Kissa kuolleen kodissa

Olin vielä alkuvuodesta eli noin viisi viikkoa sitten sitä mieltä, etten tänä vuonna muuta minnekään. Harvemmin teen nopeita päätöksiä yksityiselämässä, mutta tällä kertaa oli pakko. Muutos osoittautui onneksi lottovoitoksi, ja nyt edessä on kuherruskuukausi!
Uusikoti1Uusikoti2Uusikoti3Uuteen kotiin muuttaminen on vähän kuin aloittaisi tuoreen parisuhteen. Täytyy tutustua varovasti, kun ei tunne toisen tapoja. Olen viikonlopun aikana vaeltanut kodissamme nurkasta toiseen. Katsellut ja kuunnellut. Haistellut ja koskenut. Minähän olen vähän kuin kissa, sillä kiinnyn paikkoihin. Senpä vuoksi muutto ei ole mikään yhdentekevä asia minulle eikä minusta saisi sarjamuuttajaa millään. On siis huojentavaa tietää, että asun tässä kodissa niin monta vuotta, että ehtinen viettää nelikymppisiänikin. (Ja nyt, kun sanon näin, odottaa jotakin yllättävää nurkan takana.)

Uudessa kodissamme on selkeästi asunut aiemmin iäkäs henkilö. Sen näkee kylpyhuoneeseen asennetuista apukahvoista ja haistaa ehdasta mummotuoksusta, jota olemme tuulettaneet pois ja yrittäneet häätää etikkamukilla. Kahden päivän kotimuhiminen alkaa tuottaa tulosta, sillä kotiinpalaajaa ei eteisessä enää tervehdi tunkkainen hajuverho.

Koska kodissamme on kaikissa huoneissa parkettilattia makuuhuoneen muovimattoa lukuun ottamatta, hiipi väistämättä mieleeni ajatus siitä, että parketti on jouduttu poistamaan siitä syystä, että henkilö on menehtynyt huoneessa ja mädäntynyt paikoilleen. Loppujen lopuksi aavistuksen oikeellisuudella ei ole merkitystä, sillä vain tällä hetkellä ja sillä, että olemme löytäneet tärkeältä tuntuvan kodin, on väliä.

Ihmisenä, jonka päässä on jatkuva ajatuskaruselli, en kuitenkaan ole voinut välttyä pohtimasta kotimme historiaa. Kun viime yönä hiivin vessaan, mielessäni pyörivät kummitukset, sillä en minä ennen ole asunut paikassa, johon joku on todennäköisesti kuollut. Tulin kuitenkin kummitusten suhteen siihen lopputulokseen, ettei minua kiinnosta, onko niitä olemassa vai ei. Olen hoitanut elämäni sen verran hyvin, että jos jollakin hengellä tai kaapuhemmolla on asiaa, olen valmis keskustelemaan. Tervetuloa vain entinen asukas, jos on kysyttävää!

Minä itse asiassa haluaisin tietää, mikset koskaan puhdistanut kaappejasi ja miksi seisoit niin usein keskellä ruokailutilan lattiaa, että siihen kului tumma jälki.

Minkälaisia ajatuksia asunnossa mahdollisesti tapahtuneet kuolemat herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Uusi alku, siirretty sydän

Kun oikein kovasti luulee rakastavansa jotakin ja uskoo, ettei voisi koskaan päästää irti, onkin se lopulta helpompaa kuin osasi odottaa. Etenkin, kun kyseessä on materia.
muutto_ennenaamukahviaMe suljemme ensi kuun aikana nykyisen neliömme oven, ja siirrämme tavaramme keskustan sykkeeseen. Aivan valtavan raivostuttava kielikuva, mutta menemättä yksityiskohtaiseen sijaintiin voin todeta todellakin muuttavani keskelle kaikkea.

Tampereen keskustan painopisteen siirtyessä idemmäksi ja idemmäksi huomasimme jäävämme varjoon läntisen keskustan rajalla Amurissa. Puistot, vehreys, yhteisöllisyys ja elävät kauppakulmat vaihtuivat mylviviin hälytysajoneuvoihin, autioihin liiketiloihin ja loskaisiin katuihin.

En ala käsitellä aihetta poliittisesti tai muutenkaan ota kantaa tapahtumiin, mutta yksi suuri tekijä autioitumisessa – ainakin henkisessä – on ollut Rantatunnelin rakentaminen, joka muutti liikenteen kulkua siirtäen kamalan mölyn ikkunamme alle. Ratikkatyömaa sen sijaan autioitti liikkeet ja teki liikkumisesta ja yrittämisestä helvettiä.

On tietysti aika huvittavaa, että valitan nykyisen asuinalueemme mölystä, mutta muutan silti aivan keskelle Tampereen keskustaa. Olipa alue mikä tahansa, on kyse ennen kaikkea yleisestä vireystilasta. Jos ympärillä on vain harmautta ja ponnettomia vaeltajia, joutuu helposti itsekin apatiamassaan mukaan. Kuihtumisen lisäksi muuttoomme on tosin myös toinen, meistä riippumaton syy, mutta minun tehtäväni ei ole kommentoida sitä.

Juuri tällä hetkellä, tänä iltana, olen todella väsynyt. Asiat ovat tapahtuneet nopeasti ja vaatineet paljon työtunteja, asiakirjojen tutkimista ja siivoamista. On hassua, miten paikka, jota kutsui kodiksi vielä viime viikolla, onkin nyt vain asunto, jossa on pakko käydä nukkumassa.

Ystäväni onnittelivat minua uudesta kodista. Yksi totesi, että saan varmasti paljon inspiraatiota uudesta paikasta. Ja hän oli aivan oikeassa! Olinkin unohtanut, kuinka vahvasti paikka vaikuttaa luovuuteeni. On ihana päästä työhuonekopistani keskelle kotia työnurkkaukseeni luomaan. Uudesta kodista saattaa tulla jopa proosateokseni synnyinkoti. Se, jonka seinään sitten aikanaan kiinnitetään samanlainen laatta kuin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kirjoitustalon oveen Finlaysonin kupeessa. Tai sitten siihen seinään räkivät vain lähikuppilan sankarit.

Mutta kaikki on mahdollista. Onhan?

Antaako muuttaminen sinulle uutta inspiraatiota? Muutatko vain pakosta vai huviksesi virkistääksesi mieltä? Mistä syistä ylipäätään olet muuttanut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

30 asiaa, jotka haluan tehdä ennen kuin täytän 30

Täytän 30 vuotta 852 päivän päästä. Sitä ennen on siis elettävä yli 800 arkista ja vähän ylellisempää aamua, joista ensimmäiset vietän muuten hotellin lakanoissa, sillä olen juuri saapunut Islantiin, kun luet tätä juttua.
DSC_00841. Haluan kasvattaa otsahiukset pois. Ne, jotka jo kerran sain pois silmiltä, mutta jotka taas leikkasin hetken mielijohteesta häiritsemään silmälaseja.

2. Olisi mahtavaa oppia käyttämään sähköhammasharjaa, ja toki sitä ennen hankkia se. Minua vain epäilyttää. Mahtaakohan se tehdä elämästä yhtään sen terveempää kuin se aiemminkaan on ollut?

3. En osaa tehdä täytekakkuja. Olen todellinen tumpelo leipomisessa, joten tulevia juhlia ajatellen voisi olla paikallaan, että osaisin vihdoin tehdä jotakin muutakin kuin suunnitella tarjottavia.

4. Haluan oppia pitämään ruokasienistä. Muihin tarkoituksiin hankittavia sieniä en aio maistaa.

5. Haluan tehdä valtavan vegaanisen nachopellin. Ja vegaanisen juustokastikkeen. Vaivalloista hommaa, joten otan aikatavoitteeksi rapeat kaksi vuotta.

6. Haluan maistaa Kompuchaa.

7. Haluan käydä Kööpenhaminassa. Olen käynyt siellä jo kerran, mutta hei, kerta kiellon päälle, vaikkei kukaan ole kieltänyt.

8. Ihan varmasti saan valmiiksi proosateokseni. Sen on oltava kaupoissa ennen kuin täytän 30 vuotta. Minusta tulee kirjailija vielä kakkosella alkavalla iällä. On tultava.

9. Haluan uskaltaa laulaa karaokea ainakin kerran ennen pyöreitä vuosia. Viimeksi olen laulanut lähipubissa monta vuotta sitten työkaverin kannustamana. Tiedän, ettei muiden korvista valu verta sen vuoksi, mutta tuskin lauluni sen suurempaa nautintoa kenellekään tarjoaa.

10. Toivon, että voin antaa anteeksi ja unohtaa kaikki menneisyyden kokemukset lapsuudesta lähtien.

11. Olisi hienoa lähteä vielä ennen pyöreitä vuosia all inclusive -lomalle etelään. En tiedä, onko siinä mitään järkeä, mutta se tuntuu hyvältä ajatukselta.

12. Haluaisin löytää rauhan. Se tarkoittaa turhista huolista vapautumista.

13. Voisin yrittää opetella sytyttämään tulitikun ja avaamaan tölkin erillisellä avaajalla. Kumpaakaan en vielä osaa.

14. Olisi suotavaa, että oppisin vihdoin pitämään joogasta.

15. Haluaisin selvittää sukuni salaisuudet.

16. Haluan oppia kieltäytymään.

17. Toivoisin, että uskaltaisin postata aktiivisesti LinkedInissä.

18. Haluan järjestää useat suuret teemajuhlat.

19. Olisi hienoa kokeilla maailmalla leviävää 5AM-viikkoa, jolloin on tarkoitus herätä viikon ajan joka päivä klo 5 ja kuulostella, miten se vaikuttaa omaan oloon. Tämähän on minulle suuri ponnistus, sillä väkisin herääminen ja aikaisin nukahtaminen ovat minulle myrkkyä.

20. Toivon, että kahden vuoden aikana saan aikaiseksi järjestellä tietokoneeni. Tiedostoja on jo viisinumeroinen määrä.

21. Haluan kehittyä valokuvaajana. Toistaiseksi kuvaan vain automaattiasetuksilla, ja olenkin pohtinut, tekeekö se kuvaajasta jollakin tavalla manuaalinäpertäjää huonomman, jos itse kuva on kaunis.

22. Toivon, että kolmikymppisenä käytän enemmän luonnonkosmetiikkaa ja ekologisia puhdistusaineita.

23. Haluaisin enemmän aikaa ja jaksamista keskittyä dokumentteihin.

24. Tällä hetkellä kirjojen lukeminen on minulle kausittaista. Saatan lukea monta romaania putkeen ja sitten pitää pitkän tauon. Mielikuvissani olisi ihanaa, jos lukeminen olisi selkä rutiini, joka vähentäisi myös yöllistä puhelimen räpläämistä.

25. Haluan laihtua. Tällaistahan ei yleensä saisi sanoa ääneen.

26. Toivon, että pidän myös tulevaisuudessa autolla ajamisesta kiinni sen verran, etteivät taidot ruostu. En silti suosittele yksityisautoilua kenellekään.

27. Haluan kirjastossa käymisestä rutiinin, vaikka on pakko myöntää, että räkäiset lainakirjat ällöttävät toisinaan minua.

28. Yritän tulevina vuosina uskaltautua useammin myös kirpputoreille. Olisi hienoa antaa uusi elämä jonkun muun vanhalle vaatteelle. Toistaiseksi olen myynyt siellä vain omia rojujani.

29. Mitä kiireisempää elämää elän, sitä huonompi kuuntelija olen. Vaikka elämä heittelisi miten tahansa, toivon, että olen kolmikymppisenä parempi kuuntelija. Sellainen, jonka muisti myös pelaa.

30. Haluan saada elantoni työstä, jota tehdessä ajattelen ainakin lähes joka päivä sitä, kuinka onnelliseksi se minut tekee.

Kaksi vuotta on oikeasti aika vähän. Se menee niin nopeasti, että on aivan turha haaveilla suurista, vaikka jotkuthan sanovat, että niin kannattaisi nimenomaan tehdä. Minä olen realisti ja otan suurissa unelmissa tavoitteekseni viisikymppiset. Sehän on minun aikanani todennäköisesti uusi 30, ja vaikkei olisi, otan siitä kaiken irti, sillä vanheneminen on minusta edelleen ihanaa.

Mitä haluat tai halusit tehdä ennen kolmikymppisiä? Toteutuivatko ne?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Jos olisin miljonääri

Mietin toisinaan, miltä tuntuisi voittaa lotossa tai itse asiassa Eurojackpotissa, sillä lottohan ei välttämättä miljonääriksi tee. Vaikka kuinka olisi tyytyväinen nykyhetkeen, harva välttyy pohtimasta sitä, mitä tekisi, kun voisi tehdä mitä vain.
miljonääriOn eri asia rikastua työnteolla tai sitä muistuttavalla toiminnalla kuin pikavoitolla. Kummastakaan en toistaiseksi tiedä mitään, mutta niiden eron näen selvästi. Ensimmäinen on tietoista toimintaa ja toinen tulee yllättäen ja yleensä pään sekoittaen.

Jotta osaisin varautua jättipottiin, haluaisin tietää, lähtisikö elämä ihan lapasesta. Todennäköisesti ainakin hetkeksi, vaikka kuinka tuntisi olevansa jalat maassa. Saattaisin yöpyä viikkoja hotellissa, vuokrata saunalautan koko kesäksi tai ehkä oman paatin kapteenin kera. En Karibialta, vaan Näsijärveltä. Vai riittäisikö sekään?

Remontoisin kylpyhuoneen niin, että siellä ollessa kuuluisi aina sademetsän ääniä vesiputouksen kohinalla maustettuna. Viimeksi, kun kävin suihkussa, kuului vain yläkerran lapsien rääkyminen ja edellisessä asunnossa naapuriparin kuksiminen. (Lottovoitto tosin olla kuulematta jälkimmäistä nykyään.)

Ostaisin asunnon, jonka vuoraisin akustiikkalevyillä niin, ettei kukaan voisi koskaan valittaa mistään. Ei puheensorinasta, musiikista tai pesukoneen jyrinästä. Meille ei tosin nytkään ole niistä valitettu, joten kaikki on kai aika hyvin.

Palkkaisin personal trainerin ja siivoojan. Nämä voi tehdä huomattavasti pienemmälläkin rahalla ja periaatteessa myös nykyään todellisessa elämässäni, mutta kyse on siitä, mihin mammonansa haluaa sijoittaa. Rehkin mieluummin yksin ja tartun moppiin itse kuin maksan siitä jollekin. Jos rahalla ei olisi enää roolia elämässäni, voisin ostaa enemmän elämää helpottavia palveluita. Olisko arki silloin kuitenkaan enää elämisen arvoista? Vai onko arjen arvo kiinni tavallisissa puuhissa?

Perustaisin viestintätoimiston, jolla ei olisi mitään paineita tuloksen tekemisestä. Täydellistä! Yrittämistä ilman, että yrittää. Tässäpä varmasti syy, miksi täytyy haaveilla lottovoitosta eikä muuten rikastumisesta.

On aina yhtä jaloa nostaa lottovoitosta puhuessa hyväntekeväisyyskortti esiin ajatuksella ”ostaisin vain tarpeellista ja lahjoittaisin loput hyväntekeväisyyteen”. Niinkö todella? Höpöhöpö sanon minä! Hyväntekeväisyyden tekeminen ei ole helppoa tai yksioikoista, mutta on tervettä ja jopa suotavaa, että miettii tapoja auttaa. Minä päätyisin todennäköisesti jonkinlaiseen omaan järjestöön, jotta voisin olla varma mihin tarkoituksiin ja kenelle apuun tarkoitettu raha menee.

Lottovoitossa kyse on ennen kaikkea onnesta. Tekeekö voitto onnelliseksi? Minusta on hevonkukkua sanoa, että ei tekisi tai että onni olisi muissa asioissa. On tietysti selvää, että elämä yksin tai ilman jonkin asteista perusterveyttä olisi kurjaa, mutta sitä tosiasiaa ei kukaan pääse pakoon, etteikö raha helpottaisi elämää ja siten toisi ihan aitoa onnea.  Vastaavasti rahattomuus ei välttämättä tarkoita epäonnea, mutta ainakin järjestelykysymyksiä ja luopumista se vaatii.

Rahan suhteen jokaisen itse päätettäväksi jää, mikä on sopivasti, saipa jättipottia tai ei. Ja kuten on nähty, on käsitys riittävistä varoista todellakin laaja. Jonkun menoihin ei jättivoittokaan riitä, toinen tyytyy siihen, että saa Keno-kupongin sisään.

Mitä sinä tekisit lottovoitolla ihan oikeasti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Päiväni lomalla ja kaikkea muuta kuin lomalla

Pohdin kuluneella viikolla Instagramissa työn merkitystä. Ulospäin saattaa näyttää siltä, että olen aina töissä. Se on tavallaan totta, mutta on minulla myös vapaa-aikaa, jota vaalin kaikin voimin. En halua luoda itsestäni kuvaa, jossa työ määrittää koko elämän tai jossa ihmisarvo määrittyy työn perusteella. Siksi esittelen kaksi täysin ääripäätä omasta arjestani: ylibuukatun työpäivän ja löffäilykeskiviikon.
ennenaamukahviaeivoi1601

Työpäivä

6.30 Kello soi. Nään unta, että joku yrittää irrottaa pääni ja että työkaverini on vienyt koiransa hoitoon elinkautisvangille. Töissä selviää, ettei kumpikaan ole totta. Väsyttää niin, etteivät jalat kanna.

6.50 Nousen sängystä. Kiire. Meikkaan nopeasti. Syön leipää ja juon smoothien. Mikähän senkin suomenkielinen nimi on?

7.15 Sade jättää silmälaseihin pisaroita ja kohta iho hohkaa niin, että lasit höyrystyvät. Ehdin töihin ajoissa, keitän kahvit ja raahaudun työpisteelleni. Istun niin kauan samassa asennossa, että toinen jalkani puutuu.

12.30 Syön kaksi päivää sitten tehtyjä canneloneja. Kuka nekin osaa täyttää? Ja miten voisi tehdä täytteen, jota voisi pursottaa helposti pussista?

15.30 Otan varaslähdön töistä. Juoksen kiireellä läheiseen kauppakeskukseen lataamaan bussikortin ja syöksyn pysäkille odottamaan ruuhka-autoa. Saan onneksi oman paikan ja iltapäivän kääntyessä täydelliseksi pimeydeksi yritän epätoivoisesti tiirata oikeaa jääntipysäkkiä.

16.32 Perillä markkinointiviestintäpalaverissa! Se menee hyvin ja on ohi tunnissa.

17.36 Nökötän pimeässä lähiössä odottamassa bussia. Keskustorin kohdalla olen niin väsynyt, että unohdan melkein jäädä pois, sillä on käytävä ostoksilla. Haen suurmarketista vihanneksia ja illallisaineksia.

19.14 Olen syönyt, istun sohvalla ja yritän pysyä hereillä. Kerään itseni, teen viimeiset muutokset presentaatioon ja muihin materiaaleihin. Tallennan ne Dropboxiin ja lähetän maailmalle.

23.11 Vetäydyn sänkyyn, katson rikossarjoja taas niin, etten uskalla nousta pissalle ja lopulta nukahdan vain huomatakseni, että kello on taas 6.30.

Lomapäivä

10.23 Raotan silmälummetta. Aukeaa yllättävän helposti. Olen kiitollinen heti ensimmäiseksi siitä, että saan herätä virkeänä. Viime päivinä on tuntunut siltä, että aivoilla on niin vähän polttoainetta, että ne voivat sammua milloin tahansa.

11.05 Kaapissa on vielä arkielämän aamupala-ainekset. Teen smoothien, mutta herkuttelen myös kurkulla täytetyillä croissanteilla. Sen jälkeen haahuilen kotona päämäärättömästi. Tekisi mieli itkeä ilosta. Ei stressiä, ei tekemättömiä hommia tai suunnitelmia.

13.42 Alan lompsia kohti lähikampaamoa. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten mennytkään vakikampaamooni, mutta sain niin hyvän alekoodin toiseen palveluun, että en voinut vastustaa sitä. Hiuksista tulee kivat. On paljon kauniimpi olo kuin ennen kampaajaa.

14.45 Luikin Lidliin. Yritän etsiä huhuttua uutuuspaprika-chilihummusta.

16.58 Makaan sängyssä. Ummistan silmäni. Nään taas pahoja unia. Kyllä ne helpottavat vielä. Nukun, vaikka yöpöydän lamppu on päällä. Herään ennen kuutta.

18.25 Syön eiliset intialaisen ruoan jämät. Kylmä ruoka on minusta oikeasti hyvää, ja hermostun, kun talouden toinen osapuoli lämmittää sen liian kuumaksi. Aika typerää.

19.30 Kirjoitan. Kirjoitan. Kirjoitan. Olo on autuas. Nautin räjähtäneistä tilastoista ja tunnelmoin blogitulevaisuudella. Teen mielessäni suunnitelmia ansaintalogiikkaan liittyen, mutta päädyn lopulta kuuntelemaan Anna Erikssonia ja sitten Paula Koivuniemeä.

00.45 Olen taas haahuillut kotona askaroiden monta tuntia. Nukutan itseni Arman ja Suomen rikosmysteerit -ohjelman positiiviseen värinään. Edelleen mietin, miksi ihmiset katsovat julmuuksia dramatisoituna. Nautin vaaran tunteesta ja siitä, että tiedän olevani kotona turvassa. Ristiriitaista ja jotenkin väärää.

Seuraavana päivänä kello ei todellakaan herätä klo 6.30. Tulen vihaamaan ikuisesti kyseistä kellonaikaa.

Kertooko työ tai työn tekeminen mielestäsi ihmisestä tai hänen elämästään jotakin oleellista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Lapsuushaikailija

On ihan pakko myöntää, että minusta on tulossa hyvää vauhtia vanhojen muistelija. Se, joka lämpimikseen jauhaa niin vanhoja juttuja, etteivät lapset edes tiedä, mistä puhutaan. Kaikki ei todellakaan ollut ennen paremmin – paitsi että talvet olivat aina runsaslumisia ja HappyMealin lelut todellisia laatuaarteita – mutta kaipaan silti muutamia ihan arkisia juttuja lapsuudesta.
vapputori_tampere_90Kun sukulaislapsi katsoi pöydällä makaavaa vanhaa puhelinta kysyvästi, minä järkytyin. Siis sehän on värinäytöllinen ja litteänäppäiminen kapula! Ajalta, jolloin luurit olivat kestohankintoja ja täynnä uutuudenviehätystä. Kiiltäviä, painavia, simpukoita tai liukukantisia.

Aloin miettiä, miksi jopa minun ikäisestäni alle 30-vuotiaasta tuntuu siltä, että lapsuudessa kaikki oli paremmin kuin nykyään. Lapsuuteni toki oli onnellinen, mistä olen kiitollinen, enkä nytkään ole surullinen, vaan lähinnä satunnaisesti liian kovilla työelämässä ja kilpaillulla alalla.

Luulen, että sama ennen kaikki oli paremmin -ajattelu seuraa minua ikuisesti, ajat vain muuttuvat. Toistaiseksi minulla ei ikäni puolesta ole kuin lapsuus kaukaisena muistona, mutta selvää on, että tätäkin aikaa muistelen kymmenien vuosien päästä, vaikken ehkä juuri tätä loskan täyttämää tammikuista keskiviikkoa muistaisi. Elettiin aikaa, jolloin kaupunki oli käännetty ylösalaisin, elämä digitaalisesti arkipäiväistynyttä ja asiointi sujuvaa niille, jotka tikikelkkaan olivat ehtineet hypätä.

Näitä asioita kaipaan lapsuudestani 90-luvulta ja 2000-luvun alusta

Kaikenlaiset kerhot. Niitähän riitti. Meidän perhe kuului ainakin kirjakerhoon ja musiikkikerhoon, isä erään automerkin kerhoon. Minä olin Pollux-hevoskirjakerhossa ja Sisters Clubissa. Polluxiin tosin liityin vain siksi, että vanhemmat serkkunikin olivat jäseniä. Tuskin osasin kunnolla edes lukea eivätkä hevoskirjat edes kiinnostaneet minua, sillä en ollut eläinintoilija. Sisters Club sen sijaan oli parasta maailmassa: joka kuukausi mielenkiintoisia kirjoja kotiovelle kannettuna, mukaan lukien Replica-sarja. Silloin muuten postikin kulki niin, että paketti oli kaikilla samaan aikaan perillä. Ja mahtui postiluukusta sisään vaivatta.

Kuvastot. Aika ennen nettitilaamista tuoksui paperille ja jätti sormiin mustetta. Oli jännittävää ympyröidä suosikkituotteita ja pohtia, mitä äiti niistä suostui tilaamaan. Vielä jännittävämpää oli sovittaminen, sillä palauttaminen muistaakseni oli paljon vaivalloisempaa kuin nykyään, vaikka oli myös tilauslomakkeen tekeminen melkoista taidetta ainakin lapsen silmin.

Valokuvien kehittäminen. Jossakin vaiheessa sain toruja liian kovasta filmirullakulutuksesta. Mutta pitihän olla varma, että haluttu kova onnistuu. Siksi luokkaretkeltäkin on noin 10 kuvaa Turun linnasta ja muutama luokkatovereista. Ja yksi repusta, johon oksensin. Taikaa valokuvien kehittämiseen, kuten kaikkiin myös muihin jo mainittuihin, loi odottaminen. Kaikkea ei saanut heti käsiinsä. En tiedä, osasiko sitä arvostaa silloin. Tuskin.

CD-levyjen ostaminen. Anttilan Topten-osastoa ei tietenkään mikään mahti maailmassa voinut jyrätä, mutta oli Prismankin levylaari aika kelpo. Perjantaisin tarkistin uutuuslevyt ja manguin ostoskoriin oman suosikkini. Siinäkin oli kuuluisaa lapsuuden taikaa, kun NRJ:llä soineen kappaleen sai vihdoin omaan kannettavaan CD-soittimeen. Illalla kaivoin Ihaa-päiväkirjani esiin ja kuuntelin Delta Goodremia ja HIMiä. Jälkimmäistä kuuntelin vain siksi, että niin piti tehdä.

Lineaari-tv. Aloin yhtäkkiä kaivata myös sitä, miten televisio loi vielä minunkin lapsuudessani rytmin päiviin. Päiväkodista oli ehdittävä kotiin ennen Muumeja, perjantaina saunasta olohuoneeseen ennen illan viihdeohjelmaa ja sunnuntaina kyläpaikasta kotipihaan ennen koko perheen tietokilpailua. Vaikkei televisio ollut hallitseva elementti, loi se tietyt aikaraamit päivään ja viikkoon. Kun suosikkiohjelma tuli ja meni, ei paluuta ollut, ellei sitten ollut ajastanut nauhoitusta upealla videonauhurilla. Luulen, että yhtenäiskulttuurin aika olisi sopinut minulle, vaikka sitä en sentään ehtinyt elää.

***

Kun katson kirjoittamaani luetteloa, tuntuu haikealta, ehkä vähän tärkeältäkin. Olin viimeinen ikäluokka, joka tuota kaikkea eli. Listaani varmasti pystyvät samastumaan myös minua paljon vanhemmat ihmiset, mutta eivät välttämättä nuoremmat. Samaan aikaan on tosin hyvä muistaa, että ihmisellä on aina tapana kuvitella elävänsä jotenkin poikkeuksellista aikaa. Samaa kuraa, enemmän tai vähemmän, on aina kaikki aikakaudelle tyypillisine murheineen ja mullistuksineen.

Ennen kaikkea huomaan kuitenkin yhden tärkeän seikan lapsuuskaipuulistastani. Vaikka sanotaan, että ihmiset ovat nykyään kiinni materiassa enemmän kuin ennen, on minusta asia toisin. Valokuvat, CD-levyt, kirjat ja kuvastot olivat ennen selkeästi pelkästään fyysisiä tavaroita, joita säilöttiin niin kauan kuin mahdollista. Eikä kukaan osannut arvata, että kirjoja lukuun ottamatta kaikki päätyisivät ennen pitää roskiin tai ainakin painuisivat unholaan.

Muistojen ollessa nyt elektronisia on kuluttaja väistämättä katoavaisuuden äärellä. Toisaalta yhtä lailla ajatus siitä oli läsnä aiemminkin, sillä mitä tahansa saattoi tapahtua fyysiselle tavaralle, niin kuin voi käydä myös elektroniselle tiedostolle. Itse asiassa elektroniset muistot voivat oikeanlaisella säilytyksellä olla jopa fyysisiä muistoja pitkäikäisempiä, sillä tietokoneet ja pilvipalvelut eivät unohda mitään koskaan, jos oikein hiuksia haluaa halkoa. Eri asia on se, pääseekö itse tiedostoihinsa enää käsiksi.

Säilyivätpä muistot tai eivät, on aina jäljellä sydämen muistot. Niitä ei voi viedä mikään mukanaan. Muistisairaudessakin mieleen jäävät yleensä ne kaikista vanhimmat jutut.

Mitä asioita kaipaat menneiltä vuosikymmeniltä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Saran salainen vartalokuorinta

Sain ystävältäni Saralta joululahjaksi purkillisen itse tehtyä vartalokuorintaa, joka suorastaan huumasi minut. Resepti osui suoraan sydämeeni, vaikken ole oppinut käyttämään kaupoista saatavaa luonnonkosmetiikkaa. Ilahdun kuitenkin aina aidoista raaka-aineista – puhumattakaan siitä, että lahjaksi saatu kuorinta on itse tehty ja käytössä tehokkaaksi havaittu.
DIY-vartalokuorintaSara on koonnut ohjeensa nettiselvityksen perusteella ja muokannut sen omaan käyttöönsä sopivaksi. Kovin kauaa kuorintaresepti ei siis pysy enää salaisena, mutta tämä resepti ansaitseekin tulla löydetyksi.

Kuorinta sopii koko keholle. Sitrushedelmäallergikko voi jättää appelsiininkuoren kokonaan pois ja vähentää kookosöljyn määrää tai korvata raastetun kuoren esimerkiksi parilla ruokalusikallisella kaurahiutaleita.

Koska kuorinta on myrkytön, voi sillä hemmotella sellaisiakin nautiskelijoita, esimerkiksi lapsia, jotka ovat vaarassa syödä kuorinta-ainetta.

Itse tehty vartalokuorinta

2 dl kahvinpuruja | 2 dl sokeria | 1,75 dl kookosöljyä |
3 rkl hunajaa | yksi appelsiininkuori raastettuna

1. Raasta appelsiininkuori, ja sulata kookosöljy, jos se on ollut jääkaapissa. Älä sulata öljyä mikrossa, vaan haaleassa vedessä. Parempi tietysti on, jos öljyn antaa huoneenlämmössä pehmetä.

2. Mittaa kaikki ainekset astiaan, ja sekoita massa tasaiseksi.

3. Kaada seos kannelliseen lasipurkkiin ja sulje se huolellisesti. Jos aikoo antaa kuorinnan lahjaksi, kannattaa seos jakaa pieniin purkkeihin, esimerkiksi minihillopurkkeihin.

Kiitos, Sara! Aion pihistää tämän idean tuleviin lahjoihini häikäilemättä.

Vinkkaa myös muista hyvistä DIY-resepteistä!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tyhjä sielu tyrehdyttää proosasuonen

En olisi koskaan uskonut, että kirjoittajana joudun tilanteeseen, jossa olen niin väsynyt, ettei sanoja enää ole. Silloin on mahdotonta sukeltaa mielikuvitusmaailmaan, jossa kaikki on jo päin prinkkalaa. Kukapa tuplapahassa todellisuudessa haluaisi elää.
DSC_0107Se kirja. Proosateos. Joulumarkkinat ja kustannussopimuksen metsästys. Kävi kuitenkin niin, että tuhdiksi kasvanut tekstitiedosto jäi lopulta viime vuoden alussa nukkumaan, ei ikiunta, mutta jotakin vähän tainnuttavampaa kuin karhujen talviunet. Tuli arki, hirvittävä kasa töitä ja vielä kammottavampi väsymys. Kynnys kirjoittaa, kirjoittamislukko. Sielun tyhjyys.

Kun proosan kirjoittaminen on ollut jäissä, olo tuntunut tyhjältä. Siitäkin huolimatta, että muita kirjoitustöitä on ollut enemmän kuin aiemmin. Suurin osa niistä on keskittynyt sosiaali- ja terveysalaan, mutta sairausvakuutuslaista, sotesta ja päivärahoista on proosa todella kaukana! Niissä ei ole mitään runollista, kaunopuheista tai luovaa. Kylmyyttä ja uhkaa, välitiloja.

Luovakirjoittaminen on mahdotonta, jos ei ole sanoja. Ei tavuja, ei edes kirjaimia tai aihioita niille. Vähän aikaa sitten päädyin kokeilemaan päämäärätöntä kirjoittamista aukaistakseni kirjoitushanat, mutta sain aikaiseksi vain sysipaskan novellin, joka on huonompi kuin yksikään 16-vuotiaana kirjoittamani, vaikka niissä silkkihanskat elivät, moni kuoli syöpään ja nunnat olivat rikollisia.

***

Halusin olla kirjailija jo ennen kuin opin kirjoittamaan kunnolla, mutta myöhemmin tuli hyvin selväksi, että sellaiseksi ryhtymistä pidettiin täysin mahdottomana. Sitähän se onkin. Harvalla riittävät taidot, eikä sattumaakaan onnistu kovin moni uhmaamaan. Niinpä hautasin kirjailijahaaveet pitkäksi aikaa ja keskityin toimittajuuteen, sen jälkeen enemmän markkinointiin.

Tovi sitten vanha haave palasi takaisin mieleeni, kun haistelin kiinalaisgrilliltä tulevaa rasvankatkua kauppamatkalla. Miten se liittyy kirjoittamiseen? Ei mitenkään, mutta sillä hetkellä tuli pitkästä aikaa tunne, että käsillä ollut hetki kuuluisi kirjaani. Routainen maa, auki revitty katu, puistoaukion käryillään täyttävä kioski, märät sukat ja yleinen lohduttomuus.

Minun maailmani, joka paperilla oli jo niin synkkä, ettei itsensä uuvuksiin ajaneella työmyyrällä olisi sinne vielä asiaa.

***

Vielä en ole uskaltanut jatkaa vuosi sitten kesken jäänyttä proosaurakkaa. Käsikirjoitus tuntuu sydämessä, mikä on samanaikaisesti ilahduttavaa ja ahdistavaa. Ilahduttavaa siksi, että tiedän olevani jälleen täydessä iskussa, kun pystyn luomaan muutakin kuin journalistisia tai kaupallisia sisältöjä. Edessä oleva ahdistaa silti, sillä proosan kirjoittaminen vaatii ennen kaikkea kestävyyttä. Vaikka saatan ajatella proosan kirjoittamista liian pateettisesti, tiedän, että kyse on ennen kaikkea halusta tehdä töitä silloinkin, kun mielessä pyörivät kirosanat runollisia rakenteita enemmän.

Kun sitten väsyttävän vuoden puolikkaan jälkeen saan jälleen 60-sivuisen käsikirjoitusraatoni auki, annan mennä. En lupaa mitään, mutta sen tiedän, että keväällä minulla on aikaa ja voimia saattaa tarina loppuun.

Pelottaa ja hymyilyttää. Vaikka huijarisyndrooma iskee päälle joka toinen päivä, yritän muistaa, että tiettävästi paljon huonompiakin liuskanivaskoja on kustannettu kirjoiksi. En tiedä, näemmekö palkintogaaloissa, mutta uskoisin, että vähintään alelaarissa kesähelteillä.

Miten kirjoitusjumista pääsee eroon? Kerro ihmeessä kokemuksistasi, jos kirjoitat proosaa.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näistä asioista sain hyvän mielen vuonna 2019

Kerroin jo pari viikkoa sitten, mistä pahoitin mieleni viime vuonna. Sain loistavan kommentin, jossa kummasteltiin sitä, miksi esiin nousee aina mielensäpahoittaminen, kun yhtä tärkeää on mielensähyvittäminen. Tässä tulevatkin aiheet, joista sain hyvän mielen vuonna 2019!
thought-2123970_1920Kuva: Pixabay

Monimuotoista elämää näyttävät some-kanavat

Luin juuri Helsingin Sanomien jutun (2.1.2020) Kaksi äitiä ja kaksoset  -Youtube-kanavapariskunnasta Ellasta ja Susannasta, joiden videoblogia seuraan säännöllisesti. Ihanan aurinkoinen artikkeli tavallisesta perheestä muistutti minua siitä, mikä Youtubessa tai missä tahansa muussa some-kanavassa on niin mahtavaa: elämän monimuotoisuus. En viittaa tällä vain sateenkaariperheisiin, vaan ihan kaikenlaiseen arkeen ja tapaan olla ihminen. Siksi seuraan paljon sisältöjä, jotka eivät millään tavalla linkity omaan elämääni, kuten perheellisiä, aivan eri-ikäisiä ja tyystin toisenlaisissa ammateissa työskenteleviä ihmisiä.

Minusta olisi tervettä, että kaikki kuluttaisivat tosissaan tai edes hetken mielenkiinnosta sellaisia media- ja some-sisältöjä, jotka eivät ole omaa elämää lähellä. Veikkaan, että silloin myös negatiivinen kommentointi vähenisi. Toinen arvaukseni on, että me olemme viimeinen sukupolvi, joka ongelman parissa joutuu painimaan. Vai mahtaakohan ahdasmielisyys poistua koskaan?

Instagram-tarinat

Haluan nostaa toisena vuoden kevyenä ilontuojana esiin Instagramin tarinat, joiden suosio näyttää empiiristen havaintojeni perusteella kasvaneen. Ainakin minun lähipiirissäni monet ovat uskaltautuneet niitä tekemään, ja se on mahtavaa! Vaikka Instagramin tarinasisältöjä eli minivideoita voi silotella siinä missä mitä tahansa muuta sisältöä, ovat ne myös oiva tilaisuus näyttää elämää sellaisena kuin se on. En menisi syyttämään somea ihan kaikista paineista, mitä ihminen voi itselleen haalia, mutta rosoisen elämän näkeminen taitaa kuitenkin olla ihan tervettä ja ulkoisia paineita laskevaa peruskiiltokuvien keskellä. Ainakin sotkuista kotia on helpompi näyttää minivideolla kuin ikuistaa kauniisiin kuviin.

Jääkiekon MM-kulta

Menin julistamaan aika mahtipontisesti, että minua ei torilla nähdä. Ei totisesti nähty, mutta monet muut siellä tavattiin toukokuussa. En vieläkään oikein sulata urheilua kovin yksioikoisena toimintana, vaan yritän edelleen pohtia, mikä sen rooli leipää ja sirkushuveja -yhteiskunnassa on. Olin silti onnellinen pelaajien puolesta MM-kultapelin jälkeen, ja kai voitto teki jollakin tavalla hyvää kansakunnalle. Ehkä huomiseen on taas vähän helpompi uskoa. Kunnes on taas uusi toukokuu. Nimittäin seuraaviin vuosiin on turha odottaa voittoa, sillä sehän ei tule kello kaulassa.

Kauppojen kehittyminen

Voi sitä aikaa, kun R-Kioski oli illan ainoa toivo, viimeinen soturi! Hetki sitten lähi-Ärrämme sulki ovensa viimeistä kertaa, eikä ihme, sillä tienoo on täynnä pieniä marketteja, jotka pitävät liukuovet auki yhteentoista saakka. Jonkun mielestä varmasti perinteet ovat pilalla, kun pikkukioskit käyvät elinkamppailua jättejä vastaan, mutta minun mielestäni nykyaikana on pystyttävä tarjoamaan palvelua mahdollisimman monipuolisesti laajoilla aukioloajoilla. Onkin ollut ilo huomata, että viime aikoina palvelua on saanut entistä kattavammin myös pyhäpäivinä, sillä kaikkien arki ei kalenterin punaisia pallukoita katso.

Aukioloaikojen laajentumisen lisäksi olen iloinnut kaikkien kauppojen valikoimien laajentumisesta, sillä kyllä lähikaupasta pitää voida ostaa muutakin kuin makkaraa ja maitoa. Samaan aikaan toivon kuitenkin, että erikoisliikkeet säilyvät, mutta veikkaan, että kaikkea ei voi saada – täyden palvelun lähikauppoja, edullisia marketteja ja suloisia pikkuliikkeitä.

Tasa-arvoinen eduskunta

Oikeastaan on vähän typerää edes ottaa eduskunnan sukupuolijakaumaa esiin, sillä lähtökotaisesti sukupuolella ei pitäisi olla merkitystä. Vuonna 2019 aloittaneesta eduskunnasta 47 prosenttia on kuitenkin naisia, mikä on enemmän kuin koskaan aiemmin. Vaikka toivon, ettei sukupuoli liittyisi mitenkään päätöksentekoon missään suhteessa, kertoo naisedustajien määrän kasvaminen mielestäni yhteiskunnan tasa-arvoistumisesta ja yhtäläisten mahdollisuuksien tunnustamisesta, sillä voimme vain muistella ja arvailla, millainen oli se Suomi, jonka eduskunnasta naisia oli 5,5 prosenttia.

Ilmastonmuutostietoisuuden kasvu

Vuoden 2019 koostetta on mahdotonta tehdä ilman, että nostaa esiin ilmastonmuutoksen. Uskon, että aiheesta on sanottu jo niin paljon, etten tiedonjyvästeni kanssa halua alkaa huikennella, mutta on pakko todeta, että vaikka asiat muuttuvat hitaasti, on ollut ilo huomata, miten ilmastonmuutostietoisuuden kasvu on vaikuttanut moniin jo arkitasolla. Kierrättäminen ja ekologinen liikkuminen kasvattavat toivottavasti suosiotaan entisestään, mutta jo se, että ottaa asioista selvää, kiinnostuu ja haluaa ymmärtää, on askel parempaan. Suuret päätökset tehdään niin kaukaisella tasolla, että siinä ei yhdellä biopussilla ole hirveästi sanottavaa, mutta silti on aina parempi tehdä ekologinen valinta kuin jättää tekemättä.

Saatamme tässäkin asiassa olla viimeinen sukupolvi, joka joutuu edes opiskelemaan ekologista elämää. Ei mene kauaa, kun se on jo lapsuudesta tuttua arkea joillekin. Ennen kaikkea siksi, ettei ole muuta vaihtoehtoa.

Tätä juttua kirjoittaessani huomasin hyvin, kuinka vaikeaa mielensähyvittämisestä on kirjoittaa. Oli nimittäin melkoinen työ keksiä asioita, jotka aidosti ilahduttivat!

Mikä sinua ilahdutti viime vuonna? Jos ilonaiheeni herättivät ajatuksia, kommentoi juttua alla.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Mistä voisin luopua ihan oikeasti?

Kirjoitin Instagramissa (@annakatariinam) alkavan vuosikymmenen tavoitteistani, ja yksi niistä on elää kokonaisvaltaisesti nykyistä ekologisempaa elämää. Ensimmäinen askel on karsia turhat tavarat pois nurkista ja yrittää opetella hankkimaan asioita käytettynä, sillä on pakko myöntää, että olen aivan surkea niissä. Haluton ja laiska hienohelma.
DSC_0105Kun puhun turhan tavaran karsimisesta, tarkoitan ihan oikeasti tarpeetonta rompetta, jota vuosien varrella kertyy nurkkiin ihan huomaamatta. Minimalistiksi minusta ei ole enkä sellaiseksi halua edes tulla, vaikka olisi toki ajatuksen tasolla hienoa vapautua materiasta kokonaan, mutta minulle ei sovi minkäänlainen ehdottomuus.

Mistään hetkellisestä uuden vuoden huumasta ei ole kyse, sillä olen pohtinut jo aiemmin säästämisnäkökulmasta sitä, mistä olen halunnut luopua. Kirjoittamani juttu tosin käsitteli asioita teorian tasolla, eikä minulla ollut minkäänlaisia käytännön aikeita muuttaa tottumuksiani, sillä kaikki tekstissä mainitut asiat olivat oikeastaan jo valmiita luontaisia valintojani.

Uusi turhasta luopumisvimmani ei liity pelkästään konkreettiseen materiaan, vaan myös elintapoihin ja kulutustottumuksiin. Kun tarkastelee omia toimiaan kriittisesti, tuntuu ainakin näennäisesti siltä, että puhdistuisi. Ainakin toivon, että huomioni kiinnittyy tulevaisuudessa asioihin, joiden äärellä olen läsnä, sen sijaan, että onni tulisi materiasta. Kaipaan sitä, että kaikki elämän pienimmätkin yksityskohdat tuntuisivat jälleen ihmeellisiltä.

Mistä käytännössä aion luopua?

  • Olen lapsesta saakka ollut tavarahamsteri. Olipa kyseessä sitten paperinpala tai vanha vaate, laitan sen talteen siltä varalta, että vielä tarvitsen sitä.
  • Käyn läpi kaikki vaatteeni, ja luovun niistä, joita en todellakaan ole pitänyt vuosiin.
  • Karsin koruni, joita on hirvittävät määrät, vaikka todellisuudessa minulla on vain tietyt suosikit.
  • Lajittelen kaikki säilömäni paperit. Olen säästänyt esimerkiksi kaikki laskut, joita olen koskaan saanut. Niiden seassa on tietysti tärkeitä papereita, joten suoraan grilliin kasaa ei voi laittaa.
  • Lopuksi lajittelen sekalaiset kaapissa lojuvat esineet, ja toivon, että ne löytävät hyvän kodin.
  • Alan kehittää edullisia, useita päiviä kestäviä arkiruokareseptejä, jotka palvelevat vatsaa, vararengasta ja lompakkoa.
  • Yritän olla ostamatta vaatteita uutena. Jos en edelleenkään opi kirpputorikuluttajaksi, olen sitten ostamatta. Alusvaatteet ja sukat ovat poikkeus, ja tietysti joskus saa hemmotella itseään. Hemmottelunkaan ei tosin tarvitsisi aina liittyä uuden haalimiseen.
  • Rakastan kulttuuria, mikä tarkoittaa usein rahanmenoa. Toivon löytäväni vielä enemmän maksuttomia tai edullisia kulttuurinautintoja, joita toivottavasti saan jaettua myös blogissa.

On mahdollista, ettei elämäni muutu yhtään paremmaksi, mutta ehkä tietyistä asioista luopuminen edes ajatuksen tasolla muuttaa suhtautumista elämään positiivisesti. En myöskään halua unohtaa sitä, että on etuoikeus hamstrata kaikkea mahdollista, luopua jostakin ja jauhaa siitä, sillä kaikilla ei ole, mistä luopua. Siksi tuntuu typerältä tunnelmoida sitä, kuinka luopuminen avartaa elämän ja arjen, sillä niinhän se ei oikeasti mene.

Ehkä tarmo siistiä kaapit ja käyttötavarat liittyykin siihen, että löytäisi rohkeutta siivota elämänsä henkisesti. Jotkut meistä vain tarvitsevat siihen käytännönläheisen suhtautumisen luullen, että yksi siisti kaappi siivoaa myös mielen. Nähtäväksi jää, käykö niin oikeasti.

Mistä sinä voisit luopua ihan oikeasti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa