Juhlajärjestäjän muistilista

Tämä kesä on poikkeustilasta huolimatta täynnä ihania juhlia, joista kaikkiin en ehdi edes osallistua. Eniten aikaa ovat vieneet – hyvällä tavalla – vanhempieni syntymäpäiväjuhlat ja ystäväni polttarit, ja vielä myöhemmin kesällä luvassa on yhdet häät. Juhlat tuovat kaivattua valoa arkeen, vaikka ne vaativat aina veronsa. Onneksi samat periaatteet pätevät joka kemuihin!juhlajärjestäjän_muistilista_ennenaamukahviaeivoi

Mieti, minkä näköiset juhlat päivänsankari haluaa.

Mieti, minkä näköiset juhlat päivänsankari haluaa. Pahimmat mokat voinee tehdä polttarisuunnittelussa, sillä etenkin menneinä vuosina juhlia ovat leimanneet mauttomat pukuleikit ja juhlakalun nolaaminen. Mikäs siinä, jos sankari sellaisesta nauttii ja on viimeisen päälle heittäytyjä. Olipa kyseessä millaiset kemut tahansa, kannattaa sankarin toivetta kunnioittaa vierasmäärän, juhlapaikan, ohjelmanumeroiden ja tarjottavien suhteen.

Aseta selkeä ilmoittautumispäivämääräraja.

Selkeä ilmoittautumispäivämäärä auttaa sekä tarjottavien suunnittelussa että istumajärjestyksen pohtimisessa. Ilmoittautumisajasta kiinni pitäminen on järjestäjän kunnioittamista. Pakko kuitenkin myöntää, etten itse ole asettanut järjestämiini juhliin ilmoittautumisaikarajaa, sillä en halua sitouttaa ihmisiä juhliin väkisin. Yllätysperumisia tulee aina, vaikka olisi asettanut minkälaiset ilmoittautumisrajat. Ne ovat kuitenkin äärimmäisen harmillisia tarjottavien suunnittelemisen kannalta ja edistävät siten hävikkiä.

Älä ali- tai yliarvioi tarjottavien määrää.

Ylimitoitan aina tarjottavat – ja niin tälläkin kerralla. Tarjottavien oikea määrä sekä säästää lompakkoa että vähentää hävikkiä. En kuitenkaan halua joutua tilanteeseen, jossa ruoka tai juoma loppuu kesken, vaikka samaan aikaan juhlia ei voi järjestää siten, että kaikkea pitää olla kaikille niin paljon kuin mahdollista. Tosiasia, kun kuitenkin on se, ettei jokainen vieras syö kaikkea, ja aikuiset ihmiset pärjäävät kyllä, vaikka jäisivät tietystä piirakasta paitsi. Marttojen sivuilla on ohje, jonka mukaan teinit syövät eniten suosikkejaan ja miehet suurempia annosmääriä, mutta minusta tämä on loppujen lopuksi täysin yksilöllistä.

Ota huomioon erityisruokavaliot.

Pidän moukkamaisena sitä, jos erityisruokavalioita ei huomioi juhlissa. Olen ollut itse niin monesti kekkereissä, jossa ainoa tarjottava minulle on ollut peruna tai kuskus vihersalaatin kera. Ymmärrän tosin sen, että aina ihan kaikkia toiveita ei ole mahdollista huomioida, mutta esimerkiksi maidoton, munaton, pähkinätön ja gluteeniton leivonta on nykyään erittäin helppoa ja edullista, joten suurta päänvaivaa pienen huomioinnin ei pitäisi aiheuttaa. Myös kasviproteiinien saatavuus on huipussaan. Erityisruokavalioiden huomiointi on yksinkertaisesti helposti toteutettava, kohtelias ele, joka nostaa monen vieraan viihtyvyyttä.

Porrasta vieraiden saapuminen.

Porrastamisessa on puolensa. Yhteinen alkumalja tai ruokailun aloittaminen voi jäädä toteuttamatta, mutta toisaalta etenkin poikkeusaikoina porrastaminen voi olla järkevä, turvallisuutta lisäävä valinta.

Suunnittele vähintään yksi ohjelmanumero.

Suunnittele vähintään yksi ohjelmanumero. Ai, että vihaan väkinäisiä leikkejä ja pakollista osallistumista! Mutta kyllä vain niin on, että monesti ohjelmanumero piristää juhlia ja luo niihin ryhtiä. Vanhempieni 60-vuotisjuhlissa esiintyi taitava serkkuni itämaisella tanssikoreografiallaan. Suunnittelemastani polttariohjelmasta voi lukea tuoreesta vinkkipostauksesta. Tietokilpailuintoilijana pidän myös visaa erittäin varmana ohjelmanumerovalintana.

Vältä konfliktit ja poliittiset väännöt.

Minkäänlainen kränä ei kuulu juhliin. Vaikka kuinka kiristäisi vannetta, pitäisi jokaisen pystyä työntämään se syrjään juhlien ajaksi. En siis mitenkään voi ymmärtää ja hyväksyä sitä, jos juhlissa alkaa tapella. Se ei yksinkertaisesti kuulu iloisiin kekkereihin. Aiheita ei tarvitse vältellä, mutta leikki kannattaa jättää hyvissä ajoin kesken.

Mitkä ovat sinun juhlaperiaatteesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Korona antoi siivet matkahaaveille

Kun jotain menettää, oppii sitä arvostamaan. Matkustelin muutama vuosi sitten paljon, mikä johti siihen, että aloin arvostaa kotona oloa ja nautin aidosti Suomessa olemisesta. Kun koronaepidemia levisi koko maailmaan, aloin kaivata ulkomaille. Siksi, ettei se ollut enää mahdollista eikä olisi pitkään aikaan. Kaikki matkahaaveeni eivät onneksi vaadi maan tai maanosan vaihtamista.
hallgrimskirkja_ennenaamukahviaeivoiAjattelen, että ihmisellä on kolmenlaisia unelmia: pieniä, isoja ja mahdottomia. Niin kauan kuin on unelmia, on elämää. Haaveeni liittyivät ennen koronaa pitkälti muuhun kuin matkusteluun, mutta niin vain maailman tila käänsi ajatukseni ylösalaisin.

Aiemmin Japani ei kiinnostanut minua yhtään, mutta nyt maksaisin maltaita nähdäkseni Tokion valot ja Naran kauriit. Haluaisin istua taas luotijunassa, ihmetellä ihmisiä ja viliseviä katuja. Olla osa niin isoa kokonaisuutta, ettei sitä voisi koskaan ymmärtää.

Euroopan kohteista haaveilen Guernseystä, joka kuuluu Kanaalisaariin. Rakastuin Guernseyn maisemiin ja historiaan Kirjallinen piiri perunankuorimapaistoksen ystäville -elokuvan (2018) katsottuani. Laskeskelimme, ettei matka Guernseyhyn ole edes mahdoton, vaikka ajatuksena reissu Kanaalisaarille kuulostaa vaivalloiselta. Junalla Helsinkiin, Helsingistä lentokoneella Lontooseen tai jopa suoraan Bournemouthiin, sieltä tai Lontoosta junalla tai bussilla Pooleen, josta pitäisi hypätä paikalliseen Viikinsaaren-paattiin kohti Guernseytä. Hyvällä diilillä reissu ei kustantaisi montaa sataa euroa per naama, sillä hotellit saarella ovat edullisia.

Koronan vuoksi kesälomasuunnitelmamme tuhoutuivat täysin, ja näkemättä jäivät – taas ties kuinka monetta kertaa – Tukholman kirsikkapuut. Koska Åhléns ei toimita Suomeen, joudun siis odottelemaan täydellistä kylpytakkia vielä pitkän tovin. Ostin näet syksyllä 2019 niin ihanan kylpytakin kaupungista, että tarkoitus oli kuluneena keväänä hakea toinen sellainen, sillä ensimmäinen kappale aiheutti suurta kateutta taloutemme toisessa osapuolessa.

Kesälomallani olisimme halunneet kokea myös islantilaisen kevään, mikä olisi ollut huima vastapaino savujen lahden rankalle talvelle, jossa tuuli tuiversi niin kovaa, että olimme monesti vähällä kaatua. Joidenkin mielestä on tylsää mennä samaan paikkaan niin sanotusti peräkkäin, mutta minusta se olisi ollut ennemminkin kokemuksen täydentämistä kuin tylsiä valintoja.

Matkakokemuksistani huolimatta olen aina kuitenkin arvostanut kotimaanmatkailua, vaikka viime vuosina sen merkitys elämässäni on kieltämättä ollut pienempi kuin ulkomaanmatkojen. Korona ei kasvattanut arvostustani kotimaanmatkailuun, sillä olin oppinut sen hienoudesta jo paljon opiskellessani viime vuoden lopulla matkailupalveluiden markkinointiviestintää, minkä ansiosta tapasin upeita suomalaisia yrittäjiä.

Pienet haaveeni liittyvätkin kotipuolessa todella helposti lähestyttäviin kesälomakohteisiin. Haaveilen siitä, että saisin aikaiseksi kävellä Kangasalla Kirkkojärven luontopolulla ja että jaksaisin ajaa naapurikaupunkiin Nokialle Siurossa sijaitsevaan Ossi Somman veistospuistoon. Myös Frantsilan tila Hämeenkyrössä houkuttelee kovasti. Maakuntarajojen ulkopuolella minua kiehtoo Perniössä sijaitseva Latokartanonkoski ja Raaseporin puolella nököttävä Mustion Linna.

Kotimaankohteissa ongelmana tosin on autolla ajaminen. Minä inhoan sitä, enkä voi nauttia täysillä matkustamisesta, jos joudun rattiin. Myös parkkipaikkojen etsiminen tuntuu kurjalta. Uskon tosin, että ainakin sekä Nokian Siurosta että Hämeenkyröstä löytyy parkkiruutu, johon minäkin saan isäni mustan pantterin pysäköityä vaivatta. Tyhjää lääniä ainakin pitäisi riittää, vaan tyhjänä sitä ei kannata pitää, sillä kauniit kotimaankohteemme ansaitsevat paljon enemmän.

Muuttiko korona suhtautumistasi matkailuun tai matkahaaveitasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Sukututkijan teesit ja kaksi kirjavinkkiä

*Sisältää mainoslinkkejä

Sukututkimus on ihana sekoitus historiaa, perimätietoa ja biologiaa. Minä lähdin mukaan sukututkimuksen maailmaan äitini vuoksi jäljittämään isätöntä sukuamme. Matka on edennyt jo satojen vuosien taakse, mutta isät ovat pysyneet salassa. Heidän henkilöllisyyksistä viitteitä olemme saaneet vain DNA-testeistä. Tutkiessamme sukuja noudatamme äitini kanssa yhteisesti sovittuja pelisääntöjä, ja apuna matkallamme ovat *alan kirjat, jotka olen hankkinut Adlibriksesta.

sukututkimus_ennenaamukahviaeivoiKuva on otettu mummini Maarianhaminan-matkalla arviolta 1950-luvulla. Alkuperäinen valokuva on väritetty MyHeritagen InColor-toiminnolla. Mies oikealla kuvassa on isäni puolelta Armas-vaari, ja nainen vasemmalla on Sirkka-mummini. Kuvassa heidän kanssaan poseeraa ystäväpariskunta lapsosensa kera.

 

Tee selväksi, miksi teet sukututkimusta.

Jos ei ole valmis kestämään yllätyksiä tai vaihtoehtoisesti sitä, ettei mitään ehkä saakaan selville, ei kannata edes aloittaa. Uskon itse, että sukututkimus auttaa rakentamaan ja arvioimaan omaa identiteettiä, ja esimerkiksi juurettomuuden kokemuksiin sukututkimus on oiva lääke. Vaikka olisi orpo ja tuntuisi siltä, että on maailmassa yksin, ei meistä kukaan ole syntynyt tänne taivaasta pudonneesta sotkan munasta. Vaikka ihminen voi olla oikein onnellinen ilman verisukulaisia, totta on se, että meillä kaikilla on takanamme suku, pieni historia.

Älä häpeä mitään.

Se, mitä joku muu on joskus tehnyt, ei ole kenenkään muun kuin asianosaisen omaa syytä. Oman käsitykseni mukaan häpeä liittyy stereotyyppisesti vanhempiin sukupolviin, mutta toisaalta kokemus häpeästä ei katso ikää tai elettyä aikaa. Sukututkimuskentällä häpeää voi aiheuttaa niin kirkonkirjoihin merkityt rikokset, mielenterveysongelmat, etninen alkuperä, parisuhdestatus tai perhehistoria. Mitään näistä ei tarvitse hävetä, vaan päin vastoin ne kannattaa ottaa ilolla vastaan osaksi omaa historiaa. Niin voi ymmärtää paremmin sukutaustaansa.

Älä luota kirkonkirjoihin.

Juttelin mummini hautajaisissa minulle kaukaisen sukulaisen kanssa sukututkimuksesta. Hän piti DNA-testejä humpuukina, sillä ”kyllähän kirkonkirjoihin on painettu kaikki”. Sukututkimusta tehdessä on hyvä ottaa huomioon merkintävirheet ja suoranainen valehtelu. Mahtoivatko papit muuten ottaa vastaan rahaa, jotta epätoivotut totuudet saatiin piilotettua? Jos näin oli, oli se varmasti vain harvojen etuoikeus – tai synti.

Suhtaudu kriittisesti nettilähteisiin ja valmiiksi tehtyihin sukupuihin.

Geneettinen sukututkimus ei valehtele, mutta sen sijaan netissä itse koottavat sukupuut voivat sisältää runsaasti virheitä, sillä ne eivät aina perustu DNA-testeihin, vaan nimenomaan nettilähteisiin ja kirkonkirjoihin, joiden perusteella ihmiset luovat sukulaisistaan profiileja. Siksi virheitä sattuu ja henkilöllisyyksiä voi helposti sekoittaa keskenään. Näiden tietojen perusteella tehtävät sukupuut eivät siis ole mikään tae sukulaisuussuhteesta, mutta samalla täytyy toki muistaa, että henkisestä näkökulmasta katsottuna perhesiteet eivät lopulta katso biologiaa.

Rakasta totuutta, mutta hyväksy, ettet ehkä koskaan saa sitä selville.

Sen paremmin sitä ei voi sanoa. Sukututkimus on matka totuuden alkulähteille, jota ei ehkä koskaan löydä.

Kirjavinkkejä aloittelijoille ja tiedonjanoisille

 

sukututkimus_dna_suku_ennenaamukahviaeivoiKirjat on ostettu itse.

Rautalankaopas geneettiseen sukututkimukseen

*Marja Pirttivaaran Juuresi näkyvät – Geneettisen sukututkimuksen ABC (Siltala 2017) on nimensä mukaan todella perustavanlaatuinen teos aiheestansa. Kuten olen kertonut, en itse harrasta varsinaisesti sukututkimusta, mutta olen siitä aktiivisesti perillä, sillä toimin äitini pikku apulaisena ruotsin kielessä ja teknisissä asioissa, mutta haluan olla alasta perillä myös omasta mielenkiinnosta. Rakastan historiaa ja mysteereitä, ja niitä meidän suvustamme totta vie löytyy. Koska olemme äitini kanssa kohtuullisen perillä jo geneettisestä sukututkimuksesta, on Pirttivaaran teoksessa paljon tuttua asiaa. Suosittelenkin teosta niille, joita aihealue kiinnostaa, mutta jotka eivät ole vielä uskaltautuneet kirkonkirjoja pidemmälle.

Tietokirja kokonaisuuden ymmärtämiseen

Jos jotakin opin yliopistossa, niin sen, että todellinen ymmärrys rakentuu hyvin tehdyn taustatyön varaan. Aivan turha lähteä sohimaan, jos ei tiedä, miksi niin tekee. Voi, miten monesti olenkaan kuullut historian oppiainetta parjattavan turhaksi, vaikka yhteiskunta rakentuu historian varaan. Mitä voimme oppia historiasta ja miten voimme välttää menneisyyden virheet? Miksi olemme sellaisia kuin olemme ja millaisiksi muutumme?

Suoritin yliopistossa historian perusopinnot, ja yksi opettajistani oli filosofian tohtori, tutkija Tiina Miettinen, jonka teosta *Juuria ja juurettomia – Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle (Atena 2019) suosittelen kaikille sukututkimuksesta kiinnostuneille. Teos nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä isä- ja äitilinjoista, sukukäsityksestä, sukututkimuksen historiasta, sukulaisavioliitoista ja geneettisen sukututkimuksen luomista haasteista.

*Adlibriksen kesäale on käynnissä, joten nyt on oikeasti hyvä aika hankkia tietokirjoja, sillä esimerkiksi Miettisen kirjan saa napattua itselleen edullisesti (12,90 €).

Teetkö sukututkimusta? Mitä periaatteita sinä noudatat?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Suomalainen surkuhupaisa juhannus

Taas on mittumaari ovella, mikä tietää sitä, että loppuviikon saamme katsella ostoskärryjen kolisevan yhteen kaupan käytävillä, ja viimeistään viikonloppuna luemme uutisia hukkuneista, puukkotappeluista ja palaneista mökeistä. Miten ihmeessä vihdan tuoksuisesta juhlasta paisuu aina vuoden mustin viikonloppu?
juhannus_ennenaamukahviaeivoi

Suosittelen kaikkia juhannuksen viettäjiä pohtimaan ainakin näitä kysymyksiä!

Miksi kauppaan pitää tunkea sankoin joukoin viime hetkillä? Tiedän, että monet tekevät vuorotyötä tai elävät muuten hektistä arkea, jossa ei ole mahdollisuutta irtautua kauppaan ennen kuin on aivan pakko. Mutta tuskinpa kukaan vankina elämässään on. Siksi suosittelen kaikille auliisti ennakointia kauppareissuilla etenkin korona-aikana. Juhannus tai muu juhlapyhä ei kalenteriin pomppaa yllätyksenä!

Miksi ruokaa täytyy aina hamstrata yli varojen? Veikkaan, että Suomessa kuoli nälkään juhannuksena ihminen viimeksi nälkävuosien (1867–1868) aikana. Vaikka koronakevät on saanut monet täyttämään kotivarakaapin, uskon, että tänä vuonna juhannuksena voi olla hyvillä mielin aivan kohtuullisilla ostoksilla ilman, että kajoaa Nooan Arkille mitoitettuun hätäapuun.

Miksi juhannuksena pitää juoda aamusta iltaan? Nautin itsekin viinilasillisista, mutta en hyvän tähden ymmärrä, miksi pitäisi juoda aamusta iltaan ja päivästä toiseen. Etenkin, kun on hyvin tiedossa, mihin se pahimmillaan johtaa.

Miksi humalassa pitää lähteä veneilemään? Oikein surettaa jo etukäteen kaikki hukkumiskuolemat tulevina pyhinä. Mikä ihme siinä on, että paatti pitää työntää vesille, kun promillet kasvavat? Ja sitten käy klassiset, ja miehet virtsaavat seisten veneestä ja pian jolla on jo kumossa. Pelastusliiveistä ei tietenkään ole ollut mitään tietoa.

Miksi juhlavieraiden pitää vetää toisiaan turpaan? Itse haluan viettää juhannusta mukavalla porukalla, enkä voi millään kuvitella tilannetta, jossa porukka olisi sellainen, että nyrkki tai puukko heiluisi. Mutta niin vain viimeistään lauantaina saamme lukea uutisista, missä tirvastiin ja ketä. Ei juhliin kannata kutsua riitapukareita!

Miten juhannuskokolla tai saunanpesän sytyttämisellä voi saada koko tontin tuleen? Veneilyn lisäksi tulileikit näyttävät olevan yksi humalaisten suosikkiaktiviteeteistä kaikkina kesän juhlapyhinä. En vain ymmärrä, miten kukaan voi toheloida niin, että sytyttää koko talon tuleen. Onko siis todella hankkiuduttava tulenkin kanssa tekemisiin, jos vaikka on jo oppinut välttelemään vettä?

Miksi vapaat kiristävät aina hermoja? Juhannus lienee niitä harvoja juhlia, jotka eivät vaadi paljon passaamista ja pää kolmantena jalkana juoksemista, vaikka etenkin mökkikestitsijöillä työnsarkaa riittää varmasti. Silti kukaan tuskin on erityisen rentoutunut pitkien vapaiden jälkeen. Eikö olisi vain paljon helpompi hellittää ja hengähtää? Aina tulee uusi juhannus, ja tärkeimmät asiat elämässä ovat aivan muita kuin yhteen iltaan ladattuja odotuksia.

Mitä sinä kauhistelet juhannuksena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Miten selätin esiintymisjännityksen?

En pysynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että kaikesta oli tehtävä loppu. Sen, millainen olin ja millaiseksi olin tahtomattani tullut, oli muututtava. Päätin, etten enää koskaan aikoisi täristä luokan edessä, en menettää yöunia esitelmän takia tai antaa ilkkujien lannistaa minua. Voitin esiintymisjännitykseni siksi, että oli pakko ja sen vuoksi, etten enää jaksanut. En jaksanut enää pelätä. Tie ei kuitenkaan ollut helppo tai niin yksioikoinen kuin ymmärtää saattaa.
anna_ennenaamukahviaeivoiMuistan niin hyvin Ranya ElRamlyn Auringon asema -teoksen. Sen lukeminen ja aiheesta esitelmöiminen oli yhdeksännen luokan ’grande finale’, viimeinen koitos. Istuin koulun vessassa ihan oikeilla asioilla, kuten aina ennen kokeita ja esityksiä. Auringon asema kutkutti minua ja nautin suuresti sen analysoimisesta. Kuvittelin mielessäni, miten pidän mahtipontisen esitelmän kirjasta elehtien ja teräviä huomioita heitellen.

No, lopputulos oli toinen.

Esiintyminen meni penkin alle. Vaikka täriseminen ja äänen hukkuminen ei automaattisesti tarkoita huonoa esitelmää, on mahdotonta ainakaan kouluarvosana-asteikolla onnistua, jos tilanteen kiusallisuus on käsin kosketeltavaa. Kyseinen esitelmä oli peruskoulutaipaleeni viimeinen. Ja myös viimeinen, jolle päätin uhrata uneni ja päiväni.

Suurin syy pelkooni oli huono ryhmähenki luokassa suoranaisen kiusaamisen lisäksi. Esitelmän aikana näin, miten katseet liikkuivat minussa, miten ihmiset nauroivat, supisivat ja odottivat epäonnistumistani. Oikeastihan en mokannut sen enempää kuin kukaan mukaan, sillä yhtä paniikissa olivat aina kaikki yläkouluikäiset joutuessaan yksin luokan eteen. Koviksesta oli yleensä vain rippeet jäljellä, kun piti esiintyä liitutaulun liepeillä ilman tukijoukkoja.

Päätin hakea lukioon toiselle paikkakunnalle – ennen kaikkea omien kiinnostuksenkohteideni vuoksi, mutta myös ihmisten. Ei elämää kuulu elää peläten!

Ensimmäisenä rastitin etukäteen laadittavaan lukujärjestykseen ilmaisutaidon kurssin. Se oli ihan oikeasti siihen aikaan hulluinta, mitä olin tehnyt. Ensimmäiset tunnit olivat painajaismaisia täynnä läheisyyttä ja itsensä ylittämistä, mutta kurssi teki tehtävänsä. Minulla ei ollut sen jälkeen enää mitään syytä pelätä. Harva voittaa pitkään vaivanneen jännityksen kuin itsestään, mutta minua auttoi kurssin lisäksi yhteisön vaihtaminen, ja siksi uskonkin, että usein suurin syy jännittämiseen on turvattomaksi koettu harjoitusympäristö ja suoranainen kiusanteko. Jos jokainen voisi esiintyä kuin puhuisi ystävilleen, ei ongelmia olisi.

Aloin hoitaa menneisyyden esiintymismörköjäni haalimalla juontokeikkoja. Juonsin ainakin vanhojen tanssit ja satunnaisia tapahtumia lukiossa. Oli huojentavaa ja palkitsevaa nähdä, että satojen ihmisten edessä seisominen ei tuntunutkaan miltään. Ihmisistä todella tulee vain yhtä suurta massaa, kun heidän eteensä joutuu. Enemmän olen pelännyt pientä ryhmää kuin satapäistä salia. Juontaessa on hyvä pitää mielessä, että harva ihan oikeasti pystyy siihen, joten jo se, että on lupautunut pestiin ja hoitaa sen kunnialla, on valtava voitto.

Lukion jälkeen aloitin työt radiossa. Toimittajan työt olivat ja ovat olleet alun jälkeenkin parasta lääkettä esiintymisjännityksen loitolla pitämiseksi. Joskus on uuvuttavaa jaksaa esiintyä, tehdä vaikutus ja ansaita luottamus päivästä toiseen, mutta toisaalta silloin suuretkaan koitokset eivät tunnu miltään.

Mitä enemmän aikaa kuuluu hetkistä, jolloin olen joutunut ylittämään itseni, sitä pahemmaksi jännitys käy. Enää se ei kuitenkaan lannista minua, vaan uskallan luottaa siihen, että selviän ja löydän yleisön kanssa oikean taajuuden. Koska en tee stand up -keikkoja tai yleiseen höpöttämiseen perustuvia toimeksiantoja, on helppo myös luottaa siihen, että asia kantaa. Ja yleensä yleisö on vieläpä innostuneempi aiheesta kuin puhuja itse!

Tänä kesänä juonnan pitkästä aikaa ystäväni häät ja pidän siellä puheen. Tilanne tuntuu jännittävältä, mutta olen yrittänyt purkaa sitä harjoittelemalla siitäkin huolimatta, että tunne on tärkein, ei salonkikelpoisuus.

Kun eniten pelkäsin esiintymistä, monet antoivat vinkiksi sen, että pitäisi kuvitella yleisö alasti. Se on mielestäni vähän huvittavaa ja vanhanaikaista. Ei kai alastomuus enää ole tabu ja toisekseen muiden ihmisten alastomuuden näkeminen ei saa minua erityisen rentoutuneeksi. Ihminen on toki hyvin paljas kaikin tavoin ollessaan alasti, mutta ilkeitä sanoja nakuna olo ei pysäytä. Ennen kaikkea pitäisi muistaa, että parasta olisi se, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä mielikuvaharjoitteita selvitäkseen pienestä puhetuokiosta. Turvallisuus ei nimittäin rakennu siitä, että osaa katsoa yleisöä oikealla tavalla, vaan siitä, miten yleisö osaa käyttäytyä.

Huonoista lähtökohdista huolimatta kukistin esiintymisjännityksen hämmentävän helposti. Jännitys ei aina vaadi rankkaa taustaa tai varsinkaan lähde lyhyellä kurssilla ja mielentilan muuttamisella. Joskus se vaatii vuosien työn, mutta on ihan mahtavaa, jos ilkkujat ja päänsisäiset parjaajat voi jättää taakse yksinkertaisin keinoin. Enempää he eivät nimittäin ansaitse!

On myös hyvä muistaa, ettei kaikki ole kaikkia varten. Esiintymisestä ei tarvitse pitää, mutta sitä voi oppia sietämään. Jos oikeasti uskaltaa vapautua, voi esiintymisestä alkaa jopa nauttia!

Kärsitkö tai oletko kärsinyt esiintymisjännityksestä? Miten sen voi voittaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Suomalaisen työn päivänä

Vuodesta 1979 lähtien siniristiliput on hilattu salkoihin säntillisesti toukokuun ensimmäisenä päivänä – suomalaisen työn päivänä. Ei ihme, sillä työhön olemme aina uskoneet, siitä on maamme tehty ja monien identiteetti rakennettu.
DSC_0156Työ ei pahemmin vaivannut päätäni ennen kuin pääsin ylioppilaaksi. Kaikki kesätyöpaikat, joihin olin teininä suostunut pitkin hampain, olivat tipahtaneet syliini suhteilla ja vanhempien avustuksella. Työ ei ollut silloin haaste, vaan pakollinen paha, joka täytyi suorittaa, koska vanhempien mielestä se oli kasvattavaa.

Kun lakki oli painettu päähän ja lahjarahat rällätty, odotti jo aiemmin samana vuonna sovittu toimitusharjoittelijan pesti minua. Onni jatkui, sillä kun työt loppuivat, pääsin yliopistoon. Opiskelujen aikana työskentelin osa-aikaisesti haalien myös freelance-kirjoitustöitä, ja olin varma, että kun valmistun, lähtee urani raketin lailla kiitoon.

No, ei lähtenyt.

Eikä ole liiemmin lähtenyt vieläkään, mutta työtä olen oppinut arvostamaan.

Ajattelen kaiken työn olevan arvokasta. Muistan sen katsellessani yhteiskunnan liikkuvia osia, mutta en omassa elämässäni, jossa vellon epäonnistumiskuplassani. Vaikka korkeakoulutus ja sitä vastaava työ ovat minulle tärkeitä tavoitteita, jopa arvoja, eivät ne vähennä tai nosta urani merkitystä loppujen lopuksi. En halua luoda kielikuvilla vastakkainasetteluita tai arvottaa töitä, mutta luulen, että ainakin hyvin monina päivinä joku käytännönläheistä työtä tekevä – kuten siivoja tai bussikuski – saa paljon enemmän aikaiseksi kuin minä yhteiskunnan kannalta. Tosin niin kuin totesin, on kaikki työ arvokasta.

Työ on tärkeä osa identiteettiäni. Tukehtuisin, jos en saisi luoda. Aivan yksinkertainen asia se ei kuitenkaan ole, sillä työ saa merkityksensä rahasta. Ilman sitä se ei olisi työelämää, vaan ainoastaan elämää. Elämä kuitenkin vaatii rahaa, ja siksi ei aina riitä, että luo jotakin, sillä kohtuullisen korvauksen saaminen on joskus kiven alla. Minulle vaikeinta on ollut kokopäiväisen, koulutustani vastaavan työn saaminen, mikä on kaiken turhautumisen lomassa saanut arvostamaan työtä vielä enemmän niin luovan työn näkökulmasta kuin sen työn, jota nyt teen. On etuoikeus saada ansaita rahaa, jolla pystyy elämään mielekästä elämää. On etuoikeus valittaa työstä, vaikka on jo töissä.

Uravalintani journalismin parissa oli selvä jo suurin piirtein alakoulussa. En koskaan ajatellut rahaa hakeutuessani koulutukseen tai pohtiessani alavalintoja. Edelleenkin minulle on tärkeintä se, että nautin siitä, mitä teen, mutta koska rahaa ei voi jättää työelämän ulkopuolelle, olen välillä pohtinut, olisinko valinnut rahankiilto silmissä toisin. Tuskinpa, sillä lääkäriksi minusta ei ole, ja lakimaailmaan olen liian pehmo. Yritysjohtajuudestakaan en haaveile, sillä minulle riittää jo ajatus omasta pienyrityksestä, ja sekin on vasta hento suunnitelma takaraivossa.

Suomalainen työelämä on parhaimmillaan tasa-arvoinen, oikeudenmukainen ja hyvin valvottu, mutta kehitys ei saa pysähtyä eikä vakaa tilanne polkea niitä oikeuksia, mitä meillä on. Niiden ansiosta suomalainen yhteiskunta on rakennettu työllä ja siksi sen varaan on kukin voinut halutessaan rakentaa identiteettinsä. Sitä, onko se järkevää, voi jokainen pohtia itsekseen.

Ain’ laulain työtäs tee, opetti jo Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937). Siihen ei kukaan pysty, mutta joskus voi jopa hymyilyttää.

Hyvää suomalaisen työn päivää!

Mitä työ merkitsee sinulle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Viimeisellä matkalla virtuaalisesti

Tomaso Albinoni. Adagio. Urut ja kappelin katosta kajastava valo. Muut katsovat sitä läpi kyynelten, minä pieneltä ruudulta. Näen, miten sekunnit kasvavat näytöllä ja kuinka punaisilta ruusut näyttävät. Yhden ihmisen viimeinen matka muuntuu yhdellä painalluksella biteiksi jättäen digitaalisen jäljen. Onko hautajaisten streamaaminen soveliasta vai silkkaa tirkistelyä?
hautajaiset_some_virtuaalinenKirjoitin reilu vuosi sitten somettamisesta hautajaisissa, mutta enpä olisi arvannut, että jo seuraavana keväänä some ja live-lähetykset olisivat erottamaton osa ihmiselämän tärkeimpiä tapahtumia niilläkin, jotka aiemmin ovat saattaneet vierastaa virtuaalisuuden läsnäoloa.

Jälkikäteen katsottuna vuodentakaista some-mielipidettäni ohjaili pitkälti henkilökohtainen, yksityinen suruni ja se, mitä näin oman isoäitini hautajaisissa. Kihisin kiukusta ihmisten sohiessa valtavien järjestelmäkameroiden kanssa arkun pielessä ja haudalla – tänä viikonloppuna olin itse juuri sellainen, pyynnöstä tosin.

Kun on kyse elämän herkästä tapahtumasta, liittää sen näkymättömään katseluun helposti ajatuksen tirkistelystä. Yksityisen äärellä on haavoittuvainen, ja kun joku muu kajoaa siihen edes digitaalisesti, voi se tuntua surun pahoinpitelyltä. Pandemiakevät lienee saanut monet kuitenkin toisiin ajatuksiin, sillä vaikka suru olisi yksityinen, on sen jakaminen aina keventävä voima. Miksi siis sen kohtaaminen digitaalisesti vähentäisi rituaalin arvoa?

Minua sapetti isoäitini hautajaisissa erityisesti se, miten jotkut kuvasivat tapahtumaa estoitta ja lupaa kysymättä. Isoisäni hautajaisista 13 vuotta sitten päätyi IRC-galleriaan kuva avonaisesta haudasta, sillä niihinkin kekkereihin livahti kuvaaja heilumaan putken kanssa. Laillisesti asiaan ei taida olla sanomista, sillä hautajaiset ovat julkinen tilaisuus, mikä ei tietenkään oikeuta käyttäytymään typerästi. On myös hyvä huomata, ettei mikään muukaan juhla tai elämäntapahtuma ole sellainen, josta voisi jakaa ja taltioida sisältöä kysymättä. Joillekin häät ovat yhtä yksityinen tapahtuma kuin hautajaiset, sillä ilo ei ole tae luvasta digitalisoida toisen ihmisen elämää.

Vaikka sosiaalinen media on kiinteä osa monien arkea, ei elämäntapahtumien muuntaminen virtuaaliseen muotoon tietenkään tarkoita aina sitä, että se päätyy myös someen – ja hyvä niin. Taltioidun materiaalin jäämistä vain omaan käyttöön ja sen julkaisemista sosiaalisen median alustalla yhdistää kuitenkin ajatus surun käsittelystä ja jakamisesta. Se ohjaa ajattelemaan myös muistojen muotoa. Miksi kehitetyt valokuvat olisivat sen soveliaampia muistoja kuin videot ja live-lähetykset? Miksi arvostamme paperia enemmän kuin liikkuvaa kuvaa, jota kuitenkin tuijotamme joka päivä televisiosta? Virtuaalisuus ei automaattisesti vähennä tilaisuuden arvoa, mutta katsojan harteille jää tavoittaa oikea tunnelma ja ylittää ajatus siitä, että fyysinen läsnäolo olisi aina parempi kuin bittiavaruudessa uiva yhteys.

Olipa elämän päättymisen rituaali suljettu, iäksi katoava tapahtuma tai digitaalisesti taltioitu aarre, jäänee käteen kuitenkin aina lopulta vain yksi asia: kiitollisuus siitä ajasta, jonka läheisensä kanssa sai viettää. Muuta varmaa meillä ei nimittäin taida olla.

Mitä mieltä olet virtuaalisista hautajaisista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vapaus ovella ja kesä peruttu – miten pelastaa tuhottu lomakausi?

Suomalaisten vuoden suurin unelma – täydellisen kesän myytti – lähestyy kalenterissa uhkaavasti, ja aikaisimmat lomailijat aloittavat vapaansa jo viikon päästä, jos siis on ollut niin onnekas, että vapaataan saa kutsua kesälomaksi lomautuksen sijaan. Miten voi tavoittaa täydellisen kesän, kun Wuhanin paholainen on vienyt siltä raamit?
DSC_0138Hävettää myöntää, että alkukeväästä tunsin ainoastaan katkeruutta siitä, että pitkään suunnittelemani ja vesi kielellä odottamani kesäloma sai viimeisen naulan hupiarkkuunsa jo ennen kuin maaliskuu oli ehtinyt edes alkaa. Sain vetää vessanpöntöstä alas Ruotsin-matkan, paluun Reykjavíkiin, retken majakkasaarelle ja kymmenet terassijuomat ja ravintola-ateriat.

Kun sitten toivuin pahimmasta harmituksesta ja kaupungissa vallitsevasta hiljaisuudesta tuli uusi normaali, aloin nähdä paljon hyvää aiemmin kurjalta näyttäneessä kesälomassa. Suurin etu näennäisesti perutussa lomassa on tietysti raha. Matkustaminen vie rahaa eikä ulkona nautitut kulinaristiset elämykset ole koskaan ilmaisia. Koronakesälomalla rahaa menee ainoastaan ruokakauppaan!

Vaikka loma-aktiviteetit ovat pannassa, ei loman perusolemus ole kadonnut mihinkään. Se on joka tapauksessa vapautta toivottavasti kaikille ihanaa, turvallista ja tervellistä aikaa. Tänä vuonna saa olla erityisen kiitollinen siitä, jos todella selviää kesän sairastamatta. Minulle jokainen aamu ilman herätystä klo 6.30 on pieni lottovoitto. Muutoin ajattelin kuluttaa päiväni liikkumalla ja lepäämällä. Koskaan ennen lomalla minulla ei ole ollut näin paljon aikaa tai rauhaa. Kun ei ole odotuksia, ei niihin mene energiaa eikä loma luisu vain kutkuttavien kohokohtien jahtaamiseksi.

Poikkeustila on antanut minulle myös rohkeutta pitää oikeasti vapaata. Olen huono kieltäytymään niin henkilökohtaisessa elämässäni kuin töissä, mutta nyt sain vihdoin perutuksi toukokuiset työmatkat ja siirrettyä työpuserrukset pois loman tieltä. Hommat eivät ole kadonneet, mutteivät myöskään ole riesanani lomakaudella. Päätöksen ääneen sanominen on ihanaa, mutta pelottavaa, sillä tottahan otan kaikki työkeikat avosylin vastaan. Neuvotella voi, mutta näppäimistöni ei pakosta sauhua toukokuussa kertaakaan.

Olen varmasti viimeinen ihminen, joka voi kehottaa ketään elämään hetkessä, sillä minä jos kuka osaan murehtia kellon ympäri tarttumatta hetkeen sekunniksikaan. Silti paras vinkki, jonka voin antaa poikkeustilanteessa, on kaikista odotuksista ja hienouksista luopuminen ja keskittyminen jokaiseen päivään, hetkeen – ja siihen, mitä jää jäljelle ja mitä sillä voi tehdä.

Tekemistä lomalle? Lue 20 kotipuuhavinkkiä aikuiselle!

Mitä sinä aiot tehdä poikkeustilalomalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Pääsiäispupu, joka ei enää halunnutkaan paeta tyhjästä kaupungista

Viikko niukalla some-annostuksella on tehnyt tehtävänsä. En enää murehdi tulevaa, sillä olen rauhoittunut hetken äärelle. Vaikka välillä kaipaan karnevaalia ikkunani alle, huomaan, kuinka sopeutuvainen olen. Itse asiassa tämän kevään jälkeen en edes halua tietää, kuinka pitkälle sopeutuvaisuuteni voisi kantaa.
DSC_0089Ei tunnu pitkäperjantailta. En tosin tiedä, miltä pitkäperjantain pitäisi tuntua uskontokuntaan kuulumattomalla henkilöllä. Kaupunki ei ole rauhoittunut pääsiäisen viettoon, sillä ei ole mitään, mitä rauhoittaa. Jossakin kaukana mopot pärisevät ja niiden jälkeen alkaa aina raikua hälytysajoneuvojen ujellus. Olen käyttänyt koko päivän miettien, onko se sattumaa vai aiheuttaako hurjastelu aina vaaratilanteita.

Persoonallisuustestin mukaan alistun auktoriteeteille, jos kunnioitan niitä. En silti voi käsittää, että näin lyhyessä ajassa olen onnistunut unohtamaan normaalin arjen, vaikka henkilökohtainen eloni ei ole oikeastaan muuttunut. Samaa raatamista ja oravanpyörää päivästä toiseen, oli pandemia tai pääsiäinen päällä.

Ensimmäiset viikot kuljin pelokkaasti töistä kotiin läpi aavemaisen hiljaisen kaupungin. Nyt en enää edes muista ihmisvilinää. Mehän emme ehtineet asua ydinkeskustassa kovin montaa viikkoa saati nähdä alkavaa kevättä, kun koronakiristykset vyöryivät niskaan. Asiatekstejä en enää aiheesta kirjoita, sillä haluan välttää kaikenlaisen valheellisen tiedon levittämistä. Ei minua sellaisesta ole moitittu, mutta näin vakavan aiheen äärellä on parasta hiljentää tunteet ja lennokkaan kielikuvat.

Pyhien aikaan olen innostunut värittämään vanhoja mustavalkokuvia. Näin ensimmäistä kertaa molemmat isoäitini nuorina, värikkäinä. Isoäidin, jota en koskaan tavannut, hiukset taipuivat kiharina olkapäille. Suortuvat olivat tummia, tiheitä ja täyteläisiä. Reilu vuosi sitten edesmennyt mummini taas näytti kuvissa aivan toisenlaiselta kuin vanhuksena, jollaisena hänet tunsin.

Mummilla oli toffeanväriset hiukset, kapeat kasvot ja se koukkunokka, josta hän tuhisi vielä vanhanakin. Mummilla oli hurjat kyöpelinvuoriteemaiset pääsiäisleikit ja aina pahanmakuisia suklaamunia, ja ehkä juuri siksi hän sai minut uskomaan, että noitia todella on olemassa. Näin, miten ne lensivät luudalla ohi makuuhuoneen ikkunan.

Noitien lisäksi monet ovat pääsiäisenä pelänneet kotoilijoiden luovuttavan ja vyöryvän kaupunkeihin, mutta ensimmäisen pyhäpäivän kokemuksella voin todeta, ettei huolta pitäisi olla. Alan itse asiassa nauttia tästä kuolleesta kaupungista.

Minun maani, aurinkoni ja violetti taivas, joka ei paljon voi luvata.

Kerro rehelliset pääsiäiskuulumisesi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

20 kotipuuhaa aikuiselle

Kuukaudessa on yleensä noin 20 työpäivää, ja ne, jotka tekevät työnsä toistaiseksi kotona tai ovat joutuneet lomautetuksi, saavat keksiä itselleen ja muille asuinkumppaneille viihdykettä neljän seinän sisällä ainakin toukokuun puoliväliin saakka. Näin minä pelastautuisin, jos arkeni olisi muuttunut!
DSC_0085Aloita sukututkimus. DNA-testipalvelut ovat käsitykseni mukaan ruuhkautuneet koronan aiheuttamien erityisjärjestelyiden vuoksi, mutta sukuselvityksen teon voi aloittaa silti rekisteröitymällä alan sivustoille, kuten Geniin tai MyHeritageen. DNA-testipaikaksi suosittelen FamilyTreeDNA:ta.

Siivoa kaapit. Minulla on aina vähintään yksi romukaappi, enkä pääse huonosta tavasta eroon millään.

Kaiva lautapelit esiin. Minä pelaan Trivial Pursuitia ja kaupunkivisapelejä, mutta viime aikoina myös Monopoly on houkutellut.

Vaativia pelejä kaipaavat voivat uppoutua Risk-strategiapelin maailmaan, kun on kerrankin aikaa.

Kokeile joogaa. Erityisesti suosittelen rannejoogaa.

Uppoudu maantietovisapeleihin. Olen nauttinut suunnattomasti Jetpunk-sivuston peleistä.

Soita videopuheluita. Pidin elämäni ensimmäisen vapaa-ajan videokeskustelun viime viikolla, ja se oli ihan mahtavaa! Helppoa ja yllättävän läheisen tuntuista.

Katso klassikkosarjoja. Itse olen viimeksi innostunut Pokka pitää -sarjasta.

Perusta blogi. Sen ei tarvitse olla edes julkinen. Blogia voi kirjoittaa itselle tai rajatulle joukolle jakamalla siihen linkin tai kutsumalla käyttäjiä sähköpostiosoitteella.

Täytä self help -kirjoja. Sana saa niskakarvani pystyyn, mutten silti usko, että itsetutkiskeluun tarkoitetuista kirjoista on ainakaan haittaa.

Käy virtuaalimuseoissa. Kaikuvan museon tunnelmaa ei voi virtuaalimaailma voittaa, mutta on sekin parempi kuin ei mitään.

Suunnittele tulevia juhlia. Olen saanut todella paljon voimaa juhlasuunnittelusta, vaikka kekkerit ovat toistaiseksi jäissä.

Leiki keittiönsuunnittelusovelluksilla. Jos on koskaan innostunut Sims-peleistä, nauttii myös kodinsuunnitteluohjelmista.

Nettishoppaile pienyrittäjien kaupoissa. Jos rahapussi ei anna siihen mahdollisuutta, kerro hyvistä yrityksistä somessa.

Tee jälkikasvulle nukkekoti pahvi- ja paperimateriaaleista. Vanha kunnon taikataikina mahdollistaa pienten hahmojen ja tavaroiden valmistamisen, ja apuna voi käyttää ylijäämäkankaita, rikkinäisiä vaatteita ja remonttirojua. Projekti on täydellinen kierrätysmateriaalien hyödyntämispaikka! Serkkuni teki minulle kaksi nukkekotia kuvauksen mukaisesti, ja voi miten rakastinkaan niitä! Ne olivat valtavan upeita ja toivat iloa vuosia. Leikki ei totisesti katso rahaa! (Kiitos, Eeva!)

Kirjoita päiväkirjaa. Tässä hullussa ajanjaksossa riittää ruodittavaa!

Pidä ruoka- tai juoma-tasting kotona. Nehän ovat muutenkin usein ylihinnoiteltuja, vaikka sitten, kun maailma palaa raiteilleen, onkin syytä tukea yrittäjiä. Vegeilystä innostunut voi aloittaa ostamalla esimerkiksi kasvipohjaisia juustoja. Lupaan, että makukimara on laaja.

Ala harrastaa kahveja. Jos on ylimääräisiä roposia, voi ostaa mutteripannun ja alkaa juoda papukahvia. Tämä on myös helppo paikka tukea pienyrittäjiä.

Jos poikkeustila on vapauttanut aikaa, voi luppoajan käyttää opettelemalla uuden leivonnaisen valmistamisen. Suosittelen vegaanisia minttusuklaaneliöitä Kinuskikissan reseptillä.

Lue Jared Diamondin Tykit, taudit ja teräs – ihmisen yhteiskuntien kohtalot (Terra Cognita 2005). Teos antaa perspektiiviä myös vallitsevaan katastrofiin.

Mitä puuhia sinä suosittelet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa