Maailman vaikein sana ei ole kiitos, vaan ei

En ole koskaan osannut kieltäytyä mistään. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeammaksi kaikki käy. Ihminen, joka ei koskaan sano ei, kantaa näet harteillaan oman elämänsä kuorman lisäksi muiden murheita.
DSC_00555Se alkoi jo päiväkodissa. Paheni vain, mitä pidemälle koulutaival eteni. Autoin koulutehtävissä ja olin ilman paria jääneen kaveri, vaikka yhtä usein olin itsekin se, jolla ei ollut ketään. Lukiossa uskonnonopettaja pyysi jakamaan virsikirjoja kirkkoon ennen jumalanpalvelusta. Minä menin, vaikka se oli vastoin kaikkia periaatteitani. Isoja ja pieniä uhrauksia vuodesta toiseen.

Työelämä ei varsinaisesti parantanut kiltteyssyndroomani oireita. Painan hommia silloinkin, kun muut eivät. Otan vastaan jokaisen työkeikan, jota tarjotaan. Ihan vain, koska en halua sanoa ei. Ettei vain toimeksiantajalle tulisi paha mieli, vaikka samaan aikaan mietin, mistä välistä nipistän omaa vapaa-aikaani lisätöille. Liian kiltti ihminen kärsii myös usein saavutuspaniikista. Pitäisi edetä, saavuttaa ja pitää muut tyytyväisenä.

Työelämän lisäksi kiltteyden ongelmat näkyvät henkilökohtaisessa elämässä. Kun ei osaa sanoa vapaallakaan ei, täyttyvät päivät sosiaalisista velvollisuuksista. Havahduin hetki sitten siihen, että olen lähes joka päivä hoitanut muiden asioita, ollut saatavilla ja auttanut. Kuulostaa oikein laupiaalta, mutta en minä ylistystä tarvitse, vaan rauhaa.

Tällaisen asian ääneen sanominen on vähän vaarallista ja voi aiheuttaa pahaa mieltä, ja sitähän minä nimenomaan pelkään! Inhoan henkilöityneitä konflikteja, enkä halua, että kukaan suuttuu minulle. En ehkä käännä toista poskeani, mutta annan ajastani toisenkin tunnin muiden hyväksi, mikä ajaa siihen, että sitä jo odotetaan minulta.

Toisten auttamisen kuormittavuudesta puhuminen ei tarkoita sitä, etteikö haluaisi auttaa tai tekisi sitä myöhemminkin. Ongelma on se, että jos ei koskaan kieltäydy, ihminen muuttuu apuautomaatiksi, eikä raja hyväksikäyttöön ole kovin suuri. Ojentaessani auttavan käteni muille olen väistämättä joutunut miettimään, kuka minua auttaisi, kun sen aika on.

Tätä juttua on turha päättää pohtimalla, miten kiltteydestä pääsisi eroon tai miten oppisi sanomaan ei. Koska kyse on niin vahvasti luonteeseen kaiverretusta piirteestä, en keksi muuta keinoa kuin täydellinen eristäytyminen ja tavoittamattomissa oleminen. Kuulemani mukaan monet ovat kuitenkin oppineet kieltäytymään, ajattelemaan enemmän itseään ja vetämään rajat omien voimavarojensa venyttämiselle. Miten se tapahtuu?

Oletko liian kiltti? Miten voi oppia kieltäytymään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ei ahdistua saa, ei juopotella saa

Jos tilaa viinijoulukalenterin itselleen, muuttuuko puliakaksi vuoden viimeisenä kuukautena? Saako joulua tunnelmoida jo lokakuussa? Voiko ulko-oveen kiinnittää koristeen, josta tippuu kultaisia tähtiä rappukäytävään? Onko tavarapaljoudesta pakko taas ahdistua?
DSC_0192DHL:n lähetin kelta-punainen takki näytti kuraiselta. Liasta osansa oli saanut myös sähköinen kuittauslaite, johon tuhersin elektronisen nimikirjoitukseni. Lähetti vitsaili sukunimestäni ja muistutti sen viittaavan Sinebrychoffiin. Onhan siinä tosiaan kolme samaa viimeistä kirjainta!

Saksan-paketti oli joka tapauksessa saapunut, ja joulunodotus saattoi virallisesti alkaa!

Jotkut haaveilevat varmasti paljon suuremmista asioista kuin minä, esimerkiksi äitiydestä, omakotitalosta ja uudesta autosta, mutta minä olen jo vuosia toivonut viinijoulukalenteria. Kun se vihdoin saapui, ymmärsin, mitä olin kaivannut lapsuuden jouluista: nimenomaan joulukalenteria. Tutinaa ennen nukahtamista, joka-aamuista intoa uuteen päivään. Iloa luukkujen rapinasta.

Aikuiseen makuun suunniteltu joulukalenterini herätti odotetusti paljon kiinnostusta Instagramissa, mutta ei pelkästään estotonta ihailua, vaikka kultasomisteinen laatikko upealta näyttääkin.

Sain lukuisia viestejä, joissa ihmeteltiin alkoholinkäytön määrää. Aihe on niin mehukas jo yksinään, että kirjoitan siitä vielä erikseen, mutta jo nyt voin lievittää yleisön huolta. Alkoholistiksi ei tulla ostamalla viinijoulukalenteri. Ei, en aio avata minikokoista viinipulloa heti herättyäni tai edes joka päivä. Kalenterista jo sellaisenaan saa iloa, ja toisin kuin lapsena, luukkujen antimia voi säästää. Viinipä nimittäin säilyy erinomaisesti avaamattomana.

Viinijoulukalenterin luukkuja ei myöskään tarvitse avata siksi, että saisi henkisen vapautuksen nykyajalle tyypillisestä tavara-ahdistuksesta, joka hiipii mieleen aina, kun ensimmäiset joululaulut alkavat raikua markettien käytävillä. On gourmet-kalenterinkin ostaminen turhaa, mutta kyllä se kuitenkin ennen pitkää menee kurkusta alas, vaikkei ihan siten kuin ihmiset yleensä joulukalenterin tuhoamisen ymmärtävät.

Vaikka työnsinkin viinikalenterini vielä visusti vaatehuoneen perälle, ja tavaraähky puistattaa jo etukäteen, saa joulua tunnelmoida jo ovikoristein. Kiinnitin ulko-oveemme pehmeän tähtikoristeen, josta varisee rappukäytävään minikokoisia kimalletähtiä. Ehkä huoltomies hymyilee lakaistessaan rappua.

Tai sitten ei, kuten ei kohta kukaan muukaan, kun jouluruuhkat alkavat. Parasta siis ottaa ilo irti vuoden tunnelmallisimmasta ajasta jo ennen kuin se on edes alkanut.

Miten suhtaudut jouluun tänä vuonna?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Haikeaa, rohkeaa ja vapauttavaa – blogin uusi nimi

Kaikki muutokset tuntuvat minusta aina poikkeuksetta kammottavilta, surullisiltakin. Jopa Lidlistä ostetun tarjoilulautasen paikan siirtäminen viikko sitten tuntui selkäytimessä asti, joten voitte kuvitella, kuinka itkettävän pahalta blogin nimen muuttaminen tuntuu.
DSC_0139Kun jokin aina paikoillaan ollut liikahtaa, tuntuu se kurkussa, sydämessä ja vatsanpohjassa. Muutosvastaisuus on fyysinen kokemus, joka saa olon apeaksi. Uusi verkkotunnus on ostettu, olo on periaatteessa ihan hyvä, mutta silti tuntuu haikealta. Siitäkin huolimatta, että uusi nimi antaa paljon enemmän tilaa kirjoittaa siitä, mistä haluan. Rehellistä, vakavahenkistä ja kevyttä lifestylea runollisesti ja joskus vähän raivotenkin.

Bloginaisen taakka

Oli surullista katsoa blogin tilastojen kasvua samaan aikaan, kun aiempi nimi hävetti, rajoitti ja sai kaiken inspiraation ehtymään. Miten yhtäkkiä kävi niin, että nimi, josta vuosia oli ylpeä, paisui taakaksi, jota ei enää voinut kantaa?

Vaan eipä siitä taakasta niin vain vapauduta. Otsikointi, iskulauseiden ja nimien keksiminen on vaikein tietämäni kirjallinen tehtävä. Otsikointiongelmasta olen päässyt yli opiskelun ansiosta, mutta nimetä en osaa ketään enkä mitään. Tämä oli parasta, mihin pystyin.

Jotain uutta, vanhaa ja lainattua

Ennen aamukahviahan ei oikeasti voi tehdä mitään. Pahinta on se, jos kahvi jää kokonaan juomatta, mutta onneksi myös iltasumppi on ihan yhtä varteenotettava vaihtoehto. Sitä en sentään keksinyt änkeä nimeen.

Ennen aamukahvia ei voi -nimi kuvastaa minua ennen kaikkea sen runollisuuden vuoksi. Olen kyllä toimelias ja aikaansaava, mutta aika usein myös haaveilija ja hyviä ideoita paperille rustaava vätys, joka harvoin niitä toteuttaa.

Halusin nimeen myös intertekstuaalisen viittauksen, ja tarkkasilmäiset huomaavatkin selvän yhteyden Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaaniin (Tammi 2000). Ironista on se, että en edes kummemmin pidä kyseisestä teoksesta, sillä scifi-maailma ei koskaan imaise minua mukaansa. Romaanin miljöö on Tampere, ja sehän on hyvä sattuma, sillä Ennen aamukahvia ei voi on myös blogi Tampereesta.

Aamukahvia iltaisin

Ongelmaton uusi blogi-identiteettini ei ole, sillä nimi on pitkä ja vaikeasti taivutettava. Onneksi viimeinen sana on voi, joka mahdollista kuitenkin helpot taivutuspäätteet.

Aamukahviteema vilahtelee some-sisällöissä tuon tuosta, joten mikään neronleimaus uusi nimi ei ole. Ehkä kiteytettynä voisi sanoa, että Ennen aamukahvia ei voi sisältää niitä ajatuksia, joita ei voi edes ajatella ennen ensimmäistä kupillista. Nimestä huolimatta näitä juttuja kannattaa lukea siis iltaisin.

Vanha verkkotunnus mediakka.com toimii edelleen ja uudelleenohjaa liikenteen ennenaamukahvia.comiin vielä pitkään. Kaikki seuraamissivustot on myös päivitetty, joten perille löytää, vaikka aamukahvi olisi jäänyt juomatta.

Miltä uusi nimi kuulostaa? Täysosuma vai -tyrmäys?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näin käytän rahaa ihan tavallisella viikolla

Olen kertonut blogissani rahankäytöstäni ennenkin, ja tuolloin olen keskittynyt joko viikkobudjettihaasteeseen tai viikkoon, joka ei kuvannut realistisesti eloani, sillä se sisälsi paljon turhia ostoksia ja hemmottelua lahjakortein. Tällä kertaa esittelen teille tavallisen, mutta vauhdikkaan lokakuun ensimmäisen viikon taloudenpitoni tulokset.
DSC_0178 (2).JPGAloitan viikkoseurannan sunnuntaista, sillä yleensä teen silloin suuret ruokaostokset, jotka kattavat ainekset tulevan viikon eväisiin. Lauantaisin käyn myös ostoksilla, ja niiden antimia syömme aina sunnuntaisin.

Seurantaviikolla minulla oli palkkapäivä, joka yleensä nostaa kuluttamista jonkin verran – lähinnä siksi, että jaksan ja saan vihdoin aikaiseksi täydentää vastuullani olevia kodintarvikevarastoja. Tällä viikolla en kuitenkaan mielestäni käyttänyt rahaa sen enempää kuin normaalistikaan. Lauantainen Helsingin-reissukaan ei tehnyt niin suurta lovea kuin olin odottanut. En nimittäin nykyään shoppaile vain kuluttamisen ilosta.

Sunnuntai 29.9. 31,24 €

Laiskotti. Tein viikon ruokaostokset lähi-K-Marketissamme, joka on törkeänhintainen, mutta valikoimaltaan ihan kiitettävä. Ostokset keskittyivät vihanneksiin ja eväsaineksiini, joista riittää myös tulevalle viikolle ja viikonlopun iltapalalle.

Maanantai 30.9. 9,28 € (117,28 €)

Tein Sokoksella pienet ruokaostokset ja nappasin muutaman palan Itsudemon susheja ruokaosaston palvelupisteestä. Ostin myös joululahjan läheiselleni. Päivä oli siis kallis, mutta arkieloon meni vain vähän rahaa. Suluissa on summa, joka sisältää joululahjan.

Maksoin myös kaikki laskuni, mutta ne ovat sen verran henkilökohtaisia asioita, että ne jäävät tästä raportista pois. Voin puhua rahankäytöstäni avoimesti, mutta raja menee siinä, etten luettele laskutietojani.

Tiistai 1.10. 9,90 €

Vietin koko päivän töissä. Kävin ostamassa ainoastaan cashewtahnapurkin K-Supermarketista. Ostamani tuote on luomua ja kestää käytössäni kaksi kuukautta.

Keskiviikko 2.10. 21,50 €

Latasin bussikortin 10 eurolla ja hain Picnicistä kolmen täytteen uuniperuna-aterian, sillä suuntasin ystäväni luo auttamaan häntä tutkimussuunnitelman tekemisessä. Noutoruoka oli siis pakollinen ostos.

Torstai 3.10. 62,95 €

Viikon selkeä heikko kohta. Ostin parilla kympillä mekon ketjuliikkeestä, nappasin ruokauutuuksia testiin Kuninkaankulman K-Supermarketista ja ostin myös viikon viimeiselle työpäivälle eväät Salesta, sillä en jaksanut kokata. Teen mieluummin ison määrän ruokaa usealle päivälle. Kävimme myös eräässä kuppilassa yksillä ja söimme vegaaniset kapsalonit. Loppulaskumme oli 34,50 euroa, josta minun osuudekseni jäi 12,52 euroa.

Perjantai 4.10. 6,97 €

Ostin vitosella neilikkakimpun lähi-Koosta ja välipalatäydennystä. Neilikat kestävät ainakin kaksi viikkoa, sillä osaan nykyään hoitaa niitä oikein.

Lauantai 5.10. 48,50 €

Osallistuin Helsingissä blogikoulutukseen. Koska olen maailman surkein aamuherääjä, jouduin syömään kaikki ruokani ulkona. Ei kovin kurja kohtalo, sillä rakastan ruokaa ja ravintoloita. Mutta kyllä lähti lapasesta. Jouduin ostamaan R-Kioskilta aamupalan, sillä yksikään lähikauppa ei ollut auki, kun lähdin junaan. Ärrälle meni 21 euroa, josta 11 euroa meni ruokaan ja kympillä latasin bussikortin.

Söin iltapäivällä pakon edessä Picnicissä, sillä kaikki ravintolat olivat Kampissa täynnä. No, pääsin todennäköisesti halvemmalla näin, mutta sanonpahan vain, etteivät uuniperuna-annokset Helsingissä ole yhtä maukkaita kuin Ratinan Picnicin tuotokset. Niitä ei voi voittaa, vaikka samaa ketjua ovatkin!

Lopuksi hain Kiposta minulle ja miehelleni Sir Pesto -leivät. Turha ostos, mutta rakastan Kippoa eikä sinne pääse usein. Minä söin omani aamulla, toinen leipä katosi paperikassista jo ennen illansuuta.

Viikon tulos: 190,34 € (298,34 €)

No ei mennyt ihan niin kuin piti. Toisaalta summa ei kuitenkaan ole ihan niin paha kuin oletin, sillä pyrin 150 euron viikkobudjettiin. Tämä viikko olisi siihen kirkkaasti yltänyt ilman Helsingin-reissua.

Ostettu lahja nosti viikkobudjetin taivaisiin, mutta vähän kuin valtiollakin, meni etukäteen ostettu lahja aivan eri budjetista kuin arkitoiminnot.

Käytetyn summan taivastelun sijaan pitäisi keskittyä siihen, mihin rahaa käyttää, mitä se tarkoittaa ja minkälaisia asioita siitä seuraa. Ostanko tarpeeseen? Ketä kulutukseni palvelee? Minkälaisia arvoja se välittää? Mitä tulen tukeneeksi kulutusvalinnoillani?

Esittelyviikon valintojeni perusteella käytän rahaa melko itsekeskeisesti, mutta toisaalta valintani tukevat pienyrittäjyyttä ja ovat kaiken lisäksi ekologisia kasvissyönnin ansiosta, ainakin yleensä. Rahankäyttäjänä ajattelen siis ensisijaisesti itseäni, mutta luontaisten mieltymysteni ansiosta tulen tehneeksi ihan hyviä valintoja, vaikka harha-askelia mahtuu aina mukaan.

Kuluttipa miten tahansa, yhdestä asiasta voinee olla samaa mieltä: raha on tehty liikkumaan.

Miten käytät rahaa? Minkälaisia ajatuksia raporttini herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kunnon naisia korvassa

Jos elämäntyölleni viestinnän parissa pitäisi määritellä jokin tavoite, olisi se varmasti upeiden pienyrittäjien esiin nostaminen. Tällä kertaa esittelen Frida’s cornerin kekseliäät ja käytännölliset korvakorut, joita koristavat röyhkeät ja viisaat naiset.
DSC_0098 (6).JPGVoi kuinka lämpimiä muistoja Hyacint Bucket (Patricia Routledge) herättääkään – kaikille muille paitsi Elizabethille (Josephine Tewson) ja Emmetille (David Griffin) Pokka pitää -sarjassa (1990–1995)! Hihkuinkin innosta, kun huomasin Facebookissa helsinkiläissuunnittelija Annukka Laineen Frida’s corner -korumerkin Hyacint Bucket -korvakorut. Koska en osannut päättää, otanko kyseisen röyhkeysidolini kuvin koristellut korvikset vai tyydynkö ammatilliseen esikuvaani Minna Canthiin, ostin molemmat (24 €/kpl).

Vahvoja naistekijöitä ei voi olla liikaa, vaikka toisaalta tässä yhteydessä lienee tarpeetonta korostaa sukupuolta. En kuitenkaan voi olla mainitsematta sitä, sillä puhuessani korvakorukavereistani liittyy ihailuuni väistämättä naiseus. En varmasti ole maailman suurin Minna Canth -fani, mutta hänen merkityksensä suomalaiselle kirjallisuudelle ja naisasialiikkeelle on niin valtava, ettei sitä voi ohittaa. Minä haluaisin olla uusi Minna Canth, vaikka käy minulle myös osa Anna-Leena Härkösenä. Hyacint Bucketiksi en toivottavasti koskaan muutu, mutta ehkäpä joskus pala hänen röyhkeyttään ja käsittämätöntä luonnetta voisi tehdä terää ja auttaa elämässä eteenpäin.

Upeista ostoksistani huolimatta suomalaisen designin tukeminen ei ole yksinkertaista, paitsi ajatuksen tasolla, jolla se on päivänselvää. Arjen realiteetit ovatkin sitten oma lukunsa. Olisi hienoa ostaa kaikki pientuottajilta, mutta harva haluaa tai voi ostaa 300 euron villahousut ja 100 euron pipon. Siksi olen tehnyt omatuntoni kanssa kompromissin ja päätynyt siihen, että ostan ainakin osan asusteistani suomalaissuunnittelijoilta. Aika usein ostetut tuotteet ovat nimenomaan korvakoruja, sillä käytän niitä päivittäin, ja korujen kekseliäisyys ja materiaalit puhuttelevat minua.

The Bouquet residence, the lady of the house speaking” soi päässäni aina, kun laitan Hyacintit korviin. Minna Canth yrittää vieressä takoa järkeä päähäni ja uskoa itseeni. Paremmin en siis olisi voinut rahojani käyttää.

Frida’s cornerin tuotteisiin voi tutustua Facebookissa ja Instagramissa Annukka Laineen studion tilillä. Selvyyden vuoksi totean vielä, että olen ostanut korvakorut omalla rahalla ja kirjoitan tämän jutun siksi, että olen niin innoissani tuotteista.

Missä asioissa suosit suomalaista tuotantoa? Kummat korvakorut olisit valinnut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viimeksi googlattu x 10

Kylläpä voikin 10 viimeisintä Google-hakua kertoa paljon ihmisestä. Vaikka totuutta on helppo muunnella ja kehystää internetissä, voin vakuuttaa hakusanalistani olevan täyttä totta. Kaikki haut on tehty tänään.
DSC_0068.JPG”supreme robbie williams”
Mietin, milloin tämä upea pop-kappale julkaistiin. Olisin veikannut vuotta 2003, mutta väärin meni. Vuosi oli 2000. ”This new century keeps bringing me down”, lauloi Williams.

”matti ranin”
Samaan aikaan, kun kuuntelin Robbie Williamsia, tuli yhtäkkiä mieleen Ihmeidentekijät (1996–1998) ja Matti Ranin (1926–2013). Täytyi selvittää, milloin hän syntyi ja kuoli. Tarkistin myös vaimojen ja lasten tiedot. Näin opin knoppitietoa!

”työväenmuseo werstas aukioloajat”
Werstas on maksuton museo Tampereella Finlaysonin alueella. Olen käynyt siellä lukemattomia kertoja, mutta seuraavaksi haluan mennä kävelemään sinne kaikessa rauhassa yksin. Elokuvissa ja museoissa on rauhoittavaa käydä ihan vain itsekseen.

”mensan testi”
Katsoin Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa, jossa yksi morsian kertoi kuuluvansa Mensaan. Ajattelin tehdä testin itse, vaikka moinen seura ei minua kiinnosta missään määrin. Tein Mensan nettitestistä 10 tehtävää. Tylsiä olivat. Palluroita ja pylpyröitä siellä täällä. Minusta todellinen viisaus asuu muualla.

”bookbeat koodi”
No ei tietenkään ollut hyvää alekoodia, kun sitä oikeasti tarvitsisin.

”storytel eppu nuotio elämänlanka”
Mutta eipä haittaa. Miltään e- ja äänikirjafirmalta ei löydy niitä kirjoja, jotka juuri nyt haluaisin lukea.

”jadeia kuumakivihieronta”
Kävin Tampereen Lielahdessa sijaitsevassa Jadeia-kauneushoitolassa intialaisessa päänhieronnassa. Kosmetologi suositteli seuraavaksi kuumakivihierontaa, joten otin hinnoista heti selvää.

”manse rg”
Tunnetaan myös nimellä Koulukadun minigolf. On muuten vielä auki. Tältä kesältä testaamatta on enää huoparata. Tampere tunnetuksi -passissa on kaksi yhden hinnalla -tarjous, mutta sen olemme käyttäneet jo. Suosittelen ehdottomasti paikan kekseliästä eterniittirataa.

”tkl 21”
Käytän eniten bussia numero 21. Silloin harvoin, kun käytän. Sillä pääsee niin töihin kuin Lielahden ostosparatiisiin. Aikataulujen googlaaminen on aina ollut hankalaa, sillä jostakin syystä hakutulokset järjestyvät – mielestäni – aivan väärin. Parhaimmaksi hakusanapariksi olen todennut tkl:n ja halutun bussin numeron.

”agglutinatiivinen kieli”
Aloin tutkia Nattastuntureita, sitten saamen kieltä, sen murteita ja tunnuspiirteitä. Päädyin lukemaan myös agglutinatiivisesta kielestä. Se viittaa kielien luokkaan, jossa sanan vartaloon voi liittyä useita päätteitä ja affikseja.

Mitä itse googlasit viimeksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yksi loma, kolme erilaista päivää

My Day -tyyliset selostukseni ovat olleet yllättävän pidettyjä, joten tarjoilen palasia loma-arjestani ennen viikon kulttuuri- ja mielipidejuttuja. Lomani on ollut käytännössä työtä, stressiä ja löhöilyä. Sellaista kuin elämä yleensä on.
DSC_01177.JPG
Työpäivä keskellä lomaa

Mikähän idea oli sopia palaveri ja haastattelu lomakeskiviikolle. Hullu tekee lomalla töitä! Lomatyöpäiväni on kuitenkin erinomainen esimerkki siitä, mihin pienen raatajamuurahaisenkin työelämä on menossa. Ei tarvitse olla iso pamppu joutuakseen hommiin kesken loman. Tämänkertainen työkeikkani ei tosin liittynyt mitenkään päivätyöhöni, mutta silti ajauduin siihen pisteeseen, että jouduin lomalla töihin. Työ ei tekemällä lopu, mutta muuten vain se voi loppua. Kai pitää siis olla tyytyväinen siihen, että kädet ovat täynnä nyt.

Palatessani Uudenmaan rajalta takaisin kotiin pohdin palkallista kesälomaa, suomalaisen työntekijän autuutta. Kuinka mielettömän hienosti neuvoteltu asia! (Vaikka joku tohelo meni leikkaamaan valtion ja kuntien työntekijöiden lomarahoja.) Junassa takanani istunut nainen muuten sätti kaikki valtion poliitikot niin roisein sanakääntein, ettei niitä voi toistaa. Samaan hengenvetoon hän tosin alkoi puhua myös hyttysenpistoon laitettavasta, itse tehdystä Burana-tahnasta. Liekö nero vai hullu.

Jännitysnäytelmäpäivä

Nauttiiko joku puhelinhaastatteluista tai lääkärikäynneistä? Onneksi olkoon, kuulut vähemmistöön varmasti. Vihaan kumpaakin toimitusta samasta syystä. Kaikki on liian suunniteltua ja sisältää kommunikointia täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. En ymmärrä, miksi ihmeessä menin järjestämään samalle päivälle sekä lääkärin että puhelinhaastattelun. Haastattelusessio oli onneksi ohi heti kahdeksalta, ja sainkin mitä mainioimpia uutisia. Vaikka mitään suurta ei ole vielä tapahtunut, luulen, että pian elämässäni kääntyy uusi sivu. Se, joka on aiemmin ollut liimautuneena edelliseen kiinni.

Löhöilypäivä

Ei hätää. Osaan myös laiskotella. Pystyn arviolta loikoilemaan yhden kokonaisen päivän. Moneen päivään en kykene, mikä on tullut todistetuksi sairastaessa. Ihminen on luotu liikkeeseen, ei makaamaan sängynpohjalla. Yritän kuitenkin vaalia löysää arkea, sillä kukaan ei jaksa loputtomiin.

Vaikka rahaa voisi varmasti käyttää omia valintojani järkevämmin, ei mielestäni omalla jaksamisella ole hintalappua. Siksi sallin itselleni säännöllisiä rentoutushoitoja, ja huomenna suuntaankin intialaiseen päänhierontaan. Voi olla, että 52 euroa siitä on aivan liikaa, mutta ainakin olen tukenut pienyrittäjää ja unohtanut tunniksi kaiken. Eli ollut todellakin lomalla.

Vieläkö arki- tai lomajutut jaksavat kiinnostaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tällaisina minä näen menneet vuosikymmenet

Olen historiafani. Nautin suunnattomasti siitä, kun mietin, millaista ennen ihan oikeasti oli, mutta mielikuvissani menneet vuosikymmenet ovat värittyneet tietynlaisiksi. Olisipa aikakone!
DSC_0105Aika on kiinnostava käsite. Tieteen näkökulmasta se ei minua inspiroi, mutta ihmiselämän mittakaavassa kyllä. Mikä vaikuttaa siihen, millaisena jonkin vuosikymmenen muistaa? Miksi se muuttuu puheissa ja muistikuvissa tietynlaiseksi? Miksi ja miten jokin yksityiskohta tai teema alkaa leimata yhtä ajanjaksoa? Mitä esiin nostetun tunnuspiirteen taakse jää?

Olen tähän mennessä elänyt kolmella vuosikymmenellä, joista viimeisintä tuntuu olevan vaikea edes tunnistaa vuosikymmeneksi, mutta niin vain elämme 2010-lukua. Koko uusi vuosituhat tuntuu yhtenäiseltä puurolta, vaikka nykyhetkestä katsottuna voi tietysti erottaa vuosituhannen alun leimallisia piirteitä, jotka tuntuvat kulahtaneilta ja huvittavilta. Itse asiassa nythän puhutaan nollarityylistä, kun kasari ja ysäri siirtyvät pian jo museoon. Tyylillä tarkoitan itse koko ihmiselämää: tapaa elää arkea, ilmaista itseä ja reagoida päivänpolttaviin tapahtumiin.

Näen mielikuvissani viimeiset sata vuotta väreinä, rakennuksina ja tapahtumina. Kahdeksan vuosikymmentä on täytynyt opetella historiankirjoista, viimeiset kolme perustuvat muistiini, vaikka ei yhdeksänkymmentäluku niin kirkkaasti ole piirtynyt enää mieleeni – rakennettuja lumilinnoja, Barbie-leikkejä ja ensimmäistä kouluaamua lukuun ottamatta.

1910:  Aika mitäänsanomaton vuosikymmen. Ajattelen 1910-luvun kohdalla vain Titanicia ja ensimmäistä maailmansotaa, joka ei ollut Suomen kannalta järin kiinnostava. Mietin vuosikymmenten kohdalla myös sitä, kuinka vanhat ihmiset silloin kuolivat. Elinikä toki oli lyhyt, mutta jos kävi tuuri ja eli vanhaksi, saattoi olla syntynyt 1800-luvun alussa. Hullua!

1920: Ajattelen jostakin syystä charlestonia, yleistä seuratanssia. Enpä tosin tiedä, tanssittiinko sitä Suomessa tai Tampereella. Tuntuu siltä, että ihmiset pyykkäsivät pirteissään ja häätivät rottia kellareista. Ehkä rikkailla oli aikaa muuhun. Isoisäni syntyivät 1920-luvulla. Mitähän 20-luvun lapset puuhasivat?

1930: Isoäitini syntyivät. Toinen Pirkanmaalla, toinen Pohjanmaalla. Kaupunkikoti ja maalaistalo. Niukkuutta ja vaaniva, poliittinen uhka. Toinen pakeni pommituksia ja toinen kylvi lannalla perunamaata sen mitä pystyi. Surua ja kuolemaa.

1940: En pysty ajattelemaan kuin sotaa, mikä on ymmärrettävää, mutta myös harmillista. Mitä 1940-luvusta jää kertomatta? Mikä leimasi sodan ulkopuolella ihmisten arkea? Oliko elämää ilman sotaa?

1950: Ei merkittäviä ajatuksia tai yhtymäkohtia. Jälleenrakennusta ja työtä, oletan. Markku Pölösen Oma maa (2018) kertoo muuten sotien jälkeisestä ajasta, mutta minusta kuvaus ei ole erityisen onnistunut visuaalisesti kauniista kuoresta huolimatta. En tosin ole oikea ihminen arvioimaan sen todenperäisyyttä.

1960: Vanhempani syntyivät. Näen puutaloja, erikokoisia ja -värisiä. Hiekkatien, kiskot ja rautatien tuoksun. Maalaiskylän, jossa ei tapahdu mitään vielä moneen vuosikymmeneen ja Tampereen, jonka puutalot saavat väistyä korkeiden, sinivalkoisten kerrostalojen tieltä. Niiden, jotka nytkin näen ikkunastani. Miten maisema saattoi olla niin sama liki 60 vuotta sitten?

1970: Nuoruus ja raikkaus. Ensimmäiset merkit uudesta ajasta. Yleistyneet ajokortit ja Suomeenkin rantautunut uudenlainen nuorisokulttuuri. Elementtitaloja ja massalaatikkokerrostaloja. Vauhdilla nousevia lähiöitä ja Ruotsin-matkoja. Osa ei koskaan palannut. Ne, jotka ovat saattaneet jo unohtaa suomen kielen.

1980: Näen 80-luvun värikkäänä ja vauhdikkaana kiihtyvänä pyöränä, jota tuntuu olevan mahdoton pysäyttää. Keltaisesta tai valkoisesta tiilestä rakennetut omakotitalot. Kellertävät kuvioparketit ja kierreportaat. Saunalihapiirakat ja sketsiohjelmat. Turtlesit ja He-Manit. My Little Ponyt. Ja jossakin kulman takana odottava taloudellinen loppurysäys. Alamäki.

1990: Minun vuosikymmeneni. En muista lama-ajasta, sillä sen näkyvimmät vaikutukset olivat jo hälvenneet, kun minun muistini alkaa. Eivätkä huolet koskettaneet lasta. Asuinpaikkamme viereen rakennettiin iso Prisma ja niin meidän perheestä tuli S-ryhmäläisiä. Sanoimme heipat Turtolan Citymarketille. Kaikki perheet olivat joko S- tai K-perheitä. Kun valinta oli tehty, sitä ei vaihdettu kovin helposti.

2000: Muistan hyvin, kun vuosituhat vaihtui. Taivaalla näkyi kuulemma Mars, sanoi naapurissa kyläillyt valokuvaaja. Äiti oli ostanut minulle ja serkulleni lastenskumppaa ja Jasmin-elokuvan. Vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen menikin leikkiessä ja Tiimarissa ostoksilla. Digiaikakausi teki tuloaan, ja meillekin ostettiin ensimmäinen tietokone. Harmaa Fujitsu Siemens. Elämässä oli sopivasti elektroniikkaa, mutta myös paperia. Huolettomuutta, vakautta ja uskoa tulevaan.

2010: Minusta tuli aikuinen. Arjen vuosikymmen. Teknologian ja somen vuosikymmen. Paineita, mutta rajattomasti mahdollisuuksia. Kaupunkiin nousevat pilvenpiirtäjät. Ilmastohuolet ja uudet ruokavaliot. Arki, jota kutsumme elämäksi. Arki, josta 100 tai edes 20 vuotta sitten ei voitu edes haaveilla. Mutta kuinka arvokasta aikaa tämä on?

Millaisina näet menneet vuosikymmenet? Mitkä seikat vaikuttavat muistikuviisi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Amuri – Ihmisen paikka

Siitä on tarkalleen neljä ja puoli vuotta, kun pakkasin Kalevassa sijainneen yksiöni tavarat kasaan ja siirsin ne kosken toiselle puolelle Amuriin. Minun piti asua ikuisesti Kalevassa, mutta Amuri vei sydämeni lopulta niin, etten osaa enää edes kulkea idässä. Enkä varsinkaan voi kuvitella asuvani missään muualla kuin täällä.
DSC_0109
DSC_0144DSC_0142DSC_0115DSC_0108Amuri alkaa heti keskustan päätyttyä Hämeenpuistoon. Pohjoisessa vastaan tulee Näsijärvi ja hurmaava Mustanlahden satama, kun taas etelässä rajana lienee Pirkankatu, joka erottaa Amurin ja Pyynikin toisistaan. Lännessä Amuri loppunee Sepänkatuun, viimeistään ennen Tipotien terveysasemaa, joka on taas on Pyynikin ja Pispalan välissä.

Omin mielelläni Mustanlahden sataman Amurille, vaikka kai sitä voisi omaksi alueeksikin kutsua. Amurin pohjoisrajalla kulkee junarata, joka ihme kyllä ei juuri ääntä pidä, vaikka niin tavara- kuin matkustajajunat kulkevat sitä pitkin etelään ja pohjoiseen. Jos muuten legendaarinen Amurin seisake otettaisiin jälleen käyttöön, olisin valmis käymään toisessa maakunnassa töissä vaikka heti!

Päätin kirjoittaa täysin puolueellisen ylistysjutun kotikaupunginosastani, kun eilen palasin aamupalanhakureissulta Amurin Helmestä. Tuoreet kaurasämpylät rapisivat paperipussissa, keltaiset vaahteranlehdet tarttuivat kengänpohjiin eikä Amurin krouvissa soivaa Roxette-hittiä voinut olla kuulematta. Se sekoittui terassilta kantautuvaan puheensorinaan ja kadulla riitelevän sauvakävelijäpariskunnan meuhkaamiseen. ”Minä en jaksa kuunnella sinun juttujasi. Puhu vaikka Eskolle, se voisi jaksaa kuunnella sinua”, nainen paasasi miehelleen. Tämä on minun kotini, minä ajattelin.

Viehätyn siitä, kuinka Amurissa on mahdollista liikkua tunnelmasta toiseen. Muutaman lehmuksen, suojatien ja 1960-luvun kerrostalon päässä toisistaan sijaitsevat jalkapallokenttä, valtava Väinö Linnan puisto, Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) kirjoituspaikan pikkuruinen muistolaatta ja kolme lähikauppaa – kaksi K-Markettia ja yksi Sale. Amurin Helmi, työläismuseokortteli ja Krouvi. Taidemuseo, R-Kioski ja Särkänniemi, joka näkyy melkein kaikkien amurilaisten parvekkeilta.

Ennen kaikkea Amuri on ihmisten – inhimillisyyden – kaupunginosa. Tavallisten ihmisten koti. Siksi on jopa hätkädyttävää, että Amuri on kärkikahinoissa Käpylän ja keskustan kanssa Tampereen kalleimpien postinumeroiden joukossa. Suomenkin mittakaavassa alueen kaksi postinumeroa (33210 ja 33230) ovat sadan kalleimman listalla. Ehkä teen turhia ennakko-oletuksia, mutta on mielestäni erikoista, ettei se näy täällä. Ei ole pröystäilyä tai toisten ihmisten arvottamista. On ehkä joskus väärin ja tympeästi pysäköityjä katumaastureita siellä täällä, mutta väitän, että ihmiset kohtaavat toisensa vertaisinaan. Ei täällä kyllä tosikko edes pärjäisi. Täytyy löytyä huumoria siksakkia käveleville jampoille, poikittain vedetyille rollaattoreille, loputtomille kassajonoille ja lähikaupan savukalan hajulle, joka jää kiinni takkiin, vaikka kulkisi vain kohteliaasti ohi.

Välillä historian tarpeeton pönkiminen voi johtaa turhan lennokkaisiin johtopäätöksiin, mutta minä haluan uskoa, että Amuriin asettuvat sellaiset ihmiset, jotka arvostavat mennyttä, tietävät paikkansa, kuvittelevat toisinaan vanhat puutalokorttelit paikoilleen, eivät naputa vähän liian myöhään jylläävästä pesukoneesta tai huoneesta toiseen juoksevista lapsista. Tietävät, että tämän kaupunginosan tekivät eläväksi ihmiset, jotka kuivasivat pyykkejä rankujilla ja tirvaisivat rottia luudilla päähän. Ne, jotka eivät ehkä koskaan uskoneet, että parempi aika on tulossa.

Mutta tuli se. Ja mahtava kaupunginosa tästä tulikin.

Mikä kaupunginosa Suomessa on tehnyt sinuun lähtemättömän vaikutuksen? Miksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä kulmasta elämästäni kertoisin?

Näen elämän teemakirjastona, josta kulloinkin lainassa oleva näkökulma määrittää sen, millaisen kuvan annamme itsestämme. Harva näkee kirjaston koko annin, joten siksi on tärkeää miettiä, miten elämänsä kehystää niin yksityisessä kuin julkisessa elämässä.
DSC_01022.JPGEn ole vuosikausiin miettinyt, mitä muut ajattelevat minusta. Arkielämässä se ei hyvällä tavalla kiinnosta minua. Tärkeintä on se, miten kohtelee muita ja itseään, ja jos ei riitä jollekin sellaisena kuin on, ei sille voi mitään. Olen kuitenkin miettinyt paljon sitä, minkälaisen vaikutelman annan itsestäni blogissa. Pelissä ei ole ainoastaan minä yksityishenkilönä, vaan minä työntekijänä, -hakijana ja yhteistyökumppanina.

Olisi varmasti helpompaa kirjoittaa blogia vain yhdestä näkökulmasta kuin kirjoittaa vähän kaikesta. Voisi ainakin kuvitella, että silloin langat pysyisivät paremmin käsissä. Blogini alkuaikoina keskitinkin voimani kärkkäiden, mutta henkilökohtaisesta näkökulmasta turvallisten vegejuttujen ulos puskemiseen, kunnes ruokasaarnaamisesta meni maku. Ihmiselämä kaikkine vivahteineen on paljon kiinnostavampaa kuin äkäisen vegaaniakan marinat. Tarkassa rajauksessa pysyminen saattaisi tosin edelleen olla järkevää ainakin yksityisyyden kannalta, sillä silloin ihan kaikki itsestä ei olisi netissä, vaikka jokainen varmasti ymmärtää, että tarkoin valitut sanat blogissa ovat pieni osa totuutta, ei rippituolin anti tai elämäkerta.

Kasvissyöntiin keskittyminen tapahtui vahingossa henkilökohtaisen mielenkiinnon kasvaessa ja räjähdysmäisesti levinneen vegeruokatarjonnan vuoksi. Blogini päänäkökulma olisi kuitenkin voinut olla mikä tahansa muu elämääni syvästi koskettanut teema.

Intouduin pohdiskelemaan, miltä minä tai blogini juoni näyttäisi, jos olisin alkanut rakentaa alustani tarinaa muista elämäni teemoista ja luonnollisista mielenkiinnonkohteistani.

Velaa ja kehopositiivisuutta

Ei ole salaisuus, että minua on kiusattu koko peruskouluaikani. Olen kirjoittanut aiheesta, mutta ei tarinastani blogin kantavaa voimaa saisi. Kuka edes haluaisi! Yleensä kiusaamistarinat korostavat selviytymistä, arpien voitelua, henkistä kasvua ja itsensä löytämistä, mutten koe aihepiiriä omakseni julkisesti. Tällaiset asiat käsittelen yksityisesti, ja kieltämättä pelkäisin sitä, miltä syvimpien tuntojen käsittely näyttäisi ulospäin ja miten se vaikuttaisi uraani, joka ei toistaiseksi ole lähtenyt lentoon kuin korkeintaan kalkkunan lailla.

Kiusaamiseen liittyy kiinteästi myös historiani ylipainoisena. Siitäkin olen kirjoittanut, mutta sen olisi voinut valita kiusaamisen kyljessä yhdeksi pääaiheeksi. Niin moni on jo sanonut sanansa kehopositiivisuudesta, etten koe Mediakalla olevan enää kortteja kyseiseen pakkaan. Painoon, laihduttamiseen ja itsensä hyväksymiseen keskittyminen antaisi sitä paitsi kirjoittajastaan vähän liian suppean kuvan makuuni. Muut asiat, kun sattuvat elämässäni olemaan tärkeämpiä.

Keho ja kulttuuri kiinnostavat minua silti paljon. Siihen kytkeytyy oleellisesti myös se, ettei minulla ole lapsia, joten kai tässä iässä minua nimitetään kohta – tiettävästi vapaaehtoisesti – lapsettomaksi. Lääkärikin kysyi, ovatko lapseni olleet terveinä, mistä närkästyin. Voisin kampanjoida enemmän vapaaehtoisten valintojen puolesta ja pohtia useammin sitä, miksi keho ja sukupuoli määrittävät sitä, miten odotukset kohdistuvat eri ihmisiin. Olenhan opiskellut sukupuolentutkimusta, joten voisin hyvin kirjoittaa aiheesta hedelmällisiä – olipa huvittava adjektiivivalinta – tekstejä. Teema ja tieteenala ovat minulle tärkeitä, mutta niistä viidesti viikossa kirjoittaminen kävisi jo työstä. Leimautumista en pelkää, sillä mielelläni tulisin muistetuksi aiheeseen keskittyneestä blogista.

Salapoliitikko

Toisinaan hörähtelen tai pikemminkin myhäilen sille, että blogiani on sanottu poliittiseksi. Ehkäpä ajattelen politiikkaa turhan tarkasti valtakunnan tasolla tapahtuvana päätöksentekona ja taktikointina, jolloin oma pieni mediani ja siellä esitetyt mielipiteet tuntuvat lähinnä vitseiltä, vaikka toivon, että ne vaikuttaisivat ihmisiin, saisivat ajattelemaan ja koskettaisivat.

Politiikka- tai ajankohtaisblogiksi Mediakkaa en kuitenkaan luonut, sillä ne ovat vielä liian isot saappaat täytettäväksi enkä koe intoa politiikan toimittamiseen. Jos näin olisin tehnyt, olisi blogiparka todennäköisesti parjattu mielipideareena. On paljon helpompi piiloutua lifestylen taakse! Se voi sitä paitsi olla paras tapa vaikuttaa.

Kun kaikki luulevat, ettei viestillä ole vaikutusta, se saa tehdä työtään rauhassa.

Missä tilanteissa mietit, millaisen kuvan annat itsestäsi? Mitkä asiat rajaat pois?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa