Yritykselle juhlakirja 3/3 – sanoista tarinoiksi

Kolmas tuottamani juhlakirja lähtee painoon tällä viikolla, mikä tuntuu edelleen uskomattomalta, kun pitelen vielä käsissäni raakaa koevedosta. En voi kuvailla kirjaprojektia millään muulla sanalla kuin matka. Toisin kuin usein sanotaan, tässä matkassa tärkeintä on päämäärä, vaikka uskomaton opintaival on tämäkin historiikki ollut.

Sanoista tarinoiksi. Siinäpä historiikin tärkein työvaihe, suurin rakkauteni. Mikään ei voita sitä, kun pääsee todella kirjoittamaan, vaikka samaan aikaan on hyvä muistaa, että omalle tekstille tulee sokeaksi eikä koskaan kannata jättää automaattiasetuksia voimaan omiin ajatuksiinsa.

Matka sanoista tarinoiksi rakentuu hyvistä haastatteluista ja arkistomateriaaleista kootuista huomioista, jotka toisiinsa yhdistettynä luovat itseään toistamattoman, eheän tarinan. Monen kirjoittajan perisynti historiikkiä tehdessä on liian suuren tietomäärän ahtaminen pieneen tilaan. Kaikkea ei tarvitse ottaa mukaan. Eikä voi tai pidä! Mietin itse aina sitä, mikä on aidosti kiinnostavaa niin yleisellä tasolla kuin asiaan vihkiytyneiden mielestä. Valtaosa lukijoista on kuitenkin yrityksen toiminnassa jollakin tavalla mukana olevia niin upeita kuin juhlakirjat ovatkin.

Suurin oivallukseni historiikkiä kirjoittaessa on kuitenkin ollut taiteellinen vapaus. Pysyminen totuudessa on ehdotonta, mutta juhlakirja on nimensä mukaisesti yrityksen juhlaa, eikä sitä tarvitse juhlia historialuennolla. Historian kertaaminen on toki kirjan juju, mutta se, miten sen tekee, on oleellista. Historian ei siis tarvitse olla yhtä kuin yksi pöytäkirja per toimintavuosi, vaan taitava ja tiedonjanoinen kirjoittaja kokoaa arkistomateriaalin ympärille muista lähteistä tarinaa tukevaa tietoa. Sitä, minkä avulla voi sitten irrotella niin, että historiasta todella tulee tarina.

Mistä on hyvä historiikki tehty?

Fyysiset kirjat kuulemma kuolevat, mutta silti historiikkitilauksia on satanut minunkin laariini, joten niille ilmiselvästi on kysyntää. Vaikka yleisesti luova ala on hyvin kilpailtu, en silti näe mitään syytä pimittää kaikkea oppimaani. Jos neuvoni auttavat tekemään hyvän juhlakirjan, on se yksinomaan hieno asia.

Taltioi ajan henki

Yrityshistoria on myös Suomen historiaa. Siksi kannattaa ehdottomasti käyttää hyödyksi sekä omaa historian tuntemusta että lähteitä ihan konkreettisesta ajasta. Millaisia päätöksiä Suomi teki? Kuka maata hallitsi? Mitkä päätökset vaikuttivat yritysmaailmaan ja sen työntekijöihin? Millainen sää oli? Pienet asiat ratkaisevat.

Muotoile sanoma

Yrityshistoriikkien tarkoitus ei välttämättä ole ottaa kantaa, mutta olisi hölmöä väittää, ettei teoksella koskaan olisi jonkinlaista ydinviestiä. Olen tehnyt useita juhlakirjoja sairauskassoille, ja niiden sanomat ovat liittyneet sote-uudistuskeskusteluun, yhteisöllisyyden katoamiseen, auttamishalun vähenemiseen ja organisaatiomuutoksiin.

Anna ääni ihmisille

Juhlakirjaa tehdessä on hyvin todennäköistä, että ainakin osa merkkihenkilöistä on elossa. Historian pääkohdat saa aina kaivettua arkistomateriaalista, mutta todellinen tarina rakentuu ihmisten kertomuksista. Työntekijät ovat yrityksen ääni.

Yhdistä historia ja haastattelut

Edellisen kohdan vuoksi rakennan historiikin aina niin, että siinä yhdistyvät henkilöhaastattelut ja historiaosuudet. Tämä malli pitää myös lukijan mielenkiinnon yllä, sillä olipa historia kirjoitettu kuinka mielenkiintoisesti tahansa, ei se koskaan vedä vertoja oikeiden ihmisten eläville kertomuksille. Historiaosuudet ja haastattelut tasapainottavat toisiaan ja tuovat vaihtelua ja rakennetta kirjaan.

Tarinallista historia

Tekipä kirjaan henkilökuvia tai ei, on hyvä muistaa tarinallistaa historia. Kukaan ei jaksa lukea selostusta pelkistä numeroista tai referaatteja toimintakertomuksista. On tärkeää pysyä totuudessa, mutta sitä voi helposti värittää sanoin ilman, että merkitys muuttuu. Pienen konepajan tarina markkinoita dominoivaksi teollisuusjätiksi voi olla mielenkiintoinen, jos sen kirjoittaa oikein. Mitä tapahtuu, kun pienestä tulee suuri?

Taltuta tylsyys väreillä

Olisi hurskastelua sanoa, että historian kirjoittaminen olisi aina täynnä ilotulitusta. Asiatekstiä ja polveilevaa historiaa tasapainottavat värit, ja siksi minun tuottamani juhlakirjat iloitsevat tyylikkäästi moderneilla fonteilla ja teemavärejä korostavilla kuvilla, jos se sopii myös yrityksen toiveisiin. Lisäksi sisällytän kirjaan aina korkearesoluutioisiksi skannattuja mustavalkoisia arkistokuvia. Ne tasapainottavat yleisilmettä ja tuovat käytännössä esiin menneisyyden ja nykyisyyden kohtaamisen.

Lue myös kaksi aiempaa osaa: 1/3 Ehdotuksesta suunnitelmaksi ja 2/3 Vinkkejä hyvään haastatteluun.

Kuolevatko yrityshistoriikit vai onko niille tilausta nimenomaan muuttuvassa maailmassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ravintola- ja matkailuyrittäjä, ota talteen ilmaiset some-vinkit!

Eilen se tapahtui taas. Roikuimme erään ravintolan ovenrivassa vain todetaksemme sen olevan kiinni toisin kuin kotisivut ja Facebook antoivat ymmärtää. Tuli surkea olo. Näinkö paljon yritys jaksaa nähdä vaivaa toimintansa ja potentiaalisten asiakkaidensa eteen? Samalla, kun tyynnyttelin ärsytystäni, päätin vihdoin jakaa ihan ilmaiseksi helpot tärpit, joilla kokematonkin markkinoija saa yritystoimintansa kuntoon somessa.
ahlman_tila_ennenaamukahviaeivoiTampereella sijaitseva, vanhan maamies- ja emäntäkoulun paikalla toimiva Ahlmanin aikuis- ja ammattiopisto mahdollistaa matkailupalveluiden markkinointiviestinnän osatutkinnon suorittamisen.

Huolehdi aina, että aukioloajat ovat ajan tasalla sekä somessa että kotisivuilla.

Brändäyksen lisäksi somen tärkein tehtävä on tarjota asiakkaalle oleellinen tieto yrityksestä, ja olipa kyseessä mikä yritys tahansa, on suotavaa pitää huoli siitä, että aukioloajat ovat todenmukaiset niin somessa, kotisivuilla kuin ovella. Myös poikkeusaukioloajat, kuten pyhät, on hyvä nostaa esiin. Jos asiakas joutuu kääntymään pois suljetulta ovelta, on olo aika petetty.

Pidä pystyssä edes jonkinlaista kotisivua.

Jotkut sanovat, että sosiaalisen median kanavat ovat vähentäneet kotisivujen merkitystä, mikä pitää varmasti paikkaansa, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että virallista nettisivua ei tarvitsisi olla. Kotisivu kaikkine yhteys- ja perustietoineen antaa luotettavan kuvan toiminnasta ja ylipäätään tunteen siitä, että yritys on oikeasti olemassa.

Jos yritys tarjoaa ruokaa, kannattaa julkaista ajan tasalla oleva menu ja merkitä allergeenit aina selvästi.

Vaikka suurin osa asiakkaista on todennäköisesti kaikkiruokaisia, on hyvä huomioida niin erityisruokavaliot kuin allergiat. Kaikkien aikaa säästää se, että menun kattavat tiedot on saatavilla somessa ja kotisivuilla, sillä näin vältytään myös pettymyksiltä ja nurinalta paikan päällä. Allergiat on syytä ottaa erittäin vakavasti, koska monesti kyse voi olla elämästä ja kuolemasta. Tämän toistaminen tuntuu typerältä, mutta olen nähnyt ja kokenut niin monta valitettavaa tilannetta, joista on paistanut sekä yrityksen tietämättömyys että välinpitämättömyys.

Ole läsnä ainakin Facebookissa ja Instagramissa. Pidä säännöllinen päivitystahti yllä.

Kaikissa sosiaalisen median kanavissa ei tarvitse olla, mutta niissä, joissa on, on oltava kunnolla ja julkaistava säännöllisesti. Yleisesti ottaen lähes jokaisella yrityksellä on Facebook ja Instagram. Näistä jälkimmäinen painottunee enemmän ajankohtaisen tiedon jakamiseen, kun taas Instagramissa pääpaino on visuaalisuudella, joka on omiaan brändin rakentamisessa. Kauniit kuvat eivät vaadi kuin toimivan älypuhelimen, hyvän rajauksen ja ilmaisen muokkausohjelman. Minä käytän Snapseediä kuvien muokkaamiseen, ja videot editoin InShotilla. Myös visuaalisen materiaalin suunnittelupalvelu Canva on kätevä!

Jos tuntuu siltä, että some-markkinointi vie turhan paljon aikaa, kannattaa luoda selkeä suunnitelma ja ajastaa sisällöt.

Vaikka olen sitä mieltä, että brändäyksen lisäksi somen tärkein tehtävä on tiedottaminen ja ajan hermolla oleminen, helpottaa työnsarkaa se, että ajastaa sisällöt etukäteen. Yrittäjä usein varmasti tietää tulevien viikkojensa aikataulut, menut ja tapahtumat, joten niihin liittyvän julkaisut voi huoletta ajastaa kanaviin haluttuihin aikoihin. Näin ei ole enää tekosyitä siihen, ettei aikaa olisi joka päivä!

Seuraa, mitä yrityksestä puhutaan somessa ja jaa seuraajien sisältöä.

Se, että reagoi muiden julkaisuihin edes tykkäämällä, osoittaa, että yritys on ajan hermolla ja tietoinen omasta toiminnastaan myös somessa. Sisällön jakaminen eteenpäin on kiitos seuraajalle.

Koska somessa ei aina kalkata pelkkä hyvä kello, on sosiaalisen median läsnäolo joskus myös tulipalojen sammuttamista, ja silloin kannattaa olla ensimmäisenä palomiehenä paikalla. Muuten kohut paisuvat liian suuriksi, ja sitten onkin jo aika soittaa kriisiviestinnän asiantuntijalle.

Jos sosiaalinen media tuntuu liian suurelta palalta purtavaksi, kannattaa hommat ulkoistaa rohkeasti tai opiskella suosiolla lisää.

Ulkoistaminen maksaa aina, mutta tuo usein myös lisämyyntiä ja siten enemmän rahaa. Jos siihen ei ole valmis, kannattaa käyttää edes omaa aikaansa some-markkinoinnin opetteluun.

Ahlmanin matkailupalveluiden markkinointiviestinnän osatutkintoon (20 osp) voi hakea tällä hetkellä 16.10.2020 saakka, ja opiskelu alkaa 9.11.2020. Osatutkinto sopii erityisen hyvin vasta-alkajalle, mutta edistyneempikin someilija hyötyy koulutuksesta. Vaikka näkökulmana on matkailu, koulutus hyödyttää minusta ihan kaikkien alojen yrittäjiä.

Suoritin itse koulutuksen vuoden 2019 lopussa työn ohessa. Käytännönläheinen toteutustapa antoi hyviä näkökulmia yliopiston teoreettisen lähestymistavan vastapainoksi, ja sain hyödyllisiä työkaluja oikeisiin tehtäviin ja aitoa some-kokemusta.

Osatutkinto on ilmainen, jos sen sitoutuu suorittamaan.

Jos olet yrittäjä, miten hoidat someasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Miten selätin esiintymisjännityksen?

En pysynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että kaikesta oli tehtävä loppu. Sen, millainen olin ja millaiseksi olin tahtomattani tullut, oli muututtava. Päätin, etten enää koskaan aikoisi täristä luokan edessä, en menettää yöunia esitelmän takia tai antaa ilkkujien lannistaa minua. Voitin esiintymisjännitykseni siksi, että oli pakko ja sen vuoksi, etten enää jaksanut. En jaksanut enää pelätä. Tie ei kuitenkaan ollut helppo tai niin yksioikoinen kuin ymmärtää saattaa.
anna_ennenaamukahviaeivoiMuistan niin hyvin Ranya ElRamlyn Auringon asema -teoksen. Sen lukeminen ja aiheesta esitelmöiminen oli yhdeksännen luokan ’grande finale’, viimeinen koitos. Istuin koulun vessassa ihan oikeilla asioilla, kuten aina ennen kokeita ja esityksiä. Auringon asema kutkutti minua ja nautin suuresti sen analysoimisesta. Kuvittelin mielessäni, miten pidän mahtipontisen esitelmän kirjasta elehtien ja teräviä huomioita heitellen.

No, lopputulos oli toinen.

Esiintyminen meni penkin alle. Vaikka täriseminen ja äänen hukkuminen ei automaattisesti tarkoita huonoa esitelmää, on mahdotonta ainakaan kouluarvosana-asteikolla onnistua, jos tilanteen kiusallisuus on käsin kosketeltavaa. Kyseinen esitelmä oli peruskoulutaipaleeni viimeinen. Ja myös viimeinen, jolle päätin uhrata uneni ja päiväni.

Suurin syy pelkooni oli huono ryhmähenki luokassa suoranaisen kiusaamisen lisäksi. Esitelmän aikana näin, miten katseet liikkuivat minussa, miten ihmiset nauroivat, supisivat ja odottivat epäonnistumistani. Oikeastihan en mokannut sen enempää kuin kukaan mukaan, sillä yhtä paniikissa olivat aina kaikki yläkouluikäiset joutuessaan yksin luokan eteen. Koviksesta oli yleensä vain rippeet jäljellä, kun piti esiintyä liitutaulun liepeillä ilman tukijoukkoja.

Päätin hakea lukioon toiselle paikkakunnalle – ennen kaikkea omien kiinnostuksenkohteideni vuoksi, mutta myös ihmisten. Ei elämää kuulu elää peläten!

Ensimmäisenä rastitin etukäteen laadittavaan lukujärjestykseen ilmaisutaidon kurssin. Se oli ihan oikeasti siihen aikaan hulluinta, mitä olin tehnyt. Ensimmäiset tunnit olivat painajaismaisia täynnä läheisyyttä ja itsensä ylittämistä, mutta kurssi teki tehtävänsä. Minulla ei ollut sen jälkeen enää mitään syytä pelätä. Harva voittaa pitkään vaivanneen jännityksen kuin itsestään, mutta minua auttoi kurssin lisäksi yhteisön vaihtaminen, ja siksi uskonkin, että usein suurin syy jännittämiseen on turvattomaksi koettu harjoitusympäristö ja suoranainen kiusanteko. Jos jokainen voisi esiintyä kuin puhuisi ystävilleen, ei ongelmia olisi.

Aloin hoitaa menneisyyden esiintymismörköjäni haalimalla juontokeikkoja. Juonsin ainakin vanhojen tanssit ja satunnaisia tapahtumia lukiossa. Oli huojentavaa ja palkitsevaa nähdä, että satojen ihmisten edessä seisominen ei tuntunutkaan miltään. Ihmisistä todella tulee vain yhtä suurta massaa, kun heidän eteensä joutuu. Enemmän olen pelännyt pientä ryhmää kuin satapäistä salia. Juontaessa on hyvä pitää mielessä, että harva ihan oikeasti pystyy siihen, joten jo se, että on lupautunut pestiin ja hoitaa sen kunnialla, on valtava voitto.

Lukion jälkeen aloitin työt radiossa. Toimittajan työt olivat ja ovat olleet alun jälkeenkin parasta lääkettä esiintymisjännityksen loitolla pitämiseksi. Joskus on uuvuttavaa jaksaa esiintyä, tehdä vaikutus ja ansaita luottamus päivästä toiseen, mutta toisaalta silloin suuretkaan koitokset eivät tunnu miltään.

Mitä enemmän aikaa kuuluu hetkistä, jolloin olen joutunut ylittämään itseni, sitä pahemmaksi jännitys käy. Enää se ei kuitenkaan lannista minua, vaan uskallan luottaa siihen, että selviän ja löydän yleisön kanssa oikean taajuuden. Koska en tee stand up -keikkoja tai yleiseen höpöttämiseen perustuvia toimeksiantoja, on helppo myös luottaa siihen, että asia kantaa. Ja yleensä yleisö on vieläpä innostuneempi aiheesta kuin puhuja itse!

Tänä kesänä juonnan pitkästä aikaa ystäväni häät ja pidän siellä puheen. Tilanne tuntuu jännittävältä, mutta olen yrittänyt purkaa sitä harjoittelemalla siitäkin huolimatta, että tunne on tärkein, ei salonkikelpoisuus.

Kun eniten pelkäsin esiintymistä, monet antoivat vinkiksi sen, että pitäisi kuvitella yleisö alasti. Se on mielestäni vähän huvittavaa ja vanhanaikaista. Ei kai alastomuus enää ole tabu ja toisekseen muiden ihmisten alastomuuden näkeminen ei saa minua erityisen rentoutuneeksi. Ihminen on toki hyvin paljas kaikin tavoin ollessaan alasti, mutta ilkeitä sanoja nakuna olo ei pysäytä. Ennen kaikkea pitäisi muistaa, että parasta olisi se, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä mielikuvaharjoitteita selvitäkseen pienestä puhetuokiosta. Turvallisuus ei nimittäin rakennu siitä, että osaa katsoa yleisöä oikealla tavalla, vaan siitä, miten yleisö osaa käyttäytyä.

Huonoista lähtökohdista huolimatta kukistin esiintymisjännityksen hämmentävän helposti. Jännitys ei aina vaadi rankkaa taustaa tai varsinkaan lähde lyhyellä kurssilla ja mielentilan muuttamisella. Joskus se vaatii vuosien työn, mutta on ihan mahtavaa, jos ilkkujat ja päänsisäiset parjaajat voi jättää taakse yksinkertaisin keinoin. Enempää he eivät nimittäin ansaitse!

On myös hyvä muistaa, ettei kaikki ole kaikkia varten. Esiintymisestä ei tarvitse pitää, mutta sitä voi oppia sietämään. Jos oikeasti uskaltaa vapautua, voi esiintymisestä alkaa jopa nauttia!

Kärsitkö tai oletko kärsinyt esiintymisjännityksestä? Miten sen voi voittaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

LinkedIn – uran nousu vai tuho?

Aktivoidun ensi viikolla LinkedInissä, sillä haluan kokeilla perinteistä poikkeavia tapoja löytää unelmaduuni. Eikö olekin ärsyttävä ilmaisu? Mutta miksi maatua tutussa ja tylsässä, jos voisi antaa itsestään kaiken ja nauttia joka päivä! Sitä on unelmaduuni.
DSC_0116Olen ollut niin lähellä monta kertaa. Uskon kärsiväni Saara Aalto -syndroomasta eli ikuisen kakkosen kirouksesta, ja olen todella kyllästynyt siihen. Oikeastihan mitään kirousta ei ole langetettu ylleni, vaan kyse on todennäköisesti ollut sattumasta ja kovan kilpailun alle rutistumisesta. Kiroukset voi murtaa taikavoimin, mutta epäonniset tapahtumaketjut on mahdollista katkaista itse. Sen eteen täytyy vain tehdä töitä ja uskoa oikeaan ajoitukseen.

Ennen LinkedIn-herätystäni tyydyin höpisemään urasaavutuksistani työpaikan kahvipöydässä ja Instagramissa (@annakatariinam), jossa minua seuraavat lähinnä tutut, vaikka tuntemattomat ovat ihan yhtä tervetulleita! Kukaan ei siis ole voinut kuulla osaamisestani, sillä keskusteluareenani ovat olleet täysin väärät. Kun tavoitteena on työllistyä ihan oikeasti tehtävään, jossa voin hyödyntää täysin osaamistani, ei sitä kannata kahvikupin pohjalle mutista.

Hyppääminen LinkedIniin pelottaa. Vaikken näe alustaa suorana kilpailukenttänä, tulee siellä väkisinkin verratuksi muihin. En siis voi väittää, ettenkö miettisi, miksi ihmeessä edes vaivaudun, kun taso on jo valmiiksi kova. Tämän jutun kaltaisten tekstien pitäisi keskittyä itsensä promoamiseen eikä epävarmuuksiin ja surkutteluun, mutta minusta on tärkeää puhua siitä, miten hulluksi työnhaku on mennyt pitkine rekrytointiprosesseineen ja monesti palkkatasoon nähden hullunkurisine vaatimuksineen. Työnhaku on raskasta, olipa luontainen onnistuja tai kivisen polun tallaaja.

Mikä sitten on pahinta, mitä voi tapahtua, kun astuu LinkedInissä esiin? Uskon, että meillä kaikilla on alkukantainen pelko tulla torjutuksi ja epäonnistua. Pelkään erityisesti jälkimmäistä, vaikka samalla tiedän, että ihan oikeasti LinkedIn-läsnäolon merkitys ihmisen elämässä kokonaisvaltaisesti on mitätön. En silti halua tulla muistetuksi viestintätyöläisenä, josta ei koskaan tullutkaan mitään ja joka antoi itsestään aivan typerän kuvan verkostoitumispalvelussa.

Parhaimmillaan LinkedIn voi tarjota minulle oikotien päämäärääni eli kokopäiväiseen viestintätyöhön, jonka perässä olen juossut pari vuotta. Pahimmassa tapauksessa uudella alustalla aktivoituminen ei johda mihinkään, mutta sitä, onko se epäonnistumista, en vielä tiedä.

Voin ainakin lohduttautua sillä, että yleensä menestymisen takana on ainakin yksi epäonnistuminen. Ei huvittaisi kokea sitä LinkedInissä, mutta yrittänyttä ei laiteta. Mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Matkaani LinkedInissä voi seurata profiilissani.

Mitä mieltä olet työnhausta LinkedInissä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Päiväni lomalla ja kaikkea muuta kuin lomalla

Pohdin kuluneella viikolla Instagramissa työn merkitystä. Ulospäin saattaa näyttää siltä, että olen aina töissä. Se on tavallaan totta, mutta on minulla myös vapaa-aikaa, jota vaalin kaikin voimin. En halua luoda itsestäni kuvaa, jossa työ määrittää koko elämän tai jossa ihmisarvo määrittyy työn perusteella. Siksi esittelen kaksi täysin ääripäätä omasta arjestani: ylibuukatun työpäivän ja löffäilykeskiviikon.
ennenaamukahviaeivoi1601

Työpäivä

6.30 Kello soi. Nään unta, että joku yrittää irrottaa pääni ja että työkaverini on vienyt koiransa hoitoon elinkautisvangille. Töissä selviää, ettei kumpikaan ole totta. Väsyttää niin, etteivät jalat kanna.

6.50 Nousen sängystä. Kiire. Meikkaan nopeasti. Syön leipää ja juon smoothien. Mikähän senkin suomenkielinen nimi on?

7.15 Sade jättää silmälaseihin pisaroita ja kohta iho hohkaa niin, että lasit höyrystyvät. Ehdin töihin ajoissa, keitän kahvit ja raahaudun työpisteelleni. Istun niin kauan samassa asennossa, että toinen jalkani puutuu.

12.30 Syön kaksi päivää sitten tehtyjä canneloneja. Kuka nekin osaa täyttää? Ja miten voisi tehdä täytteen, jota voisi pursottaa helposti pussista?

15.30 Otan varaslähdön töistä. Juoksen kiireellä läheiseen kauppakeskukseen lataamaan bussikortin ja syöksyn pysäkille odottamaan ruuhka-autoa. Saan onneksi oman paikan ja iltapäivän kääntyessä täydelliseksi pimeydeksi yritän epätoivoisesti tiirata oikeaa jääntipysäkkiä.

16.32 Perillä markkinointiviestintäpalaverissa! Se menee hyvin ja on ohi tunnissa.

17.36 Nökötän pimeässä lähiössä odottamassa bussia. Keskustorin kohdalla olen niin väsynyt, että unohdan melkein jäädä pois, sillä on käytävä ostoksilla. Haen suurmarketista vihanneksia ja illallisaineksia.

19.14 Olen syönyt, istun sohvalla ja yritän pysyä hereillä. Kerään itseni, teen viimeiset muutokset presentaatioon ja muihin materiaaleihin. Tallennan ne Dropboxiin ja lähetän maailmalle.

23.11 Vetäydyn sänkyyn, katson rikossarjoja taas niin, etten uskalla nousta pissalle ja lopulta nukahdan vain huomatakseni, että kello on taas 6.30.

Lomapäivä

10.23 Raotan silmälummetta. Aukeaa yllättävän helposti. Olen kiitollinen heti ensimmäiseksi siitä, että saan herätä virkeänä. Viime päivinä on tuntunut siltä, että aivoilla on niin vähän polttoainetta, että ne voivat sammua milloin tahansa.

11.05 Kaapissa on vielä arkielämän aamupala-ainekset. Teen smoothien, mutta herkuttelen myös kurkulla täytetyillä croissanteilla. Sen jälkeen haahuilen kotona päämäärättömästi. Tekisi mieli itkeä ilosta. Ei stressiä, ei tekemättömiä hommia tai suunnitelmia.

13.42 Alan lompsia kohti lähikampaamoa. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten mennytkään vakikampaamooni, mutta sain niin hyvän alekoodin toiseen palveluun, että en voinut vastustaa sitä. Hiuksista tulee kivat. On paljon kauniimpi olo kuin ennen kampaajaa.

14.45 Luikin Lidliin. Yritän etsiä huhuttua uutuuspaprika-chilihummusta.

16.58 Makaan sängyssä. Ummistan silmäni. Nään taas pahoja unia. Kyllä ne helpottavat vielä. Nukun, vaikka yöpöydän lamppu on päällä. Herään ennen kuutta.

18.25 Syön eiliset intialaisen ruoan jämät. Kylmä ruoka on minusta oikeasti hyvää, ja hermostun, kun talouden toinen osapuoli lämmittää sen liian kuumaksi. Aika typerää.

19.30 Kirjoitan. Kirjoitan. Kirjoitan. Olo on autuas. Nautin räjähtäneistä tilastoista ja tunnelmoin blogitulevaisuudella. Teen mielessäni suunnitelmia ansaintalogiikkaan liittyen, mutta päädyn lopulta kuuntelemaan Anna Erikssonia ja sitten Paula Koivuniemeä.

00.45 Olen taas haahuillut kotona askaroiden monta tuntia. Nukutan itseni Arman ja Suomen rikosmysteerit -ohjelman positiiviseen värinään. Edelleen mietin, miksi ihmiset katsovat julmuuksia dramatisoituna. Nautin vaaran tunteesta ja siitä, että tiedän olevani kotona turvassa. Ristiriitaista ja jotenkin väärää.

Seuraavana päivänä kello ei todellakaan herätä klo 6.30. Tulen vihaamaan ikuisesti kyseistä kellonaikaa.

Kertooko työ tai työn tekeminen mielestäsi ihmisestä tai hänen elämästään jotakin oleellista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tyhjä sielu tyrehdyttää proosasuonen

En olisi koskaan uskonut, että kirjoittajana joudun tilanteeseen, jossa olen niin väsynyt, ettei sanoja enää ole. Silloin on mahdotonta sukeltaa mielikuvitusmaailmaan, jossa kaikki on jo päin prinkkalaa. Kukapa tuplapahassa todellisuudessa haluaisi elää.
DSC_0107Se kirja. Proosateos. Joulumarkkinat ja kustannussopimuksen metsästys. Kävi kuitenkin niin, että tuhdiksi kasvanut tekstitiedosto jäi lopulta viime vuoden alussa nukkumaan, ei ikiunta, mutta jotakin vähän tainnuttavampaa kuin karhujen talviunet. Tuli arki, hirvittävä kasa töitä ja vielä kammottavampi väsymys. Kynnys kirjoittaa, kirjoittamislukko. Sielun tyhjyys.

Kun proosan kirjoittaminen on ollut jäissä, olo tuntunut tyhjältä. Siitäkin huolimatta, että muita kirjoitustöitä on ollut enemmän kuin aiemmin. Suurin osa niistä on keskittynyt sosiaali- ja terveysalaan, mutta sairausvakuutuslaista, sotesta ja päivärahoista on proosa todella kaukana! Niissä ei ole mitään runollista, kaunopuheista tai luovaa. Kylmyyttä ja uhkaa, välitiloja.

Luovakirjoittaminen on mahdotonta, jos ei ole sanoja. Ei tavuja, ei edes kirjaimia tai aihioita niille. Vähän aikaa sitten päädyin kokeilemaan päämäärätöntä kirjoittamista aukaistakseni kirjoitushanat, mutta sain aikaiseksi vain sysipaskan novellin, joka on huonompi kuin yksikään 16-vuotiaana kirjoittamani, vaikka niissä silkkihanskat elivät, moni kuoli syöpään ja nunnat olivat rikollisia.

***

Halusin olla kirjailija jo ennen kuin opin kirjoittamaan kunnolla, mutta myöhemmin tuli hyvin selväksi, että sellaiseksi ryhtymistä pidettiin täysin mahdottomana. Sitähän se onkin. Harvalla riittävät taidot, eikä sattumaakaan onnistu kovin moni uhmaamaan. Niinpä hautasin kirjailijahaaveet pitkäksi aikaa ja keskityin toimittajuuteen, sen jälkeen enemmän markkinointiin.

Tovi sitten vanha haave palasi takaisin mieleeni, kun haistelin kiinalaisgrilliltä tulevaa rasvankatkua kauppamatkalla. Miten se liittyy kirjoittamiseen? Ei mitenkään, mutta sillä hetkellä tuli pitkästä aikaa tunne, että käsillä ollut hetki kuuluisi kirjaani. Routainen maa, auki revitty katu, puistoaukion käryillään täyttävä kioski, märät sukat ja yleinen lohduttomuus.

Minun maailmani, joka paperilla oli jo niin synkkä, ettei itsensä uuvuksiin ajaneella työmyyrällä olisi sinne vielä asiaa.

***

Vielä en ole uskaltanut jatkaa vuosi sitten kesken jäänyttä proosaurakkaa. Käsikirjoitus tuntuu sydämessä, mikä on samanaikaisesti ilahduttavaa ja ahdistavaa. Ilahduttavaa siksi, että tiedän olevani jälleen täydessä iskussa, kun pystyn luomaan muutakin kuin journalistisia tai kaupallisia sisältöjä. Edessä oleva ahdistaa silti, sillä proosan kirjoittaminen vaatii ennen kaikkea kestävyyttä. Vaikka saatan ajatella proosan kirjoittamista liian pateettisesti, tiedän, että kyse on ennen kaikkea halusta tehdä töitä silloinkin, kun mielessä pyörivät kirosanat runollisia rakenteita enemmän.

Kun sitten väsyttävän vuoden puolikkaan jälkeen saan jälleen 60-sivuisen käsikirjoitusraatoni auki, annan mennä. En lupaa mitään, mutta sen tiedän, että keväällä minulla on aikaa ja voimia saattaa tarina loppuun.

Pelottaa ja hymyilyttää. Vaikka huijarisyndrooma iskee päälle joka toinen päivä, yritän muistaa, että tiettävästi paljon huonompiakin liuskanivaskoja on kustannettu kirjoiksi. En tiedä, näemmekö palkintogaaloissa, mutta uskoisin, että vähintään alelaarissa kesähelteillä.

Miten kirjoitusjumista pääsee eroon? Kerro ihmeessä kokemuksistasi, jos kirjoitat proosaa.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Terveisiä kirjailijan kaaoksesta

Onko ehtinyt tulla ikävä? Minua on ottanut rinnasta se, kuinka vähän aikaa blogille on ollut. Mutta sellaista se kirjoitustyö on. On nimittäin raavittava kasaan sitä, josta pennoset tulevat. Silti en oikein vieläkään ymmärrä, että minä todella olen kirjailija. Tällä hetkellä tosin hyvin epätoivoinen.
DSC_0132Syksy on ollut kerrassaan kuormittava, mikä on ollut itselleni täydellinen yllätys. Miten voi jäädä oman unelmansa alle? Miksi unelma ei tunnukaan tarpeeksi unelmalta? Näiden kysymysten äärellä olen jälleen kerran ollut kirjoittaessani oman ISBN-numeron saavaa teosta. Minä todella olen kirjailija.

Mutta kun ei tunnu yhtään siltä.

Pitäisi nimittäin tehdä proosaa. Suurieleisesti sydän verellä. Eikä mitään reportaasi- ja henkilökuvakokoelmaa, vaikka senkin aihe koskettaa tuhansia ihmisiä. Vaikka se on tilattu minulta ihan oikealla ja vieläpä hyvällä korvauksella. Palkalla, josta maksetaan kunnon ihmisten tavoin verot ja jota odotetaan yhtä paljon kuin kirjan valmistumista.

Ennen kuin viimeiset sanat ovat elektronisella paperilla jaan teille ajatuksia epätoivoiseksi muodostuneen prosessin keskeltä! Ajatusten kehä on aina sama.

  • Vihaan tätä. En osaa. Miksi kukaan on halunnut maksaa tästä? Pitäisi varmaan palauttaa ennakkopalkkio ja kieltäytyä loppumaksusta.
  • Ei, mutta minähän rakastan kirjoittamista! Kylläpä sujuu. Olen itse asiassa todella hyvä.
  • Nyt kulkee kyllä hyvin. Näppäimistö huutaa.
  • Onpa tylsää. No, mutta työthän ovat yleensä tylsiä. Harvoin mistään huippukivasta saa rahaa.
  • En minä niin tylsistynyt ole. Tämä on yhteiskunnallisesti tärkeää työtä arvokkaan ajatuksen ja oikeiden ihmisten puolesta.
  • Silmissä vilisevät sanat. Kirjoitettiinkohan Finanssivalvonta siis isolla alkukirjaimella?
  • Kopioin ajatusviivan ajatusviivan perään. Liikaa sitaatteja.
  • Liikaa tarinaa. Käytänpä silti värikynää.
  • En osaa. Olen laiska ja surkea.
  • Rakastan kirjoittamista. Olen siinä hyvä. Tästä tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta aiemmin.
  • Huoh, ei tämä proosateos ole. En ole mitään.
  • Tylsää.
  • Rakastan kirjoittamista. Rakastan tätä työtä. Selviän.

Toista.

Mitä haluaisit tietää kirjan tuottamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yliopistosta ammattikoulutukseen

Arvostan kaikkein eniten yliopistokoulutusta, ja pidän sitä koulutuksen huippuna – lakipisteenä, johon kannattaa pyrkiä. Saavutettuani sen olen joutunut huomaamaan, ettei koulutuksen hyötyä voi täysin arvottaa tutkintoasteen perusteella. Mitä kummaa olen puuhannut syksyn Ahlmanin ammatti- ja aikuisopistossa?
DSC_0214.JPGIhan tosissani kuvittelin, että kun valmistun yliopistosta, taivaat aukeavat ja urani lähtee kovempaan nousukiitoon kuin Armstrongin miehittämä kuumoduuli. No ei lähtenyt. Postiluukusta kolahti todistus ja juhlien sotkut siivottiin seuraavana päivänä pois. Lahjaliljatkin kuolivat viikossa.

Jäin silti onnellisesti makoilemaan yliopistotutkintokuplaani. Oikein köllöttelin siellä ja mehustelin mainiota tutkintoani, josta olin haaveillut yläkoulusta lähtien. Valmistumisesta on nyt kaksi vuotta,  ja tänä syksynä olen joutunut kohtaamaan sen, etten selviä eteenpäin ilman apua. Se, että olen yhteiskuntatieteiden maisteri, ei tarkoita sitä, etten tarvitsisi lisäkoulutusta tai että tietäisin alastani kaiken. Päinvastoin. Opintoni olivat hyvin teoreettiset, ja käytännön puoli, josta usein yliopistossa opiskeleville naljaillaan, jäi puolitiehen.

Yksinäisen kokouspainajainen

Markkinointi- ja viestintäalalle on vaikea työllistyä. Puhumattakaan siitä, jos yrittää alalle ilman siihen täysin sopivaa tutkintoa, vaikka tietäisi, että omat taidot ja oppimiskyky riittävät. Facebook tarjosi minulle kesällä Tampereella sijaitsevan Ahlmanin aikuis- ja ammattiopiston matkailupalveluiden markkinointiviestinnän osatutkintoa. Osatutkinnot ovat lyhyitä, tiettyyn aiheeseen keskittyviä koulutuksia, jotka valtio rahoittaa, kun opiskelija sitoutuu suorittamaan sen.

Yliopistotaustani näkyy väistämättä opinnoissa, sillä huomaan tottuneeni tietynlaiseen opiskelutapaan: yksinäiseen, luentomuotoiseen puurtamiseen, jossa asiat suoritetaan sitten joskus. Tässäpä osatutkinnossa asioita ei voi suorittaa joskus myöhemmin, vaan ne on tehtävä heti. Yksinäisyydestäkin on turha haaveilla, sillä opinnot ovat ikään kuin pitkiä kokouksia, joihin on osallistuttava niin fyysisesti kuin henkisesti. Samalla täytyy myös suorittaa sovitut markkinointiviestinnän toimenpiteet harjoitusyritykselle, mikä tuo lisää paineita, mutta myös arvokasta kokemusta. Sitä, mitä lähdin hakemaan.

Asiantuntijuuden ainekset

Ammatillisessa ympäristössä suoritettujen opintojen aikana olen oppinut niitä asioita, joita en ennen koulutusta osannut tai joista en tiennyt tarpeeksi. Olen myös nähnyt heikot kohtani ja hahmottanut syitä, miksi en ole saanut kutakin hakemaani työpaikkaa. En yksinkertaisesti ole tiennyt tarpeeksi, minkä vuoksi asiantuntevan kuvan antaminen on ollut mahdotonta.

Opintojen aikana on täytynyt päästää irti myös yliopisto-opintojen kiistattomasta ihannoinnista. En voi väittää, etteikö tietynlainen epätieteellisyys häiritsisi minua, sillä haluaisin, että jokaisen opitun asian taustalla olisi sen selittävä teoria. Niin ei kuitenkaan ole, ja siihen on tyytyminen. Täytyy siis ikään kuin opiskella kädet savessa ilman, että tietää, mistä savi tulee. Toisaalta tiedänhän minä sen jo, joten kai osatutkinnon anti minulle on nimenomaan se, että saan vihdoin mahdollisuuden myllätä maata ihan tositoimissa.

Vaikka kuvittelin, että teen ennemmin väitöskirjan kuin astun jalallani ammattiopistoon, on pakko myöntää, että tällainen ajattelutavan ravistelu ja opiskelun arvostamisen tarkastelu tekevät hyvää. Se, että Suomessa on erinomaiset mahdollisuudet kouluttautua maksutta lähes mihin tahansa, on niin upea juttu, ettei siinä kannata nyrpistellä nenäänsä kaikelle tarjolla olevalle opille, olipa tutkintoaste mikä tahansa.

Mitä tutkintoa arvostat eniten? Entä minkälaista uraa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ihan oikea unelmatyöpäivä: Juttukeikalla Järvenpäässä

Tiedän, että monia ärsyttävät unelmahömpötykset, enkä itsekään tiedä, onko katteettomassa unelmointivakuuttelussa mitään järkeä. Kun kerta kuitenkin julkaisin viime viikolla kyhäelmän täydellisestä päivästä, on syytä esitellä arkipäiväni, joka oli hyvin lähellä tavoittamattomissa olevaa unelmaa.
DSC_01888.23 Please. Ei kukaan voi tulla ostamaan arpoja ja tarkistuttamaan lottokuponkeja vähän ennen puolta yhdeksää rautatieaseman R-Kioskille. Ei vain saa tulla, kun muut yrittävät ostaa kahvia junaan ja hankkia lähiliikennelippuja.

8.37 Istun tyytyväisenä kahvikuppi kädessä tyhjässä junassa, joka lähtee matkaan sovitusti vähän puolen jälkeen. Nukuttaa ja jännittää niin kuin aina ennen työkeikkaa. Syön tuorepuuroa ja sinapilla ja vegekebabilla täytettyä leipää. Miksi aloin rakastaa sinappia vasta yli 25-vuotiaana?

9.46 Saksaa puhuvat tytöt laulavat kaanonissa radion hittibiisejä ja mutustavat kylmiä soijanakkeja. Ärsyynnyn, mutta en tiedä, miksi. Eikö aamujunan rauhaa voi kunnioittaa? Kuuntelen heidän keskusteluitaan, ja olen hyvilläni siitä, että ymmärrän aika paljon sanoja ja fraaseja ihan vain Duolingo-opiskelulla.

10.25 Saavun aurinkoiseen Järvenpäähän, ja yritän jälleen kerran muistella, miten pääsinkään määränpäähäni. Edellisestä käynnistä on vuosi, ja suuntavaistoni on selvästi jäänyt Tampereelle.

11.29 Kohde näkyvissä! Kirjaudun sisään, kerään arkistomateriaaleja, pohdiskelen aikatauluja ja puuhastelen yhteistyökumppanini kanssa viileässä toimistossa.

12.00–13.44 Teen tunnin haastattelun ja otan samalla noin sata kuvaa. Leikittelen vihreillä lehdillä ja kuvaan valettua patsasta sekä paikan päällikköä. Juttelemme terveyspalveluista, sotesta, tulevaisuudesta ja terveyden merkityksestä yhteiskunnassa ja yritysmaailmassa. Jännitys on poissa, ja muistan taas, miksi niin paljon freelancer-työtä rakastan. En kuitenkaan tarpeeksi alkaakseni yrittäjäksi.

14.33–15.08 Kävelen takaisin Järvenpään keskustaan, ja alan etsiä lounaspaikkaa. Käy hyvin nopeasti ilmi, että mikään vegaanin Mekka kaupunki ei ole. Puhtaasti vegaaniset vaihtoehdot ovat sushipaikat ja Kotipizza. Voimat ovat ehtyneet, joten en lähde etsimään ravintoloita. Päädyn kaupungin nepalilaiseen, jossa palvelu on sydämellistä, maisemat karut ja ruoka lähes vegaanista, muttei kovin kummoista. Menisin silti toiste, jos esitys on parasta, mitä kaupunki voi tarjota.

15.16 Ostan junalipun hetken mielijohteesta ja ensimmäistä kertaa sovelluksesta. Paperilippu on paras, mutta nyt ei ole vaihtoehtoja, vaikka harkitsen hetken pikkuruisen puuaseman lippuluukulle kömpimistä. Pakko yrittää olla nykyaikainen. Pystyn siihen työelämässä, mutta en vapaa-ajalla. Ahdistaa lisätä kortti sovellukseen!

15.38 Hermojani kiristää. Astun täyteen R-junaan jääden jumiin oviaukkoon, ja maalaan jo kauhukuvia siitä, kuinka seison käytävällä Tampereelle asti. Jokelassa tapahtuu ihme, ja juna tyhjenee. Pääsen ikkunapaikalle, jossa kökötän siihen asti, että jälleen kerran myöhässä ollut juna saapuu perille.

17.27 Liki kahteen tuntiin venynyt matka on kulunut siivillä Kuuhullut-podcastia kuunnellen. En jaa kaikkia samoja ajatuksia Neean ja Sallan kanssa, mutta aiheet ovat kiehtovia. Pidän myös heidän rauhallisista, mutta luonnollisista äänistään. Ihanaa, että jotkut uskaltavat puhua huuhaina pidetyistä aiheista, ja tunnistankin itseni monesta teemasta.

18.04 Viimeinen taistelu on ohi. Näyttämö on tyhjä. Minä olen tyhjä. Makaan sängyssä, vaikka pitäisi pestä jalat, jotka haisevat pahalta päivän jälkeen. Käytän Skopunktenin hajupohjallisia, mutta ne eivät ole onnistuneet pelastamaan 12 kilometrin kävelyn aiheuttamia tuoksuhaittoja. Jos en sisäisesti puklaisi sanonnalle ”borta bra men hemma bäst”, sanoisin sen nyt.

Miten junassa kuuluu käyttäytyä? Saako missä tahansa kioskissa tarkistuttaa veikkauksensa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yritykselle juhlakirja 2/3 – vinkkejä hyvään haastatteluun

Kaikista eniten toimittajan työssä nautin kirjoittamisesta, josta parhaiten saa irti silloin, kun tekstin taustalla on onnistunut haastattelu. Kymmenen vuoden aikana olen nähnyt myös kyyneleitä, paniikkikohtauksia, epäluuloisia katseita ja kuullut lukemattomia etukäteen opeteltuja lauseita. Siksi jaankin omat vinkkini haastattelun tekemiseen ja sen perusteella tehdyn jutun kirjoittamiseen.
DSC_0731Työssäni olen ollut eniten tekemisissä niin sanottujen tavisten eli haastattelu-untuvikkojen kanssa ja asiantuntijoiden, jotka yleensä ovat melko tottuneita antamaan haastatteluita, mutta myös erittäin tarkkoja sanomisistaan.

Olen haastatellut yritysten juhlakirjoihin lukemattomia henkilökuntaan kuuluvia ihmisiä ja nykyisiä ja jo eläköityneitä johtajia, jotka ovat jotakin asiantuntijan ja yksityishenkilön väliltä. Koska haastattelu julkaistaan kirjassa, on sen sisällöstä oltava tarkka, ja yleensä annankin haastateltavalle tavallista enemmän vapauksia muokata juttua, ettei julkaisu aiheuttaisi pahaa mieltä. Silti lopullinen sisältö on aina neuvottelun tulos, sillä ihan jokaista jorinaa ei vain voi lisätä mukaan, vaikka 1970-luvulla olisi tapahtunut kuinka jännittäviä käänteitä tahansa.

Nämä vinkit pidän mielessäni, kun teen henkilökuvaa tai reportaasia yrityshistoriasta! Vinkit sopivat myös blogikirjoittamisesta kiinnostuneille, jotka haluavat kehittää juttujensa tyyliä journalistiseen suuntaan.

Hyvä haastattelu

  • sisältää oleelliset tiedot aiheesta
  • kertoo jotakin uutta henkilöstä ja jutun aiheesta
  • perustuu keskusteluun, ei kysymystykitykseen
  • sisältää selkeät teemat
  • antaa tekohetkellä tilaa ja aikaa haastateltavalle, vaikka ohjat säilyvät toimittajalla
  • on hyvä kokemus haastateltavalle (erityisesti, kun kyseessä on painettu kirja tai kokematon haastateltava)

Haastatteluvinkkejä

  • älä tuijota kysymyksiä liikaa
  • iskosta mieleen kaikista tärkeimmät asiat ja luota keskustelun voimaan
  • käytä nauhuria ja keskity keskusteluun, mutta älä jää nauhurin orjaksi
  • unohda nauhuri ja tee lyhyitä muistiinpanoja ja kirjoita haastattelu heti puhtaaksi
  • älä kysy kysymyksiä, joihin voi vastata ”kyllä” tai ”ei”
  • älä kysy useita kysymyksiä yhdellä hengenvedolla
  • kotona ihminen on rennoimmillaan, joten sitä kannattaa hyödyntää
  • koti tilana on myös ääninauhojen ystävä
  • yritä saada haastateltavasta irti pieni tarina, jota voi käyttää jutussa mielenkiintoisena yksityiskohtana tai juonta rakentavana tarinana

Haastattelun kompastuskiviä

  • haastateltava ei sano mitään
    • vältä kyllä tai ei -kysymyksiä, mutta kysy tarpeeksi paljon kysymyksiä, jotta jutun rakentaminen on edes jotenkin mahdollista
  • haastateltava takertuu epäolennaiseen
    • olen törmännyt monesti tilanteeseen, jossa haastateltava haluaa ehdottomasti penkoa vanhoja kuvia tai arkistomateriaaleja, joista näkee heti, ettei niillä ole merkitystä jutun kannalta, mutta ne ovat ihmiselle itselleen tärkeitä
    • ratkaisu: huomioi ja kunnioita, mutta huolehdi, että keskustelu jatkuu olennaiseen keskittyen, ja yritä saada materiaalista jotakin lisäarvoa juttuun
  • haastateltava itkee
    • näin on tapahtunut yllättävän usein, sillä yleensä tilanne voi olla jännittävä tai herättää myös negatiivisia muistoja
    • ratkaisu: ajan antaminen ja sopivan neutraalisti reagoiminen, sillä se takaa haastattelun loppuun saattamisen

Jutun kirjoittaminen haastattelun perusteella

  • aika monet jutut alkavat kuvauksella, kuinka toimittaja tai haastateltava itse saapuu haastatteluun, mikä on todella tylsää, jopa todellinen klisee, sillä on itsestäänselvää, että haastatteluun on pakko saapua, eikä se ole kiinnostavaa
  • monissa aloittelijoiden teksteissä näkyy kannanottoja haastateltavan sanomisiin, mutta toimittajan tehtävä ei ole punnita haastateltavan vastausten arvoa ja ihastella tai kauhistella sitä
  • pidä huolta, että tekstistä käy aina ilmi, kuka puhuu ja kenen repliikki on kyseessä
  • suosin itse sukunimellä puhuttelua, mutta etunimen käyttäminen sopii joihinkin juttuihin, kuten naistenlehtiin
  • muista säilyttää tasapaino oman tekstin ja repliikkien välillä
  • ensimmäistä kertaa haastateltavana oleville voi olla armollinen, mutta kaikessa ei kannata eikä saa antaa periksi

Minkälaisia vinkkejä sinä antaisit kirjoittajille? Oletko kirjoittanut journalistisia artikkeleita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa