Turvallista kotimaanmatkailua ääniaalloilla – testissä Nextory

*sisältää mainoslinkkejä

Matkahaaveeni siintävät jo horisontissa, mutta niiden toteutumista ennen täytyy pysytellä visusti Suomi-neidon helmojen katveessa. Vaikka kotimaanmatkailua on tuettava enemmän kuin koskaan, voi matkan suorittaa turvallisesti ja virtuaalisesti ääni- ja e-kirjasovelluksilla. Romaanien miljöissä pääsee nimittäin uskomattoman laajasti tutustumaan Suomeen. Tässä tulevat omat suosikkini!
nextory_ennenaamukahviaeivoi_1nextory_ennenaamukahviaeivoi_2nextory_ennenaamukahviaeivoi_3

Olisi varmasti parasta sanoa, ettei lukukokemuksen kannalta sukupuolella tai paikalla olisi merkitystä, mutta minulle on. Vaikka luen paljon ja monipuolisesti, dekkareiden suhteen olen erittäin nirso. Tätä juttua kirjoittaessani huomasin, että toden totta luen vain naisdekkaristeja, joiden sarjojen päähahmo on etelässä seikkaileva nainen.

Vaikka haluan ehdottomasti kannustaa kaikkia käyttämään turvallisesti kotimaan palveluita kesällä, sijoittuvat minun matkailu- ja lukuvinkkini tottumuksieni mukaisesti Suomi-neidon helmaan. Ei se tosin aivan huono idea ole! Ehkäpä tänä kesänä kannattaakin virtuaalimatkailla etelässä ja käydä oikeasti pohjoisessa, sillä sinne ei pääse aina edes dekkarin kyydissä – saati saa aikaiseksi muuten lähteä, me etelän laiskamadot.

Espoo

Tuija Lehtisen eläköitynyt kuusikymppinen rikostutkijahahmo Erja Repo asuu espoolaisessa tornitalossa, mutta selvittää rikoksia tähän mennessä ilmestyneissä dekkareissa myös Ruotsissa ja Kreikassa. Tarkkasilmäiset tunnistavat varmasti Espoon tutut kulmat Revon tutkimuksista.

Sarjaan kuuluvat Väärä vainaja (2016), Viesti menneisyydestä (2017), Kuollut jättää jäljen (2018) ja Tornin naakat (2019). Näistä ensimmäinen ja viimeinen on luettavissa *Nextoryssä.

Turku

Ellen Lähde on Eppu Nuotion Ellen Lähteen tutkimuksia -sarjan Turun Port Arthurissa asuva päähenkilö, joka Lehtisen Revon tavoin tosin päätyy niin Andalusiaan kuin Berliiniin asti. Nuotion kuvailema Portsa on idyllinen ja vastannee todellisuutta hyvin. Vaikka faktoissa pysyminen ei välttämättä nosta miljöön arvoa, lisää ainakin oman lukukokemukseni nautinnollisuutta se, että tiedän olevani todellisessa paikassa – olinpa mielikuvitusmatkalla tai en. Koko Ellen lähteen tutkimuksia -sarja on luettavissa *Nextoryssä: Myrkkykeiso (2017), Anopinhammas (2018) ja Elämänlanka (2020).

Helsinki

Helsinki-dekkareiden suurin kuningatar on eittämättä Outi Pakkanen, jonka Anna Laine -dekkareita on julkaistu niin valtava määrä, että niitä on jopa mahdotonta luetella. Jos pääkaupunkiseutu kauhistuttaa kesällä, pääsee Pakkasen dekkareiden mukana koluamaan Helsingin keskustan, Lauttasaaren ja lähialueet käsittämättömän tarkasti. Pakkanen on julkaissut teoksiaan 1970-luvulta asti, joten hänen tuotannossaan näkee kauniisti ajankulun. Maailma ei totisesti ole etenkään enää ennallaan, ja paljon on muuttunut yli 40 vuodessa. *Nextoryssa luettavissa on peräti 22 Pakkas-dekkaria.

Fiktiivinen kaupunki

Ei ole salaisuus, että viehätyn paljon ruotsin kielestä ja suomenruotsalaisesta kulttuurista. Toimittaja Eva Frantzin Anna Glad -sarja kuuluukin suosikkeihini, vaikka julkaistu on vasta kaksi osaa: blogikulttuuriin kantaa ottava Sininen huvila (2017) ja vanhoja koulumuistoja koluava Kahdeksas neito (2018). Frantz ei dekkareissaan paljasta, mistä kaupungista on kyse, mutta lukija voi tunnistaa suomenruotsalaisen pikkukaupungin stereotypioineen ja sijoittaa sen haluamaansa paikkaan kartalle. Frantzin Glad-dekkarit on myös saatavilla *Nextoryssä.

Paluu pohjoiseen

Jos kaipaa sittenkin pohjoisia maisemia ja naapurimaata, kannattaa *Nextoryssä nautiskella Åsa Larssonin Rebecka Martinsson -sarjaa, joka parhaillaan on katsottavissa ainakin C Moressa. Kiirunan Kurravaarassa asuvasta syyttäjä Martinssonista kertova ensimmäinen kausi perustuu Larssonin kirjoihin, toisen käsikirjoittamisessa Larsson on ollut mukana.

*Rekisteröitymällä Nextoryn käyttäjäksi saat 14 päivää maksutonta luku- ja kuunteluaikaa. Palvelussa ei ole sitovuutta, ja kirjoja voi lukea ja kuunnella niin paljon kuin haluaa. Nextory toimii myös offline-tilassa, joten jos kotimaassa tai ulkomailla joutuu internetyhteyksien ulkopuolelle, onnistuu nautiskelu silloinkin.
Maksuton aika koskee uusia käyttäjiä.

Vaikuttaako romaanin tapahtumapaikka kiinnostukseesi ja lukukokemukseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Viisi elämääni eniten vaikuttanutta kirjaa

Viiden vaikuttavimman teoksen poimimiseen meni minulta vain muutama minuutti, sillä niin helppoja valinnat olivat. Sitten iski morkkis. Eikö vastaavissa listoissa pitäisi aina olla suuria klassikoita ja tiiliskiviopuksia? Nämä viisi jo vähän rispaantunutta kirjaa eivät nauti klassikkoasemasta, mutta ovat jättäneet minuun lähtemättömän vaikutuksen niin henkilökohtaisesti kuin kirjailijuuden suhteen.
kirjat_ennenaamukahviaeivoi

Esittelen kirjat siinä järjestyksessä kuin ne ovat astuneet elämääni.

Ranya ElRamly: Auringon asema (Otava 2002)

Luin Ranya ElRamlyn esikoisteoksen yhdeksännellä luokalla, sillä äidinkielen lopputehtävänämme oli kirjoittaa kattava essee teoksesta, laatia kuvitteellinen kirjailijahaastattelu ja pitää siitä suullinen esitelmä. Minun unelmani, minun painajaiseni.

Auringon asema on kuin pitkä, päättymätön runo suomalais-egyptiläisen perheen kipupisteistä. Jos nyt lukisin teoksen uudelleen, en tiedä, jättäisikö se liikutuksen sijaan jälkeensä tyhjyyden. Senpä vuoksi olen päättänyt Auringon aseman pysyvän kiinni. Lopputyön ja lukukokemuksen jälkeen olin varma, että minusta tulee kirjailija. Sitä en arvannut, että se veisi näin kauan aikaa.

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt (Otava 2010)

Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt vei minut täysin mukanaan ja sai suorastaan janoamaan kirjoittamista. Ahmin kirjan yhden yön aikana eräänä kesäiltana, kun makasin sängyssä hikisenä poikkeuksellisessa helteessä. En pystynyt lopettamaan.

Lemmikkikaupan tyttöjä ei ilmeisesti ole pidetty Snellmanin parhaimmistona, mutta lukukokemus onkin aina subjektiivinen. Minun kohdallani ikä varmasti vaikutti siihen, sillä luin teoksen lukioikäisenä. Muistelen kokemusta edelleen lämmöllä, enkä tiedä, haluanko tämänkään teoksen kohdalla kokea sitä uudelleen.

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos (Otava 2009)

Jos pitäisi nimetä yksi suosikkikirjailija, vastaukseni olisi ehdottomasti Anna-Leena Härkönen. Ihailen hänen uraansa, ja pidän poikkeuksetta kaikista hänen teoksistaan. Kukaan ei kuitenkaan – ei edes Härkönen – voi synnyttää mestariteoksia kerta toisensa jälkeen, joten aivan jokainen Härkös-romaani ei ole päässyt erinomaisuudestaan huolimatta top-listoilleni.

Suurimman vaikutuksen minuun on Härkösen tuotannosta tehnyt Ei kiitos, josta Samuli Valkama ohjasi elokuvan vuonna 2014. Harvoin jaksan nurista kirjoista tehdyistä elokuvaversioista, mutta Ei kiitoksen poikkeuksellisen osuvaa huumoria, tiheää ja hersyvää tunnelmaa ei vain voi taltioida valkokankaalle kirjan tavoin. Uskon, että Ei kiitos -lukukokemuksen jälkeen minustakin tuli rohkeampi kirjoittaja.

Paulo Coelho: Veronika päättää kuolla (Bazar 2007)

Paulo Coelhon teokset kuuluvat taiteelliseen etsikkoaikaani. Heh, eikö kuulostakin ylväältä? Seikkailin jossakin runouden, yli hilseen lentävien ajatusten ja kirjailijaminän välimaastossa ahmien kirjallisuutta ja ihaillen Coelhoa. Monet pitävät ilmeisesti häntä nimenomaan tekotaiteellisena valeälykkönä, ja kieltämättä hänen teoksiaan lukiessa alkaa epäillä sitä, onko niiden äärellä kiinni suuressa älykkyydessä ja syvissä ajatuksissa vai ovatko kirjan sivut täynnä roskaa ja ajatusten virtaa.

Veronika päättää kuolla teki kuitenkin minuun vaikutuksen siksi, että se oli kenties maanläheisin Coelhon teoksista. Kirja käsittelee nimensä mukaisesti kuolemaa, mutta loppuratkaisu tuo valoa. Lukukokemuksen jälkeen ajattelin paljon sitä, mitä tekisin, jos tietäisin kuolevani. Miten ihmiseen vaikuttaa se, että hän luulee kuolevansa, muttei kuolekaan? Tekevätkö kaikki parannuksen viimeisinä hetkinään?

Hannele Harjunen (toim.) & Katariina Kyrölä (toim.): Koolla on väliä! Lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli (Like Kustannus Oy 2007)

Viimeiseksi tärkeäksi teokseksi nostan Hannele Harjusen ja Katariina Kyrölän toimittaman kulttuurisosiologisen puheenvuorokokoelman lihavuudesta. Kirja oli toinen tenttikirjani yliopistoaikana, ja halusin ostaa sen omakseni. Teos imaisi minut täysin mukaansa, ja silloin luulin, että kaikki tentit sujuisivat yhtä intohimoisesti. (Ei pitänyt paikkaansa.)

Kehoni on ollut tarkastelun alla koko elämäni. Olen aina ollut vääränkokoinen, ja olenpa sitten lihonut tai laihtunut, on kehoani aina kommentoitu: parjattu, kehuttu, kannustettu ja kauhisteltu.

Harjusen ja Kyrölän teos osoittaa, että lihavuudesta – siis kehosta ylipäätään – pitäisi puhua muistakin kuin ongelmalähtöisistä ja terveyskeskeisistä näkökulmista. Koolla on väliä! sai minut ymmärtämään, mikä yhteiskunnassa ihan oikeasti on pielessä ja miksi minunkin kehoni on kokenut sen, mitä on.

Mitkä teokset ovat vaikuttaneet sinuun eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Paras vuosi ikinä naurattaa räävittömyydellään ja ihastuttaa ikäproblematiikallaan

Kun on kasvanut ajatukseen siitä, että vapaus koittaa vasta eläkkeellä, on vaikea kuvitella irtautuvansa oravanpyörästä kesken kovimman vauhdin. Paras vuosi ikinä on kymmenenosainen katsaus kolmikymppisten ystävysten, parisuhteessa jätetyksi tulleen Miinan ja burn outin jälkeen irtisanoutuneen Karlan, välivuoteen, jonka ainoa tavoite on tarttua hetkeen pientä ’bucket listiä’ ja some-kanavaa unohtamatta.
hyvasti_karvaton_isukki-2_1Kuva: C More

Kun elämä alkaa muutenkin maistua puulta, mainostoimistossa työskentelevä Karla (Lotta Kaihua) ja Teemun (Joonas Kääriäinen) kanssa vietetyn 17 yhteisen vuoden jälkeen toisen naisen (Sara Soulié) vuoksi jätetyksi tullut Miina (Ella Lahdenmäki) ymmärtävät, ettei eläkepäiviä tarvitse alkaa odotella, sillä paras vuosi ikinä on järjestelykysymys, joka ei katso ikää. Naiset perustavat sarjan nimeä kantavan YouTube-kanavan, jonka kuvitteellisista videoista jaksot osin koostuvat.

Kirsikka Saaren ja Selma Vilhusen ohjaama, Jenni Toivoniemen yhdessä Saaren kanssa käsikirjoittama sarja on hengästyttävä kuvaus Karlan ja Miinan välivuodesta, jonka alkutavoitteita ovat huumeiden kokeileminen ja orgioihin osallistuminen. Näillä aktiviteeteillä sarjaa on myyty, mutta niihin liittyvät humoristiset kohtaukset jäävät lopulta ytimen ulkopuolelle – ja hyvä niin!

Paras vuosi ikinä jaksaa ansiokkaasti naurattaa jaksosta toiseen pienillä huomioilla kolmikymppisyyden monimutkaisuudesta ja siihen liittyvistä ulkopuolisten luomista odotuksista. Alastomuus tekee komediasta räävitöntä, mutta on toisaalta omiaan korostamaan sarjan sanomaa, koko elämän kokoista irti päästämistä. Jatkuva huumoritykitys on tosin välillä niin vauhdikasta, että päähenkilöiden samastuttavuus kärsii.

Pienistä kompastuskivistään huolimatta Paras vuosi ikinä on erinomaista tv-viihdettä erityisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin se haastaa katsojan miettimään omaa elämänkaartaan, ja toisekseen sarja käsittelee ikäproblematiikkaa häkellyttävän koskettavasti ja osuvasti.

Vanhimmat katsojat kenties kysyvät sarjaa katsoessaan, miksi ihmeessä kolmikymppisten pitää päästä vapaalle elämästään, sillä eihän ennenkään – muka – sellaista tarvittu. Eipä! Monet lähtivät perhe-elämää pakoon Ruotsiin tai jopa rapakon taakse. Henkilöhahmojen kanssa samaa ikäpolvea olevat puolestaan havahtuvat kenties itsekin siihen ajatukseen, ettei elämää tarvitse elää eläkeikää varten. Se, että vapaus koittaa vasta eläkkeellä, on itse asiassa aika musertava, etenkään kun eläkkeelle ei välttämättä pääse ikinä tai edes terveenä.

Miina vierailee sarjassa samassa talossa asuvan Marken (Seela Sella) luona halutessaan tehdä hyväntekeväisyyttä yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Käy ilmi, että Marke on kaikkea muuta kuin yksinäinen, ja hän käsittää ystävätoiminnan toisin päin. Vaikka vanhusten yksinäisyys on joidenkin mukaan yleistä, ei sitä kuitenkaan voi yleistää kaikkiin. Kohtaus osoittaa, ettei ikä eläkepelotteluista huolimatta ole yksitoikkoisen elämän tuomio.

Karla ja Miina heilastelevat sarjan aikana itseään nuorempien eli parikymppisten miesten kanssa, mikä tuo ikäkysymykseen vielä uuden ulottuvuuden. Feissari-Pietarin (Pietu Wickström) ja Karlan suhde lopahtaa, sillä Pietari kyllästyy Karlan henkisesti vanhaan ja piikikkääseen käytökseen. Hykerryttäviä hetkiä tarjoaa myös Karlan, Miinan ja Tanjan (Armi Toivonen) yhdessä Pietarin ystävien kanssa viettämä ilta, joka näyttää lempeästi saman sukupolven vastakkaisissa päissä olevien ikäryhmien koomisuuden. Elämän ei tarvitse olla ehdotonta maailman pelastamista tai keskittyä valuvien rintojen ympärille, vaan kenties se voisi olla jotakin niiden väliltä, olipa elämäntilanne mikä tahansa.

Liikoja paljastamatta sarjan viimeinen jakso antaa vihiä toisesta kaudesta tai luo vähintäänkin hyvät lähtökohdat sille, sillä loppuratkaisu, jota katsoja ei edes odota, osoittaa, mikä elämässä on usein on tärkeintä: pysyvyys ja rakkaus.

Paras vuosi ikinä on nähtävissä suoratoistopalvelu C Moressa.

Oletko välivuoden tarpeessa omasta elämästäsi? Minkälaisia ajatuksia Paras vuosi ikinä herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Sarjasuositukset kotoiluun

Olisi hienoa elää maailmassa, jossa kotoilu täyttyisi yksinomaan yhteiskuntaa muuttavien opusten nautiskelusta, mutta kukapa sellaista aina jaksaisi. Alkuvuoden aikana olen katsonut enemmän tv-sarjoja kuin pitkään aikaan. Makuni ei tietenkään ole universaali totuus, mutta kyllä näillä vinkeillä ainakin alkuun pääsee.
backstrom-1Kuva: C More. Pekka Strang näyttelee Toivosta Bäckströmin ensimmäisellä kaudella.

Bäckström

C Morella nähtävä Bäckström on perinteinen rikosmysteerisarja, jonka lähtökohta on varsin perinteinen: tunnistamaton naisen ruumis. Rikosta alkaa tutkia poliisi Evert Bäckström (Kjell Bergqvist). Suomessa sarjaa on rummutettu Toivosena sivuroolissa nähtävän suomalaisnäyttelijän Pekka Strangin kasvoilla, vaikka sarja on lopulta Bäcström-show. Kelpoa rikosviihdettä.

Bäckström on katsottavissa C Moressa.

Karppi, 2. kausi

Karpin ensimmäinen kausi jäi hehkutuksesta huolimatta melko vaisuksi ja pitkäksi venytetyksi murhattu nainen -asetelmaksi, ja siksi onkin ihme, että sarjan oikeuksia on käsitykseni mukaan saatu myytyä useisiin maihin. Toinen kausi on huomattavasti edeltäjäänsä parempi, ja Pihla Viitala on aiempaa uskottavampi Sofia Karppina. Toinen kausi kytkee yhteen kostonkierteen ja huippupolitiikan laajentaen Karpin miljöön Suomenlahden taa. Loppuratkaisu ei toisellakaan kaudella ole kummoinen, mutta ainakin kahdeksanosainen sarja tarjoaa jännitystä loppuun saakka.

Karpin 1. ja 2. kausi on nähtävillä Yle Areenassa.

Paras vuosi ikinä

Paras vuosi ikinä on kevyt kahdeksanosainen komedia kahdesta kolmikymppisestä naisesta Karlasta (Lotta Kaihua) ja Miinasta (Ella Lahdenmäki), jotka ottavat välivuoden tunnollisista elämistään. Toteutus on taattua kohellusta, mutta Paras vuosi ikinä on hyvä muistutus meille ikäpolven ihmisille siitä, että vaikka välivuosi kaikesta houkuttaisi, ovat terveen arjen juuret vakaudessa ja sellaisessa uskalluksessa, johon itse uskoo. Kokonaisuus jää sarjassa valjuksi, mutta yksittäiset terävät huomiot saavat katsomaan aina yhden jakson lisää.

Paras vuosi ikinä on katsottavissa C Moressa.

Paratiisi

Paratiisi on virkistävä espanjalais-suomalainen uutuusrikossarja, jossa oululainen poliisi Hilkka Mäntymäki (Riitta Havukainen) lähtee Fuengirolaan selvittämään suomalaisten eläkeläisten epämääräisiä kuolemia. Loppuratkaisu on yllättävä, muttei jalat alta vievä. Erityisen kiitoksen Paratiisi saa kuitenkin aiheestaan, Havukaisen roolityöstä ja siitä, että kerrankin sarjan keskiössä on keski-ikäinen, kaikkivoipa nainen.

Paratiisi on saatavilla Yle Areenassa.

Keihäsmatkat

Legendaarisesta yrittäjästä Kalevi Keihäsestä (Janne Kataja) kertova Keihäsmatkat on värikäs ajankuva draaman näkökulmasta kutkuttavasta aiheesta – etelänmatkabisneksestä, jonka Keihänen toi koko kansan saataville 1970-luvulla. Keihäsmatkat ei kuitenkaan ole tiukkaan faktaan perustuva elämäkerta Keihäsestä, vaan teeman ympärille rakennettu fiktiivinen tarina. Aluksi näyttää siltä, että Keihäsmatkat on kymmenenosainen kuvaus ryyppäämisestä, mutta ihme kyllä jo muutaman jakson jälkeen alkaa löytyä liike-elämää ja henkilökohtaisia tragedioita hipovaa syvyyttä, jota Keihäsen kanssa rakentavat lentoemäntä Armi (Jenni Banerjee), stuertti Tapio (Aku Hirviniemi) ja matkaopas Sirkka (Hannele Lauri).

Keihäsmatkat on katsottavissa Ruudussa.

Mitä sarjaa sinä suosittelet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Käsikirjoitukseni aikajanana

Paljon voi huudella, vaikkei mitään tapahtuisi, mutta onneksi vihdoin tapahtuu. Vaikka kirjoittaminen vaatii ennen kaikkea keskittymiskykyä, on ainakin esikoistuotos aina elämänkokemusten summa, joka tulee ulos vasta, kun sen aika on. Se aika on nyt!
ennenaamukahvia_kirjailija
Huhtikuu 2007

Pidin pitkään itseisarvona sitä, että minusta tulisi kirjailija mahdollisimman nuorena. Aloin kirjoittaa novelleja tavoitteellisesti 15-vuotiaana, mutta ei niistä romaanikäsikirjoitusta saanut aikaiseksi. Kaikki kirjoitukseni ovat tallessa, ja näin jälkikäteen katsottuna ne ovat varmasti ikääni nähden taitavasti tehtyjä, mutta noin muuten täyttä sontaa.

Elokuu 2008

Lukiossa olin aivan varma, että kolmivuotisen taipaleen aikana proosateokseni näkee päivänvalon. Pääsin itse asiassa aika pitkälle, sillä kirjoitin kymmeniä liuskoja tekstiä. Tekele on täynnä villejä kielikuvia ja kauniitakin pätkiä, mutta suurin ongelma on se, ettei siinä ole juonta.

Syyskuu 2012

Ymmärsin hylätä ohuella juonella kyllästetyn käsikirjoitukseni vasta lukion jälkeen. Kun journalistiikan opinnot alkoivat, oli pakko keskittyä muuhun kuin räpeltämään punaista lankaa vailla olevaa jättinovellia. Fuksisyksynä olin kuitenkin varma, että julkaisen teokseni yliopistotaipaleeni aikana. Sain kuitenkin huomata, että kandissa, pro gradussa ja kahdessa yrityksen juhlakirjassa on aivan tarpeeksi naputeltavaa.

Marraskuu 2017

Viiden vuoden opiskelurallin jälkeen olin aivan loppu. Samaan aikaan sain kuitenkin hahmoteltua paperille selkeästi sen, mitä haluan sanoa. Perehdyin henkilöhahmoihin ja laadin tarkan käsikirjoituksen luvuittain. Sain kirjoitettua talven aikana kolmasosan arvioidusta käsikirjoituksesta, mutta lopulta tiedosto jäi taas untenmaille työpöydälleni.

Toukokuu 2018

Lomailin toukokuussa, ja katselin kirjakauppojen hyllyjä haaveillen, että viimeistään joulumarkkinoilla tekeleeni pönöttäisi hyllyssä. Arki oli kuitenkin rullannut taas eteenpäin niin kovaa vauhtia, että proosa – käytännössä siis ilmainen työ – oli jäänyt sen jalkoihin aivan liian pitkäksi aikaa. Sain aikaiseksi onneksi jatkaa, mutta lopputuloksena oli muistaakseni vain kaksi uutta lukua.

Lokakuu 2019

Kun ajattelen kuukausia toukokuun 2018 ja lokakuun 2019 välillä, en muista oikeastaan mitään. Kirjoitin vain vähän ja hyvin satunnaisesti. Olin väsynyt ja erittäin kyllästynyt elämääni, mutta keskityin haaveilemaan. Minähän olen aina ollut haaveilija – se, joka saa enemmän aikaiseksi ajatuksissaan kuin käytännössä. Lokakuussa virkistin mieltä editoimalla rankalla kädellä jo olemassa olevaa käsikirjoitusta.

Selontekoani lukiessa voi miettiä, miten ihmeessä jopa yli 10 vuoden takaiset tapahtumat liittyvät käsikirjoitukseeni. Uskon, että jokainen kirjoitettu virke, koetut epätoivon hetket, palautettu pro gradu, villit viini-illat ystävien kanssa, hyvät ja huonot blogitekstit ja ostoksilla salakuunnellut keskustelut johtavat lopulta siihen, että on unelmaansa valmis. Siksi kai kirjailijat ovat syystä jotakin muuta kuin teinejä.

Maaliskuu 2020

Naistenpäivänä heräsin aivan valtavaan inspiraatioon. Olin maannut loppuviikon kipeänä sängyssä, ja vihdoin sunnuntaina olin täynnä energiaa. Kirjoitusinspiraatiota on vaikea kuvailla. Se on pakottava tunne, joka on pakko päästää ulos. Se ei lähde, ennen kuin saa sormet näppäimistölle, ja näppäimistöä on hakattava vielä senkin jälkeen, kun sormet ovat jo uupuneet.

Olen kirjoittanut koko maaliskuun, enkä malta odottaa huhti- ja toukokuuta, jolloin minulla on tavallista enemmän aikaa kirjoittaa. Itseisarvo ei ole enää edes teoksen julkaiseminen, vaan se, että on sen tehnyt, luonut ja sanottavan sanonut. Käsikirjoitus ei ole romaani ilman ajatusta eikä siitä tule kirjaa ilman, että sen julkaisee. Siksi onkin turha väittää, että kustannussopimuksen saaminen olisi minulle oikeasti yhdentekevää.

Jos kaikki sujuu suunnitelmieni mukaan, on suurin työ takana jo toukokuun jälkeen. Ennen kuin lehdet laskeutuvat keltaisena kadulle, olen toivottavasti saanut kustantamosta myönteisen vastauksen.

En pelkää, sillä kun johonkin uskoo, on helppo olla luottavaisin mielin.

Inspiroivaa perjantaita!

Minkälainen sinun kirjoittamishistoriasi on?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Nämä kotimaan matkakohteet haluan kokea!

Maailmanlaajuinen epidemia kurittaa matkailua kaikin tavoin, eikä sen vaikutuksilta välty kotimaammekaan. Vaikka tällä hetkellä reissukassin pakkaaminen on pannassa ja matkamieli kateissa, kannattaa muistaa tukea kotimaankohteita heti, kun se on mahdollista. Näissä minä aion käydä!
Finland_travel

Visavuori

Kuvanveistäjä Emil Wikströmin Sääksmäellä sijaitseva ateljeekoti on avattu yleisölle jo vuonna 1967. Kansallisromanttinen, Wikströmin itse suunnittelema koti valmistui vuonna 1902 ja erillinen ateljee vuonna 1903, sillä Wikström päätti rakennuttaa ne erikseen aiemman Visavuoren hirsilinnan tuhouduttua tulipalossa 1800-luvun lopussa. Nykyinen Visavuori on säilynyt lähes muuttumattomana Wikströmin ajoista, ja siksi paikassa voi aidosti aistia ajan tunnelman.

Visavuoren kahvila on avoinna kesäkuusta elokuuhun ja muina aikoina tilauksesta ryhmille.

Tankar

Teininä en tiennyt mitään tylsempää kuin joutua majakkasaarelle vanhempieni kanssa. Nyt voisin maksaa maltaita, että saisin yöpyä saaristossa vanhassa torpassa. Maltaita ei tarvitse maksaa, mutta toivon todella, että maailman tuulet kääntyvät sen verran suopeiksi, että retki Tankarin majakkasaarelle onnistuu kesällä.

Perämerellä Kokkolan edustalla sijaitsevalle saarelle liikennöi M/S Jenny päivittäin kesäkuusta elokuuhun. Tankarissa voi viettää päivän tai yöpyä vierasmajassa, majakkamestarintalossa tai luotsiasemarakennuksessa sijaitsevassa Majatalo Tankar Innissä. Yksityinen huone maksaa noin 100 euroa, aamupala 10 euroa ja laivalippu aikuiselta 20 euroa.

Jos todella pääsen yöpymään saarella, olen varma, että yöllä majakkaan syttyy valo ja edesmennyt vartija astuu alas öljylyhty kädessään. Hän katsoo merta. Se on aivan tyyni.

Teiskon Viini

Joskus ihan lähellä on liian kaukana. Tampereella sijaitseva vuonna 1998 perustettu Teiskon Viini valmistaa nimensä mukaisesti viinejä, mutta myös likööreitä, mietoja ja alkoholittomia juomia. Tuotteita voi ostaa jälleenmyyjiltä tai viinitilan omasta Viinikioskista, joka on auki perjantaisin ja lauantaisin. Teiskon Viini järjestää myös viini- ja juustomaisteluita ja viinijoogaa tilan omalla nurmella.

Tampereen Teisko on alueena myös helppo ja idyllinen kotimaanmatkakohde, jonne päästessä yllättyy, miten lyhyen matkan päässä keskustasta on silmän kantamattomiin peltoa ja pöllyävää hiekkatietä. Samalla reissulla kannattaa poiketa Vuoden retkikohteena 2020 palkitulla Kintulammin retkeily- ja luonnonsuojelualueella.

Mustion linna

Länsi-Uudellamaalla sijaitsevan Mustion linnan (ruots. Svartå slott) rakennutti Magnus Linder II  vuonna 1783–1792. Siirtymäkautta rokokoosta uusklassismiin edustava linna on Suomen suurin puurakennus, joka ei toimi kirkollisessa tarkoituksessa.

Mustion linnassa toimii myös kartanohotelli, joka muodostuu viidestä alueella sijaitsevasta rakennuksesta. Pytingit on alun perin rakennettu rautaruukin työläisten asunnoiksi. Linnan päärakennus on pyhitetty museolle, joka pureutuu linnan historiaan henkilötarinoista kummituksiin ja kustavilaisesta sisustuksesta maalauksiin. Kokemisen arvoinen on myös veistoksin kuorrutettu linnanpuisto järven kupeessa.

Hotelliyö Mustion linnassa maksaa reilut sata euroa, ja opastetun museokierroksen voi lunastaa 10 eurolla.

Suosittelen tukemaan yrittäjiä kriisin keskellä ja jakamaan muille tietoa vastuullisista yrityksistä ja arvokkaista matkakohteista.

Mitä kotimaankohdetta sinä suosittelet?

Matkailuyrittäjä!

Jos kaipaat markkinointiapua matkailuyrityksellesi, ota rohkeasti yhteyttä minuun.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Myöhäisherännäinen äänikirjojen kimpussa: Miten käy lukukokemuksen?

*Käyttöoikeus saatu ilmaiseksi Storyteliltä

Ei ihme, että maassa vallitsevassa poikkeustilassa kirjastojenkin ollessa suljettuina ääni- ja e-kirjasovellusten suosio on kasvanut. Minä hyppäsin kelkkaan jo pari viikkoa sitten autuaan tietämättömänä siitä, kuinka pitkälle virustilanne kehittyisi. Minä, joka lähtökohtaisesti inhoan elektroniikkaa ja rakastan painettuja kirjoja enemmän kuin mitään uutta teknologiaa.
Storytel-original_SukulainenTekee oikein pahaa myöntää, kuinka käteviä ääni- ja e-kirjasovellukset ovat. Ensinnäkin siksi, että minutkin on kasvatettu siihen, että näytön tuijottaminen tuhoaa silmät ja surkastuttaa aivosolut. Toiseksi siksi, että koen painettujen kirjojen lukemisen äärimmäisen rentouttavana ja niiden hipelöimisen miellyttävänä.

Tänä hurjana keväänä Storytelin kaltaisten sovellusten toiminta ja hyödyt punnitaan, kun kirjastoonkaan ei ole mitään asiaa. Tavallisessa tilanteessa arvostan kirjaston palveluita kovasti, vaikka kirjojen yleinen hygienia on mietityttänyt jo ennen koko virustilannetta. Julkisten palveluiden käyttämistä ei myöskään helpota kyltymätön halu nauttia uutuuskirjoja, joiden jonotusajat kestävät kirjastossa kuukausia.

Jos nauttii elektronisesta lukemisesta tai kuuntelusta, on ääni- ja e-kirjasovellus hyvä ja äärimmäisen kätevä valinta. Tottumista se voi vaatia, eikä loppujen lopuksi sovi koskaan kaikille. Vaikka tilanne maailmassa on vakava, en silti koskaan olisi uskonut rakastuvani lukusovelluksiin hyvän saatavuuden lisäksi hygienian vuoksi. Luksuspalveluissakin lopulta korostuvat elämän peruspilarit – terveys, turvallisuus ja vapaus.

Vuokko korviin vai silmät tihruun?

Olen ehdottomasti e-kirjojen kannalla, sillä niiden avulla pääsee kaikista lähimmäksi paperisia teoksia, joita edelleen niin kovasti rakastan, vaikka tiedostan, että kustannusala on murroksessa niin kuin talous ja ansaintamallit muutenkin.

Storytelin sovellus estää ainakin minun laitteellani ylimääräiset häiriöt, joten viesti-ikkunat eivät ponnahda keskelle kirjan sivua lukuhetken aikana. Vaikka edelleen pohdin elektroniikan vaikutusta lukukokemuksen arvokkuuteen, on myös e-kirjaan helppo uppoutua, kun häiriötekijät on poistettu alustalta. Itse asiassa keskittyminen voi olla jopa syvempää kuin painettuun kirjaan, sillä sitä pidellessä vieressä yleensä makaa itse paholainen eli luuri, jonka houkuttavat piippaukset ovat alati tarjolla. Kuulostaa nurinkuriselta, mutta toimii.

Tunnustan, etten olisi kuunnellut ensimmäistäkään äänikirjaa, jos kaikki minua kiinnostaneet teokset olisivat olleet saatavilla e-kirjana. Jouduin siis kuuntelemaan Sukulainen-dekkarin, mutta kokemus oli flunssaisena ihan kelpo, vaikka nukahdin toistuvasti kirjan ääreen. Kuunteleminen helpottui, kun käänsin nopeuden puolitoista- tai jopa kaksinkertaiseksi. Voisi tosin tehdä hyvää harjoitella keskittymistä myös verkkaisen äänikirjan äärellä. Ehkä siten oppisi sulkemaan kaiken käsillä olevan hetken ulkopuolella olevan epäolennaisen pois mielestä.

Kevätsuosikkini

Meritta Koivisto (2020) Sukulainen

Koiviston varta vasten äänikirjaksi kirjoittama Sukulainen kertoo ruotsinsuomalaisesta poliisista Harriet Jaatisesta, joka alkaa tutkia psykiatrisessa hoitolaitoksessa tapahtunutta kuolemaa. Tapahtumaketju johtaa Jaatisen syvälle ruotsalaisen ja suomalaisen suvun salaisuuksiin. Ilahduttavaa sinänsä aivan tavallisessa dekkarissa on se, että juoni kantaa loppuun saakka ja yllättää vielä viimeisillä kuunteluminuuteilla.

Sukulaista ei ole saatavilla lainkaan e-kirjana, vaan tarjolla on pelkästään Vuokko Hovatan lukema äänikirja, sillä teos kuuluu Storytel Original -sarjaan. Hovatan ääni on ihanan pehmeä, hyvällä tavalla unettava.

Emmi-Liia Sjöholm (2020) Paperilla toinen

Sjöholmin naiseksi kasvamisesta kertova esikoisteos on niitä kirjoja, jotka nimenomaan haluaisin lukea oikeista kirjan kansista. Haluaisin nuuhkia sivuja ja silittää niitä. Nauttia sanoista ja katsoa, miltä ne näyttävät sivulla painettuina. En ole autofiktion suuri ystävä, mutta Sjöholmin teos on koskettava, silkkaa sanataidetta, piti sisällöstä tai ei. En suosittele kuuntelemaan Paperilla toista, sillä kirjan ääni tulee aina lukijan sisältä.

Riikka Suominen (2020) Suhteellisen vapaata

Suhteellisen vapaata on Suomisen esikoisteos vapaasta suhteesta – kuten nimi leikitellen ja ilmiselvästi kertoo. Koska suosin e-kirjoja, myös Suomisen teoksen luin. Teksti on sujuvaa, aihe puhutteleva, mutta ilmaisu kevyttä. Suomisen teoksesta saavat varmasti irti eri elämäntilanteissa olevat. Jotkut samastuvat, ehkä innostuvat ja muut kauhistelevat.

Oletko kokeillut ääni- ja e-kirjasovelluksia? Onko suhtautumisesi niihin muuttunut virustilanteessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Erika Vikmanin Cicciolina Euroviisuihin!

Tämä juttu ei valitettavasti ole tiedote, vaan toive ja analyysi. Jos päässä on kukkahattu, kannattaa lopettaa lukeminen välittömästi tai laittaa myssy naulaan. Erika Vikmanin Cicciolina on täydellinen viisubiisi – esityskielestä huolimatta.
Erika Vikman_WarnerKuva: Warner Music

Mauton. Kamala. Viekää Vikman kotiin. Ei ainakaan tuota. Ihan hirveä. Näin on Erika Vikmanin Cicciolina-UMK20-finaalikappaletta luonnehdittu. Minä olen eri mieltä. Tuokaa Vikman suoraan Rotterdamiin. Lallatukset sikseen, vain sanomalla on väliä.

Minäpä kerron, miksi Cicciolina pitää saada Euroviisuihin.

Ensinnäkin Cicciolina on tarttuva diskohitti, ja Vikman tulkitsee sen varmasti ja vahvasti. Toiseksi Cicciolinan sanoma on korvan kuulemia nuotteja suurempi. Jos kappaleen häveliäät sanoitukset ahdistavat, kannattaa muistaa, kuinka valtavaa, koko kansakuntaa järkyttänyttä pelkoa sai aikaan Lordin Hardrock Hallelujah (2006), jossa ei ollut minkäänlaista sanomaa, vaan lähinnä naamaripäisiä hemmoja rokkaamassa pyroruiskujen iskiessä tahtia lavalla. Ei ottanut paholainen valtaansa tätä kansakuntaa, joten ei sitä tee Cicciolinakaan.

Balladit ja pornotähdet pois

Vikmanin UMK-kappaleesta on kiinnostunut myös itse Cicciolina (oik. Ilona Staller), joka on valmis esiintymään Vikmanin kanssa Viisu-lavalla, jos vain hinnasta sovitaan. Mistään alelapusta ei liene kyse, vaikka kovin Cicciolina-huuma on vain kaukainen muisto viime vuosituhannelta. Cicciolinan rooli on Vikmanin kappaleessa on olla innoittaja ja ennen kaikkea symboli sanomalle, ei maskotti, joka pitäisi raahata lavalle lisäpisteiden toivossa. Idea ei ole ylistää pornotähteä, vaan Cicciolinan merkitystä omassa ajassaan, mistä me voimme yhä edelleen oppia. Kuka uskaltaisi olla yhtä peloton, vallaton ja silti valtaa pitävä? Stallerhan istui yhden kauden myös Italian edustajainhuoneessa.

Euroviisut eivät salli poliittista kannanottoa, mutta Vikmanin Cicciolina välittää ydinsanomansa ovelasti – hömpöttelevän pinkkiin ja humppaavaan diskoon verhottuna rietasteluserenadina. Cicciolina näyttää konkreettisesti sen, mihin nainen pystyy valtiossa, joka ei aseta rajoja sukupuolen perusteella. Omassa ajassaan Cicciolina taisteli Italiassa vanhanaikaisen katolilaisen valtion normeja vastaan, mutta me nykysuomalaiset saamme nauttia tasa-arvotyön hedelmistä.

Diskojytää parempaa esitystapaa Cicciolinalle ei olisi voinut valita, sillä liirumlaarum-balladit voi heittää suoraan roskakoriin Euroviisujen backstagella. Teoriassa voittomahdollisuudet ovat niillä suuremmat kuin Cicciolinalla, mutta sanomaa niillä ei ole. Aika moni näet on jo oppinut, että rakkaus – muka – voittaa aina ja että se on usein sokea. Viulut ja valkoiset haituvat esityksen takana loistavalla elektronisella taululla eivät enää lämmitä.

”Nautinnon puolesta päähän nostan seppeleen
Ja halutessani meet mun eessä polvilleen
Maailman nähdä voi niin kauniina
Jos on elänyt kuin Cicciolina”

Yhteiskuntamme peili

Cicciolinan esittäminen on erinomainen tilaisuus näyttää Euroopalle Suomen vahvuudet. Vaikka moni asia voisi olla meillä paremmin, eivät kaikki valtiot todellakaan voi julkaista Cicciolinan kaltaista kappaletta. Cicciolina osoittaa, mihin ainakin näennäisesti tasa-arvoinen yhteiskuntamme pystyy: sukupuoliin ja seksuaalisuuteen liittyviin vapauksiin, itseilmaisun mahdollisuuksiin ja rajujakin elementtejä hyödyntäviin representaatioihin.

”Hyväilen nalleani, mulla rakkautta riittää
Joo, sytyn huomiosta, mun ei tarvii sitä peittää
Kaunista on olla vapaa sekä rietas
Liian moni tääll’ on itselleenkin vieras”

”Kun löytyy valuuttaa paidan alta
Mull’ on tilanteessa aina valta
Katseet ja kommentoijat kauhistelee: ”Ei noin!”
Miehenä olisin jo kadehdittu playboy”

Erika Vikman lähtee kisaan ennakkosuosikkina, ja tällä hetkellä Cicciolinan vedonlyöntikerroin onkin kaikista kilpailukappaleista alhaisin (1,33 7.3.2020 klo 12.56). UMK:ssa puolet pisteistä tulevat kansainvälisiltä ammattilaisraadeilta, mikä voi heikentää Cicciolinan mahdollisuuksia esityskielen ja yleisten asenteiden vuoksi. Ammattilaisraadin sotkeminen UMK:hon on huvittavaa, sillä kansan pitäisi itse saada valita, kenet lähettää viisuihin, ei siihen ammattiapua vaadita. Syteen tai saveen, vastuu on meidän.

UMK:sta puhuttaessa on vaikea välttyä puimasta koko Euroviisujen voittomahdollisuuksia. Olen aivan kyllästynyt voittolätinään, sillä voitolla ei ole mitään merkitystä. Tärkeintä on se, että julkaisee jotakin sellaista, jonka takana voi seistä, joka tuo iloa ja jolla on todellinen sanoma. Cicciolina on kaikessa surkuhupaisuudessaan ja överiydessään yhteiskuntamme peili, joka hävettää vain ja ainoastaan osuvuutensa vuoksi. Mauttomuus on tässä tapauksessa valtti, sillä me kaikki sorrumme siihen.

”Turha opettaa mua ristiin jalkojani laittaa
Synnyin syntiseksi, sori jos se sua haittaa
Kun jotain haluaa, se pitää sanoo ääneen
Kuultavan valkoisessa jonon ohi pääsee”

Jos Cicciolina ei voita UMK:ta, rullaa elämä niin kuin ennen, mutta Cicciolinan työ jatkuu, sillä niitettävää riittää. On niin paljon alaspainajia, rivoja setiä ja ankeuttajia.

Kukkahattutädit, pitäkää hatuistanne kiinni, nyt mennään!

Erika Vikmanin Cicciolinan voi kuunnella Spotifyssä ja YouTubessa. UMK20-finaali lähetetään YLE TV1:ltä 7. maaliskuuta klo 21.00.

Kenet sinä lähettäisit Rotterdamin viisuihin? Kerro myös Euroviisu-suosikkisi kautta aikain!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Hotel Swan Helsingin salaisuus paljastuu heti, jos vieras on hereillä

Hotel Swan Helsinki on tasaisen varma draamalla höystetty suomalaisdekkari, joka kosiskelee yleisöä upealla miljööllä, mutta jättää katsojan lopulta kylmäksi etäisellä käsittelytyylillään ja ilmiselvällä loppuratkaisullaan.
hotelswan_560_x_315_graffoillaKuva: C More

Hotel Swan Helsinki avaa uudistamisen jälkeen ovensa ristiriitaisissa tunnelmissa. Hotellinjohtaja Ville Pajari (Turkka Mastomäki) on kadonnut, ja hänen tilalleen palkataan kauan sitten hotellissa työskennellyt Ella Kallio (Oona Airola). Hotellinjohtaja Kallion lisäksi Hotel Swania ohjaavat hallituksen varapuheenjohtaja Henrik Svanström (Lauri Tilkanen) ja hallituksen puheenjohtaja Lauri Raudus (Leo Honkonen).

Pajarin katoamista alkavat tutkia poliisista Salla Vartio (Milka Ahlroth) ja Risto Lintunen (Roope Salminen), jotka joutuvat pöyhimään niin Kallion taustat kuin hänen kasvattisisartensa Jere Hirvosen (Jaakko Ohtonen) ja Jessica Virtasen (Laura Eklund Nhaga). Tutkinnalta eivät säästy myöskään hotellin vastaanoton ja siivousosaston vakikasvot Joonas Riekkinen (Eppu Salminen), Anita Björk (Meri Nenonen), Maija Björk (Elina Saarela) ja Ninni Korhonen (Netta Laurenne).

Käsitykseni mukaan ainakaan viime vuosina ei ole tehty suomalaisia hotelliin sijoittuvia sarjoja, mutta ulkomailta vastaavista tuotannoista mainitsemisen arvoisia lienevät The Halcyon (2017) ja Grand Hotel (2019). Kotimaisen draaman saaminen tv-ruudulle on aina suuri ilo, eikä vähiten mielenkiintoisen miljöön vuoksi Hotel Swan Helsingin tapauksessa.

Hotelli on erityisen herkullinen miljöö niin draamalle kuin dekkareille. Koska hotelli on sekä työpaikka että vieraiden tilapäinen koti, on maaperä hahmojen väliselle jännitteelle otollinen. Vieraita kirjaimellisesti tulee ja menee, joten useasta jaksosta koostuvaan draamaan on mahdollista ujuttaa myös pienoistarinoita ja ohimeneviä humoristisia kohtauksia. Juonen kannalta ne eivät ole erityisen oleellisia, mutta vaikuttavat siihen, kuinka uskottavalta hotelliin sijoittuva sarja tuntuu. Sarja ottaa vaivihkaa kantaa myös siihen, miten hulluksi hotellibisnes on mennyt ja kuinka surrealistia asiakkaiden vaatimukset ja metkut joskus ovat.

Hotel Swan Helsingin miljöö on poikkeuksellisen aidontuntuinen ja tarjoaa upeat puitteet draamalle, mikä ei ole ihme, sillä sarjan hotellia varten on rakennettu muun muassa standard-tason hotellihuoneita, sviitti ja kylpyhuone sekä tunnelmallinen aulabaari. Hotel Swanin sisustusta on ruodittu tarkemmin maaleihin keskittyvän Uula Color Oy:n blogissa, jossa voi tarkastella kuvitteellisen hotellin miljöötä yksityiskohtaisesti.

Valitettavasti kaunis kuori ei korvaa sitä, mitä juonesta puuttuu. Hotel Swanin ydinjuoni on hotellinjohtajan katoaminen, joka sittemin muuttuu henkirikostutkinnaksi. Rikokseen liittyvä tapahtumakulku lässähtää nopeasti, ja uskon, että sarja toimisi paljon paremmin pelkkänä draamana, sillä murha ei nosta sarjan profiilia mitenkään, kenties päinvastoin. Heikko murhajuoni ja miljöökeskeisyys etäännyttävät henkilöhahmot katsojista, minkä vuoksi heidän kohtalonsa eivät kosketa yleisöä.

Kahdeksanosainen sarja on kuitenkin sopivanpituinen eikä sorru jaaritteluun, mutta vavisuttavia juonenkäänteitä se ei onnistu tarjoamaan. Hotel Swan Helsinki ei pysty hämäämään varsinkaan edistynyttä dekkaristia, sillä jos on katsonut genren sarjoja, voi syyllisen päätellä helposti. Harvoin nimittäin syyttävä sormi näyttää, kuka on kaiken takana.

Pettymys onkin suuri, kun peilistä lopulta kurkistavat odotetut kasvot. Murhaajan kasvot. Näinkö halvalla mysteeri ratkesi?

Hotel Swan Helsinki on katsottavissa kokonaisuudessaan C Moressa. MTV3 näyttää joka maanantai yhden jakson 2. maaliskuuta 2020 alkaen.

Mikä hotelliin sijoittuva sarja on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Synninpesä syynissä – espanjalais-suomalainen Paratiisi vie katsojat Aurinkorannikon rikollisuuden ytimeen

Fuengirola Etelä-Espanjan Aurinkorannikolla. Helteinen synninpesä, hämäräkaman vaihtoasema, monen viimeinen leposija, eläkeläisten ulkoilmapäivähoitola. Rantakaupunki idyllisesti täynnä toivoa, josta yleensä jää hyppysiin vain tuhkat lentokoneessa.

Oululaisiin naisiin liittyvät rikokset johdattavat rikostutkija Hilkka Mäntymäen (Riitta Havukainen) Fuengirolaan työtehtäviin, joiden kimppuun hän käy Andrés Villanuevan (Fran Perea) ja Luisa Salinasin (María Romero) kanssa.
Paradise_Ana_Belen01Kuva: Ana Belén Fernández.

Ylellä nähtävä Paratiisi on kanavan, MRP Matila Röhr Productions Oy:n ja Mediapron espanjalais-suomalainen yhteistuotanto. Sarja on kuvattu Oulussa ja Fuengirolassa, joiden välillä Paratiisi liikkuu vaivatta. Hilkkaa Ouluun jäävät odottamaan Anni-tytär (Armi Toivanen) perheineen ja Alzheimeria sairastava Aarne-puoliso (Risto Tuorila), joka tekee Aarnena valtavan hienon, uskottavan ja tarkkanäköisen roolityön. Harvassa sarjassa kuvataan yhtä todenmukaisesti ja koskettavasti Alzheimeria kuin Paratiisissa.

Fuengirolassa tutkijoita on vastassa Aurinkorannikolla rehottava nappikauppa, joka tosin lopulta muodostuu vain sivujuoneksi tarinassa. Ihmissuhdedekkareiden faneille ratkaisu on mieleinen, mutta mafiosot joutuvat pettymään. Huumeet tuovat kuitenkin esiin Aurinkorannikon hämärän, jopa armottoman puolen. Sen, jonka perässä ihmiset saapuvat etelään ja jonka pariin monet ajautuvat. Sivujuoni ottaneekin osuvasti kantaa mediassa käytävään keskusteluun suomalaisten huumekuolemista Aurinkorannikolla. Tarinoissa toistuu se, miten suuri yllätys surullinen käänne on ollut, mutta Paratiisi osoittaa, että yleensä kaikki ennusmerkit ovat ilmassa jo paljon ennen ikävää lopputulosta.

Paratiisin käärmeen jäljille ei sarjassa pääse heti, mikä on ilahduttavaa, mutta loppuratkaisun kannalta myös turhauttavaa. Tarinan huippu nimittäin osoittaa, ettei katsoja olisi voinut mitenkään aavistaa puutarhan paholaista. Jos ei tiedä, mitä etsiä, ovat tunteet tyhjän päällä eikä ratkaisu riipaise sydäntä.

Fiktiivisessä Oulussa asiat ajautuvat niin pitkälle, ettei ole vaikea arvata, että Paratiisin ensimmäinen kausi jättää hiekkaan selvät askelmerkit toiselle kaudelle, vaikkei katsojaa sentään kiusata ensimmäisellä kierroksella jättämällä avoimia kysymyksiä.

Loppuratkaisun perusteella Paratiisin ydinsanoma lienee se, että yleensä alueen uusien vakiasukkaiden perustavanlaatuiset ongelmat ovat olemassa jo ennen Aurinkorannikolle muuttoa. Todelliset haavat eivät parane, vaikka matkustaisi maailmaan ääriin. Vähiten niistä pääsee eroon Aurinkorannikolla, jonka huoleton ilmapiiri kannustaa irrottamaan ankkurin lopullisesti, sillä ainahan tulee huominen. Kunnes sitä ei enää ole.

Paratiisin kaikki jaksot ovat katsottavissa Yle Areenassa.

Oletko sinä antautunut jo Paratiisiin? Minlälaisia mielikuvia Aurinkorannikko herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa