Korona antoi siivet matkahaaveille

Kun jotain menettää, oppii sitä arvostamaan. Matkustelin muutama vuosi sitten paljon, mikä johti siihen, että aloin arvostaa kotona oloa ja nautin aidosti Suomessa olemisesta. Kun koronaepidemia levisi koko maailmaan, aloin kaivata ulkomaille. Siksi, ettei se ollut enää mahdollista eikä olisi pitkään aikaan. Kaikki matkahaaveeni eivät onneksi vaadi maan tai maanosan vaihtamista.
hallgrimskirkja_ennenaamukahviaeivoiAjattelen, että ihmisellä on kolmenlaisia unelmia: pieniä, isoja ja mahdottomia. Niin kauan kuin on unelmia, on elämää. Haaveeni liittyivät ennen koronaa pitkälti muuhun kuin matkusteluun, mutta niin vain maailman tila käänsi ajatukseni ylösalaisin.

Aiemmin Japani ei kiinnostanut minua yhtään, mutta nyt maksaisin maltaita nähdäkseni Tokion valot ja Naran kauriit. Haluaisin istua taas luotijunassa, ihmetellä ihmisiä ja viliseviä katuja. Olla osa niin isoa kokonaisuutta, ettei sitä voisi koskaan ymmärtää.

Euroopan kohteista haaveilen Guernseystä, joka kuuluu Kanaalisaariin. Rakastuin Guernseyn maisemiin ja historiaan Kirjallinen piiri perunankuorimapaistoksen ystäville -elokuvan (2018) katsottuani. Laskeskelimme, ettei matka Guernseyhyn ole edes mahdoton, vaikka ajatuksena reissu Kanaalisaarille kuulostaa vaivalloiselta. Junalla Helsinkiin, Helsingistä lentokoneella Lontooseen tai jopa suoraan Bournemouthiin, sieltä tai Lontoosta junalla tai bussilla Pooleen, josta pitäisi hypätä paikalliseen Viikinsaaren-paattiin kohti Guernseytä. Hyvällä diilillä reissu ei kustantaisi montaa sataa euroa per naama, sillä hotellit saarella ovat edullisia.

Koronan vuoksi kesälomasuunnitelmamme tuhoutuivat täysin, ja näkemättä jäivät – taas ties kuinka monetta kertaa – Tukholman kirsikkapuut. Koska Åhléns ei toimita Suomeen, joudun siis odottelemaan täydellistä kylpytakkia vielä pitkän tovin. Ostin näet syksyllä 2019 niin ihanan kylpytakin kaupungista, että tarkoitus oli kuluneena keväänä hakea toinen sellainen, sillä ensimmäinen kappale aiheutti suurta kateutta taloutemme toisessa osapuolessa.

Kesälomallani olisimme halunneet kokea myös islantilaisen kevään, mikä olisi ollut huima vastapaino savujen lahden rankalle talvelle, jossa tuuli tuiversi niin kovaa, että olimme monesti vähällä kaatua. Joidenkin mielestä on tylsää mennä samaan paikkaan niin sanotusti peräkkäin, mutta minusta se olisi ollut ennemminkin kokemuksen täydentämistä kuin tylsiä valintoja.

Matkakokemuksistani huolimatta olen aina kuitenkin arvostanut kotimaanmatkailua, vaikka viime vuosina sen merkitys elämässäni on kieltämättä ollut pienempi kuin ulkomaanmatkojen. Korona ei kasvattanut arvostustani kotimaanmatkailuun, sillä olin oppinut sen hienoudesta jo paljon opiskellessani viime vuoden lopulla matkailupalveluiden markkinointiviestintää, minkä ansiosta tapasin upeita suomalaisia yrittäjiä.

Pienet haaveeni liittyvätkin kotipuolessa todella helposti lähestyttäviin kesälomakohteisiin. Haaveilen siitä, että saisin aikaiseksi kävellä Kangasalla Kirkkojärven luontopolulla ja että jaksaisin ajaa naapurikaupunkiin Nokialle Siurossa sijaitsevaan Ossi Somman veistospuistoon. Myös Frantsilan tila Hämeenkyrössä houkuttelee kovasti. Maakuntarajojen ulkopuolella minua kiehtoo Perniössä sijaitseva Latokartanonkoski ja Raaseporin puolella nököttävä Mustion Linna.

Kotimaankohteissa ongelmana tosin on autolla ajaminen. Minä inhoan sitä, enkä voi nauttia täysillä matkustamisesta, jos joudun rattiin. Myös parkkipaikkojen etsiminen tuntuu kurjalta. Uskon tosin, että ainakin sekä Nokian Siurosta että Hämeenkyröstä löytyy parkkiruutu, johon minäkin saan isäni mustan pantterin pysäköityä vaivatta. Tyhjää lääniä ainakin pitäisi riittää, vaan tyhjänä sitä ei kannata pitää, sillä kauniit kotimaankohteemme ansaitsevat paljon enemmän.

Muuttiko korona suhtautumistasi matkailuun tai matkahaaveitasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Sukututkijan teesit ja kaksi kirjavinkkiä

*Sisältää mainoslinkkejä

Sukututkimus on ihana sekoitus historiaa, perimätietoa ja biologiaa. Minä lähdin mukaan sukututkimuksen maailmaan äitini vuoksi jäljittämään isätöntä sukuamme. Matka on edennyt jo satojen vuosien taakse, mutta isät ovat pysyneet salassa. Heidän henkilöllisyyksistä viitteitä olemme saaneet vain DNA-testeistä. Tutkiessamme sukuja noudatamme äitini kanssa yhteisesti sovittuja pelisääntöjä, ja apuna matkallamme ovat *alan kirjat, jotka olen hankkinut Adlibriksesta.

sukututkimus_ennenaamukahviaeivoiKuva on otettu mummini Maarianhaminan-matkalla arviolta 1950-luvulla. Alkuperäinen valokuva on väritetty MyHeritagen InColor-toiminnolla. Mies oikealla kuvassa on isäni puolelta Armas-vaari, ja nainen vasemmalla on Sirkka-mummini. Kuvassa heidän kanssaan poseeraa ystäväpariskunta lapsosensa kera.

 

Tee selväksi, miksi teet sukututkimusta.

Jos ei ole valmis kestämään yllätyksiä tai vaihtoehtoisesti sitä, ettei mitään ehkä saakaan selville, ei kannata edes aloittaa. Uskon itse, että sukututkimus auttaa rakentamaan ja arvioimaan omaa identiteettiä, ja esimerkiksi juurettomuuden kokemuksiin sukututkimus on oiva lääke. Vaikka olisi orpo ja tuntuisi siltä, että on maailmassa yksin, ei meistä kukaan ole syntynyt tänne taivaasta pudonneesta sotkan munasta. Vaikka ihminen voi olla oikein onnellinen ilman verisukulaisia, totta on se, että meillä kaikilla on takanamme suku, pieni historia.

Älä häpeä mitään.

Se, mitä joku muu on joskus tehnyt, ei ole kenenkään muun kuin asianosaisen omaa syytä. Oman käsitykseni mukaan häpeä liittyy stereotyyppisesti vanhempiin sukupolviin, mutta toisaalta kokemus häpeästä ei katso ikää tai elettyä aikaa. Sukututkimuskentällä häpeää voi aiheuttaa niin kirkonkirjoihin merkityt rikokset, mielenterveysongelmat, etninen alkuperä, parisuhdestatus tai perhehistoria. Mitään näistä ei tarvitse hävetä, vaan päin vastoin ne kannattaa ottaa ilolla vastaan osaksi omaa historiaa. Niin voi ymmärtää paremmin sukutaustaansa.

Älä luota kirkonkirjoihin.

Juttelin mummini hautajaisissa minulle kaukaisen sukulaisen kanssa sukututkimuksesta. Hän piti DNA-testejä humpuukina, sillä ”kyllähän kirkonkirjoihin on painettu kaikki”. Sukututkimusta tehdessä on hyvä ottaa huomioon merkintävirheet ja suoranainen valehtelu. Mahtoivatko papit muuten ottaa vastaan rahaa, jotta epätoivotut totuudet saatiin piilotettua? Jos näin oli, oli se varmasti vain harvojen etuoikeus – tai synti.

Suhtaudu kriittisesti nettilähteisiin ja valmiiksi tehtyihin sukupuihin.

Geneettinen sukututkimus ei valehtele, mutta sen sijaan netissä itse koottavat sukupuut voivat sisältää runsaasti virheitä, sillä ne eivät aina perustu DNA-testeihin, vaan nimenomaan nettilähteisiin ja kirkonkirjoihin, joiden perusteella ihmiset luovat sukulaisistaan profiileja. Siksi virheitä sattuu ja henkilöllisyyksiä voi helposti sekoittaa keskenään. Näiden tietojen perusteella tehtävät sukupuut eivät siis ole mikään tae sukulaisuussuhteesta, mutta samalla täytyy toki muistaa, että henkisestä näkökulmasta katsottuna perhesiteet eivät lopulta katso biologiaa.

Rakasta totuutta, mutta hyväksy, ettet ehkä koskaan saa sitä selville.

Sen paremmin sitä ei voi sanoa. Sukututkimus on matka totuuden alkulähteille, jota ei ehkä koskaan löydä.

Kirjavinkkejä aloittelijoille ja tiedonjanoisille

 

sukututkimus_dna_suku_ennenaamukahviaeivoiKirjat on ostettu itse.

Rautalankaopas geneettiseen sukututkimukseen

*Marja Pirttivaaran Juuresi näkyvät – Geneettisen sukututkimuksen ABC (Siltala 2017) on nimensä mukaan todella perustavanlaatuinen teos aiheestansa. Kuten olen kertonut, en itse harrasta varsinaisesti sukututkimusta, mutta olen siitä aktiivisesti perillä, sillä toimin äitini pikku apulaisena ruotsin kielessä ja teknisissä asioissa, mutta haluan olla alasta perillä myös omasta mielenkiinnosta. Rakastan historiaa ja mysteereitä, ja niitä meidän suvustamme totta vie löytyy. Koska olemme äitini kanssa kohtuullisen perillä jo geneettisestä sukututkimuksesta, on Pirttivaaran teoksessa paljon tuttua asiaa. Suosittelenkin teosta niille, joita aihealue kiinnostaa, mutta jotka eivät ole vielä uskaltautuneet kirkonkirjoja pidemmälle.

Tietokirja kokonaisuuden ymmärtämiseen

Jos jotakin opin yliopistossa, niin sen, että todellinen ymmärrys rakentuu hyvin tehdyn taustatyön varaan. Aivan turha lähteä sohimaan, jos ei tiedä, miksi niin tekee. Voi, miten monesti olenkaan kuullut historian oppiainetta parjattavan turhaksi, vaikka yhteiskunta rakentuu historian varaan. Mitä voimme oppia historiasta ja miten voimme välttää menneisyyden virheet? Miksi olemme sellaisia kuin olemme ja millaisiksi muutumme?

Suoritin yliopistossa historian perusopinnot, ja yksi opettajistani oli filosofian tohtori, tutkija Tiina Miettinen, jonka teosta *Juuria ja juurettomia – Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle (Atena 2019) suosittelen kaikille sukututkimuksesta kiinnostuneille. Teos nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä isä- ja äitilinjoista, sukukäsityksestä, sukututkimuksen historiasta, sukulaisavioliitoista ja geneettisen sukututkimuksen luomista haasteista.

*Adlibriksen kesäale on käynnissä, joten nyt on oikeasti hyvä aika hankkia tietokirjoja, sillä esimerkiksi Miettisen kirjan saa napattua itselleen edullisesti (12,90 €).

Teetkö sukututkimusta? Mitä periaatteita sinä noudatat?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tv-sarjat, jotka tekivät lähtemättömän vaikutuksen minuun

Jaoin teille tovi sitten kirjoja, jotka ovat tehneet suuren vaikutuksen minuun. Vaikka olen aina ollut enemmän ’se lukeva tyttö’, ovat tv-sarjat olleet tärkeä osa kulttuurinautintoani jo teini-iästä lähtien. Näitä sarjoja muistelen vieläkin!
tv-sarjat_ennenaamukahviaeivoi

Team Ahma

Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Taneli Mäkelän Team Ahma (1998–2007) on yksi varhaisimpia tv-sarjoja, jotka muistan lapsuudestani, jos Muumeja ja Pikku Kakkosta ei oteta huomioon. Jotkut vitsit Team Ahmasta jäivät elämään perheeseemme, ja saatamme viljellä niitä vielä lapsuudenystävänikin kanssa. Jos nyt katsoisin Team Ahman uudelleen, voisi taika olla kadonnut. Hauska yksityiskohta on se, että äitiäni kutsutaan edelleen Hjördikseksi sarjan toisen päähenkilön Alpon (Taneli Mäkelä) tädin (Jope Ruonansuu) mukaan.

Seitsemän

Ilkka Vanteen ohjaama Ylellä nähty Seitsemän (2001) oli ensimmäinen niin sanottu aikuisten draama, jota seurasin ja jota pystyin jokseenkin analysoimaan. Osa sarjasta tosin avautui minulle vasta, kun katsoin sen uudelleen aikuisuuden kynnyksellä. Rivitaloyhtiöön osuvasta kimppaloton päävoitosta kertova 12-osainen draama käsittelee hienosti jättipotin vaikutuksia ihmiseen ja ihmissuhteisiin. Lottovoitosta ei sen koomin ole tehty yhtä hyvää kulttuuripläjäystä, sillä esimerkiksi Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein -romaanin (2014) elokuvaversiointikin (2018) jää vaisuksi vetkutteluksi ilman oikeaa tunnetta.

Seitsemän on katsottavissa Yle Areenssa.

Maalaiskomediat

Kesä tuoksuu aina Maalaiskomedioilta! Tuijotin kuvitteellisesta Kuusniemen kunnasta kertovaa draamaa aina loma-aamuisin, kun jäin yksin vanhempien lähdettyä töihin. Muistelen edelleen kaiholla sitä, miten aurinko paistoi, miten herkullisilta kurkkuvoileivät maistuivat ja miten vietin päivän kevyessä paitulissa. Tärkeimpiin tv-sarjamuistoihini liittyvätkin kiinteästi nimenomaan henkilökohtaiset muistot, usein kesä ja lapsuusvuodet. Maalaiskomediat (1998–2007) ovat melko ajattomia, mutta harvoin ajan puremalta voi välttyä täysin. Siksi olen päättänyt jättää sarjan taakseni ja pitää kauniit kesämuistot itselläni. Erityiskiitoksen sarja saa huikeista henkilöhahmoista ja terävistä stereotypioista, jotka nauravat meille pöhköille suomalaisille. Maalaiskomedioita ilmestyi yhteensä neljä: Vain muutaman huijarin tähden, Peräkamaripojat, Mooseksen perintö ja Turvetta ja timantteja.

Kaikki jaksot ovat katsottavissa Yle Areenasta.

Tahdon asia

Tahdon asia (2005) on mahdollisesti paras suomalainen televisiosarja, jonka olen koskaan nähnyt. Johanna Hartikaisen käsikirjoittama ja Johanna Vuoksenmaan ohjaama sarja kertoo Kauniaisissa asuvasta perheestä, joka ajautuu kriisiin perheen isän rakastuessa toiseen naiseen. Samassa sopassa ovat naapurit ja perhetutut. Tahdon asiassa parasta on terävä dialogi, taitavasti rakennetut henkilöhahmot ja upea draamankaari. Ei siis ihme, että olen nähnyt sarjan useita kertoja, vaikka harvoin jaksan tuijotella samoja sisältöjä vuodesta toiseen. Tahdon asian ydin vain kestää!

Kadonneet

Ylen Kadonneet-sarja (2006–) muutti merkittävästi minua. Koska en lapsena saanut katsoa Poliisi-TV:tä, oli Kadonneet ensimmäinen kosketukseni alan sisältöihin, vaikka katoaminen ei aina rikosta tarkoittaisikaan. Sarja vei minut mukanaan ja innosti katsomaan myöhemmin nettiarkistoista myös Rikostarinoita Suomesta (2001–) ja Rikostarinoita historiasta (2008). Nykyään voisi kai sanoa, että tosielämän mysteerit ovat yksi merkittävimmistä genreistä, joita sekä luen että katson. Välillä huomaan ahdistuvani raskaista tarinoista, ja pidän jollakin tapaa vääränä myös sitä, että haen jännitystä elämääni jonkun toisen tragedialla. Katoamistapaukset ja rikosmysteerit kiehtovat kuitenkin siksi, että ne osoittavat, miten haavoittuvainen ihmiselämä on ja miten kuljemme täällä niin vähän aikaa.

Kadonneet-jaksoja voi katsoa edelleen Ylen Elävästä arkistosta ja Areenasta.

Mitkä tv-sarjat ovat tehneet suurimman vaikutuksen sinuun? Löytyikö listalta omia suosikkeja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Turvallista kotimaanmatkailua ääniaalloilla – testissä Nextory

*sisältää mainoslinkkejä

Matkahaaveeni siintävät jo horisontissa, mutta niiden toteutumista ennen täytyy pysytellä visusti Suomi-neidon helmojen katveessa. Vaikka kotimaanmatkailua on tuettava enemmän kuin koskaan, voi matkan suorittaa turvallisesti ja virtuaalisesti ääni- ja e-kirjasovelluksilla. Romaanien miljöissä pääsee nimittäin uskomattoman laajasti tutustumaan Suomeen. Tässä tulevat omat suosikkini!
nextory_ennenaamukahviaeivoi_1nextory_ennenaamukahviaeivoi_2nextory_ennenaamukahviaeivoi_3

Olisi varmasti parasta sanoa, ettei lukukokemuksen kannalta sukupuolella tai paikalla olisi merkitystä, mutta minulle on. Vaikka luen paljon ja monipuolisesti, dekkareiden suhteen olen erittäin nirso. Tätä juttua kirjoittaessani huomasin, että toden totta luen vain naisdekkaristeja, joiden sarjojen päähahmo on etelässä seikkaileva nainen.

Vaikka haluan ehdottomasti kannustaa kaikkia käyttämään turvallisesti kotimaan palveluita kesällä, sijoittuvat minun matkailu- ja lukuvinkkini tottumuksieni mukaisesti Suomi-neidon helmaan. Ei se tosin aivan huono idea ole! Ehkäpä tänä kesänä kannattaakin virtuaalimatkailla etelässä ja käydä oikeasti pohjoisessa, sillä sinne ei pääse aina edes dekkarin kyydissä – saati saa aikaiseksi muuten lähteä, me etelän laiskamadot.

Espoo

Tuija Lehtisen eläköitynyt kuusikymppinen rikostutkijahahmo Erja Repo asuu espoolaisessa tornitalossa, mutta selvittää rikoksia tähän mennessä ilmestyneissä dekkareissa myös Ruotsissa ja Kreikassa. Tarkkasilmäiset tunnistavat varmasti Espoon tutut kulmat Revon tutkimuksista.

Sarjaan kuuluvat Väärä vainaja (2016), Viesti menneisyydestä (2017), Kuollut jättää jäljen (2018) ja Tornin naakat (2019). Näistä ensimmäinen ja viimeinen on luettavissa *Nextoryssä.

Turku

Ellen Lähde on Eppu Nuotion Ellen Lähteen tutkimuksia -sarjan Turun Port Arthurissa asuva päähenkilö, joka Lehtisen Revon tavoin tosin päätyy niin Andalusiaan kuin Berliiniin asti. Nuotion kuvailema Portsa on idyllinen ja vastannee todellisuutta hyvin. Vaikka faktoissa pysyminen ei välttämättä nosta miljöön arvoa, lisää ainakin oman lukukokemukseni nautinnollisuutta se, että tiedän olevani todellisessa paikassa – olinpa mielikuvitusmatkalla tai en. Koko Ellen lähteen tutkimuksia -sarja on luettavissa *Nextoryssä: Myrkkykeiso (2017), Anopinhammas (2018) ja Elämänlanka (2020).

Helsinki

Helsinki-dekkareiden suurin kuningatar on eittämättä Outi Pakkanen, jonka Anna Laine -dekkareita on julkaistu niin valtava määrä, että niitä on jopa mahdotonta luetella. Jos pääkaupunkiseutu kauhistuttaa kesällä, pääsee Pakkasen dekkareiden mukana koluamaan Helsingin keskustan, Lauttasaaren ja lähialueet käsittämättömän tarkasti. Pakkanen on julkaissut teoksiaan 1970-luvulta asti, joten hänen tuotannossaan näkee kauniisti ajankulun. Maailma ei totisesti ole etenkään enää ennallaan, ja paljon on muuttunut yli 40 vuodessa. *Nextoryssa luettavissa on peräti 22 Pakkas-dekkaria.

Fiktiivinen kaupunki

Ei ole salaisuus, että viehätyn paljon ruotsin kielestä ja suomenruotsalaisesta kulttuurista. Toimittaja Eva Frantzin Anna Glad -sarja kuuluukin suosikkeihini, vaikka julkaistu on vasta kaksi osaa: blogikulttuuriin kantaa ottava Sininen huvila (2017) ja vanhoja koulumuistoja koluava Kahdeksas neito (2018). Frantz ei dekkareissaan paljasta, mistä kaupungista on kyse, mutta lukija voi tunnistaa suomenruotsalaisen pikkukaupungin stereotypioineen ja sijoittaa sen haluamaansa paikkaan kartalle. Frantzin Glad-dekkarit on myös saatavilla *Nextoryssä.

Paluu pohjoiseen

Jos kaipaa sittenkin pohjoisia maisemia ja naapurimaata, kannattaa *Nextoryssä nautiskella Åsa Larssonin Rebecka Martinsson -sarjaa, joka parhaillaan on katsottavissa ainakin C Moressa. Kiirunan Kurravaarassa asuvasta syyttäjä Martinssonista kertova ensimmäinen kausi perustuu Larssonin kirjoihin, toisen käsikirjoittamisessa Larsson on ollut mukana.

*Rekisteröitymällä Nextoryn käyttäjäksi saat 14 päivää maksutonta luku- ja kuunteluaikaa. Palvelussa ei ole sitovuutta, ja kirjoja voi lukea ja kuunnella niin paljon kuin haluaa. Nextory toimii myös offline-tilassa, joten jos kotimaassa tai ulkomailla joutuu internetyhteyksien ulkopuolelle, onnistuu nautiskelu silloinkin.
Maksuton aika koskee uusia käyttäjiä.

Vaikuttaako romaanin tapahtumapaikka kiinnostukseesi ja lukukokemukseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Viisi elämääni eniten vaikuttanutta kirjaa

Viiden vaikuttavimman teoksen poimimiseen meni minulta vain muutama minuutti, sillä niin helppoja valinnat olivat. Sitten iski morkkis. Eikö vastaavissa listoissa pitäisi aina olla suuria klassikoita ja tiiliskiviopuksia? Nämä viisi jo vähän rispaantunutta kirjaa eivät nauti klassikkoasemasta, mutta ovat jättäneet minuun lähtemättömän vaikutuksen niin henkilökohtaisesti kuin kirjailijuuden suhteen.
kirjat_ennenaamukahviaeivoi

Esittelen kirjat siinä järjestyksessä kuin ne ovat astuneet elämääni.

Ranya ElRamly: Auringon asema (Otava 2002)

Luin Ranya ElRamlyn esikoisteoksen yhdeksännellä luokalla, sillä äidinkielen lopputehtävänämme oli kirjoittaa kattava essee teoksesta, laatia kuvitteellinen kirjailijahaastattelu ja pitää siitä suullinen esitelmä. Minun unelmani, minun painajaiseni.

Auringon asema on kuin pitkä, päättymätön runo suomalais-egyptiläisen perheen kipupisteistä. Jos nyt lukisin teoksen uudelleen, en tiedä, jättäisikö se liikutuksen sijaan jälkeensä tyhjyyden. Senpä vuoksi olen päättänyt Auringon aseman pysyvän kiinni. Lopputyön ja lukukokemuksen jälkeen olin varma, että minusta tulee kirjailija. Sitä en arvannut, että se veisi näin kauan aikaa.

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt (Otava 2010)

Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt vei minut täysin mukanaan ja sai suorastaan janoamaan kirjoittamista. Ahmin kirjan yhden yön aikana eräänä kesäiltana, kun makasin sängyssä hikisenä poikkeuksellisessa helteessä. En pystynyt lopettamaan.

Lemmikkikaupan tyttöjä ei ilmeisesti ole pidetty Snellmanin parhaimmistona, mutta lukukokemus onkin aina subjektiivinen. Minun kohdallani ikä varmasti vaikutti siihen, sillä luin teoksen lukioikäisenä. Muistelen kokemusta edelleen lämmöllä, enkä tiedä, haluanko tämänkään teoksen kohdalla kokea sitä uudelleen.

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos (Otava 2009)

Jos pitäisi nimetä yksi suosikkikirjailija, vastaukseni olisi ehdottomasti Anna-Leena Härkönen. Ihailen hänen uraansa, ja pidän poikkeuksetta kaikista hänen teoksistaan. Kukaan ei kuitenkaan – ei edes Härkönen – voi synnyttää mestariteoksia kerta toisensa jälkeen, joten aivan jokainen Härkös-romaani ei ole päässyt erinomaisuudestaan huolimatta top-listoilleni.

Suurimman vaikutuksen minuun on Härkösen tuotannosta tehnyt Ei kiitos, josta Samuli Valkama ohjasi elokuvan vuonna 2014. Harvoin jaksan nurista kirjoista tehdyistä elokuvaversioista, mutta Ei kiitoksen poikkeuksellisen osuvaa huumoria, tiheää ja hersyvää tunnelmaa ei vain voi taltioida valkokankaalle kirjan tavoin. Uskon, että Ei kiitos -lukukokemuksen jälkeen minustakin tuli rohkeampi kirjoittaja.

Paulo Coelho: Veronika päättää kuolla (Bazar 2007)

Paulo Coelhon teokset kuuluvat taiteelliseen etsikkoaikaani. Heh, eikö kuulostakin ylväältä? Seikkailin jossakin runouden, yli hilseen lentävien ajatusten ja kirjailijaminän välimaastossa ahmien kirjallisuutta ja ihaillen Coelhoa. Monet pitävät ilmeisesti häntä nimenomaan tekotaiteellisena valeälykkönä, ja kieltämättä hänen teoksiaan lukiessa alkaa epäillä sitä, onko niiden äärellä kiinni suuressa älykkyydessä ja syvissä ajatuksissa vai ovatko kirjan sivut täynnä roskaa ja ajatusten virtaa.

Veronika päättää kuolla teki kuitenkin minuun vaikutuksen siksi, että se oli kenties maanläheisin Coelhon teoksista. Kirja käsittelee nimensä mukaisesti kuolemaa, mutta loppuratkaisu tuo valoa. Lukukokemuksen jälkeen ajattelin paljon sitä, mitä tekisin, jos tietäisin kuolevani. Miten ihmiseen vaikuttaa se, että hän luulee kuolevansa, muttei kuolekaan? Tekevätkö kaikki parannuksen viimeisinä hetkinään?

Hannele Harjunen (toim.) & Katariina Kyrölä (toim.): Koolla on väliä! Lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli (Like Kustannus Oy 2007)

Viimeiseksi tärkeäksi teokseksi nostan Hannele Harjusen ja Katariina Kyrölän toimittaman kulttuurisosiologisen puheenvuorokokoelman lihavuudesta. Kirja oli toinen tenttikirjani yliopistoaikana, ja halusin ostaa sen omakseni. Teos imaisi minut täysin mukaansa, ja silloin luulin, että kaikki tentit sujuisivat yhtä intohimoisesti. (Ei pitänyt paikkaansa.)

Kehoni on ollut tarkastelun alla koko elämäni. Olen aina ollut vääränkokoinen, ja olenpa sitten lihonut tai laihtunut, on kehoani aina kommentoitu: parjattu, kehuttu, kannustettu ja kauhisteltu.

Harjusen ja Kyrölän teos osoittaa, että lihavuudesta – siis kehosta ylipäätään – pitäisi puhua muistakin kuin ongelmalähtöisistä ja terveyskeskeisistä näkökulmista. Koolla on väliä! sai minut ymmärtämään, mikä yhteiskunnassa ihan oikeasti on pielessä ja miksi minunkin kehoni on kokenut sen, mitä on.

Mitkä teokset ovat vaikuttaneet sinuun eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Paras vuosi ikinä naurattaa räävittömyydellään ja ihastuttaa ikäproblematiikallaan

Kun on kasvanut ajatukseen siitä, että vapaus koittaa vasta eläkkeellä, on vaikea kuvitella irtautuvansa oravanpyörästä kesken kovimman vauhdin. Paras vuosi ikinä on kymmenenosainen katsaus kolmikymppisten ystävysten, parisuhteessa jätetyksi tulleen Miinan ja burn outin jälkeen irtisanoutuneen Karlan, välivuoteen, jonka ainoa tavoite on tarttua hetkeen pientä ’bucket listiä’ ja some-kanavaa unohtamatta.
hyvasti_karvaton_isukki-2_1Kuva: C More

Kun elämä alkaa muutenkin maistua puulta, mainostoimistossa työskentelevä Karla (Lotta Kaihua) ja Teemun (Joonas Kääriäinen) kanssa vietetyn 17 yhteisen vuoden jälkeen toisen naisen (Sara Soulié) vuoksi jätetyksi tullut Miina (Ella Lahdenmäki) ymmärtävät, ettei eläkepäiviä tarvitse alkaa odotella, sillä paras vuosi ikinä on järjestelykysymys, joka ei katso ikää. Naiset perustavat sarjan nimeä kantavan YouTube-kanavan, jonka kuvitteellisista videoista jaksot osin koostuvat.

Kirsikka Saaren ja Selma Vilhusen ohjaama, Jenni Toivoniemen yhdessä Saaren kanssa käsikirjoittama sarja on hengästyttävä kuvaus Karlan ja Miinan välivuodesta, jonka alkutavoitteita ovat huumeiden kokeileminen ja orgioihin osallistuminen. Näillä aktiviteeteillä sarjaa on myyty, mutta niihin liittyvät humoristiset kohtaukset jäävät lopulta ytimen ulkopuolelle – ja hyvä niin!

Paras vuosi ikinä jaksaa ansiokkaasti naurattaa jaksosta toiseen pienillä huomioilla kolmikymppisyyden monimutkaisuudesta ja siihen liittyvistä ulkopuolisten luomista odotuksista. Alastomuus tekee komediasta räävitöntä, mutta on toisaalta omiaan korostamaan sarjan sanomaa, koko elämän kokoista irti päästämistä. Jatkuva huumoritykitys on tosin välillä niin vauhdikasta, että päähenkilöiden samastuttavuus kärsii.

Pienistä kompastuskivistään huolimatta Paras vuosi ikinä on erinomaista tv-viihdettä erityisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin se haastaa katsojan miettimään omaa elämänkaartaan, ja toisekseen sarja käsittelee ikäproblematiikkaa häkellyttävän koskettavasti ja osuvasti.

Vanhimmat katsojat kenties kysyvät sarjaa katsoessaan, miksi ihmeessä kolmikymppisten pitää päästä vapaalle elämästään, sillä eihän ennenkään – muka – sellaista tarvittu. Eipä! Monet lähtivät perhe-elämää pakoon Ruotsiin tai jopa rapakon taakse. Henkilöhahmojen kanssa samaa ikäpolvea olevat puolestaan havahtuvat kenties itsekin siihen ajatukseen, ettei elämää tarvitse elää eläkeikää varten. Se, että vapaus koittaa vasta eläkkeellä, on itse asiassa aika musertava, etenkään kun eläkkeelle ei välttämättä pääse ikinä tai edes terveenä.

Miina vierailee sarjassa samassa talossa asuvan Marken (Seela Sella) luona halutessaan tehdä hyväntekeväisyyttä yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Käy ilmi, että Marke on kaikkea muuta kuin yksinäinen, ja hän käsittää ystävätoiminnan toisin päin. Vaikka vanhusten yksinäisyys on joidenkin mukaan yleistä, ei sitä kuitenkaan voi yleistää kaikkiin. Kohtaus osoittaa, ettei ikä eläkepelotteluista huolimatta ole yksitoikkoisen elämän tuomio.

Karla ja Miina heilastelevat sarjan aikana itseään nuorempien eli parikymppisten miesten kanssa, mikä tuo ikäkysymykseen vielä uuden ulottuvuuden. Feissari-Pietarin (Pietu Wickström) ja Karlan suhde lopahtaa, sillä Pietari kyllästyy Karlan henkisesti vanhaan ja piikikkääseen käytökseen. Hykerryttäviä hetkiä tarjoaa myös Karlan, Miinan ja Tanjan (Armi Toivonen) yhdessä Pietarin ystävien kanssa viettämä ilta, joka näyttää lempeästi saman sukupolven vastakkaisissa päissä olevien ikäryhmien koomisuuden. Elämän ei tarvitse olla ehdotonta maailman pelastamista tai keskittyä valuvien rintojen ympärille, vaan kenties se voisi olla jotakin niiden väliltä, olipa elämäntilanne mikä tahansa.

Liikoja paljastamatta sarjan viimeinen jakso antaa vihiä toisesta kaudesta tai luo vähintäänkin hyvät lähtökohdat sille, sillä loppuratkaisu, jota katsoja ei edes odota, osoittaa, mikä elämässä on usein on tärkeintä: pysyvyys ja rakkaus.

Paras vuosi ikinä on nähtävissä suoratoistopalvelu C Moressa.

Oletko välivuoden tarpeessa omasta elämästäsi? Minkälaisia ajatuksia Paras vuosi ikinä herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Sarjasuositukset kotoiluun

Olisi hienoa elää maailmassa, jossa kotoilu täyttyisi yksinomaan yhteiskuntaa muuttavien opusten nautiskelusta, mutta kukapa sellaista aina jaksaisi. Alkuvuoden aikana olen katsonut enemmän tv-sarjoja kuin pitkään aikaan. Makuni ei tietenkään ole universaali totuus, mutta kyllä näillä vinkeillä ainakin alkuun pääsee.
backstrom-1Kuva: C More. Pekka Strang näyttelee Toivosta Bäckströmin ensimmäisellä kaudella.

Bäckström

C Morella nähtävä Bäckström on perinteinen rikosmysteerisarja, jonka lähtökohta on varsin perinteinen: tunnistamaton naisen ruumis. Rikosta alkaa tutkia poliisi Evert Bäckström (Kjell Bergqvist). Suomessa sarjaa on rummutettu Toivosena sivuroolissa nähtävän suomalaisnäyttelijän Pekka Strangin kasvoilla, vaikka sarja on lopulta Bäcström-show. Kelpoa rikosviihdettä.

Bäckström on katsottavissa C Moressa.

Karppi, 2. kausi

Karpin ensimmäinen kausi jäi hehkutuksesta huolimatta melko vaisuksi ja pitkäksi venytetyksi murhattu nainen -asetelmaksi, ja siksi onkin ihme, että sarjan oikeuksia on käsitykseni mukaan saatu myytyä useisiin maihin. Toinen kausi on huomattavasti edeltäjäänsä parempi, ja Pihla Viitala on aiempaa uskottavampi Sofia Karppina. Toinen kausi kytkee yhteen kostonkierteen ja huippupolitiikan laajentaen Karpin miljöön Suomenlahden taa. Loppuratkaisu ei toisellakaan kaudella ole kummoinen, mutta ainakin kahdeksanosainen sarja tarjoaa jännitystä loppuun saakka.

Karpin 1. ja 2. kausi on nähtävillä Yle Areenassa.

Paras vuosi ikinä

Paras vuosi ikinä on kevyt kahdeksanosainen komedia kahdesta kolmikymppisestä naisesta Karlasta (Lotta Kaihua) ja Miinasta (Ella Lahdenmäki), jotka ottavat välivuoden tunnollisista elämistään. Toteutus on taattua kohellusta, mutta Paras vuosi ikinä on hyvä muistutus meille ikäpolven ihmisille siitä, että vaikka välivuosi kaikesta houkuttaisi, ovat terveen arjen juuret vakaudessa ja sellaisessa uskalluksessa, johon itse uskoo. Kokonaisuus jää sarjassa valjuksi, mutta yksittäiset terävät huomiot saavat katsomaan aina yhden jakson lisää.

Paras vuosi ikinä on katsottavissa C Moressa.

Paratiisi

Paratiisi on virkistävä espanjalais-suomalainen uutuusrikossarja, jossa oululainen poliisi Hilkka Mäntymäki (Riitta Havukainen) lähtee Fuengirolaan selvittämään suomalaisten eläkeläisten epämääräisiä kuolemia. Loppuratkaisu on yllättävä, muttei jalat alta vievä. Erityisen kiitoksen Paratiisi saa kuitenkin aiheestaan, Havukaisen roolityöstä ja siitä, että kerrankin sarjan keskiössä on keski-ikäinen, kaikkivoipa nainen.

Paratiisi on saatavilla Yle Areenassa.

Keihäsmatkat

Legendaarisesta yrittäjästä Kalevi Keihäsestä (Janne Kataja) kertova Keihäsmatkat on värikäs ajankuva draaman näkökulmasta kutkuttavasta aiheesta – etelänmatkabisneksestä, jonka Keihänen toi koko kansan saataville 1970-luvulla. Keihäsmatkat ei kuitenkaan ole tiukkaan faktaan perustuva elämäkerta Keihäsestä, vaan teeman ympärille rakennettu fiktiivinen tarina. Aluksi näyttää siltä, että Keihäsmatkat on kymmenenosainen kuvaus ryyppäämisestä, mutta ihme kyllä jo muutaman jakson jälkeen alkaa löytyä liike-elämää ja henkilökohtaisia tragedioita hipovaa syvyyttä, jota Keihäsen kanssa rakentavat lentoemäntä Armi (Jenni Banerjee), stuertti Tapio (Aku Hirviniemi) ja matkaopas Sirkka (Hannele Lauri).

Keihäsmatkat on katsottavissa Ruudussa.

Mitä sarjaa sinä suosittelet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Käsikirjoitukseni aikajanana

Paljon voi huudella, vaikkei mitään tapahtuisi, mutta onneksi vihdoin tapahtuu. Vaikka kirjoittaminen vaatii ennen kaikkea keskittymiskykyä, on ainakin esikoistuotos aina elämänkokemusten summa, joka tulee ulos vasta, kun sen aika on. Se aika on nyt!
ennenaamukahvia_kirjailija
Huhtikuu 2007

Pidin pitkään itseisarvona sitä, että minusta tulisi kirjailija mahdollisimman nuorena. Aloin kirjoittaa novelleja tavoitteellisesti 15-vuotiaana, mutta ei niistä romaanikäsikirjoitusta saanut aikaiseksi. Kaikki kirjoitukseni ovat tallessa, ja näin jälkikäteen katsottuna ne ovat varmasti ikääni nähden taitavasti tehtyjä, mutta noin muuten täyttä sontaa.

Elokuu 2008

Lukiossa olin aivan varma, että kolmivuotisen taipaleen aikana proosateokseni näkee päivänvalon. Pääsin itse asiassa aika pitkälle, sillä kirjoitin kymmeniä liuskoja tekstiä. Tekele on täynnä villejä kielikuvia ja kauniitakin pätkiä, mutta suurin ongelma on se, ettei siinä ole juonta.

Syyskuu 2012

Ymmärsin hylätä ohuella juonella kyllästetyn käsikirjoitukseni vasta lukion jälkeen. Kun journalistiikan opinnot alkoivat, oli pakko keskittyä muuhun kuin räpeltämään punaista lankaa vailla olevaa jättinovellia. Fuksisyksynä olin kuitenkin varma, että julkaisen teokseni yliopistotaipaleeni aikana. Sain kuitenkin huomata, että kandissa, pro gradussa ja kahdessa yrityksen juhlakirjassa on aivan tarpeeksi naputeltavaa.

Marraskuu 2017

Viiden vuoden opiskelurallin jälkeen olin aivan loppu. Samaan aikaan sain kuitenkin hahmoteltua paperille selkeästi sen, mitä haluan sanoa. Perehdyin henkilöhahmoihin ja laadin tarkan käsikirjoituksen luvuittain. Sain kirjoitettua talven aikana kolmasosan arvioidusta käsikirjoituksesta, mutta lopulta tiedosto jäi taas untenmaille työpöydälleni.

Toukokuu 2018

Lomailin toukokuussa, ja katselin kirjakauppojen hyllyjä haaveillen, että viimeistään joulumarkkinoilla tekeleeni pönöttäisi hyllyssä. Arki oli kuitenkin rullannut taas eteenpäin niin kovaa vauhtia, että proosa – käytännössä siis ilmainen työ – oli jäänyt sen jalkoihin aivan liian pitkäksi aikaa. Sain aikaiseksi onneksi jatkaa, mutta lopputuloksena oli muistaakseni vain kaksi uutta lukua.

Lokakuu 2019

Kun ajattelen kuukausia toukokuun 2018 ja lokakuun 2019 välillä, en muista oikeastaan mitään. Kirjoitin vain vähän ja hyvin satunnaisesti. Olin väsynyt ja erittäin kyllästynyt elämääni, mutta keskityin haaveilemaan. Minähän olen aina ollut haaveilija – se, joka saa enemmän aikaiseksi ajatuksissaan kuin käytännössä. Lokakuussa virkistin mieltä editoimalla rankalla kädellä jo olemassa olevaa käsikirjoitusta.

Selontekoani lukiessa voi miettiä, miten ihmeessä jopa yli 10 vuoden takaiset tapahtumat liittyvät käsikirjoitukseeni. Uskon, että jokainen kirjoitettu virke, koetut epätoivon hetket, palautettu pro gradu, villit viini-illat ystävien kanssa, hyvät ja huonot blogitekstit ja ostoksilla salakuunnellut keskustelut johtavat lopulta siihen, että on unelmaansa valmis. Siksi kai kirjailijat ovat syystä jotakin muuta kuin teinejä.

Maaliskuu 2020

Naistenpäivänä heräsin aivan valtavaan inspiraatioon. Olin maannut loppuviikon kipeänä sängyssä, ja vihdoin sunnuntaina olin täynnä energiaa. Kirjoitusinspiraatiota on vaikea kuvailla. Se on pakottava tunne, joka on pakko päästää ulos. Se ei lähde, ennen kuin saa sormet näppäimistölle, ja näppäimistöä on hakattava vielä senkin jälkeen, kun sormet ovat jo uupuneet.

Olen kirjoittanut koko maaliskuun, enkä malta odottaa huhti- ja toukokuuta, jolloin minulla on tavallista enemmän aikaa kirjoittaa. Itseisarvo ei ole enää edes teoksen julkaiseminen, vaan se, että on sen tehnyt, luonut ja sanottavan sanonut. Käsikirjoitus ei ole romaani ilman ajatusta eikä siitä tule kirjaa ilman, että sen julkaisee. Siksi onkin turha väittää, että kustannussopimuksen saaminen olisi minulle oikeasti yhdentekevää.

Jos kaikki sujuu suunnitelmieni mukaan, on suurin työ takana jo toukokuun jälkeen. Ennen kuin lehdet laskeutuvat keltaisena kadulle, olen toivottavasti saanut kustantamosta myönteisen vastauksen.

En pelkää, sillä kun johonkin uskoo, on helppo olla luottavaisin mielin.

Inspiroivaa perjantaita!

Minkälainen sinun kirjoittamishistoriasi on?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Nämä kotimaan matkakohteet haluan kokea!

Maailmanlaajuinen epidemia kurittaa matkailua kaikin tavoin, eikä sen vaikutuksilta välty kotimaammekaan. Vaikka tällä hetkellä reissukassin pakkaaminen on pannassa ja matkamieli kateissa, kannattaa muistaa tukea kotimaankohteita heti, kun se on mahdollista. Näissä minä aion käydä!
Finland_travel

Visavuori

Kuvanveistäjä Emil Wikströmin Sääksmäellä sijaitseva ateljeekoti on avattu yleisölle jo vuonna 1967. Kansallisromanttinen, Wikströmin itse suunnittelema koti valmistui vuonna 1902 ja erillinen ateljee vuonna 1903, sillä Wikström päätti rakennuttaa ne erikseen aiemman Visavuoren hirsilinnan tuhouduttua tulipalossa 1800-luvun lopussa. Nykyinen Visavuori on säilynyt lähes muuttumattomana Wikströmin ajoista, ja siksi paikassa voi aidosti aistia ajan tunnelman.

Visavuoren kahvila on avoinna kesäkuusta elokuuhun ja muina aikoina tilauksesta ryhmille.

Tankar

Teininä en tiennyt mitään tylsempää kuin joutua majakkasaarelle vanhempieni kanssa. Nyt voisin maksaa maltaita, että saisin yöpyä saaristossa vanhassa torpassa. Maltaita ei tarvitse maksaa, mutta toivon todella, että maailman tuulet kääntyvät sen verran suopeiksi, että retki Tankarin majakkasaarelle onnistuu kesällä.

Perämerellä Kokkolan edustalla sijaitsevalle saarelle liikennöi M/S Jenny päivittäin kesäkuusta elokuuhun. Tankarissa voi viettää päivän tai yöpyä vierasmajassa, majakkamestarintalossa tai luotsiasemarakennuksessa sijaitsevassa Majatalo Tankar Innissä. Yksityinen huone maksaa noin 100 euroa, aamupala 10 euroa ja laivalippu aikuiselta 20 euroa.

Jos todella pääsen yöpymään saarella, olen varma, että yöllä majakkaan syttyy valo ja edesmennyt vartija astuu alas öljylyhty kädessään. Hän katsoo merta. Se on aivan tyyni.

Teiskon Viini

Joskus ihan lähellä on liian kaukana. Tampereella sijaitseva vuonna 1998 perustettu Teiskon Viini valmistaa nimensä mukaisesti viinejä, mutta myös likööreitä, mietoja ja alkoholittomia juomia. Tuotteita voi ostaa jälleenmyyjiltä tai viinitilan omasta Viinikioskista, joka on auki perjantaisin ja lauantaisin. Teiskon Viini järjestää myös viini- ja juustomaisteluita ja viinijoogaa tilan omalla nurmella.

Tampereen Teisko on alueena myös helppo ja idyllinen kotimaanmatkakohde, jonne päästessä yllättyy, miten lyhyen matkan päässä keskustasta on silmän kantamattomiin peltoa ja pöllyävää hiekkatietä. Samalla reissulla kannattaa poiketa Vuoden retkikohteena 2020 palkitulla Kintulammin retkeily- ja luonnonsuojelualueella.

Mustion linna

Länsi-Uudellamaalla sijaitsevan Mustion linnan (ruots. Svartå slott) rakennutti Magnus Linder II  vuonna 1783–1792. Siirtymäkautta rokokoosta uusklassismiin edustava linna on Suomen suurin puurakennus, joka ei toimi kirkollisessa tarkoituksessa.

Mustion linnassa toimii myös kartanohotelli, joka muodostuu viidestä alueella sijaitsevasta rakennuksesta. Pytingit on alun perin rakennettu rautaruukin työläisten asunnoiksi. Linnan päärakennus on pyhitetty museolle, joka pureutuu linnan historiaan henkilötarinoista kummituksiin ja kustavilaisesta sisustuksesta maalauksiin. Kokemisen arvoinen on myös veistoksin kuorrutettu linnanpuisto järven kupeessa.

Hotelliyö Mustion linnassa maksaa reilut sata euroa, ja opastetun museokierroksen voi lunastaa 10 eurolla.

Suosittelen tukemaan yrittäjiä kriisin keskellä ja jakamaan muille tietoa vastuullisista yrityksistä ja arvokkaista matkakohteista.

Mitä kotimaankohdetta sinä suosittelet?

Matkailuyrittäjä!

Jos kaipaat markkinointiapua matkailuyrityksellesi, ota rohkeasti yhteyttä minuun.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Myöhäisherännäinen äänikirjojen kimpussa: Miten käy lukukokemuksen?

*Käyttöoikeus saatu ilmaiseksi Storyteliltä

Ei ihme, että maassa vallitsevassa poikkeustilassa kirjastojenkin ollessa suljettuina ääni- ja e-kirjasovellusten suosio on kasvanut. Minä hyppäsin kelkkaan jo pari viikkoa sitten autuaan tietämättömänä siitä, kuinka pitkälle virustilanne kehittyisi. Minä, joka lähtökohtaisesti inhoan elektroniikkaa ja rakastan painettuja kirjoja enemmän kuin mitään uutta teknologiaa.
Storytel-original_SukulainenTekee oikein pahaa myöntää, kuinka käteviä ääni- ja e-kirjasovellukset ovat. Ensinnäkin siksi, että minutkin on kasvatettu siihen, että näytön tuijottaminen tuhoaa silmät ja surkastuttaa aivosolut. Toiseksi siksi, että koen painettujen kirjojen lukemisen äärimmäisen rentouttavana ja niiden hipelöimisen miellyttävänä.

Tänä hurjana keväänä Storytelin kaltaisten sovellusten toiminta ja hyödyt punnitaan, kun kirjastoonkaan ei ole mitään asiaa. Tavallisessa tilanteessa arvostan kirjaston palveluita kovasti, vaikka kirjojen yleinen hygienia on mietityttänyt jo ennen koko virustilannetta. Julkisten palveluiden käyttämistä ei myöskään helpota kyltymätön halu nauttia uutuuskirjoja, joiden jonotusajat kestävät kirjastossa kuukausia.

Jos nauttii elektronisesta lukemisesta tai kuuntelusta, on ääni- ja e-kirjasovellus hyvä ja äärimmäisen kätevä valinta. Tottumista se voi vaatia, eikä loppujen lopuksi sovi koskaan kaikille. Vaikka tilanne maailmassa on vakava, en silti koskaan olisi uskonut rakastuvani lukusovelluksiin hyvän saatavuuden lisäksi hygienian vuoksi. Luksuspalveluissakin lopulta korostuvat elämän peruspilarit – terveys, turvallisuus ja vapaus.

Vuokko korviin vai silmät tihruun?

Olen ehdottomasti e-kirjojen kannalla, sillä niiden avulla pääsee kaikista lähimmäksi paperisia teoksia, joita edelleen niin kovasti rakastan, vaikka tiedostan, että kustannusala on murroksessa niin kuin talous ja ansaintamallit muutenkin.

Storytelin sovellus estää ainakin minun laitteellani ylimääräiset häiriöt, joten viesti-ikkunat eivät ponnahda keskelle kirjan sivua lukuhetken aikana. Vaikka edelleen pohdin elektroniikan vaikutusta lukukokemuksen arvokkuuteen, on myös e-kirjaan helppo uppoutua, kun häiriötekijät on poistettu alustalta. Itse asiassa keskittyminen voi olla jopa syvempää kuin painettuun kirjaan, sillä sitä pidellessä vieressä yleensä makaa itse paholainen eli luuri, jonka houkuttavat piippaukset ovat alati tarjolla. Kuulostaa nurinkuriselta, mutta toimii.

Tunnustan, etten olisi kuunnellut ensimmäistäkään äänikirjaa, jos kaikki minua kiinnostaneet teokset olisivat olleet saatavilla e-kirjana. Jouduin siis kuuntelemaan Sukulainen-dekkarin, mutta kokemus oli flunssaisena ihan kelpo, vaikka nukahdin toistuvasti kirjan ääreen. Kuunteleminen helpottui, kun käänsin nopeuden puolitoista- tai jopa kaksinkertaiseksi. Voisi tosin tehdä hyvää harjoitella keskittymistä myös verkkaisen äänikirjan äärellä. Ehkä siten oppisi sulkemaan kaiken käsillä olevan hetken ulkopuolella olevan epäolennaisen pois mielestä.

Kevätsuosikkini

Meritta Koivisto (2020) Sukulainen

Koiviston varta vasten äänikirjaksi kirjoittama Sukulainen kertoo ruotsinsuomalaisesta poliisista Harriet Jaatisesta, joka alkaa tutkia psykiatrisessa hoitolaitoksessa tapahtunutta kuolemaa. Tapahtumaketju johtaa Jaatisen syvälle ruotsalaisen ja suomalaisen suvun salaisuuksiin. Ilahduttavaa sinänsä aivan tavallisessa dekkarissa on se, että juoni kantaa loppuun saakka ja yllättää vielä viimeisillä kuunteluminuuteilla.

Sukulaista ei ole saatavilla lainkaan e-kirjana, vaan tarjolla on pelkästään Vuokko Hovatan lukema äänikirja, sillä teos kuuluu Storytel Original -sarjaan. Hovatan ääni on ihanan pehmeä, hyvällä tavalla unettava.

Emmi-Liia Sjöholm (2020) Paperilla toinen

Sjöholmin naiseksi kasvamisesta kertova esikoisteos on niitä kirjoja, jotka nimenomaan haluaisin lukea oikeista kirjan kansista. Haluaisin nuuhkia sivuja ja silittää niitä. Nauttia sanoista ja katsoa, miltä ne näyttävät sivulla painettuina. En ole autofiktion suuri ystävä, mutta Sjöholmin teos on koskettava, silkkaa sanataidetta, piti sisällöstä tai ei. En suosittele kuuntelemaan Paperilla toista, sillä kirjan ääni tulee aina lukijan sisältä.

Riikka Suominen (2020) Suhteellisen vapaata

Suhteellisen vapaata on Suomisen esikoisteos vapaasta suhteesta – kuten nimi leikitellen ja ilmiselvästi kertoo. Koska suosin e-kirjoja, myös Suomisen teoksen luin. Teksti on sujuvaa, aihe puhutteleva, mutta ilmaisu kevyttä. Suomisen teoksesta saavat varmasti irti eri elämäntilanteissa olevat. Jotkut samastuvat, ehkä innostuvat ja muut kauhistelevat.

Oletko kokeillut ääni- ja e-kirjasovelluksia? Onko suhtautumisesi niihin muuttunut virustilanteessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa