Katsomista talven keskelle: suoratoistopalvelusuosikit

* Sisältää mainoslinkkejä

Olen tunnettu siitä, että rakastan draamaa, rikoksia, pohjoismaisia ja kotimaisia sarjoja. Katsomistottumuksieni pääjuju on se, että vaikka sarjat ovat suurimmaksi osaksi fiktiota, täytyy kuitenkin kaiken voida olla totta – periaatteessa. Nämä suositukset eivät siis tarjoa scifiä, fantasiaa tai verta ja suolenpätkiä, sillä raakuus harvemmin ruokkii mielikuvitusta. Onneksi.

Pohjolan laki on katsottavissa Viaplayssa. Vilho Arkivuon (Pertti Sveholm) asianajotoimistossa häärivät Adi (Anna Böhm) ja Matti Pohjola (Lauri Tilkanen).
Kuva: Hanna-Maria Grönlund. ©: Yellow Film & TV.

Pohjolan laki (2020)

Lauri Tilkasen, Iida-Maria Heinosen ja Anu Sinisalon tähdittämä kahdeksanosainen rikosdraama on tuorein suomalainen lakisarja. Jaksoissa käsitellään yksittäisiä asianajotapauksia, mutta juonen ytimessä ovat Ritarinmäen asuinaluetta vaivaavat oudot kuolemat ja niihin liittyvät vakuutus-, laki- ja ympäristöasiat. Asianajaja Matti Pohjola (Tilkanen) selvittää vyyhtiä sukkuloiden vaimonsa Eeva Bensonin (Heinonen) suvun lakiyrityksen Benson & Bensonin ja ’hyvien puolella olevan’ Arkivuon (Pertti Sveholm) asianajotoimiston välissä. Mitä tekemistä on Eevan isän Patrikin (Eero Saarinen) ja äidin Sofian (Sinisalo) menneisyydellä, valinnoilla, suhteilla ja salaisuuksilla Ritarinmäen kanssa?

Pohjolan laki on helposti pureskeltava ja mukaansatempaava sarja, joka ei pidä turhan pitkää oikeustieteen oppituntia, vaan osoittaa, että loppujen lopuksi pelinappuloita liikuttavat suhteet painavaa sanaa paremmin. Yksittäiset tapaukset limittyvät hienosti pääjuoneen rakentaen sarjasta eheän kokonaisuuden. Kotimaista laatudraamaa!

*Saatavilla Elisa Viihde Viaplayssa

Kaikki synnit 2 (2020)

Olenkin ehtinyt arvostella kovin sanakääntein Kaikki synnit -sarjan ensimmäisen kauden, joka yhdisti selvittämättömät murhat, lestadiolaisuuden ja pienen paikkakunnan ahtaat piirit ennalta arvattavaksi paketiksi. Toinen kausi vie takaisin pohjoispohjanmaalaiseen Varjakan kuntaan, mutta tällä kertaa vuosituhannen taitteeseen kaksikymmentä vuotta taaksepäin ensimmäisen kauden tapahtumista.

Kausi käsittelee poliisi Jussi Ritolan (Matti Ristinen) Meeri-vaimon (Inka Kallén) oikeustapausta, uraa teknologiayrityksessä ja vapaamielistä elämää taustoittaen samalla ensimmäisen kauden tapahtumia. Kaikki synnit 2 tarjoaa yllättävän loppuratkaisun ja ilahduttaa milleniumin ilmiöiden tarkkanäköisellä havainnoinnilla ja sarjan hahmojen menneisyyden huomioimisella. Odotan todella kolmatta kautta!

*Saatavilla Elisa Viihde Viaplayssa

Rakasta mua (2019–)

Josephine Bornebuschin luoma ruotsalaissarja Rakasta mua on ihastuttanut Ruotsissa jo kahden kauden ajan. Bornebusch näyttelee itse pääroolin rakkautta etsivänä lääkäri Clarana, jonka perheenjäsenten elämää sarja myös seuraa nostaen esiin rakkauden eri muodot ja parisuhteiden moninaiset valinnat. Nimensä mukaisesti (Älska mig) sarja halunnee sanoa, että lopulta me kaikki haluamme vain rakkautta. Rakasta mua on koskettava ja viihdyttävä draamapukuun verhottu tutkimusmatka ihmisten tunteisiin komediaa unohtamatta.

*Saatavilla Elisa Viihde Viaplayssa

Jättekiva (2018–)

Aino ja Micke (Anna Paavilainen & Elmer Bäck) hääräävät Ullanlinnassa lappilais-suomenruotsalaisessa taloudessa, jonka arkieloa värittävät Micken ruotsinkielistä yläluokkaa edustavat vanhemmat Gunilla (Ylva Ekblad) ja Lars (Mats Långbacka) sekä Ainon patalaiska veli Jussi (Mikko Penttilä). Jättekiva käsittelee lämmöllä ja huumorilla oivaltavasti, mutta osin kliseisesti, eri kielitaustoista tulevien ihmisten pari- ja ystävyyssuhteita. Erityisen paljon sarja saa nauramaan, jos taitaa molemmat kielet, jolloin voi nauraa kielivitseille syvemmin.

*Saatavilla Elisa Viihde Viaplayssa

Björnstad (2020)

Fredrik Backmanin samannimiseen menestysromaaniin (2016) perustuva Björnstad kertoo pohjoisruotsalaista jääkiekkokaupunkia järkyttävästä tragediasta, joka nivoo yhteen paikkakunnalle muuttaneen entisen NHL-tähti Peter Anderssonin (Ulf Stenberg) perheen, kiivaan jääkiekkokulttuurin, menestymisen paineet ja fyysiset rajat ylittävän valtapelin. Björnstadin tulevaisuus muuttuu, kun Anderssonin Maya-tyttären (Miriam Ingrid) elämä mullistuu yhtenä iltana kiekkovoittojuhlissa, joiden päätähti on kaukaloiden lupaus Kevin Erdahl (Oliver Dufåker). Erdahlin Mats-isää näyttelee sarjassa suomenruotsalainen Tobias Zilliacus, mutta suomalaisyhteys sarjassa jää käsittelemättä sitä tosiasiaa lukuun ottamatta, että pohjoinen on yhdistänyt pitkään kansoja yli valtioiden rajojen.

Björnstadin urheilijanuoret ovat tosielämässä jääkiekkoilijoita eivätkä ammattinäyttelijöitä (HS 29.10.2020), mikä tekee urheilusta uskottavaa ja tulkinnasta terävää. Sarjan tragedian käsittely on niin tarkkaa ja piinaavaa, että se voi järkyttää herkimpiä.

Saatavilla HBO Nordicissa

Huone 301 (2019)

Kurtin perheen elämä muuttuu peruuttamattomasti aseselkkauksen jälkeen, johon sarja palaa takaumin menneisyyden nostaessa päätään Kreikan-matkalla. Risto (Antti Virmavirta) ja hänen poikansa Seppo Kurtti (Jussi Vatanen) alkavat saada taakse jätettyyn viittaavia uhkauksia henkilöltä, jonka tulevaisuuden he tuhosivat samalla, kun Sepon pieni poika Tommi menetti henkensä. Kaikki viittaa siihen, että uhkailija on saapunut Kreikkaan häiritsemään Kurttien lomaa, minkä vuoksi Risto ottaa silmätikukseen satunnaislomailija Leon (Elias Gould). Onko Leo todella uhkausten takana – poika menneisyydestä?

Riston tarkkailun perusteella Seppo matkustaa isänsä luokse Kreikkaan ymmärtäen paikan päällä vaaran vaanivan lähempänä kuin olisi koskaan arvannut. Sitten on jo kiire. Välissä on Sepon tyttärien rakkauselämä, 50 000 menetettyä euroa ja yksi sydänkohtaus.

BBC on ostanut joulukuussa 2020 Huone 301:n oikeudet (IS 3.12.2020). Sarjan on luonut brittiläinen Kate Ashfield.

*Saatavilla Elisa Viihde Viaplayssa

Kadonneet Suomi (2020)

Suomalaisia katoamistapauksia ja rikoksia ovat aiemmin ruotineet ainakin YLEn Kadonneet (2006–2007), Rikostarinoita Suomesta (2001–2009), Arman ja Suomen rikosmysteerit (2017–) ja Rikoksen anatomia (2019–). Kadonneet Suomi on samaa perusvarmaa jatkumoa tapauksille, joita media on repinyt auki jo monen vuosikymmenen ajan.

Kadonneet Suomea voinee pitää kuitenkin kelpona kotimaisten mysteerien sarjana, sillä se haastattelee henkilöiden omaisia, käyttää kadonneista oikeita nimiä – toisin kuin esimerkiksi Arman Alizadin juontama nimikkosarja – ja tarjoaa ainakin ensimmäisellä kaudella monipuolisen näkemyksen siihen, miten ihmiset katoavat. Jotkut löytyvät, toiset eivät koskaan. Toisinaan katoaminen saa onnellisen päätöksen, vaikka kohtalo muuten olisi karu. Kadonneet Suomi ei siis ole kuolemantuomio kadonneelle, vaan jos ei tunne tapausta, voi lopussa tapahtua mitä tahansa.

Saatavilla Discovery+:ssa

The Affair (2014–2019)

Kun vuonna 2015 ahmin The Affairin HBO:sta, makasin kaksi päivää töiden jälkeen sängyssä tuijottaen parisenkymmentä jaksoa salasuhdedraamaa. Noah (Dominic West) ja Helen Sollowayn (Maura Tierney) elämä muuttuu kesäretkellä Helenin kotikaupunkiin, jossa Noah rakastuu nuoreen, Colen (Joshua Jackson) kanssa huonossa suhteessa riutuvaan tarjoilija Alisoniin (Ruth Wilson).

Jokainen jakso esittää samat tapahtumat useasta eri näkökulmasta, mikä tekee aiheesta – oikeasta ja väärästä – erityisen mehukkaan. Viidestä kaudesta koostuva sarja kuljettaa katsojan varmalla otteella läpi päähenkilöiden tarinoiden rakastumisesta rikkoutumiseen, ehjäksi tulemisesta kaiken loppuun. Aivan kirjaimellisesti! Viidennen kauden kertojana on nimittäin erään päähenkilön jälkeläinen. Siitä, onko jo vähän scifiltä vaikuttava tulevaisuuskatsaus uskottava, voi olla montaa mieltä, mutta silti loppuratkaisu koskettaa.

*Saatavilla Elisa Viihde Viaplayssa

Ovatko poikkeusajat vaikuttaneet suoratoistopalvelukulutukseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Koronan kirjoittama vuosi

Jos korona olisi elokuva, se olisi scifiä. Jos se olisi laulu, olisi se karjalainen itkuvirsi. Runona se soisi terävästi lyhyillä tavuilla, tiukkoina säkeinä. Kirjaksi korona taipuisi dystopiana, naturalismin edustajana ja autofiktiona. Me olemme kirjoittaneet korona-aikamme. Tässä on minun vuoteni.

Tammikuun alussa korona oli vain yksi pieni uutinen iltapäivälehtien kohuotsikoissa.

Ensimmäinen talvi

24. tammikuuta 2020

Olemme palaamassa viikonloppulomalta Islannista. Isäni kauhistelee Kiinassa leviävää koronavirusta ja sitä, että Reykjavík on suosittu välietappi Aasian ja Amerikan välissä. Aasialaisturisteilla on koneessa ja kentällä maskit, muilla ei. Ai, että kun tämä naurattaa jälkikäteen! Ja tuntuu jopa rikolliselta!

5. helmikuuta 2020

Istumme vanhassa asunnossamme. Minä olen kipeä, joten päätämme siirtää kevään Tukholman-matkan varaamista. Tuntuu siltä, että on hyvä olla skarppina, kun ostaa satojen eurojen arvoisen matkan.

11. helmikuuta 2020

Makaamme uuden asuntomme sohvalla vajaata viikkoa myöhemmin. Koronauutiset välkkyvät iltapäivälehtien uutisvirrassa. Pohdimme, varaisimmeko matkan kuitenkin tänään. Päätämme lykätä hommaa suosiolla maaliskuulle, jotta tiedämme, koska korona on ohi. Niin kuvittelemme.

Loppukeväällä elämä alkoi tuntua edes ajatuksen tasolla normaalilta.

Kevät

8. maaliskuuta 2020

Olen taas kipeä maaliskuun alussa. Tällä kertaa minulla on poskiontelotulehdus, varmaankin helmikuisen flunssan jälkimaininkeina. Olen lähtenyt aiemmin viikolla kesken päivän töistä kotiin, kun olemme ensiksi nauraneet yhdessä työporukalla koronavitseille. Kukaan ei epäile koronaa seuraavana päivänä mennessäni lääkäriin. Sinänsä ei ole syytäkään, kun poskista löytyy mähmää ultraamalla ja diagnoosi on selvä. Silti. Mikään ei ole niin kuin ennen, mutta hetken kaikki on vielä ihan tavallista ja tuttua. Mehiläisessä koronasta muistuttavat vain hissitiedotteet ja se, ettei lääkäri kättele. Hyvä niin, se on aina ollut vähän kiusallista ja turhaa.

16. maaliskuuta 2020

Suomi on suljettu. Vaellan autioituneen kaupungin halki iltavuorosta kotiin. Mies tulee vastaan, sillä olo on turvaton. On niin tyhjää. Kulmakunnan maamerkki McDonald’skin on kiinni. Keltaiset kaaret ovat sammuneet. Maaliskuun loppuun suunnitellut tuparit on peruttu jo kolme viikkoa aiemmin.

11. huhtikuuta 2020

Jotenkin pääsiäinen onnistuu saapumaan. Se kun ei koronarajoituksista piittaa. Ihmiset välittävät onneksi. Kevätauringon kuivaamat kadut ovat tyhjiä, mutta olo on vähän toiveikkaampi kuin ennen, vähän normaalimpi. Hiljaisuuteen on tottunut. Isäni pesee ikkunamme. En osta hänelle herkkutiskiltä perunaleivosta, sillä hän ei suostu syömään avopakattuja tuotteita. Toinen ystäväni kaasoista on jumissa Uudellamaalla, joten suunnittelemme polttareita kiivaasti etänä.

5. toukokuuta 2020

Hallitus tiedottaa koronarajoitusten asteittaisesta purkamisesta. Kiikun keittiön jakkaralla katsomassa tiedotustilaisuutta läppäriltä. Koska minäkin olen ihminen, harmittelen sitä, että kesäloma ehtii vielä kulua rajoitusten kourissa, vaikkei suuria suunnitelmia enää ole ollutkaan pitkään aikaan. Ne on kuopattu jo monta kuukautta sitten. Silti hetken tuntuu siltä, että painajaisuni on pian takana.

Kesällä retkeilimme myös Tampereen Hervannassa sijaitsevalla Suolijärvellä.

Kesä

2. kesäkuuta 2020

On kesälomani viimeinen päivä, ja ravintolat ovat avautuneet ensi kertaa kevään jälkeen paikan päällä syöntiä varten. Vettä sataa kaatamalla, ja istun talomme kivijalan bistrossa valkoviinillä. Tämä se on elämää, näin normaalia! Koronapelko hiipii mieleen. Hyppääkö pöpö pöytään kuitenkin jostain?

13. kesäkuuta 2020

Vietämme ystäväni ikimuistoiset polttarit mökillä luonnonhelmassa. Korona on karsinut suunnitelmia ja pitänyt loppumetreille asti jännityksessä, pääsemmekö edes mökille porukalla. Meitä on yhteensä yhdeksän. Riemuitsemme ja juhlimme sydämemme kyllyydestä. Pesemme käsiä ja käytämme käsidesiä. Vihanneksetkin käyvät suihkussa ennen salaattibaaritarjoilua.

27. kesäkuuta 2020

Juhlistamme vanhempieni merkkipäivää. Vierasmäärä on kutistunut murto-osaan, mutta tunnelma on hyvä. Korona ei tunnu olevan läsnä, vaikka moni pysyttelee pihamaalla nautiskelemassa virvokkeita ja ruokaa. Olen järjestänyt tarjottavat niin, ettei kenenkään tarvitse tulla sisälle, ja naapurit voivat halutessaan kilistää etäältä.

15. elokuuta 2020

Kulunut kuukausi on tuntunut jopa tavalliselta elämältä. Kun katson jälkikäteen kuvia heinäkuustani, en edes muista koronaa. Se ei siis tarkoita sitä, ettenkö olisi välittänyt, vaan elämä on rajoituksista ja hiljentymisestä huolimatta ollut normaalia. Erityisen onnellinen olen siitä, että ystäväni pienet häät toteutuvat elokuussa. Mikä tuuri!

22. elokuuta 2020

Ajamme Raaseporiin kierrelläksemme Tammisaaren keskustaa, josta olemme varanneet parvekkeellisen hotellihuoneen. Piipahdamme luontopolulla Hangon Tulliniemessä, näemme suoraan edessämme muutaman metrin päässä aikuisen kauriin ja syömme monta kertaa kiinalaisessa ravintolassa. Paluumatkalla käymme Fiskarissa, jonka tehdasmiljöö ja somat pikkupuodit ovat aina yhtä lumoavia. Elämä tuntuu tavalliselta. Kotimaanmatkailuun liikenee kieltämättä enemmän aikaa ja rahaa, kun humputtelut ulkomailla ovat pannassa.

Vierailimme Vaasassa hyvän aikaa ennen kuin pandemia levisi pohjanmaalaiskaupungissa käsiin.

Syksy

5. syyskuuta 2020

Olemme innostuneet Raaseporin-matkasta niin, että varaamme hotelliloman Vaasaan, jossa tautitilanne on maltillinen. Hotellihuoneessamme on oma sauna, jossa viihdymme illan, mutta piipahdamme myös kahdessa pubissa. Vaasassa on melko autiota illalla eikä missään ole merkkejä tulevasta tautiryppäästä. Tartunnat lähtevät leviämään kaupungissa vielä saman kuun aikana. Olo on helpottunut, pääsimme pois alta.

16. syyskuuta 2020

Vietämme iltaa ystäväni luona. Hääjuhlajuomien tyhjennystalkoot, silkkaa hyväntekeväisyyttä siis. Missikisat tulevat tv:stä. Neitosilla on maskit päässä yhdellä kierroksella, ja live-yleisö on myös verhottu hengityssuojaimiin. Moni on koronakesän jälkeen uskaltautunut kaivautumaan illanviettoon, ja onkin ihana nähdä ihmisiä.

30. syyskuuta 2020

Käyn katsomassa Tampereen työväen teatterissa Kinky Boots -musikaalin. Se on mahtava, ja toivon, että kaikki jääräpäät kävisivät katsomassa sen! Kaikilla katsojilla on maskit yhtä lukuun ottamatta. Järjestelyt on suunniteltu hyvin, mutta todellisuudessa ihmiset pakkautuvat odottamaan lämpiöön liian pieneen sumppuun, sillä suomalaiset eivät edelleenkään osaa jonottaa.

8. lokakuuta 2020

Pidän talvilomani, ja suuntaamme Rovaniemelle. Istun junassa pidempään kuin koskaan ennen. Näen valtavan määrän Suomen jokia ja lappilaisten pikkukuntien asemia. Rovaniemellä on märkää ja synkkää, mutta samaan aikaan kokemus on eksoottinen, jos niin voi edes sanoa kenenkään mieltä pahoittamatta. Lappiinkaan emme olisi matkanneet ilman pandemiaa. Ne eurot olisi todennäköisesti kiikutettu Tukholmaan kruunuiksi muuntuneina.

Rapsutimme poroja Joulupukin pajakylässä Santa Claus Reindeerin aitauksessa.

Talvi

24. marraskuuta 2020

Syksy on sujunut räpiköiden. Olemme yrittäneet tukea palveluita sen, mitä pystymme, mutta suurimmaksi osaksi olemme käyneet vain Lidlissä. Minä olen siirtynyt etätöihin jo muutama viikko sitten omasta halustani haistaen tulevan kaaoksen. Käymme katsomassa uutta potentiaalista kotia maskit naamalla. En voi käyttää silmälaseja suojaimen kanssa, joten kokemus on epämiellyttävä. Tiedämme kuitenkin haluavamme asunnon, ja niin saamme sen.

6. joulukuuta 2020

Tänä vuonna ei kätellä eikä katsella pukuloistoa. Kadut ovat autioita. Joulu huolettaa. Mitä jos Uusimaa taas suljetaan? Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että tämä painajainen voisi jo olla ohi. Rokotteet tulevat, mutta sekin huolettaa. Että niin nopeasti markkinoille! Pakko kuitenkin luottaa ammattilaisiin ja lääketieteeseen, kuten ennenkin.

12. joulukuuta 2020

Pikkujoulut on peruttu. Koronasta huolimatta moni juhla on vuoden aikana toteutunut, mutta vielä enemmän on peruuntunut yhteisiä illanviettoja. Huomaan ajattelevani lapsellisesti, että onneksi en ole vuoden tai kaksi vanhempi. Sinne menisivät suuri ilonaiheeni: kolmikymppiset. Mutta ehkä vuonna 2022 näkyy jo valoa. Tämä on kyllä ihmeellistä aikaa, ajattelen joka ilta.

Joulun sää oli yhtä erikoinen kuin koko vuosi.

24. joulukuuta 2020

Koronajoulu. Olemme ydinperheeni kesken emmekä näe sukulaisia. Vaihdamme lahjoja kuitenkin nopeasti heidän kanssaan. Teen aattopäivänä kävelylenkin hautausmaalla, jossa turvavälit säilyvät, mutta maskin kotiin jääminen harmittaa. Kun ajattelee, miten valtavia hautausmaat ovat, tuntuu absurdilta olla tilanteessa, jossa maskien miettiminen on ihan tavallista. Sää on ulkona apokalyptinen. Pilvet ovat sinistä hattaraa ja sumu peittää horisontin, mutta aurinko yrittää tervehtiä kultaisena vyönä kaukaisuudessa. On lämmin, vaikka pian pakastaa.

31. joulukuuta 2020

Enpä olisi arvannut, että viettäisin vuodenvaihdetta kodissa, joka on eri kuin se, jossa vuosi sitten asuin, ja että vielä siinä välissä ehtisin asua yhdessä asunnossa. Kun katson parvekkeellamme Tampereen siluetin piirtyvän taivaanrantaan kaupunginvaloilla koristeltuna, ihmettelen, miten vuosi on voinut olla ihan kamalan surkea, mutta silti täynnä monia ihania tapahtumia ja onnenkantamoisia – ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin.

Suurin oppi vuodelle taitaakin olla se, että vaikka kaikki on välillä valehtelematta täyttä kuraa, kipeitä menetyksiä ja raastavaa epäreiluutta, on lopulta paljon kiinni siitä, mitä päättää mukanaan kantaa ja miten aikoo tarinansa kirjoittaa. Kaikki sivut pysyvät mukana, mutta vain niihin tärkeimpiin kannattaa jättää kirjanmerkki ja palata uudelleen.

Turvallista ja onnellista uutta vuotta 2021!

Nähdään taas ensi vuonna. Ikihauska tokaisu! (Ei ole.)

Millaiseksi korona kirjoitti sinun vuotesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ylistetty Suon villi laulu lumoaa vain luontokuvauksellaan + BookBeat-etu

* Sisältää mainoslinkkejä

Kaksi vuotta maailmalla menestystä kerännyt *Suon villi laulu keikkuu tällä hetkellä myös Suomessa myyntitilastojen kärjessä. Jotkut rakastavat, toiset vähättelevät. Karun suoalueen ekosysteemin palvonnalla ratsastava Delia Owensin esikoisteos kompastuu kuitenkin niin moneen kiveen, ettei siitä jäisi ilman luontoa jäljelle kuin epämääräinen teemasotku.

Oli pienestä kiinni, ettei biologi Delia Owensin esikoisromaania Suon villiä laulua (2018) olisi julkaistu lainkaan. Kustantamo G. P. Putnam’s Son uumoili Owensin teokselle niin vaatimatonta menestystä, että ensimmäisen painoksen kappalemääräkin jäi alle 30 000:een, mikä Yhdysvaltojen kaltaisessa jättiläisvaltiossa ei ole kovin paljon. (HS 20.8.2020.)

Owensin teoksen draaman kaari kirjoitettiin kuitenkin uusiksi, kun näyttelijä Reese Witherspoon hehkutti teosta kirjakerhovideossaan (YouTube 7.9.2018). Suon villi laulu (engl. Where the Crawdads Sing) on siis raikunut jo maailmalla jo yli kaksi vuotta, mutta Suomeen käännöstä mukaillen rapujen laulu kantautui vasta tänä vuonna ilmestyessään WSOY:n kustantamana suomeksi elokuussa 2020. Kirjakauppaliiton marraskuisen tilaston perusteella Suon villi laulu on kolmanneksi myydyin kaunokirjallinen käännösteos.

Kaukana pohjoiscarolinalaisella marskimaalla asuva Kya Clark jää monen epäonnisen sattuman ja rikkinäisen ihmiskohtalon vuoksi yksin asumaan jo pikkutyttönä suon reunalle ränsistyneeseen tönöön. Koulua hän käy päivän verran, mutta oppii ihmeen kaupalla selviytymään karussa, mutta rikkaassa luonnossa. Hänestä tulee huipputaitava veneilijä, ihmisiä pelkäävä karkuri ja simpukkamyyjä, jota kylän hyljeksitty tumma väestö auttaa. Kasvukertomuksesta Suon villi laulu taipuu myös rakkaustarinaksi ja murhamysteeriksi. Siinä on aika paljon yhdelle kirjalle, joka on vieläpä päättänyt käsitellä kattavasti luontoa kaiken ohessa.

Teos kuvaa Clarkin elämää useassa aikatasossa aina lapsuudesta kirjan nykyhetkeen eli 1970-luvulle, jossa miljöön keskiössä on oikeussali, mistä saa pientä vihiä kirjassa tapahtuvan murhan näkökulmaan. Onneksi Suon villi laulu ei kuitenkaan jää pelkäksi lain luennaksi, vaikka siihenkin teos pureutuu melkoisella pieteetillä. Jotkut näkevät kaikkiin teemoihin ulottuvan tarkkuuden ansiona, toiset rautalangasta vääntämisenä, heikkoutena. Kipeän lapsuuden ja perusteellisen oikeudenkäynnin välissä on viitatun murhan lisäksi paljon rakkautta ja Kya Clarkin elämässä olleita poikia, joista yhden kanssa rakkaustarina on vähän liian kaunis ollakseen totta, toinen taas lähinnä sikailua ja hyväksikäyttöä.

Witherspoonin alulle panema kuume on oiva esimerkki siitä, kuinka vähän lopulta on merkitystä sillä, kuinka erinomaisena kustantamo pitää romaania ja miten taidokas se olisi kaunokirjalliset ihanteet huomioiden. Se pistää tavallaan vihaksi, mutta eihän se tietenkään teoksen syy ole, vaan vahvistaa ainoastaan sitä, miten suuri rooli niin sattumalla kuin markkinoinnilla on minkä tahansa tuotteen menestyksessä. Tekijällä tai teoksella ei lopulta ole väliä. Ja kuka sitä paitsi voi vähätellä teoksen onnistumista, jos se tavoittaa yleisönsä ja herättää tunteita?

Suon villi laulu on ajatuksen tasolla koskettava, mutta lopullisena käsikirjoituksena epäuskottava ja pitkäveteinen teos, jonka suurinta antia ja lumoa on opettavainen luontokuvaus. Biologin tarkkuudella kirjoitettu luontomiljöö on samaan aikaan sekä kiinnostava että kaunis – kuin vangitseva maalaus. Mutta siinä kohtaa sitten pensselit putoavatkin.

Owensin esikoisen loppuratkaisu on odottamaton ja samaan aikaan erittäin imelä. Onhan sekin toki taitolaji sortua ennalta-arvattavuuteen, mutta silti yllättää. Suon villin laulun loppu on itse asiassa niin yksityiskohtainen, että harva romaani kertoo liki tunnin tarkkuudella, mitä päähenkilölle lopulta käy. Jotkut innostuvat varmasti siitä, että teos katsoo hyvin pitkälle tulevaisuuteen antaen sille myös päätepisteen, mutta samaan aikaan se katkaisee mielikuvitukselta siivet, mitä ei voi pitää kaunokirjallisuuden tavoitteena.

Kirjan markkinoinnissa on lainattu usein New York Timesin luonnehdintaa teoksesta: ”Niin kaunis, että tekee kipeää.” Kauneus ei aina tarkoita epäuskottavuutta, mutta tällä kertaa marskimaan soiden tarina jää ontoksi nimenomaan siksi.

Saduksi on nimittäin vaikea pukea dramaattista juonta ja biologian oppituntia, jotka eivät kyseistä lajia kumarra.

Kritiikistä huolimatta suosittelen ehdottomasti lukemaan Suon villin laulun ja kertomaan siitä oman mielipiteen. Tunteita se herättää varmasti!

*Ennen aamukahvia ei voi -blogin lukijoina BookBeatin uudet asiakkaat saavat 30 päiväksi maksutta BookBeat Premiumin, jolla voi lukea ja kuunnella kirjoja niin paljon kuin haluaa.

*Jouluedun voi lunastaa TÄSTÄ.

Etu koskee vain uusia BookBeat-käyttäjiä, ja etu on voimassa 31.12.2020 saakka.

Jos olet lukenut kirjan, minkälaisia ajatuksia se herättää? Näyttäytyykö teos mielestäsi naiivina vai nerokkaana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Alle vuodessa neliöstä pikkukaksioon

Monet haaveilevat yhä suuremman kodin hankkimisesta, mikä on samalla yksinkertainen symboli elämässä etenemiselle. Me teimme toisin ja vaihdoimme neliöstä pieneen kaksioon. Kyllä kannatti! Miksi? Mitä saimme ja mistä luovuimme?

Jos haluaa asua Tampereen keskustassa, ei vuokrataso vaihtele niin paljon, että asuntoa vaihtamalla säästäisi merkittävästi. Toki voi valita, maksaako uusista pinnoista tai lisähuoneista, mutta jos haluaa asua kohtuullisessa kunnossa olevassa asunnossa keskusta-alueella, joutuu siitä joka tapauksessa maksamaan 800–1000 euroa kuukaudessa.

Neliömme Amurissa maksoi 1000 euroa kuukaudessa sisältäen saunan, parvekkeen ja maksuttoman parkkialueen. Muuttomme jälkeen vuokra ponnahti yli 1100 euroon. Siirtyessämme ydinkeskustaan saunalliseen, neloskerroksen parvekkeelliseen kuudenkymmenen neliön kaksioon vuokra putosi vajaalla parilla sadalla eurolla. Se oli toki positiivinen muutos, muttei niin merkittävä säästö, että nimenomaan siksi olisi kannattanut muuttaa. Me vaihdoimme maisemaa sekä kiinteistöllisistä syistä että ihan vain vaihtelun vuoksi. Toiselle meistä 15 vuotta Amuria riitti, ja minäkin olin viiden vuoden jälkeen valmis kaupunginosan hiljentyessä.

Emme olisi koskaan uskoneet, että taipaleemme Stockmannin kupeessa päättyisi melkein ennen kuin ehti alkaakaan kunnolla. Mutta niin vain suuremmat voimat päättivät toisin, mikä antoi myös rohkeutta katsella ympärille vähän laajemmin. Keskustan ongelmat – jatkuva pilven haju, yleisesti raju huumeiden käyttö, piikittäminen, levottomuus ja tappelut – lävähtivät päin näköä, ja kun tiesi joutuvansa luopumaan asunnosta, muuttui ympäristö sietämättömäksi.

Pakottavista syistä hidas irti päästäminen tarjosi kuitenkin yhteiskunnallisten ongelmien pureskelemisen lisäksi mahdollisuuden miettiä, mitä oikeasti haluamme asunnoltamme, mistä haluamme maksaa ja missä tarkalleen asua. En tietenkään kerro tarkkaa sijaintiamme, mutta me päätimme pysyä ydinkeskustan alueella sopivan rauhallisessa sopukassa, joka ainakin toistaiseksi on myös ympäristöltään vastannut kaikkia odotuksiamme itse asunnosta puhumattakaan. Voin todellakin kutsua tätä unelmakodikseni. Omistamisesta en haaveile, joten vuokralla asuminen tässä on parasta, mitä voin kuvitella.

Mutta mistä siis luovuimme ja mitä ihan oikeasti saimme, kun vaihdoimme läntisen suurkeskusta-alueen neliön ydinkeskustan pieneen kaksioon?

Luovuimme oikeasti konkreettisesti vain reilusta 20 asuinneliöstä ja kirjahyllystä, joka oli ainoa huonekalu, jolle ei löytynyt järkevää sijoituspaikkaa. Se ei tosin haitannut, sillä vaatehuoneessa on kuin kirjoille luotu oma hyllykkökokonaisuus, josta on helppo ihastella rakkaita opuksia.

Työhuoneeni vaihtui ensimmäisessä uudessa asunnossamme työtilaan, ja nykyisessä kodissamme työpöytäni kiertävät makuuhuoneen seinää. Pidän siitä itse asiassa enemmän kuin työtila- tai -huoneratkaisusta, sillä näin myös makuuhuone on koko ajan hyötykäytössä. Turha tila on siis minimoitu koko asunnossa, jossa on makuuhuone, avokeittiö, olohuone ja kylpyhuone-saunakokonaisuus sekä eteinen kaapistoineen.

Uusi koti antoi meille näkymät Tampereen kattojen ylle ja maiseman, jonka horisontissa siintävät harjun korkeimmat talot, Näsinneula, Näsijärven rantaviivan uudet tornit ja monet keskustan maamerkit. Kun katseen kääntää toiseen suuntaan, voi nähdä tukkijunan suuntaavan pohjoiseen. Maailma ei nuku, vaan sulkee syliinsä turvaan.

Saimme myös taloyhtiön täynnä sopivaa vilskettä. Hellyttävän cockerspanielin, joka pelkää yli kaiken maastopyörää ja opettelee kuuliaisesti kulkemaan sähköovista. Lapset, jotka laulavat äitinsä perässä laahustaessa joululauluja omin sanoin. On piristävää, kun rappukäytävässä ei enää haise ehta uloste ja kaalikääryleet, kun lippu ei ole joka viikko puolitangossa ja kun hissi on niin kovassa käytössä, että omaa vuoroa täytyy odottaa.

Tervetuloa elämä!

Mitä sinä vaadit kodiltasi tai asuinympäristöltäsi? Miten asut? Minkälaisia ajatuksia asuminen ylipäätään herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Laiskan leipurin vegaaninen valkosuklaa-pipariherkku

Kuten niin usein leipomuksiini kuuluu, ei tämäkään herkku syntynyt täydellisenä ensi yrittämällä, mutta sitähän varten reseptejä testataan, ettei muiden tarvitsisi tehdä samoja virheitä. Tätä jälkiruokaa ei tarvitsisi lokeroida erikseen vegaaniseksi, sillä jokainen voi oman harkintansa mukaan vaihtaa ainesosat eläinperäisiin. En suosittele, mutta jouluna ei nipoteta! Lupaan myös, että piparin inhoajatkin jaksavat syödä jälkiruokakupposen tyhjäksi.

Vaikka meillä astianpesukone onkin, lähtökohtani jokaisen reseptin ideointiin on mahdollisen matala tiskivuori, lämpötilapelleilyn välttäminen ja lyhyt valmistusaika. Lämpötilapelleilyllä viittaan kaikenlaisten mittareiden käyttämiseen ja kiehumispisteiden tarkkailuun.

Suurin haaste tässä herkussa minulle oli glögikiille, joka tuhosikin ensimmäisen testierän kokonaan. Olen aina ennen käyttänyt agar agaria, mutta tällä kertaa päädyin ostamaan Dr. Oetkerin Vegegeliksi nimettyä hyydyttäjää, joka ei siis sisällä eläinperäisiä ainesosia. Testasin vegegeeliä ensimmäisen kerran jo kaksi vuotta sitten, jolloin tein joko itse virheen kuumentaessani jauhetta tai sitten vegegeeli ei ollut vielä kehittynyt niin paljon, että sen hyytymisteho olisi vetänyt vertoja agar agarille. Toista oli nyt, ja se olikin ensimmäinen erä pilalle menneeseen satsiin.

Valkosuklaaseokseen yksi pussi vegegeeliä sopi mainiosti, vaikka suklaa kiinteyttää massan jähmettyessään muutenkin, eli siihen ei ole pakko käyttää vegegeeliä. Itse laitoin varmuuden vuoksi, hyytymättömyys kun yleensä on syy leivontaepäonnistumisiini.

Glögikiille taas vaatii ehdottomasti hyydyttäjän, mutta jos sitä käyttää kuten minä, lopputuloksena on marmeladiklöntti ihanan tutisevan kiillepinnan sijasta. (Älä siis laita kahta pussia vegegeeliä suositusta puolet pienempään määrään nestettä.) Jos vegegeeli toimii kuin unelma, riittää yksi pussi, ehkä jopa puolikas, hyydyttämään glögin. Minä käytin valmista glögijuomaa, mutta sen maku jäi niin hailakaksi, että inasen vedellä ohennetulla glögitiivisteellä voisi saada ihmeitä aikaan.

Valkosuklaa-pipariherkku

Seitsemän annosta

Pieniä jälkiruokapikareita | Annas-piparkakkuja maussa polka 75 g (yksi paketti on 150 g)

Valkosuklaakerros

2 rkl margariinia | 150 g vegaanista tuorejuustoa (esim. Oatlyn PåMackan) | 1 dl kookosmaitoa | 2 rkl sokeria | 70 g valkosuklaata (esim. Dammenberg Worry Free -kermasuklaa | 1 pss Dr. Oetkerin Vegegeliä

Glögikiille

0,5–1 dl glögitiivistettä + loraus vettä TAI 0,5–1 dl valmista glögijuomaa | 1 pss Dr. Oetkerin Vegegeliä

1. Sulata margariini mikrossa ja murskaa joukkoon vajaa puolet pipareista karkeasti ja laiskasti samassa sulatuskupissa. Siirrä sivuun muutama suurempi pala koristelua varten. Annostele piparkakku-margariiniseos jälkiruoka-astioihin. Siirrä kulhot jääkaappiin jähmettymään, jos voimia riittää.

2. Sulata valkosuklaa mikrossa muutaman sekunnin pätkissä tai ahkeroi suklaa sulaksi vesihauteessa, jota ehdottomasti suosittelen, sillä valkosuklaa palaa äärimmäisen helposti. Lisää tuorejuusto ja sokeri suklaasulan joukkoon.

3. Kaada kookosmaito kattilaan ja lisää Vegegel joukkoon. Kiehauta niin, että vegegeeli sulaa kookosmaitoon paakkuuntumatta, ja sekoita niin kauan, että seos paksuuntuu. Kookosmaidon voi korvata myös kauramaidolla, jolloin lopputulos ei ole yhtä maukas, mutta aivan kelpo.

4. Lisää kookosmaito-vegegeeliseos valkosuklaa-tuorejuustomassan joukkoon. Sekoita sileäksi, ja annostele piparimurun päälle jälkiruokakulhoihin. Painele seos mahdollisimman tasaiseksi niin, ettei pinnalle jää railoja. Siirrä kupit taas jääkaappiin, jos intoa piisaa.

5. Mittaa kattilaan joko glögijuomaa tai glögitiivistettä lantrattuna lorauksella vettä. Lisää joukkoon vegegeeli ja kiehauta niin, että seoksesta tulee sileää ja hieman paksuuntunutta.

6. Kaada glögikiille valkosuklaaseoksen päälle, ja anna jälkiruoan jäähtyä huoneenlämmössä hetki, ja kun se on viilennyt, siirrä herkut jääkaappiin jähmettymään. Vegegeeli hyytyy nopeasti, joten herkutella voi heti, kun glögikiille on tarpeeksi kiinteää.

7. Ripottele päälle karkeasti murskattuja pipareita. Siisti tarjoilukulhon reunat esimerkiksi kostutetulla pumpulipuikolla, kuten amatööri, tai etsi toimitukseen sopiva parempi työkalu.

Luotatko joulupöydässä perinteisiin vai kokeiletko uusia reseptejä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Unohda perhe ja perinteet! Vaihtoehtoisia joulunviettotapoja

Vaikka tällä hetkellä tuntuu siltä, etten voisi viettää joulua ilman perhettäni, minua kiehtoo paljon se, millaista olisi heittää kaikki perinteet, tavat ja odotukset romukoppaan ja viettää joulu tyystin toisin kuin niin sanotusti kuuluisi. Siksi kehittelin muutamia ideoita, miten joulua voisi viettää ranttaliksi laittamalla olematta kuitenkaan kovin hurja. Nämä ideat eivät huomioi koronatilannetta, joten säästän ne ajatuksen tasolla tulevaisuuteen.

Joulu risteillen

Risteily jouluaattona on eläkeläishaaveeni, vaikka elämäähän ei kannata elää tulevaa, kaukaisuudessa siintävää ajanjaksoa varten. Periaatteessa risteilyn voisi siis toteuttaa milloin tahansa vapauttaen itsensä samalla kaikesta jouluhässäkästä, mutta samalla saisi kuitenkin osansa laivan övereistä joulukoristeista ja makeantuoksuisesta buffetista, jossa ehdottomasti välttelisin kaikkia jouluruokalajeja.

Vaellukselle jouluna

Minut tuntevat varmasti nauravat tämän ehdotuksen luettuaan. En varsinaisesti ole sudenpentu, mutta kaikenlaistahan voi visioida. Miten vavahduttavaa olisi vaeltaa pimeydessä, ehkä jopa valkoisten hankien keskellä tähtitaivaan alla kaikessa hiljaisuudessa. Rauhoittua ja kohdata oma pienuutensa kaiken kuluttamisen sijasta.

Joulu hiekkarannalla

Ensimmäinen lumeton joulu koitti elämäni aikana, kun olin 14-vuotias. Se oli lämmin, märkä ja kaikin puolin surkea joulu sään puolesta – kuin syksy, mutta pahempi eikä yhtään tunnelmallinen. Lapsesta asti ajattelin, ettei lumetonta joulua voisi tulla, sillä maahan oli aina viimeistään edeltävillä viikoilla satanut kunnon kerros valkoista hattaraa, vaan ilmasto ja sen lämpeäminen päätti toisin. 15 vuodessa on valkeasta joulusta tullut ihme, ja samaan aikaan perusharmaa neljäs adventti on muodostunut niin normaaliksi, ettei siinä tunnu joulu etelän lämmössä sokilta. Mutta se, että katselisi valkealla hiekkarannalla auringonpaahteessa sinistä merta voisi jo olla kokemus, etenkin, jos viitsisi samalla juhlia joulua oikein kunnolla. Jouluhan on nimittäin mielentila, ei sääilmiö.

Joulu aivan yksin tarkoituksella

En toivo, että kukaan, joka ei halua, joutuu olemaan yksin jouluna. Kaiken tavarapaljouden, vilkkuvien valojen ja krääsän keskellä haaveilen kuitenkin joskus täydestä hiljaisuudesta. Siitä, että viettäisi tietoisesti joulun aivan yksin. Söisin hyvin, katselisin tv:tä enkä puhuisi sanaakaan moneen päivään. Vastaisku sosiaaliselle pommille!

Joulu muita auttaen

On aika kliseistä haaveilla lottovoitosta ja siitä, miten auttaisi sitten muita. Apua, kun voi tehdä niin monella tavalla, vaikkei rahaa olisi yhtään. Jos päästäisi itse irti jouluperinteistä, voisi antautua muiden auttamiselle. Olisiko joulumieli entistä aidompaa ja puhtaampaa, kun pyhäpäivät käyttäisi ajatellen oikeasti muita eikä tippaakaan itseään?

Ei joulun viettoa lainkaan

Loppujen lopuksi joulu on vain tapa. Tavat voivat muuttua siinä, missä perinteetkin uusiutuvat. Mitä, jos joulua ei viettäisikään ilman, että päätös olisi sidottu minkään uskontokunnan sääntöihin? Jos valitsisi, ettei joulu tule tänä vuonna ja katsoisi, miten torstai vaihtuu perjantaiksi ja ennen pitkää koittaa sunnuntai ja arkeenpaluu?

Mitä vaihtoehtoisia joulunviettotapoja keksit? Oletko jopa testannut jotakin ehdotustani?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Naked Attraction Suomi: Nakuohjelmat on helppo tuomita ja tuhota tärkeästä viestistä huolimatta

Alastomuudella ratsastava suomalaisversio kohutusta brittiformaatista Naked Attractionista kompastuu omaan sanomaansa. Miten olla kehopositiivisuuden asialla, jos ohjelman ydin on pelkästään ulkonäön perusteella tehtävä arviointi?

Kuva: Discovery Finland

Alastomuus on helppo valita vetonaulaksi melkein mihin tahansa, vaikka todellisuudessa teeman tyylikäs toteuttaminen ja liittäminen yhteiskunnalliseen keskusteluun on vaikeaa etenkin, jos se puetaan viihdekaapuun. Se nuttu nimittäin oikoo mutkia ja peittää alleen monesti kaiken asiasisällön.

Discoveryn mukaan Naked Attraction Suomen idea on etsiä ”tosirakkautta käänteisessä järjestyksessä” ja ”avata käsityksiä siitä, mistä ihminen viehättyy toisen kehossa”. Kuten niin monien tosi-tv-rakkausformaattien kohdalla, on vaikea uskoa, että tosirakkaus asuisi Naked Attractionin värikkäissä lasikopeissa, vaikka voihan se toki piillä missä tahansa, eikä viihdealastomuus oikeuta lyttäämään rakkauden etsintää. Parinvalintahan on aina sattumaa, eikä siinä vatsamakkara tai luiseva reisi sano viimeistä sanaa, joten on toisaalta aivan sama, katsooko toista ensin alakertaan kuin yläkertaan.

Naked Attractionin ydinidea haastaakin pohtimaan ensivaikutelman ihannointia, sillä yleensä ensivaikutelman määrittelevät ihmisen olemus, tyyli ja kasvot – ne kun julkisilla paikoilla ja perusarjessa ovat pakaroita ja peniksiä enemmän esillä. Naked Attractionin idealla voisi tosin asetella riviin vaikka varpaankynsiä ja arvioida sitten yhtä vedenpitävästi potentiaalisen kumppanin viehättävyyttä. Ruumiinosat eivät ole yhtä kuin seksuaalisuus, joka on yksinkertaistettuna tuntemuksia, ajatuksia, käyttäytymistä ja tekoja.

Ohjelman teemoiksi on Discoveryn tiedotteessa nimetty kehojen moninaisuus, kehorauha ja ulkonäköpaineet, joista keskustelua osallistujien kanssa käy sarjan juontaja, erityistason seksuaaliterapeutti Marja Kihlström. Vaikka Naked Attraction taipuu perusviihteeksi, on positiivista se, että sarjaan on otettu mukaan alan asiantuntija, sillä muuten silmille saattaisi lävähtää melkoinen nakuilun villilänsi, jossa valinnat eivät linkittyisi senkään vertaa luvattuihin teemoihin kuin nyt.

Jotakin formaattiin kohdistetuista odotuksista kertoo se, että Iltalehden mukaan ”katsojat raivostuivat” Naked Attraction Suomen trailerista, jossa sukupuolielimet, pakarat ja rinnat sensuroitiin (IL 5.12.2020). Näin innokkaita kehopositiivisuuden ja -rauhan kannattajia olemme! Innokkaimmat visualistit voivat huokaista helpotuksesta, sillä itse ohjelmaa ei sensuroida. Ohjelman perisynti ei siis ehkä olekaan sen idea, vaan katsojat, jotka eivät hae siltä ajankohtaista keskustelua ja näkökulmia kehoon liittyviin teemoihin.

Niille, joihin parinhakuohjelmat iskevät ja jotka innostuvat sukupuolielinhihittelystä, Naked Attraction Suomi tarjoaa taatusti keskustelunaihetta, vaikka lienee syytä epäillä, ettei ohjelman aikana tai jälkeen keskustella niinkään yhteiskunnallista teemoista, vaan vehkeiden koosta ja karvoituksesta.

Naked Attraction Suomea arvioidessa on myös hyvä muistaa, ettei se ole manifesti vaan viihdettä, jota sarja tekee ratsastaen sillä, mikä usein parhaiten myy: alastomuus. Sen välittäjänä oleva keho – kehollisuus ylipäätään – on kuitenkin niin moneen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja rakenteeseen liittyvä kokonaisuus, ettei sen soisi suositussa formaatissa jäävän rooliin, jossa tärkeintä on se, minkälaiset tissit ja mahan se parinhakijalle tarjoaa ja onnistuuko se miellyttämään valitsijan silmää.

Naked Attraction Suomi on katsottavissa Dplay+:ssa 4. joulukuuta 2020 alkaen.

Minkälaisia ajatuksia formaatti herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vähänpä tiesin – eli kaikki, mikä meni tänä vuonna pieleen

Ihmisellä on tapana muistella suurella pieteetillä kulunutta vuotta ja maalata ties mitä kuvia tulevasta vuodesta. Viime vuoden lopulla yritin olla kuitenkin äärimmäisen rehellinen, ja oikein mehustelin sitä, miten vuoden päästä lukisin vanhan juttuni 10 syytä, miksi 2020 on minun vuoteni ja miten saisin huomata suunnitelmien toteutuneen. Monesta kohdasta olin aivan varma ja osa pelotti, mutta suurinta osaa tulevista käänteistä en olisi koskaan kuvitellut todeksi. Vaikka vuotta on jäljellä vielä kolme viikkoa, ihmeitä tuskin on luvassa.

Julkaisin tulevan vuoden tunnelmointiartikkelin 31. joulukuuta 2019. Eikö tunnukin lähinnä pilkalta koko teksti? Kursivoidut kohdat on alkuperäisestä jutusta.

1. Teen suuren elämänmuutoksen. En muuta maalle tai yhtään mihinkään, mutta päästän irti energiaa vievistä asioista, sillä nyt se on taloudellisesti mahdollista.”

Voi Anna, väärin! Todellakin muutat. Ja vieläpä kahdesti!

2. Aloitan julkisen työnhakukampanjan. Se jännittää siksi, että pelkään nolaavani itseni.”

No, alkoihan se, mutta toistaiseksi on tullut alan termein vain liidejä.

3. Hankkiudun vararenkaastani eroon. Haluan takaisin muutama vuosi sitten koetun hyvän ja kevyen olon, jolloin tunsin aidosti rakastavani kehoani.”

Perseelleen meni. Paino nousi. Aikaa kehonhuollolle ei muka ole ollut.

4. Karsin ja myyn kaikki turhat tavarani. Minimalistia minusta ei tule, mutta kaappini ovat täynnä jopa kuusi vuotta vanhoja papereita, että on jo aikakin siivota. Samalla kierrätän ja myyn vaatteet, joita en ole käyttänyt viimeiseen viiteen vuoteen.”

Näin tapahtui! Mutta ei olisi tapahtunut ilman muuttoja. Kävin läpi kaikki säilömäni paperit ja poltin henkilötietoja sisältäneet turhuudet. Myin paljon vanhoja tavaroita, ja jäljellä ovat ainoastaan tarpeelliset huonekalut.

5. Kirjoitan sen pirun proosateoksen loppuun. Tarina ei saa enää jäädä elämän alle.”

En kirjoittanut, mutta edistynyt olen. Vuosi on heittänyt häränpyllyä, joten energiaa ylimääräiseen ei ole ollut.

6. Luen kaikki kirjakaappini lukemattomat teokset. Elämä asuu paperisilla sivuilla, kunhan muistaa, että sitä on myös niiden ulkopuolella.”

Keskityin e-kirjoihin.

7. Jos minulla on energiaa, perustan myös ruokablogin ja harjoittelen ruokakuvaamista.”

En perustanut, en jaksanut enkä harjoitellut ruokakuvaamista. Kuvasin vähemmän kuin ikinä. Että sellainen menestystarina.

8. Nautin sydämeni kyllyydestä monista suurista juhlista, joita on tiedossa jo tällä hetkellä ainakin neljä.”

Mitähän nämä juhlat siis mahtoivat olla? Neljät juhlat… Ihme kyllä vanhempieni kuusikymppiset toteutuivat, niin myös ystäväni polttarit ja häät maltillisen vierasmäärän ansiosta ja otollisen ajan eli kesä-heinäkuun taitteen vuoksi. Mutta noin muuten puhe suurista juhlista tuntuu jopa laittomalta. Ajatella, että korona oli vain nurkan takana, eikä kukaan osannut aavistaa tulevaa ihan oikeasti.

9. Aion olla parempi ystävä ja puoliso. Enemmän läsnä ja vähemmän puhelimella. Se lähtee siitä, että olen myös itselleni parempi.”

Noh, en voi väittää, että ainakaan puhelimen käyttö olisi vähentynyt. Mutta olen kyllä ollut enemmän läsnä.

10. Käytän rahaa järkevästi, nautin pienestä ja arvostan ilmaista. Aloitan toivottavasti sijoittamisen, sillä näillä näkymin äkkirikastumista ei ole tiedossa muullakaan keinolla.”

Olisin käyttänyt rahaa järkevästi, jos se olisi ollut mahdollista, vaan elämäpä heitteli siten, että tähän vuoteen upposi enemmän rahaa kuin mihinkään vuoteen koskaan. Mutta sellaista se on.

Vuosi 2020 on opettanut sen, että elämä todellakin on arvaamatonta, ja loppujen lopuksi mitään ei voi suunnitella etukäteen. Voi vain valmistautua ja toivoa parasta.

Mikä sinun vuodessasi meni pieleen? Nyt saa valittaa luvan kanssa!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Neljän sukupolven näkemyksiä itsenäisyydestä työväen Tampereella

Suomi-neidon jäljelle jäänyt käsi lienee jo ryppyinen, Utsjoen ylle piirtyneet hiukset harmaat ja harvenneet. Mitä muuta voi 103-vuotiaalta odottaakaan? Joulukuun kuudennen päivän kunniaksi kerron neljän tamperelaisen ajatuksia itsenäisyydestä. Postuumisti näkemyksensä kertovat sisällissodan kokenut nainen ja hänen viisi vuotta sotinut poikansa, kun taas nykyaikaa edustaa pojan kuusikymppinen tytär ja hänen tyttärensä – minä.

Ida, s. 1896, kertojana pojantytär

”Ida ei varsinaisesti koskaan puhunut Suomen itsenäistymisestä, mutta mutisi toisinaan sisällissodasta. Narisevalla äänellä olohuoneen nurkassa hän kertoi siitä, miten kansalaissota oli hirveää aikaa. Ida joutui vankileirille, josta vapautui ihmeen kaupalla ennen aamun teloitusta, eikä meistä kukaan tiedä, miksi. On vain arvauksia. Sisällissota jätti jälkeensä repaleisen Tampereen ja ihmisiä ilman kansalaisoikeuksia. Ne Idakin menetti. Hänelle jäi kuitenkin usko Suomeen ylipäätään, koska hän ei esimerkiksi monien muiden tavoin eronnut kirkosta, vaan pysyi jäsenenä kuolemaansa saakka. Uskon, että kaikkien kauheuksien jälkeen Ida arvosti turvallisuutta, vaikken tiedä, osasiko hän ajatella sitä nimenomaan itsenäisyyden ansiona, koska maan alkumetrit olivat olleet niin järkyttävät.”

Paavo, s. 1920, kertojana tytär

”Paavo passitettiin jatkosotaan ensimmäisten joukossa kaksikymppisenä. Taakse jäivät vaikeat kotiolot ja uraa povaava urheiluharrastus. Kotiin hän pääsi piirua vaille 25-vuotiaana jatkosodan päätteeksi, mutta sota piti huolen siitä, ettei paluuta jalkapallokentille ollut, ja työtä täytyi etsiä muualta. Isä ei haavoittunut taisteluissa, mutta henkiset arvet olivat suuret. Sen olen ymmärtänyt kunnolla vasta aikuisena kauan isän kuoleman jälkeen. Sodasta ei puhuttu kotona. Isä vastasi, kun kysyttiin, mutta yleensä vasta muutaman paukun jälkeen. Isä ei ihannoinut itsenäisyyttä erityisesti, mutta luulen hänen olleen tyytyväinen siitä, mitä kaikki tekivät kotimaansa eteen. Isästä tuli tavallinen työssä käyvä, perheellinen kunnan työntekijä, joka tosin tarttui liian usein pulloon. Sotaveteraanien arvostaminen kasvoi vasta 90-lukua lähestyttäessä, joten ei ihme, että mielen kuntouttaminen oli jäänyt puolitiehen aikanaan. Jälkikäteen tuntuu itse asiassa aivan käsittämättömältä, kuinka alkeellista psyyken hoitaminen tuolloin oli. Ville Kivimäen Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 (WSOY 2013) on silmiä avaava teos, jota suosittelen kaikille.”

Ritva, s. 1960

”En ajatellut lapsena olevani sotaveteraanin tytär. Eihän se myöskään ollut mitenkään erityistä, sillä monien vanhempien lasten isät olivat olleet sodassa, eikä siitä puhuttu. Elettiin vain niin kuin ennenkin. Kun veteraaneja oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen ikänsä puolesta jo paljon, alettiin heitä mielestäni vasta silloin arvostaa. Se tuntuu pahalta ottaen huomioon, missä oloissa ja minkälaisen paineen ja kuolemanpelon alla miehet viettivät vuosia. Kiitokset sai päällystö, mutta ne sotilaat, jotka antoivat henkensä kauppatavaraksi, jäivät huomioitta pitkään. Sydämeeni sattuu, kun ajattelen, miten nuoria suurin osa sotilaista oli. Pohdin usein myös sitä, mitä isä ajatteli Rukajärvellä laukausten äänten peittäessä linnunlaulun ja havupuiden kahinan. Olen ylpeä isästä sekä hänen ja kaikkien muiden uhrauksista, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä kiitollisempi olen itsenäisyydestä ja siitä valtavasta kehityksestä, jonka Suomi on saavuttanut.”

Anna, s. 1992

”Itsenäisyydestä on vieläkin vaikea puhua ilman veteraaninäkökulmaa, enkä tiedä, milloin Suomi pääsee eteenpäin sisällissota- ja maailmansotakeskustelusta. En tiedä, tarvitseeko edes. Ehkä ne ovat tapahtumia, jotka leimaavat maatamme ikuisesti, vaikka asianosaisia ei kohta enää ole. Sodat ovat uusi Kalevalamme, yhteiskuntamme syntykertomus. Pohdin usein sitä, miksi juuri Suomi onnistui nousemaan takapajuisesta metsätilkusta yhdeksi maailman parhaista maista. Olen tullut siihen tulokseen, että jostain kaivautui sattuman kaupalla viisaita ihmisiä tekemään järkeviä päätöksiä sydämellä, ja olenpa kiittänyt mielessäni myös Arvo Ylppöä neuvolajärjestelmän perustamisesta. Terveys, kuten olemme saaneet huomata tänä vuonna, on yksi yhteiskunnan kulmakivistä. Arjessa herään välillä ihmettelemään myös sitä, miten turvallinen maa Suomi on. Turva lienee se, mihin itsenäisyys kiteytyy. Me olemme päässeet turvaan ja onnistuneet luomaan turvallisen yhteiskunnan, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö epäkohtia olisi. Kaikkialla on, mutta itsenäisyydessä parasta on se, että vakaa yhteiskunta selviää kyllä.”

Mitä sinä ajattelet itsenäisyydestä? Kenen kertomukseen samastut eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Siitä on aikaa, kun…

Mitenhän sitä palaisi maailman surkeimman loka- ja marraskuun jälkeen taas sorvin ääreen? Olisi niin paljon sanottavaa ja niin paljon raportoitavaa, mutta samaan aikaan takaravoissa jyskyttää ajatus siitä, ettei ketään kiinnosta. Oikeasti pitäisi vain laittaa julkiseksi uskomattoman hyvä burritoresepti ja olla välittämättä mistään. Aistin vahvaa turnausväsymystä, jota muuten vihaan sanana. Koronakurjuus alkaa syödä voimia, ja sen lisäksi henkilökohtainen elämäni on tarjoillut muutoksia ja takapakkeja jo kesäkuun alusta alkaen. Siksi tähän melankoliseen, taas yhdet jäähyväiset sisältävään hetkeen sopiikin hyvin Karoliina Pentikäisen ”Siitä on aikaa, kun…” -blogisapluuna, jota muokkasin mielivaltaisesti.

…bloggasin viimeksi. Radiohiljaisuus. Ajatella, jos radio katoisi maailmasta. Radioaallot jäisivät kyllä jäljelle, mutta jos radio mediainstituutiona katoaisi, vaikenisi maailma, vaikkei se enää pyöri radion ympärillä. Radiohiljaisuus symboloi kuitenkin kaikkea julkista hiljaisuutta ja tuntuu niin loputtomalta. Mutta totta on se, etten ole ollut näin kauaa hiljaa blogissani vuosiin. Liki kolme viikkoa tyhjyyttä. Sinä aikana olen kokkaillut, lenkkeillyt ja katsonut paljon sarjoja.

…elin ajattelemalla vain rahaa, en terveyttä. On huvittavaa ajatella, miten ennen elämysten toteutumisen määritteli raha, nyt terveys. Ja sehän on ironista, että kun aikaa ja mahdollisuuksia olisi, on jokin suurempi voima, pandemia, joka viheltää pelin poikki heti alkuunsa.

…kävin uimahallissa. Sen täytyi olla tammikuun 2020 alkua. Löysin silloin Stockmannin etukortin hallin pukukaapista. Hetki sen jälkeen, kun olimme ystäväni kanssa keskustelleet siitä, mitä jos niin kävisi. Ja niin todella kävi!

…tunsin suurta inspiraatiota. Varmaan noin kuukausi sitten. Kun kirjani tuli ulos, viimeiset mehupisarat valuivat ulos puristimesta. Kerron myöhemmin koko tarinan tämän vuoden takana. Sanonpahan vain, että voi herranjestas, mikä vuosi! Kouluvuosiorientoituneena ihmisenä välitän yllättävän paljon kalenterivuoden vaihtumisesta, ja uskon yhä edelleen siihen, että hyvä voittaa. Aina.

…en kyseenalaistanut kaikkea mahdollista. Siitä on oltava jo liki vuosi. Koronapandemian lisäksi elämässäni käynnistyi ihmeellinen, hyväksyvä ja yllätyksellinen aikakausi alkuvuodesta, mutta onneksi se tulee pian päätökseensä.

…olen käynyt kuntosalilla. En kehtaa tunnustaa. Elixiassa vuonna 2011, luulen. Mutta haaveilen monesti soutulaitteen käyttämisestä lapojen avaamiseksi.

…piipahtanut kirjastossa. Tammikuussa 2020. Sen jälkeen onkin ollut vain alamäkeä. Eli kirjastossa ei kannata käydä?

…luistellut viimeksi. Joulukuussa 2012. Sirklasimme ystäväni kanssa naapurikunnan koulun jäällä pakkasen pitävissä leggingseissä. Se oli ihmeellistä ja ihanaa. Suora paluu lapsuuteen, jossa luistelu oli sekä pakollista koulussa että vapaa-ajan huvi.

…lentänyt vieraaseen maahan. Tammikuun lopussa tänä vuonna Islantiin. Siellä saatu mahti-idea käänsi vuotemme ylösalaisin. Kalliiksi tuli, mutta ainakin olen viisaampi ja rohkeampi kuin koskaan.

…pysyvyys tuntui ikuisuusmääreeltä. Vuonna 2019. Tai sitten lapsena. Ihminen uskoo lähtökohtaisesti siihen, että kaikki on ikuista, ja sen saman lapsenuskon haluan takaisin. Ajatella, jos elo olisi vain iloa siitä, mitä on, eikä murhetta siitä, mikä voi muuttua.

Palataan pian hyvien vinkkien, reseptien ja ajatusten kanssa!

Milloin viimeksi sinä olet tehnyt mainitsemiani asioita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa