamppu luo valonsillan. Näen, miten ruskeat ikkunankarmit imevät valon itseensä. Tunnen, miten asunnossa on vielä aamullakin hiljaista. Hän ei ole täällä enää. Me olemme.
DSC_0013Kun kaikki palaset loksahtivat kohdilleen ja ymmärsin, että hyvin suurella todennäköisyydellä edellinen asukas on heittänyt lusikan nurkkaan nykyisessä kodissamme, aloin nähdä asuntomme uudessa valossa. Pinttyneestä liasta tuli kammotus, mummituoksusta kalmankatku ja jokaisesta naarmusta historiavälähdys.

Viimeisenä iltana ennen muuttoamme istuin makuuhuoneessa pyyhkimässä roiskeita patterista. Ruokottomaan kuntoon jätetyn asunnon patterit olivat likaisia ja näin kirjaimellisesti sieluni silmin, miten joku on heittänyt viimeisen henkäyksensä kyytipoikana oksennukset patterille.

Aloin ajatella yhä useammin kylpyhuoneeseensa kuollutta mummiani. Kun kävin viimeisen kerran hänen asunnossaan, istuin saman kylpyhuoneen pöntöllä miettien, miten koruttomasti elämä yleensä päättyy, ja pelkäsin mummini tulevan keskeyttämään tarpeeni. Ei tullut, en aistinut värähdystäkään.

***

Lain mukaan vuokralaiselle tai asunnon ostajalle ei tarvitse kertoa kuolemasta, mutta välittäjien kannustetaan käyttämään hyvää välitystapaa. Jos ajattelee kuluneita vuosia ja historiaa, on kärjistäen lähes jokaisessa asunnossa kuollut joku. Siksi on helppo todeta, ettei sillä pitäisi olla väliä, mutta silti kuoleman kaltaisilla niin sanotusti kammottavilla asioilla voi olla vaikutusta asunnon ostajaan tai vuokraajaan. Ei siis ihme, että Yhdysvalloissa on käytössä Diedinhouse.com-palvelu, joka yhdistelee julkisten rekistereiden tietoja selvittääkseen, onko osoitteessa kuollut ihminen.

Kuolema pysäyttää, enkä usko, että tuoreen poismenon jälkiä voi koskaan kokonaan peittää uudelta asukkaalta. Sen saimme mekin huomata postilaatikosta tulvivista kirjeistä, jotka muistuttivat maksamattomista laskuista ja kuolinpesän varoista paljastaen myös asukkaan nimen. Pinttynyt haju kodissa vihjoi estoitta edellisen asukkaan iästä, mikä oli omiaan vahvistamaan epäilyksiämme. Niitä herätti myös tuliterä muovimatto makuuhuoneessa muun lattian ollessa parketilla vuorattu.

Haluaisin ajatella, ettei entisen asukkaan elontiellä ole merkitystä. Eihän sillä ollut aiemmassa kodissammekaan, jonka tarina oli vähintäänkin värikäs, ja sen perusteella oli hyvin todennäköistä, että vuosien saatossa vauhdikasta elämää viettäneistä veikkosista oli joku joskus potkaissut tyhjää seiniemme sisällä. Eivät he tulleet kuitenkaan morjestamaan eikä mumminikaan istunut yönpimeydessä saunanlauteillamme, vaikka sitä pelkäsin toisinaan. Mietin silti Hiljaa usein, sillä minä pelkään kuolemaa enkä suostu päästämään herkkyydestäni irti.

***

Kun olimme lapsia, ystäväni kysyi minulta, ovatko äitini nuorina kuolleet vanhemmat tulleet tervehtimään meitä.

– Ai, siis kummitelleet? äiti kysyi.

– Niin, se sanoi, että niiden kuollut vaari oli yöllä käynyt silittämässä kissaa, selitin.

– Ei ole vanhempiani näkynyt, ja jos olisi mahdollista tulla meille juttelemaan, niin taatusti olisivat sen tehneet, äiti vastasi.

Uskon, että Hilja pysyy poissa vanhasta kodistaan, sillä ei kai hänellä meille asiaa ole. Minä haluaisin tosin kysyä häneltä, miten ihmeessä hän eli niin sotkuisesti, mutta harvemmin sitä osaavat perustella sen enempää elävät kuin kuolleetkaan.

Hiipiessäni öisin vessaan olen varmuuden vuoksi tihrustanut olohuoneeseen ja tarkistanut, istuuko Hilja sohvalla. Sohva on pysynyt tyhjänä, eikä läheisen tavaratalon valomainosten kajastus ole paljastanut kutsumatonta vierasta. Hän ei ole täällä enää.

Vaikka yksi matka päättyy, elämä jää aina asumaan seinien sisään.

Oletko asunut kodissa, jossa joku on kuollut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tahmaisia aikoja, kevättaikoja

Yleisten muotivirtausten mukaan olisi hienoa mehustella sitä, miten arki on koronan takia muuttunut, mutta todellisuudessa elämäni on — onneksi — pysynyt ennallaan. On jopa rikollista todeta, että olen enemmän voimissani kuin aikoihin.
DSC_0027DSC_0030DSC_0032DSC_0021DSC_0023DSC_0050Kevät herättää minut joka vuosi eloon. Minun kevääni alkoi 8. maaliskuuta, kun ponnahdin aamulla kirjoittamaan vimmatusti. Siitä tiesin, että olen jälleen enemmän elossa kuin pitkään aikaan.

Harmi vain, että pandemiaksi äitynyt virus on läväyttänyt kevätjuhlani eteen kieltomerkin. En näe ihmisten riemua tai ihmisiä muutenkaan, vain autioita katuja, joita pitkin vaellan töihin. Jotkut vastaantulijoista puhuvat itsekseen, jotkut eristyskarkulaiset työntävät viimeisin voimin rollaattoreitaan eteenpäin ja joka kadunkulmassa haisee niin voimakas kielletyn aineen katku, että alan voida pahoin. Kaupunginraunioihin on jäänyt asumaan kielletty, ja se iskeytyy tajuntaan vasta, kun kaikki muu sen ympäriltä on riisuttu. Ei elämä ole muuttunut, vaan tietyt raamit ovat vain kadonneet.

Vaikka koronan vuoksi asetetut rajoitukset ovat todellisia ja niitä on noudatettava, ovat ne minun elintapoihini peilaten lähinnä psykologisia. Arkeni rullaa samalla tavalla kuin ennen, mistä voin ainoastaan olla kiitollinen. Käytännössä luuhaan vähemmän kaupoissa, minkä ansiosta rahaa säästyy huomaamatta, ja talous rullaa muutenkin mukavasti, sillä toistaiseksi töitä riittää enemmän kuin ehdin tehdä. Toukokuun lomahurvitteluun varattu reissukassakin nököttää koskemattomana bittiavaruudessa.

Kun pohdin pandemian vaikutuksia arkeeni, en siis matkailua lukuun ottamatta keksi mitään muuta, mihin se vaikuttaisi jokapäiväisessä elossani ja tulevassa loma-arjessani. Baareissakaan en ole ravannut sitten vuoden 2013, ja muistot niiltä ajoilta saavat hymyn huulilleni. Jos korona olisi luikerrellut Suomeen 10 vuotta aiemmin, olisin ollut huolissani vain baarien sulkemisesta ja siten viikonlopunviettotavoistani. Antaisin tosin nyt mitä tahansa, että voisin istuutua auringonpaisteessa lasillisille ystävieni kanssa, ja antaisin heidän seurastaan mitä tahansa, sillä fyysistä yhteyttä voi koskaan korvata teknologialla kokonaan.

Luontoa ja raikasta ilmaa on myös vaikea korvata millään virtuaalisella. Saimme tänään puolisoni kanssa kuningasidean, jonka uniikkiudesta moni muukin oli vakuuttunut sunnuntaiaamuna. Lähdimme retkelle lähimaastoon, mutta meidän puolustukseksemme voin todeta, että kyseessä todella on lähimetsämme – ei kaukovaelluskohde, johon monet tänäänkin saapuivat autoilla.

Kun hörpin kahvia auringon hellimällä kalliolla, oli maailma hetken ennallaan. Aurinko antoi lupauksen kesästä, mutta aikoi viipyä keväässä vielä pitkään. Katsellessa järven ylle levittäytyvää maisemaa ei voinut arvata, että kilometrin päässä kaupungissa kaikki oli muuttunut.

Talous- ja terveysennusteet on annettu, mutta sitä emme vielä tiedä, miten olemme muuttuneet, kun kesä vihdoin koittaa.

Onko arkesi muuttunut merkittävästi koronan vuoksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Nämä kotimaan matkakohteet haluan kokea!

Maailmanlaajuinen epidemia kurittaa matkailua kaikin tavoin, eikä sen vaikutuksilta välty kotimaammekaan. Vaikka tällä hetkellä reissukassin pakkaaminen on pannassa ja matkamieli kateissa, kannattaa muistaa tukea kotimaankohteita heti, kun se on mahdollista. Näissä minä aion käydä!
Finland_travel

Visavuori

Kuvanveistäjä Emil Wikströmin Sääksmäellä sijaitseva ateljeekoti on avattu yleisölle jo vuonna 1967. Kansallisromanttinen, Wikströmin itse suunnittelema koti valmistui vuonna 1902 ja erillinen ateljee vuonna 1903, sillä Wikström päätti rakennuttaa ne erikseen aiemman Visavuoren hirsilinnan tuhouduttua tulipalossa 1800-luvun lopussa. Nykyinen Visavuori on säilynyt lähes muuttumattomana Wikströmin ajoista, ja siksi paikassa voi aidosti aistia ajan tunnelman.

Visavuoren kahvila on avoinna kesäkuusta elokuuhun ja muina aikoina tilauksesta ryhmille.

Tankar

Teininä en tiennyt mitään tylsempää kuin joutua majakkasaarelle vanhempieni kanssa. Nyt voisin maksaa maltaita, että saisin yöpyä saaristossa vanhassa torpassa. Maltaita ei tarvitse maksaa, mutta toivon todella, että maailman tuulet kääntyvät sen verran suopeiksi, että retki Tankarin majakkasaarelle onnistuu kesällä.

Perämerellä Kokkolan edustalla sijaitsevalle saarelle liikennöi M/S Jenny päivittäin kesäkuusta elokuuhun. Tankarissa voi viettää päivän tai yöpyä vierasmajassa, majakkamestarintalossa tai luotsiasemarakennuksessa sijaitsevassa Majatalo Tankar Innissä. Yksityinen huone maksaa noin 100 euroa, aamupala 10 euroa ja laivalippu aikuiselta 20 euroa.

Jos todella pääsen yöpymään saarella, olen varma, että yöllä majakkaan syttyy valo ja edesmennyt vartija astuu alas öljylyhty kädessään. Hän katsoo merta. Se on aivan tyyni.

Teiskon Viini

Joskus ihan lähellä on liian kaukana. Tampereella sijaitseva vuonna 1998 perustettu Teiskon Viini valmistaa nimensä mukaisesti viinejä, mutta myös likööreitä, mietoja ja alkoholittomia juomia. Tuotteita voi ostaa jälleenmyyjiltä tai viinitilan omasta Viinikioskista, joka on auki perjantaisin ja lauantaisin. Teiskon Viini järjestää myös viini- ja juustomaisteluita ja viinijoogaa tilan omalla nurmella.

Tampereen Teisko on alueena myös helppo ja idyllinen kotimaanmatkakohde, jonne päästessä yllättyy, miten lyhyen matkan päässä keskustasta on silmän kantamattomiin peltoa ja pöllyävää hiekkatietä. Samalla reissulla kannattaa poiketa Vuoden retkikohteena 2020 palkitulla Kintulammin retkeily- ja luonnonsuojelualueella.

Mustion linna

Länsi-Uudellamaalla sijaitsevan Mustion linnan (ruots. Svartå slott) rakennutti Magnus Linder II  vuonna 1783–1792. Siirtymäkautta rokokoosta uusklassismiin edustava linna on Suomen suurin puurakennus, joka ei toimi kirkollisessa tarkoituksessa.

Mustion linnassa toimii myös kartanohotelli, joka muodostuu viidestä alueella sijaitsevasta rakennuksesta. Pytingit on alun perin rakennettu rautaruukin työläisten asunnoiksi. Linnan päärakennus on pyhitetty museolle, joka pureutuu linnan historiaan henkilötarinoista kummituksiin ja kustavilaisesta sisustuksesta maalauksiin. Kokemisen arvoinen on myös veistoksin kuorrutettu linnanpuisto järven kupeessa.

Hotelliyö Mustion linnassa maksaa reilut sata euroa, ja opastetun museokierroksen voi lunastaa 10 eurolla.

Suosittelen tukemaan yrittäjiä kriisin keskellä ja jakamaan muille tietoa vastuullisista yrityksistä ja arvokkaista matkakohteista.

Mitä kotimaankohdetta sinä suosittelet?

Matkailuyrittäjä!

Jos kaipaat markkinointiapua matkailuyrityksellesi, ota rohkeasti yhteyttä minuun.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kiinnostavinta tällä hetkellä

Eivät ainakaan koronauutiset – mitä tulee viihtymiseen ja rentoutumiseen. Uskokaa tai älkää, mutta myös muut asiat kiinnostavat minua niin ahdistava kuin maailman tilanne onkin. Elämässä on paljon hyvää, vaikka ihan joka aamu ei siltä tunnu.
anna_ennenaamukahvia1anna_ennenaamukahvia2anna_ennenaamukahvia3

Lukeminen ja kirjoittaminen

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat parasta pakenemista, vaikka nautittu tai luotu sisältö olisi surullista, sillä ainakin käsissä oleva maailma on silloin hallinnassa. Kun tänään kirjoitin kohtausta, jossa lapsi ilmentää Barbie-leikissä vanhempiensa pahoinpitelyä, ajattelin, että tuotokseni on aika hirveä, mutta vielä kamalampaa olisi olla ulkona katsomassa, miten maailma pysähtyy. Se tekee minut surulliseksi ja ahdistuneeksi.

HS:n Kuukausiliite

Sain lukion päätteeksi stipendin äidinkielestä. Se ei suinkaan ollut rahaa, vaan Helsingin Sanomien vuosikerta, jota en varsinaisesti osannut arvostaa. Suru tuli vasta, kun lehti loppui, vaikka sitä ennen olin jo ehtinyt muuttaa lapsuudenkodistani pois. Lehden ilmestyminen ruuhkautti postilaatikon, mutta helpotti aamuja, kun vanhemmat saivat lukea vuorotellen Hesarin ja Aamulehden eikä kenellekään tullut lehdettömyydestä kiukkua. Ilmaisjaksoni aikana opin arvostamaan HS:n Kuukausiliitettä, jota vihdoin voi ostaa irtonumerona – törkeään hintaan – mutta silloin tällöin maksan siitä ilolla.

Hävikkiruoka

Olen ollut vuosia itsekäs kuluttaja ja saanut suurta nautintoa kaiken uuden hamstraamisesta, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan säästämistä ja käytettyä, vaikken edelleenkään ole kirppisihminen. Hävikkiruokasovellusten makuun olen kuitenkin päässyt. Miksi maksaa turhasta, kun voi hyödyntää hävikkiä? Suosittelen kuitenkin käymään ravintoloissa ihan tavallisin hinnoin, mutta hävikin vähentäminen on bonusta kaikille.

Blogitilastot

Taidan jättää koronavouhotuksen pian taakseni, sillä blogitilastoni ovat suorastaan räjähtäneet, kun pandemia laskeutui Suomen ylle. Vaikka olen saanut kiitosta koronaa käsittelevästä blogitekstistäni, ovat ihmiset innostuneet blogissani ihan muista jutuista. Se kertoo siitä, että muille aiheille todellakin on tilaa, ja niihin uppoutuminen on yksi selviytymiskeinoista.

Olen kiitollinen ja otettu kaikista palautteista, kommenteista ja lukukerroista, sillä teen blogia sydän verellä palavasta halusta.

Kiitollisuus

Lähipiirissämme tapahtui vähän aikaa sitten kuolemantapaus. Lohdutin toista sillä, että loppujen lopuksi jäljelle jää usein vain kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, miten pitkän elämän ihminen on saanut ja kuinka pitkään hänet on saanut elämässä pitää.

Samaan aikaan käynnistynyt, meille vapauteen tottuneille absurdi virustilanne rajoituksineen antaa myös aihetta kiitollisuuteen sitten, kun pahin on ohi. Kiitollinen saa olla myös pandemiaan liittyvistä toimista, vaikka ne tuntuvat epäreiluilta. Kyllä, kaiken hyvän keskellä myös negatiiviset tunteet puskevat esiin.

Ainainen kiitollisuushöpinä tuntuu usein puuduttavalta, mutta kun siihen todella on aihetta, on se juhlan arvoista. Sitten, kun voi juhlia jonkun kanssa.

Mikä sinua kiinnostaa tällä hetkellä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tarinani kohokohta

Luin helmikuussa Karoliina Pentikäisen Kolmistaan-blogin kauniin kirjoituksen hänen elämänsä, hänen tarinansa kohokohdasta. Onko se käsillä? Elääkö ihminen juuri nyt aikaa, jota muistelee keinutuolissa? Entä jos ei elä ruuhkavuosia tai haaveile perheestä? Voiko minun elämäni kohokohta olla tässä ja nyt?
DSC_0008Kun on maannut sängyssä kolme päivää, on kummasti voimia ja aikaa ajatella kaikenlaista. Olen kuunnellut äänikirjoja ja lukenut e-kirjoja, ahminut niitä. Katsellut valkoista kattoa, laskenut ruskeiden ikkunakarmien naarmuja ja vastapäisen elementtitalon saumoja.

Olen intoutunut taas kirjoittamaan. Palo syttyi yllättäen, sillä olin suosiolla siirtänyt proosan jatkamista keväälle, jolloin aikaa olisi paremmin. Luovuus ei kuitenkaan katso aikaa eikä paikkaa, ja niinpä heräsin sunnuntaiaamuna aivan valtavan pakottavaan tarpeeseen kirjoittaa. Kirjoitin koko päivän. Yhteensä 25 liuskaa. Tiedän olevani nopea kirjoittaja, sillä minä teen ajatustyön ensiksi päässäni, yleensä tiedostamatta, ja sitten oksennan sen pihalle. Kasassa on nyt 60 liuskaa, jotka painettuna kirjana tarkoittavat keskimäärin sataa sivua. En ole pitkään aikaan ollut mistään niin varma kuin siitä, miten hyvä käsikirjoituksestani tulee.

Tänä aamuna heräsin päivään täysin terveenä, vaikka antibioottikuuri on kesken. Ihmiset ovat pelotelleet koronalla, mutta yritän pitää pääni kylmänä ja varata hyvillä mielin kesälomamatkan Ruotsiin. Alkava viikko ei oikeastaan inspiroi, muttei harmitakaan. Töitä on enemmän kuin ehtisi tehdä. Se tietää rahaa, mutta on pois vapaa-ajasta.

En tiedä, haluanko juuri tämän olevan minun elämäni kohokohta. Haluanko todella, että herään aamulla tekemään töitä, jatkan hommia sitten muualla ja illalla lysähdän sohvalle katsomaan Salkkari-jaksot ennakkoon ahmien ne niin, etten muista edes juonenkäänteitä? Muistelenko tätä hullua aikaa koskaan vai tyydynkö hihittelemään 10 vuoden takaisille baarireissuille lopun elämääni?

Haluan muistaa pyöräretket kaupungin ulkoilualueille. Sen, miten eksyimme autolla naapurikaupungin virkistysalueelle, johon johtaa vain yksi tie. Sen, miten istuimme hiljaisena sunnuntaina lasillisilla pubissa, jonka seinät oli verhoiltu peilitauluilla ja lehtileikkeillä. Sen, miten onnelliseksi tulimme, kun saimme vihdoin siistin kellarikopin ja ison pyörävaraston.

Sen, miten aurinko laski huvipuiston taakse. Keinulaitteen istuimet heiluivat tuulessa, mutta vuorisoradan nokassa nököttävä delfiinipatsas pysyi paikoillaan. Se värjäytyi auringonlaskussa keltaiseksi.

Aamulla se oli taas sininen.

Minkä uskot olevan sinun tarinasi huippukohta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Uuvuttavaa jorinaa uudessa kodissa

Meidän kotimme ei ole uusi, mutta rakastamme sitä. Kodissamme on kuusikymmentä neliötä, kulunut parketti, ankea parveke, ruskea muovimatto kylpyhuoneessa ja ikkunat suositun tavaratalon takapihalle. Kotimme on meidän näköisemme: vähän rosoinen, mutta siisti. Luontainen tarinankertoja, joka joskus pääsee ruostumaan.
DSC_0148DSC_0143DSC_0145DSC_0107DSC_0150DSC_0144Blogin pariin palaaminen helmikuun hiljaiselon jälkeen ei ole helppoa. Rimani on korkealla ja niin monia asia, josta haluaisin kirjoittaa, tuntuu turhalta. Olen kirjoittanut monta hyvää juttua ja aika monta heikkoa. Joka päivä pitäisi onnistua, mutta silti kaikki, mitä pystyn tänä maanantaina antamaan, on kotimme nuhjuinen yleisilme.

Kotimme on kuitenkin osa minua enkä halua piilotella sitä. Eikä siihen ole tarvetta, sillä taidan edelleen elää sellaisessa utopiassa, etteivät tekemiseni juurikaan kiinnosta muita. Jonkinlainen itsesuojeluvaisto minullakin on enkä sentään huuda kurkku suorana asuinpaikkaani, mutta sillä, miltä meillä näyttää, on merkitystä vain oman viihtyvyytemme kannalta. Koti on tärkeä paikka minulle, mutta sen jakaminen visuaalisesti muille ei vie sitä minulta pois.

Helmikuu lipui ohi niin nopeasti, etten ehtinyt kuin narista vähän ja puuhata muuton loppuun. Tauko teki hyvää, sillä vaikka virtuaalimaailman pitää elää koko ajan, on silti vaikeneminen kultaa myös digiaikakaudella. Jos ei ole sanottavaa, ei kannata suoltaa sontaa ulos. Hiljaiselon aikana on tehnyt hyvää pohtia kirjoittamista, bloggaamista ja sitä, millä tavalla haluan ja pystyn olemaan somessa läsnä. Loppujen lopuksi käsissä on kuitenkin vain lumemaailma ja silti sinnekin pitäisi luoda oma persoona.

Oman henkilöbrändin rakentaminen on loputon suo enkä tiedä, miten tätä katastrofia voisi enää pelastaa. Ensiksi yritin olla äkäinen vegaani, sitten poliittisesti aktiivinen älykkö ja lopulta turhan lätisijä. Paineet kaupallistaa toiminta ovat kovat, sillä tuntuisi kohtuulliselta saada tästä naputtamisesta rahaa – saanhan sitä myös kaikesta muusta tekemästäni kirjoitustyöstä.

Tyylini blogissa on ollut aina kärkevä, vaikka oikeasti yksityiselämässä olen hyvin mukautuva, kiltti ja joustava tyyppi. Tiedän, että ihmiset haluaisivat lukea kevyitä juttuja ja katsoa kauniita kuvia ikuisen valituksen sijaan, mutta minun on yksinkertaisesti vaikea kirjoittaa esimerkiksi sisustamisesta ihan vain sen ilosta. Siis että sohvat ja tyynyt olisivat jotenkin oleellisia? No, kyllähän ne ovat, sillä monet tekevät niitä mainostamalla elantonsa. Minä mietin, mikä ihme yhteiskunnassa on pielessä, että rahaa saa hengettömillä kuvilla eikä aidolla keskustelulla.

Näiden aatosten vuoksi näissä kuvissa on meidän kotimme sellaisena kuin se on. Olemme perussiistejä ihmisiä, mutta aina ei jaksa hinkata joka nurkkaa. Inhottavinta on tiskaaminen. Olemme odottaneet yli viikon kodinelektroniikkaliikkeen lupaamaa asennusta ja käyneet ylikierroksilla hyvityksistä huolimatta. Ja huolimatta siitä, että asiat ovat niin hyvin, että on aikaa ja voimavaroja ottaa pultteja siitä, että pesukone on kytkemättä johtoihin.

En ihmettele, että oma media-alustani on kaaoksessa, sillä olen ehtinyt edellisissä kappaleissa puhua sisustuksesta, henkilöbrändistä, yksityisyydestä ja pesukoneesta. En vielä tiedä, minkälaiseen mukiin aamukahvi tulevaisuudessa kaadetaan, mutta lupaan sumppia lähes joka päivä.

Tarjolla on ainakin sitä kuuluisaa elämänmakua. Vähän sekavaa, jokseenkin kasassa pysyvää jorinaa, markettitulppaaneja halvassa maljakossa, nirhaumia parketissa, hirveästi intoa kirjoittaa lisää, satunnaista epäuskoa ja ikkunoita, jotka ovat niin likaiset, ettei niitä voi puhdistaa kuin isäni erikoispesurilla.

Auttaisikohan three in one  -pesuvehje myös tähän kirjoituskriisiin?

Mitä mieltä olet sisustusjutuista blogeissa? Milloin kriittinen näkökulma on tarpeen? Mistä haluaisit tässä blogissa lukea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Maailma, jonka sain nappia painamalla

En ole koskaan pitänyt pelaamista kiinnostavana ajanvietteenä, mutta viime viikon nostalgiatunnelmoinnit muistuttivat minua siitä, miten keskeinen osa teini-ikääni elektroniset pelit olivat ja miten ne mullistivat vapaa-aikani.
pelaaminen_ennenaamukahviaKun olin alakoulussa, äitini osti uuden ja kalliin tietokoneen meille. Muutamaan vuoteen en uskaltanut edes avata sitä, sillä pelkäsin paljon kohkattuja viruksia. Ei niitä pelkällä masiinan avaamisella imuroitua saanut, mutta kaikenlaisilla latauksilla kyllä – sen sain huomata myöhemmin. Kun vihdoin uskaltauduin käyttämään tietokonetta, vei se minut mukanaan täysin. En ole koskaan ajatellut olleeni pelihai, mutta jälkikäteen katsottuna minullakin oli hetkeni, joihin monet aikalaiset voivat samaistua.

Pelaaminen alkoi varkain. Ensiksi äitini patisti minua käyttämään tietokonetta, sillä masiinan käyttäminen oli yleishyödyllinen taito. (Olen syntynyt vuonna 1992, ja silti meidän aikanamme 1970-luvulla rakennetussa koulussa oli vain yksi vihreänharmaa tietokoneluokka, jonka koneista puoletkaan eivät avautuneet, mutta yritimme silti harjoitella sähköpostiosoitteiden tekemistä ja karttapelin pelaamista. Kotiopetukselle oli siis aito tarve.)

Lopulta innostuin kotona maantietopelistä, jonka äitini oli haalinut mukaansa eräänä perjantai-iltana lähimarketin laarista. Kuvastaa aika hyvin luonnettani, että kiinnostuin aluksi vain tietovisapeleistä. Minusta oikeat leikit tapahtuivat lattialla, mutta pian sain huomata, kuinka laajat mahdollisuudet virtuaalimaailmalla on.

Kaksi rakkainta, joita muistelen edelleen lämmöllä ja joiden henkiin herättämisestä voisin maksaa maltaita, ovat Sims2 ja Singstar PlayStation 2:lle. Sims2:een keskityin vuosia rakentaen sukuja ja valtavia taloja, mutta into hiipui iän karttuessa ja kovalevyn poksahtaessa vieden tiedostot mennessään. Sukulaiseni pelasti sen, minkä pystyi, kun minä itkin lattialla simieni kohtaloa. Singstar taas viihdytti minua vielä senkin jälkeen, kun oli nostanut kytkintä lapsuudenkodistani. Vaikka lauluääneni on harvinaisen mitäänsanomaton, on mielestäni silti kehittävää laulaa. Ainakin hoilottaminen on parempaa ajanvietettä kuin päämäärätön haahuilu.

Näin aikuisen silmin katsottuna kumpaakin peliä leimasi ajatus luovuudesta ja kehittymisestä, vaikka silloin tärkeintä oli ehdottomasti viihtyminen. Elektronisella alustalla tapahtuva leikki ei ole sen huonompi vaihtoehto kuin olohuoneen nurkassa järjestetty kotileikki, vaikka ajattelen, ettei ruutuvapaita touhuja voi koskaan korvata kokonaan digimaailmalla.

Olen aiemminkin sanonut, että ihmisellä on taipumus ajatella aina elävänsä jotenkin erityisen merkityksellistä aikaa, mutta totean silti, että jälkikäteen olen onnellinen siitä, että sain nauttia sekä analogisen maailman rippeistä että digitalisen ajan tulosta. Arjessa oli tarpeeksi uutuudenviehätystä, mutta myös vanhaa ja vakaata tekniikkaa. Elämää, jossa ei tunnettu ruutuaikaa, mutta jossa ruutua sai maistaa.

Pelaaminen (e-sports) on viime vuosina ammattimaistunut ja siitä on kasvanut opiskeltava ala, jonka kanssa Sims– ja Singstar-muisteloillani on aika vähän tekemistä. Minun pelaamiseni jäivät teini-ikään, mutta kaipaan satunnaisesti pelien tarjoamaa rajatonta visuaalista luomismahdollisuutta. Saahan sitä onneksi vähän Ikean keittiösuunnittelusovelluksellakin.

Tiedän, että blogiani lukevat eri-ikäiset ihmiset. Minkälaisia muistoja sinulla on pelaamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Havaintoja ihan oikeasta keskusta-asumisesta

En viitsisi pilata tätä juttua juonipaljastuksella heti aluksi, mutta kerron silti yleishavaintoni. En ole havainnut mitään – tavallisuudesta poikkeavaa. Ydinkeskusta-asuminen poikkeaa arkielämässä kuitenkin jonkin verran keskustan laitamilla tai kantakaupungin ulkopuolella majailusta.
Kyttälä_TampereOlen asunut niin kunnan taajamassa kuin esikaupunkialueella ja keskustan laidalla. Kangasalan luonnonhelmassa sijainneen lapsuudenkodin jälkeen tuntui suorastaan ihmeelliseltä muuttaa Tampereen puolelle Kalevan kaupunginosaan. Vielä huikeampaa oli muuttaa entisen tehdas-Tampereen sydämeen Amuriin, jossa silloin, vielä viisi vuotta sitten, kaikki palvelut olivat käden ulottuvilla. Voi olla, että nälkä kasvaa syödessä, mutta lopulta Amurikaan ei tuntunut miltään ja keskustajano vain kasvoi.

No, nyt sitten asun kirjaimellisesti keskellä ydinkeskustaa. Siellä, missä tapahtuu. Tai pitäisi tapahtua. Huvittavaa onkin se, että itse asiassa ytimessä on toistaiseksi ollut rauhallisempaa kuin Amuria halkovalla kadulla, jossa teoriassa paahtavat vain autot lähinnä iltapäiväruuhkassa ja muutamat yksinäiset baarista palaajat pilkun jälkeen.

Huomaan silti pelkääväni keskustassa enemmän kuin sen laidalla. Ihan vain siksi, että tiedostan asuvani todella keskeisellä paikalla. Siellä, missä kaikkien yhteiskunnan ongelmien pitäisi lävähtää päin naamaa ja missä käydään kauppaa ties mistä aineista. Kerjätään ja varastellaan. Oikeastihan tilanne on monesti aivan päinvastainen mitä tulee pelkäämiseen. Mitä vähemmän ihmisiä on ympärillä, sitä vähemmän saa apua.

Tähän mennessä olen huomannut pari pientä nahistelua tai tappelua tietynlaiselta vakiporukalta, joka näyttää tappavan aikaa aseman kulmilla. Vaaratilanteita en ole kohdannut, paitsi jos liikenne lasketaan mukaan. Poikkeusreiteillä kulkevat bussit pölähtävät kulman takaa yllättäen ja joutuvat kääntymään liian ahtailla kaduilla. Työmaat ovat syöneet liikennevalot, minkä vuoksi kaaharit voivat huristella surutta yli suojateiden. Sääntö-Suomessa vain liikennevalot voivat tehdä voitavansa.

Ydinkeskusta-asumisessa henkilökohtaisesti yllättävintä ovat olleet äänet. Meidän kotonamme on monin verroin hiljaisempaa kuin Amurissa. Vaikka autot tekevät kaikkensa päästäkseen ajamaan joka sopukkaan, ei liikenteen melua kuulu kuin murto-osa aiemmasta. Huutajia ja kälkättäjiäkään ei ole näkynyt, eikä kukaan ole vaivautunut edes rimputtamaan ovipuhelintamme. Amurissa se saattoi soida pahimmillaan 30 kertaa laskin kerran yössä. Eikä summerivehjettä saanut pois päältä.

Asia, joka ei ole yllättänyt pätkääkään, on rahanmeno. Sitä on kulunut. Elämmehän kuherruskuukautta uuden sijainnin kanssa. En ole ostanut mitään turhaa, mutta kaikenlaisia kokeiluruokia, lähiravintoloiden antimia ja yhden tarpeellisen, joskin hyvin hintavan, takin. Kun palveluiden saatavuuteen ja houkutuksiin tottuu, voi rahaa kulua jopa vähemmän. Kai kuluttamiseenkin turtuu.

Vaikka asuminen ydinkeskustassa on tuntunut alusta asti luontevalta, olen silti pohtinut paikkasidonnaista identiteettiä. Paikat eivät nimittäin ole minulle yhdentekeviä, ja jaksoinkin pro gradu -työssäni jauhaa paikan käsitteestä 90 sivun verran. Rakastin Amuria koko sydämestäni, mutta ennen kaikkea rakastan Tamperetta. Olen kotona, kun saan asua täällä. (Ja Kangasalla asumisessa ei muuten ole mitään samaa!) Keskustassa kaikki on kuitenkin ohimenevää, käsistä lipuvaa. Uusia ihmisiä, ikiliikkujia ja loppumatonta sykettä. Voiko tänne todella juurtua? Voiko keskusta koskaan viedä sydäntä niin, että kokisi sen oikeaksi kodikseen?

Paikan, jossa oikeasti ei ole mitään pysyvää.

Voiko keskusta-asumiseen identifioitua? Pelkäätkö enemmän ytimessä vai sen ulkopuolella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa