Lapseton äitikaveri

Minä ja ystäväni alamme olla siinä iässä, että lapsensaanti ei ole enää hämmästys tai poikkeus, vaan ihan tavallinen osa elämää. Vaikkeivät lapset kuulu omiin haaveisiini eikä minulla ole hoitoviettiä, en halua, että minun luullaan kammoavan vaahtosammuttimia. Miksi kääntäisin selkäni pienelle ihmiselle, joka on osa ystävääni?
anna_ennenaamukahviaeivoiKun ystäväpiirini ensimmäiset lapset syntyivät, olin 21–23-vuotias, kova juhlimaan ja innoissani lähinnä yliopisto-opiskelusta ja thaimaalaisesta ruoasta. Viikonloppu vauvan tapittaessa sitterissä olisi ollut painajainen ja merkitsi muutenkin lähinnä elämän kokonaisvaltaista tuhoa – vaikkei kyseessä ollut edes oma.

Lapsien astuminen elämääni tarkoitti kuitenkin jonkinlaisen aikakauden päättymistä. Ihan oikeaa aikuisuutta, vaikken missään nimessä ajattele, että vanhemmuus tekisi ihmisestä toisarvoisen hyvällä tai huonolla tavalla. Näen edelleen punaista siitä, miten äitiyden oletetaan määrittelevän naiseutta ja miten perheen perustamista pidetään edelleen ainoana elämän ihanteena.

Viimeisin tulokas ystäväpiiriimme syntyi marraskuussa. Nyt pieni tyttö on jo vilkas toukka, joka pyörii lattialla ja paukuttaa lelujaan pöytään. On yleisesti tiedossa, etten ole niin sanottu lapsi-ihminen niin ristiriitaiselta kuin ilmaisu kuulostaakin, eikä mieleni ole muuttunut perheen suhteen, mutten halua, että minun luullaan inhoavan pikkuisia. Hoitotätiä minusta ei saa enkä ole sylittelijä, mutta pienen ihmisen touhuja on ihan mukava seurata, etenkin, kun se ihminen on osa rakasta ystävääni.

On selvää, että mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän jälkikasvua tulee. Niin ihmiselämä usein menee, ja siksi tuntuu hyvältä, että olen löytänyt sisäisen tasapainoni lapsiasiassa. Vielä tulee aika, jolloin lapsiarki on taakse jäänyttä aikaa. Tulee aika, jolloin lapset ovat kasvaneet toukista käveleviksi olennoiksi ja lopulta aikuisiksi muutamien myrskyjen jälkeen. Tulee aika, jolloin katsomme heitä yhdessä ystäviemme kanssa ja mietimme, miten nopeasti aika meni ja kuinka viisaita heistä tuli. Kuinka mukavaa heidän kanssaan olisi istua iltaa!

Paitsi, että niiden mielestähän me olemme silloin noloja. Luonnonlaki sekin.

Mitä sinä ajattelet ystäviesi jälkikasvusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Viisi elämääni eniten vaikuttanutta kirjaa

Viiden vaikuttavimman teoksen poimimiseen meni minulta vain muutama minuutti, sillä niin helppoja valinnat olivat. Sitten iski morkkis. Eikö vastaavissa listoissa pitäisi aina olla suuria klassikoita ja tiiliskiviopuksia? Nämä viisi jo vähän rispaantunutta kirjaa eivät nauti klassikkoasemasta, mutta ovat jättäneet minuun lähtemättömän vaikutuksen niin henkilökohtaisesti kuin kirjailijuuden suhteen.
kirjat_ennenaamukahviaeivoi

Esittelen kirjat siinä järjestyksessä kuin ne ovat astuneet elämääni.

Ranya ElRamly: Auringon asema (Otava 2002)

Luin Ranya ElRamlyn esikoisteoksen yhdeksännellä luokalla, sillä äidinkielen lopputehtävänämme oli kirjoittaa kattava essee teoksesta, laatia kuvitteellinen kirjailijahaastattelu ja pitää siitä suullinen esitelmä. Minun unelmani, minun painajaiseni.

Auringon asema on kuin pitkä, päättymätön runo suomalais-egyptiläisen perheen kipupisteistä. Jos nyt lukisin teoksen uudelleen, en tiedä, jättäisikö se liikutuksen sijaan jälkeensä tyhjyyden. Senpä vuoksi olen päättänyt Auringon aseman pysyvän kiinni. Lopputyön ja lukukokemuksen jälkeen olin varma, että minusta tulee kirjailija. Sitä en arvannut, että se veisi näin kauan aikaa.

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt (Otava 2010)

Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt vei minut täysin mukanaan ja sai suorastaan janoamaan kirjoittamista. Ahmin kirjan yhden yön aikana eräänä kesäiltana, kun makasin sängyssä hikisenä poikkeuksellisessa helteessä. En pystynyt lopettamaan.

Lemmikkikaupan tyttöjä ei ilmeisesti ole pidetty Snellmanin parhaimmistona, mutta lukukokemus onkin aina subjektiivinen. Minun kohdallani ikä varmasti vaikutti siihen, sillä luin teoksen lukioikäisenä. Muistelen kokemusta edelleen lämmöllä, enkä tiedä, haluanko tämänkään teoksen kohdalla kokea sitä uudelleen.

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos (Otava 2009)

Jos pitäisi nimetä yksi suosikkikirjailija, vastaukseni olisi ehdottomasti Anna-Leena Härkönen. Ihailen hänen uraansa, ja pidän poikkeuksetta kaikista hänen teoksistaan. Kukaan ei kuitenkaan – ei edes Härkönen – voi synnyttää mestariteoksia kerta toisensa jälkeen, joten aivan jokainen Härkös-romaani ei ole päässyt erinomaisuudestaan huolimatta top-listoilleni.

Suurimman vaikutuksen minuun on Härkösen tuotannosta tehnyt Ei kiitos, josta Samuli Valkama ohjasi elokuvan vuonna 2014. Harvoin jaksan nurista kirjoista tehdyistä elokuvaversioista, mutta Ei kiitoksen poikkeuksellisen osuvaa huumoria, tiheää ja hersyvää tunnelmaa ei vain voi taltioida valkokankaalle kirjan tavoin. Uskon, että Ei kiitos -lukukokemuksen jälkeen minustakin tuli rohkeampi kirjoittaja.

Paulo Coelho: Veronika päättää kuolla (Bazar 2007)

Paulo Coelhon teokset kuuluvat taiteelliseen etsikkoaikaani. Heh, eikö kuulostakin ylväältä? Seikkailin jossakin runouden, yli hilseen lentävien ajatusten ja kirjailijaminän välimaastossa ahmien kirjallisuutta ja ihaillen Coelhoa. Monet pitävät ilmeisesti häntä nimenomaan tekotaiteellisena valeälykkönä, ja kieltämättä hänen teoksiaan lukiessa alkaa epäillä sitä, onko niiden äärellä kiinni suuressa älykkyydessä ja syvissä ajatuksissa vai ovatko kirjan sivut täynnä roskaa ja ajatusten virtaa.

Veronika päättää kuolla teki kuitenkin minuun vaikutuksen siksi, että se oli kenties maanläheisin Coelhon teoksista. Kirja käsittelee nimensä mukaisesti kuolemaa, mutta loppuratkaisu tuo valoa. Lukukokemuksen jälkeen ajattelin paljon sitä, mitä tekisin, jos tietäisin kuolevani. Miten ihmiseen vaikuttaa se, että hän luulee kuolevansa, muttei kuolekaan? Tekevätkö kaikki parannuksen viimeisinä hetkinään?

Hannele Harjunen (toim.) & Katariina Kyrölä (toim.): Koolla on väliä! Lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli (Like Kustannus Oy 2007)

Viimeiseksi tärkeäksi teokseksi nostan Hannele Harjusen ja Katariina Kyrölän toimittaman kulttuurisosiologisen puheenvuorokokoelman lihavuudesta. Kirja oli toinen tenttikirjani yliopistoaikana, ja halusin ostaa sen omakseni. Teos imaisi minut täysin mukaansa, ja silloin luulin, että kaikki tentit sujuisivat yhtä intohimoisesti. (Ei pitänyt paikkaansa.)

Kehoni on ollut tarkastelun alla koko elämäni. Olen aina ollut vääränkokoinen, ja olenpa sitten lihonut tai laihtunut, on kehoani aina kommentoitu: parjattu, kehuttu, kannustettu ja kauhisteltu.

Harjusen ja Kyrölän teos osoittaa, että lihavuudesta – siis kehosta ylipäätään – pitäisi puhua muistakin kuin ongelmalähtöisistä ja terveyskeskeisistä näkökulmista. Koolla on väliä! sai minut ymmärtämään, mikä yhteiskunnassa ihan oikeasti on pielessä ja miksi minunkin kehoni on kokenut sen, mitä on.

Mitkä teokset ovat vaikuttaneet sinuun eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ikävä ihmisten luo

Ainakin näennäisesti kiireinen elämäni pitää minut arki-iltoina ja viikonloppuisin niin väsyneenä, että illanviettoihin osallistuminen vaatii todellisia ponnistuksia. Se ei tarkoita, ettenkö arvostaisi ystäviäni tai rakastaisi heidän seuraansa, mutta yleensä lepääminen vie voiton. Vallitseva poikkeustila on kuitenkin saanut minut syleilemään koko maailmaa, suorastaan janoamaan ystäviäni. Niitäkin, joita en koskaan kuvitellut ikävöiväni.
anna-maksimoff_ennenaamukahviaeivoiTiedättehän, että elämä on aika usein sattumien sarja. Minusta ainakin tuntuu siltä, että ystävyyssuhteitani on määrittänyt nimenomaan sattuma ja se, että ne ovat muodostuneet silloin, kun sitä vähiten olen odottanut. Ne ovat tekeytyneet kuin viini, jalostuneet, kasvaneet, kriiseilleet ja pikkuhiljaa käyneet aikuiseksi ystävyydeksi, kunnioittamiseksi, johon mahtuu virheitä ja lukemattomia ilon hetkiä, joissa tuoksuu aina kuitenkin lopulta nuotio, grillimakkara, tapaspöytä ja talvi-ilta. Koko vuoden kirjo.

En missään nimessä lajittele ystäviäni arvojärjestykseen, mutta tottahan tunnistan eri ystäväporukoita, joita olen kerännyt onnekkaasti mukaani matkan varrella. Se ei todellakaan ole ollut itsestäänselvyys ottaen huomioon taustani koulukiusattuna. Koen, että elämäni jakautuu kolmeen eri toverileiriin – lapsuudenystäviin, lukiossa ja vähän sen jälkeen tavattuihin sekä työkavereihin, jotka todellakin ovat enemmän kuin kollegoita. Minulla on hirvittävä ikävä heitä kaikkia, mikä samaan aikaan saa sydämeni pakahtumaan, mutta itseni vihaiseksi. Täytyykö aina tapahtua jotain äärimmäisen kamalaa, että oppii arvostamaan kaikkea hyvää?

Ajattelen ystäväporukat satamina, joihin minun pieni laivani saa porhaltaa säällä kuin säällä. Kuulostaa aivan valtavan kliseiseltä, ja ennen kaikkea se tuo mieleeni yhden alakoulutaipaleen kamalimmista hetkistä. Laulukokeen. Se tapahtui pörheätukkaisen kanslistin työhuoneen sivukopissa, jossa ystävällinen opettajamme meitä vuorollaan odotti. Valitsin pienestä laivasta kertovan kappaleen koekipaleekseni. En ole varsinainen satakieli, mutten ole koskaan laulanut yhtä huonosti ja yhtä ahdistuneena. En edes lähibaarin karaokessa viisi vuotta sitten. (Jos tunnistat, mistä laivakappaleesta on kyse, kerro. En saa millään mieleeni kuin satunnaisia pätkiä, jotka eivät riitä googlaukseen!)

Tiedän, ettei kaikilla välttämättä ole ystäviä niin sanotuissa eri porukoissa, mutta itse pidän sitä terveenä ja totta kai myös onnenkantamoisena. Elämään saa valtavasi perspektiiviä siitä, että keskustelee eritaustaisten, monenlaisilla aloilla työskentelevien, erihenkisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa. Vaikka joskus myrskyäisi, on merkitystä vain sillä, ketkä istuvat nokassa vielä silloinkin, kun on jälleen tyyntä.

Koronatilanne ei taida helpottaa vielä vuosiin, mutta hallituksen eilen pitämä tiedotustilaisuus on luvannut maltillisesti helpotusta ystävyyssuhteisiin, kunhan muistaa huomioida riskiryhmät tapaamisissa. Käsidesi kainalossa marssin turvavälipiknikeille, ja nautin taatusti enemmän kuin ennen. Me sohvalle jäävät änkyrät näköjään tarvitsemme vähän rankemman muistutuksen siitä, miten kultaisia ystävyyssuhteet ovat. Kun elämä palaa uomiinsa, aion useammin vastata myöntävästi ja lähteä ilman suunnitelmia viettämään aikaa yhdessä, sillä loppujen lopuksi millään muulla ei ole väliä. Ystävät jäävät, vaikka kaikki muu olisi mennyt.

Tässä iässä ystäväporukka saa täytettä myös jälkeläisistä, mutta heistä taidan kirjoittaa myöhemmin.

Pysy kuulolla!

Onko suhtautumisesi ystävyyteen muuttunut poikkeustilan aikana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kiinnostavinta tällä hetkellä

Eivät ainakaan koronauutiset – mitä tulee viihtymiseen ja rentoutumiseen. Uskokaa tai älkää, mutta myös muut asiat kiinnostavat minua niin ahdistava kuin maailman tilanne onkin. Elämässä on paljon hyvää, vaikka ihan joka aamu ei siltä tunnu.
anna_ennenaamukahvia1anna_ennenaamukahvia2anna_ennenaamukahvia3

Lukeminen ja kirjoittaminen

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat parasta pakenemista, vaikka nautittu tai luotu sisältö olisi surullista, sillä ainakin käsissä oleva maailma on silloin hallinnassa. Kun tänään kirjoitin kohtausta, jossa lapsi ilmentää Barbie-leikissä vanhempiensa pahoinpitelyä, ajattelin, että tuotokseni on aika hirveä, mutta vielä kamalampaa olisi olla ulkona katsomassa, miten maailma pysähtyy. Se tekee minut surulliseksi ja ahdistuneeksi.

HS:n Kuukausiliite

Sain lukion päätteeksi stipendin äidinkielestä. Se ei suinkaan ollut rahaa, vaan Helsingin Sanomien vuosikerta, jota en varsinaisesti osannut arvostaa. Suru tuli vasta, kun lehti loppui, vaikka sitä ennen olin jo ehtinyt muuttaa lapsuudenkodistani pois. Lehden ilmestyminen ruuhkautti postilaatikon, mutta helpotti aamuja, kun vanhemmat saivat lukea vuorotellen Hesarin ja Aamulehden eikä kenellekään tullut lehdettömyydestä kiukkua. Ilmaisjaksoni aikana opin arvostamaan HS:n Kuukausiliitettä, jota vihdoin voi ostaa irtonumerona – törkeään hintaan – mutta silloin tällöin maksan siitä ilolla.

Hävikkiruoka

Olen ollut vuosia itsekäs kuluttaja ja saanut suurta nautintoa kaiken uuden hamstraamisesta, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan säästämistä ja käytettyä, vaikken edelleenkään ole kirppisihminen. Hävikkiruokasovellusten makuun olen kuitenkin päässyt. Miksi maksaa turhasta, kun voi hyödyntää hävikkiä? Suosittelen kuitenkin käymään ravintoloissa ihan tavallisin hinnoin, mutta hävikin vähentäminen on bonusta kaikille.

Blogitilastot

Taidan jättää koronavouhotuksen pian taakseni, sillä blogitilastoni ovat suorastaan räjähtäneet, kun pandemia laskeutui Suomen ylle. Vaikka olen saanut kiitosta koronaa käsittelevästä blogitekstistäni, ovat ihmiset innostuneet blogissani ihan muista jutuista. Se kertoo siitä, että muille aiheille todellakin on tilaa, ja niihin uppoutuminen on yksi selviytymiskeinoista.

Olen kiitollinen ja otettu kaikista palautteista, kommenteista ja lukukerroista, sillä teen blogia sydän verellä palavasta halusta.

Kiitollisuus

Lähipiirissämme tapahtui vähän aikaa sitten kuolemantapaus. Lohdutin toista sillä, että loppujen lopuksi jäljelle jää usein vain kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, miten pitkän elämän ihminen on saanut ja kuinka pitkään hänet on saanut elämässä pitää.

Samaan aikaan käynnistynyt, meille vapauteen tottuneille absurdi virustilanne rajoituksineen antaa myös aihetta kiitollisuuteen sitten, kun pahin on ohi. Kiitollinen saa olla myös pandemiaan liittyvistä toimista, vaikka ne tuntuvat epäreiluilta. Kyllä, kaiken hyvän keskellä myös negatiiviset tunteet puskevat esiin.

Ainainen kiitollisuushöpinä tuntuu usein puuduttavalta, mutta kun siihen todella on aihetta, on se juhlan arvoista. Sitten, kun voi juhlia jonkun kanssa.

Mikä sinua kiinnostaa tällä hetkellä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Fine dining – ökyhuvittelua vai ymmärtämättömyyttä?

Illastin fine dining -ravintolassa serkkuni kanssa viime perjantaina. Viiden ruokalajin maistelumenu suisti meidät ähkyyn, ja selkä kipeytyi pönöttämisestä. Olemmeko liian rahvaita ymmärtämään lajin hienouden vai onko fine dining vain yliarvostettua nypläämistä?
DiningKuva ei liity perjantain illalliseemme. En uskaltanut kuvata ravintolassa, mikä kertoo hyvin olettamastani ilmapiiristä.

Kun saimme eteemme keittiön tervehdykseksi kutsutun nokareen, olimme varmoja, että ilta päättyisi grillikopille. Nykyihmisen, kun pitää saada itsensä täyteen, ei todellakaan hinnalla millä hyvänsä, vaan järkevään hintaan. Maistelumenu eteni kuitenkin sellaisiin sfääreihin, ettemme olleet lainkaan varmoja, pystymmekö kävelemään takaisin keskustaan. Jouduimme lepäämään rautatieaseman ravintolassa.

Maistelumenumme maksoi yhdeltä henkilöltä 70 euroa ja 12 senttilitraa viiniä 15 euroa. Minusta summat kuulostavat pyöristyttäviltä. Ravintola oli pieni ja hiljainen, yritimme kuiskia salaisuuksia toisillemme ja lukea huulilta uusimmat kuulumiset. Todellisuudessa olisi pitänyt tyytyä ylistämään rapeaksi kärvennettyä kaalia ja rouskuttamaan sorbettia viettelevää granolaa.

Minusta tuntui, ettei tarjottu ape ole minua varten. En kuulunut ravintolaan. En nukkaisen jakkuni kanssa, en kenkieni kanssa, jotka valuttivat kuraa vaalealle parketille ja jättivät pikkukiviä jälkeensä vessareissullani. WC:n hanaan oli kiinnitetty leveä kaulus. Se sai virtaavan suihkun näyttämään vesiputoukselta. Siitä minäkin maksoin 170 euron laskulla osani.

Se, miksi fine dining tuntuu siltä, että se on tarkoitettu vain tietylle kansanosalle, johtuu siitä, ettei hintoja kerrota avoimesti. Se ei yksinkertaisesti ole tapana, ei kuulu tyyliin. Meille tarjottiin listan kalleimmat viinit eikä muusta ollut puhe. Oikeasti elämä ei ole muutamasta eurosta kiinni, mutta en voi valehdella, etteikö hintapimitys risoisi. Nuukailu ei kuitenkaan kuulu samalle lautaselle suoristettujen vesikrassien ja punaviinissä uivien, yrttitahnan kanssa pelehtivien pihvinokareiden kanssa. Mieleeni tulee erityisen hyvin yksityisellä lääkäriasemalla asiointi, jonka jälkeen käteen lyödään käsittämätön lasku ilman, että kukaan on puhunut rahasta mitään.

Fine diningin suurin ongelma on käsitys siitä, mikä on järkevä hinta-laatusuhde. Mistä ihan oikeasti kannattaa maksaa? Missä vaiheessa yhteiskunta kehittyi siihen pisteeseen, että muutamasta juureskikkareesta voi ja on soveliasta maksaa kolminumeroisia summia? Onko kokemus todella niin uniikki, että se on joka sentin arvoinen? Kuka määrittää kuutioksi kovetetun porkkanasoseen arvokkaammaksi kuin kaksi ihmistä ruokkivan noutoruoan?

Kaikenlaisesta vegehifistelystä huolimatta taidan kuitenkin olla niin tavallinen tallukka, että nautin eniten kympin maksavasta rehellisestä ravintolapurilaisesta, ja jos oikein hulluksi heittäydyn, maistelen ruokia peräti kahdella kympillä. Sen enempää ei yleensä kannata maksaa mistään, minkä tunkee kurkustaan alas.

Niin mehevää linssilajiketta ei tältä planeetalta löydy, että maksaisin sen vienosta tanssista suolaliemen kanssa sata euroa.

Mitä mieltä olet fine diningista? Olisitko valmis maksamaan siitä? Mikä on kohtuullinen hinta illalliselle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vegeruokailu – mistä aloittaa?

Tammikuun vegaanihaaste on jo pitkällä, mutta eivät uudet ruokailutottumukset kuukautta katso. Täyskäännöstä ei tarvitse tehdä, vaan voi aloittaa korvaamalla viikon aterioita uusilla resepteillä valmistetuilla pöperöillä. Vegaaninen ruokavalio on parhaimmillaan edullista ja vähärasvaista maukkauden lisäksi tietysti.
vegeruokailu_salaattiOlen ollut kasvissyöjä yhdeksän vuotta ja siitä viitisen vuotta lähes kokonaan vegaani. Aloitin itse kasvissyönnin siitä lähtökohdasta, että ajattelin, etten koskaan voisi olla kasvissyöjä, kun taas nyt ajattelen, etten voisi enää syödä eläinperäisiä tuotteita.

Muiden valinnat eivät ole minulta pois, ilmasto ja muut seikat ovat sitten toinen asia. Moralisointi ei kuitenkaan ole ruokailuvinkkien idea, vaan hyvällä mielellä helposti syöminen.

Jakamani vinkit eivät ole absoluuttisia totuuksia, vaan tapoja ja tuotteita, jotka minä olen havainnut hyväksi. En myöskään ota kantaa ravitsemukseen.

Vegaanien on kuitenkin hyvä syödä B12-vitamiinia, sillä sitä ei saa kasvikunnan tuotteista.

Vege viittaa yleensä pelkkään kasvissyöntiin, ei välttämättä vegaaniseen ruokaan, vaikka vege- ja vegaani-termejä käytetään monesti iloisesti sekaisin. Otsikossa on käytetty vege-sanaa, sillä se sopii siihen paremmin eivätkä ohjeeni ole tarkkoja. Ravintoloissa kannattaa siis olla tarkkana, jos annoksessa lukee sen olevan vege. VE-merkintä tarkoittaa vegaanista.

vegeruokailu_vihanneksetKasvissyönti ei ole vain kasvisten syömistä.

Alkuaskeleet

Aivan ensimmäiseksi kannattaa korvata maitotuotteet kasviperäisillä valmisteilla. Se on kaikkein helpointa, sillä muutos ei vaadi kuin vastaavien tuotteiden etsimisen. Kaupoissa on lukuisia kasvipohjaisia juomia, kermoja, juustoja ja jogurtteja. Vaikka kasvijuomien kanssa voi hifistellä, käy mikä tahansa juoma pääosin mihin tahansa ruokaan korvaamaan maidon.

  • Minä käytän leivonnassa ja laatikkoruoissa soijamaitoa.
  • Kahviini laitan Lidlin Oattis-kahvijuomaa tai iKaffea, samat juomat sopivat myös puuroihin.
  • Leivontaan ja puuroihin sopii myös mantelijuoma.
  • Kaurajuoma on perusvarma tuote, jota voi lorauttaa mihin tahansa.

Kananmunan korvaaminen on maitotuotteita vaikeampaa, sillä suoraa korviketta kananmunalle ei ole. Leivonnassa kananmunan voi korvata pellavan- tai chiansiemengeelillä joissakin tapauksissa. Varsinaista vegemunaa ei muutamaa valmisseosta lukuun ottamatta ole olemassa, mutta aamupalamunakkaan sijasta voi valmistaa kikhernekkään, joka tehdään kikhernejauhoista, vedestä ja mausteista. Jos kananmunattomuus tuntuu vaikealta, kannattaa munat vaihtaa edes luomuihin, syödä niitä kohtuudella ja suosia lähitiloja.

Vegaanisesti syöminen on juuri niin kallista tai halpaa kuin siitä haluaa tehdä. Mitä enemmän ostaa valmistuotteita, sitä kalliimpaa syöminen on. Vegeproteiinivalmisteiden ja vegejuustojen kilohinta on korkea, vaikka myös edullisia vaihtoehtoja on saatavilla.

Aamupala

Syön aamupalalla smoothieita, leipää ja puuroa vaihdellen.

  • Perussmoothieeni tulee 3 desilitraa vaniljasoijamaitoa, 1 desilitra riisi-herneproteiinia ja noin 100 grammaa jäisiä marjoja
  • Syön täysjyväsiemenpaahtoleipää guacamolella tai hummuksella. Suosikkejani ovat Lidlin valmisguacamole, jossa on 96 prosenttia avokadoa, ja kermaiset hummukset joko maustamattomina tai chilimaustettuina.
  • Tekipä puuron keittämällä aamulla tai yön yli kulhossa tekeyttämällä, voi päälle laittaa pähkinävoita ja marjoja. Keitetyn puuron teen kasvijuomaan ja tuorepuuron vegejogurttiin chiansiementen kera.
  • Kikhernekäs eli kikhernemunakas valmistuu myös nopeasti, mutta sellaisenaan lätty on aika kuiva, joten se vaatii täytteitä.

vegeruokailu_tofuTofun valmistaminen ja maustaminen on helppoa, sillä tofu imee marinadin hyvin. Myös pelkkä paistettu tofu sellaisenaan riittää aterian osaksi.

Proteiini

Edullisia vegeproteiineja ovat linssit, pavut ja soijarouhe. Aasiakaupoissa myös tofu on halpaa. Jos niistä aloittaminen tuntuu hankalalta, täytyy rahapussia raottaa hieman enemmän ja ostaa esimerkiksi nyhtökauraa, Härkistä tai hyvin paljon lihatuotteita muistuttavia soija- tai seitanpohjaisia pihvejä ja pyöryköitä.

Alla on minun henkilökohtaiset vegeproteiinisuosikkini perusruoasta valmistuotteisiin.

  • Käyttövalmiit linssit, kikherneet ja kidneypavut. Kaikkia näitä voi ostaa kuivatuotteina, mutta ne eivät varsinaisesti inspiroi uuteen ruokavalioon pitkän valmistusprosessin vuoksi. Kannattaa ostaa siis käyttövalmiita papuja ja herneitä, vaikka niiden kilohinta hieman kuivatuotteita kovempi onkin.
  • Tofu on edullisinta etnisissä kaupoissa. Tofua ei ole pakko kuivata sen kummemmin, vaikka ohjeissa niin sanotaan. Toki ylimääräinen vesi on hyvä poistaa, mutta se hoituu hetkessä paperilla pyyhkien. Helppo marinadi syntyy soijakastikkeesta ja mausteista. Myös maustamaton ja paistettu tofu on hyvä proteiinilisä lautaselle.
  • Soijarouhe on edullista ja sillä voi korvata lihan missä tahansa ruoassa. Turvota rouhe lämpimässä vedessä ja paista sitten pannulla.
  • Nyhtökaura ja Härkis. Härkäpavusta tehty Härkis sopii aloittelijalle parhaiten, sillä koostumus on helppo ja se muistuttaa paljon jauhelihaa.

vegeruokailu_arkiruokaPerinteiset arkiruoat on helppo versioida vegaanisiksi. Kuvassa näkyy vegaaninen lihapulla-spagettivuoka.

Arkilounaat

Jos ajattelee esimerkiksi perinteisiä suomalaisia laatikkoruokia, voi lihan korvata niistä helposti millä tahansa vegeproteiinivalmisteella. Kätevin on laatikoissa soijarouhe, jota ei tarvitse välttämättä edes paistaa etukäteen.

  • Munamaidon voi korvata soijajuoman ja psylliumkuidun sekoituksella.
  • Maito- tai kermaseoksen laatikkoruoassa voi vaihtaa kokonaan tomaattikastikkeeseen, johon voi lorauttaa mukaan kaurakermaa, jos kaipaa täyteläisyyttä.
  • Salaattilounaaseen kokoaisin marinoitua tofua, bataattia, parsakaalia, pähkinöitä ja hummusta.

Einekset ja puolivalmiit tuotteet

Olen ollut aiemmin aikamoinen einesvihaaja ja vähän turhankin kärkäs pätijä. Nykyään olen rauhoittunut ja nautin kaikenlaisista uusista vegetuotteista.

Näitä minä suosin, kun haluan herkutella tai päästä helpolla:

  • Lidlin NextLevel-pihvit
  • Hälsans Kökin Incredible-burgerpihvit ja soijanugetit
  • Anamman soijapyörykät
  • Poutun Muu-pyörykät
  • Linda McCartneyn burgerpihvit
  • BonSoyan nakit
  • Wheathyn seitannakit
  • VegMe-valmisruokatuoteperhe
  • Fontanan chilihummus
  • Lidlin classic-hummus
  • Lidlin tuoreguacamole

vegeruokailu_parmesaaniKaupoista on jo saatavilla teollisia vegaanijuustovalmisteita peruspitsajuustosta parmesaniin, mutta ne voi valmistaa myös itse. Parmesan valmistuu kotona rouhituista cashewpähkinöistä, ravintohiivasta ja valkosipulista.

vegeruokailu_juustokastikeVegaanisen juustokastikkeen voi tehdä cashewpähkinöistä, sinapista, ravintohiivasta, soseutetusta paprikasta tai perunasta ja mausteista.

Miten käy suosikkiherkkujen?

Jos on huolissaan siitä, että joutuisi luopumaan pitsoista ja purilaisista, voi lopettaa murehtimisen heti. Vielä muutama vuosi sitten vegaanisten tuotteiden saatavuus oli heikko, mutta nykyään lähes mistä tahansa eläinperäisestä ruoasta voi tehdä vegaanisen. Oma kysymyksensä on se, onko siinä järkeä, mutta koska näin sattuu olemaan, kannattaa syömisestä nauttia. Elämä ei ole niin vakavaa, kunhan huolehtii perusterveydestä.

  • Suosikkipitsajuustoni on Violifen For Pizza -kuutio.
  • Porlammin vegejuustot ovat edullisia, mutta eivät sula yhtä hyvin kuin Violifen For Pizza.
  • Kebablihan voi korvata esimerkiksi Vönerillä, joka uskomattoman maukasta vegaanista kebablihaa eli vebabia. Uskoisin, etteivät kaikki huomaa edes eroa.
  • Hampurilaispihveistä paras on ehdottomasti Hälsans Kökin Incredible, myös Lidlin NextLevel on antanut sille kovan vastuksen.
  • Mustapavuista voi tehdä helposti perunajauhon ja kauraleseiden kera aivan oman purilaispihvin, ja mustapavut sopivat myös nachopeltiin, johon voi tietysti tehdä itse cashewpähkinöistä juustokastikkeen tai sitten ripotella päälle valmista vegejuustoraastetta.

vegeruokailu_kebabVegaanisesti syöminen ei tarkoita automaattisesti terveysruokaa.

Ravintolat

Pidän jopa outona sitä, jos ravintolassa ei ole saatavilla vegaanista annosta tai sellaiseksi muokattavaa ruokaa. Kaikista ei vegaaneja tule, mutta jo ylipäätään maidottomuus on niin yleistä, että on vain ravintolan etu, jos se tarjoaa edes yhden vegaanisen vaihtoehdon.

  • Falafelravintolat ovat matalan kynnyksen vegeruokapaikkoja. Annokset eivät välttämättä ole vegaanisia, mutta yleensä ne sellaisina saa pyytämällä.
  • Tampereella Gopal tarjoaa itse punnittavaa vegaanista ruokaa itämaisella vivahteella.
  • Thairavintoloiden tofuruoat ovat yleensä vegaanisia, mutta se kannattaa aina varmistaa, sillä niissä voi olla käytetty esimerkiksi kalakastiketta tai kananmunaa.
  • Naanleipä ei ole vegaanista, ja vain harvoista ravintoloista sitä saa maidottomana.

Iloa uuteen ruokavalioon!

Jaa parhaat vegeruokavinkkisi! Puuttuiko listalta jotakin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Jos olisin miljonääri

Mietin toisinaan, miltä tuntuisi voittaa lotossa tai itse asiassa Eurojackpotissa, sillä lottohan ei välttämättä miljonääriksi tee. Vaikka kuinka olisi tyytyväinen nykyhetkeen, harva välttyy pohtimasta sitä, mitä tekisi, kun voisi tehdä mitä vain.
miljonääriOn eri asia rikastua työnteolla tai sitä muistuttavalla toiminnalla kuin pikavoitolla. Kummastakaan en toistaiseksi tiedä mitään, mutta niiden eron näen selvästi. Ensimmäinen on tietoista toimintaa ja toinen tulee yllättäen ja yleensä pään sekoittaen.

Jotta osaisin varautua jättipottiin, haluaisin tietää, lähtisikö elämä ihan lapasesta. Todennäköisesti ainakin hetkeksi, vaikka kuinka tuntisi olevansa jalat maassa. Saattaisin yöpyä viikkoja hotellissa, vuokrata saunalautan koko kesäksi tai ehkä oman paatin kapteenin kera. En Karibialta, vaan Näsijärveltä. Vai riittäisikö sekään?

Remontoisin kylpyhuoneen niin, että siellä ollessa kuuluisi aina sademetsän ääniä vesiputouksen kohinalla maustettuna. Viimeksi, kun kävin suihkussa, kuului vain yläkerran lapsien rääkyminen ja edellisessä asunnossa naapuriparin kuksiminen. (Lottovoitto tosin olla kuulematta jälkimmäistä nykyään.)

Ostaisin asunnon, jonka vuoraisin akustiikkalevyillä niin, ettei kukaan voisi koskaan valittaa mistään. Ei puheensorinasta, musiikista tai pesukoneen jyrinästä. Meille ei tosin nytkään ole niistä valitettu, joten kaikki on kai aika hyvin.

Palkkaisin personal trainerin ja siivoojan. Nämä voi tehdä huomattavasti pienemmälläkin rahalla ja periaatteessa myös nykyään todellisessa elämässäni, mutta kyse on siitä, mihin mammonansa haluaa sijoittaa. Rehkin mieluummin yksin ja tartun moppiin itse kuin maksan siitä jollekin. Jos rahalla ei olisi enää roolia elämässäni, voisin ostaa enemmän elämää helpottavia palveluita. Olisko arki silloin kuitenkaan enää elämisen arvoista? Vai onko arjen arvo kiinni tavallisissa puuhissa?

Perustaisin viestintätoimiston, jolla ei olisi mitään paineita tuloksen tekemisestä. Täydellistä! Yrittämistä ilman, että yrittää. Tässäpä varmasti syy, miksi täytyy haaveilla lottovoitosta eikä muuten rikastumisesta.

On aina yhtä jaloa nostaa lottovoitosta puhuessa hyväntekeväisyyskortti esiin ajatuksella ”ostaisin vain tarpeellista ja lahjoittaisin loput hyväntekeväisyyteen”. Niinkö todella? Höpöhöpö sanon minä! Hyväntekeväisyyden tekeminen ei ole helppoa tai yksioikoista, mutta on tervettä ja jopa suotavaa, että miettii tapoja auttaa. Minä päätyisin todennäköisesti jonkinlaiseen omaan järjestöön, jotta voisin olla varma mihin tarkoituksiin ja kenelle apuun tarkoitettu raha menee.

Lottovoitossa kyse on ennen kaikkea onnesta. Tekeekö voitto onnelliseksi? Minusta on hevonkukkua sanoa, että ei tekisi tai että onni olisi muissa asioissa. On tietysti selvää, että elämä yksin tai ilman jonkin asteista perusterveyttä olisi kurjaa, mutta sitä tosiasiaa ei kukaan pääse pakoon, etteikö raha helpottaisi elämää ja siten toisi ihan aitoa onnea.  Vastaavasti rahattomuus ei välttämättä tarkoita epäonnea, mutta ainakin järjestelykysymyksiä ja luopumista se vaatii.

Rahan suhteen jokaisen itse päätettäväksi jää, mikä on sopivasti, saipa jättipottia tai ei. Ja kuten on nähty, on käsitys riittävistä varoista todellakin laaja. Jonkun menoihin ei jättivoittokaan riitä, toinen tyytyy siihen, että saa Keno-kupongin sisään.

Mitä sinä tekisit lottovoitolla ihan oikeasti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näistä asioista sain hyvän mielen vuonna 2019

Kerroin jo pari viikkoa sitten, mistä pahoitin mieleni viime vuonna. Sain loistavan kommentin, jossa kummasteltiin sitä, miksi esiin nousee aina mielensäpahoittaminen, kun yhtä tärkeää on mielensähyvittäminen. Tässä tulevatkin aiheet, joista sain hyvän mielen vuonna 2019!
thought-2123970_1920Kuva: Pixabay

Monimuotoista elämää näyttävät some-kanavat

Luin juuri Helsingin Sanomien jutun (2.1.2020) Kaksi äitiä ja kaksoset  -Youtube-kanavapariskunnasta Ellasta ja Susannasta, joiden videoblogia seuraan säännöllisesti. Ihanan aurinkoinen artikkeli tavallisesta perheestä muistutti minua siitä, mikä Youtubessa tai missä tahansa muussa some-kanavassa on niin mahtavaa: elämän monimuotoisuus. En viittaa tällä vain sateenkaariperheisiin, vaan ihan kaikenlaiseen arkeen ja tapaan olla ihminen. Siksi seuraan paljon sisältöjä, jotka eivät millään tavalla linkity omaan elämääni, kuten perheellisiä, aivan eri-ikäisiä ja tyystin toisenlaisissa ammateissa työskenteleviä ihmisiä.

Minusta olisi tervettä, että kaikki kuluttaisivat tosissaan tai edes hetken mielenkiinnosta sellaisia media- ja some-sisältöjä, jotka eivät ole omaa elämää lähellä. Veikkaan, että silloin myös negatiivinen kommentointi vähenisi. Toinen arvaukseni on, että me olemme viimeinen sukupolvi, joka ongelman parissa joutuu painimaan. Vai mahtaakohan ahdasmielisyys poistua koskaan?

Instagram-tarinat

Haluan nostaa toisena vuoden kevyenä ilontuojana esiin Instagramin tarinat, joiden suosio näyttää empiiristen havaintojeni perusteella kasvaneen. Ainakin minun lähipiirissäni monet ovat uskaltautuneet niitä tekemään, ja se on mahtavaa! Vaikka Instagramin tarinasisältöjä eli minivideoita voi silotella siinä missä mitä tahansa muuta sisältöä, ovat ne myös oiva tilaisuus näyttää elämää sellaisena kuin se on. En menisi syyttämään somea ihan kaikista paineista, mitä ihminen voi itselleen haalia, mutta rosoisen elämän näkeminen taitaa kuitenkin olla ihan tervettä ja ulkoisia paineita laskevaa peruskiiltokuvien keskellä. Ainakin sotkuista kotia on helpompi näyttää minivideolla kuin ikuistaa kauniisiin kuviin.

Jääkiekon MM-kulta

Menin julistamaan aika mahtipontisesti, että minua ei torilla nähdä. Ei totisesti nähty, mutta monet muut siellä tavattiin toukokuussa. En vieläkään oikein sulata urheilua kovin yksioikoisena toimintana, vaan yritän edelleen pohtia, mikä sen rooli leipää ja sirkushuveja -yhteiskunnassa on. Olin silti onnellinen pelaajien puolesta MM-kultapelin jälkeen, ja kai voitto teki jollakin tavalla hyvää kansakunnalle. Ehkä huomiseen on taas vähän helpompi uskoa. Kunnes on taas uusi toukokuu. Nimittäin seuraaviin vuosiin on turha odottaa voittoa, sillä sehän ei tule kello kaulassa.

Kauppojen kehittyminen

Voi sitä aikaa, kun R-Kioski oli illan ainoa toivo, viimeinen soturi! Hetki sitten lähi-Ärrämme sulki ovensa viimeistä kertaa, eikä ihme, sillä tienoo on täynnä pieniä marketteja, jotka pitävät liukuovet auki yhteentoista saakka. Jonkun mielestä varmasti perinteet ovat pilalla, kun pikkukioskit käyvät elinkamppailua jättejä vastaan, mutta minun mielestäni nykyaikana on pystyttävä tarjoamaan palvelua mahdollisimman monipuolisesti laajoilla aukioloajoilla. Onkin ollut ilo huomata, että viime aikoina palvelua on saanut entistä kattavammin myös pyhäpäivinä, sillä kaikkien arki ei kalenterin punaisia pallukoita katso.

Aukioloaikojen laajentumisen lisäksi olen iloinnut kaikkien kauppojen valikoimien laajentumisesta, sillä kyllä lähikaupasta pitää voida ostaa muutakin kuin makkaraa ja maitoa. Samaan aikaan toivon kuitenkin, että erikoisliikkeet säilyvät, mutta veikkaan, että kaikkea ei voi saada – täyden palvelun lähikauppoja, edullisia marketteja ja suloisia pikkuliikkeitä.

Tasa-arvoinen eduskunta

Oikeastaan on vähän typerää edes ottaa eduskunnan sukupuolijakaumaa esiin, sillä lähtökotaisesti sukupuolella ei pitäisi olla merkitystä. Vuonna 2019 aloittaneesta eduskunnasta 47 prosenttia on kuitenkin naisia, mikä on enemmän kuin koskaan aiemmin. Vaikka toivon, ettei sukupuoli liittyisi mitenkään päätöksentekoon missään suhteessa, kertoo naisedustajien määrän kasvaminen mielestäni yhteiskunnan tasa-arvoistumisesta ja yhtäläisten mahdollisuuksien tunnustamisesta, sillä voimme vain muistella ja arvailla, millainen oli se Suomi, jonka eduskunnasta naisia oli 5,5 prosenttia.

Ilmastonmuutostietoisuuden kasvu

Vuoden 2019 koostetta on mahdotonta tehdä ilman, että nostaa esiin ilmastonmuutoksen. Uskon, että aiheesta on sanottu jo niin paljon, etten tiedonjyvästeni kanssa halua alkaa huikennella, mutta on pakko todeta, että vaikka asiat muuttuvat hitaasti, on ollut ilo huomata, miten ilmastonmuutostietoisuuden kasvu on vaikuttanut moniin jo arkitasolla. Kierrättäminen ja ekologinen liikkuminen kasvattavat toivottavasti suosiotaan entisestään, mutta jo se, että ottaa asioista selvää, kiinnostuu ja haluaa ymmärtää, on askel parempaan. Suuret päätökset tehdään niin kaukaisella tasolla, että siinä ei yhdellä biopussilla ole hirveästi sanottavaa, mutta silti on aina parempi tehdä ekologinen valinta kuin jättää tekemättä.

Saatamme tässäkin asiassa olla viimeinen sukupolvi, joka joutuu edes opiskelemaan ekologista elämää. Ei mene kauaa, kun se on jo lapsuudesta tuttua arkea joillekin. Ennen kaikkea siksi, ettei ole muuta vaihtoehtoa.

Tätä juttua kirjoittaessani huomasin hyvin, kuinka vaikeaa mielensähyvittämisestä on kirjoittaa. Oli nimittäin melkoinen työ keksiä asioita, jotka aidosti ilahduttivat!

Mikä sinua ilahdutti viime vuonna? Jos ilonaiheeni herättivät ajatuksia, kommentoi juttua alla.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Alkoholi somessa – kippis, kulaus ja kuulutus kaikille

Uusivuosi on kuohuviinikuvien kulta-aikaa. Täytyykö niiden julkaisemista harkita? Onko sillä ylipäätään väliä, millä tavoin alkoholinkäyttöään sosiaalisessa mediassa esittelee?
kuohuviini_uusivuosiOn täysin mahdollista, että kukkahattu kiristää päätäni tämän jutun aiheen suhteen aivan liikaa, ja joku varmasti on sitä mieltä, että ongelma on yksin minun, kun edes mietin alkoholinkäytön näkymistä somessa. Itse asiassa mietin sitä vain itseni kannalta, en siten, että arvailisin sitä, kuinka usein muut juovat.

Alkoholin näkyminen somessa on mielestäni normaalia, mutta myös turhan ylikorostettua. Selitys on toki looginen, sillä yleensä someen jaetaan palasia elämän piristävistä hetkistä ja iloisista juhlista, ja vaikka jokainen tietää, että todellinen elämän ilo löytyy aivan muualta kuin alkoholista, on se usein osa visuaalista esitystä. Sitä vain sattuu olemaan yleensä tarjolla juhlissa tai illanvietoissa. Ei toki kaikilla, mutta monella. Siksi alkoholin näkymisestä niin sanotun ongelman tekeminen on turhaa, mutta samaan aikaan tervettä ja aiheellista. Minkälaisen viestin alkoholikuva välittää jakajastaan?

Pidän alkoholin näkymistä somessa yleisesti terveenä, koska yleensä jonkin asian totaalinen piilottaminen kertoo nimenomaan ongelmasta. En siis missään nimessä väitä, että jos alkoholin näkymistä omassa somessaan piilottelee, kärsii jonkinlaisesta ongelmasta. Itse pidän alkoholikuvien julkaisua käytön normalisointina ja turhien mörköjen poistamisena, mutta on tapauskohtaista, tuleeko viestineeksi myös ongelmakäytön normalisoinnista.

Alkoholi ei koskaan ole terveystuote, joten olisi varmasti parempi, ettei sitä käyttäisi lainkaan eikä se silloin näkyisi somessakaan. Koska tilanne on se, että monet sitä nauttivat, näkyy se somessa ja siksi suhdetta siihen sekä henkilökohtaisesti että julkisesti on hyvä pohtia. Kannattaa myös miettiä, mitä tulee viestineeksi, jos elämä on jatkuvaa kilistelyä ja kekkeröintiä, vaikkei se edes olisi totta.

Miten sitten itse ratkaisen alkoholin ja some-näkyvyyden suhteen? En pahemmin mieti, mitä muut ajattelevat minusta, mutten myöskään halua antaa vääriä viestejä. Minulla on puhelimessani tallessa paljon kuvia juhlista ja kuohuviinin kilistämisestä, sillä itse asiassa minusta kuohuviinilasit ovat visuaalisesti kauniita. Mietin kuitenkin – joskus myös turhan paljon – sitä, milloin kuvan julkaisen. En halua tehdä sitä esimerkiksi tiistaina, ettei joku, yleensä työnantaja tai yhteistyökumppani, luule minun dokailevan keskellä viikkoa. Totuus todennäköisesti on kuitenkin se, että kukaan ei edes kiinnitä kuviin huomiota, mutta henkilökohtaisesti minulla on parempi olo, kun mietin omaa some-läsnäoloani ja -imagoani.

Painajaiseni olisi herätä aamulla ja nähdä kammottavia humalanhuuruisia tarinoita ja kuvia omalla tililläni. Nyt en puhu mistään juhlakuvista, vaan meluisista ja mongertavista päivityksistä, joiden katsojamäärät saisivat minut pyörtymään. Kaduttavat päivitykset eivät ole mikään ikäsidonnainen juttu, vaan sellaisia näkee ihan kaikenlaisilta eri elämäntilanteissa olevilta ihmisiltä.

Vaikken halua olla kammottavassa tuiskeessa, olen tullut siihen tulokseen, että kun korkki napsahtaa, sujahtaa puhelin laukunpohjalle tai ainakin some-sovellukset pysyvät kiinni. Se on ensimmäinen ja erityisen kannattava askel some-alkoholietiketissä.

Mitä mieltä olet alkoholinkäytön näkymisestä somessa? Onko alkoholikuvien julkaisu käytön normalisointia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näistä aiheista pahoitin mieleni vuonna 2019

Ideointi ei ole vaikeaa, mutta ihan jokaisesta mielensäpahoittamistilanteesta ei saa kokonaista juttua aikaiseksi. Vuoden aikana ehtiikin kertyä melkoinen määrä aiheita, jotka ärsyttävät, mutta eivät sentään eheän tekstin verran. Lue, ärsyynnyitkö vuonna 2019 samoista aiheista kuin minä!
ennenaamukahviaeivoi_annaPääministerin myyjätaustalle irvaileminen. On huolestuttavaa, jos sitä, että pääministeri Sanna Marin on ollut töissä Sokoksella, pidetään yleisesti erikoisena. Minusta kassatyötä kummallisempaa olisi se, ettei olisi tehnyt politiikan ulkopuolisia töitä lainkaan. En myöskään pidä siitä, että keskusteluissa puhutaan asiakaspalvelutyöstä hanttihommana, sillä monimuotoisten työtehtävien halveksunta yhteiskunnassa ei ole tervettä, vaan tietynlaisen hierarkian ja luokkien rakentamista.

Ehdottomuus keskusteluissa. Minusta on turha ottaa osaa keskusteluun, jos ei voi perustella kantaansa muuten kuin jankuttamalla. Aina on nimittäin mahdollista olla myös hiljaa. Se, ettei ole valmis perustelemaan mielipiteitään, ei ole jonkin asian takana seisomista, vaan argumenttien heikkoutta.

Seksistiset nettikommentit. On hyvin huolestuttavaa, että nettijutut keräävät julkiseen kommenttikenttäänsä luonnossa maksamiseen ja ulkonäön arvostelemiseen liittyviä kommentteja – ja nämäkin mainitut aiheet ovat vain murto-osa alentavien kommenttien pääsanomista. Kaikista järjettomimpänä ja samaan aikaan surkuhupaisana pidän sitä, että useat tekevät sen omilla kasvoillaan. Se ei ole suoraselkäistä, vaan kertoo siitä, ettei kaikki taida olla ihan kunnossa.

Iskelmän Aamuklubin Sukupuolten taistelu -radiovisailu. Olen kuullut monesti olevani tylsä paasaaja ja ’inhottava femakko’ puhuessani sukupuoliin liittyvistä rakenteista ja vallankäytöstä. Siksi, etten jaksa tapella aiheesta, olen jättänyt sen sivuun blogista. Nyt, kun työpaikalla on soinut Iskelmä aamusta alkaen, en enää voi olla hiljaa, sillä olen järkyttynyt syvästi kanavan aamushow’hun kuuluvasta Sukupuolten taistelu -tietokilpailusta.

Aina on mahdollista painaa asioita villasella, mutta joskus niihin on myös puututtava. Vaikka joku olisi niin sanottu hauska vitsi, on sen toistaminen myös aina jonkin rakenteen ylläpitämistä. Iskelmä kuvailee Sukupuolten taistelua kisaksi, jossa ”miehet ovat miehiä ja naiset naisia”. Arkiaamuisin käytävässä kilpailussa esitetään aina kolme kysymystä, jotka ”liittyvät vastakkaista sukupuolta koskeviin aihealueisiin”.

Sukupuolten taistelu ei ole hauska kilpailu, vaan visa, joka valitettavasti viittaa siihen, ettei kanavalla tunneta sukupuolten monimuotoisuutta tai sukupuoleen perustuvan vallan toisintavia rakenteita.

Some-tykkäämisten ja -kommenttien vaikutus. En haluaisi myöntää tätä, mutta joudun toteamaan, että tykkäämiset, kommentit ja lukijamäärät vaikuttavat minuun. Kun lukijoita lähtee tai kommenttikenttä pysyy kuolleena, en voi välttyä miettimästä syytä. Se kuuluu kai ihmisyyteen ja siihen, että loppujen lopuksi kaikki haluavat hyväksyntää, vaikka kuinka seisoisi kirjoitustensa takana

Yhteisiin asioihin osallistumattomuus ja se, ettei ole valmis antamaan omistaan. Meiltä on varastettu pesutuvasta ohjelman pyörimisen aikana jo muutaman kerran pesuainepurkki. Se on aika erikoista talossa, jossa oletettavasti jokaisella pitäisi olla mahdollisuus hankkia oma pesuainepaketti. En toki muiden taloudesta tiedä, mutta oletan näin. Kaiken huippu on ollut se, että kerran pesuainetta ei varastettu, vaan sen loput lantrattiin, jolloin jäljelle jäi tehotonta litkua.

Meitä muutaman putelin vohkiminen ei kaada, mutta se tekee surulliseksi. Se kertoo yhteisöstä, jossa kaikki kyllä kelpaa, mutta mitään ei voi antaa. Me olemme luovuttaneet yhteiskäyttöön tuotteita, kuten tuoneet yleisten tilojen vessaan paperia, ja selvittäneet jumiin jääneen pesukoneen vyyhtiä. Vaikka jotakin ei omistaisi, ei tarkoita sitä, ettei siitä voisi pitää huolta. Kaikelle ei myöskään tarvitse aina saada vastinetta.

Palkan saaminen teksteistä, jotka ovat kieliopiltaan ala-arvoisia. Aivan varmasti minunkin jutuissani on virheitä, ja toisinaan rikon kieliopin rakenteita tarkoituksella. Kirjoitusvirheet, kuten lyöntivirheet tai pilkuttamattomuus, eivät kuitenkaan ole teho- tai ilmaisukeino, vaan ne kertovat ainoastaan siitä, että lisäoppi on tarpeen. Jos kirjoittaa ammatikseen rahapalkkaa vastaan missä tahansa työssä mitä tahansa tekstejä, on mielestäni pystyttävä virheettömään kieleen, jossa perusrakenteiden lisäksi on saavutettu edistynyt taso.

Raha ratkaisee aina lopulta kaiken, mutta silti sitä ei olla valmiita antamaan. Yllätys! En elä kuplassa, jossa rahalla ei olisi roolia tai jossa kuvittelisin, että vaihdantatalous riittää pitämään pyörät pyörimässä. Raha ratkaisee kaiken, eikä sitä pääse kukaan pakoon. Omassa elämässä se tuntuu pahalta silloin, kun syntyy ristiriita, jossa työntekijälle ei olla valmiita maksamaan tietyntasoista palkkaa tai lainkaan sitä, mutta työtehtävän vaatimustaso on viritetty äärimmilleen. Tämä ei ole kauhukuva, vaan arkipäivää työnhakupalstoilla.

Suostumalla riistotyöhön tekee hallaa yleiselle palkkatasolle, mutta samaan aikaan on tiedostettava, ettei ongelmaa voi kuitata yhdellä virkkeellä. Aina työstä ei nimittäin ole mahdollista kieltäytyä.

Mistä sinä pahoitit mielesi kuluneena vuonna? Kerro halutessasi myös oma mielipiteesi esiin nostamistani aiheista.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa