Kuuluuko rikollisen mieli televisioon?

Rikollinen mieli antaa ensimmäistä kertaa dokumenttisarjassa äänen rikoksesta tuomituille. Pahimmillaan sarja polkee uhrin kohtaloa ja muistoa sekä omaisten tunteita, ja parhaimmillaan se voi avata keskustelun moraalisista valinnoista ja oikeuden toteutumisesta.
rikollinenmieli_tv-sarja.JPGTelevisiossa pyörii lähes tauotta jokin kotimainen rikosdokumenttisarja. Viimeisimpänä on alkanut Rikoksen anatomia TV5:llä. Yhteistä perinteisille rikosdokumenteille on se, että niiden kerrontatapa on neutraali ja juontajavetoinen – ollen aina kuitenkin uhrin puolella. YLEn Kadonneet-sarjassa on myös suoraan haastateltu kadonneiden omaisia, joista jotkut ovat myös tienneet rikoksen olevan mahdollinen vaihtoehto katoamisen taustalla.

Rikollinen mieli on tiettävästi ensimmäinen suomalainen dokumenttisarja, joka kerrotaan tuomitun näkökulmasta. Jaksojen käsittelemien rikostapausten elossa olevat uhrit ja uhrien omaiset ovat pettyneet siihen, ettei sarjan julkaisusta kerrottu heille etukäteen (IL 10.10.2019). Tiedottaminen tuskin on ainoa syy mielipahaan. Miltä tuntuu, kun äänen saa se, joka on jo vienyt kaiken?

Omaisten tilanteeseen on mahdotonta asettua, vaikka kuinka kuvittelisi kauheuksia mielessään. Kukaan ei voi tietää, miltä omaisen kokema kaltoinkohtelu tai omaisen menettäminen rikoksen uhrina tuntuu, jos sellaista ei ole kokenut.

Se, mitä Rikollinen mieli haluaa sanoa, on epäselvää. Ymmärrän, että idean kaltaisia konsepteja luodaan, sillä ne ovat yksinkertaisesti myyviä kaikessa järkyttävyydessään. Sanomaan se ei kuitenkaan anna vastausta. Haluaako Rikollinen mieli ymmärtää kohdettaan, jakaa uutta oikeutta vai vain kauhistuttaa?

Kyseenalaisinta sarjassa onkin ajatus oikeasta ja väärästä. Ajattelen lähtökohtaisesti, että kaikilla on oikeus tulla kuulluksi, mutta koska sarjassa esiintyvät henkilöt on jo tuomittu rikoksistaan, ovat he myös saaneet oikeuden puolustautua. Jos asia siis on jo oikeudenmukaisesti loppuunkäsitelty, miksi juuri tuomitulle annetaan uusi mahdollisuus, jota ei kuitenkaan voida enää uhrille tarjota? Muuttuisiko tilanne paremmaksi, jos myös omaisia tai uhria kuultaisi? Miltä näyttäisi sarja, joka kertoisi kahdenlaisen näkökulman tapahtumista? Antaisiko se myös oikeuskäsittelystä vääristyneen kuvan ja kuka silloin totuutta arvioisi?

Rikollisen mielen käsittelytapa määrittää sen, onko sarjan tarkoitus ainoastaan kohahduttaa vai voiko se jopa laajentaa aiheeseen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua oikeudesta ja moraalista. Se nähdään tiistaina 29.10.2019 klo 20, kun sarja alkaa YLE TV1:llä.

Aiotko antaa Rikolliselle mielelle mahdollisuuden? Kuuluuko rikollisen päästä ääneen televisiossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Juhannustanssit vuonna 2019 pöyristyttää yhtä paljon kuin Salaman kirja 1964 – mutta eri syystä

Tampereen Työväen Teatterin Juhannustanssit on monitasoinen, ajattelemaan haastava uuden sukupolven esitys, joka ei anele rakkautta yleisöltään.
juhannustanssit_DSC2018_pressi
Helmi-Leena Nummela (vas.), Jussi-Pekka Parviainen ja Verneri Lilja. Kuva: Janne Vasama, Tampereen Työväen Teatteri.

Pyörivä bussi, keikkalava, ökyjahti, disko, bändi, tuolien yli pomppivat näyttelijät ja lavalla ajelehtiva sorsa. Juhannustanssien jälkeen olo on sama kuin roolihahmoilla: nääntynyt ja häkeltynyt. Muistikuvat ovat hatarat eikä voi olla aivan varma, oliko ilta onnistunut vai kokoelma sekavia otteita.

Käsikirjoittaja Juho Gröndahl kertoi Ylelle (Yle.fi 15.10.2019), ettei TTT:n Juhannustanssien tarkoitus ole tuoda kirjaa näyttämölle, vaan Hannu Salaman (1964) samanniminen teos kannattaa lukea sellaisenaan, jos on kiinnostunut alkuperäistekstistä. Aivan itsenäinen näytelmä ei kuitenkaan ole, sillä Salaman romaanin lukeminen auttaisi huomattavasti ymmärtämään näytelmän yksityiskohtia, vaikka toisaalta ydinsanoma tulee kerrotuksi tarpeeksi hyvin, joskin repaleisesti, nippelitiedosta viis.

Linda Wahlgrenin ohjaama näytelmä kuuluttaa olevansa kertomus pätkätyösukupolvesta. Kaunis ajatus, mutta siitä on vaikea saada kiinni esityksen aikana. Juhannustanssit on tarinoiden kokoelma, joka kyllä yrittää kiteyttää nykyajan ongelmia ja onnistuukin siinä, mutta irrallisuus ei ole ainoastaan hyve. Sanoma hukkuu sorsien, valojen, Salorannan yhtyeen (Helmi-Leena Nummela, Jussi-Pekka Parviainen, Joel Mäkinen, Paavo Malmberg, Juho Kanervo ja Riku Vartiainen) keskinäisten kinojen, rakkaustarinoiden (Eriikka Väliahde, Mika Honkanen ja Verneri Lilja), yhden seksikohtauksen ja muurari Hiltusen (Minea Lång) höpinöiden alle. Yksittäiset kohtaukset ovat vaikuttavia, mutta se, miten ne liittyvät toisiinsa tai mitä ne haluavat sanoa nimenomaan yhdessä, jää epäselväksi.

Repalaisuuden vuoksi on vaikea uskoa, että yleisö ottaa esityksen omakseen, toisin kuin usein käy suosikkimusikaaleissa. Vaikka Juhannustanssit on ajatukseltaan voimakas ja visuaalisesti vaikuttava esitys, on siitä vaikea erottaa sukupolvikokemusta, jota näytelmä korostaa. Onko sukupolvemme todella niin huonossa jamassa, että siitä jää jäljelle vain vilkkuvin valoin ilmaistu oravanpyörä ja karmea metakka?

En halua tehdä jakoa yleisön kesken, mutta uskallan väittää, että Juhannustanssit sopii parhaiten edistyneelle teatteriharrastajalle, joka haluaa etsiä syviä merkityksiä näytelmästä ja analysoida niitä pitkänkin ajan päästä. Se on sääli, sillä jos ajatuksena on käsitellä sellaisia asioita kuin pätkätyöt, perusturvallisuus, ihmisyyden monimuotoisuus ja ilmastokriisi, olisi suotavaa, että se tavoittaisi kohteensa ja samalla koskettaisi ja innostaisi välittömästi.

Kun Juhannustansseihin lähtee, voi luulla päätyvänsä keskelle rivoa dialogia, jonka taustalla pyörii kansallisromanttinen maisema. Hyvä asia on se, että yleisö huomaa heti alkuun olevansa täysin väärässä. Kuulemani mukaan jotkut ovat myös tyrmistyneet. Salaman alkuteoksen jumalanpilkka ei hetkauta, vaikka se roisilta kuulostaa edelleen. Sen sijaan moni tuntuu olevan närkästynyt siitä, että esitys ravistelee perinteistä teatteria. Kovan rahan näytelmät kun yleensä kosiskelevat yleisöä helpolla aiheella tai miellyttävällä esitystavalla.

Heikkouksistaan huolimatta Juhannustanssit on ennen kaikkea elämys. Sitä ei voi pureskella kerralla tasaiseksi massaksi eikä se miellytä kaikkia. On myös hyvä, että perinteistä teatteria koetellaan, vaikka se suomalaisuuden perusolemusta ravisteleekin. Sen enempää paljastamatta näytöksessä pääsee osaksi esitystä, halusi tai ei. Kun jopa väsyttävä osallistuminen sekoitetaan taiteellisuuteen, on kokonaisuus kiehtova. Harmi vain, ettei se yletä itse tarinaan.

Kun pomppimista ja räiskintää on katsonut kaksi tuntia, laskeutuu näyttämölle ja yleisöön täydellinen hiljaisuus. Esirippu ei sulkeudu, vaan näyttämö pimenee viimeisen valonpilkahduksen kuihtuessa pois. Näinkö meidän lopulta käy?

Juhannustanssien ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterissa oli 16.10.2019.

Saako alkuteoksen myllätä uuteen uskoon uudella esitysalustalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ehdota blogille uutta nimeä!

Nyt on käynyt niin, ettei Mediakka tunnu enää luontevalta bloginimeltä. Vuotuinen verkko-osoitteen maksupäiväkin kolkuttelee oven takana, joten uusi nimi on saatava ulos parissa viikossa. Auttakaa!
Kiitos kaikesta,Ei ole normaalia, että blogin nimi hävettää. Havahduin häpeän tunteeseen viikonloppuna pidetyllä blogikurssilla. Tilaisuuden ilmapiiri oli avoin ja lämminhenkinen, mutta silti Mediakan ääneen sanominen sai käteni hikoilemaan, ja huomasin selitteleväni blogin nimeä – ennen kaikkea itselleni.

Mediakkahan oli aiemmin Akkamedia. Kumpikin kuulostaa aivan kamalalta. Kankealta, vaikealta ja etäiseltä. Ajatus nimien takana oli kaunis ja jopa kekseliäs, sillä alun perin minun oli tarkoitus kirjoittaa mediailmiöistä, mutta ennen pitkää huomasin blogini lipuneen lifestyleen. Se ei varsinaisesti ollut ihme, sillä vakava ja säännöllinen kirjoittaminen alkoi tuntua taakalta, ja koin myös, etten pystynyt harrastuksena kirjoittamaan niin syväluotaavia tekstejä kuin olisin voinut. (Päädyin alun jälkeen parjaamaan myös eineksiä ja aloittamaan ruokahifistelyn, mutta ne ajat ovat jo takana.)

Olen jo pitkään halunnut, että blogini on elämänmakuinen hyvän mielen paikka, jossa lukija ei kuitenkaan pääse liian helpolla. Ajankohtaisaiheista kirjoittaminen on edelleen mielekästä, mutta blogissani niitä tarkastellaan kevyesti, joten ei alustani mikään mediatutkimuskanava ole. Siksi Mediakka tuntuu lähinnä taakalta, vakavalta nimeltä, jonka alta paljastuu pumpulia. Myös nimeen henkilöityminen on vaikeaa. En voisi kuvitellakaan, että minua kutsuttaisiin Mediakaksi tai Mediakka-Annaksi.

Pyydänkin nyt teiltä – ihme kyllä tuhansilta – lukijoiltani apua. Mikä uudeksi nimeksi blogille?

Blogini kantava ajatus on siis tarkastella elämää vakavan kepeästi. Punainen lanka lienee nimenomaan arki, ajatteleminen ja ajattelemisen keveys. Pienetkin asiat voivat olla vakavia. Miksi ystäväkirjat ovat aikuiselle tärkeitä? Miksi meidän viirivehkaamme kutsutaan Hirvoseksi? Miksi mikroaaltouuni aiheuttaa riitoja? Minkä vuoksi Big Brotherin katsomista täytyy hävetä?

Pidän intertekstuaalisista nimistä, vaikka usein ne lipsuvat tekotaiteellisuuden tai mauttomuuden puolelle. Myös ja-sanan sisältävät nimet ovat mieleeni, mutta ne ovat valitettavan yleisiä. Jos pitäisi lähteä ryöstöretkelle, ottaisin Pia Alapeterin Lyhyenä hetkenä -blogin nimen. Siinäpä siis vinkkejä. Ehdota uutta nimeä kommenttikentässä tai Instagramissa!

Miten nimeäsit blogini? Jos et keksi nimeä, kerro ihmeessä, miten kuvailisit blogiani.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Teksti, jonka

Mediakka on päivittynyt neljän vuoden aikana jo 659 kertaa. Luku pitää sisällään niin täysosumia, tietopaketteja kuin täytejuttuja. Niinpä kokosin vapaasti kopioitavissa olevan pohjan, jonka perusteella kerron ajatuksiani raapustuksistani.
DSC_0144

Teksti, jonka…

…olisin halunnut menestyvän

Kirjoitan juhlakirjan tuottamisesta yritykselle postaussarjaa, jonka kaksi ensimmäistä osaa on jo julkaistu. Ne eivät ole herättäneet kummempaa kiinnostusta. Ymmärränhän minä sen. Blogeista haetaan ennen kaikkea viihdettä, ei tietoa ensisijaisesti, vaikka monet jutut ovat valtavan hyödyllisiä. Ehkä salaa toivoin juttusarjani perusteella yhteydenottoja ja työkeikkoja.

Menestystä olisin suonut myös koiran omistamisesta kertovalle jutulle jo suloisten kuvien vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi, että olisin halunnut oikeasti keskustella lemmikin omistamisesta.

…kirjoittamisesta olen ylpeä

Parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon syntyi suuren inspiraation polttaessa sormissa junassa puhelimen muistioon, johon harvemmin kirjoitan ylös muuta kuin yksittäisiä sanoja tai kauppalistoja. Tekstin dialogi on aito ja junassa salakuunneltu. Pieniä yksityisyydensuojaan liittyviä muutoksia olen kuitenkin tehnyt.

…julkaisemista harkitsin pitkään

Kiusatuksi joutumisesta kertovan blogitekstin kirjoittaminen ei ollut helppoa, vaikken koe olevani millään tavalla traumatisoitunut. Jouduin miettimään, millaisen kuvan haluan antaa itsestäni, ymmärretäänkö minut väärin ja miten kerron tapahtumista halventamatta muita osapuolia, vaikka jotkut jutussa mainitut tapahtumat ovat niin iljettäviä, ettei oikeasti tarvitsisi ajatella kuin itseään.

…julkaisu hävettää

Punnitsen tarkkaan kaikkea julkaisemaani, joten voisin vastata, etten häpeä mitään. Mutta kyllä minua hävettää kaikki einesarvostelut. Yksittäisistä jutuista posket punastuvat eniten Terveiset Kärsämäeltä! Stindebinde elää -otsikolla julkaistusta jutusta, jota luetaan joka päivä kammottavan monta kertaa. Maailman turhin hakusanapostaus, joka ei ole edes erityisen hyvä.

…en uskonut saavuttavat kävijäpiikkiä blogiin

Tammisaaren-matkailujuttu levisi kulovalkean tavoin somessa ja tavoitti myös seudun markkinoinnin. Yhden päivän aikana blogissani kävi enemmän vierailijoita kuin normaalisti koko kuukautena. Ymmärsin konkreettisesti, miten suuri voima tekstillä voi olla, jos sitä vain päätetään jakaa tarpeeksi. Vieläkään en tiedä, miksi juttu herätti niin suurta kiinnostusta raaseporilaisissa. Ehkä alueesta ei kirjoiteta tarpeeksi?

Muita salamenestyjiä: Yleishyödykeköyhät: Nämä joka kodin tavarat meiltä puuttuvat! ja Kadonneen isoisän jäljillä – sukututkimusmatka Hämeenlinnaan

…suosio kasvoi suureksi odotettua myöhemmin

Maria Åkerblomista kertovaa juttuani (26.8.2018) luetaan joka päivä kymmeniä, jopa satoja kertoja, mikä on ymmärrettävää, sillä Zaida Bergrothin Marian paratiisi saa ensi-iltansa 4.10.2019. Siltikään en ymmärrä, miksi juuri minun juttuni tavoittaa ihmiset. Vaikka onhan se kyllä kelpo, kirjaan perustuva tietopaketti Åkerblomista.

…sanoma kestää aikaa

En katoa koskaan on kauniisti kirjoitettu, paljon ajatuksia ja edelleen ajankohtaista tietoa sisältävä juttu siitä, miten pitäisi suhtautua kuolemaan, kun jokaisella on digitaalinen jalanjälki. Pitäisikö kuolla kahdesti vai jäädä kummittelemaan someen?

Jätä kommentti tähän juttuun, jos päädyit kertomaan omista tekstihelmistäsi jutun runkoa käyttäen.

Mitä haluaisit lukea? Mitkä jutut ovat jääneet mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kadonneen isoisän jäljillä – sukututkimusmatka Hämeenlinnaan

Pendolino Helsinkiin kulkee ohi Lempäälän. Äitini katseli maisemia hiljaa. Isoisän haamuko se pelloilla hääri? Vai oliko se sittenkin kadoksissa oleva isovaari? Lähdimme metsästämään viimeksi mainitun isyydestä käytyjä käräjäkirjoja Hämeenlinnaan.
DSC_0122 (2)DSC_0124DSC_0126Ei ole salaisuus, ettei suvussamme juuri ole pidetty lukua isistä. Äitini puolen suvusta ensimmäinen varmasti isänsä tietävä on äiti itse sisarineen. Jokaisesta sukuhaarasta puuttuu siis puolet, mikä tarkoittaa sitä, että puolet meistä on kadoksissa.

Suullisen tiedon mukaan äitini mummon isyydestä on käräjöity, mutta tietoa tarkasta ajankohdasta ei ole. Siksi tuomioluetteloiden ja varsinaisasioiden käsittelylistojen läpi käyminen vie aikaa. Erityisen vaikean operaatiosta tekee se, ettei tietoa ole siitä, onko kyseessä ollut elatusasia vai esimerkiksi jonkinlainen solvaus tai kunnianloukkaus, jossa tiettyä henkilöä on väitetty isäksi. Tällöin tuomiokunnan kirjat täytyisi niiltä vuosilta selata kokonaisuudessaan, sillä jos asia on isäksi väitetyn nimellä, emme tietenkään voi sitä arvata asialuettelon perusteella. Mehän emme tiedä hepusta mitään!

Isyysepäselvyydet eivät meitä hävetä, vaan saavat enemminkin toivomaan, että jostakin putkahtaa vielä yllättävän läheisiä sukulaisia. Siksi on vaikea ymmärtää sukututkimuksen käänteitä leimaavaa häpeää, joka joillakin tuntuu pukkaavan esiin, kun suvusta paljastuu salattuja isejä, pettureita tai rikollisia. Miksi hävetä jotakin sellaista, johon ei ole mitenkään voinut vaikuttaa?

Maakunta-arkiston matala kynnys

Hämeenlinnan maakunta-arkisto toimii Kansallisarkiston alaisuudessa, ja siellä säilytetään valtion alue- ja paikallishallinnon virastojen arkistoja, kirkollisia ja joitakin kunnallisia arkistoja sekä yksityisiä arkistoja ja asiakirjajäljennöksiä mikrofilmeinä. Matkamme suuntautui Hämeenlinnaan nimenomaan siksi, että sen toiminta kattaa myös Pirkanmaan, joten ylvään ja modernin rakennuksen uumenissa lepäävät kaipaamamme tuomioluettelot Lempäälä–Vesilahden alueelta silloisesta Pirkkalan tuomiokunnasta.

Saimme erinomaista palvelua arkistossa, vaikka esittämämme pyynnöt olivat epämääräisiä ja vyyhdin selvittäminen siksi työlästä niin arkistosihteereille kuin meille. Oli itse asiassa yllättävää, kuinka omistautuneita arkiston työntekijät olivat asiallemme. Jopa tosin niin omistautuneita, ettei sisäpiiritermeistä aina saanut kiinni, mutta se taitaa mennä myös keltanokkaisuutemme piikkiin.

Maakunta-arkistossa on avara sali, jossa on erinomaisen mukavat tuolit ja kätevät pöydät lukulamppuineen. Ei tarvitse ihmetellä, miksi aika rientää siivillä arkistoja tutkiessa. Salissa saa kuvata tiettyjä materiaaleja, ja henkilökunta kertoo erikseen, onko toimitettujen asiakirjojen kuvaaminen luvallista omaan käyttöön.

Meidän tuloksemme olivat tällä kertaa laihoja, mutta harvalle osuu jackpot heti ensimmäisellä kierroksella. Yhden hepun saimme rajattua laskuista pois, joten saavutus sekin.

Maailma pölyisissä kirjoissa

Arkistojen selaaminen on yllättävän koukuttavaa – aivan kuin dekkaria lukisi! On pakko edetä vielä vähän, lähestyä loppuratkaisua. Sitä ei meidän tapauksessa tullut, mutta jo kellastuneisiin papereihin musteella muotoillut tekstit kertovat vielä jonakin päivänä, mitä ihmettä tapahtui 1800- ja 1900-lukujen taitteessa lempääläläisessä käräjäsalissa. Pääsikö isä livahtamaan vai syytettiinkö tyystin väärää miestä? Ei hän ainakaan lempääläläisen pellon reunassa seissyt junamatkallamme, sillä me emme usko aaveisiin, vaan toteen. Vähän tuomioluetteloihin ja tarpeettoman epäoikeudenmukaiseen maailmaan, jossa liian monta mutkaa on vedetty suoraksi.

Vanhojen asiakirjojen silmäily antaa myös hyvää perspektiiviä historiaan, sillä jo pelkät rikosnimikkeet kertovat vinksallaan olleesta maailmasta. Varsinaisasioiden luettelot täyttyivät solvauksista, lapsen eläkeasioista, laittomien teiden ja uittojen puimisesta, huoruudesta, oma- ja itsevaltaisuudesta, palveluksesta karkaamisista ja niskottelusta palvelukseen astuessa.

Eniten epätasapainossa ennen olivat luokkaerot ja voimasuhteet, mikä käy hyvin ilmi isyysasioita selvitettäessä. Mitä enemmän rahaa ja valtaa oli, sitä todennäköisemmin pääsi pälkähästä vannomalla kaksi sormea Raamatulla syyttömyyttään. Olisivatpa retaleet tienneet, että vielä jonakin päivänä voi jäädä kiinni pelkällä sylkinäytteellä!

Maailma oli epäreilu ja auki vain pienelle kansan osalle. Sellaisessa maailmassa emme halua elää. Ja siksi välit menneen kanssa täytyy tehdä selväksi.

Jaa parhaat arkistovinkkisi tai kerro ajatuksiasi sukututkimuksesta!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Poikabändi – hetki ennen kuin ysäri museoidaan

Tampereen Työväen Teatterin syksyn uutuusmusikaali Poikabändi on kaikin puolin taitavasti toteutettu esitys, joka lunastaa lupauksensa viihdyttää, naurattaa ja sytyttää 90-luvun tematiikalla.
poikabandi_300dpi_vaaka.jpgKUVA: Tampereen Työväen Teatteri. Jonas Saaren (vas.), Jari Aholan, Jon-Jon Geitelin, Lauri Mikkolan ja Saska Pulkkisen roolihahmot perustavat ToiBoysin.

Toijala vuonna 1992, nurin mennyt mainostoimisto ja kaiken menettäneet kolmikymppiset Make (Samuli Muje) ja Kari (Jari Ahola). Maa velloo lamassa, kuten vuosiluvusta voi päätellä, mutta jotakin pitäisi keksiä. Syntyy vasten kaikkia odotuksia ja rattaisiin laitettuja vanhan ajan kapuloita poikabändi ToiBoys eli Toijalan pojat. Nauruhermoja kutkuttavien koe-esiintymisien jälkeen kuvitteelliseen yhtyeeseen liittyvät myös Matteus (Jon-Jon Geitel), Juzzi (Jonas Saari), Seitti (Saska Pulkkinen) ja Korppi (Lauri Mikkola).

Näytelmässä yhtyeen kuvitteellisena – ja toisella tasolla todellisena – keikkayleisönä toimivat teatterisalin katsojat. Se mahdollistaa avoimen kommunikoinnin yleisön kanssa. Flirtti on estotonta eikä katsoja välttämättä edes muista olevansa teatterissa. Sen huomaa, sillä monet laulavat mukana, nousevat seisomaan, taputtavat ja viheltävät. Vähän happamampi katsoja saattaa ottaa tästä itseensä, mutta jos nyt muistaa joten kuten kunnioittaa kanssakatsojia, saanee toteuttaa itseään haluamallaan tavalla.

Ei siis ole ihme, että fanipaidat menevät näytöksen jälkeen kuumille kiville – tai naisille. Liekö kyseessä visuaalisuuden nälkä vai hurmos taitavasta lavatyöskentelystä. Yleisön villiintyminen onkin itse asiassa kuin tilauksesta tapahtunut vuoropuhelu poikabändi-ilmiön kanssa. Millaisessa maailmassa täytyy ansaita  rahaa flirtillä ja hikoilemaan saavalla tanssilla? Miksi sillä ansaitsee paremmin kuin mainostoimistolla tai metsätöillä?

Natkutusmusikaalit sortuvat monesti ontuvaan tarinaan, mutta Poikabändiä ei siitä voi syyttää. Mikään maata mullistava kehityskertomus näytelmän käsikirjoitus ei ole, mutta ei tarvitsekaan, sillä ilo, ystävyys ja vuosikymmenteema välittyvät silti katsojalle, ja tarina kantaa läpi musikaalin aina lamavuosista uuden vuosituhannen taitteeseen. Hyvä niin, sillä olisi katsojan aliarviointia luottaa pelkkään huojumiseen ja vatkaamiseen, vaikka esitys on kieltämättä myös teknisesti visuaalinen ilotulitus. Muuta ei tosin voi odottaakaan TTT:n suurtuotannolta.

Poikabändiä katsoessa miettii, miten yhtäkkiä kävi niin, että 90-lukukin joutaa museoon. Johan siellä on 80-luvun leluja, bensamittareita ja päiväkotikalusteita (ks. Työväenmuseo Werstas). Tarpeeksi vanhoista asioistahan aikakausinäytelmiä yleensä tehdään, sillä silloin on helpointa ja hedelmällisintä nauraa aikalaiskliseille. Poikabändin huumori uppoaa niin 90-luvun aikuisiin kuin vuosikymmenen lapsiin. Hyvä yleistieto ja historiatuntemus auttavat aktivoimaan nauruhermot oikein kunnolla. Voisi siis sanoa, että näytelmässä on kevyestä luonteestaan huolimatta kaksi puolta: riemukas komedia ja ajan ilmiöiden tarkkanäköinen esittely.

Puhuessani kulttuurituotteesta en voi olla nostamatta esiin sen yhteiskunnallista merkitystä, vaikka samaan aikaan tiedostan, ettei kaikella viihteellä välttämättä tarvitse olla sitä. Viihde voi olla puhtaasti viihtymistä, ja ehkä sen yhteiskunnallinen merkitys on juuri se, että sen avulla voi vapautua kaikista yhteiskunnan kahleista. Leipää ja sirkushuveja -virttä en edes aloita. Poikabändiä ei ole tehty ottamaan kantaa, vaikka pieniä piikkejä aikakauden kaupallisuudelle ja arjen ilmiöille onkin havaittavissa. Esityksen sanoma lienee kuitenkin se, että aurinko paistaa aina lopulta risukasaan ja joskus se paistaa niin, että koko keko syttyy tuleen. Silloin syntyy uusia ilmiöitä.

Ennustan Poikabändistä TTT:n uutta, pitkäkestoista hittiä. Näytelmän jälkeen tuntuu nimittäin siltä, ettei yhdeksänkymmentäluku sittenkään kuole koskaan.

Esityksen käsiohjelma on puettu seinäkalenterin muotoon. Kukapa ei olisi 90-luvulla ja vähän sen jälkeenkin käynyt pieteetillä valitsemassa alkavalle vuodelle uutta seinäkalenteria. Vieläpä moneen huoneeseen. Poikabändi todella on viimeisen päälle harkittu kokonaisuus, jonka oheistuotteet tukevat teemaa.

Minkälaisia ajatuksia juttu tai näytelmä herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Crystal Plaza hellii Ruotsin-matkaajia huokeaan hintaan Stureplanin liepeillä

Kohtuuhintaisen hotellin varaaminen Tukholmasta ei ole helppoa, mutta toisin kuin yleensä, voi olla kannattavaa tarttua laivayhtiöiden pakettitarjouksiin. Ainakin se helpottaa saatavuuden ja hintojen vertailua, kun matkat ja hotellit näkee samalla sivulla. Me yövyimme Norrmalmin ja Östermalmin rajalla lähellä Stureplania sijaitsevassa Crystal Plaza -hotellissa, jonka varasimme Viking Linelta.
Crystalplaza6Crystalplaza7Crystalplaza10Crystalplaza9Crystalplaza4Crystalplaza5Crystalplaza2Crystalplaza1

Tukholman hintataso

Vierastan pakettimatkoja, joten tarkoitus oli alun perin ostaa edullinen laivamatka ja varata hotelli erikseen Tukholman-kaupunkilomallemme. Suunnitelmissa oli itse asiassa varata Scandic-hotelli selkeän early check-in -mahdollisuuden ja luotettavan varaussivuston vuoksi. Haluamallemme ajalle hotellit kuitenkin maksoivat jopa 300 euroa, vaikka tuolloin varsinaiseen matkaan oli aikaa kaksi kuukautta.

Lopulta siis ostimme koko matkan Viking Linen sivuilta. Yksi yö Double Room -huoneessa maksoi 145 euroa.

Sijainti ja ympäristö

Crystal Plaza sijaitsee Norrmalmilla aivan Östermalmin rajalla lähellä Stureplania Birger Jarlsgatanilla. Ydinkeskustaan on kivenheitto, ja liikkuminen hotellilta kaikkialle on helppoa.  Toki aivan ytimeenkin voisi majoittua, mutta rauhallinen sijainti tarjoaa kenties enemmän mahdollisuuksia laajentaa tutkimusympäristöä. Hotellin lähellä on monta puistoa, ja itse Birger Jarlsgatankin hivelee betonilaatikkotalolähiössä elävän turistin silmiä. Tukholma on kaunis jugendtaloineen ja somine istutuksineen. Rosoista, mutta hallittua.

Ruokapaikkojen löytäminen hotellin lähistöltä ei kuitenkaan ole helppoa. Crystal Plazan alakerrassa sijaitsee Ravintola Ming, jonka tiloihin myös hotellin aamupala katetaan. Mikään halpa kioski ei ole kyseessä. Onnekas sattuma on kuitenkin se, että vaikka kohtuuhintaisia ruokapaikkoja ei hotellin välittömässä läheisyydessä näy, on kadun toisella puolella kuin tilauksesta uskomattoman herkullinen burgeriravintola Phil’s Burger, joka on palkittu Food Truckin Burgare-sarjassa Ruotsissa tänä vuonna. Eikä ihme, sillä Philin seitanhampurilainen vie kielen mennessään. Paikan palvelu on älyttömän ystävällistä ja asiakasta huomioivaa.

Huone ja asiakaspalvelu

Minulla ei ole kovin suuria vaatimuksia hotellille. Hinnan on oltava kohdillaan, huoneen siisti, aamupalan kuuluttava hintaan ja sen lisäksi olisi hyvä, että sijainti mahdollistaa liikkumisen kävellen paikasta toiseen.

Saimme kuin ihmeen kaupalla hotellihuoneen jo kymmeneltä aamulla ilman lisämaksua, ja päädyimme Double Room Standardiin. Näin jälkikäteen katsottuna en kuitenkaan ole varma, olimmeko varanneet kyseisen huoneen vai hieman askeettisemman Double Room Economyn. Hinta ainakin viittaa jälkimmäiseen. Joka tapauksessa hotelli kohteli väsyneitä matkalaisia erinomaisesti eikä hinnoista naputettu. Koska olimme maksaneet hotellin jo verkossa, ei sisäänkirjautuessa tarvinnut kuin vilauttaa passia, niin saimme avaimet käteen.

Crystal Plazan tilat ovat ylelliset, ehkä jopa vähän överit. Modernia ilmettä kaipaavaa ne eivät hivele, mutta minusta oli ihana yöpyä kokolattiamaton, suuren ikkunalaudan, korkeiden huoneiden, kierreportaiden ja kaksiosaisten ovien suojissa. Kuvittelin eläväni entisaikojen kuninkaallisessa Tukholmassa. Kuten kuvista voi nähdä, huoneen ulkoasu vastaa yleisten tilojen ilmettä.

Vaikka hotellissa vaikuttaa olevan runsaasti huoneita, eivät aamupalatilat Ming-ravintolassa ole kovin suuret. Ruuhkaa se ei kuitenkaan meidän vierailullamme aiheuttanut. Aamupala oli hyvin tavallinen eikä erityisruokavalioita ollut huomioitu erikseen. Saimme kuitenkin vatsamme täyteen, ja kiitoksen annan paistetuista nuudeleista ja kasviksista, joiden tarjoilu selittynee hotellin kiinalaisyhteydellä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta hotellissa on se, että kaikki opasteet ovat ruotsiksi, englanniksi ja kiinaksi. Kiinalaisturisteja paikassa muuten riittää, mikä luo ihanan kansainvälisen tunnelman. Muihin suomalaisiin emme törmänneet, vaikka paikka tekee yhteistyötä Viking Linen kanssa.

Minne seuraavaksi?

En kaipaa Ruotsin-lomilla juhlimista, vaan täydellistä rentoutumista. Siihen Crystal Plazan sijainti ja miljöö sopivat erinomaisesti. Uskon myös, että erityisen paljon hotellista nauttivat hieman varttuneemmat matkailijat. Terminaalin vastaanottovirkailija kertoikin, että Crystal Plaza oli aikoinaan karjalaisten suosiossa. Liekö kaipuu Viipurin loistoon houkuttanut paikalle.

Seuraavan kerran saatan varata hotellin jo ihan vaihtelun vuoksi läheltä ydinkeskustaa, ja tämänkertaisella reissullamme kiinnitinkin huomioni Drottningsgatanilla sijaitsevaan Queen’s Hotelliin, joka sijainnistaan huolimatta vaikuttaa kohtuuhintaiselta.

Mitä hotellia suosittelet Tukholmasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

38 tuntia Tukholmassa

Enpä olisi uskonut, että aamupalan nauttiminen Tukholmassa voisi olla vaikeaa. Enkä varsinkaan olisi voinut kuvitella elämän sammuvan Pohjoismaiden keskuksessa jo kuuden jälkeen.
DSC_0028.JPG
DSC_0046DSC_0040DSC_00526.35 Mieheni silmät eivät aukea. Voisin luulla, että hänet on hakattu, jos en tietäisi hänen olevan yksi eniten rauhaa rakastavista tuntemistani ihmisistä. Minä olen herännyt jo ennen viittä. Olen meikannut ja kuorruttanut hiukseni lakalla. Napostellut muutaman salmiakin ja juonut vettä. Kiskon peiton hänen päältään ja pakotan suihkuun. Jos hytissämme olisi ikkuna, Tukholman saaristo näkyisi jo.

7.10 Kiinalaisturisteja on laivassa enemmän kuin pohjoismaalaisia. Matelemme innokkaiden ryhmämatkailijoiden perässä satamatunnelissa. Tukholmassa tuoksuu ihan erilaiselta kuin Turussa. Kävelemme tihkusateessa merenrantaa pitkin keskustaan. Ihmisiä kyllä riittää, mutta puodit ovat kiinni. Alkaako elämä Tukholmassa tosiaan vasta klo 10?

9.15 Istumme McDonald’sissa. Vau! McVegan-hampurilaista ei kuulemma myöskään voi tilata ennen kymmentä, joten on tyydyttävä aamupalamenuun. Syömme munaleivät. Ei todellakaan vegaanista, mutta on pakko, sillä olemme viimeksi syöneet klo 16 edellispäivänä. Heikottaa. Ja oksettaa se halvatun McMuffin-munaleipä.

10.27 Saavumme Crystal Plaza -hotellille rättiväsyneinä. Kysyn, onko mahdollista kirjautua huoneeseen ennenaikaisesti. On kuulemma. Olemme onnekkaita, virkailija sanoo. Kummallinen yhteensattuma, sillä olen mäyhännyt hotellin kanssa vaihdetuissa viesteissä milloin mistäkin. Hävettää. Junttisuomalaiset suuressa Tukholmassa. Koen erityistä tarvetta puhua ruotsia, jotta osoittaisin edes vähän kuuluvani yhteisöön.

14.00 Herään taas nälkään. Klassisesti ruokapaikkaa ei tietenkään löydy, ja alankin ihmetellä, missä ihmeessä Tukholmassa pitäisi liikkua, että vegaaninen ruokailu onnistuisi muitta mutkitta. Lopulta päädymme Phil’s Burgeriin Birger Jarlsgatanille. Hyvä niin, sillä hinta on kohdillaan ja vegaaninen seitanpurilainen erinomainen. Palvelu on superystävällistä ja tunnelma mainio.

17.40 Juoksen Sephoraan. En todellakaan ole huomioinut, että Tukholmassa kaupat sulkeutuvat jo kuudelta. Mitä hiivattia kaikki puuhaavat sen jälkeen? Matkalla poikkean Zarassa ja Lagerhausissa. Hypistelen pöksyjä ja vihkoja. Sephorassa ei ole mitään, joten palaan katuja ja ihmisiä ihastellen takaisin hotellille. Haemme illallisen Coopin tiskiltä, sillä vegaaninen mezetarjonta on kiinnittänyt huomiomme jo aiemmin vedenhakureissulla. En varmaan koskaan opi juomaan hotellin hanasta.

21.00 Makaamme sängyssä, kuuntelemme musiikkia, katselemme YouTube-videoita ja SVT:tä. Järkytyn syvästi kanavien ilmeestä. Ne henkivät yhdeksänkymmentälukua ja mietimme mieheni kanssa, onko SVT1:n kulttuuriohjelma todella tätä päivää vai throwback viime vuosituhannelle.

Seuraavana päivänä

9.04 Kömmimme hotellin aamupalalle Ming-ravintolaan. Brittiläinen liikenainen varastaa pöytämme ja menetän hermoni täysin röyhkeästä käytöksestä. Nainen tönii ja vie kahvipannun kädestä. Kihisen raivosta, mutta hillitsen itseni ja menen pöytään asettelemaan paprikasiivuja leipäni päälle. Mieheni sanoo, ettei tilanne ole vakava. On se. Käytöstavat pitää olla aina.

11.59 Kirjaudumme ulos hotellista. Äkäinen suomalaisturisti lähtee viime minuuteilla, kun on ensiksi kinunnut tarpeettoman aikaisen sisäänkirjautumisen. Jätän mieheni viralliseen miesparkkiin Espresso Houseen Dagens Nyheterin kanssa. Suoritan kylpytakkiostokset Åhlénsilla ja haen suosikkileggingsejä H&M:ltä. Sitä, mitä ei Suomessa myydä, löytyy Ruotsista. Paitsi Glitterin Billion Diamonds -hajuvettä.

14.37 Vapautan kumppanini miesparkista ja menemme syömään köykäiseen burgeripaikkaan. Taas. Maha ei tästä tykkää, mutta Tukholma on pettänyt meidät pahasti ruokakulttuurin suhteen. Tarjoilija puhuu sekaisin suomea, ruotsia ja englantia enkä lopulta muista, mitä kieltä itse puhun. Eikä sillä oikeastaan ole väliä. Terassilla syödessämme muuan suomalainen trukkikuski Jouko bongaa meidät ja jää juttelemaan. Hän hokee olevan pöhnässä kuulostaen samalla Putous-hahmolta. Voisin melkein myydä Jouko-karikatyyrin tuotantoyhtiölle.

16.15 Leiriydymme Limerick-irkkupubiin, sillä mitään muuta tekemistä ei enää ole. Juomme viiniä ja olutta. Lämpölamput hohkaavat iholla ja turistit ja kantaruotsalaiset huutavat humalassa. Brittiasiakas suuttuu tarjoilijalle, joka ei osaa kertoa, mitä peliä parhaillaan näytetään. Melkoinen futisfani!

17.52 Lähdemme kohti satamaa. Taksin saaminen osoittautuu vaikeaksi, mutta pakolliseksi, sillä mieheni jalkoihin hiertyneet rakot eivät enää kestä kävelyä. Nappaamme taksin kadulta ja ajamme satamaan.

19.03 Terminaalin aula on aneeminen. Työmatkalaisia, perheitä, yksineläjiä ja yksi kiljuva jalkapallojoukkue. Ahvenanmaalla asuvat miehet puhuvat syksyn perunasadosta. Kiinalaisturistit napsivat viimeisiä kuvia laivasta. Virkailija höpöttää meille hotellistamme, joka kuulemma joskus oli karjalaisten suosiossa. Noustessamme laivaan meiltä kysytään ensimmäistä kertaa koko matkan aikana henkilöllisyystodistusta. En voi olla ajattelematta, mitä ja kuinka paljon vuotaa seulan läpi.

Ja kuten aina, on ihanaa lopulta olla kotona, vaikka hädässä hotkittu vegaaninen rullakebab kumoaa pian kaikki lämpimät tunteet.

Pian kuulette hotellistamme ja laivakulttuurista.

Minkälaisia eroavaisuuksia olet huomannut Pohjoismaissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lässähtänyt proosateos ja luomisen tuska

Pitkäksi ja kiviseksi muodostunut proosateoksen kirjoitusprosessi on opettanut sen, että vaikka olisi kuinka lahjakas kirjoittaja, painaa valmistumisen vaakakupissa eniten sinnikkyys.
DSC_01288.JPGOn se kumma, että on helpompaa ja nopeampaa suoltaa ulos sata sivua tieteellistä tekstiä kuin kirjoittaa sama määrä liuskoja proosaa. Voisi kuvitella, että lähteisiin viittaaminen veisi enemmän aikaa kuin mielikuvitusmaailman tapahtumien referointi. Ehkä olen glorifioinut ja toisaalta myös kauhistellut pro gradu -taivaltani niin paljon, että sen rinnalla perhe- ja talousdraaman kirjoittaminen on tuntunut helpolta.

Kuinka väärässä olenkaan ollut! Kirjoitusprosessi on eittämättä rankka, vaikka takana olisi erinomainen idea ja takana satoja kirjoitettuja juttuja ja esseitä. Mikään ei ole kuin proosateos, joka repii sisintä auki jokaisella kirjoitetulla rivillä. En puhu traumoista, vaan siitä, kuinka on pakko antaa kaikkensa tavusta toiseen. Kirjoittaminen itsessään on rutiini, mutta sanojen takana oleva sisältö ei. En tietenkään voi väittää, että aina on näin tai että se koskisi jokaista teosta, mutta jos taustalla on vahva sanoma, joka ei edes perustu tieteeseen, on sen ydin revittävä mielikuvituksesta. Ja sen eläminen on rankkaa.

Proosan kirjoittaminen tuntuu onneksi vain lähes aina hyvällä tavalla tuskalta, jopa fyysiseltä kokemukselta. Tuskalta, jonka selättäminen vain vaatii päättäväisyyttä, sisua ja aitoa halua, jota en tiennyt tarvittavankaan. Proosan idean, sanat, lauseet ja kappaleet muhivat sisällä valtavana möykkynä, jonka ulos saaminen tuntuu pakottavalta ja samaan aikaan pelottavalta. Viitsiikö tähän edes ryhtyä? Joku voisi varmaan verrata sitä pitkittyneeseen ponnistusvaiheeseen, kovan vatsan loppunäytelmään tai kurkkuun juuttuneeseen oksennukseen. Miten sitä kukakin haluaa mielikuvin värittää.

Olen silti kiitollinen jokaisesta viisautta tuovasta päivästä, kuukaudesta ja vuodesta, vaikka toivon, ettei käsikirjoitukseni loppuun saattamisessa tarvitse laskea ainakaan vuosia. Jokainen eletty hetki, liukuportaissa seistyt sekunnit, suihkun lattialla istutut minuutit, töissä käydyt tunnit ja arkipäivät tekevät minusta minut. Minä teen käsikirjoituksen, joka toivottavasti koskettaa ja näyttää maailman sellaisena kuin minä näen sen – tai vaihtoehtoisesti näyttää sen sellaisena kuin en sitä koskaan haluaisi kokea.

Mihin urakkaan vertaisit proosateoksen kirjoittamista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Amuri – Ihmisen paikka

Siitä on tarkalleen neljä ja puoli vuotta, kun pakkasin Kalevassa sijainneen yksiöni tavarat kasaan ja siirsin ne kosken toiselle puolelle Amuriin. Minun piti asua ikuisesti Kalevassa, mutta Amuri vei sydämeni lopulta niin, etten osaa enää edes kulkea idässä. Enkä varsinkaan voi kuvitella asuvani missään muualla kuin täällä.
DSC_0109
DSC_0144DSC_0142DSC_0115DSC_0108Amuri alkaa heti keskustan päätyttyä Hämeenpuistoon. Pohjoisessa vastaan tulee Näsijärvi ja hurmaava Mustanlahden satama, kun taas etelässä rajana lienee Pirkankatu, joka erottaa Amurin ja Pyynikin toisistaan. Lännessä Amuri loppunee Sepänkatuun, viimeistään ennen Tipotien terveysasemaa, joka on taas on Pyynikin ja Pispalan välissä.

Omin mielelläni Mustanlahden sataman Amurille, vaikka kai sitä voisi omaksi alueeksikin kutsua. Amurin pohjoisrajalla kulkee junarata, joka ihme kyllä ei juuri ääntä pidä, vaikka niin tavara- kuin matkustajajunat kulkevat sitä pitkin etelään ja pohjoiseen. Jos muuten legendaarinen Amurin seisake otettaisiin jälleen käyttöön, olisin valmis käymään toisessa maakunnassa töissä vaikka heti!

Päätin kirjoittaa täysin puolueellisen ylistysjutun kotikaupunginosastani, kun eilen palasin aamupalanhakureissulta Amurin Helmestä. Tuoreet kaurasämpylät rapisivat paperipussissa, keltaiset vaahteranlehdet tarttuivat kengänpohjiin eikä Amurin krouvissa soivaa Roxette-hittiä voinut olla kuulematta. Se sekoittui terassilta kantautuvaan puheensorinaan ja kadulla riitelevän sauvakävelijäpariskunnan meuhkaamiseen. ”Minä en jaksa kuunnella sinun juttujasi. Puhu vaikka Eskolle, se voisi jaksaa kuunnella sinua”, nainen paasasi miehelleen. Tämä on minun kotini, minä ajattelin.

Viehätyn siitä, kuinka Amurissa on mahdollista liikkua tunnelmasta toiseen. Muutaman lehmuksen, suojatien ja 1960-luvun kerrostalon päässä toisistaan sijaitsevat jalkapallokenttä, valtava Väinö Linnan puisto, Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) kirjoituspaikan pikkuruinen muistolaatta ja kolme lähikauppaa – kaksi K-Markettia ja yksi Sale. Amurin Helmi, työläismuseokortteli ja Krouvi. Taidemuseo, R-Kioski ja Särkänniemi, joka näkyy melkein kaikkien amurilaisten parvekkeilta.

Ennen kaikkea Amuri on ihmisten – inhimillisyyden – kaupunginosa. Tavallisten ihmisten koti. Siksi on jopa hätkädyttävää, että Amuri on kärkikahinoissa Käpylän ja keskustan kanssa Tampereen kalleimpien postinumeroiden joukossa. Suomenkin mittakaavassa alueen kaksi postinumeroa (33210 ja 33230) ovat sadan kalleimman listalla. Ehkä teen turhia ennakko-oletuksia, mutta on mielestäni erikoista, ettei se näy täällä. Ei ole pröystäilyä tai toisten ihmisten arvottamista. On ehkä joskus väärin ja tympeästi pysäköityjä katumaastureita siellä täällä, mutta väitän, että ihmiset kohtaavat toisensa vertaisinaan. Ei täällä kyllä tosikko edes pärjäisi. Täytyy löytyä huumoria siksakkia käveleville jampoille, poikittain vedetyille rollaattoreille, loputtomille kassajonoille ja lähikaupan savukalan hajulle, joka jää kiinni takkiin, vaikka kulkisi vain kohteliaasti ohi.

Välillä historian tarpeeton pönkiminen voi johtaa turhan lennokkaisiin johtopäätöksiin, mutta minä haluan uskoa, että Amuriin asettuvat sellaiset ihmiset, jotka arvostavat mennyttä, tietävät paikkansa, kuvittelevat toisinaan vanhat puutalokorttelit paikoilleen, eivät naputa vähän liian myöhään jylläävästä pesukoneesta tai huoneesta toiseen juoksevista lapsista. Tietävät, että tämän kaupunginosan tekivät eläväksi ihmiset, jotka kuivasivat pyykkejä rankujilla ja tirvaisivat rottia luudilla päähän. Ne, jotka eivät ehkä koskaan uskoneet, että parempi aika on tulossa.

Mutta tuli se. Ja mahtava kaupunginosa tästä tulikin.

Mikä kaupunginosa Suomessa on tehnyt sinuun lähtemättömän vaikutuksen? Miksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa