Vuosikymmeneni ajokortista asumiseen ja ystävistä yliopistoon

On huojentavaa huomata odottavansa vuoden vaihtumista enemmän kuin koskaan aiemmin. Hyppäämällä uudelle vuosikymmenelle jätän taakseni pitkän kujanjuoksun, ja vuodesta 2020 eteenpäin aion tehdä ainoastaan sellaisia valintoja, jotka tekevät minut aidosti onnelliseksi.

Kurkistetaan sitä ennen kuitenkin kuluneeseen vuosikymmeneeni, josta kokosin yhteen pieniä paloja kevyistä yksityiskohdista suuriin muutoksiin.

Liikkuminen

Sain ajokortin. En koskaan ajatellut hankkivani ajokorttia, vaikka isäni oli tarjoutunut sen maksamaan ja piti sitä hyödyllisenä lipukkeena. On hyvä, että suoritin kortin lopulta ja onneksi vielä melko aikaisin, sillä taisin ilmoittautua autokouluun 18-vuotissyntymäpäivänäni. Kortti tuli lopulta vuonna 2011, sillä opinnot olivat niin epäinnostavia, että nukahdin jopa tunnilla. Se on saavutus, sillä en ole ikinä nukahtanut oppitunnilla tätä lukuun ottamatta.

Autolla ajan edelleen harvoin ja pääasiassa kesäisin. En siksi, että kapinoisin vuodenaikoja vastaan, vaan siksi, että ainoa paikka maailmassa, johon en jaksa raahautua bussilla, on mökki naapurikunnassa. Ihminen pärjää oikein mainiosti joukkoliikenteellä, jos vain järjestää elämänsä sen mukaisesti.

Opiskelu ja työelämä

Valmistuin kahdesta opinahjosta. Pääsin ylioppilaaksi vuonna 2011, ja yliopistosta sain käteeni maisterin paperit vuonna 2017. Välivuoden ennen korkeakouluopintoja vietin yliopiston radiossa työskennellen. Se oli mahtavaa aikaa, enkä yhtenäkään aamuna ajatellut, etten jaksaisi mennä töihin, mikä antoi kenties vähän liian ruusuisen kuvan työelämästä, mutta tarjosi myös tavoitteen. Työ voi olla sellainen, että sinne haluaa mennä joka päivä.

Aloitin palkkatyöt vuonna 2012. Viimeinen oikea lomani ilman lisätöitä tai opiskeluja on ollut kesällä 2011. Siinäpä tavoite seuraavalle vuosikymmenelle! Suorittajana tarvitsen aikaa palautua, ja siksi on ollut yllätys, ettei ihminen jaksakaan ilman lomaa. En minäkään. Tulevina vuosina lomailen niin paljon kuin pystyn, sillä elämä on muutakin kuin työn tekemistä varten. Se on suukkoja, iltoja rannalla, hitaita aamuja ja yöunia, joiden tunteja ei tarvitse laskea.

Ystävät

Tutustuin sekä opinnoissa että työssä ihaniin ihmisiin, joista on tullut minulle rakkaita ystäviä. Aina, kun olen aloittanut uudessa paikassa joko työt tai opinnot, olen ollut vakaasti sitä mieltä, etten tutustu kehenkään. Niin vain ystäviä on tullut. Torstaina juhlimme työyhteisön kanssa ja lauantaina näin sekä vanhaa työporukkaani että lukioaikaisia, rakkaita ystäviäni.

Asuminen

Muutin ensimmäiseen omaan kotiini ja myöhemmin toisen kanssa jaettuun. Kalevan-yksiöni oli aivan ihana pikkuluukku, joskin myös erittäin epäkäytännöllinen. Asunnossa ei ollut uunia, suihkuverho liimautui takapuoleen hiuksia pestessä ja ovet paiskautuivat yhteen eteisessä niin, että maali rapisi niistä irti.

Ruokavalio

Minusta tuli kasvissyöjä ja sittemmin vegaani. Ruokavaliomuutos tuntui lopulta hyvin luonnolliselta, sillä olen aina ollut todella nirso etenkin lihan suhteen. Kasvissyönti ja veganismi avasivat ovet ravinteikkaaseen ja monipuoliseen ruokaan, jonka syöminen on aina suuri ilo.

Ruokavaliossakaan en luota ehdottomuuteen, vaan aiemmasta einesräyhäämisestä poiketen olen nykyään oikein joustava ja avarakatseinen ruokailija.

Matkustaminen

Kävin Aasiassa ensimmäisen kerran. Lopulta kävin vuosikymmenen aikana kaksi kertaa Kiinassa ja kerran Vietnamissa. Rehellisesti sanottuna en ollut koskaan edes ajatellut, että voisin matkustaa Aasiaan, joten ensimmäinen Kiinan-matka avarsi silmiäni ennen kaikkea etuoikeutetusta asemasta ja siitä, kuinka upea maailma on tuolla jossain. Ollut niin kauan, ettemme pysty edes käsittämään sitä.

Bloggaaminen

Aloitin blogin. Itse asiassa useita, mutta vain yksi selviytyi: Mediakka, joka muuttui tänä vuonna Ennen aamukahvia ei voi -blogiksi. Muutos on tehnyt hyvää, sillä lukijamäärät ovat kasvaneet. Aamukahvi ei ole blogimaailmassa mikään uniikki nimikeksintö, mutta kuvaa tätä alustaa tarpeeksi hyvin.

Vuosikymmen pähkinänkuoressa

Kuluneet 10 vuotta ovat olleet valtavan työntäyteiset ja varmasti elämäni suorituskeskeisimmät vuodet, mikä on saanut ymmärtämään, ettei elämää ihan näinkään voi elää. Ei ole hyvä, jos ei ole aikaa kehittyä ihmisenä, kun arki rullaa niin kovaa vauhtia, ettei siitä saa edes kiinni.

Seuraavan vuosikymmenen omistan itselleni. Kaikelle sille, mitä tavoittelen itseäni ajatellen. Millaiseksi haluan tulla? Minkälaisessa kehossa minun on hyvä olla? Missä työssä viihdyn parhaiten? Mikä ihan oikeasti tekee minut onnelliseksi?

Uuden, alkavan vuosikymmenen suunnitelmistani kuulette vielä joulukuun aikana.

Kuulostaako tutulta? Kerro jotain vuosikymmenestäsi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

10 asiaa, joita arvostan Suomessa

Kun oma arki on tasaista, ei kovin usein tule edes miettineeksi niitä pieniä asioita, jotka tekevät Suomesta Suomen. Meillä on huippuluokan koulutusjärjestelmä ja valtavasti osaamista sairaanhoidossa, mutta yhtä tärkeitä ovat arkiset asiat, joihin suomalaisina olemme etuoikeutettuja.
DSC_00551. Flunssa on riepottellut minua pitkin viikkoa, ja olen ollut palkallisella sairauslomalla, johon olin oikeutettu ilman lääkärikäyntiä, luottamuksesta. Minulla olisi myös ollut mahdollisuus ilmaiseen työterveysvastaanottoon.

2. Tänään olen nukkunut koko päivän, sillä olen palkallisella arkipyhävapaalla.

3. Olen syönyt ravitsevaa ja puhdasta ruokaa, koska minulla on mahdollisuus hankkia sitä monesta eri lähikaupasta. Voin myös valita luomua tai lähituotettua.

4. Kävelin eilen myöhään illalla kotiin sateessa. Taapersin pitkin suvannon rantaa ja oikaisin puiston läpi tapojeni vastaisesti. Arvostan sitä, että Suomessa on mahdollista kävellä yksin naisena pimeällä kotiin ilman, että on akuutisti pelättävä vaaraa, vaikka samaan aikaan olen huolissani turvallisuustilanteesta, enkä kannusta ketään uhkarohkeuteen, vaan kulkemaan aina valaistuja reittejä, joilla kulkee myös paljon muita.

5. Saan työskennellä tasa-arvoisessa ympäristössä ja olla tekemisissä freelancerina yhteistyökumppaneiden kanssa, joita yhdistää halu tehdä töitä paremman yhteiskunnan puolesta.

6. Arvostan sitä, että saan sellaista palkkaa työstäni, että voin maksaa sillä kaikki menoni ja vielä hemmotella itseäni. Jos työelämältä menisi pohja, olisin oikeutettu työttömyysturvaan. Toivoisin, että kaikki liittyisivät työttömyyskassoihin ja ammattiyhdistyksiin.

7. Olen onnellinen siitä, että kotini ikkunoissa on tuplalasit, ja vuokralaisena minulla on maksutta oikeus saada korjauksia asuntooni. Arvostan myös yhteistä pesutupaa, ja toivon, että ne yleistyisivät taloyhtiöissä uudelleen.

8. Koska ulkona liikkuminen yleisesti ottaen on turvallista, on myös mahtavaa, että voin ulkoilla puhtaassa luonnossa yksin milloin tahansa ilman, että tarvitsee pelätä mitään – ihmisiä, eläimiä tai luonnonvoimia. Ulkoilu on maksutonta, eikä erillinen liikuntakeskusjäsenyys ole välttämätön.

9. On etuoikeutettua matkustaa turvallisesti – siis sen lisäksi, että  se ylipäätään on taloudellisesti mahdollista. Voin käydä maailman mittakaavassa yllättävän uniikilla risteilyllä, mutta voin myös hypätä turvallisen, kotimaisen lentoyhtiön siiville lentäessäni toiseen maanosaan. Siitä, onko se järkevää, voi olla monta mieltä. Olinpa missä tahansa, on minulla turvanani diplomaattinen edustusto.

10. Arvostan puhdasta vettä. Se ei ole vain abstrakti käsite, vaan arjen käytännön asia. Voin milloin tahansa juoda hanasta vettä niin kauan, että jano tyrehtyy. Voin kylpeä ja olla varma, että huikealla paineella tuleva kuuma vesi ei lopu. Siihen nähden vesimaksut, joita meiltä ei muuten edes erikseen veloiteta, ovat mitättömiä.

Suomi on turvaa ja taloudellista vakautta, vaikka samaan aikaan on muistettava, ettei elämä kohtele kaikkia samalla tavalla. Siksi Suomen on oltava myös välittämistä ja sellaisten ratkaisujen tekemistä, että tätä omituisen muotoista maatilkkua voi kutsua myös seuraavat vuosisadat hyvinvointivaltioksi.

Onnea, Suomi 102 vuotta!

Mitä sinä arvostat Suomessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Isovanhemmaton

On kulunut 11 kuukautta mummini poismenosta, eli olen ollut lähes vuoden isovanhemmaton. Suru iski jälkikäteen ja osoitti lähtöjärjestyksen, joka kaikesta huolimatta on aina arvaamaton.
IMG_5909Minä ja mummi 10 vuotta sitten.

Heinäkuun illat olivat ehtineet muuttua jo pimeiksi, kun oikaisin jalkani parvekkeen kaidetta vasten. Katselin halpoja muovitossujani ja tähtitaivasta. Sitten kuin taikaiskusta havahduin siihen, ettei minulla ole enää isovanhempia. Ei yhtäkään, ei ollut ollut enää kuukausiin. Sillä hetkellä ajattelin poisnukkuneita ihmisiä tähtinä, vaikka enhän minä yhtäkään nähnyt, sillä silmälasini olivat jääneet työhuoneeseen.

Menetyksen tunne oli yhtäkkisen musertava, vaikka olin suhtautunut mummini joulukuiseen lähtöön tyynesti. Niinhän sen pitikin mennä. 88 vuotta, 8 kuukautta ja 25 päivää elämää on enemmän kuin moni uskaltaa edes toivoa.

Olin luonut itselleni kuoren, jossa luonnolliset poistumat ovat vain osa elämän kiertokulkua, eivätkä ne suista minua raiteiltaan. En myöskään yleisesti ollut ajatellut isovanhempia erityisen läheisenä yksikkönä ihmisen elämässä, ja itse asiassa vasta tätieni isovanhemmaksi tuleminen on näyttänyt minulle, kuinka läheistä isovanhemmuus parhaimmillaan voi olla.

***

Äitini vanhemmat kuolivat kauan ennen syntymääni. Isäni isä menehtyi yli 10 vuotta sitten lähes 80 vuoden iässä, ja kuten kerrottu, mummini veti viimeisen henkäyksensä viime vuonna. Isäni vanhemmat, jotka siis sain tuntea, asuivat kuitenkin kaukana, eivätkä tapaamiset siksi voineet koskaan olla säännöllisiä. Puhuimme puhelimessa väkisin, vaikken nautinut siitä koskaan. Minun tapani ilmaista itseäni oli kirjoittaminen, ja olen onnellinen, että aloitimme mummini kanssa säännöllisen kirjeenvaihdon vaarin kuoleman aikoihin.

Kun mummi lähetti lokakuussa 2018 kirjeen minulle, tiesin, että se on hänen viimeisensä. Käsiala oli uupunutta, hienostunut kauno vaihtunut harakanvarpaisiin ja kirje jäänyt kesken. En vastannut, sillä en osannut. Kun näin mummin viimeisen kerran saman kuun aikana, tiesin halatessani, etten näe häntä enää.

Varasin innoissani kuitenkin heti uuden hotelliloman hänen kotikaupunkiinsa, vaikka levoton olo vaivasi alati. Lopulta kävi niin kuin olin aistinut, ja matkalla hiivimme mummin tyhjään asuntoon, kuvasimme huonekalut myyntiä varten ja suljimme oven hiljaa perässämme. Mummi oli mennyt.

***

Jouluaattona satoi isoja lumihiutaleita. Mummi oli soittanut päivällä tiukkasävyisen puhelun isälleni riisipuuron keittämisestä.

Istuimme huoltoaseman parkkipaikalla autossa odottamassa muita kyytiläisiä. Isäni päässä vilkkui vanha paristokäyttöinen tonttulakki, jonka tiuku vaihtaa väriä vielä 20 vuodenkin käytön jälkeen.

”Tiedätkö mitä?” isä kysyi.

”Mä luulen, että mummi lähtee niin kuin äitinsä. Herää aamulla like nothing ja sitten yhtäkkiä päivällä sydän pysähtyy”, hän sanoi.

Ja silti kukaan ei voinut tietää, että keskustelun hetkellä elämää oli jäljellä neljä päivää.

Mummini poismeno vahvahdutti minua ennen kaikkea siksi, että jokainen kuolemantapaus osoittaa, ettemme ole täällä ikuisesti. Lähtöjärjestystä voi yrittää laskea, mutta oikeasti millään laskutoimituksella ei ole merkitystä. On vain aavistuksia, oletuksia ja onnettomia sattumia.

Joulun välipäivät, isoja lumihiutaleita ja yksi aamupäivä, joka luopui seuraajastaan.

Mummini tarinan voi lukea hänen muistojutustaan.

Mitä ajattelet isovanhemmista tai isovanhemmuudesta? Minkälainen suhde sinulla on isovanhempiisi tai lapsenlapsiisi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Valuva aika ja pimeä marraskuu eli aivan tavallisia kuulumisia

Hyvää viimeistä marraskuista torstaita! Kyllä ennen oli kaikki paremmin. Lunta riitti heti alkutalvesta lumileikkeihin, eikä varmasti yksikään torstai 90-luvun lopussa ollut näin musta. Koska en juuri nyt pääse isäni rakentamaan lumilinnaan, kerron kuulumisiani.
DSC_0196.JPGMinulla on ollut marraskuussa yksi vapaapäivä. Se on vähän, itse asiassa mitätön luku. Ei kehuttava asia, vaan lähinnä hullua, enkä siksi malttaisi odottaa, että koko vuosi olisi jo pulkassa.

Kurjuuden komeutta korosti vielä eilen liukastumiseni matkalla kotiin. Löin polveni kivillä kuorrutettuun asfalttiin, sain kaksi haavaa ja tuhat mustelmaa. Pahinta oli se, että suosikkihousuihini tuli reikä. Ja mitä vielä! Niitä ei enää myydä Suomessa, vaikka kyseessä on tuiki tavalliset ketjuliikepöksyt. Hamstrasin niitä huonoja kulutusvalintoja tekevänä ihmisenä kesällä Ruotsista. En millään viitsisi lähteä naapurimaahan housujen takia.

Aamulla näin ensimmäisen kerran viikkoon päivänvaloa. Olen ollut niin tiiviisti suljettuna toimistoon aamukahdeksasta iltapäiväneljään, etten ihan oikeasti ole nähnyt edes harmaan sävyjä. En ehkä kutsuisi päivänvaloksi tuota likaisenväristä taivasta, mutta on se kirkkaampi kuin pimeys.

Tänään minulla on ollut vapaa-aikaa kokonaiset kolme tuntia. Siitä puolet olen käyttänyt päämäärättömään haahuiluun ja puhelimen näpräämiseen. Neljänosan uhrasin kalenterille ja kirjoittamiselle, ja loppuosa olisi syytä antaa eväiden teolle. Ajattelin tehdä köyhän miehen pad thaita. Puolet aineksista puuttuu, eikä kastikkeeksi ole kuin soijaa, mutta kai sillä hengissä pysyy.

Olenhan selvinnyt tästä kuukaudesta, vuodesta ja vuosikymmenestä muutenkin. Ihan kiitettävästi.

Vuosikymmenestäni ja tulevaisuudensuunnitelmistani kuulette myöhemmin.

Onko marraskuu syönyt voimia? Miksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Niille, jotka istuvat hiljaa ja unohtavat syödä salaattinsa

Olen ottanut uudeksi tavakseni olla näpelöimättä bussissa puhelinta. Sen lisäksi, että matkapahoinvointini vähenee, tarjoaa elektroniikasta vapautuminen uskomattoman rauhallisen hetken tarkkailla muita matkustajia.
DSC_01211Mies tulee bussiin ilman talvitakkia kantaen toisessa kädessään huolettomasti kissan kuljetuskoppaa. Se on täynnä roskia. Missä olet kissa?

Nainen, jonka toinen etuhammas on mustunut, puhuu rivoja Venäjästä, ranskalaisista ja sukupuolielimistä. Hän huutaa ja toistaa sanomaansa. Kun nyt muut vain ymmärtäisivät, mitä ne ranskalaiset Venäjältä hakevat. Syy-seuraussuhteet jäävät pimentoon.

Vanha mies aivastaa monta kertaa. Jokaisella rykäisyllä viereisellä penkillä istuva poika säikähtää ja mulkaisee vihaisesti miestä. Sitten hän repii tarralenkkitossujensa nauhoja. Auki ja kiinni, auki ja kiinni.

Naiset juttelevat kovaäänisesti vanhemmistaan. Toisella ei niitä ole ollut vuosikymmeniin, vieruskaveri on saanut pitää ne yli 70-vuotiaaksi asti. Mutta kyllä ovat lähes satavuotiaat kuulemma huonokuuloisia. Oikeasti heikkokuuloisimpia ovat ne, jotka eivät nosta päätään älylaitteestaan.

Varusnainen kertoo syöneensä koko päivän aikana pelkkää salaattia ja odottavansa innolla paluuta kasarmille. Siellä muistaa syödä kunnolla. On niin ihana sulautua joukkoon.

Minä en muuta mietikään kuin sitä, miten pääsisin joukosta pois. Erottuisin ja uskaltaisin. Silti lopulta jään vain paikoilleni kuuntelemaan muita.

Muistakaa antaa linja-autolle tilaa kadulla. Joukkoliikenne on hyväksi ihmiselle. Niillekin, jotka istuvat hiljaa.

Mitä sinä salakuuntelit viimeksi bussissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Meillä siivoaa mies – pitäisikö hävetä?

Ei ole salaisuus, että meidän taloudessamme minä en ole se, joka tarttuu imurin varteen tai loikkii alakerran pesutupaan. Järjestely sopii meille, mutta huvittaa muita.
kotityöt.JPGOlen kuullut sanottavan, että lapset, jotka on pakotettu siivoamaan lapsuudenkodissaan, laiskistuvat aikuisina ja alkavat elää kaaoksen keskellä. Mutta jos taas antaa lapselle täydet vapaudet olla miten haluaa, alkaa hän arvostaa siisteyttä aikuisena. Tai sitten käy niin kuin yleensä on helppo ennustaa, arki jatkuu samanlaisena aikuisuudessa – laiskasti tai ahkerasti.

Jos olen ihan rehellinen, ei minulta lapsena vaadittu kotitöitä. Meillä oli siisti koti, jossa äiti teki enemmän kuin tarpeeksi ja isä paljon vähemmän. Perinteinen tarina siis lukuun ottamatta sitä, etten joutunut tienaamaan viikkorahojani moppaamalla, kuten monet muut lapsukaiset.

Kävi niin kuin yleensä käy. Minusta tuli taiteilijatyyppi, joka ei inspiroidu siivoamisesta juurtuneiden sosiaalisten rakenteiden vaatimalla tavalla. Arvostan siistiä kotia, enkä halua elää sikalassa, mutta jos pitää valita, pesenkö saunan lauantai-iltana vai katselenko YouTube-videoita, valitsen jälkimmäisen. (Tätä tekstiä kirjoittaessa kumpikin mainittu toiminto on käynnissä taloudessamme. Hän siivoaa, minä haaveilen.)

Joku voisi sanoa onnenpotkuksi sitä, että tapasin hyvällä tavalla siivousfriikin ihmisen. Kun muutimme yhteen, jakautuivat kotityöt kuin itsestään – ja hyvin epätasapainoisesti. Aluksi luulimme, että työnjako johtuu vallitsevista työ- ja opiskelutilanteista, mutta vuosien saatossa olosuhteiden vaihtuessa taloutemme kotityörintamalla mikään ei ole muuttunut. Minä jynssään lieden taikasienellä, pyyhin keittiönkaapit ja kastelen Hirvonen-nimisen viirivehkamme, ja saatanpa joskus innostua huhkimaan wc-pöntön ja lavuaarin parissa Rainbow’n erinomaisella kylpyhuonepesuaineella. Muut hommat jäävät toiselle. Kuulostaa aika epäreilulta, mutta toimii meillä.

Tunnustan siis nyt julkisesti, että minä, naisen kehoon kaiverrettu 27-vuotias ihminen, en vastaa taloutemme pyykkihuollosta. Enkä imuroi. En pese saunaa tai täytä tiskikonetta. Lähipiirissäni asia ei ole ollut koskaan salaisuus, vaan on aiheuttanut suurta hupia. Kyllähän se naurattaa. Mutta vain hetken.

Kukaan ei nimittäin nauraisi, jos nainen tekisi kaikki kotityöt. Ei nauraisi, sillä se on edelleen normi, oletusasetus. Ei nauraisi, ei surisi. Voi olla, että sukupuolisidonnainen kotityöjako on hälvenemässä sukupolvemme viisastuessa, mutta silti olen nähnyt paljon perinteisiä nais-miesasetteluun perustuvia kotityöjakoja, jossa henkilökohtaisilla vahvuuksilla tai mielihaluilla ei ole merkitystä, ainoastaan sukupuolella. Se on kurjaa. Etenkin, kun sukupuoli ei liity kotitöiden tekemiseen millään tavalla.

Arvostan kovasti kotimme eteen töitä tekevää miestäni, mutta ei hän ole sankari sen enempää kuin yksikään kotiäiti. Minäkään en ole siivouspelkoinen luuseri tai aikuinen vauva, kuten kotitöitä vältteleviä miehiä yleensä kutsutaan. Minusta vain tuli tällainen, ja monessa asiassa voisin kehittyä. Viimeistään sitten, kun on aikaa. Tosin eivät kai oravanpyörästä vapautuneetkaan siivoamisesta erityisesti kiinnostu saavutettuaan kaiken.

Muistan ajatelleeni jälkikäteen, kuinka hyvä tuuri kävi, että vaari nukkui pois ennen mummia. Ei hän olisi osannut keittää edes perunoita. Tuskin edes tiesi, missä kaapissa imuri on. Ei siihen aikaan miehen tarvinnut vaivata sillä päätään, vaikka kumpikin heistä kävi töissä koko aikuisiän.

Niinpä ihan vain jo taistellakseni luutuneita hierarkioita vastaan aion siis olla koskematta pesukoneeseen niin kauan kuin se toiselle sopii. Tulevaisuus tarvitsee sukupolvia, jotka eivät kaihda tai rakasta siivoamista sukupuolensa vuoksi, vaan itsensä tähden.

Kumpi teillä tekee enemmän kotitöitä? Mihin työnjakonne perustuu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Surkea polttarijärjestäjä ja suuret suunnitelmat

Polttarit ovat ihana riitti avioliittoon, mutta miten sen voisi suorittaa kukkaroa kunnioittaen ja morsiamen odotukset ylittäen?
DSC_0006 (2).JPGJärjestän ensi vuonna ystävälleni polttarit. Ajankohtaan en tietenkään voi ottaa kantaa, mutta havahduin vähän aikaa sitten siihen, että jos mielii saada aikaan unohtumattoman illan kohtuullisin kuluin, on pian laitettava pyörät pyörimään. Se on samaan aikaan sekä innostavaa että vähän surullista. Onko juhlakulttuuri todella päätynyt siihen pisteeseen, ettei minkäänlaisella hetkessä elämisellä ole sijaa?

Olen järjestänyt polttarit kerran aiemmin. Jälkikäteen voin todeta, että ei se ihan putkeen mennyt, mikä johtui ennen kaikkea huonosta järjestämisestä, punaisen langan puuttumisesta. Oli ihanan rento ilta, muttei mitään erityistä ohjelmaa, mikä saattoi polttarisankaria harmittaa. Ainakin sellaiseen ajatukseen voi päätyä, jos pohtii muiden vauhdikkaita seikkailuiltoja ja kimalluksen täyteisiä luksusjuhlia.

Polttarit eivät ole minulle missään nimessä yhdentekevä tapahtuma, vaikka avioliitto itsessään ei merkitse minulle mitään. Muiden avioitumispäätökset eivät kuulu minulle, ja kaasona ja ystävänä olen vilpittömän iloinen ystävieni onnesta. Suorittajana koen kuitenkin paineita polttareiden järjestämisestä – nehän ovat ikään kuin kaason taidonnäyte. Pitäisi tarjota unohtumattomia kokemuksia ilman, että ajaa morsiamen pään kaljuksi tai tilaa stripparin heilumaan huoneen nurkkaan.

Voi olla, että olen katsonut liikaa elokuvia ja seurannut turhan huimia Instagram-päivityksiä, ja siksi todellisuudentajuni on hämärtynyt, mutta aivan kuin Suomessakin ihan tavallisilla tallaajilla olisi lähtenyt lapasesta polttarijärjestelyt. Sviittejä, benjihyppyjä, tornikiipeilyä, ilmassa syötyjä illallisia, helikoptereita ja kalleinta samppanjaa. Joko laskutuspalvelun piikki paukkuu tai sitten elän sellaisessa todellisuudessa, jossa raha käytetään vähän järkevämmin – ei välttämättä rahastoihin, mutta johonkin muuhun kuin ökyilyyn.

Polttareissa kyse on ennen kaikkea odotuksista. Miten minä odotan juhlien sujuvan? Mitä morsian odottaa? Mitä vieraat odottavat saavansa osallistumismaksulla? Tärkein mittari on morsiamen tyytyväisyys, sillä kukaan ei halua tulla nöyryytetyksi, mutta en menisi myöskään rakentamaan omanarvontuntoa polttareiden varaan. Juhlajärjestäjän odotukset ovat oleellisia ainoastaan henkilökohtaisen paineen vuoksi, minkä takia osallistujien odotukset painavat eniten. Polttarit eivät ole ilmaista lystiä, joten rahalle on saatava vastinetta, ja siksi tapahtuma on hoidettava hyvin maaliin saakka.

Odotuksia enemmän polttareiden kulkua sanelee nimenomaan mammona. Budjetoinnista minulla on yhtä paljon kokemusta kuin makkaran syönnistä. Olen nimittäin osallistunut vain kerran polttareihin, joita en itse järjestänyt, ja ne minun järjestämäni loihdittiin talkoohengessä minimaallisin kuluin. Koska taloudellinen tilanteeni on hyvä, en myöskään osaa arvioida sitä, mikä on liikaa. Tiedän, mitä en itse ainakaan maksaisi yksistä juhlista, mutten voi odottaa sitä toisilta. Tasapaino löytynee keskustelemalla ja tekemällä järkeviä valintoja, sillä olen kuitenkin varma, että hyvällä suunnitelmalla saa aikaan kohtuullisen loppulaskun ja ihanan juhlan.

Tärkeintä polttareissa on se, että kaikki rakkaat ystävät ovat paikalla ja heittäytyvät teemaan, mutta olisi valetta sanoa, etteikö ilta olisi pikkiriikkisen ihanampi pienellä luksuksella ja parilla yllätyksellä. Kunhan tylsä talouspuoli on järjestyksessä, voi ja täytyy antaa mielikuvitukselle siivet. Suunnitelmia on, mutta nähtäväksi jää, kuinka suuriksi ne muodostuvat.

Ja jos ei pöydässä ole Bollingeria, niin ainakin ihan sairaanhyvät Mimosat. Minun ja morsiamen näköiset: pirskahtelevat, vähän kaikkeen mukautuvat ja hyvään uskovat.

Mitä ajattelet polttareista? Millaiset niiden pitäisi olla? Ehdota ihmeessä myös polttariohjelmaa!

(Morsian ei saa lukea kommenttikenttää.)

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Luokkakokous – hyvät, pahat ja rumat

En koskaan tuntenut oloani kotoisaksi peruskoulussa, mutta silti olen käynyt joka ikisessä luokkakokouksessa. Ja menen jälleen tammikuussa. Uteliaisuus voittaa näet menneisyyden möröt.
classroom-510228_960_720Kuva: Pixabay

Tiedättehän ne yhdysvaltalaistyyliin tehdyt rivot ja humalanhuuruiset Luokkakokous-leffat (2015/2016)? Ne, joissa alapäälle esitetään enemmän synonyymejä kuin on peruskoulussa luokka-asteita. Ne, joissa kaikki on ihanan nostalgista ja Aku Hirviniemi laulaa roiseja sanoja taukoamatta Macarenan tahtiin samalla, kun Jaajo Linnonmaa ja Sami Hedberg yrittävät pysyä menossa mukana.

No enpä ole sellaisessa luokkakokouksessa ollut. Ei ole ollut tarvetta rietastella sen enempää kuin Luokkakokouksen päähenkilöillä miettiä motiivejaan osallistua tapaamiseen.

Luokkakokoukset eivät ole muotia, vaan ennemmin viesti historiasta. Pakkohan sen on olla museokamaa, kun se on jo päätynyt elokuvien aiheiksi, vaikka kieltämättä aihe on hedelmällinen, sillä luokkakokouksessa on aina ajasta riippumatta meheviä henkilöhahmoja myös tosielämässä. Harvemmin voi kuitenkaan puhua iloisesta ja odotetusta jälleennäkemisestä.

Totuushan on nimittäin se, että yleensä luokkakokous on vain kokoelma yksityisiä, toisistaan loitonneita henkilöitä, jotka kohteliaisuudesta tai uteliaisuudesta saapuvat paikalle. Ei ole ’meitä’, vaan jo utuisiksi muuttuneita muistoja harmaasta koulurakennuksesta, jonka vihreä lattia narisi aina, ja joka oli niin täynnä oppilaita, että ainakin pari vuotta täytyi syödä pulpetin ääressä luokkaan tuotua ruokaa.

Kouluhistoriani ei ole kovin ruusuinen, minkä vuoksi ihmettelen itsekin välillä, minkä tähden osallistun kerta toisensa jälkeen luokkakokoukseen. Asian voi mielestäni ratkaista kahdella tavalla: näyttää selvinneensä tai antaa kaiken olla. Kumpikaan ei ole toista parempi vaihtoehto, mutta minä olen päätynyt saapumaan paikalle. En niinkään kertoakseni itsestäni tai näyttääkseni kaiken kääntyneen sittenkin hyväksi, vaan silkasta uteliaisuudesta. Minä haluan tietää, miten muiden kävi. Haluan tietää, millä tavoin ihmiset muuttuvat, sillä me kaikki muutumme.

Edellisistä luokkakokouksista on jo vuosia, ja muistan niistä vain intensiivisen kuulumisien vaihdon ja keskustelut opettajista. Halvan viinin ja rasvaisen ruoan. Ilon ja naurun sekä niiden alle peittyneen hämmennyksen. Voiko tunne olla aito, jos on yhteisössä, jossa lähtökohtaisesti oli paha olla niin monta vuotta ja jossa solvaukset olivat säännöllisiä?

Vaikka kuinka istuisi paikoillaan uteliaisuudesta ja hyvässä hengessä, sisimmässään tietää aina, etteivät vanhat hierarkiat murru koskaan. Siksi on parempi jatkaa matkaa parin lasin jälkeen.

Oli kiva nähdä.

Oletko osallistunut luokkakokouksiin? Mitä mieltä olet niistä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Miten päin pitäisi olla somessa, kun elämä heittää häränpyllyä? + 3 muuta pohdintaa elämästä

Jos tuijottaisin vain tilastoja, saisin tietää, että ihmiset ovat suorastaan nauttineet hiljaiselostani. Lukijakunta on nimittäin laajentunut sitä enemmän, mitä kauemmin olen ollut hiljaa. Yleisön ajatuksista en tiedä, mutta minun käytökselleni on syynsä.
DSC_0135
Miten käyttäytyä somessa, kun kaikki menee päin mäntyä?

Minä päätin olla hiljaa, koska esittäminen tuntui liian raskaalta. Harmi vain, etteivät henkilökohtaiset huolet pysäytä töitä. Enkä tiedä, onko niin tarkoituskaan. Olisihan se aikamoista, jos elämä pyörisi vain oman navan ympärillä ja voisi jäädä kotiin surkuttelemaan, kun haluaa. Ironista kyllä, mitään kamalaa ei ole tapahtunut, mutta minä ainakin olen mestari huolestumaan ja stressaantumaan mistä vain. Mielikuvituksellani ei ole rajoja, ja valitettavasti se on rajaton myös henkilökohtaisessa elämässä. Samalla innolla, jolla keksin itselleni huolia, voisin kirjoittaa valmiiksi aika monta fiktiivistä romaania. Yhtä totta kumpikin – eli ei yhtään.

Onko ihmisellä edelleen mahdollisuus hoitaa huolensa julkisessa terveydenhuollossa?

Mutta oli minulla ihan oikeita huolia. Inhottavaa antaa palasia sieltä täältä, mutta kuten arvata saattaa, eivät kenenkään terveystiedot kuulu nettiin, uskomattoman mahtavaa ja modernia Omakantaa lukuun ottamatta.

Tuntuu pahalta sanoa, mutta ensimmäistä kertaa ikinä jouduin pettymään julkiseen terveydenhuoltoon. Tunsin itseni nöyryytetyksi ja koin tulleeni vähätellyksi. Mietin pitkään, onko ongelma minussa, mutta ei omia tunteitaan voi kieltää. Siispä maksoin 300 euroa siitä lystistä, että sain piinani hoidetuksi 20 minuutissa. Omalla terveydellä ei ole hintalappua, mutta on surullista, jos julkinen terveydenhuolto resurssipulassaan ajautuu siihen, että osa ongelmista on hoidettava yksityisellä puolella. On selvää, ettei kaikilla ole siihen mahdollisuutta.

Olisipa Suomi täynnä vielä sairauskassoja ja aktiivisia puuhaveikkosia, mutta auttaminen ei ole enää muotia. Raha on.

Miksi kaikki hyvät sarjat sisältävät kuolemaa?

Rakastan draamaa ja rikoksia, mutta olen vähällä pakahtua aina, kun näen sairautta ja kuolemaa draamasarjoissa. En yksinkertaisesti kestä sitä, sillä pelkään niin paljon koko aihepiiriä. Samaan aikaan tiedostan, ettei elämää voi elää niin, että pelkää alati jotakin. Yritän siis rauhoittua ja aloittaa The Affair -sarjan viidennen kauden. Siinä on muuten yksi maailman parhaimmista sarjoista. Turha höpöttää Game of Thronesista tahi muista vastaavista fantasiapläjäyksistä!

Miksi Ikean hotdog maksaa 50 senttiä?

Sitten, kun on lopulta saanut mielenrauhan ja voi taas keskittyä keskivertolänsimaalaisen ongelmiin, voi kahdessa minuutissa syödyn hodarin jälkeen miettiä, miksi hitossa se maksoi vain 50 senttiä. Tiedänhän minä kaupan lainalaisuudet, mutta silti tuntuu uskomattoman hienolta ja samaan aikaan pahalta se, että kelvon hotdogin saa ruotsalaisketjun aulabaarista yhdellä pikkuruisella lantilla. Tässä meneekin loppyö valvoessa. Taas!

Osaatko vastata pohdintoihini?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näissä asioissa säästän ja tuhlaan

Katselin kellastuneita ja pahasti haarautuneita hiussuortuviani peilin edessä vain vähän ennen kuin upotin jalkani nilkkureihin, joista toisen pinta oli kulunut jo niin pahasti, että ei menisi enää kauaa, kun siihen tulisi reikä. Selvemmin en olisi voinut havaita sitä, missä säästän. Vastapainoksi osaan kyllä laittaa rahaa myös sileäksi.
DSC_0174

Antaa palaa

Ruoka. Harrastan ruokaa niin ravintoloissa kuin kaupoissa. Jos haluan testata uutuutta, hinnalla ei ole mitään merkitystä. Kokemus määrittää sen, syydänkö enää uudelleen rahojani kohteeseen. Harvoin mikään todella kallis on sen arvoista, että sitä kannattaisi ostaa säännöllisesti.

Juoma. Jos aikoo juoda esimerkiksi alkoholia, en ymmärrä, miksi se pitäisi tehdä hammasta purren vain humaltumisen tähden. Viinin hinnalla ei ole merkitystä. Enkä tarkoita nyt sitä, ettei kyykkypullo voisi olla hyvä, mutta väkisin ei kannata juoda pahanmakuista alkoholia tai mitään muutakaan juomaa.

Lahjat ja juhlat. En laske euroja, kun ostan toiselle lahjan tai järjestän juhlat. Näillä tuloilla ei ökyillä, mutta minusta muiden ilahduttaminen on niin mukavaa, että mielelläni laitan siihen rahaa. Hyvä saa kenties aikaan hyvää. Ainakin uskon niin! Sitä paitsi lahjan arvoahan ei mitata rahassa, mutta aika taas on rahaa, ja hyvä lahja vie syystäkin aikaa ja ajatuksia, vaikkei maksaisi mitään.

Tarkan markan kohteet

Hiukset. Arvostan kovasti kaikkia käsityöammatteja, mutta olen laiska käymään kampaajalla, koska koen sen turhaksi. Siksi, että paljon halvemmalla voi päästä. Se harvoin on paras ratkaisu, mutta ehkä en vain tarpeeksi arvosta pehkoani tuhlatakseni siihen mammonaa.

Kengät. Hiusten lisäksi kenties pahin säästökohteeni on kengät. Ensinnäkin kengät ovat erittäin epäkiinnostavia, toiseksi tolkuttoman kalliita ja kolmanneksi mielekkäitä on vaikea löytää. Kun sitten vihdoin saan jalkoihini oikeanlaiset popot, käytän ne puhki. Yleensä tämä tapahtuu turhan nopeasti, sillä asioin halpaliikkeissä. Tiedän, että pitäisi teettää ammattilaisella kalliit loppuelämän töppöset.

Matkaliput. Jos en saa hyvään hintaan matkalippua, en liiku mihinkään. Sellaista pakkoa ei olekaan, että pitäisi maksaa minkä tahansa liikennevälineen lipusta maltaita. Järkytyin syvästi, kun isäni osti Mikkeliin 39 euron junalipun. En maksaisi sellaista summaa kuin lentolipusta.

Siivousvälineet. En voisi kuvitellakaan ostavani niin sanottuja merkkisiivousvälineitä. Olin vähällä ostaa erään sinisävyisen siivousmerkin raonpuhdistajan, mutta se maksoi kuusi euroa. Aika kova hinta harjasta. Ostan aina markettien omien merkkien rättejä ja pesuaineita. Suosikkini on Rainbow’n kylpyhuonepesuneste.

Sekä että

Viihdepalvelut. Välillä minua alkaa puistattaa, kuinka paljon rahaa olen syytänyt suoratoistopalveluihin, mutten mahda mitään sille, että kun joskus harvoin tulee jokin minua miellyttävä sarja, haluan ehdottomasti nähdä sen, ja koen myös ansainneeni siitä nautiskelun. Hyödynnän mahdollisimman paljon maksuttomia kuukausia ja muita tarjouksia, ja laitan palvelut säännöllisesti katkolle.

Taksi. Taksiajelulla on vähän huono maine. Varsinkin alan vapautumisen jälkeen. Kun kyse on pakosta tai omasta turvallisuudestani, en epäröi käyttää taksia. Kurvaaminen toiseen kortteliin vain tuhlaamisen ilosta on turhaa. Valitsen siis joukkoliikenteen aina, kun mahdollista, mutta taksillakin on paikkansa.

Kirjat. Kun haluan lukea jonkun kirjan, josta tiedän olevan minulle hyötyä tai iloa vielä vuosienkin päästä, ostan sen eikä hinnalla ole silloin väliä. En kuitenkaan tuhlaa dekkareihin, jotka miellyttävyydessään ovat minulle kertakäyttökamaa. Muistan juonen koko loppuelämäni, joten en lue kirjaa kahdesti. Sitä paitsi kirjastopalvelut ovat valtiomme ylpeydenaihe ihan syystä!

Vaatteet ja asusteet. Olen lopettanut kreisishoppailemisen jo ajat sitten. Ekologiset arvot ohjaavat valintojani, mutta olisi tekopyhää sanoa, että onnistun aina. Yritän parhaani mukaan tukea kotimaista tuotantoa, ja erityisen innostunut olen kotimaisista koruista. Rahaa siis saa kulua, mutten ole valmis laittamaan 200 euroa yhteen t-paitaan.

Vakuutukset. Ajatuksen tasolla olen valmis maksamaan vakuutuksesta maltaita, ja välillä mielessäni pyörii kaiken maailman henkivakuutusten ja muiden pahan päivän varan vakuutusten hankkiminen. Ironista kyllä, minulla ei silti ole kuin kotivakuutus. Ei edes tapaturmavakuutusta, joka olisi syytä olla. Syy taitaa olla se, että olen aika laiska neuvottelemaan hinnoista, mutten halua tulla huiputetuksi ottamalla ensimmäisen minulle tarjotun paketin.

Missä asioissa pihistelet ja mihin kulutat surutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa