Kuka muistaa koulukuvat ja kontaktimuovin?

*Sisältää mainoslinkkejä

Kaksikymmentä vuotta sitten käynnissä oleva viikonloppu olisi saanut minut hyppimään innosta ja odottamaan maanantaita: koulun alkamista, uuden oppimisen iloa ja syksyntuoksuista arkea. Minun koulutaipaleeni oli helpoin mitä kuvitella saattaa, vaikka kiusaaminen siihen oman mausteensa toikin. Ne muistot ovat kuitenkin  lopulta onneksi vain kaikuja taustalla. Koulussa oli niin paljon hyvää, ja minä todellakin rakastin koulunkäyntiä. Nykyään tyydyn vain muistelemaan.
koulumuistoja_koulukuvat_ennenaamukahviaeivoiVaikka some-aikakausi pitää huolen siitä, että ihmiset kuvaavat enemmän kuin koskaan, harvemmin enää istutaan vuosittain kuvattavaksi kankean näköisenä studioksi muutetun jumppasalin perälle. Kukapa sinne aikuisena koulumaailman ulkopuolelta päätyisikään! Selasin pitkästä aikaa vanhoja luokkakuviani, jotka toin vanhemmiltani omaan kotiini. Ne ovat ihania muistoja, ja olen tyytyväinen, että äiti jaksoi kerätä ja kirjoittaa varhaisiltakin vuosilta kaikki yksityiskohdat ylös nimien ja lisätietojen kera.

Toinen asia, josta peruskoulun jälkeen olen täysin vieraantunut, on oppikirjojen päällystäminen kontaktimuovilla. Se oli jokasyksyinen ja -keväinen piina, jossa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin onnistua, sillä yhtäkään ilmakuplaa ei saanut jäädä muovin ja kirjan väliin. Jälkikäteen ajattelen, miten mahtavaa on se, että lapsille tarjotaan oppikirjat maksutta peruskoulussa. Toisella asteella näin ei ole, ja se on väistämättä taloudellinen haaste monelle. *Adlibriksellä saa muuten 16. elokuuta saakka 20 prosentin alennuksen oppikirjoista koodilla HEI2020.

Huonoin koenumeroni oli 8+, ja itkin sen vuoksi ihan valtavasti. Kyseessä oli muistaakseni geometrian koe. Paras numeroni oli 10½.

Huikeista numeroista huolimatta vanhempani eivät koskaan vaatineet minulta ihmetekoja, minkä ymmärtäminen näin jälkikäteen on aivan ihanaa. Minä riitin sellaisena kuin olin, mutta halusin itse menestyä koulussa. Mikään numero ei olisi ollut katastrofi, vaan päin vastoin olisi ollut tervettä vetää kunnon mahalasku.

Olin koulussa, joka oli avattu pari vuotta ennen minun ikäisteni seiskojen aloittamista. Opettajat olivat yllättävän nuoria – todennäköisesti juuri edellä mainitusta syystä. Ilmapiiri oli innostava, jos oppilas siitä sellaisen halusi tehdä. Useimmat eivät.

Joskus opettajat nauroivat aivan katketakseen luokkamme jutuille. Ne tuntuivat erityisiltä hetkiltä. Oli tervettä nähdä, että auktoriteettiä pitelevä opettaja lahosi penkilleen nauramaan tahallaan väännetylle, hassulle lausumiselle tai muulle vitsille.

Sain yhteensä 11 stipendiä kouluaikana. Ne olivat minulle hirvittävän tärkeitä merkkipaaluja, vaikka tiesin, että elämässä on paljon muutakin. Ylioppilasjuhlia edeltävänä yönä en saanut unta, kun mietin, kuinka monta stipendiä saan. Ai, että tämä naurattaa jälkikäteen!

Lukio muutti elämäni kaikella tavalla. Sain ihan uskomattoman paljon ystäviä, joista suurin osa on edelleen rakkaita ja hyvin läheisiä minulle. En olisi voinut tehdä parempaa päätöstä hakea siihen lukioon, johon pääsin ja jätin taakseni pienen kunnan kiusaamiskauhut. Ilman muutosta en koskaan olisi päässyt eteenpäin elämässäni, uskaltanut toteuttaa itseäni ja kokea tervettä, railakasta ja rakastavaa nuoruutta. Ystäväni eivät ole enää niitä ’uusia’, vaan niitä, joka ovat näin kolmikymppisten kynnyksellä olleet elämässäni jo todella kauan.

Ajattelin aina, että opintopolkuni on selvä, vaikka lopulta oikeastaan mikään ei toteutunut niin kuin olin ajatellut. Mitä tosin voi odottaa, jos lyö suunnitelmansa lukkoon noin 7-vuotiaana! Minun taival johti lopulta yliopistoon, eikä siihen mennyt edes kovin kauaa.

Tuntui kuin olisin vain hetki sitten roikkunut Suoraman koulun uudessa kiipeilytelineessä. Se rahoitettiin keksimyyjäisillä.

*Koodilla HEI2020 saa Adlibriksen oppikirjoista 20 prosentin alennuksen 16.8.2020 saakka.

Aiempia koulumuistojani voi lukea täältä.

Perusopetus alkaa Pirkanmaalla 11. elokuuta. Antoisaa opintosyksyä kaikille!

Muistatko luokkakuvat? Taltioitko niitä kansioihin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Miten selätin esiintymisjännityksen?

En pysynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että kaikesta oli tehtävä loppu. Sen, millainen olin ja millaiseksi olin tahtomattani tullut, oli muututtava. Päätin, etten enää koskaan aikoisi täristä luokan edessä, en menettää yöunia esitelmän takia tai antaa ilkkujien lannistaa minua. Voitin esiintymisjännitykseni siksi, että oli pakko ja sen vuoksi, etten enää jaksanut. En jaksanut enää pelätä. Tie ei kuitenkaan ollut helppo tai niin yksioikoinen kuin ymmärtää saattaa.
anna_ennenaamukahviaeivoiMuistan niin hyvin Ranya ElRamlyn Auringon asema -teoksen. Sen lukeminen ja aiheesta esitelmöiminen oli yhdeksännen luokan ’grande finale’, viimeinen koitos. Istuin koulun vessassa ihan oikeilla asioilla, kuten aina ennen kokeita ja esityksiä. Auringon asema kutkutti minua ja nautin suuresti sen analysoimisesta. Kuvittelin mielessäni, miten pidän mahtipontisen esitelmän kirjasta elehtien ja teräviä huomioita heitellen.

No, lopputulos oli toinen.

Esiintyminen meni penkin alle. Vaikka täriseminen ja äänen hukkuminen ei automaattisesti tarkoita huonoa esitelmää, on mahdotonta ainakaan kouluarvosana-asteikolla onnistua, jos tilanteen kiusallisuus on käsin kosketeltavaa. Kyseinen esitelmä oli peruskoulutaipaleeni viimeinen. Ja myös viimeinen, jolle päätin uhrata uneni ja päiväni.

Suurin syy pelkooni oli huono ryhmähenki luokassa suoranaisen kiusaamisen lisäksi. Esitelmän aikana näin, miten katseet liikkuivat minussa, miten ihmiset nauroivat, supisivat ja odottivat epäonnistumistani. Oikeastihan en mokannut sen enempää kuin kukaan mukaan, sillä yhtä paniikissa olivat aina kaikki yläkouluikäiset joutuessaan yksin luokan eteen. Koviksesta oli yleensä vain rippeet jäljellä, kun piti esiintyä liitutaulun liepeillä ilman tukijoukkoja.

Päätin hakea lukioon toiselle paikkakunnalle – ennen kaikkea omien kiinnostuksenkohteideni vuoksi, mutta myös ihmisten. Ei elämää kuulu elää peläten!

Ensimmäisenä rastitin etukäteen laadittavaan lukujärjestykseen ilmaisutaidon kurssin. Se oli ihan oikeasti siihen aikaan hulluinta, mitä olin tehnyt. Ensimmäiset tunnit olivat painajaismaisia täynnä läheisyyttä ja itsensä ylittämistä, mutta kurssi teki tehtävänsä. Minulla ei ollut sen jälkeen enää mitään syytä pelätä. Harva voittaa pitkään vaivanneen jännityksen kuin itsestään, mutta minua auttoi kurssin lisäksi yhteisön vaihtaminen, ja siksi uskonkin, että usein suurin syy jännittämiseen on turvattomaksi koettu harjoitusympäristö ja suoranainen kiusanteko. Jos jokainen voisi esiintyä kuin puhuisi ystävilleen, ei ongelmia olisi.

Aloin hoitaa menneisyyden esiintymismörköjäni haalimalla juontokeikkoja. Juonsin ainakin vanhojen tanssit ja satunnaisia tapahtumia lukiossa. Oli huojentavaa ja palkitsevaa nähdä, että satojen ihmisten edessä seisominen ei tuntunutkaan miltään. Ihmisistä todella tulee vain yhtä suurta massaa, kun heidän eteensä joutuu. Enemmän olen pelännyt pientä ryhmää kuin satapäistä salia. Juontaessa on hyvä pitää mielessä, että harva ihan oikeasti pystyy siihen, joten jo se, että on lupautunut pestiin ja hoitaa sen kunnialla, on valtava voitto.

Lukion jälkeen aloitin työt radiossa. Toimittajan työt olivat ja ovat olleet alun jälkeenkin parasta lääkettä esiintymisjännityksen loitolla pitämiseksi. Joskus on uuvuttavaa jaksaa esiintyä, tehdä vaikutus ja ansaita luottamus päivästä toiseen, mutta toisaalta silloin suuretkaan koitokset eivät tunnu miltään.

Mitä enemmän aikaa kuuluu hetkistä, jolloin olen joutunut ylittämään itseni, sitä pahemmaksi jännitys käy. Enää se ei kuitenkaan lannista minua, vaan uskallan luottaa siihen, että selviän ja löydän yleisön kanssa oikean taajuuden. Koska en tee stand up -keikkoja tai yleiseen höpöttämiseen perustuvia toimeksiantoja, on helppo myös luottaa siihen, että asia kantaa. Ja yleensä yleisö on vieläpä innostuneempi aiheesta kuin puhuja itse!

Tänä kesänä juonnan pitkästä aikaa ystäväni häät ja pidän siellä puheen. Tilanne tuntuu jännittävältä, mutta olen yrittänyt purkaa sitä harjoittelemalla siitäkin huolimatta, että tunne on tärkein, ei salonkikelpoisuus.

Kun eniten pelkäsin esiintymistä, monet antoivat vinkiksi sen, että pitäisi kuvitella yleisö alasti. Se on mielestäni vähän huvittavaa ja vanhanaikaista. Ei kai alastomuus enää ole tabu ja toisekseen muiden ihmisten alastomuuden näkeminen ei saa minua erityisen rentoutuneeksi. Ihminen on toki hyvin paljas kaikin tavoin ollessaan alasti, mutta ilkeitä sanoja nakuna olo ei pysäytä. Ennen kaikkea pitäisi muistaa, että parasta olisi se, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä mielikuvaharjoitteita selvitäkseen pienestä puhetuokiosta. Turvallisuus ei nimittäin rakennu siitä, että osaa katsoa yleisöä oikealla tavalla, vaan siitä, miten yleisö osaa käyttäytyä.

Huonoista lähtökohdista huolimatta kukistin esiintymisjännityksen hämmentävän helposti. Jännitys ei aina vaadi rankkaa taustaa tai varsinkaan lähde lyhyellä kurssilla ja mielentilan muuttamisella. Joskus se vaatii vuosien työn, mutta on ihan mahtavaa, jos ilkkujat ja päänsisäiset parjaajat voi jättää taakse yksinkertaisin keinoin. Enempää he eivät nimittäin ansaitse!

On myös hyvä muistaa, ettei kaikki ole kaikkia varten. Esiintymisestä ei tarvitse pitää, mutta sitä voi oppia sietämään. Jos oikeasti uskaltaa vapautua, voi esiintymisestä alkaa jopa nauttia!

Kärsitkö tai oletko kärsinyt esiintymisjännityksestä? Miten sen voi voittaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yliopistosta ammattikoulutukseen

Arvostan kaikkein eniten yliopistokoulutusta, ja pidän sitä koulutuksen huippuna – lakipisteenä, johon kannattaa pyrkiä. Saavutettuani sen olen joutunut huomaamaan, ettei koulutuksen hyötyä voi täysin arvottaa tutkintoasteen perusteella. Mitä kummaa olen puuhannut syksyn Ahlmanin ammatti- ja aikuisopistossa?
DSC_0214.JPGIhan tosissani kuvittelin, että kun valmistun yliopistosta, taivaat aukeavat ja urani lähtee kovempaan nousukiitoon kuin Armstrongin miehittämä kuumoduuli. No ei lähtenyt. Postiluukusta kolahti todistus ja juhlien sotkut siivottiin seuraavana päivänä pois. Lahjaliljatkin kuolivat viikossa.

Jäin silti onnellisesti makoilemaan yliopistotutkintokuplaani. Oikein köllöttelin siellä ja mehustelin mainiota tutkintoani, josta olin haaveillut yläkoulusta lähtien. Valmistumisesta on nyt kaksi vuotta,  ja tänä syksynä olen joutunut kohtaamaan sen, etten selviä eteenpäin ilman apua. Se, että olen yhteiskuntatieteiden maisteri, ei tarkoita sitä, etten tarvitsisi lisäkoulutusta tai että tietäisin alastani kaiken. Päinvastoin. Opintoni olivat hyvin teoreettiset, ja käytännön puoli, josta usein yliopistossa opiskeleville naljaillaan, jäi puolitiehen.

Yksinäisen kokouspainajainen

Markkinointi- ja viestintäalalle on vaikea työllistyä. Puhumattakaan siitä, jos yrittää alalle ilman siihen täysin sopivaa tutkintoa, vaikka tietäisi, että omat taidot ja oppimiskyky riittävät. Facebook tarjosi minulle kesällä Tampereella sijaitsevan Ahlmanin aikuis- ja ammattiopiston matkailupalveluiden markkinointiviestinnän osatutkintoa. Osatutkinnot ovat lyhyitä, tiettyyn aiheeseen keskittyviä koulutuksia, jotka valtio rahoittaa, kun opiskelija sitoutuu suorittamaan sen.

Yliopistotaustani näkyy väistämättä opinnoissa, sillä huomaan tottuneeni tietynlaiseen opiskelutapaan: yksinäiseen, luentomuotoiseen puurtamiseen, jossa asiat suoritetaan sitten joskus. Tässäpä osatutkinnossa asioita ei voi suorittaa joskus myöhemmin, vaan ne on tehtävä heti. Yksinäisyydestäkin on turha haaveilla, sillä opinnot ovat ikään kuin pitkiä kokouksia, joihin on osallistuttava niin fyysisesti kuin henkisesti. Samalla täytyy myös suorittaa sovitut markkinointiviestinnän toimenpiteet harjoitusyritykselle, mikä tuo lisää paineita, mutta myös arvokasta kokemusta. Sitä, mitä lähdin hakemaan.

Asiantuntijuuden ainekset

Ammatillisessa ympäristössä suoritettujen opintojen aikana olen oppinut niitä asioita, joita en ennen koulutusta osannut tai joista en tiennyt tarpeeksi. Olen myös nähnyt heikot kohtani ja hahmottanut syitä, miksi en ole saanut kutakin hakemaani työpaikkaa. En yksinkertaisesti ole tiennyt tarpeeksi, minkä vuoksi asiantuntevan kuvan antaminen on ollut mahdotonta.

Opintojen aikana on täytynyt päästää irti myös yliopisto-opintojen kiistattomasta ihannoinnista. En voi väittää, etteikö tietynlainen epätieteellisyys häiritsisi minua, sillä haluaisin, että jokaisen opitun asian taustalla olisi sen selittävä teoria. Niin ei kuitenkaan ole, ja siihen on tyytyminen. Täytyy siis ikään kuin opiskella kädet savessa ilman, että tietää, mistä savi tulee. Toisaalta tiedänhän minä sen jo, joten kai osatutkinnon anti minulle on nimenomaan se, että saan vihdoin mahdollisuuden myllätä maata ihan tositoimissa.

Vaikka kuvittelin, että teen ennemmin väitöskirjan kuin astun jalallani ammattiopistoon, on pakko myöntää, että tällainen ajattelutavan ravistelu ja opiskelun arvostamisen tarkastelu tekevät hyvää. Se, että Suomessa on erinomaiset mahdollisuudet kouluttautua maksutta lähes mihin tahansa, on niin upea juttu, ettei siinä kannata nyrpistellä nenäänsä kaikelle tarjolla olevalle opille, olipa tutkintoaste mikä tahansa.

Mitä tutkintoa arvostat eniten? Entä minkälaista uraa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Brot und Wasser! Kielitaitoiseksi puhelinta räpläämällä

Heitin luutuneet käsitykset kielten opiskelusta roskakoriin, ja aloin opiskella saksaa sovelluksella. Voiko vieraan kielen todella omaksua yksin puhelinta näpelöimällä?duolingoKerroin aiemmin ristiriitaisesta suhtautumisestani kielitaitooni. Osaan kahta vierasta kieltä erinomaisesti, ja kielten oppiminen on aina ollut helppoa minulle. Siitä huolimatta osaan vain kahta kieltä, mikä ei Suomen kielitaitomittakaavassa ole kummoinen suoritus. Kielitaidottomuus – jos siitä edes voi kohdallani puhua – on oikeastaan vaivannut minua pitkään, vaikka en varsinaisesti tarvitsisi kipeästi lisätaitoa. En tähtää Keski-Eurooppaan tai idän markkinoille, ja leipäni saanen tulevaisuudessakin suomen kielestä, joka on rakkauteni ja erityistaitoni. Koen kuitenkin, ettei suppea kielitaito ole sopinut siihen, millaiseksi koen itseni.

On älytöntä, etten ole opiskellut muita vieraita kieliä, sillä minä aidosti pidän oppimisesta, innostun kieliopista ja kielen oivaltamisesta, sellaisesta lukon murtamisesta. Kuulin työkaveriltani DuoLingo-sovelluksesta, jolla hän opetteli ranskan alkeita. Ai, että on sellainen mahtava sovellus, jossa voi opiskella kymmeniä kieliä vaikka sängyssä makaamalla! En minä vihaa teknologiaa missään nimessä, mutta jostakin syystä olin kuvitellut, että ainoa avain uuteen kieleen löytyisi kansanopistosta tai joltakin vakavalta nettikurssilta. Paperisiin itseopiskelumateriaaleihin en uskonut ollenkaan. Iästäni huolimatta uskon enemmän karttakepin voimaan kuin kosketusnäyttöön.

Opiskelun tehokkuus kielisovelluksessa piilee toistamisessa, mutta toisaalta DuoLingossa on myös erittäin monipuolisia tehtäviä: monivalintoja, kääntämistä kummallekin kielelle, vieraan kielen kirjoittamista korvakuulolta ja puheharjoituksia. Kieliopinnot on jaettu tasoihin ja teemoihin, ja etenemään pääsee, kun on suorittanut tarpeeksi tehtäväkokonaisuuksia. Ideahan on siis vähän sama kuin koulussa, mutta siirtyminen eteenpäin tapahtuu oman opiskelutahdin mukaan, ei ikätason.

Saksan kielen valinta uudeksi harjoittelukieleksi oli oikeastaan itsestäänselvää, sillä ruotsin kielen taidon vuoksi saksan omaksuminen on helppoa, ja sen lisäksi olen myös koukussa onnistumiseen ja haluan edetä vauhdikkaasti, joten itsetuntoani hivelläkseni valitsin saksan, koska uskoin sen tarjoavan päivittäisiä onnistumisia. Sellaisia pieniä voittoja, joilla ei oikeastaan ole mitään väliä, vaikka ne lämmittävät mieltä. Välillä opiskelu tuntuu jopa valheelliselta, sillä saksan oppiminen on ollut niin helppoa, että virheellisiä vastauksia on kertynyt mitätön määrä, ja yksinkertaisten lauseiden ymmärtäminen ja muodostaminen on ollut vaivatonta. Ehkä englannin ja ruotsin kielen osaaminen on antanut niin hyvän tuen, ettei saksan haltuun ottaminen olisi tämän vaikeampaa perinteisellä koulunpenkilläkään tai sitten voin kiittää vain hyvää päättelykykyäni. Ja tuuria.

Peruskoulussa ja lukiossa kielten opiskelu oli palkitsevaa, mutta koin valtavia paineita onnistua. Minun oli pakko oppia kaikki kerrasta ja saada kokeista kympit. Pelkäsin virheiden tekemistä kaikessa, mutta erityisen raastavaa oli, jos unohti sanoja tai käytti virheellisiä lauserakenteita. Anonyymi sovellusopiskelu sopii minulle, sillä kukaan ei mittaa onnistumistani numeroin. DuoLingo kyllä ilmoittaa äänekkäästi, jos vastaan väärin, mutta minulle on tärkeää, ettei kukaan näe sitä, vaikka se nimenomaanhan olisi järkevää, että joku kertoisi, miksi vastaukseni on väärä.

Onnistumisen lisäksi itsenäinen opiskelu mahdollistaa oman tahdin ylläpitämisen. On palkitsevaa, kun voi opiskella niin paljon kuin haluaa, sillä innokkaimpina aikoina koulutaipaleellani kaksi tai kolme kertaa viikossa pidettävät ruotsin tunnit eivät tyydyttäneet opiskelunälkääni. Taskussa kulkeva saksan opetus tarjoaa sen sijaan rajattomasti opiskeluiloa.

En usko, että DuoLingossa on kielioppi-, sanasto- tai käännösvirheitä, mutta eihän robottisovellus koskaan ole sama asia kuin lihaa ja verta oleva opettaja. Sovellusopiskelun suurin heikkous on se, ettei kukaan kerro, miksi jokin kieliopillinen seikka on niin kuin se on tai mikä sääntö rakenteen taustalla on. Se sulkee pois mahdollisuudet itsenäisen päättelyn jalostamiseen. Toisaalta onhan se mahdollista, että kun alkaa hallita kielestä sanaluokat taivutusmuotoineen, oivaltaa varkain myös niiden taustalla olevan logiikan. Edistyminen olisi kuitenkin helpompaa, kun joku kertoisi taivutussäännöt ja perustelut niille.

Olen kuullut, kuinka suomalaisia kouluja on keskusteluissa moitittu siitä, että kielten opiskelusta viedään ilo, kun tunnit keskittyvät vain kieliopin kyntämiseen, mutta näin sokkona opiskellessa arvostan todella paljon kielioppiin keskittyvää opetusta. Sanat oppii elämällä, mutta harvoin ravintolassa asioimalla tai dekkaria katsoessa tulee oppineeksi kielioppisääntöjä.

DuoLingo mainostaa oppituntien välissä sovelluksen ominaisuuksia kertomalla nippelitietoa palvelusta. Kuulemma 34 tuntia DuoLingon käyttöä vastaa yhtä lukukautta koulussa, ja kieltäkin voi oppia, kun keskittyy sovellukseen vartin päivässä. Tämä lienee yksilöllistä, mutta olen optimistinen. DuoLingo on myös opettanut, että sovelluksen suosituimmat kielet maailmanlaajuisesti ovat espanja ja englanti, mikä ei ole kovin yllättävää.

Palvelu on hehkuttanut, että Ruotsissa suosituin opiskelukieli on ruotsi maahanmuuton vuoksi. DuoLingon avulla opiskelu on itse asiassa avartanut silmiäni maahanmuuttajien kielitaidosta – tai ylipäätään siitä, millaiseen mankeliin ihminen joutuu vieraassa kieliympäristössä kerätessään oppia pienistä murusista. Kielen logiikka ei välttämättä aukea, vaan on ahmittava sanoja, lauseita, virkkeitä, fraaseja ja kielioppimuotoja ymmärtämättä niiden taustalla olevia sääntöjä. Se on aika raskasta. Minustakin tuntuu jo kotisohvalla siltä, että olisin vanki. Tunnen voimakasta halua oppia, mutten pysty toistaiseksi kuin hokemaan yksinkertaisia lauseita, joiden muodolle kukaan ei ole antanut selitystä. On ahdistavaa, etten voi ilmaista itseäni, toisin kuin kaikilla muilla osaamillani kielillä.

Aion käydä DuoLingon saksan opinnot loppuun ja sen jälkeen hankkinen kirjastosta oppikirjoja tai kenties uskaltaudun jopa oikealle kielikurssille. Toisaalta olisi myös mukava nähdä, kuinka pitkälle tositilanteessa voi päästä pelkällä sovellusopiskelulla.

Seuraavan kerran, kun istun Frankfurtin lentokentän leipomokioskissa välipalalla, toivon, että pystyn salakuuntelemaan keskusteluita ja tilaamaan viimeksi himoitsemani pikkuruisen pinaattipiirakan saksaksi. Toistaiseksi osaan pyytää vain vettä ja leipää. Bitte.

Oletko opiskellut vieraita kieliä jossakin kielisovelluksessa? Kuinka pitkälle sillä voi päästä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Minä olin kiusattu

Tänäkin syksynä monta isoa ja pientä lasta joutuu kokemaan koulukiusaamista joka päivä, vaikka 900 koulua kuuluu kiusaamisen vastaiseen KiVa-ohjelmaan ja vaikka jokaisen koulun vanhempainilloissa julistetaan, ettei meidän koulussamme kiusata. Juhlapuheissa minunkaan koulussani ei kiusattu kuulemma ketään, mutta silti minua kiusattiin aika tarkalleen yhdeksän vuoden ajan.
DSC_0281Kotkassa paljastui elokuun lopussa järkyttävä kiusaamistapaus, jonka uhri oli joutunut sairaalaan jouduttuaan pitämään suussaan vuotavia paristoja ja syötyään pakotettuna luontaisesti myrkyllisiä hevoskastanjoita. Uhri oli yhdeksäsluokkalainen poika. Miten yksikään lapsi voi keksiä mitään noin järkyttävää? Mistä julmuus kumpuaa?

Kotkan kiusaamistapauksesta kertovassa uutisessa (IL 28.8.2018) uhrin äiti kertoo tapahtumakoulun olevan KiVa-koulu. Se tarkoittaa sitä, että oppilaitos on mukana Turun yliopiston kehittämässä kiusaamisen vastaisessa KiVa-ohjelmassa, joka tarjoaa kouluille oppimateriaaleja ja työkaluja kiusaamisen ehkäisemiseen. Ajatus on tärkeä, mutta eikö kaikkien koulujen pitäisi olla jo valmiiksi KiVoja ilman ohjelmaan osallistumista?

Minun kouluni ei ollut KiVa, ei edes kiva. Minä olin kiusattu. Sen ääneen sanominen tuntuu vähän oudolta, koska olen voinut hyvin eikä minulla ole käsittelemättömiä asioita taakkanani. On tehnyt mieli kertoa kaikesta kokemastani tarkemmin jo aiemmin, mutta päässä on jyskyttänyt pelko siitä, että tulee leimatuksi häviäjäksi, jotenkin heikoksi, mikä lienee ihan tavallinen pelko kaikilla kiusaamista kokeneilla.

Julmat lapset

Kiusaaminen alkoi eskarissa ollessani kuusivuotias. Nälvimistä ja leikkien ulkopuolelle jättämistä oli ollut jo tovin, mutta jotakin todella järkyttävää ja epäinhimillistä tapahtui esikoulukeväänä vähän ennen koko päiväkotitaipaleeni päättymistä. Lapsiporukka lukitsi minut päiväkodin lukuhuoneeseen, he repivät päältäni vaatteeni, potkivat minua ja silppusivat silmieni edessä kaikki piirustukset, jotka olin vuoden aikana tehnyt. He seisoivat oven edessä eivätkä päästäneet pois. Tähän ei voi sanoa muuta kuin sen, että se oli jotakin todella sairasta. Kerron tämän, koska kiusaamisesta ei voi puhua liikaa, koska sitä tapahtuu aivan liikaa. Jos aikuiset olisivat tehneet minulle tai toisilleen sen, mitä lukuhuoneessa tapahtui, kyseessä olisi ollut oikeussalissa selvitettävä pahoinpitely. Tapaukseni kohdalla päiväkotioikeudessa kiusaajat saivat lisäpäiväunirangaistuksen ja minä tarra-arkin ja epäaidot anteeksipyynnöt.

Kiusaaminen ei loppunut esikouluun. Se alkoi alakoulussa välittömästi uudelleen. Ymmärsin onneksi varhain, ettei vika ole minussa, ainoastaan kiusaajissa. Tiesin, että kiusaaminen on väärin. Olin kuitenkin sopeutunut siihen, että sitä täytyy kestää, koska paljon pahempia kiusaamistapauksia sattui muille. Minulla oli myös ystäviä, en siis jäänyt yksin. En ollut se, joka seisoi yksin välitunnilla, mutta olin se, jota haukuttiin päivästä toiseen, jonka tavarat piilotettiin ja jolle käännettiin selkä. Oli ihan tavallista, että minua kutsuttiin tomaatiksi ja läskiksi. Annoskokojani ja liikuntasuorituksiani tarkkailtiin joka päivä. En uskaltanut ottaa ruokaa kuin tietyn määrän enkä voinut hakea sitä lisää, sillä muuten salissa olisi raikunut nauru. Yleisurheilupäivinä minulle irvailtiin kisakatsomosta.

Vihdoin vapaa

Kun kävelin yläkoulusta pihalle, kiipesin läheiselle vuorenrinteelle ja katselin vanhaa kouluani. Olin vapaa. Olin vapaa kaikista ihmisistä, joiden kamalia sanoja olin kuunnellut kuluneet yhdeksän vuotta. Kesän loputtua aloitin lukion, ja olin aivan hämmettynyt siitä, ettei kukaan pilkannut minua tai tirskunut kävellessäni käytävillä. Sain ensimmäistä kertaa kokea, millaiselta normaalin kouluelämän kuuluu tuntua. Jos olisin jatkanut senhetkisen asuinkuntani lukioon, olisi kiusaaminen varmasti jatkunut.

Vuodet kiusattuna olivat saaneet minut sulkeutumaan kuoreeni ja unohtamaan kaikki haaveet, jotka liittyivät esiintymiseen tai minkäänlaiseen esilläoloon. Aloitettuani lukion otin ensimmäiseksi tehtäväkseni häätää esiintymisjännitykseni tiehensä. Itse asiassa suunnitelmani oli aloittaa kokonaan uusi elämä, ja siinä onnistuin. Kävin ilmaisutaidon kurssin, ja aloin sen jälkeen nauttia esiintymisestä. Rakastin pitää esitelmiä, ja oli mahtava huomata, ettei vatsa vääntynytkään enää kramppiin ennen luokan eteen astumista niin kuin oli ollut kaikkina edeltävinä kouluvuosina.

Selityksiä riittää

Kerroin kiusaamisesta kotona, ja kotona siihen olisi haluttu reagoida voimakkaasti, mutten halunnut vaihtaa koulua enkä muutenkaan ylimääräistä huomiota. Aina en kertonut ihan kaikkea, koska ajattelin, että on parempi unohtaa. Minut paljolta pelasti se, että minulla oli kuitenkin paljon ystäviä ja kavereita niin koulussa kuin koulun ulkopuolella. Jälkikäteen tajusin, ettei mikään kokemani ollut missään nimessä kuitenkaan normaalia tai hyväksyttävää. Eivät muut joutuneet kuuntelemaan päivittäistä pilkkaa ja kokemaan päivittäistä naurunalaiseksi tekemistä joka päivä yhdeksän vuoden ajan.

Usein kuulee sanottavan, että kiusaaminen on subjektiivinen kokemus ja että sen määritteleminen on vaikeaa. Ei ole. Jokainen normaali ihminen ymmärtää, ettei ketään kutsuta pilkkanimillä, jätetä ulkopuolelle tai pahoinpidellä fyysisesti. Kenellekään ei syötetä myrkyllisiä marjoja tai pakoteta laittamaan vuotavia paristoja suuhun. Kukaan ei tee niin vapaaehtoisesti, ja myös painostaminen on kiusaamista.

Kiusaamiselle etsitään yleensä perustelu, kuten kateus, uhrin herkkyys tai koulumenestys. Minun kouluaikanani puhuttiin myös siitä, että pojat saattavat tehdä tyhmiä asioita ollessaan ihastuneita. Kun tavaroitani piilotettiin toistuvasti, koulussa käskettiin olla ottamatta itseensä, koska pojat ovat poikia. Kerrottiin, että niille, jotka ovat hyviä koulussa, huudellaan yleensä. Missään käymässäni koulussa ei ole ollut tarpeeksi välineitä tai halua puuttua kiusaamiseen.

Terveiset menneeseen

Aika usein on tapana pohtia, mitä haluaisi sanoa menneisyyden itselle. Minä voisin olla hiljaa, sillä en ole tehnyt mitään, mikä vaatisi muuttamista. Mitä kiusaajille – heille, jotka olisivat voineet tehdä toisin – pitäisi sanoa? En todella tiedä. Monesti syyt ovat kotipuolessa, joten todennäköisesti kiusaajat ovat kärsineet itsekin, mikä ei tosin missään nimessä oikeuta olemaan julma toiselle. Joskus kyseessä on vain puhdas tyhmyys, ilkeys ja keskenkasvuisuus, täysin kierossa olevat ajatusmallit.

Ajattelen siten, että koiraa on turha torua jälkikäteen, eli on siis hyödytöntä palata siihen, mitä tapahtui kauan sitten. Olen tavannut muutamia kiusaajiani aikuisena. Ei ole ollut pahemmin asiaa heille, sillä miksi viettäisin aikaa ihmisten kanssa, jotka aiheuttavat vain pahaa oloa. Kummallista onkin ollut se, että osa heistä on ollut todella ystävällisiä ja kiinnostuneita kuulumisistani, mikä on ollut suorastaan huvittavaa, sillä samat henkilöt ovat vielä reilut 10 vuotta sitten kiusanneet minua päivittäin vuosien ajan.

Olenko antanut anteeksi? Ehkä. Aika varmasti.

Joskus kuulen silti huudot ja haukut korvissani ja näen, kuinka ovi sulkeutuu ja minut lukitaan huoneeseen.

EDIT 30.12.2018. Kotkan kiusaamistapauksen todenperäisyys herätti keskustelua uutisoinnin käynnistyttyä, ja lopputulos ilmeisesti oli se, ettei kiusaamista tapahtunutkaan. Aihe on kuitenkin tärkeä, sillä oli totuus mikä tahansa, kiusaaminen on järkyttävää ja aina väärin.

Onko sinua kiusattu? Oletko ollut kiusaaja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En koskaan saanut tietää, mitä opiskelijabudjetti tarkoittaa

Elin tavallisesta poikkeavan opiskeluajan, johon ei kuulunut pakkonuudeleita tai penninvenytystä.DSC_0223Viimeinen lukuvuositarra opiskelijakortissani vanhenee ihan muutaman viikon päästä. Täytyy muistaa ostaa oikean hintaluokan junaliput ja alkaa liikennetarjoushaukaksi. Opiskelijakorttialen voi unohtaa Subwayssa, ja Microsoftin Office-pakettikin muisti minua lukitsemalla kaikki tiedostot umpeen menneen opiskelijalisenssin vuoksi. Selvät muistutukset siitä, että tietyt asiat elämässäni kallistuvat syyskuusta alkaen, saivat minut tajuamaan, etten itse asiassa koskaan saanut tietää, mitä opiskelijabudjetti tarkoittaa. Miten opiskelijabudjetilla eletään?

Minä kävin töissä koko opiskeluaikani. Ajattelin alusta asti, etten voi jättäytyä pelkän opintotuen varaan – tietenkään, koska vuokran jälkeen käteen olisi jäänyt 30 euroa. Osa-aikaisten viikkotöideni lisäksi puskin läpi kaksi kirjaprojektia, kirjoitin freelancerina artikkeleita ja tein oikolukutöitä. Yhtäkään luentoa, työpajaa tai tenttiä en joutunut jättämään väliin, mistä kiitos kuuluu joustavalle työnantajalleni. Lopputuloksena oli toisinaan elämää tukka putkella ja silloin tällöin loputonta luppoaikaa vakaalla elintasolla maustettuna.

Muistan kaksi kertaa laskeneeni rahojani ja joutuneeni suunnittelemaan ostoksiani tarkasti. Se kuulostaa itse asiassa aika onnekkaalta, jos miettii opiskelijoiden elintasoa yleisesti. Opiskeluideni aikana toteutin myös kolme Aasian-reissua ja aika hiivatin monta raikuli-iltaa. Jälkikäteen olen pohtinut, olisiko pitänyt töiden sijasta omistaa arkensa täysillä opiskelijaelämälle, koska se yleensä kuuluu nuoruuteen.

Monesta eri lähteestä tulevilla tulovirroilla oli hintansa: Kelan vuotuinen takaisinperintä, jonka tuoman maksupostin kuittasin tietysti pikavauhtia. Olin hirvittävän huono arvioimaan tulojani, ja myös erittäin pettynyt suorastaan törkeän alhaisiin opintotuen tulovalvonnan rajoihin. Ja olen edelleen, sillä ne eivät mitenkään vastaa Suomen hintatasoa ja elämiseen väkisin kuluvaa rahaa. Kelan rajoitukset ovat tehneet minusta myös hysteerisen veronmaksajan, vaikka ne eivät toisiinsa liity. En ole eläessäni saanut mätkyjä, ja siksi pidänkin veroprosenttini aivan liian korkeana, jotta jouluna minua odottaa risujen sijasta pikavoitto. En halua saada minkäänlaisia vaatimuksia mistään suunnasta.

Tuntuu vähän kiittämättömältä sanoa, etten varmasti pärjäisi nyt sillä rahalla, millä elin opiskelijana, vaikka senaikaiset tuloni olivatkin elämäntilanteeseeni nähden korkeat. Huomaan myös, että valtava kulutusvimma on ohi, kun tulot ovat vakaat ja selvästi kasvaneet. Ihmiseksi, jonka mielestä Arvopaperi-lehti on unettavampi kuin Agricolan Abckiria, on suorastaan hullua, että mietin sijoittamista.

En koskaan saanut tietää, miltä opiskelijabudjetilla eläminen tuntuu, mutta se ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi sitä. Syy, miksi kirjoitan tästä nyt, on se, että ensinnäkin aivan valtava määrä opintotukihakemuksia on odottamassa Kelassa päätöstä, ja toiseksi avaan suuni nyt, sillä viime syksynä tehdyt tukimuutokset ovat kiristäneet opiskelijoiden elämää entisestään. Moni saa enää pari sataa euroa kuussa käteen, ja sen avulla olisi hoidettava opiskelut, syöminen ja asuminen, mikä ajaa siihen, että töitä on tehtävä entistä enemmän, ja monella se venyttänee opiskelujen kestoa. Kaukana ovat ajat, jolloin viisisataa euroa oli itsestäänselvyys eikä opiskelijan tarvinnut elää puolisonsa kanssa aikaa, jolloin yhdessä torpassa elettiin samalla viljasäkillä.

Saatoin olla viimeisiä, jotka pystyivät tekemään opiskeluajastaan luksusta. Se on vähän surullista, koska elämän pitäisi olla hauskaa. Ainakin silloin, kun opiskelee.

Millaista opiskelijabudjetilla eläminen on? Tsemppiä syksyn uudet opiskelijat!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Anna, muista avaimet ja jumppakassi

Ensi viikolla värikkäät lenkkitossut tassuttelevat jälleen kesän jälkeen opintielle, joka tuntuu mullistuneen viimeisen, uutta aikaa kunnioittavan opetussuunnitelman vuoksi. Ennen ei todellakaan ollut paremmin. Muistatko sinä nämä kymmenen yksityiskohtaa koulupolultasi?
DSC_0109 (2).JPGAvaimia ei saanut unohtaa. Olisiko se ollut niin kamalaa odotella vanhempia kotiin ulkona tai kaverin luona? Minä unohdin avaimet ensimmäisen kerran 16-vuotiaana lukion ensimmäisellä koeviikolla, kun pääsin koulusta jo kymmenen maissa. Istuin takapihan puutarhassa kuusi tuntia. Ei unohtunut toiste.

Liikuntavaatteiden unohtaminen oli katastrofi. Alakoulu ja unohdusmerkinnät! Liikuntatunnilla niitä ei jaettu, mutta jumppaan osallistuminen oli ankarasti kielletty, jos joustavat kamppeet olivat jääneet kotiin ja jalkaan päätyneet farkut. Onko siinäkään mitään järkeä, että farkkupöksyjen takia joutuu katselemaan tuntia salin seinustalla opettajan syyttävä katse niskassa? Ei tarvitse ihmetellä, mihin lasten liikuntainto oli kadonnut koulussa.

Hiihtotuntia piti inhota jo periaatteesta. Maanantaiaamu klo 8.15. Edessä pururadan aurattu latu ja muutama kilometri. Kuka ihan oikeasti haluaisi lähteä hiihtämään ennen kuin aurinko on edes noussut?

Väärin vastaaminen oli kamalinta, mitä saattoi kuvitella. Luulin, että minulle nauretaan. Ja että opettaja suuttuu. Suuttuu?! Tämä kuulostaa jo hullulta, mutta minun oli pakko viitata kaikkiin kysymyksiin, jotka tiesin. Pelkäsin, että arvioitava tuntiaktiivisuus heikkenee. Vähemmälläkin olisi pärjännyt.

Poikien oli pakko heitellä hiuksiin kuminpalasia. Mikä siinä on, että noin 10–15-vuotiailla poikalapsilla on pakottava tarve sahata saksilla pyyhekumista kuution muotoisia pikkuruisia palasia ja viskoa ne edessä, takana ja sivuilla istuvien tyttöjen hiuksiin? Tapahtuuko tätä vielä? Ja ei, hevonen ei todellakaan potki aina rakkaudesta, vaan ihan silkasta tyhmyydestä.

Pulpetin järjesteleminen oli mahtavaa ja tärkeää. Kirjat oikealle, pikkutavarat vasemmalle. Penaali poikittain eteen. Parasta oli, kun luokassa vaihtui istumajärjestys tai kun uusi kouluvuosi alkoi. Uudet kynät, vihkot ja kirjat. Uusi järjestys, uusi elämä.

Virsikirja kädessä hoilattiin joka viikko. Jälkikäteen katsottuna koulunkäynti ainakin 90-luvulla ja 2000-luvun alussa oli hirvittävän uskonnollista. Kaikille jaettiin virsikirja, sitä piti säilyttää pulpetissa ja se täytyi kaivaa esiin joka viikko, kun kokoonnuttiin pianon ympärille jollottamaan virsiä. Kuuluukohan se vielä nykyopetuksessa musiikin tunteihin?

Kouluelämänlaatu parani, kun sisävälitunnit alkoivat. En ymmärrä, miksi minun alakouluaikanani lapset sullottiin väkisin pihalle välitunneiksi, vaikka pakkanen olisi paukkunut parissakymmenessä asteessa tai vaikka taivaasta olisi satanut vettä saavista kaatamalla. Sinne vain, niin virkistyy ja rauhoittuu. Ei, vaan tulee ainoastaan vihaiseksi.

Minun koulutaipaleellani ei muuten tarvinnut keskustella siitä, saako kännykkää käyttää oppitunnilla. Kaikilla sellainen oli, mutta ei niitä kukaan jaksanut näpertää, kun ei niistä ollut mitään iloa. Matopeli puudutti, eivätkä tekstiviestit saaneet vastakaikua.

Koulussa kirjoitimme esseet tietokoneella ensimmäistä ja viimeistä kertaa yhdeksännellä luokalla. Silloinkin puolet koulun pöytäkoneista oli rikki, vaikka oppilaitos oli vasta muutaman vuoden vanha. Ei niitä kukaan jaksanut huoltaa, kun ei masiinoita ikinä käytetty.

Huh, miten ajat muuttuvat. Onneksi.

Onko koulumaailma muuttunut paremmaksi? Vieläkö nykykoululaiset joutuvat huolehtimaan tämän tekstin murheista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Seitsemän vuotta sitten

Tuntuu aivan käsittämättömältä, että seitsemän vuotta sitten elämäni tärkein asia oli kirjoittaa kuusi laudaturia, hilata keskiarvo kymppiin ja kahmia mahdollisimman monta stipendiä. Olisinpa tiennyt, että elämässä pääsee eteenpäin vähemmälläkin.
DSC_0010 (5).JPG
Kuva: Anni Weckman

Seitsemän vuotta. Siinä ajassa kapaloidusta kääröstä tulee ekaluokkalainen. Olinko tosiaan elänyt vain seitsemän vuotta aloittaessani koulutaipaleeni? Koulutaipaleeni ennen yliopisto-opintoja päättyi valkolakin päähän painamiseen, ja siitä on nyt seitsemän vuotta. Niin kauan, että pienestä ihmisestä ehtii kasvaa samassa ajassa melko itsenäisesti toimiva paketti.

Seitsemän vuotta on mennyt nopeasti. Valunut pois huomaamatta. Tuntuu siltä, etten ole saanut mitään aikaiseksi, vaikka olenhan minä suorittanut alemman ja ylemmän korkeakoulututkinnon, ollut töissä, kirjoittanut kirjan ja kirjoittanut kaikkea muuta aivan hirvittävän määrän. Silti elo vaunukopan pohjalta koulutielle tuntuu kestäneen kauemmin kuin yksi välivuosi ja yliopistotutkinnon suorittaminen. Ehkä tulkitsin aikaa eri tavoin lapsena tai sitten syy on suorittamisessa. Lapsen elämä ei ole oravanpyörää.

Seitsemäntoista vuotta. Jos lasketaan yhteen peruskoulu, lukio ja yliopisto, olen opiskellut yhteensä 17 vuotta. Niin monta suorituskeskeistä vuotta, kuukautta ja päivää! Kaikkein huvittavinta alakoulussa alkaneessa ja ylioppilaslakkiin päättyneessä päättömässä suoritusvimmassani oli se, että siitä ei lopulta ollut mitään hyötyä. Ei yhtään mitään. Yliopistoonkin pääsin pelkillä koepisteillä. Korkeakouluopintojeni aikana ymmärsin onneksi vähän rentoutua, sillä olisin muuten varmasti muuttunut eläväksi, äärimmilleen viritetyksi jouseksi. En silti tekisi mitään toisin, sillä minä rakastin opiskelua ja uuden oppimista. Sellainen olen edelleen. Ei kai viime syksynä päättynyttä opiskeluaikaa niin vain voikaan unohtaa.

Ehkä jossakin neljänkympin kriisissä innostun vielä suorittamaan tohtorin tutkinnon. Tai sitten heittäydyn vapaaksi kirjailijaksi mistään välittämättä.

Minkälaisia muistoja sinulle jäi kouluajoista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hakuammuntaa

Yhteishaku korkeakouluihin käynnistyi 14. maaliskuuta. Tulevaisuudessa ei välttämättä tarvitse hikoilla kirjastossa luku-urakkaa taltuttamassa, mutta elämä täytyy osata suunnitella etukäteen jo teininä.
DSC_0015.JPGHain, luin, pääsin! Hakukeväästäni on kulunut jo kuusi vuotta, ja sen jälkeen olen valmistunut suunnitellusti yhteiskuntatieteiden maisteriksi. Täyttäessäni violetinsävyistä hakulomaketta tuntui kaukaiselta edes ajatella valmistumista. Se olikin lopulta juhlallista! Ohjaaja laittoi sähköpostilla hyväksynnän gradulle ja onnittelut kypsyysnäytteeseen. Todistus kolahti lopulta eteisen siniselle kuramatolle. Minä kokkailin yöpaita päällä nyhtökauratoasteja vieraille valmistujaisiini ja vastaanotin lopulta valtavan määrän lahjapulloja.

Hakiessani päätin, että pääsen sisään. Uskoin itseeni, mutta samalla ajatus tuhannesta hakupaperit pistäneestä ja alle viidestäkymmenestä valitusta kuristi kurkkua niin, että teki mieli paiskata kirjat seinään. Journalistiikka ja viestintä eivät vaadi maailmankaikkeuden ymmärtämistä hiukkastasolla tai loputtomia laskentasulkeita. Siksi tuntui hämäävältä lukea helpolta vaikuttavaa asiaa, mutta tiedostaa, että jollakin tavalla hakijat on laitettava järjestykseen. On ymmärrettävä lukemansa ja tunnettava kirjat kuin olisi kirjoittanut ne itse.

Olin sen verran onnekas – jos niin voi sanoa – että ehdin käydä läpi vanhan koulun hakujärjestelmän. Pääsykoemateriaalit ja koetilaisuus olivat hyvin perinteiset ja sopivat hyvin luonteelleni. Hakuvuoteni oli viimeinen, kun käytössä oli kaksi kirjaa: Risto Kuneliuksen ikiopus Viestinnän vallassa ja Johanna Sumialan vuoden vieraileva tähti Median rituaalit. Koruttomassa koetilaisuudessa täytettiin noin kahdeksansivuinen tentti, joka yhdisti sananselitystä ja esseitä sekä kuvatehtäviä. Minun kevääni jälkeen pääsykokeisiin on luettu yksi kirja ja artikkeleita, mutta käsittääkseni kirja jäänee kokonaan pois.

Tietäjä teini-ikäinen

Tulevien vuosien hakijoiden näkökulmasta kevätpuurtaminen joko keventyy huomattavasti tai muuttuu entistä ahdistavammaksi. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tiedottanut, että vuoteen 2020 mennessä entistä suurempi osa uusista opiskelijoista valitaan todistuksen perusteella. Samalla myös ensikertalaisten asema paranee, vaikka jo nyt käytössä on ensikertalaiskiintiö. Väliin putoavat ne, jotka eivät tiedä jo varhain koululaisena, mitä haluavat opiskella aikuisena ja ne, jotka tekevät ohilaukauksen opintovalinnassaan. Palkataanko tulevaisuudessa onnettomia fysioterapeutteja, opettajia ja lakimiehiä? Olisiko turvallisempaa jäädä vain välivuosiajan hanttihommiin?

Ajatus siitä, että pelimerkit jaetaan jo lapsena, tuntuu karmealta ja on kaukana edes näennäisesti tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Kärjistettynä mahdollisuudet nousta heikosta koulumenestyksestä uusille urille on mahdotonta, sillä vanhoja numeroita on vaikea pyyhkiä pois ja harva lähtee suorittamaan lukiota enää toistamiseen. Myös taloudellinen eriarvoisuus korostuu, sillä toisilla valintojen tekeminen on jo lähtökohtaisesti helpompaa, jos mietitään koulupolulle ohjausta ja opiskelussa tukemista sekä harrastusmahdollisuuksia ja niiden tarjoamia elämyksiä, jotka voivat vaikuttaa valintojen tekemisen selkeyteen. Perheen heikko taloudellinen tilanne ei tietenkään tarkoita, ettei opiskeluun kannustettaisi, mutta jo se, että toinen aste on maksullinen, vaikuttaa menestysmahdollisuuksiin.

Aina kyse ei ole siitä, että lapsuus olisi mennyt heikosti. Kaikki eivät yksinkertaisesti tiedä tai halua miettiä vielä toisen asteen opinnoissaan jatkopaikkaa – ainakaan sitä opiskeluihin liittyvää. Kun on ollut vuosia työelämässä, mahdollisuudet irrottautua opiskeluihin kapenevat, eivätkä opintotukileikkausten kurittamat tuet tee opintielle aikuisena lähtemisestä helpompaa. On ollut surullista nähdä, että hallitustason päätöksiä tehdessä ei ajatella ihmisiä tai edes upeaa opinto- ja urapolkua, vaan puhtaasti lukuja, taloutta ja työllisyyttä. Harmi vain, ettei ihminen toistaiseksi ole kone. Toivottavasti rahaa on varattu uupumusten hoitoon ja henkiseen kuntouttamiseen.

Onnea matkaan!

  • Kun aika on oikea, päätä pääseväsi opiskelemaan. Pidä se mielessä lukiessa ja myös koesalissa. Kannattaa olla sopivasti nöyrä, mutta katsella silti koko salillista porukkaa niin, että uskoo päihittävänsä kaikki. Siihen täytyy uskoa!
  • Lue, lue ja lue. Tietoa ei imuroida huomaamatta, vaan nykyteknologiasta huolimatta on vain kuuliaisesti luettava. Se sattuu niskaan ja silmiin, mutta muutaman viikon  pakerrus on pieni hinta unelma-ammatista. Jos siis kyseessä on unelma-ammatti.
  • Lue oheismateriaaleja. Kaikki tieto on hyödyksi. Jos on aikaa ja innostusta, lue opintojen kurssikirjoja, sillä se laajentaa ymmärrystä. Opinahjojen sivuilla on nähtävissä kurssikuvaukset ja -materiaalit. Niiden lukeminen on sitä paitsi inspiroivaa.
  • Nuku, syö ja liiku hyvin. Ei tarvitse lukea pääsykokeisiin noudattaakseen tasapainoista elämää. Kovan luku-urakan aikana on kuitenkin hyödyllistä pitää erityisen hyvää huolta itsestään.
  • Rauhoita arki ja puurra kunnolla, mutta rentoudu viikonloppuna. On tietenkin yksilöllistä, mikä toimii, mutta liiallinen tiedon runttaaminen yhteen nuppiin ei vie kovin pitkälle. Kannattaa antaa itselleen aikaa sisäistää. Minulle toimivin ratkaisu oli lukea muutaman viikon ajan arki-iltaisin muutama tunti töiden jälkeen. Jos töitä oli välivuonna myöhään, selailin aiempia muistiinpanoja. Sunnuntaisin kertasin opitun ja maanantaina jatkoin taas. Viikonloppuna oli lupa remuta niin paljon kuin jaksoi, mutta niin, ettei alkuviikko häiriintynyt.
  • Paljon on kiinni sattumasta. Kaikki ei ole kiinni itsestä, mikä on samaan aikaan lohdullista ja epäreilua. Joskus voi käydä niin, että muut ovat yksinkertaisesti parempia, eikä oma huippusuoritus riitä. Se on kurjaa ja ahdistavaa. Jos on kuitenkin itselleen uskollinen ja uskoo tehneensä kaiken voitavan, sen pitäisi riittää, vaikka lopputulos voi kirpaista. Pettymyksen käsitteleminen on helpompaa, kun ei tarvitse jossitella.
  • Maailma ei lopu hylkykirjeeseen. Hyppää viileään järviveteen ja sihauta juoma auki. Kyllä se siitä. Taas ensi vuonna. Ei lohduta, mutta oikeasti elämässä on muutakin kuin opinnot. Onneksi! Sitä paitsi vuodet tekevät viisaammaksi, vaikkeivät hakumenettelyyn tehdyt muutokset välttämättä tee sille oikeutta.

Näyttivätpä tilastot miltä tahansa, aina joku pääsee. Miksi se et olisi sinä?

Haetko korkeakouluun tänä vuonna? Minkälaisia ajatuksia tai muistoja hakukevät herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

3. syyskuuta 2012

Pellervonkadun vaahterat olivat päästäneet irti heikoimmista lehdistään. Nilkkurin kärki pöllytti niitä pitkin katua tarpoessani yliopistolle. Kalevantiellä tuuli jo aika tavalla, mutta rakennuksen aulassa oli yllättävän lämmin. Syystä, sillä tätä päivää olin odottanut vuosia.
DSC_0016DSC_0013DSC_0017Odotin yliopiston alkua suurin piirtein siitä lähtien, kun aloitin lukion. Hahmotin, että tämän on oltava välipysäkki, joka yksinään ei johda mihinkään. Kuvittelin monta kertaa, miltä tuntuisi kävellä yliopiston käytäviä opiskelijana. Nälkä kasvoi entisestään välivuonna yliopiston radiossa. Tuli pääsykokeet ja hyväksymiskirje. Kesä tuntui pitkältä, ja päättyi virallisesti syyskuun alussa 2012, kun päädyin värjöttelemään kolkkoon eteisaulaan, jossa edellisvuoden olin tehnyt vaikka kuinka monta haastattelua radioon. Se, että seisoi siinä vastavalittuna opiskelijana, tuntui paljon hienommalta.

Vuosien työ päättyi lopulta syksyllä 2017, kun maisterinpaperit kilahtivat postiluukusta eteisen aavistuksen kuraiselle matolle. Laitoin ne samaan kansioon yliopiston hyväksymiskirjeen ja aloituspaketin kanssa, jotta muistaisin aina, miltä tuntui, kun kaikki tuntuu mahdolliselta.

Riemun jälkeen saapui kaipuu. Kuvitteellisessa sivistyssanakirjassani yliopistoikävällä viitataan mielentilaan, jossa ihminen tuntee kaipuuta korkeakouluopinahjoaan kohtaan. Yleensä syynä on vahva opiskeluorientoituminen tai muutosvastaisuus.

Näitä asioita kaipaan yliopistosta:

  • Kun istuutuu vielä puolityhjään luentosaliin, asettelee muistiinpanovälineet pöydälle, syö aamupalan ja nauttii kuumasta kahvista, maailma kohtelee aika hellästi. Mielikuva muistuttaa minua yliopistoelämän ihanimmista arkisista hetkistä.
  • Jos opiskelee kokopäiväisesti tai jos on siinä ohessa osa-aikaisesti töissä, viikolla on silti monta vapaapäivää. Ehtii nauttia aivan eri tavalla asioista. Kevään talvipäivien ensimmäisistä auringonsäteistäkin. Opintotukileikkausten vuoksi tämä jäänee monella haaveeksi.
  • Periodien vaihtuminen tuo neljä uutta alkua vuoteen. Aika mahtavaa!
  • Vapaa sivuaineoikeus mahdollistaa valtavan laajan oppimisen. Missä muualla kaikkea muuten ehtisi tai jaksaisi opiskella?
  • Arvosanajännitys pitää mielen virkeänä. Numerot eivät kerro kaikkea, mutta näin opiskeluorientoituneena pieni kutkutus nostaa energiatasoja. Ja intoa.
  • Kuinka usein saa valita viikon jokaisena päivänä noin viidestä edullisesta lounaspaikasta sen mukaan, mitä tekee mieli?

Onneksi tämä menee ohi. Olen ikävöinyt kaikkia oppilaitoksiani niistä lähdettyäni. Kaivannut turvallisuuden tunnetta ja rutiineja. Yliopiston ikävöinti on siitä lohdullista, että sinne voi periaatteessa mennä takaisin milloin tahansa. Siitä, millaisessa asemassa sinne palaisi, en vielä tiedä kuin haaveideni verran.

Tehokasta kevätlukukautta niille, joilla se alkoi maanantaina!

Oletko muutosvastainen? Entä podetko ikävää menneitä opinahjojasi kohtaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa