9 näkökulmaa, joita en ymmärrä vauvakatokeskustelussa

Syntyvyyskeskustelun suurin ongelma on se, että argumenteissa ihminen pelkistyy itsekkääksi pelkuriksi ja henkilöityy naiseen. Kyllä kuulemma kaikki oli ennen niin paljon paremmin. Vai toimiko ihminen vain pakon edessä? Mikä ylipäätään on syntyvyyden luonnollinen aste?
DSC_01533

Miksi syntyvyyskeskustelussa puhutaan vain naisista?

Lähes kaikkia lukemiani ja tässäkin jutussa esittelemiäni argumentteja yhdistää se, että niissä puhutaan vain naisista. On totta, että fyysisistä syistä naisen rooli on suurempi käytännön synnyttämisessä, mutta tiettävästi Neitsyt Marian jälkeen kukaan ei ole tullut yksin raskaaksi. Ja Mariankaan olemassaolosta ei ole vedenpitäviä todisteita. Jos puhutaan vain naisista, syntyy kuva, että ongelma on yksin naisten syytä.

Voiko laskenut syntyvyys todella johtua itsekkyydestä?

Itsekkyysargumentti saa minut kiehumaan. Pahimpia kommentteja ovat ne, joissa kohkataan siitä, kuinka naiset haluavat käydä salilla, matkustella ja juoda viiniä. Jälleen kerran kysyn, missä ovat keskustelun potentiaaliset isät. Sitä paitsi ei kai elämä lapsen kanssa niin kurjaa ole, että se estäisi urheilemisen, matkailun ja satunnaisen viininmaistelun. Rahaa kyllä palaa lapseen varmasti paljon, mutta tuskin kukaan laskee menetettyjä viinilaseja vanhemmuutta pohtiessaan.

Eikö lapsen hankinta nimenomaan itseä varten ole itsekästä?

Päätös yrittää saada lapsia – ei hankkia – on henkilökohtainen eikä sitä tarvitse perustella, vaikka etenkin keskustelu ympäristövaikutuksista voi olla aiheellista. En kuitenkaan halua puuttua kenenkään omaan tahtoon tai kehoon. Jos sanotaan, että lapsettomuus yhteiskunnan kannalta on itsekästä, eikö itsekkäämpää ole luoda uusi elämä vain itseä varten? Niinhän ennen tehtiin. Jonkun piti sytyttää päre ja niittää pelto vielä senkin jälkeen, kun jälkipolvet olivat nukkuneet pois.

Ajaako pelko todella primitiivisen halun ohi?

Keskusteluissa on puhuttu myös pelosta. Sanotaan, että kelvoton sukupolvemme pelkää Prisma-elämää eikä varmasti kykene samanlaisiin urotekoihin kuin suuret ikäluokat, jotka nostivat Suomen talouden kasvuun, saivat tarpeeksi lapsia ja viettivät heidän kanssaan enemmän aikaa kuin yksikään sukupolvi ennen ja jälkeen heidän. Pelosta ei ollut tietoakaan. Oikeasti on aika vaikea uskoa, että pelko ajaisi ohi alkukantaisen halun tulla vanhemmaksi. Tunne on henkilökohtainen eikä sitä tarvitse selitellä muille.

Jos syynä on pelko, eikö nimenomaan ennen tarvinnut pelätä koko elämää enemmän?

Pelko on aika huvittava syytös. En missään nimessä vähättele sitä, mitä kukin tuntee, vaan taivastelen yleistä keskustelua, jossa puhutaan itsekkäistä pelkureista, jotka muuten kuulemma juovat vain drinkkejä, käyttävät huumeita ja ovat feministejä. Voi luoja! Jos haluaisi nyt lapsia, olisi kenties vähemmän pelättävää kuin koskaan ennen. Lapsikuolleisuus on äärimmäisen alhainen ja terveydenhuolto huippuluokkaa. Jokaisella aikakaudella on omat ongelmansa, mutta uskon, että aiemmin oli aiheellista pelätä kaikkea ja varsinkin niin isoa asiaa kuin kuolema ja hyväksyä se osaksi elämää, jos mieli saada lapsia.

Miksi vauvakadon syylliseksi nimetään nettikeskusteluissa aina ennemmin ihmisryhmä kuin yhteiskunta?

Julkisten kommenttien perusteella suurimmat syylliset laskeneeseen syntyvyyteen ovat homoseksuaalit, huumeidenkäyttäjät ja feministit. Paitsi että. Homoseksuaalisuus ei ole este saada lapsia, huumeiden käyttäminen ei ole ehkäisykeino eikä feminismi liity siihen, haluaako lapsia vai ei. Ainiin ja hei, näitä kaikkia syyllistettyjä ryhmiä on ollut aina. Että ei ole sellainen moterni keksintö, nykyajan hömpötys. Sosiaalipsykologisesta näkökulmasta katsottuna ihmiselle on tyypillistä syyttää aina tiettyä ihmisryhmää jostakin negatiivisesta tapahtumasta tai kehityksestä. Se on helppoa, sillä oikeaa – tai ainakin oikeampaa – syyllistä ei voi saada nalkkiin. Yhteiskunta on nimittäin vain päällämme leijuva rakenne, josta ei voi ottaa kiinni.

Miksi henkilökohtaisesta ja herkästä aiheesta on yhtäkkiä tullut koko Suomen asia?

On sietämätön ajatus, että ihminen olisi yhtäkkiä tilivelvollinen yhteiskunnalle siitä, miksei halua lapsia. Kiinan syntyvyyden säännöstelyn politiikkaa pidettäneen pöyristyttävänä, joten miksi samaa pitäisi harjoittaa täällä käänteisesti. Olisipa jopa dystooppista ajatella, että naiset pakotettaisiin tavoittelemaan raskautta ja synnyttämään. Eikö tämä kuulosta Handmaid’s Talelta?

Jos yhteiskunta ja poliittiset päätökset ovat syypäitä syntyvyysvajeeseen, mikä on muuttunut?

Kauheuksia, kurjuutta ja hirmutekoja on tapahtunut aina. Ne vain muuttavat muotoaan. Nykyajan yhteiskunnassa on helppo päivitellä aikamme lieveilmiöitä ja syyttää niitä siitä, ettei kukaan uskalla edes haaveilla vanhemmuudesta. Jos yhteiskunnan tuki heikentyy, on luonnollista miettiä, mihin omat voimat riittävät ja haluaako ylipäätään lasta sellaiseen yhteiskuntaan. En kuitenkaan usko, että nykyihminen olisi niin erityisen filosofinen, että kauhukuvat estäisivät lasten saamisen. Silloinkin, kun ei ollut mitään tukea, lapsia syntyi. Toki heitä myös haluttiin nimenomaan siksi, että sosiaaliturva oli hankittava kirjaimellisesti sosiaalisesti lähipiiristä.

Entä jos syntyvyys olikin aiemmin poikkeuksellisen korkea ja nyt on saavutettu perustaso, jota ei vain aiemmin ole voitu kokea?

Koska en ole perehtynyt kattaviin tilastoihin, joudun vain arvailemaan. On varmasti hyvä syy rummuttaa laskenutta syntyvyyttä enkä epäile sen todenmukaisuutta. Sitä vain en ymmärrä, mistä voidaan tietää, mikä on luonnollinen syntyvyyden aste nyt. Toki tiedän, että tilastojen analyysi on vedenpitävää, mutta menneet ajat eivät kerro sitä, mikä olisi luonnollinen taso nyt. Ehkä maailma ja ihmisten henkilökohtainen elämä on muuttunut niin, että uusi aste onkin ihan normaali. Ei ehkä riittävä tulevaisuuden kuluille, mutta luonnollinen ihmisen elolle.

Uskon sen vaikuttavan, että koko tämän vuosituhannen ajan on voinut aidosti päättää omasta kehostaan ja raskaudesta niin ehkäisevästi kuin sen alettua. En kuitenkaan ajattele, että niin sanotut vahingot olisivat pitäneet syntyvyyden aiemmin mukavissa lukemissa, vaan kaikista eniten kyse lienee siitä, että tapa katsoa maailmaa ja elää elämää on muuttunut perusteellisesti, mikä on luonnollista ajan kuluessa. Eihän suurten ikäluokkien synnystä vastannut, sodan käynyt sukupolvikaan toiminut niin kuin aiemmat sukupolvet, jotka laittoivat lapset puuvillatehtaaseen töihin ja syömään pöydän alle.

Minkälaisia ajatuksia vauvakato herättää? Mistä laskenut syntyvyys mielestäsi johtuu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi ulkomailla tuntuu aina siltä, että kaikki on paremmin kuin Suomessa?

Kun asiat ovat tarpeeksi hyvin, on helppo päivitellä sitä, kuinka makoisalta elo tuntuu vain kivenheiton päässä Suomen aluevesirajalta. Syytän ainakin historiaa, kansallistunnetta, matkailumarkkinointia ja henkilökohtaisia ongelmia.
DSC_0056.JPGSen huomasi jo satamassa, kun saavuimme Ruotsiin. Vanhat rakennukset nököttivät horisontissa sumun takana ylväinä ja rauhallisina. Sade oli kastellut asfaltin, työmatkapyöräilijät lipuivat ohitsemme ja autot antoivat tilaa kaikille jalankulkijoille. Oli helpompi hengittää, vaikka olimme saapuneet vain Pohjanlahden toiselle puolelle, emmekä edes tienneet, voisiko reissuamme ylipäätään kutsua ulkomaanmatkaksi. Maailma on nykyisin niin pieni, että naapurimaassa käyminen menee kyllä jo melkein lähimatkailusta.

Yksinkertainen selitys sille, miksi ulkomailla tuntuu siltä, että kaikki on paremmin, on se, että ihminen on lomalla. Ei sen kummempaa, mutta minusta kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös kansallistunteesta, historiasta ja henkilökohtaisista kokemuksista.

Ensinnäkin uskon, että suomalaiset ovat turhan vaatimattomia kotimaansa suhteen. Naapurilla on kaikki aina paremmin niin kotikadulla kuin Pohjanlahden takana. Meillä nyt vain on tällainen Suomi, jossa ainakin on Lappi, joulupukki ja poroja, vähän revontulia ja aika paljon järviä. Epsanjassa on lämmin ja Ruotsissa töitä. On ollut ainakin 70-luvulla. Lontoota, kun puhuu, niin maailma aukeaa.

Vaatimattomuutta selittää myös toinen uskomukseni ulkomaiden paremmuudesta. Veikkaan, ettemme ole vieläkään päässeet aivan kokonaan irti historian ikeestä. Tuskin esimerkiksi ikäpolveni sitä tiedostaa, mutta olen monesti miettinyt, miten sodat ja elo naapurivaltioiden vallan alla on vaikuttanut kansallistunteeseen. On kyllä ollut halu itsenäistyä, mutta sitä en tiedä, onko tarpeeksi halua iloita Suomesta niin, että se näkyisi myös turisteille.

Ennen kaikkea kyse on kai siitä, mitä ihminen itse tuntee. Yhden sydän kuuluu edes hipaisun verran Suomi-neidon uuman ulkopuolelle, kun taas toisen sydämen on Jussi kuokkinut syvälle perisuomalaiseen suohon. En itse muuttaisi Suomesta pois, ja muistan myös ihailla kotikaupunkiani, minkä lisäksi yritän aina nähdä muiden kaupunkien kauneuden. Silti ajattelen, että aidan takana kaikki on paremmin. Isompaa, kauniimpaa, ylväämpää ja loistokkaampaa. Rakennukset, kadut, ihmiset, maisemat ja elämä.

Jos otan esimerkiksi viimeisen matkakohteeni Tukholman ja sitä edeltäneen Hanoin, voin hyvin erottaa mainitut seikat niistä. Tukholmassa rakennukset ja arki tuntuvat jollakin tavalla täyteläisimmiltä kuin kotona. Siltä, että kaikki on mahdollista, myös minulle. Hanoissa ja Pohjois-Vietnamissa elämä ylipäätään tuntui suurelta, jopa ihmeeltä. Oli etuoikeutettu olo, joskaan ei aina positiivisella tavalla. Luonto oli niin valtavan mykistävä, että ymmärsin konkreettisesti, millaiset hirmuvoimat sillä on jo pelkästään siitä, kun näin sumun vierivän alas vuorenrinteitä.

Mitä enemmän paremmuusnäkökulmaa pohdin, sitä kammottavammalta juttuni otsikko kuulostaa. Totuushan on se, että asiat ovat Suomessa maailman mittakaavassa aivan järjettömän hyvin. Niin hyvin, että voimme keskittää energiamme asioihin, joista huolehtiminen ei liity hengen ylläpitämiseen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksesta huolestuminen on täysin aiheellista, mutta sille ei olisi aikaa, jos energia menisi ihan vain selviytymiseen.

On siis vallan helppo tunnelmoida sitä, kuinka ihanalla kaupunkilomalla elämä tuntuu hymyilevän – ovathan rakennukset kauniita, valikoimat kaikissa kaupoissa piskuisen Suomen tarjontaa laajempia ja arki juhlantuntuista ympäröivän maailman ollessa täysin uusi. Silloin ummistaa silmänsä katukuvaan kiinnittyneeltä köyhyydeltä, ahdingolta ja epätasa-arvolta, sillä niitä ei yksinkertaisesti tarvitse huomioida lomalla, joka on kaukana arjen ajatuksista. Tarvitsemisella tarkoitan sitä, että maailmantuska lienee kaukana ihmisestä, jonka paatti tai pilotti on kuljettanut kauas kotipesästä. Minunkin suurimmat murheeni Tukholmassa olivat aikainen aamuherätys, väkisin syöty munaleipä ja heikko vegaaninen ruokatarjonta. Että en ihan voinut maailmanlaajuista avustusjärjestöä pyytää apuun.

Olipa oma maa sitten mustikka tai mansikka ärsyttävän sanonnan mukaan, tärkeintä on ymmärtää, että hyvä ja turvallinen elämä itsessään on jo sitä, että jokin on ’paremmin’ kuin muualla.

Tuntuuko sinustakin siltä, että asiat ovat ulkomailla paremmin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Aikuisten aikuinen lapsi

Some on täynnä vanhemmuusblogeja, mutta kukaan ei taida pitää julkista päiväkirjaa siitä, millaista on olla aikuiseksi kasvaneen lapsen vanhempi. Eikä kovin monella lapsellakaan ole siitä sanottavaa, vaikka pinnan alla voi kuplia. Ei ole aina helppoa olla aikuisten aikuinen lapsi.
DSC_0079.JPGÄiti soitti kysyäkseen, jännittääkö tuleva lääkärikäynti. Jännittihän se todella paljon, mutten ehtinyt jutella kuin Salkkareiden mainoskatkon ajan. Lopetin puhelun aika tylysti. Tuli paha mieli ihan niin kuin äidillekin vähän aikaa sitten hänen lopettaessaan puhelumme turhan nopeasti. Aikuisena lapsena täytyy tasapainoilla oman arjen ja vanhempien elämän välissä. Kukaan ei vaadi mitään, mutta silti tuntuu, että vaatimuksia tulee joka suunnasta. On huolehdittava ja huomioitava. Joskus olisi helpompi herätä karvatossut jalassa Barbie-lakanoista ja kömpiä aamukaakaolle.

Vanhemmuussuhde kestää yleensä läpi vanhempien elämän – jos hyvin käy. Sinä aikana voisi kuvitella, että elämää hallitseva huoli olisi vain vanhempien yksinoikeus. Olisikin. Olen jatkuvasti huolissani kaikesta, myös vanhemmistani. Huolettaa, ajaako isä kolarin, pääsevätkö he yöllä turvallisesti kotiinsa ja onko päivä sujunut hyvin. Äiti muistuttaa toisinaan siitä, että he olivat täällä ennen minua. He pärjäsivät reilut 31 vuotta ilman, että minä olin vahtimassa. Kai se kuuluu luonteeseeni ja liittyy tämän jutun aiheeseen siten, että pahempaa on luvassa, kun me kaikki vanhenemme. Kun joskus on aika siirtyä vanhainkotiin, saatan päsmäröidä sielläkin. Onko siellä myrkkyhoitajia? Vaihdetaanko vaipat tarpeeksi usein? Onko kanttiinitili kunnossa?

Elän toistaiseksi vielä aikaa, jolloin voin tarvittaessa heittäytyä itse lapseksi. Vanhempani ovat keski-ikäisiä, terveitä, kävelevät kahdella jalalla ja jaksavat päivän läpi ilman unia. En voi kuitenkaan olla huomaamatta, miten ikä vaikuttaa. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän pieniä vaivoja tulee. Ja tämä on vasta alkusoittoa, ihmiselämän luonnollista kiertokulkua.

On koskettavaa nähdä, miten lapsi on aina lapsi vanhemmalleen, olipa ikää kuinka paljon tahansa. Vanhemmat ohjeistavat ja neuvovat, vaikka kaikkeen ei voi nokkaansa tunkea. Äitini puhui äitienpäivähaastattelussaan siitä, miten vanhemmuussuhde muuttuu, kun molemmille kertyy ikää. Haluaisi kysellä ja tivata, mutta kaikkeen – jos mihinkään – ei voi puuttua. Samoin lapsena täytyy vetää jokin raja uteluun. On myös helpompi olla, kun ei tiedä kaikkea, vaikka oikeasti ihan jokaisen olisi syytä puhua asiat halki, ennen kuin on liian myöhäistä.

Harva joutuu tai voi valmistautua vanhempansa kuolemaan, mutta siitä selviäminen nähdään silti itsestäänselvyytenä. Niin se tavallaan onkin, sillä kai se on koodattu ihmiseen. Vanhemman kuolema on helpompi käsitellä kuin lapsen. Ehkä siksi tuntuukin siltä, ettei vanhemman kuolemaa saisi yleisesti pelätä. Mutta entä jos se pelottaa ihan hirveästi ja tuntuu jo etukäteen siltä, ettei pärjää ilman vanhempiaan? Mitä sitten tapahtuu, kun tällä planeetalla on ihan oikeasti pärjättävä ilman vanhempiaan? Minusta kyse ei ole siitä, ettei olisi itsenäinen, vaan siitä, kuinka pahalta tuntuu, kun elämän pisin ihmissuhde päättyy. Mitä jää jäljelle, kun niitä, jotka minut loivat, ei enää ole? Näiden asioiden äärellä on jokainen lapsi.

Aina vanhempi ei katoa fyysisesti, vaan ainoastaan henkisesti. Tukahdun siitä ajatuksesta, että vanhempani muuttuisivat muumioiksi. Olisivat fyysisesti läsnä, katsoisivat lasittunein silmin ja huonosti hengittäen minua. Tämän asian äärellä olin, kun äitini oli vaarassa halvaantua leikkauksessa. Mitä jos jäljellä olisi ollut enää kuori ja silmänräpytyksiä? Miten minun äitini voisi olla äiti puhumatta mitään? Sydäntä raastavaa on se, että näin voi käydä, eikä murehtiminen etukäteen auta. Niin hullua kuin se onkin, olisi vanhempi silti vanhempi, vaikka hän ei enää voisi kuiskata edes lapsensa nimeä.

On helppoa hurskastella näin tunteikkaan aiheen äärellä. Olen aina valmis auttamaan vanhempiani ja tiedostan myös, että avun määrä kasvaa meidän kaikkien vanhetessa. Ja se tulee aiheuttamaan fyysistä kuormitusta minullekin, sillä en ole ikuisesti jaksava kolmekymppinen tai elinvoimainen nelikymppinen. On jaksettava, vaikka oma pumppu ja sappi kramppaisi.

Kauniista ajatuksistani huolimatta olen kuitenkin valmis työntämään vanhempani vanhainkotiin, kun sen aika on. Saako tätä edes sanoa ääneen? Ajatus siitä, että he asuisivat harmaahapsina luonamme, on kauhistuttava ja johtaisi väistämättä eroon. Että oikein neljän aikuisen kommuuni, jossa kahdella on ehkä vaipat! Kauaksi on tultu entisajoista, jolloin läheisten kotihoitaminen oli tavallista. Tosin ennen kaikkea siksi, ettei muuta mahdollisuutta tai varaa laitoshoitoon ollut.

Kuten sanoin, vanhemmuussuhde kestää läpi elämän. Jos siis käy hyvin. Ja niin kauan kuin on hyvin, on siitä oltava onnellinen. Vanhempani sanovat usein murheen äärellä, että pääasia on se, että me olemme täällä. Niin kauan kuin niin on, on turha murehtia tulevaa. Elämä pelaa kiertokulkunsa yleensä reilusti.

Me olemme täällä. Elossa.

Millaista sinusta on olla aikuisten aikuinen lapsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä kulmasta elämästäni kertoisin?

Näen elämän teemakirjastona, josta kulloinkin lainassa oleva näkökulma määrittää sen, millaisen kuvan annamme itsestämme. Harva näkee kirjaston koko annin, joten siksi on tärkeää miettiä, miten elämänsä kehystää niin yksityisessä kuin julkisessa elämässä.
DSC_01022.JPGEn ole vuosikausiin miettinyt, mitä muut ajattelevat minusta. Arkielämässä se ei hyvällä tavalla kiinnosta minua. Tärkeintä on se, miten kohtelee muita ja itseään, ja jos ei riitä jollekin sellaisena kuin on, ei sille voi mitään. Olen kuitenkin miettinyt paljon sitä, minkälaisen vaikutelman annan itsestäni blogissa. Pelissä ei ole ainoastaan minä yksityishenkilönä, vaan minä työntekijänä, -hakijana ja yhteistyökumppanina.

Olisi varmasti helpompaa kirjoittaa blogia vain yhdestä näkökulmasta kuin kirjoittaa vähän kaikesta. Voisi ainakin kuvitella, että silloin langat pysyisivät paremmin käsissä. Blogini alkuaikoina keskitinkin voimani kärkkäiden, mutta henkilökohtaisesta näkökulmasta turvallisten vegejuttujen ulos puskemiseen, kunnes ruokasaarnaamisesta meni maku. Ihmiselämä kaikkine vivahteineen on paljon kiinnostavampaa kuin äkäisen vegaaniakan marinat. Tarkassa rajauksessa pysyminen saattaisi tosin edelleen olla järkevää ainakin yksityisyyden kannalta, sillä silloin ihan kaikki itsestä ei olisi netissä, vaikka jokainen varmasti ymmärtää, että tarkoin valitut sanat blogissa ovat pieni osa totuutta, ei rippituolin anti tai elämäkerta.

Kasvissyöntiin keskittyminen tapahtui vahingossa henkilökohtaisen mielenkiinnon kasvaessa ja räjähdysmäisesti levinneen vegeruokatarjonnan vuoksi. Blogini päänäkökulma olisi kuitenkin voinut olla mikä tahansa muu elämääni syvästi koskettanut teema.

Intouduin pohdiskelemaan, miltä minä tai blogini juoni näyttäisi, jos olisin alkanut rakentaa alustani tarinaa muista elämäni teemoista ja luonnollisista mielenkiinnonkohteistani.

Velaa ja kehopositiivisuutta

Ei ole salaisuus, että minua on kiusattu koko peruskouluaikani. Olen kirjoittanut aiheesta, mutta ei tarinastani blogin kantavaa voimaa saisi. Kuka edes haluaisi! Yleensä kiusaamistarinat korostavat selviytymistä, arpien voitelua, henkistä kasvua ja itsensä löytämistä, mutten koe aihepiiriä omakseni julkisesti. Tällaiset asiat käsittelen yksityisesti, ja kieltämättä pelkäisin sitä, miltä syvimpien tuntojen käsittely näyttäisi ulospäin ja miten se vaikuttaisi uraani, joka ei toistaiseksi ole lähtenyt lentoon kuin korkeintaan kalkkunan lailla.

Kiusaamiseen liittyy kiinteästi myös historiani ylipainoisena. Siitäkin olen kirjoittanut, mutta sen olisi voinut valita kiusaamisen kyljessä yhdeksi pääaiheeksi. Niin moni on jo sanonut sanansa kehopositiivisuudesta, etten koe Mediakalla olevan enää kortteja kyseiseen pakkaan. Painoon, laihduttamiseen ja itsensä hyväksymiseen keskittyminen antaisi sitä paitsi kirjoittajastaan vähän liian suppean kuvan makuuni. Muut asiat, kun sattuvat elämässäni olemaan tärkeämpiä.

Keho ja kulttuuri kiinnostavat minua silti paljon. Siihen kytkeytyy oleellisesti myös se, ettei minulla ole lapsia, joten kai tässä iässä minua nimitetään kohta – tiettävästi vapaaehtoisesti – lapsettomaksi. Lääkärikin kysyi, ovatko lapseni olleet terveinä, mistä närkästyin. Voisin kampanjoida enemmän vapaaehtoisten valintojen puolesta ja pohtia useammin sitä, miksi keho ja sukupuoli määrittävät sitä, miten odotukset kohdistuvat eri ihmisiin. Olenhan opiskellut sukupuolentutkimusta, joten voisin hyvin kirjoittaa aiheesta hedelmällisiä – olipa huvittava adjektiivivalinta – tekstejä. Teema ja tieteenala ovat minulle tärkeitä, mutta niistä viidesti viikossa kirjoittaminen kävisi jo työstä. Leimautumista en pelkää, sillä mielelläni tulisin muistetuksi aiheeseen keskittyneestä blogista.

Salapoliitikko

Toisinaan hörähtelen tai pikemminkin myhäilen sille, että blogiani on sanottu poliittiseksi. Ehkäpä ajattelen politiikkaa turhan tarkasti valtakunnan tasolla tapahtuvana päätöksentekona ja taktikointina, jolloin oma pieni mediani ja siellä esitetyt mielipiteet tuntuvat lähinnä vitseiltä, vaikka toivon, että ne vaikuttaisivat ihmisiin, saisivat ajattelemaan ja koskettaisivat.

Politiikka- tai ajankohtaisblogiksi Mediakkaa en kuitenkaan luonut, sillä ne ovat vielä liian isot saappaat täytettäväksi enkä koe intoa politiikan toimittamiseen. Jos näin olisin tehnyt, olisi blogiparka todennäköisesti parjattu mielipideareena. On paljon helpompi piiloutua lifestylen taakse! Se voi sitä paitsi olla paras tapa vaikuttaa.

Kun kaikki luulevat, ettei viestillä ole vaikutusta, se saa tehdä työtään rauhassa.

Missä tilanteissa mietit, millaisen kuvan annat itsestäsi? Mitkä asiat rajaat pois?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Villityksenä Lappiin muuttaminen – koko Suomi tarvitsee kuntalähettiläitä

Yhden naisen kuntayhteistyökeksinnöstä innostunut sosiaalinen media seuraa tarkasti helsinkiläisperheen arkea Keski-Lapissa Sodankylässä, ja siitä haluavat osansa myös muut mediat. Miksi juuri Lappi kiehtoo? Miksi kunnat heräsivät some-markkinointiin vasta nyt?
lappi_mediakka.jpgLappi sellaisena kuin sitä yleensä markkinoidaan.

Kun Äidin Puheenvuoro -some-kanavia ylläpitävä viestintäyrittäjä Inari Fernández palasi perheensä kanssa alkuvuodesta Saariselän-lomalta, jäi koko porukkaan kytemään niin syvä viehätys Lapista, että he alkoivat miettiä, voisiko siellä asumisesta tehdä totta. Tämän tarinan kaikki Fernándezin somea seuranneet tai hänestä tehtyjä lehtijuttuja lukeneet tietävät. Kyllä Lappiin muuttaa voi, ja niin he tekivätkin. Perhe saapui elokuun alussa Sodankylään, jossa ajatuksena on asua ainakin vuosi. Somessa muutto tunnetaan kaupallisena yhteistyönä nimellä #vaihtovuosisodankylässä, jonka vakituisia kumppaneita ovat Sodankylän kunta, Reima ja MTK.

Fernández on puhunut avoimesti vaihtovuoden taloudellisesta puolesta ja kertonut, että Sodankylän kunta maksaa Äidin Puheenvuoron Youtubeen ja Instagramiin tehtävästä sisältöyhteistyöstä kuukaudessa 2500 euroa (ks. esim. YLE 4.8.2019). Hän kirjoittaa perheen elämänmuutoksesta myös samannimiseen blogiinsa Vauva.fi-sivustolle. Yhtä suurta sisältöyhteistyötä ei ole Suomessa aiemmin tehty ainakaan kuntamarkkinoinnissa.

Fernándezin idean kopioi tehokkaasti YLE, joka alkoi viime viikolla mainostaa tulevaa sarjaa, johon etsitään halukkaita Lappiin muuttajia. Aiheesta uutisoi Lapin Kansa 14.8.2019. Jännittävä sattuma kerrassaan, kun Fernándezin perheen Sodankylään muutosta oli kulunut pari viikkoa. Fernández itse puhui Äidin Puheenvuoron Instagram-tilillä tarinassaan samana päivänä idean pihistämisestä ja pohti, mahtaako ketään enää myöhemmin kiinnostaa tv-sarja, jossa käsikirjoitus on sama kuin perheen jo toteuttamassa elämänmuutoksessa. Ainakin YLEn luotto on kova, tarpeeksi vahva.

Me muiden Lapissa

Lapin maakunta kärsii maan sisäisen muuttoliikkeen vuoksi pitkään jatkuneesta muuttotappiosta (Lapin liiton muuttoliikekatsaus 2017, 5), joten Fernándezin yhteistyö Sodankylän kanssa on siunaus koko Suomi-neidon ylävartalolle. Fernández itse on kuvaillut vaihtovuotta koko perheen unelmaksi – kaksi kärpästä siis yhdellä iskulla. On ymmärrettävää, että elämä Lapissa  tuntuu erilaiselta verrattuna perheen aiempaan arkeen Helsingin Lauttasaaressa, mutta silti Lapin jumalointi vaikuttaa vähän yliampuvalta. Ei pelkästään Fernándezin perheen puheissa, vaan ylipäätään aiheen käsittelytapa tuntuu liioittelevalta, jopa toiseuttavalta. Aivan kuin Lappi olisi toinen maa, jossa asuvat muut, emme me. Lapin maakunta on kuitenkin 117 000 ihmisen koti, ja vaihtovuosiprojektin kohdekunnassa Sodankylässä asuu 8400 suomalaista. Eivät he ole tuntemattomia sotilaita, vaan ihan tavallisia kansalaisia.

Huvittavana Lapin-muuttointo näyttäytyy, jos asetelma käännetään päälaelleen tai edes horisontaaliin suuntaan Suomen kartan huomioiden. Miksi kukaan ei ole kiinnostunut siitä, kun lappilainen muuttaa Helsinkiin? Niinpä, koska Etelä-Suomeen on joka tapauksessa muutettava monesti työn perässä. Miksi kukaan ei hekumoi Kokkolasta Kuopioon muutolla? Ovatko porot parempia kuin Puijon torni tai tunturit uskomattomampia kuin tiilitehtaan rauniot?

Some-lähettiläät Suomeen

Innostui Lapista tai ei, kaikki kunnat voisivat ottaa mallia Fernándezin vaihtovuosiprojektista ja palkata oman kuntalähettilään tekemään jonkinlaista sisältöyhteistyötä. Kuinka hienoa olisikaan, jos jokaisella Suomen kunnalla olisi oma sanansaattaja! Ainakin se olisi huomattavasti tehokkaampaa mielikuvamarkkinointia kuin Comic Sans -fontilla tehdyt mainokset hiljaisella Facebook-sivulla, jota on joskus luvannut ylläpitää joku kunnanvirastosta.

Jos sisältöyhteistyötä tehtäisiin kaikissa maankolkissa, näkyisi Suomi somessa kansalaisilleen ja turisteille rehellisesti omana itsenään. Paikkana, jossa tuhansien järvien välissä on satoja mielenkiintoisia kuntia ja jossa on muutakin hehkutettavaa kuin Lapin eksotiikka.

Minkä kunnan lähettilääksi sinä alkaisit? Onko Lappi niin eksoottinen kuin annetaan ymmärtää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Eläköitynyt ruokasaarnaaja – rahasta ja rankaisemisesta

Ystäväni kysyi minulta taannoin, kasvattaisinko lapseni vegaaneiksi. En kokonaan enkä jaksa enää paasata aiheesta muillekaan. Ruoan ja rahan suhteesta sen sijaan puhun mielelläni.
DSC_0061.JPGHävettää. Ne kaikki ruokajutut, joita ehdin kirjoittaa. Ylimielinen asenne ja vikojen etsiminen. Rankaiseminen. Einesvihaaja-tunnisteen alle kirjoitetut jutut kirvoittivat enemmän kommentteja kuin mitkään muut blogitekstini ja niihin sain myös ensimmäiset niin sanotut vihakommenttini veen haistatuksesta piilokettuiluun. Muutamat alapäätermit eivät saaneet minua pois tolaltani, vaan olisin voinut jopa asiakaspalveluhengessä kysellä paremmin kommentoijan tuntemuksia, mutta päätin jättää väliin. En halunnut enää olla edistämässä halventavaa ruokapuhetta leipätekstissä tai kommenttikentässä.

Eineksiä maistelen edelleen, ja viimeksi eilen napostelimme työporukalla kumiselta maistuvia markettifalafelejä, joita olen tietysti ehtinyt parjata blogissani. Mielipiteeni on siis ollut aito eikä ole muuttunut mihinkään, mutta olisihan tekstin voinut jättää julkaisematta. Sehän on vain julkisuutta tuotteelle, jota en halua tukea. Eivät kaikki kuitenkaan ole olleet ihan niin kamalia kuin olen antanut ymmärtää.

Tämä blogi ei ole enää vegaanisen ruoan soihdunkantaja, vaikka edelleen syön vegaanisesti ja julkaisen silloin tällöin reseptejä lifestyle-hengessä. Sitä paitsi on hauskaa, että oikeasti varmasti puolet kokkailuistani epäonnistuu. Ainakin leivonnaisista. Tai no, niistä ei taida onnistua kuin kolmasosa.

Toivoisin silti kovasti, että ihmiset ajattelisivat ruokailutottumuksiaan, hyvinvointiaan ja ilmastoa. En ole oman elämäni hannapartanen – kaikkea muuta. Uskon tasapainoon ja siihen, että elämä on liian lyhyt nyörien ja vatsalaukun kiristelyyn, kunhan muistaa kohtuuden ja pitää järjen päässä. Silti on kurjaa, jos kaupassa ei edes yritetä tehdä kollektiivisesti parempia valintoja, ja edelleen pannuttaa se, että tehotuotettua broileria saa halvemmalla kuin monia vihanneksia.

Järkevä ruokapuhe keskittyy tietoon, ei tuomitsemiseen. Kannustamiseen, ei kaakattamiseen. Koska lähes kaikkien elämää määrittää lompakon sisältö, täytyisi katse ohjata myös rahaan. Ei välttämättä siihen, miten voi elää mahdollisimman edullisesti, vaan miten voi elää ekologisesti kestävästi, mutta nautiskellen ja kukkaroa kunnioittaen.

Kaikilla on valinnanvapaus, myös lapsilla, joihin viittasin tekstin alussa. Jos olisi katras kasvatettavana, saisivat he kotona vegaanista ruokaa, mutta se, mitä he mättäisivät kodin ulkopuolella, voisi olla mitä tahansa, kunhan ymmärtäisivät järkevien valintojen merkityksen.

Oma reseptini tasapainoiseen elämään on toistaiseksi ollut yhdistelmä edullisia papupurkkeja ja ehdottoman sallittuja take away -lounaita. Siinä on nyörien kiristämistä ja nautiskelua tarpeeksi!

Millaista ruokapuheen pitäisi mielestäsi olla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Puuterintuoksuisessakin yhteiskunnassa on paha mieli

Prime life by Umppu -blogin Ulla-Riitta Koskinen kirjoittaa meikkaamisesta kertovassa jutussaan siitä, että naisen pitäisi ehostaa itseään, sillä se on kanssaihmisen kunnioittamista ja vastaisku epäsiisteydelle. Ajatus on rohkea, mutta puistattava.
DSC_0058.JPGKosmetiikkayrittäjä Helena Rubinsteinin lausahdukseen ”Ei ole olemassa rumia naisia, ainoastaan laiskoja” pohjautuvassa blogitekstissä Umppu Koskinen ihmettelee ”naisena”, miten ”joku ei viitsi laittautua tai vaikka osaa meikata ollenkaan”, sillä hänen mukaansa ”tietynlaisen siisteyden ja huolitellun kokonaisuuden” pitäisi olla itsestäänselvyyksiä. Siihen, mitä muiden kunnioittaminen meikkaamalla käytännössä on, blogiteksti ei ota kantaa muuta kuin vetoamalla ilmeisesti yleiseen esteettiseen nautintoon.

Koskinen sotkee kirjoituksessaan myös vaatetuksen kunnioittamisnäkökulmaan. ”Pinkissä Crocseissa, reisitaskushortseissa ja printti-t-paidassa” ei ole asiaa palvelualalle, jos mielii kunnioittaa muita. On aivan ilmiselvää, että työtilanteessa täytyy pukeutua asianmukaisesti, mutta korostettujen kulmien ja huoliteltujen ripsien ei pitäisi vaikuttaa palvelukokemukseen. Eikä myöskään henkilökohtaiseen hygieniaan, johon Koskinen myös vetoaa. Meikkaaminenhan tosin ei oikeasti liity henkilökohtaiseen hygieniaan, ja jos oikein pilkkua viilataan, ylimääräiset tuotteethan voivat jopa vaikuttaa päinvastoin.

Blogitekstistä syntyy mielikuva siitä, että toisen kunnioittaminen olisi ulkokultanen seikka, joka ei vaatisi käytöstapoja. Tätä en usko Koskisen tarkoittaneen, mutta hänen esittämässään näkökulmassa korostuu kurjalla tavalla ulkonäkökeskeisyys, joka tuntuu jyräävän yli kaikkien peruselementtien, joista toisen kunnioittaminen rakentuu: avoimesta asenteesta, lempeistä eleistä ja suoraselkäisyydestä.

Olisi tosin turhan jaloa vähätellä ulkonäön merkitystä. Se voi vaikuttaa niin itsevarmuuteen kuin arkisiin keskinäisviestinnän tilanteisiin, kuten ensivaikutelmaan ja jopa myyntimenestykseen. Hilpeäksi meikkaamisen korostamisen tekee ajatus siitä, että kysehän on vain loppujen lopuksi väreistä ja valoista – samasta kuin taiteessa. Tekisikö taideteoksen kainalossa kantaminen vuorovaikutustilanteesta kunnioittavamman tai uskottavamman?

En myöskään malta olla nostamatta esiin sukupuolittunutta asetelmaa, josta Koskinenkin tekstissään puhuu. On melko vanhanaikaista korostaa sitä, että meikkaaminen tapahtuu aina muita varten tai että kyse olisi aina siitä, että nainen meikkaa. Vaikka ajatus voi tuntua huvittavalta, ei kukaan puhu siitä, miten miehen ehostus vaikuttaa menestykseen tai palvelukokemukseen.

Minkälainen olisi maailma, jossa ei olisi meikkejä tai minkäänlaisia ulkonäön jatkeita tai täytteitä? En usko hurskastellen siihen, että silloin tapahtuisi jotenkin mystisesti muutos parempaan tai että olennaiseen keskityttäisiin enemmän. Olisi ehkä muutama minuutti enemmän aikaa aamulla, vähemmän kauneushoitoloita ja pakko hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Jälkimmäinen tosin tapahtuu joka tapauksessa, jos on tapahtuakseen, olipa meikkejä ja kauneuslisäosia saatavilla tai ei.

Maailmassa, jossa meikkejä ei olisi, kunnioitettaisiin muita ihmisiä aivan yhtä paljon tai vähän kuin puuterintuoksuisessa yhteiskunnassakin. Jotkut räkisivät naamalle ja toiset kääntäisivät toisenkin poskensa.

Miten arvelet meikkaamisen vaikuttavan keskinäiseen kunnioitukseen tai palvelukokemukseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Eettiset kysymykset, joita mietin blogatessa

Vaikka olen vienyt blogiani alati entistä kevyempään suuntaan, mietin myös kepeitä tekstejä kirjoittaessa sanomaa, jonka takana seison. Olipa kyseessä vakava aihe tai tajunnanvirta, on taustalla aina ajatus, jota haluan ajaa. Tuputtamatta.
DSC_0085
Minkälaisen viestin kuluttamisesta haluan välittää?

Tänään ei ollut elämäni järkevin kulutuspäivä. Kauppaan meni aivan tuhottomasti rahaa, mikä toki oli myös investointi tulevaan mökkireissuun. Mutta siinähän oli vasta minun osuuteni kaikesta tarvitsemastamme. Ostin myös design-korvakorut, joita ilmankin ihminen voi eloaan jatkaa. Korvakorut olivat ekologisesti tuotetut, mutteivät tarpeelliset.

Pakko myöntää, että jätän usein blogista pois kulutushumputteluni, mutta en kuitenkaan yritä väittää olevani viimeisen päälle ekologinen kuukuppikirpparityyppi. Kumpikaan edellä mainituista ei oikein maistu. Haluaisin silti, että ihmiset miettisivät kulutustottumuksiaan etenkin jokapäiväisissä valinnoissa. Nautiskelulle voi antaa tilaa, mutta johonkin raja on vedettävä.

Täytyykö eettisen syömisen puolesta kampanjoida?

Kirjoitan aiheesta myöhemmin tarkemmin, mutta jälkikäteen vegeruokamääkiminen hävettää, vaikka itse asiassa ei mitään vikaa olekaan. Mutta omassa suhtautumisessani oli. Olin ehdoton ja omahyväinen, vaikka tarkoitus oli hyvä. Ajattelin levittäväni ekolologisen ja eettisen syömisen sanomaa, mutta kukapa jaksaisi kuunnella, kun kasvispiirakkaa haukutaan tekstistä toiseen. Toivon silti edelleen, että ihmiset miettisivät valintojaan niin itsensä kuin ilmaston kannalta.

Kannattaako poliittinen näkemys tuoda esiin?

Ei kannata. Pelkään sen edelleen vaikuttavan työn saamiseen, vaikken ole millään mittapuulla tai missään asiassa radikaali. Valitettavasti maailma ei kuitenkaan ole valmis pehmeille arvoille eikä bisnesmaailma tunne ajatuksia, joita kannan.

Puhuisinko uskonvapaudesta?

Bloggaushistoriani ensimmäinen kommenttimylly alkoi uskonvapaudesta kertovan blogitekstini alla. Voin avoimesti kertoa olevani täydellisen uskonvapauden kannalla, ja minun mielestä lapsen kastaminen on sen viemistä. Eihän pakkoliittämistä johonkin uskontokuntaan voi millään tavalla pitää vapautena, vaikka myöhemmin olisi vapaus valita, eroaako kirkosta vai ei! Lasta ei pitäisi kastaa, vaan luoda hänelle puitteet valita oma uskontonsa ja tukea siinä, kun sen aika on.

Olen siis onnellinen, ettei minua koskaan kastettu. Ja kävin muuten ihan tavalliset uskonnontunnit, vaikka ne joskus tuntuivat ahdistavilta. Valitettavasti se oli kuitenkin helpoin ratkaisu aikataulujen kannalta, ja kaiken lisäksi edistyneimmillä asteilla uskonto tieteenä tarjosi paljon näkökulmia kulttuuriin.

Voiko alkoholia näyttää somessa?

Törmäsin yläkouluni uskonnonopettajaan pari päivää sitten, kun olin menossa kotiin Alkon pussi kilisten. Hävetti, vaikkei ole mitään syytä luimistella. Mietin paljon sitä, kuinka paljon alkoholi saa näkyä somessa. Usein hetket, joihin viini liittyy, ovat myös niitä, jotka ovat visuaalisesti kauniita: ihania juhlia, kauniita auringonlaskuja ja kevyitä lauantai-iltoja. Jos julkaisee sisältöä vain niistä, käsitys arjesta vääristyy, enkä halua luoda vääriä mielikuvia, varsinkaan ongelmakäytöstä. Samaan aikaan pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että järkevä alkoholinkäyttö näkyy somessa. Alkoholi ei ole koskaan tervein mahdollinen valinta, mutta on tärkeä näyttää elämää katuojien ja kreisibiletyksen ulkopuolella.

Vaikea kysymys. Ajaako terveellistä elämää täysillä ja luoda raitis imago vai näyttää elämä sellaisena kuin se on – höystettynä muutamalla viinilasillisella?

Mihin vedän yksityisyyden rajan?

Blogini on taipaleensa aikana moninkertaistanut kävijämääränsä. Toistaiseksi olen saanut murjottaa lähikaupassa ihan rauhassa ja lörpötellä livenä parvekkeeltani, ja todennäköisesti niin tulee olemaan aina, ellei ihme tapahdu ja tilastot räjähdä käsiin. Olipa lukijoita sitten yksi tai 111 000, kannattaa yksityisyydestä pitää kiinni. Silloin ei tarvitse katua mitään. Tässä kohtaa puhun siis fyysisestä yksityisyydestä, sillä työhistoriani ja nimeni on julkisesti esillä ja on myös tulevaisuuden töissä.

Vähemmän eettisenä kysymyksenä voisin miettiä, kannattaako itsestä ottaa kuva ryppyisellä paidalla ja julkaista se blogissa. Oikeasti paidassa on myös kolme reikää, mutta sitähän lukijat eivät näe.

Mitä kysymyksiä tai arvoja pohdit blogatessasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ajankohtaisia ajatuksia onnettomuuspaikalta huvilaitteisiin

Heinäkuu on rullannut eteenpäin niin vauhdikkaasti, että sana-arkkuni on pysynyt visusti kiinni. Palaan blogin pariin tällä kertaa ajankohtaiskatsauksella, sillä heinäkuu on antanut yllättävän paljon pohdinnan aiheita.
DSC_0381
Peltipoliisipäivitys

Maanteillä on otettu kaahaajien kauhuiksi kutsutut uudet liikennekamerat käyttöön (IS.fi 11.7.2019). Tracking radar -tekniikalla toimivat peltipoliisit pystyvät seuraamaan ajoneuvoja jopa 150 metrin päästä. Mistään kauhuista on turha puhua, sillä asia on niin yksinkertainen, että jos ajaa nopeusrajoitusten mukaan, ei ongelmia ilmene. Sen vaikeampaa uusien vehkeiden kanssa toimiminen ei ole. Ylinopeuden ajaminen on itsekästä ja myös muiden turvallisuuden vaarantamista.

Syöttöporsasopiskelijat loman tarpeessa

Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) kannanotosta alkanut ja Twitterissä levinnyt keskustelu opiskelijoiden lomista poiki jopa tahdittoman vertauskuvan syöttöporsaista, jota Kauppalehden vastaava päätoimittaja Arno Ahosniemi käytti tviitissään. Vaikka itse elin poikkeuksellisen yltäkylläisen opiskeluajan ihan omin avuin, kiitos töiden ja sopivan löysän opiskeluaikataulun, elävät kaikki päätoimiset, tukia saavat opiskelijat köyhyysrajan alapuolella. En sanoisi syöttöporsaiksi. Tapaus herätti pohtimaan loma-asiaa, sillä en ollut edes ajatellut sitä. Ei minullakaan ollut lomia, vaan lomat olivat mitä parhainta työskentelyaikaa. Jälkikäteen ajateltuna se on aika hurjaa. Tekisikö työssä käyvät töitä lomallaankin ihan aina, jokaisena vapaapäivänä? Siihen en kuitenkaan ota kantaa, miten lomailu kustanneittaisiin.

Onnettomuuspaikalla kuvaaminen

Keskiviikkona työpaikkani lähellä tapahtui onnettomuus, jonka satuin näkemään verekseltään – kirjaimellisesti – ikkunasta, kun avasin lasin ja hivuttauduin katsomaan, mistä jatkuva ja alati voimistuva hälytysajoneuvokonsertti johtuu. Näin kuin valkokankaalta koko onnettomuuspaikan. Se tuntui lohduttomalta ja näky kummitteli mielessäni pitkään, vaikka suljin nopeasti ikkunan. Sitä ennen ehdin nähdä ikkunan alla seisovan miehen, joka kuvasi onnettomuutta pitkään kädet ojossa. Se ei ollut lohdutonta, vaan etovaa haaskalintuilua. Mitä hän tekee materiaalilla? Haluaisiko hän itse tulla kuvatuksi kerällä maassa kuormurin juuressa?

Särkänniemi 50 vuotta

Naapurissamme sijaitseva huvipuisto Särkänniemi juhlii 50-vuotistaivaltaan, ja siksi pikkuruiselle parvekkeellemme on kantautunut tuon tuosta laitteiden ryminän lisäksi mekkalaa juhlavuoden artistien musiikkiesityksistä. Särkänniemi on joutunut uudistumaan vuosien aikana, kuten yrityksillä muutenkin on tapana. Viimeisimpänä lähti delfinaario vuonna 2016 ja tilalle tuli Superpark. Sitä ennen Lasten eläintarha oli muuttunut Koiramäeksi vuonna 2012.

Uudistuksista  huolimatta en ole aivan varma siitä, onko huvipuistoille enää sijaa tulevina vuosikymmeninä. Se on selvää, että lapset leikkivät vuosisadasta riippumatta, mutta on vaikea kuvitella, että kirskuvat kärryt, raketit ja pyörteet vetäisivät puoleensa ainakaan nykyhinnoittelulla kävijöitä niin kuin parhaimpina aikoina. Tai sitten olen vain tylsä kyttääjä, joka ei ymmärrä pitää hauskaa, vaan kurtistaa kulmiaan luvatta pihaan pysäköidyille huvipuistokävijöiden autoille.

Minkälaisia ajatuksia heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

Henkisesti sovelluskammoinen 54-vuotias

Arjen digitalisoituessa ja palveluiden siirtyessä sovelluksiin on vaikea välttyä niiden käyttämiseltä. Tähän asti minulla on mennyt ihan hyvin, mutta nyt näyttää siltä, että olen väistämättä uuden ja epämieluisan edessä.
DSC_0357Eräässä työhaastattelussa vähän aikaa sitten minulta kysyttiin, nautinko muutoksista. Kerroin kirkkain silmin suorastaan rakastavani niitä. No, sehän ei aivan pidä paikkaansa. Yksityiselämässäni olen erittäin muutosvastainen ja jos saisin valita, olisi kaikki edelleen niin kuin vuonna 1999. Töissä minua on kutsuttu hyväntahtoisesti henkisesti 54-vuotiaaksi. Sellaiseksi jääräpäiseksi keski-ikäiseksi, joka ei ihan periaatteestakaan voi pitää mistään uudesta. (Anteeksi yleistäminen, keski-ikäiset!)

Työmatkalla Järvenpäässä jouduin mukavuusalueeni ulkopuolelle. Halusin hypätä suunniteltua aikaisempaan junaan, joten päätin ladata VR Lähijunat -sovelluksen. Ahdisti naputtaa kortin tiedot sovellukseen ja vieläpä vahvistaa maksu – tietoturvanäkökulmasta huolimatta – tunnuslukulaitteella. Mieluusti matkustaisin edelleen paperisten lippujen turvin, mutta eihän siinä tarkemmin ajateltuna ole mitään järkeä. Paperiliput voivat hukkua tai jäädä kotiin, ja lopputulos on se, että liput täytyy kuitenkin kaivaa sähköpostista. Sovelluksesta lähijunalipun ostaminen tosin on asteen jännittävämpää, sillä lippu on voimassa kaksi tuntia, joten täytyy pitää huoli siitä, että se on voimassa koko matkan ajan, ja siksi ostaminen täytyy suunnitella vastaamaan voimassaoloaikaa ja matkan kestoa.

Toisin kuin haluaisin ja olen olettanut, sovellukset ovat onnistuneet luikertelemaan elämääni yllättävän tehokkaasti. Enää en saa taksiakaan tilattua perinteisellä tekstiviestillä, vaan olen joutunut lataamaan Valopilkku-sovelluksen. Ruoankuljetuspalveluita olen käyttänyt jo kauan tietokoneen selaimessa, mutta en sentään sovellusversioina. Hävikkiruoan pelastussovellus ResQueta kokeilin, mutta pystyin hyödyntämään sitä niin harvoin, että poistin sen lopulta luuristani. Tiedän, että sovelluskokeiluni ovat vasta alkusoittoa, ja vielä tulee se päivä, kun joudun hoitamaan pankkipalvelutkin puhelimella. Toistaiseksi käytän vain tietokonetta ja Nordean parjattua tunnuslukulaitetta. Ajatus mobiilipankista kuulostaa kauhistuttavalta!

Olen ihan tosissani miettinyt, miksi siedän muutoksia huonosti ja miksi jaksan kiukutella ihan periaatteesta uusien innovaatioiden vuoksi. Kokemani tuska ei oikein sovi yhteen sen kanssa, että olen luova ja monipuolinen ideoija, joka vieläpä pitää uuden keksimisestä ja kehittämisestä. Enkä nyt kuitenkaan ole ihan niin hirveä änkyrä työelämässä, mitä tekstin alku antaa ymmärtää. Uskon, että pystyn myös tulevaisuudessa tasapainoilemaan hyvin yksityiselämäni dinosauruksena ja työelämän hitaasti syttyvänä innostujana.

Vastahangoitteluni taustalla on varmasti pelko. Pelkään tietoturvan särkyvän ja sitä, että joudun petoksen kohteeksi. On myös raskasta luottaa siihen, että yhden laitteen on jaksettava kantaa harteillaan kaikkia arkielämäni palveluita. Se on iso vastuu, jota millään muulla laitteella ei koskaan ennen ole ollut. Kyllä kaipaan aikaa, kun oli 26-tuumainen putkitelevisio, numeronnäyttölankapuhelin, Nokia 3330 ja videokamera, johon sai kasetteja lähi-Prismasta. Niin ja tietysti kaverini isän tehokas, sinivalkoinen Hewlett-Packard-työkone, jolla pelasimme Simsiä ja Hugoa, kun hän oli tehnyt päivän puhteensa.

Sovellusmuumioitumiselta minut pelastaa onneksi puhetapa. Sovellus on nimittäin sovellus tai alkuperäisnimeä kunnioittaen aplikaatio tai appi. Ei sovellutus, aplari tai äpsis. Siinäpä pahimmat kuulemani, ja jos näitä käyttää, voi lyödä suoraan kehityskelvoton-leiman otsaansa. Jos taas saa yleisnimen oikein, menee jo ihan mukavasti. Toivoa siis on.

Miten suhtaudut palveluiden digitalisoitumiseen ja älylaitteille siirtymiseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa