Kaksikymmentäkahdeksan

Täytin eilen vuosia, ja juhlistan sitä tänään maltillisesti. Elämä tuntuu juuri tällä hetkellä ihanan tasapainoiselta, mikä kuulunee vanhenemiseen. Ainakin toivon, että jokainen löytäisi rauhan, kun sitä haluaa.
28_balloon_confetti_ennenaamukahviaeivoi

28-vuotiaana…

…en todellakaan pode ikäkriisiä, vaan nautin edelleen vanhenemisesta, ja uskon sen tuovan viisautta vuosi vuodelta. Joskus tosin tulee varmasti aikoja, joista viisaus on kaukana.

…odotan innolla kahden vuoden päästä häämöttäviä pyöreitä. Sain tosin äsken huolestuttavia uutisia! Jääkiekon MM-kilpailut järjestetään 2022 Tampereella, ja suurella todennäköisyydellä finaalipelit ovat juhlaviikonloppunani. Pitäisikö ottaa yhteyttä Kummolan Kalervoon ja pyytää pelien siirtämistä? Voiko kaupungissa olla samaan aikaan kahta näin merkittävää tapahtumaa?

…en jaksa enää pyytää anteeksia asioita, joita en ole tehnyt. En jaksa turhaa draamaa tai kyräilyä. En halua elämääni ihmisiä, jotka tuottavat pahaa oloa.

…olen urani suvantovaiheessa, mutta yritän ajatella, etten ensinnäkään välttämättä pääse koskaan eläkkeelle tai näe eläkeikää, ja jos saan jäädä eläkkeelle, on siihen noin 40 vuotta. Mitä kaikkea ehdinkään tehdä tuona aikana?

…minulla on edelleen viirivehka, jonka ostin Ikeasta kahdeksan vuotta sitten. Vain kerran se on ollut vähällä kuolla, mutta sain sen vahingossa pelastettua, sillä kaadoin sen päälle liikaa vettä ja unohdin viedä roskiin. Viikonlopun jälkeen Hirvoseksi nimetty viirivehka oli jälleen herännyt.

…asun elämäni seitsemännessä asunnossa. Aamuaurinko herättää minut joka päivä ja saa hikoilemaan lakanat märiksi. En ole varma, toivonko hellekesää.

…olen taas onnistunut saksimaan itselleni kammottavan otsatukan, josta yritin vuosia päästä eroon, ja kun siinä onnistuin, leikkasin sen takaisin.

…pelkään edelleen vakavasti sairastumista yhtä paljon kuin läheisen menettämistä, mutta uskon, että alan saada rauhan senkin suhteen. Ei totisesti kannata sairastaa etukäteen sellaista, jota ei ole olemassa.

…olen toisen kerran elämässäni kaaso. Tehtävä tuntuu merkitykselliseltä ja uskon, että ikäni puolesta osaan jo paremmin arvostaa sitä, vaikka ajattelen avioliitosta instituutiona toisin kuin moni muu. Ikä ei ole muuttanut ajatuksiani asiasta.

…en ole syönyt lihaa yhdeksään vuoteen. Minusta tuli enemmän tai vähemmän kasvissyöjä vuonna 2011. Nykyään pyrin syömään vegaanisesti, mutten ole ehdoton joka tilanteessa, esimerkiksi kotimaisessa luomuhunajassa ei mielestäni ole mitään vikaa.

…taidan olla vähemmän ehdottomampi kuin ennen, lempeämpi, joustamattomampi, enemmän itseäni arvostava ja suvaitsevaisempi kuin koskaan. Elämän monimuotoisuus ei ole minulta pois, ja toivon, että myös muut muistavat sen.

28-vuotias kirjoittaja menee nyt avaamaan kuohuvan, kilistää kauniille kesäpäivälle ja katselee illan tyytyväisenä tv-sarjoja tapaspöydän ääressä. Keski-ikä, täältä tullaan!

Minkälaisia ajatuksia vanheneminen herättää sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Päiväni puhelinkuvina – ilmapalloja ja ihania muistoja

Kutsun häntä välillä rakkaakseni, välillä leluksi. Aika usein hän on kasvanut kiinni käteeni – näin lomalaisena huolestuttavan vahvasti. Silti hän näkyy blogissa vain harvoin. Minun puhelimeni! Poikkeuksellisina aikoina samastuttava sisältö on kuulemma myyvää, joten ehkäpä joku saa lohtua uomiaan hakevaan arkeen lomapäivästäni. Ihanan ristiriitaista, eikö?
cofdavAloitin päiväni salaisella operaatiolla, sillä tiesin, että kotona tulisi sanomista. Hyppäsin pitkästä aikaa bussiin ja huristelin naapurikunnan kauppakeskittymään eli Pirkkalan ilmeisesti Partolan automarkettiparatiisiin, joka ei julkisilla liikkuvaa naurata. Seisoin paluumatkalla kolme kertaa väärällä pysäkillä, sillä bussit kulkevat alueella täysin epäloogisesti. Ja minähän en yleensä tee virheitä bussien suhteen, vaan kryptisten reittien osaaminen on jopa erikoisalaani.

Kun kaikki vielä oli hyvin, suuntasin Confettiin, joka on harvoja viikolla auki olevia juhlakauppoja. Suuri unelmani oli lähellä toteutumistaan. Asia, josta olin haaveillut ystäväni miehen kolmikymppisjuhlista saakka. Minun oli saatava perjantaisen syntymäpäiväni kunniaksi numeroilmapallot.

cof
Oliko palloista järkevää maksaa 26 euroa ja 20 senttiä? No ei varmasti ollut, mutta olen niistä aivan äärimmäisen onnellinen. Elämä on juhla, ja jokainen päivä vie sitä lähemmäksi päätöstä, joten minulla ei ole aikaa odotella pyöreitä. Kuulostaa hyvin dramaattiselta ja siltä, ettei kaikki olisi hyvin. Päinvastoin! Kaikki on loistavasti, ja näin 28 vuoden kynnyksellä sisimpääni on laskeutunut rauha. Ja se on pallojen arvoista vaikka joka päivä!

btfcofdavPirkkalan-reissun ja oksettavan tuhlailun jälkeen kävin noutamassa Hämeenkadun alkupäässä sijaitsevasta Mr. Panini & Co’sta mielettömän hyvän nyhtösoijasalaatin. Paninikärjellä ratsastavan kahvila-ravintolan tuotteet tehdään laadukkaista raaka-aineista ja ilmeisesti lähes kokonaan paikan päällä. Suosittelen lämpimästi, ja kuten huomata saattaa, ei tämäkään ole maksettu mainos. Vaikkei inspiroituisi panineista, kannattaa silti poiketa visiitillä. Tuotteiden hinta-laatusuhde on uskomaton!

cofdavKaadoin salaatin kotona eväsrasiaan, ja lähdimme pyöräretkelle Nekalan Pahalammelle, jossa joutsenpariskunta tervehti meitä. No ei kyllä tervehtinyt, vaan lähinnä hätistelivät lokit tiehensä, mutta me ja sorsat saimme katsella heitä vierestä. Pahalammella kuulemma kummittelee, vaikka me emme nähneet kuin yhden nokosella olevan miehen.

rhdrdavbtfPahalammella istuskelun jälkeen teimme vielä pyörälenkin läheisen Iidesjärven ympäri. Etsiessämme epätoivoisesti rantapolkua, jota ei ilmeisesti ollutkaan olemassa vastarannalla, päädyimme rämpimään ryteikköön pyörien kanssa. Metsä oli sijaintiinsa nähden koskemattoman kaunis, mutta keljutti niin, etten jaksanut ottaa kuvaa.

Termarissa lillunut kahvi uhkasi jäähtyä, joten livuimme uupuneina ja mudasta märkinä takaisin kotiin päin, mutta jäimme istumaan vielä Ratinanrantaan. Kahvi maistui mielettömän hyvältä. En jaksaisi elää elämää, jossa pitäisi aina kärsiä, että saa palkinnon, mutta kyllähän sen taustalla olevassa ideassa jonkinlainen järki on.

davdavUrheilusta väsyneenä lomalaisena kaaduin kotona suoraan sänkyyn. Vapaudessa parasta on se, että pienetkin asiat saavat suuren merkityksen. Katselin hiljalleen avautuvia neilikoita ja ihastelin minulle valmistettua burritoa. Meidän vakioburritoomme tulee Family Marketista saatava Mill Bakeryn leipä, soijarouhetta, herne-maissi-paprikaa, sipulia, tulista, itse tehtyä tomaattikastiketta, pehtoorinsalaattia ja pieni loraus kurkkumajoneesia sekä runsaasti kuivia mausteita.

cof
Päivällä tehdyn lenkin jälkeen kasvot alkoivat helottaa. Olivat varmasti säikähtäneet yhtäkkiä ilmestynyttä aurinkoa. Lähdin kävelylle iloitsemaan vähitellen virkoavaa katukuvaa, mutta loppujen lopuksi keskusta oli jo hiljentynyt ennen kuutta. Hyvä niin, sillä ilon aika ei kuulemma ole vielä. Uskomatonta, että vielä joskus tämäkin kevät on vain kaukainen muisto. Sellainen, jota emme loppujen lopuksi kuitenkaan muistele samalla tavalla kuin esimerkiksi isovanhempamme sotaa.

cofdavOikeastihan suurin osa lomapäivistäni on kulunut sängynpohjalla tai korkeintaan lähipuistossa. Kaikki on ollut vähän retuperällä. Siksi tämä puhelinkuvin koristeltu päivä tuntuu jopa huijaukselta, vaikka kaikki totta onkin.

Iltamme piti huipentua Santalahden nuotiopisteelle, joka sijaitsee melko lähellä alueen koirapuistoa ja järvenrantaa. Ei kuulosta hyvältä yhdistelmältä, mutta tällaisen ratkaisun ilmeisesti kaupunki on tehnyt. Meidän piti maistella loimun äärellä Poutun uutuus-Muu-kasvisgrillimakkaroita, jotka kuulemani mukaan napsahtavat huulilla kuin oikea kyrsä. Vaikken ole syönyt makkaraa ainakaan 10 vuoteen, tuo se silti mieleeni paljon hyviä muistoja.

Muistoja siitä, miten huoletonta elämä parhaimmillaan voikaan olla – vaikka tällä kertaa makkarat jäivät eväsrasiaan meidän palatessa häntä koipien välissä vanhan lähipuiston auringonlaskun kautta kotiin.

Teinit joivat puistossa likööriä ja pullonkerääjät taistelivat penkeille jääneistä tölkeistä. Tamperelaista helatorstairauhaa parhaimmillaan!

Kuvaatko arkeasi someen? Pidätkö arkisen menon seuraamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Lapseton äitikaveri

Minä ja ystäväni alamme olla siinä iässä, että lapsensaanti ei ole enää hämmästys tai poikkeus, vaan ihan tavallinen osa elämää. Vaikkeivät lapset kuulu omiin haaveisiini eikä minulla ole hoitoviettiä, en halua, että minun luullaan kammoavan vaahtosammuttimia. Miksi kääntäisin selkäni pienelle ihmiselle, joka on osa ystävääni?
anna_ennenaamukahviaeivoiKun ystäväpiirini ensimmäiset lapset syntyivät, olin 21–23-vuotias, kova juhlimaan ja innoissani lähinnä yliopisto-opiskelusta ja thaimaalaisesta ruoasta. Viikonloppu vauvan tapittaessa sitterissä olisi ollut painajainen ja merkitsi muutenkin lähinnä elämän kokonaisvaltaista tuhoa – vaikkei kyseessä ollut edes oma.

Lapsien astuminen elämääni tarkoitti kuitenkin jonkinlaisen aikakauden päättymistä. Ihan oikeaa aikuisuutta, vaikken missään nimessä ajattele, että vanhemmuus tekisi ihmisestä toisarvoisen hyvällä tai huonolla tavalla. Näen edelleen punaista siitä, miten äitiyden oletetaan määrittelevän naiseutta ja miten perheen perustamista pidetään edelleen ainoana elämän ihanteena.

Viimeisin tulokas ystäväpiiriimme syntyi marraskuussa. Nyt pieni tyttö on jo vilkas toukka, joka pyörii lattialla ja paukuttaa lelujaan pöytään. On yleisesti tiedossa, etten ole niin sanottu lapsi-ihminen niin ristiriitaiselta kuin ilmaisu kuulostaakin, eikä mieleni ole muuttunut perheen suhteen, mutten halua, että minun luullaan inhoavan pikkuisia. Hoitotätiä minusta ei saa enkä ole sylittelijä, mutta pienen ihmisen touhuja on ihan mukava seurata, etenkin, kun se ihminen on osa rakasta ystävääni.

On selvää, että mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän jälkikasvua tulee. Niin ihmiselämä usein menee, ja siksi tuntuu hyvältä, että olen löytänyt sisäisen tasapainoni lapsiasiassa. Vielä tulee aika, jolloin lapsiarki on taakse jäänyttä aikaa. Tulee aika, jolloin lapset ovat kasvaneet toukista käveleviksi olennoiksi ja lopulta aikuisiksi muutamien myrskyjen jälkeen. Tulee aika, jolloin katsomme heitä yhdessä ystäviemme kanssa ja mietimme, miten nopeasti aika meni ja kuinka viisaita heistä tuli. Kuinka mukavaa heidän kanssaan olisi istua iltaa!

Paitsi, että niiden mielestähän me olemme silloin noloja. Luonnonlaki sekin.

Mitä sinä ajattelet ystäviesi jälkikasvusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Rehelliset kuulumiset koronalomalta

Toukokuinen kesäloma keskellä korona-aikaa on ollut yhtä aikaa sekä ihania auringossa nautittuja retkieväitä että vaakatasossa satanutta räntää rakeilla höystettynä. Loma-ajankohta ei kaduta, mutta kieltämättä tänään teki mieli lopettaa koko vapaa, kun rakeet kolahtelivat poskiin pyöräillessä. Niin ihmeellinen luonto kuitenkin on, että ilta päättyi kellertävään auringonlaskuun. Sen antamalla energialla kerron, mitä minulle ihan oikeasti kuuluu.
covid-19_summer_ennenaamukahviaeivoi

Mieli. Kuten arvelin, ovat koronan aiheuttamat rajoitukset taanneet sen, että olen todellakin rentoutunut. En muista päiviä tai jaksa sopia menoja. Kun viikko sitten pyöräilin pitkin kaupungin ulkoilumaastoja, muistin yhtäkkiä, että jos asiat olisivat toisin, olisin juuri silloin ollut Tukholmassa kirsikkapuiden alla. Ensi viikolla olisin Reykjavíkissa, ehkä myös hotellilomalla Helsingissä. Koska tilanne on, mikä on, olen Tampereella, ja se saattaa olla parasta, mitä olen vähään aikaan kokenut. Tulee mieleen ihan opiskeluajat, jolloin elämä oli kokoelma satunnaisia töitä ja luentoja, joille nipin napin jaksoi herätä.

Keho. Vaikka koronakiloista ei saisi puhua, joudun ainakin nostamaan esiin lomakropan. En tiedä, onko syynä korona vai jonkinlainen aineenvaihduntaongelma, mutta toisin kuin kuvittelin, ei painoni ole pudonnut. Ehkä se on jonkinlainen lomakirous. Olen yrittänyt elää kurinalaisesti, mutta keho ei ole päässyt mukaan. Tärkeintä kuitenkin lienee se, että voi hyvin. Hartiat tosin ovat olleet aivan jumissa ja kädet puutuneet, ja siksi olenkin kehitellyt ties mitä sairauksia itselleni. Äitini sanoi hyvin, että ehkä sairaudet kannattaa sairastaa sitten, kun niitä on eikä silloin, kun niitä ei ole.

Ihmissuhteet. On ollut surullista huomata, että tarvitsen oikeasti kokonaisvaltaista vapaata hoitaakseni ihmissuhteitani. Jaksan kuunnella, olla läsnä, touhuta ja istua yömyöhään muiden sohvilla ja järven rannalla. Miksi en eläisi arkea, jossa kaikki tämä olisi mahdollista? Eikö se todella ole mahdollista? Mitä pitäisi tehdä toisin, että vapaus toteutuisi? Tänä iltana unelmoimme matkailuyrityksestä, joka veisi turisteja Lakeland-teemalla mökille ja rantakallioille. Olisiko se vapautta vai jälleen kerran muiden palvelemista tavalla, josta on aina halunnut vapautua?

Luovuus. Elän lomalla aina eri vaiheita. Nyt olen päässyt saamattomuustasolle. Jo lähi-Lidlissä käynti vaatii suunnittelua ja nilkkojen ojentelua. Unelmoin siitä, miten kirjoittaisin tunteja päivässä. No, olen lähinnä kuunnellut yläkerran vauvan huutoa ja lukenut Jodelia ja muita roskakeskustelupalstoja. (Jälkimmäistä ei moni muuten uskalla tunnustaa!) Kun olen kahdeksan virallisen lomapäivän jälkeen päässyt kokonaisvaltaisesti rentoutuneeseen tilaan, on luovuudelle vihdoin aikaa. Se vain surettaa, että täytyykö tätä samaa tilaa todella odottaa aina 11 kuukautta ja sitten vielä reilu viikko, että palautuu omaksi itsekseen.

Kuinka kauan sinulla kestää päästä lomaolotilaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Työtilan uusi kuningas viidakosta

Raahustin vappupäivänä railakkaan juhlaillan jälkeen piiskaamaan itseäni yhdeksän kilometrin lenkille. Viimeisellä korttelisuoralla jäin tutkimaan pesulan mainosta, jolta huomion varasti naapuriliikkeen ikkunalla istunut apina. Minun oli saatava se – ja nyt viikkoa myöhemmin olen typerän onnellinen apinalampun omistaja.
apinalamppu_k5living_ennenaamukahvia_1apinalamppu_k5living_ennenaamukahvia_2apinalamppu_k5living_ennenaamukahvia_3apinalamppu_k5living_ennenaamukahvia_4Jos ajattelee ihmiselämää ja kansainvälisiä kriisejä, eivät ne varmasti vaadi apinalampun hankkimista, mutta joskus asiat muuten etenevät siihen pisteeseen, että arkea on mahdotonta jatkaa ilman uutta aarretta. Koen harvoin pakottavaa tarvetta ostaa roinaa, joten silloin, kun jotakin haluan, aivan taatusti toteutan sen.

Pikainen hakukoneselailu osoitti, että ainakin täällä koti-Tampereella apinapöytälamppuja saa kätevimmin Hämeenpuistossa sijaitsevasta K5 Living -sisustusliikkeestä, jolla on myös nettikauppa. Poikkeustilan aikana satasen maksanutta vekkulia ostosta voinee perustella itselleen paikallisen yrityksen tukemisella, eikö vain?

Vaikka tänä tavallisena keskiviikkona apinalamppu on päiväni kohokohta, arastelen edelleen sisustuksesta kirjoittamista blogissani, sillä koen, että elämässä on ehdottomasti tärkeämpiäkin asioita, ja sen lisäksi en missään nimessä ole sisustusguru tai edes alan harrastaja. Suurin osa kotimme tavaroista on tehty ties missä valtiossa ja ostettu erään ruotsalaisen jättimerkin myymälästä, ja värimaailmassa olemme luottaneet sokeasti ja liian helposti valkoiseen. Ehkä silloin tosin osaa arvostaa veikeää eläinvalaisinta tavallista enemmän.

Kun on tottunut lähinnä syömään sata euroa, tuntuu sen laittaminen lamppuun paljolta, mutta loppujen lopuksi se on pieni hinta sekä jokapäiväisestä silmänilosta että #supportyourlocal-ideasta.

K5 Livingin kivijalkakauppa sijaitsee Tampereella osoitteessa Hämeenpuisto 33.

Tuetko koronan aikana enemmän paikallisia yrittäjiä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ikävä ihmisten luo

Ainakin näennäisesti kiireinen elämäni pitää minut arki-iltoina ja viikonloppuisin niin väsyneenä, että illanviettoihin osallistuminen vaatii todellisia ponnistuksia. Se ei tarkoita, ettenkö arvostaisi ystäviäni tai rakastaisi heidän seuraansa, mutta yleensä lepääminen vie voiton. Vallitseva poikkeustila on kuitenkin saanut minut syleilemään koko maailmaa, suorastaan janoamaan ystäviäni. Niitäkin, joita en koskaan kuvitellut ikävöiväni.
anna-maksimoff_ennenaamukahviaeivoiTiedättehän, että elämä on aika usein sattumien sarja. Minusta ainakin tuntuu siltä, että ystävyyssuhteitani on määrittänyt nimenomaan sattuma ja se, että ne ovat muodostuneet silloin, kun sitä vähiten olen odottanut. Ne ovat tekeytyneet kuin viini, jalostuneet, kasvaneet, kriiseilleet ja pikkuhiljaa käyneet aikuiseksi ystävyydeksi, kunnioittamiseksi, johon mahtuu virheitä ja lukemattomia ilon hetkiä, joissa tuoksuu aina kuitenkin lopulta nuotio, grillimakkara, tapaspöytä ja talvi-ilta. Koko vuoden kirjo.

En missään nimessä lajittele ystäviäni arvojärjestykseen, mutta tottahan tunnistan eri ystäväporukoita, joita olen kerännyt onnekkaasti mukaani matkan varrella. Se ei todellakaan ole ollut itsestäänselvyys ottaen huomioon taustani koulukiusattuna. Koen, että elämäni jakautuu kolmeen eri toverileiriin – lapsuudenystäviin, lukiossa ja vähän sen jälkeen tavattuihin sekä työkavereihin, jotka todellakin ovat enemmän kuin kollegoita. Minulla on hirvittävä ikävä heitä kaikkia, mikä samaan aikaan saa sydämeni pakahtumaan, mutta itseni vihaiseksi. Täytyykö aina tapahtua jotain äärimmäisen kamalaa, että oppii arvostamaan kaikkea hyvää?

Ajattelen ystäväporukat satamina, joihin minun pieni laivani saa porhaltaa säällä kuin säällä. Kuulostaa aivan valtavan kliseiseltä, ja ennen kaikkea se tuo mieleeni yhden alakoulutaipaleen kamalimmista hetkistä. Laulukokeen. Se tapahtui pörheätukkaisen kanslistin työhuoneen sivukopissa, jossa ystävällinen opettajamme meitä vuorollaan odotti. Valitsin pienestä laivasta kertovan kappaleen koekipaleekseni. En ole varsinainen satakieli, mutten ole koskaan laulanut yhtä huonosti ja yhtä ahdistuneena. En edes lähibaarin karaokessa viisi vuotta sitten. (Jos tunnistat, mistä laivakappaleesta on kyse, kerro. En saa millään mieleeni kuin satunnaisia pätkiä, jotka eivät riitä googlaukseen!)

Tiedän, ettei kaikilla välttämättä ole ystäviä niin sanotuissa eri porukoissa, mutta itse pidän sitä terveenä ja totta kai myös onnenkantamoisena. Elämään saa valtavasi perspektiiviä siitä, että keskustelee eritaustaisten, monenlaisilla aloilla työskentelevien, erihenkisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa. Vaikka joskus myrskyäisi, on merkitystä vain sillä, ketkä istuvat nokassa vielä silloinkin, kun on jälleen tyyntä.

Koronatilanne ei taida helpottaa vielä vuosiin, mutta hallituksen eilen pitämä tiedotustilaisuus on luvannut maltillisesti helpotusta ystävyyssuhteisiin, kunhan muistaa huomioida riskiryhmät tapaamisissa. Käsidesi kainalossa marssin turvavälipiknikeille, ja nautin taatusti enemmän kuin ennen. Me sohvalle jäävät änkyrät näköjään tarvitsemme vähän rankemman muistutuksen siitä, miten kultaisia ystävyyssuhteet ovat. Kun elämä palaa uomiinsa, aion useammin vastata myöntävästi ja lähteä ilman suunnitelmia viettämään aikaa yhdessä, sillä loppujen lopuksi millään muulla ei ole väliä. Ystävät jäävät, vaikka kaikki muu olisi mennyt.

Tässä iässä ystäväporukka saa täytettä myös jälkeläisistä, mutta heistä taidan kirjoittaa myöhemmin.

Pysy kuulolla!

Onko suhtautumisesi ystävyyteen muuttunut poikkeustilan aikana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Suomalaisen työn päivänä

Vuodesta 1979 lähtien siniristiliput on hilattu salkoihin säntillisesti toukokuun ensimmäisenä päivänä – suomalaisen työn päivänä. Ei ihme, sillä työhön olemme aina uskoneet, siitä on maamme tehty ja monien identiteetti rakennettu.
DSC_0156Työ ei pahemmin vaivannut päätäni ennen kuin pääsin ylioppilaaksi. Kaikki kesätyöpaikat, joihin olin teininä suostunut pitkin hampain, olivat tipahtaneet syliini suhteilla ja vanhempien avustuksella. Työ ei ollut silloin haaste, vaan pakollinen paha, joka täytyi suorittaa, koska vanhempien mielestä se oli kasvattavaa.

Kun lakki oli painettu päähän ja lahjarahat rällätty, odotti jo aiemmin samana vuonna sovittu toimitusharjoittelijan pesti minua. Onni jatkui, sillä kun työt loppuivat, pääsin yliopistoon. Opiskelujen aikana työskentelin osa-aikaisesti haalien myös freelance-kirjoitustöitä, ja olin varma, että kun valmistun, lähtee urani raketin lailla kiitoon.

No, ei lähtenyt.

Eikä ole liiemmin lähtenyt vieläkään, mutta työtä olen oppinut arvostamaan.

Ajattelen kaiken työn olevan arvokasta. Muistan sen katsellessani yhteiskunnan liikkuvia osia, mutta en omassa elämässäni, jossa vellon epäonnistumiskuplassani. Vaikka korkeakoulutus ja sitä vastaava työ ovat minulle tärkeitä tavoitteita, jopa arvoja, eivät ne vähennä tai nosta urani merkitystä loppujen lopuksi. En halua luoda kielikuvilla vastakkainasetteluita tai arvottaa töitä, mutta luulen, että ainakin hyvin monina päivinä joku käytännönläheistä työtä tekevä – kuten siivoja tai bussikuski – saa paljon enemmän aikaiseksi kuin minä yhteiskunnan kannalta. Tosin niin kuin totesin, on kaikki työ arvokasta.

Työ on tärkeä osa identiteettiäni. Tukehtuisin, jos en saisi luoda. Aivan yksinkertainen asia se ei kuitenkaan ole, sillä työ saa merkityksensä rahasta. Ilman sitä se ei olisi työelämää, vaan ainoastaan elämää. Elämä kuitenkin vaatii rahaa, ja siksi ei aina riitä, että luo jotakin, sillä kohtuullisen korvauksen saaminen on joskus kiven alla. Minulle vaikeinta on ollut kokopäiväisen, koulutustani vastaavan työn saaminen, mikä on kaiken turhautumisen lomassa saanut arvostamaan työtä vielä enemmän niin luovan työn näkökulmasta kuin sen työn, jota nyt teen. On etuoikeus saada ansaita rahaa, jolla pystyy elämään mielekästä elämää. On etuoikeus valittaa työstä, vaikka on jo töissä.

Uravalintani journalismin parissa oli selvä jo suurin piirtein alakoulussa. En koskaan ajatellut rahaa hakeutuessani koulutukseen tai pohtiessani alavalintoja. Edelleenkin minulle on tärkeintä se, että nautin siitä, mitä teen, mutta koska rahaa ei voi jättää työelämän ulkopuolelle, olen välillä pohtinut, olisinko valinnut rahankiilto silmissä toisin. Tuskinpa, sillä lääkäriksi minusta ei ole, ja lakimaailmaan olen liian pehmo. Yritysjohtajuudestakaan en haaveile, sillä minulle riittää jo ajatus omasta pienyrityksestä, ja sekin on vasta hento suunnitelma takaraivossa.

Suomalainen työelämä on parhaimmillaan tasa-arvoinen, oikeudenmukainen ja hyvin valvottu, mutta kehitys ei saa pysähtyä eikä vakaa tilanne polkea niitä oikeuksia, mitä meillä on. Niiden ansiosta suomalainen yhteiskunta on rakennettu työllä ja siksi sen varaan on kukin voinut halutessaan rakentaa identiteettinsä. Sitä, onko se järkevää, voi jokainen pohtia itsekseen.

Ain’ laulain työtäs tee, opetti jo Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937). Siihen ei kukaan pysty, mutta joskus voi jopa hymyilyttää.

Hyvää suomalaisen työn päivää!

Mitä työ merkitsee sinulle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Viimeisellä matkalla virtuaalisesti

Tomaso Albinoni. Adagio. Urut ja kappelin katosta kajastava valo. Muut katsovat sitä läpi kyynelten, minä pieneltä ruudulta. Näen, miten sekunnit kasvavat näytöllä ja kuinka punaisilta ruusut näyttävät. Yhden ihmisen viimeinen matka muuntuu yhdellä painalluksella biteiksi jättäen digitaalisen jäljen. Onko hautajaisten streamaaminen soveliasta vai silkkaa tirkistelyä?
hautajaiset_some_virtuaalinenKirjoitin reilu vuosi sitten somettamisesta hautajaisissa, mutta enpä olisi arvannut, että jo seuraavana keväänä some ja live-lähetykset olisivat erottamaton osa ihmiselämän tärkeimpiä tapahtumia niilläkin, jotka aiemmin ovat saattaneet vierastaa virtuaalisuuden läsnäoloa.

Jälkikäteen katsottuna vuodentakaista some-mielipidettäni ohjaili pitkälti henkilökohtainen, yksityinen suruni ja se, mitä näin oman isoäitini hautajaisissa. Kihisin kiukusta ihmisten sohiessa valtavien järjestelmäkameroiden kanssa arkun pielessä ja haudalla – tänä viikonloppuna olin itse juuri sellainen, pyynnöstä tosin.

Kun on kyse elämän herkästä tapahtumasta, liittää sen näkymättömään katseluun helposti ajatuksen tirkistelystä. Yksityisen äärellä on haavoittuvainen, ja kun joku muu kajoaa siihen edes digitaalisesti, voi se tuntua surun pahoinpitelyltä. Pandemiakevät lienee saanut monet kuitenkin toisiin ajatuksiin, sillä vaikka suru olisi yksityinen, on sen jakaminen aina keventävä voima. Miksi siis sen kohtaaminen digitaalisesti vähentäisi rituaalin arvoa?

Minua sapetti isoäitini hautajaisissa erityisesti se, miten jotkut kuvasivat tapahtumaa estoitta ja lupaa kysymättä. Isoisäni hautajaisista 13 vuotta sitten päätyi IRC-galleriaan kuva avonaisesta haudasta, sillä niihinkin kekkereihin livahti kuvaaja heilumaan putken kanssa. Laillisesti asiaan ei taida olla sanomista, sillä hautajaiset ovat julkinen tilaisuus, mikä ei tietenkään oikeuta käyttäytymään typerästi. On myös hyvä huomata, ettei mikään muukaan juhla tai elämäntapahtuma ole sellainen, josta voisi jakaa ja taltioida sisältöä kysymättä. Joillekin häät ovat yhtä yksityinen tapahtuma kuin hautajaiset, sillä ilo ei ole tae luvasta digitalisoida toisen ihmisen elämää.

Vaikka sosiaalinen media on kiinteä osa monien arkea, ei elämäntapahtumien muuntaminen virtuaaliseen muotoon tietenkään tarkoita aina sitä, että se päätyy myös someen – ja hyvä niin. Taltioidun materiaalin jäämistä vain omaan käyttöön ja sen julkaisemista sosiaalisen median alustalla yhdistää kuitenkin ajatus surun käsittelystä ja jakamisesta. Se ohjaa ajattelemaan myös muistojen muotoa. Miksi kehitetyt valokuvat olisivat sen soveliaampia muistoja kuin videot ja live-lähetykset? Miksi arvostamme paperia enemmän kuin liikkuvaa kuvaa, jota kuitenkin tuijotamme joka päivä televisiosta? Virtuaalisuus ei automaattisesti vähennä tilaisuuden arvoa, mutta katsojan harteille jää tavoittaa oikea tunnelma ja ylittää ajatus siitä, että fyysinen läsnäolo olisi aina parempi kuin bittiavaruudessa uiva yhteys.

Olipa elämän päättymisen rituaali suljettu, iäksi katoava tapahtuma tai digitaalisesti taltioitu aarre, jäänee käteen kuitenkin aina lopulta vain yksi asia: kiitollisuus siitä ajasta, jonka läheisensä kanssa sai viettää. Muuta varmaa meillä ei nimittäin taida olla.

Mitä mieltä olet virtuaalisista hautajaisista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vapaus ovella ja kesä peruttu – miten pelastaa tuhottu lomakausi?

Suomalaisten vuoden suurin unelma – täydellisen kesän myytti – lähestyy kalenterissa uhkaavasti, ja aikaisimmat lomailijat aloittavat vapaansa jo viikon päästä, jos siis on ollut niin onnekas, että vapaataan saa kutsua kesälomaksi lomautuksen sijaan. Miten voi tavoittaa täydellisen kesän, kun Wuhanin paholainen on vienyt siltä raamit?
DSC_0138Hävettää myöntää, että alkukeväästä tunsin ainoastaan katkeruutta siitä, että pitkään suunnittelemani ja vesi kielellä odottamani kesäloma sai viimeisen naulan hupiarkkuunsa jo ennen kuin maaliskuu oli ehtinyt edes alkaa. Sain vetää vessanpöntöstä alas Ruotsin-matkan, paluun Reykjavíkiin, retken majakkasaarelle ja kymmenet terassijuomat ja ravintola-ateriat.

Kun sitten toivuin pahimmasta harmituksesta ja kaupungissa vallitsevasta hiljaisuudesta tuli uusi normaali, aloin nähdä paljon hyvää aiemmin kurjalta näyttäneessä kesälomassa. Suurin etu näennäisesti perutussa lomassa on tietysti raha. Matkustaminen vie rahaa eikä ulkona nautitut kulinaristiset elämykset ole koskaan ilmaisia. Koronakesälomalla rahaa menee ainoastaan ruokakauppaan!

Vaikka loma-aktiviteetit ovat pannassa, ei loman perusolemus ole kadonnut mihinkään. Se on joka tapauksessa vapautta toivottavasti kaikille ihanaa, turvallista ja tervellistä aikaa. Tänä vuonna saa olla erityisen kiitollinen siitä, jos todella selviää kesän sairastamatta. Minulle jokainen aamu ilman herätystä klo 6.30 on pieni lottovoitto. Muutoin ajattelin kuluttaa päiväni liikkumalla ja lepäämällä. Koskaan ennen lomalla minulla ei ole ollut näin paljon aikaa tai rauhaa. Kun ei ole odotuksia, ei niihin mene energiaa eikä loma luisu vain kutkuttavien kohokohtien jahtaamiseksi.

Poikkeustila on antanut minulle myös rohkeutta pitää oikeasti vapaata. Olen huono kieltäytymään niin henkilökohtaisessa elämässäni kuin töissä, mutta nyt sain vihdoin perutuksi toukokuiset työmatkat ja siirrettyä työpuserrukset pois loman tieltä. Hommat eivät ole kadonneet, mutteivät myöskään ole riesanani lomakaudella. Päätöksen ääneen sanominen on ihanaa, mutta pelottavaa, sillä tottahan otan kaikki työkeikat avosylin vastaan. Neuvotella voi, mutta näppäimistöni ei pakosta sauhua toukokuussa kertaakaan.

Olen varmasti viimeinen ihminen, joka voi kehottaa ketään elämään hetkessä, sillä minä jos kuka osaan murehtia kellon ympäri tarttumatta hetkeen sekunniksikaan. Silti paras vinkki, jonka voin antaa poikkeustilanteessa, on kaikista odotuksista ja hienouksista luopuminen ja keskittyminen jokaiseen päivään, hetkeen – ja siihen, mitä jää jäljelle ja mitä sillä voi tehdä.

Tekemistä lomalle? Lue 20 kotipuuhavinkkiä aikuiselle!

Mitä sinä aiot tehdä poikkeustilalomalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Blogi viisi vuotta!

Tiedätkö, mitä tapahtui 1826 päivää sitten? Silloin, kun työpöytäni oli aseteltu ikkunan eteen ja koko näkymän peitti valtava lehmus. Silloin, kun minua hävetti vietävästi. Pelkäsin epäonnistuvani, enkä itse asiassa vieläkään tiedä, olenko onnistunut. Tasan viisi vuotta eli 1826 päivää sitten perustin näet blogini.
DSC_0106Onpa mieltä ylentävää palata blogihiljaisuudesta viisivuotispäivän kunniaksi. Viisi vuotta, 60 kuukautta. Lähes 2000 aamua. Miksi en muista niistä kuin muutaman?

Muistan aamun, jolloin heräsin piehtaroiden hiessä ja kovassa kurkkukivussa. Muistan aamun, kun oksensin. Muistan aamun, jolloin heräsin suudelmiin. Muistan aamun, kun olin jo niin myöhässä, että pyöräilin töihin pitkin jäisiä katuja. Muistan ensimmäisen blogikommenttini. Se oli Meritähdeltä, ja luulin häntä tädikseni. Ihmettelin, miten tätini olisi koskaan osannut rekisteröityä WordPressiin.

Varsinaisen kirjoittamisen aloitin vasta toukokuussa 2015. Jaoin parsapastan reseptin ja saarnasin yliopisto-opiskelusta. Se parsapasta oli muuten aika kauheanmakuista, eikä varmasti vähiten siksi, että parsat oli ostettu Siwan alelaarista. Siwa, se oli oikeasti olemassa silloin!

Viisi vuotta sitten olin 23-vuotias kandiopiskelija ja erittäin ylpeä siitä. Olin juuri muuttanut keskustan toiselle laidalle ja tunsi palanneeni juurilleni, vaikken ollut käynyt seudulla kuin vauvana kääntymässä, mutta sitähän ei tarvitse kertoa kaikille. Elämä oli viisi vuotta sitten ihanan helppoa siksi, että olin tehnyt siitä sellaista. Murheet taitavat tulla elämääni aina aalloissa.

Ensimmäisinä vuosina blogi päivittyi silloin, kun siltä tuntui, mutta kun kävijämäärät kasvoivat, halusin päivittää useammin kuin ennen. Janosin sitä ja nautin kirjoittamisesta. Nautin siitä edelleen, mutta olen sittemmin ymmärtänyt, että vaikeneminen on kultaa myös verkossa. On vaikea sanoa, miksei blogista ole kasvanut vielä ammattia. Ehkä asialinjan vuoksi, ehkä siksi, etten ole riisunut tarpeeksi, ehkä siksi, etten ole yrittänyt teknisesti tarpeeksi.

Kuin irvaillakseen minulle blogini tilastot ovat kuitenkin suorastaan räjähtäneet viime kuukausien aikana, vaikka itse olen ollut tavallista hiljaisempi. Lukijamäärä on liki kolminkertaistunut, mutta monet vaikuttavat olevan kiinnostuneita lähinnä tv-sarja-arvosteluista, mitä en ihmettele näinä aikoina tippaakaan. Minusta on muutenkin mukavaa, että kirjoittamani tekstit kiinnostavat enemmän kuin persoonani, vaikka kieltämättä itsestä lörpötteleminen olisi helppoa, ainakin helpompaa kuin ajattelu. Mutta kuka ihme haluaisi lukea päivästäni tai reikäisestä neuleestani? (Neuletakissani on oikeasti kolme reikää. Yksi kummassakin olkapäässä ja kolmas niskassa. En osaa luopua lempivaatteistani, ja minulla on siksi erikseen työhaastatteluvaatteet, koska sinne ei parane mennä ryönäisenä.)

Viisi vuotta on kuitenkin niin pitkä aika, että jonkinlainen ystäväkirjapäivitys voisi olla paikallaan. Ihmisellä on taipumus kiinnostua myös kirjoittajasta, vaikka sitä epäilen omalla kohdallani. Tämä ei muuten ole mikään vitsi tai säälivähättely. On niin vaikea kuvitella olevansa ’persoona’, kun tälläkin hetkellä syön kuivaa patonkia, kuuntelen Sonja Lummetta ja suunnittelen vanhempieni syntymäpäiväjuhlia. Niissä äiti on Egyptin prinsessa ja isä kuningas. No, ne juhlat ovatkin sitten jo toinen tarina.

Kiitos, että luet.

Milloin olet alkanut lukea blogiani? Olisiko esittelypostaukselle tilausta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa