Suomalaisen työn päivänä

Vuodesta 1979 lähtien siniristiliput on hilattu salkoihin säntillisesti toukokuun ensimmäisenä päivänä – suomalaisen työn päivänä. Ei ihme, sillä työhön olemme aina uskoneet, siitä on maamme tehty ja monien identiteetti rakennettu.
DSC_0156Työ ei pahemmin vaivannut päätäni ennen kuin pääsin ylioppilaaksi. Kaikki kesätyöpaikat, joihin olin teininä suostunut pitkin hampain, olivat tipahtaneet syliini suhteilla ja vanhempien avustuksella. Työ ei ollut silloin haaste, vaan pakollinen paha, joka täytyi suorittaa, koska vanhempien mielestä se oli kasvattavaa.

Kun lakki oli painettu päähän ja lahjarahat rällätty, odotti jo aiemmin samana vuonna sovittu toimitusharjoittelijan pesti minua. Onni jatkui, sillä kun työt loppuivat, pääsin yliopistoon. Opiskelujen aikana työskentelin osa-aikaisesti haalien myös freelance-kirjoitustöitä, ja olin varma, että kun valmistun, lähtee urani raketin lailla kiitoon.

No, ei lähtenyt.

Eikä ole liiemmin lähtenyt vieläkään, mutta työtä olen oppinut arvostamaan.

Ajattelen kaiken työn olevan arvokasta. Muistan sen katsellessani yhteiskunnan liikkuvia osia, mutta en omassa elämässäni, jossa vellon epäonnistumiskuplassani. Vaikka korkeakoulutus ja sitä vastaava työ ovat minulle tärkeitä tavoitteita, jopa arvoja, eivät ne vähennä tai nosta urani merkitystä loppujen lopuksi. En halua luoda kielikuvilla vastakkainasetteluita tai arvottaa töitä, mutta luulen, että ainakin hyvin monina päivinä joku käytännönläheistä työtä tekevä – kuten siivoja tai bussikuski – saa paljon enemmän aikaiseksi kuin minä yhteiskunnan kannalta. Tosin niin kuin totesin, on kaikki työ arvokasta.

Työ on tärkeä osa identiteettiäni. Tukehtuisin, jos en saisi luoda. Aivan yksinkertainen asia se ei kuitenkaan ole, sillä työ saa merkityksensä rahasta. Ilman sitä se ei olisi työelämää, vaan ainoastaan elämää. Elämä kuitenkin vaatii rahaa, ja siksi ei aina riitä, että luo jotakin, sillä kohtuullisen korvauksen saaminen on joskus kiven alla. Minulle vaikeinta on ollut kokopäiväisen, koulutustani vastaavan työn saaminen, mikä on kaiken turhautumisen lomassa saanut arvostamaan työtä vielä enemmän niin luovan työn näkökulmasta kuin sen työn, jota nyt teen. On etuoikeus saada ansaita rahaa, jolla pystyy elämään mielekästä elämää. On etuoikeus valittaa työstä, vaikka on jo töissä.

Uravalintani journalismin parissa oli selvä jo suurin piirtein alakoulussa. En koskaan ajatellut rahaa hakeutuessani koulutukseen tai pohtiessani alavalintoja. Edelleenkin minulle on tärkeintä se, että nautin siitä, mitä teen, mutta koska rahaa ei voi jättää työelämän ulkopuolelle, olen välillä pohtinut, olisinko valinnut rahankiilto silmissä toisin. Tuskinpa, sillä lääkäriksi minusta ei ole, ja lakimaailmaan olen liian pehmo. Yritysjohtajuudestakaan en haaveile, sillä minulle riittää jo ajatus omasta pienyrityksestä, ja sekin on vasta hento suunnitelma takaraivossa.

Suomalainen työelämä on parhaimmillaan tasa-arvoinen, oikeudenmukainen ja hyvin valvottu, mutta kehitys ei saa pysähtyä eikä vakaa tilanne polkea niitä oikeuksia, mitä meillä on. Niiden ansiosta suomalainen yhteiskunta on rakennettu työllä ja siksi sen varaan on kukin voinut halutessaan rakentaa identiteettinsä. Sitä, onko se järkevää, voi jokainen pohtia itsekseen.

Ain’ laulain työtäs tee, opetti jo Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937). Siihen ei kukaan pysty, mutta joskus voi jopa hymyilyttää.

Hyvää suomalaisen työn päivää!

Mitä työ merkitsee sinulle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Viimeisellä matkalla virtuaalisesti

Tomaso Albinoni. Adagio. Urut ja kappelin katosta kajastava valo. Muut katsovat sitä läpi kyynelten, minä pieneltä ruudulta. Näen, miten sekunnit kasvavat näytöllä ja kuinka punaisilta ruusut näyttävät. Yhden ihmisen viimeinen matka muuntuu yhdellä painalluksella biteiksi jättäen digitaalisen jäljen. Onko hautajaisten streamaaminen soveliasta vai silkkaa tirkistelyä?
hautajaiset_some_virtuaalinenKirjoitin reilu vuosi sitten somettamisesta hautajaisissa, mutta enpä olisi arvannut, että jo seuraavana keväänä some ja live-lähetykset olisivat erottamaton osa ihmiselämän tärkeimpiä tapahtumia niilläkin, jotka aiemmin ovat saattaneet vierastaa virtuaalisuuden läsnäoloa.

Jälkikäteen katsottuna vuodentakaista some-mielipidettäni ohjaili pitkälti henkilökohtainen, yksityinen suruni ja se, mitä näin oman isoäitini hautajaisissa. Kihisin kiukusta ihmisten sohiessa valtavien järjestelmäkameroiden kanssa arkun pielessä ja haudalla – tänä viikonloppuna olin itse juuri sellainen, pyynnöstä tosin.

Kun on kyse elämän herkästä tapahtumasta, liittää sen näkymättömään katseluun helposti ajatuksen tirkistelystä. Yksityisen äärellä on haavoittuvainen, ja kun joku muu kajoaa siihen edes digitaalisesti, voi se tuntua surun pahoinpitelyltä. Pandemiakevät lienee saanut monet kuitenkin toisiin ajatuksiin, sillä vaikka suru olisi yksityinen, on sen jakaminen aina keventävä voima. Miksi siis sen kohtaaminen digitaalisesti vähentäisi rituaalin arvoa?

Minua sapetti isoäitini hautajaisissa erityisesti se, miten jotkut kuvasivat tapahtumaa estoitta ja lupaa kysymättä. Isoisäni hautajaisista 13 vuotta sitten päätyi IRC-galleriaan kuva avonaisesta haudasta, sillä niihinkin kekkereihin livahti kuvaaja heilumaan putken kanssa. Laillisesti asiaan ei taida olla sanomista, sillä hautajaiset ovat julkinen tilaisuus, mikä ei tietenkään oikeuta käyttäytymään typerästi. On myös hyvä huomata, ettei mikään muukaan juhla tai elämäntapahtuma ole sellainen, josta voisi jakaa ja taltioida sisältöä kysymättä. Joillekin häät ovat yhtä yksityinen tapahtuma kuin hautajaiset, sillä ilo ei ole tae luvasta digitalisoida toisen ihmisen elämää.

Vaikka sosiaalinen media on kiinteä osa monien arkea, ei elämäntapahtumien muuntaminen virtuaaliseen muotoon tietenkään tarkoita aina sitä, että se päätyy myös someen – ja hyvä niin. Taltioidun materiaalin jäämistä vain omaan käyttöön ja sen julkaisemista sosiaalisen median alustalla yhdistää kuitenkin ajatus surun käsittelystä ja jakamisesta. Se ohjaa ajattelemaan myös muistojen muotoa. Miksi kehitetyt valokuvat olisivat sen soveliaampia muistoja kuin videot ja live-lähetykset? Miksi arvostamme paperia enemmän kuin liikkuvaa kuvaa, jota kuitenkin tuijotamme joka päivä televisiosta? Virtuaalisuus ei automaattisesti vähennä tilaisuuden arvoa, mutta katsojan harteille jää tavoittaa oikea tunnelma ja ylittää ajatus siitä, että fyysinen läsnäolo olisi aina parempi kuin bittiavaruudessa uiva yhteys.

Olipa elämän päättymisen rituaali suljettu, iäksi katoava tapahtuma tai digitaalisesti taltioitu aarre, jäänee käteen kuitenkin aina lopulta vain yksi asia: kiitollisuus siitä ajasta, jonka läheisensä kanssa sai viettää. Muuta varmaa meillä ei nimittäin taida olla.

Mitä mieltä olet virtuaalisista hautajaisista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vapaus ovella ja kesä peruttu – miten pelastaa tuhottu lomakausi?

Suomalaisten vuoden suurin unelma – täydellisen kesän myytti – lähestyy kalenterissa uhkaavasti, ja aikaisimmat lomailijat aloittavat vapaansa jo viikon päästä, jos siis on ollut niin onnekas, että vapaataan saa kutsua kesälomaksi lomautuksen sijaan. Miten voi tavoittaa täydellisen kesän, kun Wuhanin paholainen on vienyt siltä raamit?
DSC_0138Hävettää myöntää, että alkukeväästä tunsin ainoastaan katkeruutta siitä, että pitkään suunnittelemani ja vesi kielellä odottamani kesäloma sai viimeisen naulan hupiarkkuunsa jo ennen kuin maaliskuu oli ehtinyt edes alkaa. Sain vetää vessanpöntöstä alas Ruotsin-matkan, paluun Reykjavíkiin, retken majakkasaarelle ja kymmenet terassijuomat ja ravintola-ateriat.

Kun sitten toivuin pahimmasta harmituksesta ja kaupungissa vallitsevasta hiljaisuudesta tuli uusi normaali, aloin nähdä paljon hyvää aiemmin kurjalta näyttäneessä kesälomassa. Suurin etu näennäisesti perutussa lomassa on tietysti raha. Matkustaminen vie rahaa eikä ulkona nautitut kulinaristiset elämykset ole koskaan ilmaisia. Koronakesälomalla rahaa menee ainoastaan ruokakauppaan!

Vaikka loma-aktiviteetit ovat pannassa, ei loman perusolemus ole kadonnut mihinkään. Se on joka tapauksessa vapautta toivottavasti kaikille ihanaa, turvallista ja tervellistä aikaa. Tänä vuonna saa olla erityisen kiitollinen siitä, jos todella selviää kesän sairastamatta. Minulle jokainen aamu ilman herätystä klo 6.30 on pieni lottovoitto. Muutoin ajattelin kuluttaa päiväni liikkumalla ja lepäämällä. Koskaan ennen lomalla minulla ei ole ollut näin paljon aikaa tai rauhaa. Kun ei ole odotuksia, ei niihin mene energiaa eikä loma luisu vain kutkuttavien kohokohtien jahtaamiseksi.

Poikkeustila on antanut minulle myös rohkeutta pitää oikeasti vapaata. Olen huono kieltäytymään niin henkilökohtaisessa elämässäni kuin töissä, mutta nyt sain vihdoin perutuksi toukokuiset työmatkat ja siirrettyä työpuserrukset pois loman tieltä. Hommat eivät ole kadonneet, mutteivät myöskään ole riesanani lomakaudella. Päätöksen ääneen sanominen on ihanaa, mutta pelottavaa, sillä tottahan otan kaikki työkeikat avosylin vastaan. Neuvotella voi, mutta näppäimistöni ei pakosta sauhua toukokuussa kertaakaan.

Olen varmasti viimeinen ihminen, joka voi kehottaa ketään elämään hetkessä, sillä minä jos kuka osaan murehtia kellon ympäri tarttumatta hetkeen sekunniksikaan. Silti paras vinkki, jonka voin antaa poikkeustilanteessa, on kaikista odotuksista ja hienouksista luopuminen ja keskittyminen jokaiseen päivään, hetkeen – ja siihen, mitä jää jäljelle ja mitä sillä voi tehdä.

Tekemistä lomalle? Lue 20 kotipuuhavinkkiä aikuiselle!

Mitä sinä aiot tehdä poikkeustilalomalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Pääsiäispupu, joka ei enää halunnutkaan paeta tyhjästä kaupungista

Viikko niukalla some-annostuksella on tehnyt tehtävänsä. En enää murehdi tulevaa, sillä olen rauhoittunut hetken äärelle. Vaikka välillä kaipaan karnevaalia ikkunani alle, huomaan, kuinka sopeutuvainen olen. Itse asiassa tämän kevään jälkeen en edes halua tietää, kuinka pitkälle sopeutuvaisuuteni voisi kantaa.
DSC_0089Ei tunnu pitkäperjantailta. En tosin tiedä, miltä pitkäperjantain pitäisi tuntua uskontokuntaan kuulumattomalla henkilöllä. Kaupunki ei ole rauhoittunut pääsiäisen viettoon, sillä ei ole mitään, mitä rauhoittaa. Jossakin kaukana mopot pärisevät ja niiden jälkeen alkaa aina raikua hälytysajoneuvojen ujellus. Olen käyttänyt koko päivän miettien, onko se sattumaa vai aiheuttaako hurjastelu aina vaaratilanteita.

Persoonallisuustestin mukaan alistun auktoriteeteille, jos kunnioitan niitä. En silti voi käsittää, että näin lyhyessä ajassa olen onnistunut unohtamaan normaalin arjen, vaikka henkilökohtainen eloni ei ole oikeastaan muuttunut. Samaa raatamista ja oravanpyörää päivästä toiseen, oli pandemia tai pääsiäinen päällä.

Ensimmäiset viikot kuljin pelokkaasti töistä kotiin läpi aavemaisen hiljaisen kaupungin. Nyt en enää edes muista ihmisvilinää. Mehän emme ehtineet asua ydinkeskustassa kovin montaa viikkoa saati nähdä alkavaa kevättä, kun koronakiristykset vyöryivät niskaan. Asiatekstejä en enää aiheesta kirjoita, sillä haluan välttää kaikenlaisen valheellisen tiedon levittämistä. Ei minua sellaisesta ole moitittu, mutta näin vakavan aiheen äärellä on parasta hiljentää tunteet ja lennokkaan kielikuvat.

Pyhien aikaan olen innostunut värittämään vanhoja mustavalkokuvia. Näin ensimmäistä kertaa molemmat isoäitini nuorina, värikkäinä. Isoäidin, jota en koskaan tavannut, hiukset taipuivat kiharina olkapäille. Suortuvat olivat tummia, tiheitä ja täyteläisiä. Reilu vuosi sitten edesmennyt mummini taas näytti kuvissa aivan toisenlaiselta kuin vanhuksena, jollaisena hänet tunsin.

Mummilla oli toffeanväriset hiukset, kapeat kasvot ja se koukkunokka, josta hän tuhisi vielä vanhanakin. Mummilla oli hurjat kyöpelinvuoriteemaiset pääsiäisleikit ja aina pahanmakuisia suklaamunia, ja ehkä juuri siksi hän sai minut uskomaan, että noitia todella on olemassa. Näin, miten ne lensivät luudalla ohi makuuhuoneen ikkunan.

Noitien lisäksi monet ovat pääsiäisenä pelänneet kotoilijoiden luovuttavan ja vyöryvän kaupunkeihin, mutta ensimmäisen pyhäpäivän kokemuksella voin todeta, ettei huolta pitäisi olla. Alan itse asiassa nauttia tästä kuolleesta kaupungista.

Minun maani, aurinkoni ja violetti taivas, joka ei paljon voi luvata.

Kerro rehelliset pääsiäiskuulumisesi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

20 kotipuuhaa aikuiselle

Kuukaudessa on yleensä noin 20 työpäivää, ja ne, jotka tekevät työnsä toistaiseksi kotona tai ovat joutuneet lomautetuksi, saavat keksiä itselleen ja muille asuinkumppaneille viihdykettä neljän seinän sisällä ainakin toukokuun puoliväliin saakka. Näin minä pelastautuisin, jos arkeni olisi muuttunut!
DSC_0085Aloita sukututkimus. DNA-testipalvelut ovat käsitykseni mukaan ruuhkautuneet koronan aiheuttamien erityisjärjestelyiden vuoksi, mutta sukuselvityksen teon voi aloittaa silti rekisteröitymällä alan sivustoille, kuten Geniin tai MyHeritageen. DNA-testipaikaksi suosittelen FamilyTreeDNA:ta.

Siivoa kaapit. Minulla on aina vähintään yksi romukaappi, enkä pääse huonosta tavasta eroon millään.

Kaiva lautapelit esiin. Minä pelaan Trivial Pursuitia ja kaupunkivisapelejä, mutta viime aikoina myös Monopoly on houkutellut.

Vaativia pelejä kaipaavat voivat uppoutua Risk-strategiapelin maailmaan, kun on kerrankin aikaa.

Kokeile joogaa. Erityisesti suosittelen rannejoogaa.

Uppoudu maantietovisapeleihin. Olen nauttinut suunnattomasti Jetpunk-sivuston peleistä.

Soita videopuheluita. Pidin elämäni ensimmäisen vapaa-ajan videokeskustelun viime viikolla, ja se oli ihan mahtavaa! Helppoa ja yllättävän läheisen tuntuista.

Katso klassikkosarjoja. Itse olen viimeksi innostunut Pokka pitää -sarjasta.

Perusta blogi. Sen ei tarvitse olla edes julkinen. Blogia voi kirjoittaa itselle tai rajatulle joukolle jakamalla siihen linkin tai kutsumalla käyttäjiä sähköpostiosoitteella.

Täytä self help -kirjoja. Sana saa niskakarvani pystyyn, mutten silti usko, että itsetutkiskeluun tarkoitetuista kirjoista on ainakaan haittaa.

Käy virtuaalimuseoissa. Kaikuvan museon tunnelmaa ei voi virtuaalimaailma voittaa, mutta on sekin parempi kuin ei mitään.

Suunnittele tulevia juhlia. Olen saanut todella paljon voimaa juhlasuunnittelusta, vaikka kekkerit ovat toistaiseksi jäissä.

Leiki keittiönsuunnittelusovelluksilla. Jos on koskaan innostunut Sims-peleistä, nauttii myös kodinsuunnitteluohjelmista.

Nettishoppaile pienyrittäjien kaupoissa. Jos rahapussi ei anna siihen mahdollisuutta, kerro hyvistä yrityksistä somessa.

Tee jälkikasvulle nukkekoti pahvi- ja paperimateriaaleista. Vanha kunnon taikataikina mahdollistaa pienten hahmojen ja tavaroiden valmistamisen, ja apuna voi käyttää ylijäämäkankaita, rikkinäisiä vaatteita ja remonttirojua. Projekti on täydellinen kierrätysmateriaalien hyödyntämispaikka! Serkkuni teki minulle kaksi nukkekotia kuvauksen mukaisesti, ja voi miten rakastinkaan niitä! Ne olivat valtavan upeita ja toivat iloa vuosia. Leikki ei totisesti katso rahaa! (Kiitos, Eeva!)

Kirjoita päiväkirjaa. Tässä hullussa ajanjaksossa riittää ruodittavaa!

Pidä ruoka- tai juoma-tasting kotona. Nehän ovat muutenkin usein ylihinnoiteltuja, vaikka sitten, kun maailma palaa raiteilleen, onkin syytä tukea yrittäjiä. Vegeilystä innostunut voi aloittaa ostamalla esimerkiksi kasvipohjaisia juustoja. Lupaan, että makukimara on laaja.

Ala harrastaa kahveja. Jos on ylimääräisiä roposia, voi ostaa mutteripannun ja alkaa juoda papukahvia. Tämä on myös helppo paikka tukea pienyrittäjiä.

Jos poikkeustila on vapauttanut aikaa, voi luppoajan käyttää opettelemalla uuden leivonnaisen valmistamisen. Suosittelen vegaanisia minttusuklaaneliöitä Kinuskikissan reseptillä.

Lue Jared Diamondin Tykit, taudit ja teräs – ihmisen yhteiskuntien kohtalot (Terra Cognita 2005). Teos antaa perspektiiviä myös vallitsevaan katastrofiin.

Mitä puuhia sinä suosittelet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Myöhäisherännäinen äänikirjojen kimpussa: Miten käy lukukokemuksen?

*Käyttöoikeus saatu ilmaiseksi Storyteliltä

Ei ihme, että maassa vallitsevassa poikkeustilassa kirjastojenkin ollessa suljettuina ääni- ja e-kirjasovellusten suosio on kasvanut. Minä hyppäsin kelkkaan jo pari viikkoa sitten autuaan tietämättömänä siitä, kuinka pitkälle virustilanne kehittyisi. Minä, joka lähtökohtaisesti inhoan elektroniikkaa ja rakastan painettuja kirjoja enemmän kuin mitään uutta teknologiaa.
Storytel-original_SukulainenTekee oikein pahaa myöntää, kuinka käteviä ääni- ja e-kirjasovellukset ovat. Ensinnäkin siksi, että minutkin on kasvatettu siihen, että näytön tuijottaminen tuhoaa silmät ja surkastuttaa aivosolut. Toiseksi siksi, että koen painettujen kirjojen lukemisen äärimmäisen rentouttavana ja niiden hipelöimisen miellyttävänä.

Tänä hurjana keväänä Storytelin kaltaisten sovellusten toiminta ja hyödyt punnitaan, kun kirjastoonkaan ei ole mitään asiaa. Tavallisessa tilanteessa arvostan kirjaston palveluita kovasti, vaikka kirjojen yleinen hygienia on mietityttänyt jo ennen koko virustilannetta. Julkisten palveluiden käyttämistä ei myöskään helpota kyltymätön halu nauttia uutuuskirjoja, joiden jonotusajat kestävät kirjastossa kuukausia.

Jos nauttii elektronisesta lukemisesta tai kuuntelusta, on ääni- ja e-kirjasovellus hyvä ja äärimmäisen kätevä valinta. Tottumista se voi vaatia, eikä loppujen lopuksi sovi koskaan kaikille. Vaikka tilanne maailmassa on vakava, en silti koskaan olisi uskonut rakastuvani lukusovelluksiin hyvän saatavuuden lisäksi hygienian vuoksi. Luksuspalveluissakin lopulta korostuvat elämän peruspilarit – terveys, turvallisuus ja vapaus.

Vuokko korviin vai silmät tihruun?

Olen ehdottomasti e-kirjojen kannalla, sillä niiden avulla pääsee kaikista lähimmäksi paperisia teoksia, joita edelleen niin kovasti rakastan, vaikka tiedostan, että kustannusala on murroksessa niin kuin talous ja ansaintamallit muutenkin.

Storytelin sovellus estää ainakin minun laitteellani ylimääräiset häiriöt, joten viesti-ikkunat eivät ponnahda keskelle kirjan sivua lukuhetken aikana. Vaikka edelleen pohdin elektroniikan vaikutusta lukukokemuksen arvokkuuteen, on myös e-kirjaan helppo uppoutua, kun häiriötekijät on poistettu alustalta. Itse asiassa keskittyminen voi olla jopa syvempää kuin painettuun kirjaan, sillä sitä pidellessä vieressä yleensä makaa itse paholainen eli luuri, jonka houkuttavat piippaukset ovat alati tarjolla. Kuulostaa nurinkuriselta, mutta toimii.

Tunnustan, etten olisi kuunnellut ensimmäistäkään äänikirjaa, jos kaikki minua kiinnostaneet teokset olisivat olleet saatavilla e-kirjana. Jouduin siis kuuntelemaan Sukulainen-dekkarin, mutta kokemus oli flunssaisena ihan kelpo, vaikka nukahdin toistuvasti kirjan ääreen. Kuunteleminen helpottui, kun käänsin nopeuden puolitoista- tai jopa kaksinkertaiseksi. Voisi tosin tehdä hyvää harjoitella keskittymistä myös verkkaisen äänikirjan äärellä. Ehkä siten oppisi sulkemaan kaiken käsillä olevan hetken ulkopuolella olevan epäolennaisen pois mielestä.

Kevätsuosikkini

Meritta Koivisto (2020) Sukulainen

Koiviston varta vasten äänikirjaksi kirjoittama Sukulainen kertoo ruotsinsuomalaisesta poliisista Harriet Jaatisesta, joka alkaa tutkia psykiatrisessa hoitolaitoksessa tapahtunutta kuolemaa. Tapahtumaketju johtaa Jaatisen syvälle ruotsalaisen ja suomalaisen suvun salaisuuksiin. Ilahduttavaa sinänsä aivan tavallisessa dekkarissa on se, että juoni kantaa loppuun saakka ja yllättää vielä viimeisillä kuunteluminuuteilla.

Sukulaista ei ole saatavilla lainkaan e-kirjana, vaan tarjolla on pelkästään Vuokko Hovatan lukema äänikirja, sillä teos kuuluu Storytel Original -sarjaan. Hovatan ääni on ihanan pehmeä, hyvällä tavalla unettava.

Emmi-Liia Sjöholm (2020) Paperilla toinen

Sjöholmin naiseksi kasvamisesta kertova esikoisteos on niitä kirjoja, jotka nimenomaan haluaisin lukea oikeista kirjan kansista. Haluaisin nuuhkia sivuja ja silittää niitä. Nauttia sanoista ja katsoa, miltä ne näyttävät sivulla painettuina. En ole autofiktion suuri ystävä, mutta Sjöholmin teos on koskettava, silkkaa sanataidetta, piti sisällöstä tai ei. En suosittele kuuntelemaan Paperilla toista, sillä kirjan ääni tulee aina lukijan sisältä.

Riikka Suominen (2020) Suhteellisen vapaata

Suhteellisen vapaata on Suomisen esikoisteos vapaasta suhteesta – kuten nimi leikitellen ja ilmiselvästi kertoo. Koska suosin e-kirjoja, myös Suomisen teoksen luin. Teksti on sujuvaa, aihe puhutteleva, mutta ilmaisu kevyttä. Suomisen teoksesta saavat varmasti irti eri elämäntilanteissa olevat. Jotkut samastuvat, ehkä innostuvat ja muut kauhistelevat.

Oletko kokeillut ääni- ja e-kirjasovelluksia? Onko suhtautumisesi niihin muuttunut virustilanteessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Fine dining – ökyhuvittelua vai ymmärtämättömyyttä?

Illastin fine dining -ravintolassa serkkuni kanssa viime perjantaina. Viiden ruokalajin maistelumenu suisti meidät ähkyyn, ja selkä kipeytyi pönöttämisestä. Olemmeko liian rahvaita ymmärtämään lajin hienouden vai onko fine dining vain yliarvostettua nypläämistä?
DiningKuva ei liity perjantain illalliseemme. En uskaltanut kuvata ravintolassa, mikä kertoo hyvin olettamastani ilmapiiristä.

Kun saimme eteemme keittiön tervehdykseksi kutsutun nokareen, olimme varmoja, että ilta päättyisi grillikopille. Nykyihmisen, kun pitää saada itsensä täyteen, ei todellakaan hinnalla millä hyvänsä, vaan järkevään hintaan. Maistelumenu eteni kuitenkin sellaisiin sfääreihin, ettemme olleet lainkaan varmoja, pystymmekö kävelemään takaisin keskustaan. Jouduimme lepäämään rautatieaseman ravintolassa.

Maistelumenumme maksoi yhdeltä henkilöltä 70 euroa ja 12 senttilitraa viiniä 15 euroa. Minusta summat kuulostavat pyöristyttäviltä. Ravintola oli pieni ja hiljainen, yritimme kuiskia salaisuuksia toisillemme ja lukea huulilta uusimmat kuulumiset. Todellisuudessa olisi pitänyt tyytyä ylistämään rapeaksi kärvennettyä kaalia ja rouskuttamaan sorbettia viettelevää granolaa.

Minusta tuntui, ettei tarjottu ape ole minua varten. En kuulunut ravintolaan. En nukkaisen jakkuni kanssa, en kenkieni kanssa, jotka valuttivat kuraa vaalealle parketille ja jättivät pikkukiviä jälkeensä vessareissullani. WC:n hanaan oli kiinnitetty leveä kaulus. Se sai virtaavan suihkun näyttämään vesiputoukselta. Siitä minäkin maksoin 170 euron laskulla osani.

Se, miksi fine dining tuntuu siltä, että se on tarkoitettu vain tietylle kansanosalle, johtuu siitä, ettei hintoja kerrota avoimesti. Se ei yksinkertaisesti ole tapana, ei kuulu tyyliin. Meille tarjottiin listan kalleimmat viinit eikä muusta ollut puhe. Oikeasti elämä ei ole muutamasta eurosta kiinni, mutta en voi valehdella, etteikö hintapimitys risoisi. Nuukailu ei kuitenkaan kuulu samalle lautaselle suoristettujen vesikrassien ja punaviinissä uivien, yrttitahnan kanssa pelehtivien pihvinokareiden kanssa. Mieleeni tulee erityisen hyvin yksityisellä lääkäriasemalla asiointi, jonka jälkeen käteen lyödään käsittämätön lasku ilman, että kukaan on puhunut rahasta mitään.

Fine diningin suurin ongelma on käsitys siitä, mikä on järkevä hinta-laatusuhde. Mistä ihan oikeasti kannattaa maksaa? Missä vaiheessa yhteiskunta kehittyi siihen pisteeseen, että muutamasta juureskikkareesta voi ja on soveliasta maksaa kolminumeroisia summia? Onko kokemus todella niin uniikki, että se on joka sentin arvoinen? Kuka määrittää kuutioksi kovetetun porkkanasoseen arvokkaammaksi kuin kaksi ihmistä ruokkivan noutoruoan?

Kaikenlaisesta vegehifistelystä huolimatta taidan kuitenkin olla niin tavallinen tallukka, että nautin eniten kympin maksavasta rehellisestä ravintolapurilaisesta, ja jos oikein hulluksi heittäydyn, maistelen ruokia peräti kahdella kympillä. Sen enempää ei yleensä kannata maksaa mistään, minkä tunkee kurkustaan alas.

Niin mehevää linssilajiketta ei tältä planeetalta löydy, että maksaisin sen vienosta tanssista suolaliemen kanssa sata euroa.

Mitä mieltä olet fine diningista? Olisitko valmis maksamaan siitä? Mikä on kohtuullinen hinta illalliselle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Me emme olleetkaan turvassa

Runollisesti alkanut viikko muuttui hetkessä todelliseksi hysteriapommiksi, kun Suomi-neidon uumaan iskeytyi voimalla koronakauhistus. Kiinassa viime vuoden lopussa alkunsa saanut virus oli päässyt livahtamaan helman ali ja tunkeutumaan rungon kaikkiin osiin varpaista kainaloon ja nuppiin saakka. Eikö kaukaisen Pohjolan neidon pitänyt aina olla turvassa?
coronavirus-4817450_1920Kuva: Pixabay

Tiedän, että ihmiset ovat kyllästyneitä keskustelemaan koronasta (COVID-19) niin tarpeellista kuin se tässä tilanteessa onkin. Haluan silti jakaa muutaman ajatuksen olutmerkin kanssa yhteen soivasta viruksesta, sillä toivon tervettä keskustelua aiheesta.

Ensiksi on tosin pakko todeta, että blogikirjoitukset aiheesta eivät välttämättä ole sitä, mitä koronaepidemia kaipaa.

Pandemiaksi paisunut epidemia kaipaa faktoja ja järkevää ja nopeaa tiedottamista. Ei lietsontaa tai terveyteen, biologiaan tai hoitoon liittyviä mielipiteitä. Ilmiöstä keskusteleminen on kuitenkin tervetullutta ja kuuluu yhteiskuntaan, joka perustuu vapaalle keskustelulle.

Tulevat uutisimmuunit?

Minua häiritsee koronakeskustelussa muutama mediaan ja yhteiskuntaan liittyvä seikka.

Ymmärrän, että tilanne on vakava, ja perjantaina 13.3. Suomen on kerrottu olevan lähellä epidemian kynnystä. Koronasta on puhuttu pitkään epidemiana ja jopa pandemiana, joka tarkoittaa maailmanlaajuista epidemiaa, mutta Suomessa epidemia saavutetaan vasta lähiaikoina.

Uutissivut kirkuvat koronauutisia, jotka saavat yleisön ahdistumaan ja huolestumaan, mutta myös turtumaan. Mitä tapahtuu, jos muuttuu immuuniksi uutisoinnille? Minkälaisia seurauksia on sillä, jos uutiset muuttuvat ahdistuspuuroksi ja kuihtuvat kasaan?

Toivon iltapäivälehtien vähentävän sensaatiohakuisuuttaan, sillä epidemia ei ole oikea aihe rahastaa ja revitellä. Tiedotusvälineiden täytyy tukea todelliseen tietoon perustuvaa viestintää, mutta säilyttää silti keskusteleva ote.

Kun puhutaan terveydestä, oikeasti myös elämästä ja kuolemasta, on kuitenkin oltava äärimmäisen varovainen. Moni on jo parantunut koronasta, mutta tervehtyneistä ei juuri kerrota, minkä arvelen johtuvan yksityisyydensuojan lisäksi siitä, ettei vääriä mielikuvia haluta luoda tai antaa mahdollisuutta sille, että terveeksi diagnosoitaisiin vielä sairas ihminen.

Uutistulvan ja mustaksi väritettyjen otsikoiden keskellä hämärtyy helposti todellisuudentaju. Mikä on turvallista? Jos maasta ei saa poistua ja on suositeltavaa pysyä kotona, täytyykö ulkona käymisestä tuntea syyllisyyttä?

Kauhukorona

Koska korona on vierasperäinen sana, on se omiaan lisäämään pelkoa. Kaikki tuntematon ja vaikeasti käsitettävä pelottaa. Vaikka lintu- ja sikainfluenssat olivat vaarallisia – elleivät jopa koronaa tappavampia – olivat ne ymmärrettävämpiä kuin ei mitään suoraan tarkoittava korona, joka tuo mieleen sen mukavan oranssin olkkosen lisäksi dystopioissa salaman lailla leviävät salaliittovirukset.

Riskiryhmät ja etätyöeliitti

Korona uhkaa erityisesti riskiryhmiä. Riskiryhmäpuhe uutisissa keskittyy usein vain vanhuksiin ja vakavasti sairaisiin, mikä on ymmärrettävää ensinnäkin tiedon käsittelyn vuoksi ja toiseksi paniikin vähentämiseksi. Stereotyyppien käyttäminen on kuitenkin aina vaarallista. Jos riskiryhmä rajataan koskemaan vain tiettyä kansanosaa, on riskiryhmäpuheen ulkopuolelle jäävän riskiryhmän sairastuttaminen varomattomuuden vuoksi helpompaa.

Ratkaisuksi koronatilanteessa on tarjottu etätöitä. Kuinka varma ja helppo ratkaisu! Paitsi, että etätöitä voi tehdä vain osa työväestöstä, ja yleensä juuri ne, jotka ovat vähiten muiden ihmisten kanssa tekemisissä työskennellessään suljetuissa toimistoissa ja lasikattokonttoreissa.

Etätyökeskustelusta kirjoitti osuvasti Ylelle Heikki Valkama, jonka mukaan etätyö on ”paremman väen” mahdollisuus. Bussit eivät kulje ilman kuskia eikä luuta lakaise ilman moppaajaa. Asiakkaat eivät voi valmistaa itse ruokiaan ravintolassa eivätkä kauppojen hyllyt täyty itsestään.

Suurin niistä on terveys

Minua huolettaa, mutta on myös pakko myöntää, että olen katkera – ja se hävettää minua. Olen katkera siitä, miten vaikeaksi elämä ainakin näennäisesti muuttuu ja miten kesälomani on jo nyt tuhoon tuomittu. Miten en näe kirsikkapuita Tukholmassa enkä herää saariston aamuaurinkoon laivalla. Tunteet lienevät tuttuja kaikille, jotka menettävät vapautensa ensimmäistä kertaa.

Tärkeintä on kuitenkin terveys, ja se menee aina kaiken edelle.

Elämä sotien jälkeen

Koronapandemian terveisten ydin yleisterveyden ilosanoman lisäksi koto-Suomessamme lienee turvan ja vapauden tunteessa.

Emme ole ikuisesti turvassa, vaikka niin on ollut helppo uskoa. Ei vain koronatilanteessa silloin, kun se oli kaukainen pöpö jossakin kiinalaisen torin laidalla, vaan kaikkien tautien, maailmanpoliittisten muutosten ja kriisien keskellä. Emme voi tuudittautua siihen, että katselemme kriisejä ja epidemioita aina kaukaa. Katsos, nykyään tänne Pohjolaankin pääsee muuten kuin jalan ja jäätyneen lahden yli hiihtämällä.

Toinen maailmansota ei ollut kansakuntamme viimeiseksi jäänyt kriisi, mikä unohtuu välillä itseltänikin. Historian opetus on koulussa hyvin sotakeskeistä, joten ei ihme, että moni huokaisee helpotuksesta, kun sulkee oppikirjansa vuodesta 1945 kertovan luvun jälkeen – ohi on ja hyvin pyyhkii. Sotapelottelun jalkoihin jäävät todelliset uhat, ja ilmastonmuutos ei ole niistä ainoa.

Vapaus on ainut, mitä käteen ei jää

Yhteiskuntamme ydin on aina ollut vapaus niin kauan kuin muistamme. Meillä on ollut vapaus liikkua niin kotimaassa kuin ulkomailla. Meillä on ollut vapaus ostaa elintarvikkeita ilman säännöstelyä. Meitä ei ole rajoitettu kuin perustuslailla, ja sekin on Suomessa inhimillinen ja järkeenkäypä.

Kun tänä keväänä karanteeneista, koulu- ja työpaikkasuluista ja matkustusrajoituksista tulee totta, joudumme kohtaamaan sen, miltä vapauden menettäminen tuntuu. Miltä tuntuu, kun auktoriteetti sanelee, mitä voimme tehdä? Sen kohtaaminen on silmiä avaava kokemus ja saa meidät toivottavasti tekemään töitä entistä terveemmän ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Sitten, kun koronatuhot on korjattu.

Historian oppikirjassa vuoden 1945 jälkeen tulee aina luku jälleenrakentamisesta. Rankkaa oli, mutta kyllä kannatti. Sillähän me ratsastamme edelleen, joten siihen lienee hyvä tuudittautua myös tulevassa terveyden ja talouden toipumisoperaatiossa.

Tänään työn voi aloittaa jo käsiä pesemällä.

Minkälaisia ajatuksia koronaepidemian mediarepresentaatio herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Erika Vikmanin Cicciolina Euroviisuihin!

Tämä juttu ei valitettavasti ole tiedote, vaan toive ja analyysi. Jos päässä on kukkahattu, kannattaa lopettaa lukeminen välittömästi tai laittaa myssy naulaan. Erika Vikmanin Cicciolina on täydellinen viisubiisi – esityskielestä huolimatta.
Erika Vikman_WarnerKuva: Warner Music

Mauton. Kamala. Viekää Vikman kotiin. Ei ainakaan tuota. Ihan hirveä. Näin on Erika Vikmanin Cicciolina-UMK20-finaalikappaletta luonnehdittu. Minä olen eri mieltä. Tuokaa Vikman suoraan Rotterdamiin. Lallatukset sikseen, vain sanomalla on väliä.

Minäpä kerron, miksi Cicciolina pitää saada Euroviisuihin.

Ensinnäkin Cicciolina on tarttuva diskohitti, ja Vikman tulkitsee sen varmasti ja vahvasti. Toiseksi Cicciolinan sanoma on korvan kuulemia nuotteja suurempi. Jos kappaleen häveliäät sanoitukset ahdistavat, kannattaa muistaa, kuinka valtavaa, koko kansakuntaa järkyttänyttä pelkoa sai aikaan Lordin Hardrock Hallelujah (2006), jossa ei ollut minkäänlaista sanomaa, vaan lähinnä naamaripäisiä hemmoja rokkaamassa pyroruiskujen iskiessä tahtia lavalla. Ei ottanut paholainen valtaansa tätä kansakuntaa, joten ei sitä tee Cicciolinakaan.

Balladit ja pornotähdet pois

Vikmanin UMK-kappaleesta on kiinnostunut myös itse Cicciolina (oik. Ilona Staller), joka on valmis esiintymään Vikmanin kanssa Viisu-lavalla, jos vain hinnasta sovitaan. Mistään alelapusta ei liene kyse, vaikka kovin Cicciolina-huuma on vain kaukainen muisto viime vuosituhannelta. Cicciolinan rooli on Vikmanin kappaleessa on olla innoittaja ja ennen kaikkea symboli sanomalle, ei maskotti, joka pitäisi raahata lavalle lisäpisteiden toivossa. Idea ei ole ylistää pornotähteä, vaan Cicciolinan merkitystä omassa ajassaan, mistä me voimme yhä edelleen oppia. Kuka uskaltaisi olla yhtä peloton, vallaton ja silti valtaa pitävä? Stallerhan istui yhden kauden myös Italian edustajainhuoneessa.

Euroviisut eivät salli poliittista kannanottoa, mutta Vikmanin Cicciolina välittää ydinsanomansa ovelasti – hömpöttelevän pinkkiin ja humppaavaan diskoon verhottuna rietasteluserenadina. Cicciolina näyttää konkreettisesti sen, mihin nainen pystyy valtiossa, joka ei aseta rajoja sukupuolen perusteella. Omassa ajassaan Cicciolina taisteli Italiassa vanhanaikaisen katolilaisen valtion normeja vastaan, mutta me nykysuomalaiset saamme nauttia tasa-arvotyön hedelmistä.

Diskojytää parempaa esitystapaa Cicciolinalle ei olisi voinut valita, sillä liirumlaarum-balladit voi heittää suoraan roskakoriin Euroviisujen backstagella. Teoriassa voittomahdollisuudet ovat niillä suuremmat kuin Cicciolinalla, mutta sanomaa niillä ei ole. Aika moni näet on jo oppinut, että rakkaus – muka – voittaa aina ja että se on usein sokea. Viulut ja valkoiset haituvat esityksen takana loistavalla elektronisella taululla eivät enää lämmitä.

”Nautinnon puolesta päähän nostan seppeleen
Ja halutessani meet mun eessä polvilleen
Maailman nähdä voi niin kauniina
Jos on elänyt kuin Cicciolina”

Yhteiskuntamme peili

Cicciolinan esittäminen on erinomainen tilaisuus näyttää Euroopalle Suomen vahvuudet. Vaikka moni asia voisi olla meillä paremmin, eivät kaikki valtiot todellakaan voi julkaista Cicciolinan kaltaista kappaletta. Cicciolina osoittaa, mihin ainakin näennäisesti tasa-arvoinen yhteiskuntamme pystyy: sukupuoliin ja seksuaalisuuteen liittyviin vapauksiin, itseilmaisun mahdollisuuksiin ja rajujakin elementtejä hyödyntäviin representaatioihin.

”Hyväilen nalleani, mulla rakkautta riittää
Joo, sytyn huomiosta, mun ei tarvii sitä peittää
Kaunista on olla vapaa sekä rietas
Liian moni tääll’ on itselleenkin vieras”

”Kun löytyy valuuttaa paidan alta
Mull’ on tilanteessa aina valta
Katseet ja kommentoijat kauhistelee: ”Ei noin!”
Miehenä olisin jo kadehdittu playboy”

Erika Vikman lähtee kisaan ennakkosuosikkina, ja tällä hetkellä Cicciolinan vedonlyöntikerroin onkin kaikista kilpailukappaleista alhaisin (1,33 7.3.2020 klo 12.56). UMK:ssa puolet pisteistä tulevat kansainvälisiltä ammattilaisraadeilta, mikä voi heikentää Cicciolinan mahdollisuuksia esityskielen ja yleisten asenteiden vuoksi. Ammattilaisraadin sotkeminen UMK:hon on huvittavaa, sillä kansan pitäisi itse saada valita, kenet lähettää viisuihin, ei siihen ammattiapua vaadita. Syteen tai saveen, vastuu on meidän.

UMK:sta puhuttaessa on vaikea välttyä puimasta koko Euroviisujen voittomahdollisuuksia. Olen aivan kyllästynyt voittolätinään, sillä voitolla ei ole mitään merkitystä. Tärkeintä on se, että julkaisee jotakin sellaista, jonka takana voi seistä, joka tuo iloa ja jolla on todellinen sanoma. Cicciolina on kaikessa surkuhupaisuudessaan ja överiydessään yhteiskuntamme peili, joka hävettää vain ja ainoastaan osuvuutensa vuoksi. Mauttomuus on tässä tapauksessa valtti, sillä me kaikki sorrumme siihen.

”Turha opettaa mua ristiin jalkojani laittaa
Synnyin syntiseksi, sori jos se sua haittaa
Kun jotain haluaa, se pitää sanoo ääneen
Kuultavan valkoisessa jonon ohi pääsee”

Jos Cicciolina ei voita UMK:ta, rullaa elämä niin kuin ennen, mutta Cicciolinan työ jatkuu, sillä niitettävää riittää. On niin paljon alaspainajia, rivoja setiä ja ankeuttajia.

Kukkahattutädit, pitäkää hatuistanne kiinni, nyt mennään!

Erika Vikmanin Cicciolinan voi kuunnella Spotifyssä ja YouTubessa. UMK20-finaali lähetetään YLE TV1:ltä 7. maaliskuuta klo 21.00.

Kenet sinä lähettäisit Rotterdamin viisuihin? Kerro myös Euroviisu-suosikkisi kautta aikain!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Maailma, jonka sain nappia painamalla

En ole koskaan pitänyt pelaamista kiinnostavana ajanvietteenä, mutta viime viikon nostalgiatunnelmoinnit muistuttivat minua siitä, miten keskeinen osa teini-ikääni elektroniset pelit olivat ja miten ne mullistivat vapaa-aikani.
pelaaminen_ennenaamukahviaKun olin alakoulussa, äitini osti uuden ja kalliin tietokoneen meille. Muutamaan vuoteen en uskaltanut edes avata sitä, sillä pelkäsin paljon kohkattuja viruksia. Ei niitä pelkällä masiinan avaamisella imuroitua saanut, mutta kaikenlaisilla latauksilla kyllä – sen sain huomata myöhemmin. Kun vihdoin uskaltauduin käyttämään tietokonetta, vei se minut mukanaan täysin. En ole koskaan ajatellut olleeni pelihai, mutta jälkikäteen katsottuna minullakin oli hetkeni, joihin monet aikalaiset voivat samaistua.

Pelaaminen alkoi varkain. Ensiksi äitini patisti minua käyttämään tietokonetta, sillä masiinan käyttäminen oli yleishyödyllinen taito. (Olen syntynyt vuonna 1992, ja silti meidän aikanamme 1970-luvulla rakennetussa koulussa oli vain yksi vihreänharmaa tietokoneluokka, jonka koneista puoletkaan eivät avautuneet, mutta yritimme silti harjoitella sähköpostiosoitteiden tekemistä ja karttapelin pelaamista. Kotiopetukselle oli siis aito tarve.)

Lopulta innostuin kotona maantietopelistä, jonka äitini oli haalinut mukaansa eräänä perjantai-iltana lähimarketin laarista. Kuvastaa aika hyvin luonnettani, että kiinnostuin aluksi vain tietovisapeleistä. Minusta oikeat leikit tapahtuivat lattialla, mutta pian sain huomata, kuinka laajat mahdollisuudet virtuaalimaailmalla on.

Kaksi rakkainta, joita muistelen edelleen lämmöllä ja joiden henkiin herättämisestä voisin maksaa maltaita, ovat Sims2 ja Singstar PlayStation 2:lle. Sims2:een keskityin vuosia rakentaen sukuja ja valtavia taloja, mutta into hiipui iän karttuessa ja kovalevyn poksahtaessa vieden tiedostot mennessään. Sukulaiseni pelasti sen, minkä pystyi, kun minä itkin lattialla simieni kohtaloa. Singstar taas viihdytti minua vielä senkin jälkeen, kun oli nostanut kytkintä lapsuudenkodistani. Vaikka lauluääneni on harvinaisen mitäänsanomaton, on mielestäni silti kehittävää laulaa. Ainakin hoilottaminen on parempaa ajanvietettä kuin päämäärätön haahuilu.

Näin aikuisen silmin katsottuna kumpaakin peliä leimasi ajatus luovuudesta ja kehittymisestä, vaikka silloin tärkeintä oli ehdottomasti viihtyminen. Elektronisella alustalla tapahtuva leikki ei ole sen huonompi vaihtoehto kuin olohuoneen nurkassa järjestetty kotileikki, vaikka ajattelen, ettei ruutuvapaita touhuja voi koskaan korvata kokonaan digimaailmalla.

Olen aiemminkin sanonut, että ihmisellä on taipumus ajatella aina elävänsä jotenkin erityisen merkityksellistä aikaa, mutta totean silti, että jälkikäteen olen onnellinen siitä, että sain nauttia sekä analogisen maailman rippeistä että digitalisen ajan tulosta. Arjessa oli tarpeeksi uutuudenviehätystä, mutta myös vanhaa ja vakaata tekniikkaa. Elämää, jossa ei tunnettu ruutuaikaa, mutta jossa ruutua sai maistaa.

Pelaaminen (e-sports) on viime vuosina ammattimaistunut ja siitä on kasvanut opiskeltava ala, jonka kanssa Sims– ja Singstar-muisteloillani on aika vähän tekemistä. Minun pelaamiseni jäivät teini-ikään, mutta kaipaan satunnaisesti pelien tarjoamaa rajatonta visuaalista luomismahdollisuutta. Saahan sitä onneksi vähän Ikean keittiösuunnittelusovelluksellakin.

Tiedän, että blogiani lukevat eri-ikäiset ihmiset. Minkälaisia muistoja sinulla on pelaamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa