Myöhäisherännäinen äänikirjojen kimpussa: Miten käy lukukokemuksen?

*Käyttöoikeus saatu ilmaiseksi Storyteliltä

Ei ihme, että maassa vallitsevassa poikkeustilassa kirjastojenkin ollessa suljettuina ääni- ja e-kirjasovellusten suosio on kasvanut. Minä hyppäsin kelkkaan jo pari viikkoa sitten autuaan tietämättömänä siitä, kuinka pitkälle virustilanne kehittyisi. Minä, joka lähtökohtaisesti inhoan elektroniikkaa ja rakastan painettuja kirjoja enemmän kuin mitään uutta teknologiaa.
Storytel-original_SukulainenTekee oikein pahaa myöntää, kuinka käteviä ääni- ja e-kirjasovellukset ovat. Ensinnäkin siksi, että minutkin on kasvatettu siihen, että näytön tuijottaminen tuhoaa silmät ja surkastuttaa aivosolut. Toiseksi siksi, että koen painettujen kirjojen lukemisen äärimmäisen rentouttavana ja niiden hipelöimisen miellyttävänä.

Tänä hurjana keväänä Storytelin kaltaisten sovellusten toiminta ja hyödyt punnitaan, kun kirjastoonkaan ei ole mitään asiaa. Tavallisessa tilanteessa arvostan kirjaston palveluita kovasti, vaikka kirjojen yleinen hygienia on mietityttänyt jo ennen koko virustilannetta. Julkisten palveluiden käyttämistä ei myöskään helpota kyltymätön halu nauttia uutuuskirjoja, joiden jonotusajat kestävät kirjastossa kuukausia.

Jos nauttii elektronisesta lukemisesta tai kuuntelusta, on ääni- ja e-kirjasovellus hyvä ja äärimmäisen kätevä valinta. Tottumista se voi vaatia, eikä loppujen lopuksi sovi koskaan kaikille. Vaikka tilanne maailmassa on vakava, en silti koskaan olisi uskonut rakastuvani lukusovelluksiin hyvän saatavuuden lisäksi hygienian vuoksi. Luksuspalveluissakin lopulta korostuvat elämän peruspilarit – terveys, turvallisuus ja vapaus.

Vuokko korviin vai silmät tihruun?

Olen ehdottomasti e-kirjojen kannalla, sillä niiden avulla pääsee kaikista lähimmäksi paperisia teoksia, joita edelleen niin kovasti rakastan, vaikka tiedostan, että kustannusala on murroksessa niin kuin talous ja ansaintamallit muutenkin.

Storytelin sovellus estää ainakin minun laitteellani ylimääräiset häiriöt, joten viesti-ikkunat eivät ponnahda keskelle kirjan sivua lukuhetken aikana. Vaikka edelleen pohdin elektroniikan vaikutusta lukukokemuksen arvokkuuteen, on myös e-kirjaan helppo uppoutua, kun häiriötekijät on poistettu alustalta. Itse asiassa keskittyminen voi olla jopa syvempää kuin painettuun kirjaan, sillä sitä pidellessä vieressä yleensä makaa itse paholainen eli luuri, jonka houkuttavat piippaukset ovat alati tarjolla. Kuulostaa nurinkuriselta, mutta toimii.

Tunnustan, etten olisi kuunnellut ensimmäistäkään äänikirjaa, jos kaikki minua kiinnostaneet teokset olisivat olleet saatavilla e-kirjana. Jouduin siis kuuntelemaan Sukulainen-dekkarin, mutta kokemus oli flunssaisena ihan kelpo, vaikka nukahdin toistuvasti kirjan ääreen. Kuunteleminen helpottui, kun käänsin nopeuden puolitoista- tai jopa kaksinkertaiseksi. Voisi tosin tehdä hyvää harjoitella keskittymistä myös verkkaisen äänikirjan äärellä. Ehkä siten oppisi sulkemaan kaiken käsillä olevan hetken ulkopuolella olevan epäolennaisen pois mielestä.

Kevätsuosikkini

Meritta Koivisto (2020) Sukulainen

Koiviston varta vasten äänikirjaksi kirjoittama Sukulainen kertoo ruotsinsuomalaisesta poliisista Harriet Jaatisesta, joka alkaa tutkia psykiatrisessa hoitolaitoksessa tapahtunutta kuolemaa. Tapahtumaketju johtaa Jaatisen syvälle ruotsalaisen ja suomalaisen suvun salaisuuksiin. Ilahduttavaa sinänsä aivan tavallisessa dekkarissa on se, että juoni kantaa loppuun saakka ja yllättää vielä viimeisillä kuunteluminuuteilla.

Sukulaista ei ole saatavilla lainkaan e-kirjana, vaan tarjolla on pelkästään Vuokko Hovatan lukema äänikirja, sillä teos kuuluu Storytel Original -sarjaan. Hovatan ääni on ihanan pehmeä, hyvällä tavalla unettava.

Emmi-Liia Sjöholm (2020) Paperilla toinen

Sjöholmin naiseksi kasvamisesta kertova esikoisteos on niitä kirjoja, jotka nimenomaan haluaisin lukea oikeista kirjan kansista. Haluaisin nuuhkia sivuja ja silittää niitä. Nauttia sanoista ja katsoa, miltä ne näyttävät sivulla painettuina. En ole autofiktion suuri ystävä, mutta Sjöholmin teos on koskettava, silkkaa sanataidetta, piti sisällöstä tai ei. En suosittele kuuntelemaan Paperilla toista, sillä kirjan ääni tulee aina lukijan sisältä.

Riikka Suominen (2020) Suhteellisen vapaata

Suhteellisen vapaata on Suomisen esikoisteos vapaasta suhteesta – kuten nimi leikitellen ja ilmiselvästi kertoo. Koska suosin e-kirjoja, myös Suomisen teoksen luin. Teksti on sujuvaa, aihe puhutteleva, mutta ilmaisu kevyttä. Suomisen teoksesta saavat varmasti irti eri elämäntilanteissa olevat. Jotkut samastuvat, ehkä innostuvat ja muut kauhistelevat.

Oletko kokeillut ääni- ja e-kirjasovelluksia? Onko suhtautumisesi niihin muuttunut virustilanteessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Erika Vikmanin Cicciolina Euroviisuihin!

Tämä juttu ei valitettavasti ole tiedote, vaan toive ja analyysi. Jos päässä on kukkahattu, kannattaa lopettaa lukeminen välittömästi tai laittaa myssy naulaan. Erika Vikmanin Cicciolina on täydellinen viisubiisi – esityskielestä huolimatta.
Erika Vikman_WarnerKuva: Warner Music

Mauton. Kamala. Viekää Vikman kotiin. Ei ainakaan tuota. Ihan hirveä. Näin on Erika Vikmanin Cicciolina-UMK20-finaalikappaletta luonnehdittu. Minä olen eri mieltä. Tuokaa Vikman suoraan Rotterdamiin. Lallatukset sikseen, vain sanomalla on väliä.

Minäpä kerron, miksi Cicciolina pitää saada Euroviisuihin.

Ensinnäkin Cicciolina on tarttuva diskohitti, ja Vikman tulkitsee sen varmasti ja vahvasti. Toiseksi Cicciolinan sanoma on korvan kuulemia nuotteja suurempi. Jos kappaleen häveliäät sanoitukset ahdistavat, kannattaa muistaa, kuinka valtavaa, koko kansakuntaa järkyttänyttä pelkoa sai aikaan Lordin Hardrock Hallelujah (2006), jossa ei ollut minkäänlaista sanomaa, vaan lähinnä naamaripäisiä hemmoja rokkaamassa pyroruiskujen iskiessä tahtia lavalla. Ei ottanut paholainen valtaansa tätä kansakuntaa, joten ei sitä tee Cicciolinakaan.

Balladit ja pornotähdet pois

Vikmanin UMK-kappaleesta on kiinnostunut myös itse Cicciolina (oik. Ilona Staller), joka on valmis esiintymään Vikmanin kanssa Viisu-lavalla, jos vain hinnasta sovitaan. Mistään alelapusta ei liene kyse, vaikka kovin Cicciolina-huuma on vain kaukainen muisto viime vuosituhannelta. Cicciolinan rooli on Vikmanin kappaleessa on olla innoittaja ja ennen kaikkea symboli sanomalle, ei maskotti, joka pitäisi raahata lavalle lisäpisteiden toivossa. Idea ei ole ylistää pornotähteä, vaan Cicciolinan merkitystä omassa ajassaan, mistä me voimme yhä edelleen oppia. Kuka uskaltaisi olla yhtä peloton, vallaton ja silti valtaa pitävä? Stallerhan istui yhden kauden myös Italian edustajainhuoneessa.

Euroviisut eivät salli poliittista kannanottoa, mutta Vikmanin Cicciolina välittää ydinsanomansa ovelasti – hömpöttelevän pinkkiin ja humppaavaan diskoon verhottuna rietasteluserenadina. Cicciolina näyttää konkreettisesti sen, mihin nainen pystyy valtiossa, joka ei aseta rajoja sukupuolen perusteella. Omassa ajassaan Cicciolina taisteli Italiassa vanhanaikaisen katolilaisen valtion normeja vastaan, mutta me nykysuomalaiset saamme nauttia tasa-arvotyön hedelmistä.

Diskojytää parempaa esitystapaa Cicciolinalle ei olisi voinut valita, sillä liirumlaarum-balladit voi heittää suoraan roskakoriin Euroviisujen backstagella. Teoriassa voittomahdollisuudet ovat niillä suuremmat kuin Cicciolinalla, mutta sanomaa niillä ei ole. Aika moni näet on jo oppinut, että rakkaus – muka – voittaa aina ja että se on usein sokea. Viulut ja valkoiset haituvat esityksen takana loistavalla elektronisella taululla eivät enää lämmitä.

”Nautinnon puolesta päähän nostan seppeleen
Ja halutessani meet mun eessä polvilleen
Maailman nähdä voi niin kauniina
Jos on elänyt kuin Cicciolina”

Yhteiskuntamme peili

Cicciolinan esittäminen on erinomainen tilaisuus näyttää Euroopalle Suomen vahvuudet. Vaikka moni asia voisi olla meillä paremmin, eivät kaikki valtiot todellakaan voi julkaista Cicciolinan kaltaista kappaletta. Cicciolina osoittaa, mihin ainakin näennäisesti tasa-arvoinen yhteiskuntamme pystyy: sukupuoliin ja seksuaalisuuteen liittyviin vapauksiin, itseilmaisun mahdollisuuksiin ja rajujakin elementtejä hyödyntäviin representaatioihin.

”Hyväilen nalleani, mulla rakkautta riittää
Joo, sytyn huomiosta, mun ei tarvii sitä peittää
Kaunista on olla vapaa sekä rietas
Liian moni tääll’ on itselleenkin vieras”

”Kun löytyy valuuttaa paidan alta
Mull’ on tilanteessa aina valta
Katseet ja kommentoijat kauhistelee: ”Ei noin!”
Miehenä olisin jo kadehdittu playboy”

Erika Vikman lähtee kisaan ennakkosuosikkina, ja tällä hetkellä Cicciolinan vedonlyöntikerroin onkin kaikista kilpailukappaleista alhaisin (1,33 7.3.2020 klo 12.56). UMK:ssa puolet pisteistä tulevat kansainvälisiltä ammattilaisraadeilta, mikä voi heikentää Cicciolinan mahdollisuuksia esityskielen ja yleisten asenteiden vuoksi. Ammattilaisraadin sotkeminen UMK:hon on huvittavaa, sillä kansan pitäisi itse saada valita, kenet lähettää viisuihin, ei siihen ammattiapua vaadita. Syteen tai saveen, vastuu on meidän.

UMK:sta puhuttaessa on vaikea välttyä puimasta koko Euroviisujen voittomahdollisuuksia. Olen aivan kyllästynyt voittolätinään, sillä voitolla ei ole mitään merkitystä. Tärkeintä on se, että julkaisee jotakin sellaista, jonka takana voi seistä, joka tuo iloa ja jolla on todellinen sanoma. Cicciolina on kaikessa surkuhupaisuudessaan ja överiydessään yhteiskuntamme peili, joka hävettää vain ja ainoastaan osuvuutensa vuoksi. Mauttomuus on tässä tapauksessa valtti, sillä me kaikki sorrumme siihen.

”Turha opettaa mua ristiin jalkojani laittaa
Synnyin syntiseksi, sori jos se sua haittaa
Kun jotain haluaa, se pitää sanoo ääneen
Kuultavan valkoisessa jonon ohi pääsee”

Jos Cicciolina ei voita UMK:ta, rullaa elämä niin kuin ennen, mutta Cicciolinan työ jatkuu, sillä niitettävää riittää. On niin paljon alaspainajia, rivoja setiä ja ankeuttajia.

Kukkahattutädit, pitäkää hatuistanne kiinni, nyt mennään!

Erika Vikmanin Cicciolinan voi kuunnella Spotifyssä ja YouTubessa. UMK20-finaali lähetetään YLE TV1:ltä 7. maaliskuuta klo 21.00.

Kenet sinä lähettäisit Rotterdamin viisuihin? Kerro myös Euroviisu-suosikkisi kautta aikain!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Hotel Swan Helsingin salaisuus paljastuu heti, jos vieras on hereillä

Hotel Swan Helsinki on tasaisen varma draamalla höystetty suomalaisdekkari, joka kosiskelee yleisöä upealla miljööllä, mutta jättää katsojan lopulta kylmäksi etäisellä käsittelytyylillään ja ilmiselvällä loppuratkaisullaan.
hotelswan_560_x_315_graffoillaKuva: C More

Hotel Swan Helsinki avaa uudistamisen jälkeen ovensa ristiriitaisissa tunnelmissa. Hotellinjohtaja Ville Pajari (Turkka Mastomäki) on kadonnut, ja hänen tilalleen palkataan kauan sitten hotellissa työskennellyt Ella Kallio (Oona Airola). Hotellinjohtaja Kallion lisäksi Hotel Swania ohjaavat hallituksen varapuheenjohtaja Henrik Svanström (Lauri Tilkanen) ja hallituksen puheenjohtaja Lauri Raudus (Leo Honkonen).

Pajarin katoamista alkavat tutkia poliisista Salla Vartio (Milka Ahlroth) ja Risto Lintunen (Roope Salminen), jotka joutuvat pöyhimään niin Kallion taustat kuin hänen kasvattisisartensa Jere Hirvosen (Jaakko Ohtonen) ja Jessica Virtasen (Laura Eklund Nhaga). Tutkinnalta eivät säästy myöskään hotellin vastaanoton ja siivousosaston vakikasvot Joonas Riekkinen (Eppu Salminen), Anita Björk (Meri Nenonen), Maija Björk (Elina Saarela) ja Ninni Korhonen (Netta Laurenne).

Käsitykseni mukaan ainakaan viime vuosina ei ole tehty suomalaisia hotelliin sijoittuvia sarjoja, mutta ulkomailta vastaavista tuotannoista mainitsemisen arvoisia lienevät The Halcyon (2017) ja Grand Hotel (2019). Kotimaisen draaman saaminen tv-ruudulle on aina suuri ilo, eikä vähiten mielenkiintoisen miljöön vuoksi Hotel Swan Helsingin tapauksessa.

Hotelli on erityisen herkullinen miljöö niin draamalle kuin dekkareille. Koska hotelli on sekä työpaikka että vieraiden tilapäinen koti, on maaperä hahmojen väliselle jännitteelle otollinen. Vieraita kirjaimellisesti tulee ja menee, joten useasta jaksosta koostuvaan draamaan on mahdollista ujuttaa myös pienoistarinoita ja ohimeneviä humoristisia kohtauksia. Juonen kannalta ne eivät ole erityisen oleellisia, mutta vaikuttavat siihen, kuinka uskottavalta hotelliin sijoittuva sarja tuntuu. Sarja ottaa vaivihkaa kantaa myös siihen, miten hulluksi hotellibisnes on mennyt ja kuinka surrealistia asiakkaiden vaatimukset ja metkut joskus ovat.

Hotel Swan Helsingin miljöö on poikkeuksellisen aidontuntuinen ja tarjoaa upeat puitteet draamalle, mikä ei ole ihme, sillä sarjan hotellia varten on rakennettu muun muassa standard-tason hotellihuoneita, sviitti ja kylpyhuone sekä tunnelmallinen aulabaari. Hotel Swanin sisustusta on ruodittu tarkemmin maaleihin keskittyvän Uula Color Oy:n blogissa, jossa voi tarkastella kuvitteellisen hotellin miljöötä yksityiskohtaisesti.

Valitettavasti kaunis kuori ei korvaa sitä, mitä juonesta puuttuu. Hotel Swanin ydinjuoni on hotellinjohtajan katoaminen, joka sittemin muuttuu henkirikostutkinnaksi. Rikokseen liittyvä tapahtumakulku lässähtää nopeasti, ja uskon, että sarja toimisi paljon paremmin pelkkänä draamana, sillä murha ei nosta sarjan profiilia mitenkään, kenties päinvastoin. Heikko murhajuoni ja miljöökeskeisyys etäännyttävät henkilöhahmot katsojista, minkä vuoksi heidän kohtalonsa eivät kosketa yleisöä.

Kahdeksanosainen sarja on kuitenkin sopivanpituinen eikä sorru jaaritteluun, mutta vavisuttavia juonenkäänteitä se ei onnistu tarjoamaan. Hotel Swan Helsinki ei pysty hämäämään varsinkaan edistynyttä dekkaristia, sillä jos on katsonut genren sarjoja, voi syyllisen päätellä helposti. Harvoin nimittäin syyttävä sormi näyttää, kuka on kaiken takana.

Pettymys onkin suuri, kun peilistä lopulta kurkistavat odotetut kasvot. Murhaajan kasvot. Näinkö halvalla mysteeri ratkesi?

Hotel Swan Helsinki on katsottavissa kokonaisuudessaan C Moressa. MTV3 näyttää joka maanantai yhden jakson 2. maaliskuuta 2020 alkaen.

Mikä hotelliin sijoittuva sarja on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Synninpesä syynissä – espanjalais-suomalainen Paratiisi vie katsojat Aurinkorannikon rikollisuuden ytimeen

Fuengirola Etelä-Espanjan Aurinkorannikolla. Helteinen synninpesä, hämäräkaman vaihtoasema, monen viimeinen leposija, eläkeläisten ulkoilmapäivähoitola. Rantakaupunki idyllisesti täynnä toivoa, josta yleensä jää hyppysiin vain tuhkat lentokoneessa.

Oululaisiin naisiin liittyvät rikokset johdattavat rikostutkija Hilkka Mäntymäen (Riitta Havukainen) Fuengirolaan työtehtäviin, joiden kimppuun hän käy Andrés Villanuevan (Fran Perea) ja Luisa Salinasin (María Romero) kanssa.
Paradise_Ana_Belen01Kuva: Ana Belén Fernández.

Ylellä nähtävä Paratiisi on kanavan, MRP Matila Röhr Productions Oy:n ja Mediapron espanjalais-suomalainen yhteistuotanto. Sarja on kuvattu Oulussa ja Fuengirolassa, joiden välillä Paratiisi liikkuu vaivatta. Hilkkaa Ouluun jäävät odottamaan Anni-tytär (Armi Toivanen) perheineen ja Alzheimeria sairastava Aarne-puoliso (Risto Tuorila), joka tekee Aarnena valtavan hienon, uskottavan ja tarkkanäköisen roolityön. Harvassa sarjassa kuvataan yhtä todenmukaisesti ja koskettavasti Alzheimeria kuin Paratiisissa.

Fuengirolassa tutkijoita on vastassa Aurinkorannikolla rehottava nappikauppa, joka tosin lopulta muodostuu vain sivujuoneksi tarinassa. Ihmissuhdedekkareiden faneille ratkaisu on mieleinen, mutta mafiosot joutuvat pettymään. Huumeet tuovat kuitenkin esiin Aurinkorannikon hämärän, jopa armottoman puolen. Sen, jonka perässä ihmiset saapuvat etelään ja jonka pariin monet ajautuvat. Sivujuoni ottaneekin osuvasti kantaa mediassa käytävään keskusteluun suomalaisten huumekuolemista Aurinkorannikolla. Tarinoissa toistuu se, miten suuri yllätys surullinen käänne on ollut, mutta Paratiisi osoittaa, että yleensä kaikki ennusmerkit ovat ilmassa jo paljon ennen ikävää lopputulosta.

Paratiisin käärmeen jäljille ei sarjassa pääse heti, mikä on ilahduttavaa, mutta loppuratkaisun kannalta myös turhauttavaa. Tarinan huippu nimittäin osoittaa, ettei katsoja olisi voinut mitenkään aavistaa puutarhan paholaista. Jos ei tiedä, mitä etsiä, ovat tunteet tyhjän päällä eikä ratkaisu riipaise sydäntä.

Fiktiivisessä Oulussa asiat ajautuvat niin pitkälle, ettei ole vaikea arvata, että Paratiisin ensimmäinen kausi jättää hiekkaan selvät askelmerkit toiselle kaudelle, vaikkei katsojaa sentään kiusata ensimmäisellä kierroksella jättämällä avoimia kysymyksiä.

Loppuratkaisun perusteella Paratiisin ydinsanoma lienee se, että yleensä alueen uusien vakiasukkaiden perustavanlaatuiset ongelmat ovat olemassa jo ennen Aurinkorannikolle muuttoa. Todelliset haavat eivät parane, vaikka matkustaisi maailmaan ääriin. Vähiten niistä pääsee eroon Aurinkorannikolla, jonka huoleton ilmapiiri kannustaa irrottamaan ankkurin lopullisesti, sillä ainahan tulee huominen. Kunnes sitä ei enää ole.

Paratiisin kaikki jaksot ovat katsottavissa Yle Areenassa.

Oletko sinä antautunut jo Paratiisiin? Minlälaisia mielikuvia Aurinkorannikko herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Paljonko turistielämä Islannissa maksaa säästöliekillä?

On selvää, että valtioiden yleiset hintatasot vaikuttavat siihen, minkälaisella budjetilla matkaan täytyy varautua, mutta ennen kaikkea kyse on omasta asenteesta ja siitä, mihin rahansa haluaa syytää. Me emme lähteneet Islantiin köyhäilemään, mutta uskoimme, että selviämme järkevin kustannuksin. Ja niin kävi!
Reykjavik_oldharbour1Reykjavik_oldharbour4Reykjavik_oldharbour3Reykjavik_oldharbour2

Hotelli

Yövyimme Hotel Leifur Eirikssonissa Hallgrímskirkjan kupeessa, josta käveli hetkessä kaikkialle keskustassa. Kolmen yön majoitus kolmen tähden, käyttäjien ylistämässä hotellissa maksoi yhteensä 310,80 euroa. Yhden yön hinnaksi jäi siis 103,60 euroa. Hotelliin kuului aamupala, ilmainen wi-fi ja oma kylpyhuone. Kaksi viimeistä ovat tosin nykyhotellien perusedellytyksiä.

Ruoka ja juoma

Euroopan pohjoisimmassa pääkaupungissa saa taatusti kaadettua kurkustaan alas koko matkabudjetin vaikka yhdeltä istumalta, joten ruoka oli ensimmäinen asia, jossa halusimme säästää, mikä on huvittavaa, sillä kotipuolessa ruoka on viimeinen kohde säästölistallani.

Paikallinen fine dining on kallista ja hyvin kalapainotteista, joten niitä meidän ei tarvinnut edes vilkuilla. Hyvin harvoin näen muutenkaan syytä maksaa pienistä ja ylihinnoitelluista annoksista. Me halusimme syödä täyttävää ja herkullista ruokaa, jonka hinnassa ei olisi ilmaa. Ihan vain siksi, että ei ole järkeä maksaa turhasta.

Ihastuimme täysin Eldsmiðjan-pizzeriaan, jonka ’stor pizza’ todellakin oli ’stor’. Take awayna pizza maksoi 15,89 euroa ja vastasi mielestäni valtavaa perhepizzaa. Ensimmäisestä kerrasta ja hirveästä määrästä hukkaan heitettyä pizzaa opimme, että syömme pizzan puoliksi. Erittäin maukas ja helppo ruoka.

Kävimme myös paikallisessa Fafa’sissa eli Shawarma Kingissä, jossa maistelimme muutamaa annosta. Loppulaskuksi jäi 30,92 euroa kahdelta. Ruoka oli hyvää, mutta laatuun ja Suomen hintoihin verrattuna ei sentään kolmenkympin arvoista. Hinta ei kuitenkaan ole suoraan verrannollinen kotipuoleen, sillä onhan Islannin palkkataso korkeampi kuin Suomessa.

Happy hour -kulttuuri islantilaisissa baareissa on elinvoimainen, ja jos mielii juoda alkoholia, kannattaa onnentunti hyödyntää. Useimmat baarit, myös hotellimme idyllinen aulabaari, myyvät silloin juomia 1000 kruunulla eli 7,25 eurolla. Muutoin lasillisesta viiniä saa maksaa viitisentoista euroa. Ei, alkoholia ei ole pakko juoda, mutta kyllä sen hinnan mielellään puolittaa, jos siihen on mahdollisuus. Ravintolassa nautitun, happy houriin kuulumattoman viinilasin hinnalla paikallisesta Alkosta eli Vínbúðinista saa pullollisen kelpoa valkkaria.

Liikkuminen

Reykjavíkin ydinkeskusta on niin pieni, ettei liikkumiseen kaupungissa tarvitse käyttää rahaa, mikä on turistin onni, sillä taksit ovat kalliita. Esimerkiksi pirssimatka Keflavíkin kentältä Reykjavíkin keskustaan maksaisi ainakin 150 euroa, todennäköisesti enemmän. Vaikka julkinen liikenne keskustassa on huono, lähinnä sen tarpeettomuuden vuoksi, kulkevat bussit tauotta kansainväliseltä kentältä keskustan bussiasemalle. Me matkustimme Reykjavík Excursionin Flybusilla, jonka liput eivät ole paikka- tai aikataulusidonnaisia, ainoastaan päiväkohtaisia. Yhden hengen yhdensuuntaisen kuljetuksen hinnaksi tuli 22,11 euroa.

Nähtävyydet ja matkamuistot

Reykjavík on niin kaunis paikka, että silmänruokaa saa aivan ilmaiseksi ihan vain liikkumalla kaupungilla. Suosittelen Tjörninin edustalla polskivia hanhia, kirkkoinstituutiovierastajana yllättävän paljon Hallgrímskirkjaa, kaupungin turkoosia vanhaa satamaa ja tietysti kaikkia keskustan pääkatuja, joiden reunustamien talojen katselu käy huvista päivästä toiseen.

Museoihin emme ehtineet, mutta peruslippujen hinnat olisivat olleet noin 14 euroa. Näköalalippu Hallgrímskirkjan huipulle maksoi aikuiselta 7,24 euroa, ja upeista maisemista olisin voinut maksaa jopa kolminkertaisen hinnan.

Ostimme vain yhdet matkamuistot, sillä mukanamme oli vain käsimatkatavarat. Jos käytössämme olisi ollut ruumalaukku, olisin tuonut mukanani paikallisia herkkuja, sillä vegaaniset valikoimat ovat uskomattoman hyviä Islannissa.

Päädyin ostamaan laavakivestä tehdyt korvakorut, jotka maksoivat 32,58 euroa. Islannissa kannattaa olla tarkkana, että tuotteessa lukee ”handmade in Iceland”, ei pelkästään ”designed in Iceland”, sillä jälkimmäinen tarkoittaa yleensä sitä, että tuote on tehty Aasiassa. Silloin katoaa jo aika hyvin matkamuiston idea. Mieheni osti itselleen Iceland Wearin velmun villapipon, jonka hinnaksi jäi 25,34 euroa, mutta pipon sisästä pilkisti lappu, joka paljasti, että ompelijoiden työpiste ei ainakaan taida sijaita Reykjavíkissa.

Matkamme kokonaiskuluja emme laskeneet, mutta matkamuistoja lukuun ottamatta päiväbudjetiksi taisi jäädä keskimäärin 50 euroa. Aika hyvin maassa, jossa taksi kentältä keskustaan maksaa lähes lentolipun verran.

Missä asioissa sinä pihistelet matkalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näistä asioista yllätyin Islannissa!

Lähdin Reykjavíkiin ilman ennakko-odotuksia. Uskoin lähinnä kohtaavani paikan päällä hintapommin, sillä olihan meillä käynyt jo älyttömän hyvä tuuri hotellin ja lentojen suhteen. Loppujen lopuksi reissussa ei tarvinnut kiristellä kukkaron nyörejä, mutta huppua sitäkin tiukemmin.
Reykjavikoldharbour2Hallgrimskirkja_streetviewPrikid_ReykjavikFromHallgrimskirkjatower2

Hintataso

Kirjoitan vielä kolmannen ja todennäköisesti viimeisen Islanti-saagani jutun maan hintatasosta, mutta voin jo nyt paljastaa, ettei Reykjavíkissa ollut niin kallista kuin oletin. Toki tähän vaikuttaa pitkälti oma suhtautumiseni, sillä en ole tarjoushaukka tai halvimman vaihtoehdon perässä kotopuolessakaan. Söimme aterioita, jotka maksoivat 10–15 euroa per henkilö, ja kaupungin vallanneilla happy houreilla viinilasillisen sai litkiä neljällä eurolla.

Pimeys ja puhuri

Tiesin totta kai, että saarivaltiossa tuulee, ja kun se sijaitsee vielä pohjoisessa, on maassa todennäköisesti myös kylmää ja pimeää. Matkamme aikana lämpötila putosi vain kerran pakkaselle, joten muuten saimme nauttia loskaisesta ja sateisesta Reykjavíkista. Yllätyin siitä, kuinka voimakas ja musta on kaupungin ylle laskeutuva pimeys, mikä johtuu tietysti siitä, että kaupunki on matala ja pieni. Tuntui kuin olisi avaruudessa, kun pimeys imaisi sisuksiinsa jo iltavarhain.

Toiseksi yllätyin tuulen voimakkuudesta kaupungissa. Tuuli puhalsi avarilla paikoilla niin, että se sai jalat heittelehtimään ja silmälasit lähes irti päästä. Kokemus veti nöyräksi, sillä ymmärsin, mitä kaikkea luonnonvoimat saavat aikaan, kun pahin tapahtuu, ja minä en ollut edes lähellä sitä.

Säävaihtelut

Ai, että kuinka vaikuttavaa puhua säästä! Vaikka sää oli päivästä toiseen melko sama lämpötilan pyöriessä nollassa, yllätyin siitä, miten säätila tuntui muuttuvan hetkessä ääripäästä toiseen. En ole kokenut sellaista koskaan ennen. Saman tunnin aikana saattoi tuulla rajusti, sataa vettä ja lunta sekä paistaa aurinko.

Välimatkat

Tiesin, että Reykjavík on pieni kaupunki, mutta en ollut hahmottanut, että sen jälkeen, kun pääsee Keflavíkin kentältä pääkaupungin keskustaan, on kaikkialle niin lyhyt kävelymatka, ettei päivänkulkua tarvitse suunnitella mitenkään. Bussiasemalle kävely vie mistä tahansa korkeintaan vartin ja kaukana sijaitseva ruokakauppakin on lopulta alle kymmenen minuutin päässä. Kävelimme kaupunkia ympäri kärjistetysti aamusta iltaan, ja silti askelmittari näytti päivän lopuksi hädin tuskin viisinumeroisia lukemia.

Julkinen liikenne on Reykjavíkissa heikkoa, joten mitättömistä kaupunkietäisyyksistä huolimatta autoja on joka paikassa. Pikkuruisia katuja reunustavat tiiviisti parkkeeratut maasturit, jotka ajelevat huoletta kujilla, mutta hämmästyttävää on se, että autot antavat aina tietä. Aina.

Tarjonnan laajuus

Olin asennoitunut Reykjavíkin ruokatarjontaan hyvin ennakkoluuloisesti. Ajattelin stereotypioiden orjana kaupungin elävän kalaruoalla, mikä tietysti osin pitääkin paikkaansa, mutta mikä vegaanin taivas Reykjavíkista paljastuikaan! Lähes jokaisessa ravintolassa on tarjolla jotakin vegaanista, tuotteet on merkitty hyvin ja keskustassa on ainakin yksi kokonaan vegaanista pop up -pubiruokaa tarjoava ravintola Prikid. Hotellimme lähellä sijaitsevan paikallisen Siwan eli Krambúðin valikoima teki meihin myös suuren vaikutuksen, sillä hyllyt notkuivat vegaanista valmisruokaa ja tuoreruokatarpeita.

Minkälaisia ennakko-odotuksia sinulla on Islannista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Reykjavík vei sydämen ja toi lentopelon

Islannin pääkaupunki Reykjavík on täydellinen minilomakohde sopivan kokonsa ja inhimillisen lentomatkan vuoksi. Matka meren yllä sai minut kuitenkin pohtimaan sitä, onko lentokoneeseen astumisessa mitään järkeä, vaikkei edes miettisi ekologisuutta.
FromHallgrimskirkjaReykjavik_oldharbourHallgrimskirkjaReykjavik_2Reykjavik_1Matkakohteen hehkuttaminen tuntuu aina vähän hölmöltä, sillä yleensähän on tapana hekumoida vähän kaikilla lomilla jo ihan siksi, että kyse on lomamatkasta. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että Reykjavík vei täysin sydämeni, ja suosittelen ehdottomasti sitä ja Islantia maana kaikille helppoa ja monipuolista reissua kaipaaville.

Kansainväliset lennot saapuvat Islantiin lähes aina Keflavíkin kentälle noin 50 kilometrin päähän Reykjavíkista. Taksi kentältä Reykjavíkiin maksaa 160 euroa eli saman verran kuin itse lentolippu halvimmillaan. Reykjavík Excursions kuljettaa kuitenkin Flybusilla matkustajia puolen tunnin välein noin 20 eurolla pääkaupunkiin. Matkalippu ei ole kellonaika- vaan päiväsidonnainen, minkä vuoksi lentojen myöhästymisestä ei tarvitse huolehtia. Lipun voi ostaa netistä ja useimpien hotellien vastaanotoista, mutta jälkimmäisestä tulee toki maksettavaksi myös palvelumaksu.

Reykjavík on juuri sellainen kuin kuvitella saattaa: täynnä pieniä, värikkäitä taloja, kapeita katuja ja somia putiikkeja sekä kovaa puhuria. Talvi ei kuitenkaan ole huono ajankohta reissulle, vaan ennemminkin se korostaa kaupungin identiteettiä, ja luonnonnähtävyyksille matkustaville ajankohta on erinomainen. Me emme kylpeneet kuumissa lähteissä, menneet laavatunneliin tai jäätikölle, sillä kaupungin keskusta ja tavallisen elämän seuraaminen riittivät meille. Luonnonihmeitä katsovan täytyy sitä paitsi varata sekä aikaa että rahaa – pelkkä käynti laavatunnelissa maksaa liki 300 euroa. Meidän budjettiin sopivat erityisen hyvin Kansallismuseossa vierailu 14 eurolla ja Hallgrímskirkjan tornissa käynti 10 eurolla.

Pohjoisessa saarivaltiossa tuuli tuivertaa niin, että se saa jopa toisen jalan heittelehtimään aukiolla kulkiessa. Ei siis ole ihme, että tuiverrus ja tuisku vaikuttavat myös lentoliikenteeseen. Meidän lähtöämme edeltävän päivän lennot oli peruttu lähes kokonaan, joten olimme onnekkaita päästessämme kotiin sovitusti. Koneessa oli kuitenkin tekninen vika, jonka vuoksi lähtö viivästyi liki tunnilla. Kapteeni piti matkustamon kohtuullisen hyvin ajan tasalla, ja kun tunnin viivästys alkoi lähestyä, sai mekaanikko ratkaistua ongelman. Lentoemännät tarjosivat maistiaiset ruisleipää ja sipulia. Rahallinen arvo: nolla euroa.

Vaikka kokemani tilanne ei ole uniikki eikä siinä todennäköisesti ollut kyse kuin pienestä viasta, pelkäsin ensimmäistä kertaa lentämistä. Ei paljon lohduta se, että tilastollisesti on todennäköisempää kuolla jalankulkijana kuin lentokonematkustajana, jos mekaanikko häärii siiven alla tunnin verran, ja sen jälkeen pitäisi huolettomasti suunnata kohti pilviä. Pilvenreunalle päätyminen silloin tulee lähinnä mieleen. Isäni totesi, että olisi lähtenyt suoraan oluselle koneesta ja soutanut ennemmin kotiin kuin jäänyt kyytiin. Minustakin islantilaisesta Bónus-halpakaupasta ostettava kumivene alkoi tuntua hyvältä idealta.

Kun kone alkoi hurista, siiven osat lepattaa ja pyörät irrota hiljalleen maasta, mietin ainoastaan sitä, ettei koko hommassa ole mitään järkeä, vaikkei teknistä vikaa olisi edes ilmennyt. Tiedän kyllä maallikkona suurin piirtein, miten lentokone toimii ja myös sen, että joka päivä lennetään niin hirveä määrä lentoja, ettei sitä voi edes käsittää. Mutta kun tarkemmin ajattelee, ei valtavan metallimöhkäleen ole tarkoitettu nousevan siivilleen ja paahtavan maanosasta toiseen. Linnut ovat jalostuneet lentämään, ja siinä muuten kesti kauemmin kuin lentoliikenteen ammattimaistumisessa. Miten ihmeessä siis uskallan enää lentää?

Gunnar-kapteenimme ohjatessa konetta läpi valkoisilta ja vaaleanpunaisilta näyttävien pilvien ymmärsin myös, miksi jotkut uskovat kuolleiden asuvan pilvien reunalla. Niiden läpi lentäessä on niin kaukana koko maailman yllä. Pehmeydessä, tavoittamattomissa. Onnellinen. Paitsi jos matkustaa täysissä voimissaan lentokoneessa ja miettii, koska se putoaa. Silloin viimeisetkin varmasti uskovat, etteivät henget loikoile hattaroilla.

Myöhemmin kuulette vielä siitä, mikä Islannissa yllätti ja kuinka paljon turistielämä maassa maksaa. Niistä lisää ensi viikolla!

Oletko käynyt Islannissa? Minkälaisia ajatuksia lentäminen herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Matkakirjoittajan muistilista vastuusta valintoihin

Vaikka tämän jutun kuvissa näkyy Pohjois-Vietnamissa sijaitsevan Sapan kaupunkia reunustava vuoristo, kirjoitan parhaillaan postausta Islannista. Matkustaminen ei koskaan ole ekoteko, ja se on hyvä muistaa matkailusta puhuessa. Kokosin reissuhulinoissa yhteen ajatuksia, joita jokaisen kirjoittajan olisi hyvä pohtia, kun käsittelee matkailua julkisesti, olipa se sitten blogiteksti, mainos tai matkareportaasi.
sapa_rakennussapa_näköalasapa_maisemasapa_voimalinjasapa_kahvilasapa_juomasapa_palmuMatkajutuissa kyse on mielestäni ennen kaikkea vastuusta, kuten matkailussa ylipäätään. Ympäristövastuullisinta olisi tietysti olla matkustamatta yhtään mihinkään, mutta jos toiseen maahan on päättänyt lähteä, on siellä syytä käyttäytyä vastuullisesti niin taloudellisesta, sosiaalisesta kuin ympäristöllisestä näkökulmasta.

Kun on saapunut paikan päälle, on ensimmäinen tehtävä tietysti kunnioittaa paikallisia sääntöjä. Jos esimerkiksi kirkossa on kuvauskielto, ei siellä ole tarpeen kuvata. Jos henkilö tai jokin ihmisryhmä ei halua tulla kuvatuksi, on sitä suotavaa kunnioittaa. Turististatus ei oikeuta typerää käyttäytymistä, ja myös salakuvaaminen on älytöntä, eikä se minusta ole hyväksyttävää missään tilanteessa. Julkisilla paikoilla saa kuvata, mutta kannattaa aina pohtia, missä tilanteessa se on oikeasti soveliasta.

Saatan olla turhan tiukkapipoinen, mutta vältän myös löytää-verbin käyttämistä matkajutuissa. Kuten ei löytöretkienkään aikaan, ei paikan päällä ole mikään hukassa, eli sitä ei voi löytää. Lisäksi löytää-verbi assosioi ainakin minun mielessäni vahvasti kolonialismiin, vaikka monet varmasti löytämisestä puhuessaan tarkoittavan vain sitä, että jokin on heille uutta.

Kuvaviestejä kaukomailta

Tekstiä suurempi rooli on kuvilla, sillä vaikka yhtä lailla tekstiin voi kätkeä piilomerkityksiä ja tulla sanoneeksi jotakin stereotypioita ylläpitävää, ovat kuvat tekstiä varomattomampia. Kuvan sanomaan vaikuttavat siinä näkyvät ihmiset, kuvakulma, kuvauspaikka ja värimaailma. Jokaisen kohdalla kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitä niillä haluaa sanoa ja minkälaista tarinaa niillä haluaa kohteesta kertoa. Kuva on aina valinta, kehys ja metonymia paikasta.

Olen kuvannut tämän jutun otokset Vietnamissa ilman sen suurempia tarkoitusperiä tai pohtimista, ja jälkikäteen niiden katsominen onkin innostanut tutkimaan tarkemmin tekemiäni valintoja. Ne korostuvat erityisesti silloin, jos kuvat julkaisee. Vastuu kasvaa ja tulkintatapojen kirjo tulee esiin, kun kuvia katsoo yhä useampi ihminen. Vaikken ole mielestäni kuvatessani lomamatkalla tehnyt valintoja, on julkaisu aina valinta ja siksi on aiheellista miettiä, mitä kuva viestii.

Kun neljä vuotta myöhemmin katson ottamiani kuvia, joista valitsin tarkoituksella tietyt esimerkkiotokset, havaitsen selvästi näkökulmat, joista Vietnamia voisi käsitellä. Olen ikuistanut hylätyn kahvilan, mieheni seisomassa vuorilla, auringon siivilöimät riisiterassit ja vuoret, kahvilan parvekkeen, oranssin drinkin ja humisevan palmupuun. Ihmisiäkin kuvasin paljon, mutta minun valintani on olla julkaisematta heistä kuvia, sillä he eivät ole halunneet blogiini.

Kertooko hylätty kahvila rapistumisesta? Yrittääkö se viestiä jonkinlaisesta huonommuudesta vai onko se ikuistettu siksi, että se näyttää jopa aavemaiselta? Miksi se viehättää?

Onko mies maailmanomistaja seisoessaan kaukomaiden vuoristossa? Onko hän muita ylempänä? Vai onko hän vain piskuinen yksilö vieraassa paikassa?

Ovatko riisiterassit kuvaamista varten? Miksi toisten elinkeinoa täytyisi kuvata? Onko edes hyvä asia, että terassit ovat täynnä vettä?

Miksi kaukomailla kukkaruukut ovat kuvaamisen arvoisia? Nähdäänkö vieraassa paikassa pienetkin asiat erityisen viehättävinä? Mistä se kertoo?

Ovatko Vietnamin-lomat vain juomista varten? Mihin jäi upea, vanha kulttuuri? Onko Vietnam rantakohde? Ovatko palmut ainoita ikuistamisen arvoisia luontokappaleita maassa?

Vaikka tämän jutun kuvat on otettu Vietnamissa, olen joutunut pohtimaan samanlaisia valintoja myös ollessani parasta aikaa Islannissa. Matkakirjoittamisen etiikka ei siis liity vain sellaisiin paikkoihin, joissa esimerkiksi ihmiset ovat stereotyyppisesti erinäköisiä kuin kotipuolessa, ilmasto päinvastainen tai yhteiskuntarakenne tyystin toisenlainen.

Matkajuttujen pohtimista ei myöskään kannata jättää vain ulkomaille, vaan yhtä lailla se on ajankohtainen aihe koti-Suomessa. Kuinka totuudenmukainen Suomen brändi on, jos se esitetään vain Lappina? Jos autioitunutta maaseutua kuvataan aina Pohjanmaalla tai Itä-Suomessa, päättääkö se tietyn maakunnan kohtalon jo ennakkoon? Onko Tampere yksi iso mustamakkara? Entä Kainuu tyhjä muuttotappiolandia? Onko Kaakkois-Suomi vain venäläisten Lidl-pyhiinvaelluskohde?

Virtuaalimatkailusta ekopelastus?

Viimeinen pohdinnanaihe on se, kannattaako matkajuttuja ylipäätään tehdä. Oikeastaanhan sen pitäisi olla aivan ensimmäinen tilinteko, mutta koska matkajuttuja joka tapauksessa kirjoitetaan, kannattaa ne käydä läpi huolella niin tekovaiheessa kuin jälkikäteen. On myös suotavaa pohtia omia tarkoitusperiä ja tavoitteita matkakirjoittamisessa.

Sanoisin, että matkailun kasvaminen ja digitalisaatio ovat vieneet matkajutuilta koko kansaa koskevan kulttuurisivistämisen velvoitteen, vaikka edelleen laadukkaasti tehty matkajuttu, mielellään matkailujournalismin pelisäännöin rakennettu, on parhaimmillaan silmiä avaava yhteiskunnan tilaan ja matkailun peruskysymyksiin kantaa ottava kattava esittely paikasta. Aika paljon vaadittu yhdeltä jutulta, mutta se on mielestäni paikallaan aikana, jolloin kuvaräpsäisyt ja kylpyläesittelyt ovat menettäneet merkityksensä, sillä jo yksi Googlen kuvahaku vie virtuaalimatkalle toiseen maanosaan.

Koska matkailija ja matkustamisesta kirjoittava joutuu väistämättä käsittelemään myös ekologisuutta ja vastaamaan siitä, ei virtuaalimatkailu itse asiassa kuulosta yhtään hullummalta. Se toki tarkoittaa, että jonkun paikassa on käytävä, jotta muut voivat katsoa sitä. Tällöin vastuu kaikista kysymyksistä kasaantuu vain yhden harteille, ja yleensä, kun näin käy,  lähennellään jo aika vaarallista tilannetta ja yksipuolista kehystämistä.

Vaikka digitalisaatio räjähtäisi moninkertaisiin mittasuhteisiin nykyiseen verrattuna, ei ihmisen tarve kokea itse asioita kuole koskaan. Ja silloin ei paljon lohduta, että joku tamperelainen bloggaaja on käynyt Vietnamissa juomassa appelsiinimehua Catcatin ylängöillä ja katsellut vettä tihkuvia riisiterasseja.

Minkälaisia valintoja tai pohdintoja teet kirjoittaessasi reissusta tai ottaessasi kohteessa kuvia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Lapsi tuntemattoman kanssa – tuhoutuuko yhteiskunta?

Keväällä se tapahtuu! Kansan syviä rivejä järkyttänyt kumppanuusvanhemmuusohjelma saapuu näköradioiden ruutuihin kauhistuttamaan olohuoneita. Tuhoutuuko perinteinen perhemalli? Alkaako ohjelman jälkeen päämäärätön lastenhankinta satunnaisten ohikulkijoiden kanssa?
DSC_0014Kuvituskuva.

Kumppanuusvanhemmuudella (co-parenting) tarkoitetaan lapsen toivomista toisen samassa tilanteessa olevan aikuisen kanssa, mutta osapuolten välillä ei lähtökohtaisesti ole rakkaussuhdetta eivätkä he välttämättä asu yhdessä.

Nelosella ja Ruudussa esitettävä ohjelma perustuu israelilaiseen formaattiin Pregnant & Platonic, josta myös BBC on tehnyt oman versionsa. Suomessa ohjelmayhtiö julkaisee kevään 2020 aikana osallistujat, joiden vanhemmuustaivalta sarja seuraa. Tiettävästi ohjelman suomenkielinen työnimi on ollut Lapsi tuntemattoman kanssa, mutta lopullista nimeä ei ole vielä julkaistu.

Kun kumppanuusvanhemmuusohjelmasta julkaistiin ensimmäiset tiedotteet vuonna 2017, olivat reaktiot sellaisia kuin saattaa odottaa Ilta-Sanomien nettijutussa (28.12.2017).

”Eiks parittaminen ole Suomessa kiellettyä ja kuitenkin telkassa pyörii useampia paritusohjelmia.”

”Erittäin tuomittavaa.”

”Kyllä on tyhmää ja edesvastuutonta. Lapsesta pitää huolehtia aikuisuuteen asti ja siihen tarvitaan muutakin kuin kumppanuutta. Entä huoltajuuskiistat, niitäkin varmasti tulee. Toivottavasti hakijoita ei tule.”

On tavallaan aika suloista, kuinka kommenteissa toistuu ajatus siitä, että esiin nostetut ongelmat katoaisivat, jos vanhempien välillä olisi rakkaussuhde. Yksikään mahdollinen perhemalli ei poista ongelmia, joita perhe voi kohdata. Huvittavaa on myös se, että eniten mediassa ovat esillä perinteiset perhemallit ja niitä koskevat – myös surulliset – uutiset, joten minkäänlaiseen loogiseen päättelyketjuun ei mahdu ajatus siitä, että vanhempien keskinäiseen rakkauteen perustuva ydinperhe olisi vanhemmuusongelmien ulkopuolella, itse asiassa päinvastoin.

Eräs kommentoija tiivisti hyvin keskustelun ongelman:

”Kaikki totutusta poikkeava ei automaattisesti ole pahaa. Lapsia eivät vahingoita erilaiset perhemallit, vaan vanhempien välinpitämättömyys, mielenterveys- ja päihdeongelmat. Jostakin syystä nuo jälkimmäiset vaan eivät herätä ihmisissä mitään tunnekuohuja.”

Suurin syy sille, miksi kumppanuusvanhemmuus ravistelee televisioruutuja, on se, että ohjelma koettelee perinteisiä arvoja, ja kun niin tapahtuu, kokevat jotkut omat elämänvalintansa uhatuiksi. Siitäkin huolimatta, ettei katsojia pakoteta kumppanuusvanhemmuuteen eikä siitä tehtävä ohjelma tarkoita sitä, että perinteinen perhemalli olisi huono.

Saman reaktion sai aikaan Ensitreffit alttarilla, joka saapui Suomen televisioon järkyttämään avioliittoarvoja vuonna 2015. Ei mennyt avioliittoinstituutio puihin, eivät nousseet erotilastot, ja kaikki halukkaat pääsevät edelleen naimisiin.

Nelosen kumppanuusvanhemmuusohjelman pääidea on lapsettomuuden kipeys, ei se, että lapsi hankitaan tuntemattoman kanssa, vaikka niin tapahtuu. Näkökulma on koskettava ja tarjoaa muillekin kuin kumppanuusvanhemmuudesta kiinnostuneille katsojille samastumispinnan. Lapsettomuus on universaalia parisuhde- tai perhemalliin katsomatta, ja siksi siitä käytävä avoin keskustelu on ainoastaan tervetullutta.

Minkälaisia ajatuksia kumppanuusvanhemmuus herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Helene – taiteilijana koskettava, elokuvana tylsä

Helene Schjerfbeckistä (1862–1946) kertova Helene on taide-elokuvamainen kuvaus unohdetun taiteilijan tuskasta, joka parhaimmillaan vavahduttaa ja pahimmillaan tylsistyttää.
Helene_pressi4Kuva: Nordisk Film

Antti J. Jokisen ohjaama ja Marko Leinon kanssa käsikirjoittama Helene on itsessään taideteos, joka on visuaalisena elämyksenä suurempi kuin melko tavalliseksi taipuva tarina: unohdettu taiteilija, yllätysmenestys ja riuduttava rakkaus. Elokuvassa keski-ikäisen Schjerfbeckin (Laura Birn) rakkaudenkohde on nuori taidemaalarikirjailija Einar Reuter (Johannes Holopainen), johon tutustuminen muuttaa pysyvästi Schjerfbeckin elämän.

Schjerfbeckistä tuli erityisen kuuluisa taidekauppiaan löydettyä hänet ja 159 teosta vuonna 1915. Menestys johti suosittuihin näyttelyihin ja tuottoisiin taidekauppoihin. Esimerkkinä kerrottakoon, että vuonna 2008 Schjerfbeckin maalaus Tanssiaiskengät myytiin huutokaupassa lähes 3,9 miljoonalla eurolla, joka on enemmän kuin on koskaan maksettu suomalaistaiteilijan työstä.

Birn on Helenenä hurmaava, koskematon ja vahva taiteilijan fyysisestä hauraudesta huolimatta. Birnin fiktiivinen Helene maalaa uskottavasti ja luo melko yksipuoliseksi nivoutuvaan tarinaan syvyyttä ja liikettä vivahteikkailla eleillään. Schjerfbeckin parhaan ystävän Helena Westermarckin roolin tulkitsee Krista Kosonen, joka vie Westerin osansa varmuudella loppuun. Westeriksi kutsutun Helenan ja taitelija-Helenen aikuinen ystävyys on vankkaa ja koskettavaa, jopa samastuttavaa, katsottavaa.

Aikakauden kuvauksen ja Helenen henkilökohtaisen elämän huomioiden keskiössä ovat myös Schjerfbeckin äiti Olga Printz (Pirkko Saisio) ja veli Magnus (Eero Aho), jonka taskuun suuri osa taidekaupparahoista päätyy naisen aseman ja holhoussuhteen vuoksi. Sisarukset joutuvat myös miettimään, kumpi jaksaa paremmin väkäleukaista ja teräväkielistä äitiä aikana, jolloin vaivaistalot olivat kirosana ja läheisten hoitaminen loppuun saakka velvollisuus.

Kun Helene-elokuvan kuvaukset alkoivat, kohahdutti elokuvan esityskieli, sillä Schjerfbeck oli suomenruotsalainen. Taidekriitikko Pontus Kyander ehdotti elokuvan boikotoimista, mutta Jokinen vei projektinsa loppuun sellaisenaan eli suomeksi, vaikka tiettävästi Charlotte Airas oli tarjonnut hänelle ruotsinkielistä käsikirjoitusta.

Kun ottaa huomioon Schjerfbeckin taustan ja kaksikielisen Suomen, olisi ollut taiteilijaa kunnioittavaa tehdä elokuva hänen äidinkielellään tai ainakin tuoda kieli teoksessa ilmi. Jokisen teoksessa ruotsin kieli ei ole millään tavalla läsnä, mikä on jopa huvittavaa, sillä Schjerfbeckin aikana Suomen kulttuuripiirit olivat pitkälti ruotsinkielisiä. Toisaalta näin ajatellen ei Hollywoodissakaan olisi voitu tehdä kuin murto-osa elämäkertaelokuvista, jos ne pitäisi aina toteuttaa henkilön äidinkielellä.

Helene on pitkäveteisyydestään huolimatta kaunis ja koskettava elokuva, joka hivelee erityisesti taiteesta nauttivia elämäkertaintoilijoita. Schjerfbeckin nimikkoelokuva ei ehkä jää historiaan genrensä kokonaisvaltaisesti onnistuneimpana elokuvana, mutta ainakin esimerkkinä siitä, miltä öljyvärimaalaus näyttää elokuvaksi muutettuna ja miten kauniilta ideaalitilanteessa taitelijan elämäkertaelokuva voi näyttää.

Tack, Helene.

Helene on katsottavissa elokuvateattereissa 17.1.2020 alkaen.

Mitä mieltä olet Helenen kielikysymyksestä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa