Kuuluuko rikollisen mieli televisioon?

Rikollinen mieli antaa ensimmäistä kertaa dokumenttisarjassa äänen rikoksesta tuomituille. Pahimmillaan sarja polkee uhrin kohtaloa ja muistoa sekä omaisten tunteita, ja parhaimmillaan se voi avata keskustelun moraalisista valinnoista ja oikeuden toteutumisesta.
rikollinenmieli_tv-sarja.JPGTelevisiossa pyörii lähes tauotta jokin kotimainen rikosdokumenttisarja. Viimeisimpänä on alkanut Rikoksen anatomia TV5:llä. Yhteistä perinteisille rikosdokumenteille on se, että niiden kerrontatapa on neutraali ja juontajavetoinen – ollen aina kuitenkin uhrin puolella. YLEn Kadonneet-sarjassa on myös suoraan haastateltu kadonneiden omaisia, joista jotkut ovat myös tienneet rikoksen olevan mahdollinen vaihtoehto katoamisen taustalla.

Rikollinen mieli on tiettävästi ensimmäinen suomalainen dokumenttisarja, joka kerrotaan tuomitun näkökulmasta. Jaksojen käsittelemien rikostapausten elossa olevat uhrit ja uhrien omaiset ovat pettyneet siihen, ettei sarjan julkaisusta kerrottu heille etukäteen (IL 10.10.2019). Tiedottaminen tuskin on ainoa syy mielipahaan. Miltä tuntuu, kun äänen saa se, joka on jo vienyt kaiken?

Omaisten tilanteeseen on mahdotonta asettua, vaikka kuinka kuvittelisi kauheuksia mielessään. Kukaan ei voi tietää, miltä omaisen kokema kaltoinkohtelu tai omaisen menettäminen rikoksen uhrina tuntuu, jos sellaista ei ole kokenut.

Se, mitä Rikollinen mieli haluaa sanoa, on epäselvää. Ymmärrän, että idean kaltaisia konsepteja luodaan, sillä ne ovat yksinkertaisesti myyviä kaikessa järkyttävyydessään. Sanomaan se ei kuitenkaan anna vastausta. Haluaako Rikollinen mieli ymmärtää kohdettaan, jakaa uutta oikeutta vai vain kauhistuttaa?

Kyseenalaisinta sarjassa onkin ajatus oikeasta ja väärästä. Ajattelen lähtökohtaisesti, että kaikilla on oikeus tulla kuulluksi, mutta koska sarjassa esiintyvät henkilöt on jo tuomittu rikoksistaan, ovat he myös saaneet oikeuden puolustautua. Jos asia siis on jo oikeudenmukaisesti loppuunkäsitelty, miksi juuri tuomitulle annetaan uusi mahdollisuus, jota ei kuitenkaan voida enää uhrille tarjota? Muuttuisiko tilanne paremmaksi, jos myös omaisia tai uhria kuultaisi? Miltä näyttäisi sarja, joka kertoisi kahdenlaisen näkökulman tapahtumista? Antaisiko se myös oikeuskäsittelystä vääristyneen kuvan ja kuka silloin totuutta arvioisi?

Rikollisen mielen käsittelytapa määrittää sen, onko sarjan tarkoitus ainoastaan kohahduttaa vai voiko se jopa laajentaa aiheeseen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua oikeudesta ja moraalista. Se nähdään tiistaina 29.10.2019 klo 20, kun sarja alkaa YLE TV1:llä.

Aiotko antaa Rikolliselle mielelle mahdollisuuden? Kuuluuko rikollisen päästä ääneen televisiossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Maailman vaikein sana ei ole kiitos, vaan ei

En ole koskaan osannut kieltäytyä mistään. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeammaksi kaikki käy. Ihminen, joka ei koskaan sano ei, kantaa näet harteillaan oman elämänsä kuorman lisäksi muiden murheita.
DSC_00555Se alkoi jo päiväkodissa. Paheni vain, mitä pidemälle koulutaival eteni. Autoin koulutehtävissä ja olin ilman paria jääneen kaveri, vaikka yhtä usein olin itsekin se, jolla ei ollut ketään. Lukiossa uskonnonopettaja pyysi jakamaan virsikirjoja kirkkoon ennen jumalanpalvelusta. Minä menin, vaikka se oli vastoin kaikkia periaatteitani. Isoja ja pieniä uhrauksia vuodesta toiseen.

Työelämä ei varsinaisesti parantanut kiltteyssyndroomani oireita. Painan hommia silloinkin, kun muut eivät. Otan vastaan jokaisen työkeikan, jota tarjotaan. Ihan vain, koska en halua sanoa ei. Ettei vain toimeksiantajalle tulisi paha mieli, vaikka samaan aikaan mietin, mistä välistä nipistän omaa vapaa-aikaani lisätöille. Liian kiltti ihminen kärsii myös usein saavutuspaniikista. Pitäisi edetä, saavuttaa ja pitää muut tyytyväisenä.

Työelämän lisäksi kiltteyden ongelmat näkyvät henkilökohtaisessa elämässä. Kun ei osaa sanoa vapaallakaan ei, täyttyvät päivät sosiaalisista velvollisuuksista. Havahduin hetki sitten siihen, että olen lähes joka päivä hoitanut muiden asioita, ollut saatavilla ja auttanut. Kuulostaa oikein laupiaalta, mutta en minä ylistystä tarvitse, vaan rauhaa.

Tällaisen asian ääneen sanominen on vähän vaarallista ja voi aiheuttaa pahaa mieltä, ja sitähän minä nimenomaan pelkään! Inhoan henkilöityneitä konflikteja, enkä halua, että kukaan suuttuu minulle. En ehkä käännä toista poskeani, mutta annan ajastani toisenkin tunnin muiden hyväksi, mikä ajaa siihen, että sitä jo odotetaan minulta.

Toisten auttamisen kuormittavuudesta puhuminen ei tarkoita sitä, etteikö haluaisi auttaa tai tekisi sitä myöhemminkin. Ongelma on se, että jos ei koskaan kieltäydy, ihminen muuttuu apuautomaatiksi, eikä raja hyväksikäyttöön ole kovin suuri. Ojentaessani auttavan käteni muille olen väistämättä joutunut miettimään, kuka minua auttaisi, kun sen aika on.

Tätä juttua on turha päättää pohtimalla, miten kiltteydestä pääsisi eroon tai miten oppisi sanomaan ei. Koska kyse on niin vahvasti luonteeseen kaiverretusta piirteestä, en keksi muuta keinoa kuin täydellinen eristäytyminen ja tavoittamattomissa oleminen. Kuulemani mukaan monet ovat kuitenkin oppineet kieltäytymään, ajattelemaan enemmän itseään ja vetämään rajat omien voimavarojensa venyttämiselle. Miten se tapahtuu?

Oletko liian kiltti? Miten voi oppia kieltäytymään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Juhannustanssit vuonna 2019 pöyristyttää yhtä paljon kuin Salaman kirja 1964 – mutta eri syystä

Tampereen Työväen Teatterin Juhannustanssit on monitasoinen, ajattelemaan haastava uuden sukupolven esitys, joka ei anele rakkautta yleisöltään.
juhannustanssit_DSC2018_pressi
Helmi-Leena Nummela (vas.), Jussi-Pekka Parviainen ja Verneri Lilja. Kuva: Janne Vasama, Tampereen Työväen Teatteri.

Pyörivä bussi, keikkalava, ökyjahti, disko, bändi, tuolien yli pomppivat näyttelijät ja lavalla ajelehtiva sorsa. Juhannustanssien jälkeen olo on sama kuin roolihahmoilla: nääntynyt ja häkeltynyt. Muistikuvat ovat hatarat eikä voi olla aivan varma, oliko ilta onnistunut vai kokoelma sekavia otteita.

Käsikirjoittaja Juho Gröndahl kertoi Ylelle (Yle.fi 15.10.2019), ettei TTT:n Juhannustanssien tarkoitus ole tuoda kirjaa näyttämölle, vaan Hannu Salaman (1964) samanniminen teos kannattaa lukea sellaisenaan, jos on kiinnostunut alkuperäistekstistä. Aivan itsenäinen näytelmä ei kuitenkaan ole, sillä Salaman romaanin lukeminen auttaisi huomattavasti ymmärtämään näytelmän yksityiskohtia, vaikka toisaalta ydinsanoma tulee kerrotuksi tarpeeksi hyvin, joskin repaleisesti, nippelitiedosta viis.

Linda Wahlgrenin ohjaama näytelmä kuuluttaa olevansa kertomus pätkätyösukupolvesta. Kaunis ajatus, mutta siitä on vaikea saada kiinni esityksen aikana. Juhannustanssit on tarinoiden kokoelma, joka kyllä yrittää kiteyttää nykyajan ongelmia ja onnistuukin siinä, mutta irrallisuus ei ole ainoastaan hyve. Sanoma hukkuu sorsien, valojen, Salorannan yhtyeen (Helmi-Leena Nummela, Jussi-Pekka Parviainen, Joel Mäkinen, Paavo Malmberg, Juho Kanervo ja Riku Vartiainen) keskinäisten kinojen, rakkaustarinoiden (Eriikka Väliahde, Mika Honkanen ja Verneri Lilja), yhden seksikohtauksen ja muurari Hiltusen (Minea Lång) höpinöiden alle. Yksittäiset kohtaukset ovat vaikuttavia, mutta se, miten ne liittyvät toisiinsa tai mitä ne haluavat sanoa nimenomaan yhdessä, jää epäselväksi.

Repalaisuuden vuoksi on vaikea uskoa, että yleisö ottaa esityksen omakseen, toisin kuin usein käy suosikkimusikaaleissa. Vaikka Juhannustanssit on ajatukseltaan voimakas ja visuaalisesti vaikuttava esitys, on siitä vaikea erottaa sukupolvikokemusta, jota näytelmä korostaa. Onko sukupolvemme todella niin huonossa jamassa, että siitä jää jäljelle vain vilkkuvin valoin ilmaistu oravanpyörä ja karmea metakka?

En halua tehdä jakoa yleisön kesken, mutta uskallan väittää, että Juhannustanssit sopii parhaiten edistyneelle teatteriharrastajalle, joka haluaa etsiä syviä merkityksiä näytelmästä ja analysoida niitä pitkänkin ajan päästä. Se on sääli, sillä jos ajatuksena on käsitellä sellaisia asioita kuin pätkätyöt, perusturvallisuus, ihmisyyden monimuotoisuus ja ilmastokriisi, olisi suotavaa, että se tavoittaisi kohteensa ja samalla koskettaisi ja innostaisi välittömästi.

Kun Juhannustansseihin lähtee, voi luulla päätyvänsä keskelle rivoa dialogia, jonka taustalla pyörii kansallisromanttinen maisema. Hyvä asia on se, että yleisö huomaa heti alkuun olevansa täysin väärässä. Kuulemani mukaan jotkut ovat myös tyrmistyneet. Salaman alkuteoksen jumalanpilkka ei hetkauta, vaikka se roisilta kuulostaa edelleen. Sen sijaan moni tuntuu olevan närkästynyt siitä, että esitys ravistelee perinteistä teatteria. Kovan rahan näytelmät kun yleensä kosiskelevat yleisöä helpolla aiheella tai miellyttävällä esitystavalla.

Heikkouksistaan huolimatta Juhannustanssit on ennen kaikkea elämys. Sitä ei voi pureskella kerralla tasaiseksi massaksi eikä se miellytä kaikkia. On myös hyvä, että perinteistä teatteria koetellaan, vaikka se suomalaisuuden perusolemusta ravisteleekin. Sen enempää paljastamatta näytöksessä pääsee osaksi esitystä, halusi tai ei. Kun jopa väsyttävä osallistuminen sekoitetaan taiteellisuuteen, on kokonaisuus kiehtova. Harmi vain, ettei se yletä itse tarinaan.

Kun pomppimista ja räiskintää on katsonut kaksi tuntia, laskeutuu näyttämölle ja yleisöön täydellinen hiljaisuus. Esirippu ei sulkeudu, vaan näyttämö pimenee viimeisen valonpilkahduksen kuihtuessa pois. Näinkö meidän lopulta käy?

Juhannustanssien ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterissa oli 16.10.2019.

Saako alkuteoksen myllätä uuteen uskoon uudella esitysalustalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ei ahdistua saa, ei juopotella saa

Jos tilaa viinijoulukalenterin itselleen, muuttuuko puliakaksi vuoden viimeisenä kuukautena? Saako joulua tunnelmoida jo lokakuussa? Voiko ulko-oveen kiinnittää koristeen, josta tippuu kultaisia tähtiä rappukäytävään? Onko tavarapaljoudesta pakko taas ahdistua?
DSC_0192DHL:n lähetin kelta-punainen takki näytti kuraiselta. Liasta osansa oli saanut myös sähköinen kuittauslaite, johon tuhersin elektronisen nimikirjoitukseni. Lähetti vitsaili sukunimestäni ja muistutti sen viittaavan Sinebrychoffiin. Onhan siinä tosiaan kolme samaa viimeistä kirjainta!

Saksan-paketti oli joka tapauksessa saapunut, ja joulunodotus saattoi virallisesti alkaa!

Jotkut haaveilevat varmasti paljon suuremmista asioista kuin minä, esimerkiksi äitiydestä, omakotitalosta ja uudesta autosta, mutta minä olen jo vuosia toivonut viinijoulukalenteria. Kun se vihdoin saapui, ymmärsin, mitä olin kaivannut lapsuuden jouluista: nimenomaan joulukalenteria. Tutinaa ennen nukahtamista, joka-aamuista intoa uuteen päivään. Iloa luukkujen rapinasta.

Aikuiseen makuun suunniteltu joulukalenterini herätti odotetusti paljon kiinnostusta Instagramissa, mutta ei pelkästään estotonta ihailua, vaikka kultasomisteinen laatikko upealta näyttääkin.

Sain lukuisia viestejä, joissa ihmeteltiin alkoholinkäytön määrää. Aihe on niin mehukas jo yksinään, että kirjoitan siitä vielä erikseen, mutta jo nyt voin lievittää yleisön huolta. Alkoholistiksi ei tulla ostamalla viinijoulukalenteri. Ei, en aio avata minikokoista viinipulloa heti herättyäni tai edes joka päivä. Kalenterista jo sellaisenaan saa iloa, ja toisin kuin lapsena, luukkujen antimia voi säästää. Viinipä nimittäin säilyy erinomaisesti avaamattomana.

Viinijoulukalenterin luukkuja ei myöskään tarvitse avata siksi, että saisi henkisen vapautuksen nykyajalle tyypillisestä tavara-ahdistuksesta, joka hiipii mieleen aina, kun ensimmäiset joululaulut alkavat raikua markettien käytävillä. On gourmet-kalenterinkin ostaminen turhaa, mutta kyllä se kuitenkin ennen pitkää menee kurkusta alas, vaikkei ihan siten kuin ihmiset yleensä joulukalenterin tuhoamisen ymmärtävät.

Vaikka työnsinkin viinikalenterini vielä visusti vaatehuoneen perälle, ja tavaraähky puistattaa jo etukäteen, saa joulua tunnelmoida jo ovikoristein. Kiinnitin ulko-oveemme pehmeän tähtikoristeen, josta varisee rappukäytävään minikokoisia kimalletähtiä. Ehkä huoltomies hymyilee lakaistessaan rappua.

Tai sitten ei, kuten ei kohta kukaan muukaan, kun jouluruuhkat alkavat. Parasta siis ottaa ilo irti vuoden tunnelmallisimmasta ajasta jo ennen kuin se on edes alkanut.

Miten suhtaudut jouluun tänä vuonna?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näin käytän rahaa ihan tavallisella viikolla

Olen kertonut blogissani rahankäytöstäni ennenkin, ja tuolloin olen keskittynyt joko viikkobudjettihaasteeseen tai viikkoon, joka ei kuvannut realistisesti eloani, sillä se sisälsi paljon turhia ostoksia ja hemmottelua lahjakortein. Tällä kertaa esittelen teille tavallisen, mutta vauhdikkaan lokakuun ensimmäisen viikon taloudenpitoni tulokset.
DSC_0178 (2).JPGAloitan viikkoseurannan sunnuntaista, sillä yleensä teen silloin suuret ruokaostokset, jotka kattavat ainekset tulevan viikon eväisiin. Lauantaisin käyn myös ostoksilla, ja niiden antimia syömme aina sunnuntaisin.

Seurantaviikolla minulla oli palkkapäivä, joka yleensä nostaa kuluttamista jonkin verran – lähinnä siksi, että jaksan ja saan vihdoin aikaiseksi täydentää vastuullani olevia kodintarvikevarastoja. Tällä viikolla en kuitenkaan mielestäni käyttänyt rahaa sen enempää kuin normaalistikaan. Lauantainen Helsingin-reissukaan ei tehnyt niin suurta lovea kuin olin odottanut. En nimittäin nykyään shoppaile vain kuluttamisen ilosta.

Sunnuntai 29.9. 31,24 €

Laiskotti. Tein viikon ruokaostokset lähi-K-Marketissamme, joka on törkeänhintainen, mutta valikoimaltaan ihan kiitettävä. Ostokset keskittyivät vihanneksiin ja eväsaineksiini, joista riittää myös tulevalle viikolle ja viikonlopun iltapalalle.

Maanantai 30.9. 9,28 € (117,28 €)

Tein Sokoksella pienet ruokaostokset ja nappasin muutaman palan Itsudemon susheja ruokaosaston palvelupisteestä. Ostin myös joululahjan läheiselleni. Päivä oli siis kallis, mutta arkieloon meni vain vähän rahaa. Suluissa on summa, joka sisältää joululahjan.

Maksoin myös kaikki laskuni, mutta ne ovat sen verran henkilökohtaisia asioita, että ne jäävät tästä raportista pois. Voin puhua rahankäytöstäni avoimesti, mutta raja menee siinä, etten luettele laskutietojani.

Tiistai 1.10. 9,90 €

Vietin koko päivän töissä. Kävin ostamassa ainoastaan cashewtahnapurkin K-Supermarketista. Ostamani tuote on luomua ja kestää käytössäni kaksi kuukautta.

Keskiviikko 2.10. 21,50 €

Latasin bussikortin 10 eurolla ja hain Picnicistä kolmen täytteen uuniperuna-aterian, sillä suuntasin ystäväni luo auttamaan häntä tutkimussuunnitelman tekemisessä. Noutoruoka oli siis pakollinen ostos.

Torstai 3.10. 62,95 €

Viikon selkeä heikko kohta. Ostin parilla kympillä mekon ketjuliikkeestä, nappasin ruokauutuuksia testiin Kuninkaankulman K-Supermarketista ja ostin myös viikon viimeiselle työpäivälle eväät Salesta, sillä en jaksanut kokata. Teen mieluummin ison määrän ruokaa usealle päivälle. Kävimme myös eräässä kuppilassa yksillä ja söimme vegaaniset kapsalonit. Loppulaskumme oli 34,50 euroa, josta minun osuudekseni jäi 12,52 euroa.

Perjantai 4.10. 6,97 €

Ostin vitosella neilikkakimpun lähi-Koosta ja välipalatäydennystä. Neilikat kestävät ainakin kaksi viikkoa, sillä osaan nykyään hoitaa niitä oikein.

Lauantai 5.10. 48,50 €

Osallistuin Helsingissä blogikoulutukseen. Koska olen maailman surkein aamuherääjä, jouduin syömään kaikki ruokani ulkona. Ei kovin kurja kohtalo, sillä rakastan ruokaa ja ravintoloita. Mutta kyllä lähti lapasesta. Jouduin ostamaan R-Kioskilta aamupalan, sillä yksikään lähikauppa ei ollut auki, kun lähdin junaan. Ärrälle meni 21 euroa, josta 11 euroa meni ruokaan ja kympillä latasin bussikortin.

Söin iltapäivällä pakon edessä Picnicissä, sillä kaikki ravintolat olivat Kampissa täynnä. No, pääsin todennäköisesti halvemmalla näin, mutta sanonpahan vain, etteivät uuniperuna-annokset Helsingissä ole yhtä maukkaita kuin Ratinan Picnicin tuotokset. Niitä ei voi voittaa, vaikka samaa ketjua ovatkin!

Lopuksi hain Kiposta minulle ja miehelleni Sir Pesto -leivät. Turha ostos, mutta rakastan Kippoa eikä sinne pääse usein. Minä söin omani aamulla, toinen leipä katosi paperikassista jo ennen illansuuta.

Viikon tulos: 190,34 € (298,34 €)

No ei mennyt ihan niin kuin piti. Toisaalta summa ei kuitenkaan ole ihan niin paha kuin oletin, sillä pyrin 150 euron viikkobudjettiin. Tämä viikko olisi siihen kirkkaasti yltänyt ilman Helsingin-reissua.

Ostettu lahja nosti viikkobudjetin taivaisiin, mutta vähän kuin valtiollakin, meni etukäteen ostettu lahja aivan eri budjetista kuin arkitoiminnot.

Käytetyn summan taivastelun sijaan pitäisi keskittyä siihen, mihin rahaa käyttää, mitä se tarkoittaa ja minkälaisia asioita siitä seuraa. Ostanko tarpeeseen? Ketä kulutukseni palvelee? Minkälaisia arvoja se välittää? Mitä tulen tukeneeksi kulutusvalinnoillani?

Esittelyviikon valintojeni perusteella käytän rahaa melko itsekeskeisesti, mutta toisaalta valintani tukevat pienyrittäjyyttä ja ovat kaiken lisäksi ekologisia kasvissyönnin ansiosta, ainakin yleensä. Rahankäyttäjänä ajattelen siis ensisijaisesti itseäni, mutta luontaisten mieltymysteni ansiosta tulen tehneeksi ihan hyviä valintoja, vaikka harha-askelia mahtuu aina mukaan.

Kuluttipa miten tahansa, yhdestä asiasta voinee olla samaa mieltä: raha on tehty liikkumaan.

Miten käytät rahaa? Minkälaisia ajatuksia raporttini herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

9 näkökulmaa, joita en ymmärrä vauvakatokeskustelussa

Syntyvyyskeskustelun suurin ongelma on se, että argumenteissa ihminen pelkistyy itsekkääksi pelkuriksi ja henkilöityy naiseen. Kyllä kuulemma kaikki oli ennen niin paljon paremmin. Vai toimiko ihminen vain pakon edessä? Mikä ylipäätään on syntyvyyden luonnollinen aste?
DSC_01533

Miksi syntyvyyskeskustelussa puhutaan vain naisista?

Lähes kaikkia lukemiani ja tässäkin jutussa esittelemiäni argumentteja yhdistää se, että niissä puhutaan vain naisista. On totta, että fyysisistä syistä naisen rooli on suurempi käytännön synnyttämisessä, mutta tiettävästi Neitsyt Marian jälkeen kukaan ei ole tullut yksin raskaaksi. Ja Mariankaan olemassaolosta ei ole vedenpitäviä todisteita. Jos puhutaan vain naisista, syntyy kuva, että ongelma on yksin naisten syytä.

Voiko laskenut syntyvyys todella johtua itsekkyydestä?

Itsekkyysargumentti saa minut kiehumaan. Pahimpia kommentteja ovat ne, joissa kohkataan siitä, kuinka naiset haluavat käydä salilla, matkustella ja juoda viiniä. Jälleen kerran kysyn, missä ovat keskustelun potentiaaliset isät. Sitä paitsi ei kai elämä lapsen kanssa niin kurjaa ole, että se estäisi urheilemisen, matkailun ja satunnaisen viininmaistelun. Rahaa kyllä palaa lapseen varmasti paljon, mutta tuskin kukaan laskee menetettyjä viinilaseja vanhemmuutta pohtiessaan.

Eikö lapsen hankinta nimenomaan itseä varten ole itsekästä?

Päätös yrittää saada lapsia – ei hankkia – on henkilökohtainen eikä sitä tarvitse perustella, vaikka etenkin keskustelu ympäristövaikutuksista voi olla aiheellista. En kuitenkaan halua puuttua kenenkään omaan tahtoon tai kehoon. Jos sanotaan, että lapsettomuus yhteiskunnan kannalta on itsekästä, eikö itsekkäämpää ole luoda uusi elämä vain itseä varten? Niinhän ennen tehtiin. Jonkun piti sytyttää päre ja niittää pelto vielä senkin jälkeen, kun jälkipolvet olivat nukkuneet pois.

Ajaako pelko todella primitiivisen halun ohi?

Keskusteluissa on puhuttu myös pelosta. Sanotaan, että kelvoton sukupolvemme pelkää Prisma-elämää eikä varmasti kykene samanlaisiin urotekoihin kuin suuret ikäluokat, jotka nostivat Suomen talouden kasvuun, saivat tarpeeksi lapsia ja viettivät heidän kanssaan enemmän aikaa kuin yksikään sukupolvi ennen ja jälkeen heidän. Pelosta ei ollut tietoakaan. Oikeasti on aika vaikea uskoa, että pelko ajaisi ohi alkukantaisen halun tulla vanhemmaksi. Tunne on henkilökohtainen eikä sitä tarvitse selitellä muille.

Jos syynä on pelko, eikö nimenomaan ennen tarvinnut pelätä koko elämää enemmän?

Pelko on aika huvittava syytös. En missään nimessä vähättele sitä, mitä kukin tuntee, vaan taivastelen yleistä keskustelua, jossa puhutaan itsekkäistä pelkureista, jotka muuten kuulemma juovat vain drinkkejä, käyttävät huumeita ja ovat feministejä. Voi luoja! Jos haluaisi nyt lapsia, olisi kenties vähemmän pelättävää kuin koskaan ennen. Lapsikuolleisuus on äärimmäisen alhainen ja terveydenhuolto huippuluokkaa. Jokaisella aikakaudella on omat ongelmansa, mutta uskon, että aiemmin oli aiheellista pelätä kaikkea ja varsinkin niin isoa asiaa kuin kuolema ja hyväksyä se osaksi elämää, jos mieli saada lapsia.

Miksi vauvakadon syylliseksi nimetään nettikeskusteluissa aina ennemmin ihmisryhmä kuin yhteiskunta?

Julkisten kommenttien perusteella suurimmat syylliset laskeneeseen syntyvyyteen ovat homoseksuaalit, huumeidenkäyttäjät ja feministit. Paitsi että. Homoseksuaalisuus ei ole este saada lapsia, huumeiden käyttäminen ei ole ehkäisykeino eikä feminismi liity siihen, haluaako lapsia vai ei. Ainiin ja hei, näitä kaikkia syyllistettyjä ryhmiä on ollut aina. Että ei ole sellainen moterni keksintö, nykyajan hömpötys. Sosiaalipsykologisesta näkökulmasta katsottuna ihmiselle on tyypillistä syyttää aina tiettyä ihmisryhmää jostakin negatiivisesta tapahtumasta tai kehityksestä. Se on helppoa, sillä oikeaa – tai ainakin oikeampaa – syyllistä ei voi saada nalkkiin. Yhteiskunta on nimittäin vain päällämme leijuva rakenne, josta ei voi ottaa kiinni.

Miksi henkilökohtaisesta ja herkästä aiheesta on yhtäkkiä tullut koko Suomen asia?

On sietämätön ajatus, että ihminen olisi yhtäkkiä tilivelvollinen yhteiskunnalle siitä, miksei halua lapsia. Kiinan syntyvyyden säännöstelyn politiikkaa pidettäneen pöyristyttävänä, joten miksi samaa pitäisi harjoittaa täällä käänteisesti. Olisipa jopa dystooppista ajatella, että naiset pakotettaisiin tavoittelemaan raskautta ja synnyttämään. Eikö tämä kuulosta Handmaid’s Talelta?

Jos yhteiskunta ja poliittiset päätökset ovat syypäitä syntyvyysvajeeseen, mikä on muuttunut?

Kauheuksia, kurjuutta ja hirmutekoja on tapahtunut aina. Ne vain muuttavat muotoaan. Nykyajan yhteiskunnassa on helppo päivitellä aikamme lieveilmiöitä ja syyttää niitä siitä, ettei kukaan uskalla edes haaveilla vanhemmuudesta. Jos yhteiskunnan tuki heikentyy, on luonnollista miettiä, mihin omat voimat riittävät ja haluaako ylipäätään lasta sellaiseen yhteiskuntaan. En kuitenkaan usko, että nykyihminen olisi niin erityisen filosofinen, että kauhukuvat estäisivät lasten saamisen. Silloinkin, kun ei ollut mitään tukea, lapsia syntyi. Toki heitä myös haluttiin nimenomaan siksi, että sosiaaliturva oli hankittava kirjaimellisesti sosiaalisesti lähipiiristä.

Entä jos syntyvyys olikin aiemmin poikkeuksellisen korkea ja nyt on saavutettu perustaso, jota ei vain aiemmin ole voitu kokea?

Koska en ole perehtynyt kattaviin tilastoihin, joudun vain arvailemaan. On varmasti hyvä syy rummuttaa laskenutta syntyvyyttä enkä epäile sen todenmukaisuutta. Sitä vain en ymmärrä, mistä voidaan tietää, mikä on luonnollinen syntyvyyden aste nyt. Toki tiedän, että tilastojen analyysi on vedenpitävää, mutta menneet ajat eivät kerro sitä, mikä olisi luonnollinen taso nyt. Ehkä maailma ja ihmisten henkilökohtainen elämä on muuttunut niin, että uusi aste onkin ihan normaali. Ei ehkä riittävä tulevaisuuden kuluille, mutta luonnollinen ihmisen elolle.

Uskon sen vaikuttavan, että koko tämän vuosituhannen ajan on voinut aidosti päättää omasta kehostaan ja raskaudesta niin ehkäisevästi kuin sen alettua. En kuitenkaan ajattele, että niin sanotut vahingot olisivat pitäneet syntyvyyden aiemmin mukavissa lukemissa, vaan kaikista eniten kyse lienee siitä, että tapa katsoa maailmaa ja elää elämää on muuttunut perusteellisesti, mikä on luonnollista ajan kuluessa. Eihän suurten ikäluokkien synnystä vastannut, sodan käynyt sukupolvikaan toiminut niin kuin aiemmat sukupolvet, jotka laittoivat lapset puuvillatehtaaseen töihin ja syömään pöydän alle.

Minkälaisia ajatuksia vauvakato herättää? Mistä laskenut syntyvyys mielestäsi johtuu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi ulkomailla tuntuu aina siltä, että kaikki on paremmin kuin Suomessa?

Kun asiat ovat tarpeeksi hyvin, on helppo päivitellä sitä, kuinka makoisalta elo tuntuu vain kivenheiton päässä Suomen aluevesirajalta. Syytän ainakin historiaa, kansallistunnetta, matkailumarkkinointia ja henkilökohtaisia ongelmia.
DSC_0056.JPGSen huomasi jo satamassa, kun saavuimme Ruotsiin. Vanhat rakennukset nököttivät horisontissa sumun takana ylväinä ja rauhallisina. Sade oli kastellut asfaltin, työmatkapyöräilijät lipuivat ohitsemme ja autot antoivat tilaa kaikille jalankulkijoille. Oli helpompi hengittää, vaikka olimme saapuneet vain Pohjanlahden toiselle puolelle, emmekä edes tienneet, voisiko reissuamme ylipäätään kutsua ulkomaanmatkaksi. Maailma on nykyisin niin pieni, että naapurimaassa käyminen menee kyllä jo melkein lähimatkailusta.

Yksinkertainen selitys sille, miksi ulkomailla tuntuu siltä, että kaikki on paremmin, on se, että ihminen on lomalla. Ei sen kummempaa, mutta minusta kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös kansallistunteesta, historiasta ja henkilökohtaisista kokemuksista.

Ensinnäkin uskon, että suomalaiset ovat turhan vaatimattomia kotimaansa suhteen. Naapurilla on kaikki aina paremmin niin kotikadulla kuin Pohjanlahden takana. Meillä nyt vain on tällainen Suomi, jossa ainakin on Lappi, joulupukki ja poroja, vähän revontulia ja aika paljon järviä. Epsanjassa on lämmin ja Ruotsissa töitä. On ollut ainakin 70-luvulla. Lontoota, kun puhuu, niin maailma aukeaa.

Vaatimattomuutta selittää myös toinen uskomukseni ulkomaiden paremmuudesta. Veikkaan, ettemme ole vieläkään päässeet aivan kokonaan irti historian ikeestä. Tuskin esimerkiksi ikäpolveni sitä tiedostaa, mutta olen monesti miettinyt, miten sodat ja elo naapurivaltioiden vallan alla on vaikuttanut kansallistunteeseen. On kyllä ollut halu itsenäistyä, mutta sitä en tiedä, onko tarpeeksi halua iloita Suomesta niin, että se näkyisi myös turisteille.

Ennen kaikkea kyse on kai siitä, mitä ihminen itse tuntee. Yhden sydän kuuluu edes hipaisun verran Suomi-neidon uuman ulkopuolelle, kun taas toisen sydämen on Jussi kuokkinut syvälle perisuomalaiseen suohon. En itse muuttaisi Suomesta pois, ja muistan myös ihailla kotikaupunkiani, minkä lisäksi yritän aina nähdä muiden kaupunkien kauneuden. Silti ajattelen, että aidan takana kaikki on paremmin. Isompaa, kauniimpaa, ylväämpää ja loistokkaampaa. Rakennukset, kadut, ihmiset, maisemat ja elämä.

Jos otan esimerkiksi viimeisen matkakohteeni Tukholman ja sitä edeltäneen Hanoin, voin hyvin erottaa mainitut seikat niistä. Tukholmassa rakennukset ja arki tuntuvat jollakin tavalla täyteläisimmiltä kuin kotona. Siltä, että kaikki on mahdollista, myös minulle. Hanoissa ja Pohjois-Vietnamissa elämä ylipäätään tuntui suurelta, jopa ihmeeltä. Oli etuoikeutettu olo, joskaan ei aina positiivisella tavalla. Luonto oli niin valtavan mykistävä, että ymmärsin konkreettisesti, millaiset hirmuvoimat sillä on jo pelkästään siitä, kun näin sumun vierivän alas vuorenrinteitä.

Mitä enemmän paremmuusnäkökulmaa pohdin, sitä kammottavammalta juttuni otsikko kuulostaa. Totuushan on se, että asiat ovat Suomessa maailman mittakaavassa aivan järjettömän hyvin. Niin hyvin, että voimme keskittää energiamme asioihin, joista huolehtiminen ei liity hengen ylläpitämiseen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksesta huolestuminen on täysin aiheellista, mutta sille ei olisi aikaa, jos energia menisi ihan vain selviytymiseen.

On siis vallan helppo tunnelmoida sitä, kuinka ihanalla kaupunkilomalla elämä tuntuu hymyilevän – ovathan rakennukset kauniita, valikoimat kaikissa kaupoissa piskuisen Suomen tarjontaa laajempia ja arki juhlantuntuista ympäröivän maailman ollessa täysin uusi. Silloin ummistaa silmänsä katukuvaan kiinnittyneeltä köyhyydeltä, ahdingolta ja epätasa-arvolta, sillä niitä ei yksinkertaisesti tarvitse huomioida lomalla, joka on kaukana arjen ajatuksista. Tarvitsemisella tarkoitan sitä, että maailmantuska lienee kaukana ihmisestä, jonka paatti tai pilotti on kuljettanut kauas kotipesästä. Minunkin suurimmat murheeni Tukholmassa olivat aikainen aamuherätys, väkisin syöty munaleipä ja heikko vegaaninen ruokatarjonta. Että en ihan voinut maailmanlaajuista avustusjärjestöä pyytää apuun.

Olipa oma maa sitten mustikka tai mansikka ärsyttävän sanonnan mukaan, tärkeintä on ymmärtää, että hyvä ja turvallinen elämä itsessään on jo sitä, että jokin on ’paremmin’ kuin muualla.

Tuntuuko sinustakin siltä, että asiat ovat ulkomailla paremmin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Aikuisten aikuinen lapsi

Some on täynnä vanhemmuusblogeja, mutta kukaan ei taida pitää julkista päiväkirjaa siitä, millaista on olla aikuiseksi kasvaneen lapsen vanhempi. Eikä kovin monella lapsellakaan ole siitä sanottavaa, vaikka pinnan alla voi kuplia. Ei ole aina helppoa olla aikuisten aikuinen lapsi.
DSC_0079.JPGÄiti soitti kysyäkseen, jännittääkö tuleva lääkärikäynti. Jännittihän se todella paljon, mutten ehtinyt jutella kuin Salkkareiden mainoskatkon ajan. Lopetin puhelun aika tylysti. Tuli paha mieli ihan niin kuin äidillekin vähän aikaa sitten hänen lopettaessaan puhelumme turhan nopeasti. Aikuisena lapsena täytyy tasapainoilla oman arjen ja vanhempien elämän välissä. Kukaan ei vaadi mitään, mutta silti tuntuu, että vaatimuksia tulee joka suunnasta. On huolehdittava ja huomioitava. Joskus olisi helpompi herätä karvatossut jalassa Barbie-lakanoista ja kömpiä aamukaakaolle.

Vanhemmuussuhde kestää yleensä läpi vanhempien elämän – jos hyvin käy. Sinä aikana voisi kuvitella, että elämää hallitseva huoli olisi vain vanhempien yksinoikeus. Olisikin. Olen jatkuvasti huolissani kaikesta, myös vanhemmistani. Huolettaa, ajaako isä kolarin, pääsevätkö he yöllä turvallisesti kotiinsa ja onko päivä sujunut hyvin. Äiti muistuttaa toisinaan siitä, että he olivat täällä ennen minua. He pärjäsivät reilut 31 vuotta ilman, että minä olin vahtimassa. Kai se kuuluu luonteeseeni ja liittyy tämän jutun aiheeseen siten, että pahempaa on luvassa, kun me kaikki vanhenemme. Kun joskus on aika siirtyä vanhainkotiin, saatan päsmäröidä sielläkin. Onko siellä myrkkyhoitajia? Vaihdetaanko vaipat tarpeeksi usein? Onko kanttiinitili kunnossa?

Elän toistaiseksi vielä aikaa, jolloin voin tarvittaessa heittäytyä itse lapseksi. Vanhempani ovat keski-ikäisiä, terveitä, kävelevät kahdella jalalla ja jaksavat päivän läpi ilman unia. En voi kuitenkaan olla huomaamatta, miten ikä vaikuttaa. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän pieniä vaivoja tulee. Ja tämä on vasta alkusoittoa, ihmiselämän luonnollista kiertokulkua.

On koskettavaa nähdä, miten lapsi on aina lapsi vanhemmalleen, olipa ikää kuinka paljon tahansa. Vanhemmat ohjeistavat ja neuvovat, vaikka kaikkeen ei voi nokkaansa tunkea. Äitini puhui äitienpäivähaastattelussaan siitä, miten vanhemmuussuhde muuttuu, kun molemmille kertyy ikää. Haluaisi kysellä ja tivata, mutta kaikkeen – jos mihinkään – ei voi puuttua. Samoin lapsena täytyy vetää jokin raja uteluun. On myös helpompi olla, kun ei tiedä kaikkea, vaikka oikeasti ihan jokaisen olisi syytä puhua asiat halki, ennen kuin on liian myöhäistä.

Harva joutuu tai voi valmistautua vanhempansa kuolemaan, mutta siitä selviäminen nähdään silti itsestäänselvyytenä. Niin se tavallaan onkin, sillä kai se on koodattu ihmiseen. Vanhemman kuolema on helpompi käsitellä kuin lapsen. Ehkä siksi tuntuukin siltä, ettei vanhemman kuolemaa saisi yleisesti pelätä. Mutta entä jos se pelottaa ihan hirveästi ja tuntuu jo etukäteen siltä, ettei pärjää ilman vanhempiaan? Mitä sitten tapahtuu, kun tällä planeetalla on ihan oikeasti pärjättävä ilman vanhempiaan? Minusta kyse ei ole siitä, ettei olisi itsenäinen, vaan siitä, kuinka pahalta tuntuu, kun elämän pisin ihmissuhde päättyy. Mitä jää jäljelle, kun niitä, jotka minut loivat, ei enää ole? Näiden asioiden äärellä on jokainen lapsi.

Aina vanhempi ei katoa fyysisesti, vaan ainoastaan henkisesti. Tukahdun siitä ajatuksesta, että vanhempani muuttuisivat muumioiksi. Olisivat fyysisesti läsnä, katsoisivat lasittunein silmin ja huonosti hengittäen minua. Tämän asian äärellä olin, kun äitini oli vaarassa halvaantua leikkauksessa. Mitä jos jäljellä olisi ollut enää kuori ja silmänräpytyksiä? Miten minun äitini voisi olla äiti puhumatta mitään? Sydäntä raastavaa on se, että näin voi käydä, eikä murehtiminen etukäteen auta. Niin hullua kuin se onkin, olisi vanhempi silti vanhempi, vaikka hän ei enää voisi kuiskata edes lapsensa nimeä.

On helppoa hurskastella näin tunteikkaan aiheen äärellä. Olen aina valmis auttamaan vanhempiani ja tiedostan myös, että avun määrä kasvaa meidän kaikkien vanhetessa. Ja se tulee aiheuttamaan fyysistä kuormitusta minullekin, sillä en ole ikuisesti jaksava kolmekymppinen tai elinvoimainen nelikymppinen. On jaksettava, vaikka oma pumppu ja sappi kramppaisi.

Kauniista ajatuksistani huolimatta olen kuitenkin valmis työntämään vanhempani vanhainkotiin, kun sen aika on. Saako tätä edes sanoa ääneen? Ajatus siitä, että he asuisivat harmaahapsina luonamme, on kauhistuttava ja johtaisi väistämättä eroon. Että oikein neljän aikuisen kommuuni, jossa kahdella on ehkä vaipat! Kauaksi on tultu entisajoista, jolloin läheisten kotihoitaminen oli tavallista. Tosin ennen kaikkea siksi, ettei muuta mahdollisuutta tai varaa laitoshoitoon ollut.

Kuten sanoin, vanhemmuussuhde kestää läpi elämän. Jos siis käy hyvin. Ja niin kauan kuin on hyvin, on siitä oltava onnellinen. Vanhempani sanovat usein murheen äärellä, että pääasia on se, että me olemme täällä. Niin kauan kuin niin on, on turha murehtia tulevaa. Elämä pelaa kiertokulkunsa yleensä reilusti.

Me olemme täällä. Elossa.

Millaista sinusta on olla aikuisten aikuinen lapsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tällaisina minä näen menneet vuosikymmenet

Olen historiafani. Nautin suunnattomasti siitä, kun mietin, millaista ennen ihan oikeasti oli, mutta mielikuvissani menneet vuosikymmenet ovat värittyneet tietynlaisiksi. Olisipa aikakone!
DSC_0105Aika on kiinnostava käsite. Tieteen näkökulmasta se ei minua inspiroi, mutta ihmiselämän mittakaavassa kyllä. Mikä vaikuttaa siihen, millaisena jonkin vuosikymmenen muistaa? Miksi se muuttuu puheissa ja muistikuvissa tietynlaiseksi? Miksi ja miten jokin yksityiskohta tai teema alkaa leimata yhtä ajanjaksoa? Mitä esiin nostetun tunnuspiirteen taakse jää?

Olen tähän mennessä elänyt kolmella vuosikymmenellä, joista viimeisintä tuntuu olevan vaikea edes tunnistaa vuosikymmeneksi, mutta niin vain elämme 2010-lukua. Koko uusi vuosituhat tuntuu yhtenäiseltä puurolta, vaikka nykyhetkestä katsottuna voi tietysti erottaa vuosituhannen alun leimallisia piirteitä, jotka tuntuvat kulahtaneilta ja huvittavilta. Itse asiassa nythän puhutaan nollarityylistä, kun kasari ja ysäri siirtyvät pian jo museoon. Tyylillä tarkoitan itse koko ihmiselämää: tapaa elää arkea, ilmaista itseä ja reagoida päivänpolttaviin tapahtumiin.

Näen mielikuvissani viimeiset sata vuotta väreinä, rakennuksina ja tapahtumina. Kahdeksan vuosikymmentä on täytynyt opetella historiankirjoista, viimeiset kolme perustuvat muistiini, vaikka ei yhdeksänkymmentäluku niin kirkkaasti ole piirtynyt enää mieleeni – rakennettuja lumilinnoja, Barbie-leikkejä ja ensimmäistä kouluaamua lukuun ottamatta.

1910:  Aika mitäänsanomaton vuosikymmen. Ajattelen 1910-luvun kohdalla vain Titanicia ja ensimmäistä maailmansotaa, joka ei ollut Suomen kannalta järin kiinnostava. Mietin vuosikymmenten kohdalla myös sitä, kuinka vanhat ihmiset silloin kuolivat. Elinikä toki oli lyhyt, mutta jos kävi tuuri ja eli vanhaksi, saattoi olla syntynyt 1800-luvun alussa. Hullua!

1920: Ajattelen jostakin syystä charlestonia, yleistä seuratanssia. Enpä tosin tiedä, tanssittiinko sitä Suomessa tai Tampereella. Tuntuu siltä, että ihmiset pyykkäsivät pirteissään ja häätivät rottia kellareista. Ehkä rikkailla oli aikaa muuhun. Isoisäni syntyivät 1920-luvulla. Mitähän 20-luvun lapset puuhasivat?

1930: Isoäitini syntyivät. Toinen Pirkanmaalla, toinen Pohjanmaalla. Kaupunkikoti ja maalaistalo. Niukkuutta ja vaaniva, poliittinen uhka. Toinen pakeni pommituksia ja toinen kylvi lannalla perunamaata sen mitä pystyi. Surua ja kuolemaa.

1940: En pysty ajattelemaan kuin sotaa, mikä on ymmärrettävää, mutta myös harmillista. Mitä 1940-luvusta jää kertomatta? Mikä leimasi sodan ulkopuolella ihmisten arkea? Oliko elämää ilman sotaa?

1950: Ei merkittäviä ajatuksia tai yhtymäkohtia. Jälleenrakennusta ja työtä, oletan. Markku Pölösen Oma maa (2018) kertoo muuten sotien jälkeisestä ajasta, mutta minusta kuvaus ei ole erityisen onnistunut visuaalisesti kauniista kuoresta huolimatta. En tosin ole oikea ihminen arvioimaan sen todenperäisyyttä.

1960: Vanhempani syntyivät. Näen puutaloja, erikokoisia ja -värisiä. Hiekkatien, kiskot ja rautatien tuoksun. Maalaiskylän, jossa ei tapahdu mitään vielä moneen vuosikymmeneen ja Tampereen, jonka puutalot saavat väistyä korkeiden, sinivalkoisten kerrostalojen tieltä. Niiden, jotka nytkin näen ikkunastani. Miten maisema saattoi olla niin sama liki 60 vuotta sitten?

1970: Nuoruus ja raikkaus. Ensimmäiset merkit uudesta ajasta. Yleistyneet ajokortit ja Suomeenkin rantautunut uudenlainen nuorisokulttuuri. Elementtitaloja ja massalaatikkokerrostaloja. Vauhdilla nousevia lähiöitä ja Ruotsin-matkoja. Osa ei koskaan palannut. Ne, jotka ovat saattaneet jo unohtaa suomen kielen.

1980: Näen 80-luvun värikkäänä ja vauhdikkaana kiihtyvänä pyöränä, jota tuntuu olevan mahdoton pysäyttää. Keltaisesta tai valkoisesta tiilestä rakennetut omakotitalot. Kellertävät kuvioparketit ja kierreportaat. Saunalihapiirakat ja sketsiohjelmat. Turtlesit ja He-Manit. My Little Ponyt. Ja jossakin kulman takana odottava taloudellinen loppurysäys. Alamäki.

1990: Minun vuosikymmeneni. En muista lama-ajasta, sillä sen näkyvimmät vaikutukset olivat jo hälvenneet, kun minun muistini alkaa. Eivätkä huolet koskettaneet lasta. Asuinpaikkamme viereen rakennettiin iso Prisma ja niin meidän perheestä tuli S-ryhmäläisiä. Sanoimme heipat Turtolan Citymarketille. Kaikki perheet olivat joko S- tai K-perheitä. Kun valinta oli tehty, sitä ei vaihdettu kovin helposti.

2000: Muistan hyvin, kun vuosituhat vaihtui. Taivaalla näkyi kuulemma Mars, sanoi naapurissa kyläillyt valokuvaaja. Äiti oli ostanut minulle ja serkulleni lastenskumppaa ja Jasmin-elokuvan. Vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen menikin leikkiessä ja Tiimarissa ostoksilla. Digiaikakausi teki tuloaan, ja meillekin ostettiin ensimmäinen tietokone. Harmaa Fujitsu Siemens. Elämässä oli sopivasti elektroniikkaa, mutta myös paperia. Huolettomuutta, vakautta ja uskoa tulevaan.

2010: Minusta tuli aikuinen. Arjen vuosikymmen. Teknologian ja somen vuosikymmen. Paineita, mutta rajattomasti mahdollisuuksia. Kaupunkiin nousevat pilvenpiirtäjät. Ilmastohuolet ja uudet ruokavaliot. Arki, jota kutsumme elämäksi. Arki, josta 100 tai edes 20 vuotta sitten ei voitu edes haaveilla. Mutta kuinka arvokasta aikaa tämä on?

Millaisina näet menneet vuosikymmenet? Mitkä seikat vaikuttavat muistikuviisi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Valvooko isoveli ihan turhaan?

Tämänkin päivän piti sitten koittaa. Että alkaa taas näköradiosta tulvia uuden Big Brother -kauden jaksoja ihan päivittäin, interwebissä oikein 24 tuntia vuorokaudessa. Eikö isovelitosi-tv-hömpötyksen ajan pitänyt olla jo ohi?
DSC_0151.JPGEi varmaan pitäisi tunnustaa heti alkuun sitä, että itsehän en ole koskaan katsonut minuuttiakaan Big Brother -sarjaa, jota seuraavaksi aion parjata. Tai ainakin kyseenalaistaa ja kummastella. En myöskään kuvittele heikon BB-historiani olevan meriitti enkä odota siitä mitalia.

Suhtaudun vuosina 2005–2014 MTV:llä pyörineeseen ja tänään Jimillä ja Ruudussa alkavaan, uudestisyntyneeseen sarjaan nihkeästi siksi, etten ymmärrä, mikä siinä viehättää katsojia. Toki ilmiötä voi ruotia keittiöpsykologian avuin tai ihan tutkijoiden sanomien perusteella, mutta tuntuisi silti typerältä olettaa, että se, mikä on tutkitusti totta, aina toteutuisi. Emmehän me ole pelihahmoja, osallistuja ovat. Vai onko yleisökin osa tarinaa?

Tietysti on. Jotta Big Brotherin kaltaisista ohjelmista tulee kiinnostavia, täytyy siitä tehdä ilmiö ja puheenaihe, mikä jää yleisön ja median vastuulle. Kun Big Brother 24/7 pyöri vuosia sitten tv:ssä, nosti se taatusti jo ennestään suositun sarjan arvoa, kun suoratoistopalveluiden loputtomaan saatavuuteen tottumaton yleisö sai kerrankin ahmia. Ihan tauotta. Jatkuvuus on koukuttavaa ja tekee kyltymättömäksi. Nähtäväksi jää tällä kierroksella, kuinka sarjan idea lähtee lentoon vuosien tauon jälkeen, vaikka BB:tä voinee pitää jo tosi-tv-klassikkona ja genren uranuurtajana.

Koukuttavuusnäkökulmaa enemmän ihmettelen sitä, miksi sarjan osallistujista tulee vielä kaiken päälle julkkiksia. Ymmärränhän minä sen teoriassa ja käytännössäkin tiedän, miten niin käy. Selitys on sama kuin sarjan viehätyksessä. Yleisö samastuu lähelle tuleviin, tavallisiin hahmoihin ja viettää virtuaalisesti, joskin yksipuoleisesti, aikaa heidän kanssaan. Sympaattisuus sulattaa sydämen ja kärkkäys kiristää sopivan kutkuttavasti hermoja. Yleisö luo julkisuudenhenkilöt. Vähän kuin rakentaisi robotin, joka ottaakin vallan. Sen jälkeen voikin marista nettilehtien kommenttikentissä niin sanotuista turhista julkkiksista kertovista uutisista.

Yleisön roolia kiinnostavampi osa on kilpailijalla. En koskaan lähtisi mukaan touhuun – eikä kaltaistani narisijaa valittaisi edes hämmentämään soppaa – mutta on myönnettävä, että ajatus reaaliaikaisesta ja oikeasta ihmiskokeesta on kiinnostava. Big Brother on tosielämän Sims-peli, jossa hahmoilla on oma tahto, mutta peliä ohjaa suunnitellusti ja vaivihkaa jokin näkymätön voima eli tuotantoyhtiö. Tuntuu samaan aikaan sekä kiehtovalta että ahdistavalta olla suljettuna taloon, jossa kaikki on näennäisesti ihan tavallista, vaikka mitään normaalia touhussa ei olekaan. Ilta-Sanomien toimittaja Wilma Ruohisto vietti Kauppakeskus Rediin rakennetussa BB-talossa vuorokauden, ja hänen kirjoituksensa (IS.fi 29.8.2019) antaa hyviä näkökulmia kilpailijan rooliin.

Big Brother on silti mielestäni yhtä kulunut ihmiskoe kuin psykologian tunneilta tutut Pavlovin koirat. Aikansa eläneitä kumpikin, mutta silti niin käyttökelpoisia ideoita, että pysyvät pinnalla aina ihmeen kaupalla, kun joku keksii ne esiin ottaa. Joku voisi kai puhua nerokkaista konsepteista.

Eikö isoveli siis valvo ihan turhaan? Kyllä valvoo kaikista kiehtovuusnäkökulmista huolimatta, mutta sen on valvottava, koska rahavirrat pyörivät mukavasti samalla, kun pitää porukkaa silmällä.

Big Brother Suomi alkaa 1.9.2019 Jimillä ja Ruudussa.

Minkälaisia ajatuksia Big Brother herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa