Matkakirjoittajan muistilista vastuusta valintoihin

Vaikka tämän jutun kuvissa näkyy Pohjois-Vietnamissa sijaitsevan Sapan kaupunkia reunustava vuoristo, kirjoitan parhaillaan postausta Islannista. Matkustaminen ei koskaan ole ekoteko, ja se on hyvä muistaa matkailusta puhuessa. Kokosin reissuhulinoissa yhteen ajatuksia, joita jokaisen kirjoittajan olisi hyvä pohtia, kun käsittelee matkailua julkisesti, olipa se sitten blogiteksti, mainos tai matkareportaasi.
sapa_rakennussapa_näköalasapa_maisemasapa_voimalinjasapa_kahvilasapa_juomasapa_palmuMatkajutuissa kyse on mielestäni ennen kaikkea vastuusta, kuten matkailussa ylipäätään. Ympäristövastuullisinta olisi tietysti olla matkustamatta yhtään mihinkään, mutta jos toiseen maahan on päättänyt lähteä, on siellä syytä käyttäytyä vastuullisesti niin taloudellisesta, sosiaalisesta kuin ympäristöllisestä näkökulmasta.

Kun on saapunut paikan päälle, on ensimmäinen tehtävä tietysti kunnioittaa paikallisia sääntöjä. Jos esimerkiksi kirkossa on kuvauskielto, ei siellä ole tarpeen kuvata. Jos henkilö tai jokin ihmisryhmä ei halua tulla kuvatuksi, on sitä suotavaa kunnioittaa. Turististatus ei oikeuta typerää käyttäytymistä, ja myös salakuvaaminen on älytöntä, eikä se minusta ole hyväksyttävää missään tilanteessa. Julkisilla paikoilla saa kuvata, mutta kannattaa aina pohtia, missä tilanteessa se on oikeasti soveliasta.

Saatan olla turhan tiukkapipoinen, mutta vältän myös löytää-verbin käyttämistä matkajutuissa. Kuten ei löytöretkienkään aikaan, ei paikan päällä ole mikään hukassa, eli sitä ei voi löytää. Lisäksi löytää-verbi assosioi ainakin minun mielessäni vahvasti kolonialismiin, vaikka monet varmasti löytämisestä puhuessaan tarkoittavan vain sitä, että jokin on heille uutta.

Kuvaviestejä kaukomailta

Tekstiä suurempi rooli on kuvilla, sillä vaikka yhtä lailla tekstiin voi kätkeä piilomerkityksiä ja tulla sanoneeksi jotakin stereotypioita ylläpitävää, ovat kuvat tekstiä varomattomampia. Kuvan sanomaan vaikuttavat siinä näkyvät ihmiset, kuvakulma, kuvauspaikka ja värimaailma. Jokaisen kohdalla kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitä niillä haluaa sanoa ja minkälaista tarinaa niillä haluaa kohteesta kertoa. Kuva on aina valinta, kehys ja metonymia paikasta.

Olen kuvannut tämän jutun otokset Vietnamissa ilman sen suurempia tarkoitusperiä tai pohtimista, ja jälkikäteen niiden katsominen onkin innostanut tutkimaan tarkemmin tekemiäni valintoja. Ne korostuvat erityisesti silloin, jos kuvat julkaisee. Vastuu kasvaa ja tulkintatapojen kirjo tulee esiin, kun kuvia katsoo yhä useampi ihminen. Vaikken ole mielestäni kuvatessani lomamatkalla tehnyt valintoja, on julkaisu aina valinta ja siksi on aiheellista miettiä, mitä kuva viestii.

Kun neljä vuotta myöhemmin katson ottamiani kuvia, joista valitsin tarkoituksella tietyt esimerkkiotokset, havaitsen selvästi näkökulmat, joista Vietnamia voisi käsitellä. Olen ikuistanut hylätyn kahvilan, mieheni seisomassa vuorilla, auringon siivilöimät riisiterassit ja vuoret, kahvilan parvekkeen, oranssin drinkin ja humisevan palmupuun. Ihmisiäkin kuvasin paljon, mutta minun valintani on olla julkaisematta heistä kuvia, sillä he eivät ole halunneet blogiini.

Kertooko hylätty kahvila rapistumisesta? Yrittääkö se viestiä jonkinlaisesta huonommuudesta vai onko se ikuistettu siksi, että se näyttää jopa aavemaiselta? Miksi se viehättää?

Onko mies maailmanomistaja seisoessaan kaukomaiden vuoristossa? Onko hän muita ylempänä? Vai onko hän vain piskuinen yksilö vieraassa paikassa?

Ovatko riisiterassit kuvaamista varten? Miksi toisten elinkeinoa täytyisi kuvata? Onko edes hyvä asia, että terassit ovat täynnä vettä?

Miksi kaukomailla kukkaruukut ovat kuvaamisen arvoisia? Nähdäänkö vieraassa paikassa pienetkin asiat erityisen viehättävinä? Mistä se kertoo?

Ovatko Vietnamin-lomat vain juomista varten? Mihin jäi upea, vanha kulttuuri? Onko Vietnam rantakohde? Ovatko palmut ainoita ikuistamisen arvoisia luontokappaleita maassa?

Vaikka tämän jutun kuvat on otettu Vietnamissa, olen joutunut pohtimaan samanlaisia valintoja myös ollessani parasta aikaa Islannissa. Matkakirjoittamisen etiikka ei siis liity vain sellaisiin paikkoihin, joissa esimerkiksi ihmiset ovat stereotyyppisesti erinäköisiä kuin kotipuolessa, ilmasto päinvastainen tai yhteiskuntarakenne tyystin toisenlainen.

Matkajuttujen pohtimista ei myöskään kannata jättää vain ulkomaille, vaan yhtä lailla se on ajankohtainen aihe koti-Suomessa. Kuinka totuudenmukainen Suomen brändi on, jos se esitetään vain Lappina? Jos autioitunutta maaseutua kuvataan aina Pohjanmaalla tai Itä-Suomessa, päättääkö se tietyn maakunnan kohtalon jo ennakkoon? Onko Tampere yksi iso mustamakkara? Entä Kainuu tyhjä muuttotappiolandia? Onko Kaakkois-Suomi vain venäläisten Lidl-pyhiinvaelluskohde?

Virtuaalimatkailusta ekopelastus?

Viimeinen pohdinnanaihe on se, kannattaako matkajuttuja ylipäätään tehdä. Oikeastaanhan sen pitäisi olla aivan ensimmäinen tilinteko, mutta koska matkajuttuja joka tapauksessa kirjoitetaan, kannattaa ne käydä läpi huolella niin tekovaiheessa kuin jälkikäteen. On myös suotavaa pohtia omia tarkoitusperiä ja tavoitteita matkakirjoittamisessa.

Sanoisin, että matkailun kasvaminen ja digitalisaatio ovat vieneet matkajutuilta koko kansaa koskevan kulttuurisivistämisen velvoitteen, vaikka edelleen laadukkaasti tehty matkajuttu, mielellään matkailujournalismin pelisäännöin rakennettu, on parhaimmillaan silmiä avaava yhteiskunnan tilaan ja matkailun peruskysymyksiin kantaa ottava kattava esittely paikasta. Aika paljon vaadittu yhdeltä jutulta, mutta se on mielestäni paikallaan aikana, jolloin kuvaräpsäisyt ja kylpyläesittelyt ovat menettäneet merkityksensä, sillä jo yksi Googlen kuvahaku vie virtuaalimatkalle toiseen maanosaan.

Koska matkailija ja matkustamisesta kirjoittava joutuu väistämättä käsittelemään myös ekologisuutta ja vastaamaan siitä, ei virtuaalimatkailu itse asiassa kuulosta yhtään hullummalta. Se toki tarkoittaa, että jonkun paikassa on käytävä, jotta muut voivat katsoa sitä. Tällöin vastuu kaikista kysymyksistä kasaantuu vain yhden harteille, ja yleensä, kun näin käy,  lähennellään jo aika vaarallista tilannetta ja yksipuolista kehystämistä.

Vaikka digitalisaatio räjähtäisi moninkertaisiin mittasuhteisiin nykyiseen verrattuna, ei ihmisen tarve kokea itse asioita kuole koskaan. Ja silloin ei paljon lohduta, että joku tamperelainen bloggaaja on käynyt Vietnamissa juomassa appelsiinimehua Catcatin ylängöillä ja katsellut vettä tihkuvia riisiterasseja.

Minkälaisia valintoja tai pohdintoja teet kirjoittaessasi reissusta tai ottaessasi kohteessa kuvia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Lapsi tuntemattoman kanssa – tuhoutuuko yhteiskunta?

Keväällä se tapahtuu! Kansan syviä rivejä järkyttänyt kumppanuusvanhemmuusohjelma saapuu näköradioiden ruutuihin kauhistuttamaan olohuoneita. Tuhoutuuko perinteinen perhemalli? Alkaako ohjelman jälkeen päämäärätön lastenhankinta satunnaisten ohikulkijoiden kanssa?
DSC_0014Kuvituskuva.

Kumppanuusvanhemmuudella (co-parenting) tarkoitetaan lapsen toivomista toisen samassa tilanteessa olevan aikuisen kanssa, mutta osapuolten välillä ei lähtökohtaisesti ole rakkaussuhdetta eivätkä he välttämättä asu yhdessä.

Nelosella ja Ruudussa esitettävä ohjelma perustuu israelilaiseen formaattiin Pregnant & Platonic, josta myös BBC on tehnyt oman versionsa. Suomessa ohjelmayhtiö julkaisee kevään 2020 aikana osallistujat, joiden vanhemmuustaivalta sarja seuraa. Tiettävästi ohjelman suomenkielinen työnimi on ollut Lapsi tuntemattoman kanssa, mutta lopullista nimeä ei ole vielä julkaistu.

Kun kumppanuusvanhemmuusohjelmasta julkaistiin ensimmäiset tiedotteet vuonna 2017, olivat reaktiot sellaisia kuin saattaa odottaa Ilta-Sanomien nettijutussa (28.12.2017).

”Eiks parittaminen ole Suomessa kiellettyä ja kuitenkin telkassa pyörii useampia paritusohjelmia.”

”Erittäin tuomittavaa.”

”Kyllä on tyhmää ja edesvastuutonta. Lapsesta pitää huolehtia aikuisuuteen asti ja siihen tarvitaan muutakin kuin kumppanuutta. Entä huoltajuuskiistat, niitäkin varmasti tulee. Toivottavasti hakijoita ei tule.”

On tavallaan aika suloista, kuinka kommenteissa toistuu ajatus siitä, että esiin nostetut ongelmat katoaisivat, jos vanhempien välillä olisi rakkaussuhde. Yksikään mahdollinen perhemalli ei poista ongelmia, joita perhe voi kohdata. Huvittavaa on myös se, että eniten mediassa ovat esillä perinteiset perhemallit ja niitä koskevat – myös surulliset – uutiset, joten minkäänlaiseen loogiseen päättelyketjuun ei mahdu ajatus siitä, että vanhempien keskinäiseen rakkauteen perustuva ydinperhe olisi vanhemmuusongelmien ulkopuolella, itse asiassa päinvastoin.

Eräs kommentoija tiivisti hyvin keskustelun ongelman:

”Kaikki totutusta poikkeava ei automaattisesti ole pahaa. Lapsia eivät vahingoita erilaiset perhemallit, vaan vanhempien välinpitämättömyys, mielenterveys- ja päihdeongelmat. Jostakin syystä nuo jälkimmäiset vaan eivät herätä ihmisissä mitään tunnekuohuja.”

Suurin syy sille, miksi kumppanuusvanhemmuus ravistelee televisioruutuja, on se, että ohjelma koettelee perinteisiä arvoja, ja kun niin tapahtuu, kokevat jotkut omat elämänvalintansa uhatuiksi. Siitäkin huolimatta, ettei katsojia pakoteta kumppanuusvanhemmuuteen eikä siitä tehtävä ohjelma tarkoita sitä, että perinteinen perhemalli olisi huono.

Saman reaktion sai aikaan Ensitreffit alttarilla, joka saapui Suomen televisioon järkyttämään avioliittoarvoja vuonna 2015. Ei mennyt avioliittoinstituutio puihin, eivät nousseet erotilastot, ja kaikki halukkaat pääsevät edelleen naimisiin.

Nelosen kumppanuusvanhemmuusohjelman pääidea on lapsettomuuden kipeys, ei se, että lapsi hankitaan tuntemattoman kanssa, vaikka niin tapahtuu. Näkökulma on koskettava ja tarjoaa muillekin kuin kumppanuusvanhemmuudesta kiinnostuneille katsojille samastumispinnan. Lapsettomuus on universaalia parisuhde- tai perhemalliin katsomatta, ja siksi siitä käytävä avoin keskustelu on ainoastaan tervetullutta.

Minkälaisia ajatuksia kumppanuusvanhemmuus herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Jos olisin miljonääri

Mietin toisinaan, miltä tuntuisi voittaa lotossa tai itse asiassa Eurojackpotissa, sillä lottohan ei välttämättä miljonääriksi tee. Vaikka kuinka olisi tyytyväinen nykyhetkeen, harva välttyy pohtimasta sitä, mitä tekisi, kun voisi tehdä mitä vain.
miljonääriOn eri asia rikastua työnteolla tai sitä muistuttavalla toiminnalla kuin pikavoitolla. Kummastakaan en toistaiseksi tiedä mitään, mutta niiden eron näen selvästi. Ensimmäinen on tietoista toimintaa ja toinen tulee yllättäen ja yleensä pään sekoittaen.

Jotta osaisin varautua jättipottiin, haluaisin tietää, lähtisikö elämä ihan lapasesta. Todennäköisesti ainakin hetkeksi, vaikka kuinka tuntisi olevansa jalat maassa. Saattaisin yöpyä viikkoja hotellissa, vuokrata saunalautan koko kesäksi tai ehkä oman paatin kapteenin kera. En Karibialta, vaan Näsijärveltä. Vai riittäisikö sekään?

Remontoisin kylpyhuoneen niin, että siellä ollessa kuuluisi aina sademetsän ääniä vesiputouksen kohinalla maustettuna. Viimeksi, kun kävin suihkussa, kuului vain yläkerran lapsien rääkyminen ja edellisessä asunnossa naapuriparin kuksiminen. (Lottovoitto tosin olla kuulematta jälkimmäistä nykyään.)

Ostaisin asunnon, jonka vuoraisin akustiikkalevyillä niin, ettei kukaan voisi koskaan valittaa mistään. Ei puheensorinasta, musiikista tai pesukoneen jyrinästä. Meille ei tosin nytkään ole niistä valitettu, joten kaikki on kai aika hyvin.

Palkkaisin personal trainerin ja siivoojan. Nämä voi tehdä huomattavasti pienemmälläkin rahalla ja periaatteessa myös nykyään todellisessa elämässäni, mutta kyse on siitä, mihin mammonansa haluaa sijoittaa. Rehkin mieluummin yksin ja tartun moppiin itse kuin maksan siitä jollekin. Jos rahalla ei olisi enää roolia elämässäni, voisin ostaa enemmän elämää helpottavia palveluita. Olisko arki silloin kuitenkaan enää elämisen arvoista? Vai onko arjen arvo kiinni tavallisissa puuhissa?

Perustaisin viestintätoimiston, jolla ei olisi mitään paineita tuloksen tekemisestä. Täydellistä! Yrittämistä ilman, että yrittää. Tässäpä varmasti syy, miksi täytyy haaveilla lottovoitosta eikä muuten rikastumisesta.

On aina yhtä jaloa nostaa lottovoitosta puhuessa hyväntekeväisyyskortti esiin ajatuksella ”ostaisin vain tarpeellista ja lahjoittaisin loput hyväntekeväisyyteen”. Niinkö todella? Höpöhöpö sanon minä! Hyväntekeväisyyden tekeminen ei ole helppoa tai yksioikoista, mutta on tervettä ja jopa suotavaa, että miettii tapoja auttaa. Minä päätyisin todennäköisesti jonkinlaiseen omaan järjestöön, jotta voisin olla varma mihin tarkoituksiin ja kenelle apuun tarkoitettu raha menee.

Lottovoitossa kyse on ennen kaikkea onnesta. Tekeekö voitto onnelliseksi? Minusta on hevonkukkua sanoa, että ei tekisi tai että onni olisi muissa asioissa. On tietysti selvää, että elämä yksin tai ilman jonkin asteista perusterveyttä olisi kurjaa, mutta sitä tosiasiaa ei kukaan pääse pakoon, etteikö raha helpottaisi elämää ja siten toisi ihan aitoa onnea.  Vastaavasti rahattomuus ei välttämättä tarkoita epäonnea, mutta ainakin järjestelykysymyksiä ja luopumista se vaatii.

Rahan suhteen jokaisen itse päätettäväksi jää, mikä on sopivasti, saipa jättipottia tai ei. Ja kuten on nähty, on käsitys riittävistä varoista todellakin laaja. Jonkun menoihin ei jättivoittokaan riitä, toinen tyytyy siihen, että saa Keno-kupongin sisään.

Mitä sinä tekisit lottovoitolla ihan oikeasti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näistä asioista sain hyvän mielen vuonna 2019

Kerroin jo pari viikkoa sitten, mistä pahoitin mieleni viime vuonna. Sain loistavan kommentin, jossa kummasteltiin sitä, miksi esiin nousee aina mielensäpahoittaminen, kun yhtä tärkeää on mielensähyvittäminen. Tässä tulevatkin aiheet, joista sain hyvän mielen vuonna 2019!
thought-2123970_1920Kuva: Pixabay

Monimuotoista elämää näyttävät some-kanavat

Luin juuri Helsingin Sanomien jutun (2.1.2020) Kaksi äitiä ja kaksoset  -Youtube-kanavapariskunnasta Ellasta ja Susannasta, joiden videoblogia seuraan säännöllisesti. Ihanan aurinkoinen artikkeli tavallisesta perheestä muistutti minua siitä, mikä Youtubessa tai missä tahansa muussa some-kanavassa on niin mahtavaa: elämän monimuotoisuus. En viittaa tällä vain sateenkaariperheisiin, vaan ihan kaikenlaiseen arkeen ja tapaan olla ihminen. Siksi seuraan paljon sisältöjä, jotka eivät millään tavalla linkity omaan elämääni, kuten perheellisiä, aivan eri-ikäisiä ja tyystin toisenlaisissa ammateissa työskenteleviä ihmisiä.

Minusta olisi tervettä, että kaikki kuluttaisivat tosissaan tai edes hetken mielenkiinnosta sellaisia media- ja some-sisältöjä, jotka eivät ole omaa elämää lähellä. Veikkaan, että silloin myös negatiivinen kommentointi vähenisi. Toinen arvaukseni on, että me olemme viimeinen sukupolvi, joka ongelman parissa joutuu painimaan. Vai mahtaakohan ahdasmielisyys poistua koskaan?

Instagram-tarinat

Haluan nostaa toisena vuoden kevyenä ilontuojana esiin Instagramin tarinat, joiden suosio näyttää empiiristen havaintojeni perusteella kasvaneen. Ainakin minun lähipiirissäni monet ovat uskaltautuneet niitä tekemään, ja se on mahtavaa! Vaikka Instagramin tarinasisältöjä eli minivideoita voi silotella siinä missä mitä tahansa muuta sisältöä, ovat ne myös oiva tilaisuus näyttää elämää sellaisena kuin se on. En menisi syyttämään somea ihan kaikista paineista, mitä ihminen voi itselleen haalia, mutta rosoisen elämän näkeminen taitaa kuitenkin olla ihan tervettä ja ulkoisia paineita laskevaa peruskiiltokuvien keskellä. Ainakin sotkuista kotia on helpompi näyttää minivideolla kuin ikuistaa kauniisiin kuviin.

Jääkiekon MM-kulta

Menin julistamaan aika mahtipontisesti, että minua ei torilla nähdä. Ei totisesti nähty, mutta monet muut siellä tavattiin toukokuussa. En vieläkään oikein sulata urheilua kovin yksioikoisena toimintana, vaan yritän edelleen pohtia, mikä sen rooli leipää ja sirkushuveja -yhteiskunnassa on. Olin silti onnellinen pelaajien puolesta MM-kultapelin jälkeen, ja kai voitto teki jollakin tavalla hyvää kansakunnalle. Ehkä huomiseen on taas vähän helpompi uskoa. Kunnes on taas uusi toukokuu. Nimittäin seuraaviin vuosiin on turha odottaa voittoa, sillä sehän ei tule kello kaulassa.

Kauppojen kehittyminen

Voi sitä aikaa, kun R-Kioski oli illan ainoa toivo, viimeinen soturi! Hetki sitten lähi-Ärrämme sulki ovensa viimeistä kertaa, eikä ihme, sillä tienoo on täynnä pieniä marketteja, jotka pitävät liukuovet auki yhteentoista saakka. Jonkun mielestä varmasti perinteet ovat pilalla, kun pikkukioskit käyvät elinkamppailua jättejä vastaan, mutta minun mielestäni nykyaikana on pystyttävä tarjoamaan palvelua mahdollisimman monipuolisesti laajoilla aukioloajoilla. Onkin ollut ilo huomata, että viime aikoina palvelua on saanut entistä kattavammin myös pyhäpäivinä, sillä kaikkien arki ei kalenterin punaisia pallukoita katso.

Aukioloaikojen laajentumisen lisäksi olen iloinnut kaikkien kauppojen valikoimien laajentumisesta, sillä kyllä lähikaupasta pitää voida ostaa muutakin kuin makkaraa ja maitoa. Samaan aikaan toivon kuitenkin, että erikoisliikkeet säilyvät, mutta veikkaan, että kaikkea ei voi saada – täyden palvelun lähikauppoja, edullisia marketteja ja suloisia pikkuliikkeitä.

Tasa-arvoinen eduskunta

Oikeastaan on vähän typerää edes ottaa eduskunnan sukupuolijakaumaa esiin, sillä lähtökotaisesti sukupuolella ei pitäisi olla merkitystä. Vuonna 2019 aloittaneesta eduskunnasta 47 prosenttia on kuitenkin naisia, mikä on enemmän kuin koskaan aiemmin. Vaikka toivon, ettei sukupuoli liittyisi mitenkään päätöksentekoon missään suhteessa, kertoo naisedustajien määrän kasvaminen mielestäni yhteiskunnan tasa-arvoistumisesta ja yhtäläisten mahdollisuuksien tunnustamisesta, sillä voimme vain muistella ja arvailla, millainen oli se Suomi, jonka eduskunnasta naisia oli 5,5 prosenttia.

Ilmastonmuutostietoisuuden kasvu

Vuoden 2019 koostetta on mahdotonta tehdä ilman, että nostaa esiin ilmastonmuutoksen. Uskon, että aiheesta on sanottu jo niin paljon, etten tiedonjyvästeni kanssa halua alkaa huikennella, mutta on pakko todeta, että vaikka asiat muuttuvat hitaasti, on ollut ilo huomata, miten ilmastonmuutostietoisuuden kasvu on vaikuttanut moniin jo arkitasolla. Kierrättäminen ja ekologinen liikkuminen kasvattavat toivottavasti suosiotaan entisestään, mutta jo se, että ottaa asioista selvää, kiinnostuu ja haluaa ymmärtää, on askel parempaan. Suuret päätökset tehdään niin kaukaisella tasolla, että siinä ei yhdellä biopussilla ole hirveästi sanottavaa, mutta silti on aina parempi tehdä ekologinen valinta kuin jättää tekemättä.

Saatamme tässäkin asiassa olla viimeinen sukupolvi, joka joutuu edes opiskelemaan ekologista elämää. Ei mene kauaa, kun se on jo lapsuudesta tuttua arkea joillekin. Ennen kaikkea siksi, ettei ole muuta vaihtoehtoa.

Tätä juttua kirjoittaessani huomasin hyvin, kuinka vaikeaa mielensähyvittämisestä on kirjoittaa. Oli nimittäin melkoinen työ keksiä asioita, jotka aidosti ilahduttivat!

Mikä sinua ilahdutti viime vuonna? Jos ilonaiheeni herättivät ajatuksia, kommentoi juttua alla.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Mistä voisin luopua ihan oikeasti?

Kirjoitin Instagramissa (@annakatariinam) alkavan vuosikymmenen tavoitteistani, ja yksi niistä on elää kokonaisvaltaisesti nykyistä ekologisempaa elämää. Ensimmäinen askel on karsia turhat tavarat pois nurkista ja yrittää opetella hankkimaan asioita käytettynä, sillä on pakko myöntää, että olen aivan surkea niissä. Haluton ja laiska hienohelma.
DSC_0105Kun puhun turhan tavaran karsimisesta, tarkoitan ihan oikeasti tarpeetonta rompetta, jota vuosien varrella kertyy nurkkiin ihan huomaamatta. Minimalistiksi minusta ei ole enkä sellaiseksi halua edes tulla, vaikka olisi toki ajatuksen tasolla hienoa vapautua materiasta kokonaan, mutta minulle ei sovi minkäänlainen ehdottomuus.

Mistään hetkellisestä uuden vuoden huumasta ei ole kyse, sillä olen pohtinut jo aiemmin säästämisnäkökulmasta sitä, mistä olen halunnut luopua. Kirjoittamani juttu tosin käsitteli asioita teorian tasolla, eikä minulla ollut minkäänlaisia käytännön aikeita muuttaa tottumuksiani, sillä kaikki tekstissä mainitut asiat olivat oikeastaan jo valmiita luontaisia valintojani.

Uusi turhasta luopumisvimmani ei liity pelkästään konkreettiseen materiaan, vaan myös elintapoihin ja kulutustottumuksiin. Kun tarkastelee omia toimiaan kriittisesti, tuntuu ainakin näennäisesti siltä, että puhdistuisi. Ainakin toivon, että huomioni kiinnittyy tulevaisuudessa asioihin, joiden äärellä olen läsnä, sen sijaan, että onni tulisi materiasta. Kaipaan sitä, että kaikki elämän pienimmätkin yksityskohdat tuntuisivat jälleen ihmeellisiltä.

Mistä käytännössä aion luopua?

  • Olen lapsesta saakka ollut tavarahamsteri. Olipa kyseessä sitten paperinpala tai vanha vaate, laitan sen talteen siltä varalta, että vielä tarvitsen sitä.
  • Käyn läpi kaikki vaatteeni, ja luovun niistä, joita en todellakaan ole pitänyt vuosiin.
  • Karsin koruni, joita on hirvittävät määrät, vaikka todellisuudessa minulla on vain tietyt suosikit.
  • Lajittelen kaikki säilömäni paperit. Olen säästänyt esimerkiksi kaikki laskut, joita olen koskaan saanut. Niiden seassa on tietysti tärkeitä papereita, joten suoraan grilliin kasaa ei voi laittaa.
  • Lopuksi lajittelen sekalaiset kaapissa lojuvat esineet, ja toivon, että ne löytävät hyvän kodin.
  • Alan kehittää edullisia, useita päiviä kestäviä arkiruokareseptejä, jotka palvelevat vatsaa, vararengasta ja lompakkoa.
  • Yritän olla ostamatta vaatteita uutena. Jos en edelleenkään opi kirpputorikuluttajaksi, olen sitten ostamatta. Alusvaatteet ja sukat ovat poikkeus, ja tietysti joskus saa hemmotella itseään. Hemmottelunkaan ei tosin tarvitsisi aina liittyä uuden haalimiseen.
  • Rakastan kulttuuria, mikä tarkoittaa usein rahanmenoa. Toivon löytäväni vielä enemmän maksuttomia tai edullisia kulttuurinautintoja, joita toivottavasti saan jaettua myös blogissa.

On mahdollista, ettei elämäni muutu yhtään paremmaksi, mutta ehkä tietyistä asioista luopuminen edes ajatuksen tasolla muuttaa suhtautumista elämään positiivisesti. En myöskään halua unohtaa sitä, että on etuoikeus hamstrata kaikkea mahdollista, luopua jostakin ja jauhaa siitä, sillä kaikilla ei ole, mistä luopua. Siksi tuntuu typerältä tunnelmoida sitä, kuinka luopuminen avartaa elämän ja arjen, sillä niinhän se ei oikeasti mene.

Ehkä tarmo siistiä kaapit ja käyttötavarat liittyykin siihen, että löytäisi rohkeutta siivota elämänsä henkisesti. Jotkut meistä vain tarvitsevat siihen käytännönläheisen suhtautumisen luullen, että yksi siisti kaappi siivoaa myös mielen. Nähtäväksi jää, käykö niin oikeasti.

Mistä sinä voisit luopua ihan oikeasti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Alkoholi somessa – kippis, kulaus ja kuulutus kaikille

Uusivuosi on kuohuviinikuvien kulta-aikaa. Täytyykö niiden julkaisemista harkita? Onko sillä ylipäätään väliä, millä tavoin alkoholinkäyttöään sosiaalisessa mediassa esittelee?
kuohuviini_uusivuosiOn täysin mahdollista, että kukkahattu kiristää päätäni tämän jutun aiheen suhteen aivan liikaa, ja joku varmasti on sitä mieltä, että ongelma on yksin minun, kun edes mietin alkoholinkäytön näkymistä somessa. Itse asiassa mietin sitä vain itseni kannalta, en siten, että arvailisin sitä, kuinka usein muut juovat.

Alkoholin näkyminen somessa on mielestäni normaalia, mutta myös turhan ylikorostettua. Selitys on toki looginen, sillä yleensä someen jaetaan palasia elämän piristävistä hetkistä ja iloisista juhlista, ja vaikka jokainen tietää, että todellinen elämän ilo löytyy aivan muualta kuin alkoholista, on se usein osa visuaalista esitystä. Sitä vain sattuu olemaan yleensä tarjolla juhlissa tai illanvietoissa. Ei toki kaikilla, mutta monella. Siksi alkoholin näkymisestä niin sanotun ongelman tekeminen on turhaa, mutta samaan aikaan tervettä ja aiheellista. Minkälaisen viestin alkoholikuva välittää jakajastaan?

Pidän alkoholin näkymistä somessa yleisesti terveenä, koska yleensä jonkin asian totaalinen piilottaminen kertoo nimenomaan ongelmasta. En siis missään nimessä väitä, että jos alkoholin näkymistä omassa somessaan piilottelee, kärsii jonkinlaisesta ongelmasta. Itse pidän alkoholikuvien julkaisua käytön normalisointina ja turhien mörköjen poistamisena, mutta on tapauskohtaista, tuleeko viestineeksi myös ongelmakäytön normalisoinnista.

Alkoholi ei koskaan ole terveystuote, joten olisi varmasti parempi, ettei sitä käyttäisi lainkaan eikä se silloin näkyisi somessakaan. Koska tilanne on se, että monet sitä nauttivat, näkyy se somessa ja siksi suhdetta siihen sekä henkilökohtaisesti että julkisesti on hyvä pohtia. Kannattaa myös miettiä, mitä tulee viestineeksi, jos elämä on jatkuvaa kilistelyä ja kekkeröintiä, vaikkei se edes olisi totta.

Miten sitten itse ratkaisen alkoholin ja some-näkyvyyden suhteen? En pahemmin mieti, mitä muut ajattelevat minusta, mutten myöskään halua antaa vääriä viestejä. Minulla on puhelimessani tallessa paljon kuvia juhlista ja kuohuviinin kilistämisestä, sillä itse asiassa minusta kuohuviinilasit ovat visuaalisesti kauniita. Mietin kuitenkin – joskus myös turhan paljon – sitä, milloin kuvan julkaisen. En halua tehdä sitä esimerkiksi tiistaina, ettei joku, yleensä työnantaja tai yhteistyökumppani, luule minun dokailevan keskellä viikkoa. Totuus todennäköisesti on kuitenkin se, että kukaan ei edes kiinnitä kuviin huomiota, mutta henkilökohtaisesti minulla on parempi olo, kun mietin omaa some-läsnäoloani ja -imagoani.

Painajaiseni olisi herätä aamulla ja nähdä kammottavia humalanhuuruisia tarinoita ja kuvia omalla tililläni. Nyt en puhu mistään juhlakuvista, vaan meluisista ja mongertavista päivityksistä, joiden katsojamäärät saisivat minut pyörtymään. Kaduttavat päivitykset eivät ole mikään ikäsidonnainen juttu, vaan sellaisia näkee ihan kaikenlaisilta eri elämäntilanteissa olevilta ihmisiltä.

Vaikken halua olla kammottavassa tuiskeessa, olen tullut siihen tulokseen, että kun korkki napsahtaa, sujahtaa puhelin laukunpohjalle tai ainakin some-sovellukset pysyvät kiinni. Se on ensimmäinen ja erityisen kannattava askel some-alkoholietiketissä.

Mitä mieltä olet alkoholinkäytön näkymisestä somessa? Onko alkoholikuvien julkaisu käytön normalisointia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näistä aiheista pahoitin mieleni vuonna 2019

Ideointi ei ole vaikeaa, mutta ihan jokaisesta mielensäpahoittamistilanteesta ei saa kokonaista juttua aikaiseksi. Vuoden aikana ehtiikin kertyä melkoinen määrä aiheita, jotka ärsyttävät, mutta eivät sentään eheän tekstin verran. Lue, ärsyynnyitkö vuonna 2019 samoista aiheista kuin minä!
ennenaamukahviaeivoi_annaPääministerin myyjätaustalle irvaileminen. On huolestuttavaa, jos sitä, että pääministeri Sanna Marin on ollut töissä Sokoksella, pidetään yleisesti erikoisena. Minusta kassatyötä kummallisempaa olisi se, ettei olisi tehnyt politiikan ulkopuolisia töitä lainkaan. En myöskään pidä siitä, että keskusteluissa puhutaan asiakaspalvelutyöstä hanttihommana, sillä monimuotoisten työtehtävien halveksunta yhteiskunnassa ei ole tervettä, vaan tietynlaisen hierarkian ja luokkien rakentamista.

Ehdottomuus keskusteluissa. Minusta on turha ottaa osaa keskusteluun, jos ei voi perustella kantaansa muuten kuin jankuttamalla. Aina on nimittäin mahdollista olla myös hiljaa. Se, ettei ole valmis perustelemaan mielipiteitään, ei ole jonkin asian takana seisomista, vaan argumenttien heikkoutta.

Seksistiset nettikommentit. On hyvin huolestuttavaa, että nettijutut keräävät julkiseen kommenttikenttäänsä luonnossa maksamiseen ja ulkonäön arvostelemiseen liittyviä kommentteja – ja nämäkin mainitut aiheet ovat vain murto-osa alentavien kommenttien pääsanomista. Kaikista järjettomimpänä ja samaan aikaan surkuhupaisana pidän sitä, että useat tekevät sen omilla kasvoillaan. Se ei ole suoraselkäistä, vaan kertoo siitä, ettei kaikki taida olla ihan kunnossa.

Iskelmän Aamuklubin Sukupuolten taistelu -radiovisailu. Olen kuullut monesti olevani tylsä paasaaja ja ’inhottava femakko’ puhuessani sukupuoliin liittyvistä rakenteista ja vallankäytöstä. Siksi, etten jaksa tapella aiheesta, olen jättänyt sen sivuun blogista. Nyt, kun työpaikalla on soinut Iskelmä aamusta alkaen, en enää voi olla hiljaa, sillä olen järkyttynyt syvästi kanavan aamushow’hun kuuluvasta Sukupuolten taistelu -tietokilpailusta.

Aina on mahdollista painaa asioita villasella, mutta joskus niihin on myös puututtava. Vaikka joku olisi niin sanottu hauska vitsi, on sen toistaminen myös aina jonkin rakenteen ylläpitämistä. Iskelmä kuvailee Sukupuolten taistelua kisaksi, jossa ”miehet ovat miehiä ja naiset naisia”. Arkiaamuisin käytävässä kilpailussa esitetään aina kolme kysymystä, jotka ”liittyvät vastakkaista sukupuolta koskeviin aihealueisiin”.

Sukupuolten taistelu ei ole hauska kilpailu, vaan visa, joka valitettavasti viittaa siihen, ettei kanavalla tunneta sukupuolten monimuotoisuutta tai sukupuoleen perustuvan vallan toisintavia rakenteita.

Some-tykkäämisten ja -kommenttien vaikutus. En haluaisi myöntää tätä, mutta joudun toteamaan, että tykkäämiset, kommentit ja lukijamäärät vaikuttavat minuun. Kun lukijoita lähtee tai kommenttikenttä pysyy kuolleena, en voi välttyä miettimästä syytä. Se kuuluu kai ihmisyyteen ja siihen, että loppujen lopuksi kaikki haluavat hyväksyntää, vaikka kuinka seisoisi kirjoitustensa takana

Yhteisiin asioihin osallistumattomuus ja se, ettei ole valmis antamaan omistaan. Meiltä on varastettu pesutuvasta ohjelman pyörimisen aikana jo muutaman kerran pesuainepurkki. Se on aika erikoista talossa, jossa oletettavasti jokaisella pitäisi olla mahdollisuus hankkia oma pesuainepaketti. En toki muiden taloudesta tiedä, mutta oletan näin. Kaiken huippu on ollut se, että kerran pesuainetta ei varastettu, vaan sen loput lantrattiin, jolloin jäljelle jäi tehotonta litkua.

Meitä muutaman putelin vohkiminen ei kaada, mutta se tekee surulliseksi. Se kertoo yhteisöstä, jossa kaikki kyllä kelpaa, mutta mitään ei voi antaa. Me olemme luovuttaneet yhteiskäyttöön tuotteita, kuten tuoneet yleisten tilojen vessaan paperia, ja selvittäneet jumiin jääneen pesukoneen vyyhtiä. Vaikka jotakin ei omistaisi, ei tarkoita sitä, ettei siitä voisi pitää huolta. Kaikelle ei myöskään tarvitse aina saada vastinetta.

Palkan saaminen teksteistä, jotka ovat kieliopiltaan ala-arvoisia. Aivan varmasti minunkin jutuissani on virheitä, ja toisinaan rikon kieliopin rakenteita tarkoituksella. Kirjoitusvirheet, kuten lyöntivirheet tai pilkuttamattomuus, eivät kuitenkaan ole teho- tai ilmaisukeino, vaan ne kertovat ainoastaan siitä, että lisäoppi on tarpeen. Jos kirjoittaa ammatikseen rahapalkkaa vastaan missä tahansa työssä mitä tahansa tekstejä, on mielestäni pystyttävä virheettömään kieleen, jossa perusrakenteiden lisäksi on saavutettu edistynyt taso.

Raha ratkaisee aina lopulta kaiken, mutta silti sitä ei olla valmiita antamaan. Yllätys! En elä kuplassa, jossa rahalla ei olisi roolia tai jossa kuvittelisin, että vaihdantatalous riittää pitämään pyörät pyörimässä. Raha ratkaisee kaiken, eikä sitä pääse kukaan pakoon. Omassa elämässä se tuntuu pahalta silloin, kun syntyy ristiriita, jossa työntekijälle ei olla valmiita maksamaan tietyntasoista palkkaa tai lainkaan sitä, mutta työtehtävän vaatimustaso on viritetty äärimmilleen. Tämä ei ole kauhukuva, vaan arkipäivää työnhakupalstoilla.

Suostumalla riistotyöhön tekee hallaa yleiselle palkkatasolle, mutta samaan aikaan on tiedostettava, ettei ongelmaa voi kuitata yhdellä virkkeellä. Aina työstä ei nimittäin ole mahdollista kieltäytyä.

Mistä sinä pahoitit mielesi kuluneena vuonna? Kerro halutessasi myös oma mielipiteesi esiin nostamistani aiheista.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tampereen Herra -kaupunkipeli ei päästä peritamperelaistakaan helpolla

Vastajulkaistu kaupunkitietokilpailupeli Tampereen Herra johdattaa pelaajan Pohjoismaiden suurimman sisämaakaupungin kaduille ja historiaan, jota hallitsevat kysymysten mukaan urheilijat ja kivijalkakaupat.
tampereenherra3tampereenherra2Tampereenherra1Kaupunkipelin pääaajatuksena on kerätä kortteja oikeista vastauksista, joita saa sekä tietokilpailukysymyksistä että sananselityksestä. Alias-tyylinen sananselitys luo peliin mukavan rytmin ja tuo seesteistä tietovisaa enemmän riemua. Voittaja on se, jolla on eniten kortteja, joten peliin on sovittava joko suoritusaikaraja tai pistemäärä, johon peli katkeaa.

Tampereen Herraa voi pelata kaksin tai useamman yksilösuorittajan voimin, mutta parhaiten peli onnistuu silloin, kun pelaajina on kahden hengen joukkueita nimenomaan sananselityksen vuoksi. Pelistä riittää iloa pitkään, sillä kysymyksiä on 450 ja selitettäviä sanoja 300. Trivial Pursuitin yli 2000 kysymyksen tasolle se ei yllä, mutta päihittää selvästi monet pienemmät tietovisapelit.

Tampereen Herran pelilauta muistuttaa tavallista tietokilpailupelilautaa, jossa pysähdysympyrän väri määrittää kysyttävän kysymyksen ja jossa kierretään lautaa perinteisesti myötäpäivään. Laudan Tammerkoskea esittävä taustakuva on harmillisen huono resoluutioltaan, mikä ei tietenkään vaikuta pelikokemukseen, mutta antaa halvan vaikutelman. Jos ajatus on irrottaa pelilaudan kuviot taustasta, voisi sen tehdä sumennuksella.

Pelilaudan pysähdyspaikoissa on aina jonkin Tampereella toimivan yrityksen logo, ja samat yritykset vilahtelevat kysymyksissä. Suurin osa kysymyksistä on asiallisia nippelitietokysymyksiä muun muassa siitä, missä jonkin yrityksen ensimmäinen myymälä sijaitsi. Valitettavasti mukana on myös selkeitä mainoskysymyksiä, joissa vastaus on masentavan helppo, kuten esimerkiksi, että tietystä liikkeestä saa ”sikahalpoja” tuotteita. Kun tavoite on mainostaa, toivoisi siihen läpinäkyvyyttä, joka ei nyt käy ilmi ohjeista tai pelin taustasta. Lisäksi mainostamisen voisi jättää logo- ja nippelitietotasolle.

Tampereen Herra sopii erityisen hyvin pelattavaksi porukalle, josta suurin osa on Tampereella pitkään asuneita ulkopaikkakuntalaisia, mutta ei peli paljasjalkaistakaan asukasta päästä helpolla. Kovin tietämys punnitaan pikkutarkoissa kadunnimissä ja lähihistoriallisissa henkilöissä. Mitä paremmin tuntee uranssa lopettaneet urheilijat, sitä varmemmin menestyy.

Pelaajan pohdittavaksi jää, kuinka arvokasta tietoa yksittäiset kadut tai vanhat jääkiekkoilijat kaupungille ovat. Kysymys lieneekin siitä, ajatteleeko ihmisten, rakennusten vai yksittäisten tapahtumien kirjoittavan merkittävimmän historian.

Tampereen Herra -kaupunkipelin on kehittänyt pohjanmaalainen Jussituotteet Art-Tifani Oy, joka on jo aiemmin julkaissut pelin Seinäjoesta. Tampereen jälkeen julkaisuvuorossa on Jyväskylä.

Ostin pelin Tampereen Sokokselta joulukuussa hintaan 31,95 €.

Lue myös toisesta Tampere-aiheisesta visailusta Nähdään Koskenrannassa -pelistä.

Oletko kokeillut kaupunkitietokilpailupelejä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Miten vapautua materiasta, jalo pakettihirmu?

Joulunaluskausi on otollista aikaa tavarauhriutua ja kylpeä jalomielisyydessä. Minuun se iski sunnuntaina, kun selasin väkisin nettikauppaa käyttääkseni saadun lahjakortin. Enhän minä tarvitse mitään! Enkä halua mitään! Mutta kun on pakko.
tavaraähkyElin lapsuuteni todella yltäkylläisissä jouluolosuhteissa. Jopa niin yliampuvissa, että jälkikäteen olen miettinyt, ettei pakettien määrässä ollut mitään järkeä. Liekö syynä ollut ainoan lapsen siunaus vai vanhempieni usko siihen, ettei lapselta tulisi puuttua mitään koskaan – jouluaatosta puhumattakaan.

Tiedän erittäin hyvin, että on etuoikeutettua taivastella lahjaähkyä, sillä yleensä kerrotut tarinat ovat aivan päinvastaisia, eikä onnellisen lapsuuden onnellisissa jouluissa pitäisi olla mitään dramaattista. Eikä ihan oikeasti tietysti olekaan, mutta vaikka minusta ei aivan kieroon kasvanut tullut, on lahjafilosofian oikaisemisessa ollut tekemistä.

Ensinnäkin piti oppia, ettei määrä korvaa laatua. Toiseksi piti lopettaa yleisesti tavaran haaliminen. Otin ohjenuorakseni Joulumaa-kappaleen, jossa väännetään rautalangasta se, että joulu on mielentila. Ihmismielen rauhan valtakunta. Kuinka nöyrää!

Jouluaatto perustuu pitkälti odottamiselle, tavaran odottamiselle. Lapsena odotinkin lähinnä lahjoja. Joulupukin tuloa, paperin rapinaa. Nykyään odotan lähinnä joulutorttuja, kuusen koristelemista ja aattoiltaa, kun vihdoin istahdan pöydän ääreen eikä edessä ole muuta pysäkkiä kuin sänky. Jos joku minua haluaa lahjalla muistaa, olen siitä kiitollinen. En minäkään pyhästä hengestä ja pettuleivästä elä, vaan yhtä lailla nautin hyväntuoksuisista saippuoista ja kauniista esineistä.

Mutta ilmankin pärjäisin. Täytyy tosin myöntää, että tavarattomuudesta on helppo nauttia silloin, kun se on vapaaehtoista, ja siksi esimerkiksi keskustelu lasten lahjapuukeräysten toiveista on turhaa. Ihmisillä on unelmia varallisuustasosta riippumatta.

Materiasta vapautuminen näkyy arjessani – tai pitäisikö sanoa juhlassa – siten, että emme osta mieheni kanssa toisillemme joululahjoja. Päätös tuli voimaan heti ensimmäisen joulun jälkeen ihan vahingossa. Toivoin Haglöfsin reppua lahjaksi, ja mieheni halusi arvokkaan, vanhan vinyylin, joka maksoi sattumalta saman verran kuin toivomani reppu. Minä sain repun, ja lopulta annoin rahan vinyyliin, sillä hänen täytyi tilata se itse. Totesimme yhteisesti, ettei touhussa ole järkeä, ja päätimme keskittyä arjen pieniin piristyksiin.

Vaikka pesäkolossamme lahjoja ei vaihdeta, huomioin silti läheisiäni paketein. Tänä jouluna olen päättänyt olla ostamatta mitään turhaa ja antaa vain ajatuksella ja tarpeeseen annettuja lahjoja, vaikka yhtä lailla herkuilla on paikkansa lahjakimarassa.

Tuntuu jalolta sanoa, että tältä joululta toivon itse ihan oikeasti vain vapaata, loputtomia yöunia ja terveyttä lahjaksi tulevalle vuodelle. Muistan tietysti, miten hyvältä tuntui saada lahjaksi Barbie-talo ja Viktor & Rolfin hajuvesikokoelma, mutta mikään materia ei mene sen rauhan yli, jonka vuoksi toivoo elävänsä koko vuoden.

Vuoden jokaisena päivänä.

(Sillä lahjakortilla ostin lopulta seitsemän paria sukkia ja nilkkurit, sillä minulla ei ole yhtäkään reiätöntä sukka- tai kenkäparia.)

Minkälainen joululahja- ja tavarafilosofiasi on?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Alkoholi somessa – kippis, kulaus ja kuulutus kaikille

Uusivuosi on kuohuviinikuvien kulta-aikaa. Täytyykö niiden julkaisemista harkita? Onko sillä ylipäätään väliä, millä tavoin alkoholinkäyttöään sosiaalisessa mediassa esittelee?kuohuviini_uusivuosiOn täysin mahdollista, että kukkahattu kiristää päätäni tämän jutun aiheen suhteen aivan liikaa, ja joku varmasti on sitä mieltä, että ongelma on yksin minun, kun edes mietin alkoholinkäytön näkymistä somessa. Itse asiassa mietin sitä vain itseni kannalta, en siten, että arvailisin sitä, kuinka usein muut juovat.

Alkoholin näkyminen somessa on mielestäni normaalia, mutta myös turhan ylikorostettua. Selitys on toki looginen, sillä yleensä someen jaetaan palasia elämän piristävistä hetkistä ja iloisista juhlista, ja vaikka jokainen tietää, että todellinen elämän ilo löytyy aivan muualta kuin alkoholista, on se usein osa visuaalista esitystä. Sitä vain sattuu olemaan yleensä tarjolla juhlissa tai illanvietoissa. Ei toki kaikilla, mutta monella. Siksi alkoholin näkymisestä niin sanotun ongelman tekeminen on turhaa, mutta samaan aikaan tervettä ja aiheellista. Minkälaisen viestin alkoholikuva välittää jakajastaan?

Pidän alkoholin näkymistä somessa yleisesti terveenä, koska yleensä jonkin asian totaalinen piilottaminen kertoo nimenomaan ongelmasta. En siis missään nimessä väitä, että jos alkoholin näkymistä omassa somessaan piilottelee, kärsii jonkinlaisesta ongelmasta. Itse pidän alkoholikuvien julkaisua käytön normalisointina ja turhien mörköjen poistamisena, mutta on tapauskohtaista, tuleeko viestineeksi myös ongelmakäytön normalisoinnista.

Alkoholi ei koskaan ole terveystuote, joten olisi varmasti parempi, ettei sitä käyttäisi lainkaan eikä se silloin näkyisi somessakaan. Koska tilanne on se, että monet sitä nauttivat, näkyy se somessa ja siksi suhdetta siihen sekä henkilökohtaisesti että julkisesti on hyvä pohtia. Kannattaa myös miettiä, mitä tulee viestineeksi, jos elämä on jatkuvaa kilistelyä ja kekkeröintiä, vaikkei se edes olisi totta.

Miten sitten itse ratkaisen alkoholin ja some-näkyvyyden suhteen? En pahemmin mieti, mitä muut ajattelevat minusta, mutten myöskään halua antaa vääriä viestejä. Minulla on puhelimessani tallessa paljon kuvia juhlista ja kuohuviinin kilistämisestä, sillä itse asiassa minusta kuohuviinilasit ovat visuaalisesti kauniita. Mietin kuitenkin – joskus myös turhan paljon – sitä, milloin kuvan julkaisen. En halua tehdä sitä esimerkiksi tiistaina, ettei joku, yleensä työnantaja tai yhteistyökumppani, luule minun dokailevan keskellä viikkoa. Totuus todennäköisesti on kuitenkin se, että kukaan ei edes kiinnitä kuviin huomiota, mutta henkilökohtaisesti minulla on parempi olo, kun mietin omaa some-läsnäoloani ja -imagoani.

Painajaiseni olisi herätä aamulla ja nähdä kammottavia humalanhuuruisia tarinoita ja kuvia omalla tililläni. Nyt en puhu mistään juhlakuvista, vaan meluisista ja mongertavista päivityksistä, joiden katsojamäärät saisivat minut pyörtymään. Kaduttavat päivitykset eivät myöskään ole mikään ikäsidonnainen juttu, vaan sellaisia näkee ihan kaikenlaisilta eri elämäntilanteissa olevilta ihmisiltä.

Vaikken halua olla kammottavassa tuiskeessa, olen tullut siihen tulokseen, että kun korkki napsahtaa, sujahtaa puhelin laukunpohjalle tai ainakin some-sovellukset pysyvät kiinni. Se on ensimmäinen ja erityisen kannattava askel some-alkoholietiketissä.

Mitä mieltä olet alkoholinkäytön näkymisestä somessa? Onko alkoholikuvien julkaisu käytön normalisointia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa