Helpot ja herkulliset vegepasteijat

Olkoonkin niin, että pasteijoiden kulta-aika oli noin 30 vuotta sitten, mutta minä käytän niitä edelleen helppona juhlatarjottavana. Ystäväpiirissäni on monenlaisia ruokavalioita ja paljon allergioita, joten pasteijat ovat aina varma ja turvallinen valinta tarjottavaksi.
vegaaniset_pasteijat_ennenaamukahvia-3vegaaniset_pasteijat_ennenaamukahvia-2vegaaniset_pasteijat_ennenaamukahvia-1

Helpot herkkupasteijat

15 kpl

500 g eli 5 levyä maidotonta ja munatonta voi- tai lehtitaikinaa | 1 dl riisiä |
1 dl soijarouhetta + 1–2 dl vettä turvottamiseen | 1 rkl tomaattipyreetä |
Texmex-valmismausteseosta oman maun mukaan | Yksi pieni sipuli | Kaksi valkosipulinkynttä |
1 dl kaurakermaa täytteeseen | öljyä paistamiseen | 1 dl kaurakermaa voiteluun |
Valinnainen: 100 g vegejuustoa raastettuna pinnalle ripoteltavaksi

Käytän soijarouhetta aina pasteijan täytteenä. Soijarouhe on edullista, helposti käsiteltävää ja erinomainen lihansyöjähuijari. Olen tehnyt lukemattomat kerrat pasteijoita niin, että niitä on luultu lihapasteijoiksi. Lihajäljittely ei ole kasvisruoan meriitti, mutta on aina mukava kuulla, jos vastarannankiisketkin kokevat kasvisruoan kelvoksi, normaaliksi.

Soijarouhe kannattaa maustaa texmex-osastolta saatavilla valmismaustepusseilla, vaikka ne varmasti ovat joka kulinaristikokin painajainen. Olen huomannut, että kyseiset maustekolaripussit toimivat lopulta parhaiten täytemassaan eikä se koskaan jää liian mauttomaksi.

Pasteijat saavat kaurakermalla voitelusta kauniin värin, mutta astetta herkumman ja suolaisemman pasteijan saa aikaiseksi, kun pinnalle ripottelee raastettua vegejuustoa. Minä käytän Violife for Pizza Blockia.

1. Sulata taikinalevyt ja kauli ne aavistuksen ohuemmaksi pituus- ja leveyssuunnassa niin, että yhdestä levystä saa kolme taikinatilkkua. Pasteija ei avaudu uunissa, kun taikina on kaulittu ohueksi.

2. Keitä riisi. Lorauta pannulle öljyä, ja kuullota pilkottu sipuli ja valkosipulinkynnet.

3. Lisää pannulle soijarouhe ja mausteseos. Paista rouhetta hetki, ja lisää sitten vettä niin, että rouhe turpoaa. Lisää joukkoon tomaattipyre ja kaurakerma.

4. Kun seos on kuuma ja hyvin yhteen sekoittunut, kaada se erilliseen kulhoon ja sekoita joukkoon keitetty riisi.

5. Lusikoi täytettä taikinalevyille 12 ruokalusikallista.

6. Sulje taikinalevyt joko kulmasta kulmaan muodostaen kolmioita tai tee niistä ihan vain suorakulmioita. Painele reunat kiinni ensiksi sormin ja halutessasi vielä haarukalla.

7. Voitele pasteijat kaurakermalla ja ripottele päälle vegejuustoa halutessasi.

8. Paista uunin keskitasolla noin 20 minuuttia 225 asteessa. Tarkkaile pasteijoita, sillä paistoaika on aina uunisidonnainen.

Ovatko pasteijat pelkkä muinaisjäänne vai saako niistä vielä kelvon juhlaherkun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Viimeisellä matkalla virtuaalisesti

Tomaso Albinoni. Adagio. Urut ja kappelin katosta kajastava valo. Muut katsovat sitä läpi kyynelten, minä pieneltä ruudulta. Näen, miten sekunnit kasvavat näytöllä ja kuinka punaisilta ruusut näyttävät. Yhden ihmisen viimeinen matka muuntuu yhdellä painalluksella biteiksi jättäen digitaalisen jäljen. Onko hautajaisten streamaaminen soveliasta vai silkkaa tirkistelyä?
hautajaiset_some_virtuaalinenKirjoitin reilu vuosi sitten somettamisesta hautajaisissa, mutta enpä olisi arvannut, että jo seuraavana keväänä some ja live-lähetykset olisivat erottamaton osa ihmiselämän tärkeimpiä tapahtumia niilläkin, jotka aiemmin ovat saattaneet vierastaa virtuaalisuuden läsnäoloa.

Jälkikäteen katsottuna vuodentakaista some-mielipidettäni ohjaili pitkälti henkilökohtainen, yksityinen suruni ja se, mitä näin oman isoäitini hautajaisissa. Kihisin kiukusta ihmisten sohiessa valtavien järjestelmäkameroiden kanssa arkun pielessä ja haudalla – tänä viikonloppuna olin itse juuri sellainen, pyynnöstä tosin.

Kun on kyse elämän herkästä tapahtumasta, liittää sen näkymättömään katseluun helposti ajatuksen tirkistelystä. Yksityisen äärellä on haavoittuvainen, ja kun joku muu kajoaa siihen edes digitaalisesti, voi se tuntua surun pahoinpitelyltä. Pandemiakevät lienee saanut monet kuitenkin toisiin ajatuksiin, sillä vaikka suru olisi yksityinen, on sen jakaminen aina keventävä voima. Miksi siis sen kohtaaminen digitaalisesti vähentäisi rituaalin arvoa?

Minua sapetti isoäitini hautajaisissa erityisesti se, miten jotkut kuvasivat tapahtumaa estoitta ja lupaa kysymättä. Isoisäni hautajaisista 13 vuotta sitten päätyi IRC-galleriaan kuva avonaisesta haudasta, sillä niihinkin kekkereihin livahti kuvaaja heilumaan putken kanssa. Laillisesti asiaan ei taida olla sanomista, sillä hautajaiset ovat julkinen tilaisuus, mikä ei tietenkään oikeuta käyttäytymään typerästi. On myös hyvä huomata, ettei mikään muukaan juhla tai elämäntapahtuma ole sellainen, josta voisi jakaa ja taltioida sisältöä kysymättä. Joillekin häät ovat yhtä yksityinen tapahtuma kuin hautajaiset, sillä ilo ei ole tae luvasta digitalisoida toisen ihmisen elämää.

Vaikka sosiaalinen media on kiinteä osa monien arkea, ei elämäntapahtumien muuntaminen virtuaaliseen muotoon tietenkään tarkoita aina sitä, että se päätyy myös someen – ja hyvä niin. Taltioidun materiaalin jäämistä vain omaan käyttöön ja sen julkaisemista sosiaalisen median alustalla yhdistää kuitenkin ajatus surun käsittelystä ja jakamisesta. Se ohjaa ajattelemaan myös muistojen muotoa. Miksi kehitetyt valokuvat olisivat sen soveliaampia muistoja kuin videot ja live-lähetykset? Miksi arvostamme paperia enemmän kuin liikkuvaa kuvaa, jota kuitenkin tuijotamme joka päivä televisiosta? Virtuaalisuus ei automaattisesti vähennä tilaisuuden arvoa, mutta katsojan harteille jää tavoittaa oikea tunnelma ja ylittää ajatus siitä, että fyysinen läsnäolo olisi aina parempi kuin bittiavaruudessa uiva yhteys.

Olipa elämän päättymisen rituaali suljettu, iäksi katoava tapahtuma tai digitaalisesti taltioitu aarre, jäänee käteen kuitenkin aina lopulta vain yksi asia: kiitollisuus siitä ajasta, jonka läheisensä kanssa sai viettää. Muuta varmaa meillä ei nimittäin taida olla.

Mitä mieltä olet virtuaalisista hautajaisista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vapaus ovella ja kesä peruttu – miten pelastaa tuhottu lomakausi?

Suomalaisten vuoden suurin unelma – täydellisen kesän myytti – lähestyy kalenterissa uhkaavasti, ja aikaisimmat lomailijat aloittavat vapaansa jo viikon päästä, jos siis on ollut niin onnekas, että vapaataan saa kutsua kesälomaksi lomautuksen sijaan. Miten voi tavoittaa täydellisen kesän, kun Wuhanin paholainen on vienyt siltä raamit?
DSC_0138Hävettää myöntää, että alkukeväästä tunsin ainoastaan katkeruutta siitä, että pitkään suunnittelemani ja vesi kielellä odottamani kesäloma sai viimeisen naulan hupiarkkuunsa jo ennen kuin maaliskuu oli ehtinyt edes alkaa. Sain vetää vessanpöntöstä alas Ruotsin-matkan, paluun Reykjavíkiin, retken majakkasaarelle ja kymmenet terassijuomat ja ravintola-ateriat.

Kun sitten toivuin pahimmasta harmituksesta ja kaupungissa vallitsevasta hiljaisuudesta tuli uusi normaali, aloin nähdä paljon hyvää aiemmin kurjalta näyttäneessä kesälomassa. Suurin etu näennäisesti perutussa lomassa on tietysti raha. Matkustaminen vie rahaa eikä ulkona nautitut kulinaristiset elämykset ole koskaan ilmaisia. Koronakesälomalla rahaa menee ainoastaan ruokakauppaan!

Vaikka loma-aktiviteetit ovat pannassa, ei loman perusolemus ole kadonnut mihinkään. Se on joka tapauksessa vapautta toivottavasti kaikille ihanaa, turvallista ja tervellistä aikaa. Tänä vuonna saa olla erityisen kiitollinen siitä, jos todella selviää kesän sairastamatta. Minulle jokainen aamu ilman herätystä klo 6.30 on pieni lottovoitto. Muutoin ajattelin kuluttaa päiväni liikkumalla ja lepäämällä. Koskaan ennen lomalla minulla ei ole ollut näin paljon aikaa tai rauhaa. Kun ei ole odotuksia, ei niihin mene energiaa eikä loma luisu vain kutkuttavien kohokohtien jahtaamiseksi.

Poikkeustila on antanut minulle myös rohkeutta pitää oikeasti vapaata. Olen huono kieltäytymään niin henkilökohtaisessa elämässäni kuin töissä, mutta nyt sain vihdoin perutuksi toukokuiset työmatkat ja siirrettyä työpuserrukset pois loman tieltä. Hommat eivät ole kadonneet, mutteivät myöskään ole riesanani lomakaudella. Päätöksen ääneen sanominen on ihanaa, mutta pelottavaa, sillä tottahan otan kaikki työkeikat avosylin vastaan. Neuvotella voi, mutta näppäimistöni ei pakosta sauhua toukokuussa kertaakaan.

Olen varmasti viimeinen ihminen, joka voi kehottaa ketään elämään hetkessä, sillä minä jos kuka osaan murehtia kellon ympäri tarttumatta hetkeen sekunniksikaan. Silti paras vinkki, jonka voin antaa poikkeustilanteessa, on kaikista odotuksista ja hienouksista luopuminen ja keskittyminen jokaiseen päivään, hetkeen – ja siihen, mitä jää jäljelle ja mitä sillä voi tehdä.

Tekemistä lomalle? Lue 20 kotipuuhavinkkiä aikuiselle!

Mitä sinä aiot tehdä poikkeustilalomalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Blogi viisi vuotta!

Tiedätkö, mitä tapahtui 1826 päivää sitten? Silloin, kun työpöytäni oli aseteltu ikkunan eteen ja koko näkymän peitti valtava lehmus. Silloin, kun minua hävetti vietävästi. Pelkäsin epäonnistuvani, enkä itse asiassa vieläkään tiedä, olenko onnistunut. Tasan viisi vuotta eli 1826 päivää sitten perustin näet blogini.
DSC_0106Onpa mieltä ylentävää palata blogihiljaisuudesta viisivuotispäivän kunniaksi. Viisi vuotta, 60 kuukautta. Lähes 2000 aamua. Miksi en muista niistä kuin muutaman?

Muistan aamun, jolloin heräsin piehtaroiden hiessä ja kovassa kurkkukivussa. Muistan aamun, kun oksensin. Muistan aamun, jolloin heräsin suudelmiin. Muistan aamun, kun olin jo niin myöhässä, että pyöräilin töihin pitkin jäisiä katuja. Muistan ensimmäisen blogikommenttini. Se oli Meritähdeltä, ja luulin häntä tädikseni. Ihmettelin, miten tätini olisi koskaan osannut rekisteröityä WordPressiin.

Varsinaisen kirjoittamisen aloitin vasta toukokuussa 2015. Jaoin parsapastan reseptin ja saarnasin yliopisto-opiskelusta. Se parsapasta oli muuten aika kauheanmakuista, eikä varmasti vähiten siksi, että parsat oli ostettu Siwan alelaarista. Siwa, se oli oikeasti olemassa silloin!

Viisi vuotta sitten olin 23-vuotias kandiopiskelija ja erittäin ylpeä siitä. Olin juuri muuttanut keskustan toiselle laidalle ja tunsi palanneeni juurilleni, vaikken ollut käynyt seudulla kuin vauvana kääntymässä, mutta sitähän ei tarvitse kertoa kaikille. Elämä oli viisi vuotta sitten ihanan helppoa siksi, että olin tehnyt siitä sellaista. Murheet taitavat tulla elämääni aina aalloissa.

Ensimmäisinä vuosina blogi päivittyi silloin, kun siltä tuntui, mutta kun kävijämäärät kasvoivat, halusin päivittää useammin kuin ennen. Janosin sitä ja nautin kirjoittamisesta. Nautin siitä edelleen, mutta olen sittemmin ymmärtänyt, että vaikeneminen on kultaa myös verkossa. On vaikea sanoa, miksei blogista ole kasvanut vielä ammattia. Ehkä asialinjan vuoksi, ehkä siksi, etten ole riisunut tarpeeksi, ehkä siksi, etten ole yrittänyt teknisesti tarpeeksi.

Kuin irvaillakseen minulle blogini tilastot ovat kuitenkin suorastaan räjähtäneet viime kuukausien aikana, vaikka itse olen ollut tavallista hiljaisempi. Lukijamäärä on liki kolminkertaistunut, mutta monet vaikuttavat olevan kiinnostuneita lähinnä tv-sarja-arvosteluista, mitä en ihmettele näinä aikoina tippaakaan. Minusta on muutenkin mukavaa, että kirjoittamani tekstit kiinnostavat enemmän kuin persoonani, vaikka kieltämättä itsestä lörpötteleminen olisi helppoa, ainakin helpompaa kuin ajattelu. Mutta kuka ihme haluaisi lukea päivästäni tai reikäisestä neuleestani? (Neuletakissani on oikeasti kolme reikää. Yksi kummassakin olkapäässä ja kolmas niskassa. En osaa luopua lempivaatteistani, ja minulla on siksi erikseen työhaastatteluvaatteet, koska sinne ei parane mennä ryönäisenä.)

Viisi vuotta on kuitenkin niin pitkä aika, että jonkinlainen ystäväkirjapäivitys voisi olla paikallaan. Ihmisellä on taipumus kiinnostua myös kirjoittajasta, vaikka sitä epäilen omalla kohdallani. Tämä ei muuten ole mikään vitsi tai säälivähättely. On niin vaikea kuvitella olevansa ’persoona’, kun tälläkin hetkellä syön kuivaa patonkia, kuuntelen Sonja Lummetta ja suunnittelen vanhempieni syntymäpäiväjuhlia. Niissä äiti on Egyptin prinsessa ja isä kuningas. No, ne juhlat ovatkin sitten jo toinen tarina.

Kiitos, että luet.

Milloin olet alkanut lukea blogiani? Olisiko esittelypostaukselle tilausta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Sarjasuositukset kotoiluun

Olisi hienoa elää maailmassa, jossa kotoilu täyttyisi yksinomaan yhteiskuntaa muuttavien opusten nautiskelusta, mutta kukapa sellaista aina jaksaisi. Alkuvuoden aikana olen katsonut enemmän tv-sarjoja kuin pitkään aikaan. Makuni ei tietenkään ole universaali totuus, mutta kyllä näillä vinkeillä ainakin alkuun pääsee.
backstrom-1Kuva: C More. Pekka Strang näyttelee Toivosta Bäckströmin ensimmäisellä kaudella.

Bäckström

C Morella nähtävä Bäckström on perinteinen rikosmysteerisarja, jonka lähtökohta on varsin perinteinen: tunnistamaton naisen ruumis. Rikosta alkaa tutkia poliisi Evert Bäckström (Kjell Bergqvist). Suomessa sarjaa on rummutettu Toivosena sivuroolissa nähtävän suomalaisnäyttelijän Pekka Strangin kasvoilla, vaikka sarja on lopulta Bäcström-show. Kelpoa rikosviihdettä.

Bäckström on katsottavissa C Moressa.

Karppi, 2. kausi

Karpin ensimmäinen kausi jäi hehkutuksesta huolimatta melko vaisuksi ja pitkäksi venytetyksi murhattu nainen -asetelmaksi, ja siksi onkin ihme, että sarjan oikeuksia on käsitykseni mukaan saatu myytyä useisiin maihin. Toinen kausi on huomattavasti edeltäjäänsä parempi, ja Pihla Viitala on aiempaa uskottavampi Sofia Karppina. Toinen kausi kytkee yhteen kostonkierteen ja huippupolitiikan laajentaen Karpin miljöön Suomenlahden taa. Loppuratkaisu ei toisellakaan kaudella ole kummoinen, mutta ainakin kahdeksanosainen sarja tarjoaa jännitystä loppuun saakka.

Karpin 1. ja 2. kausi on nähtävillä Yle Areenassa.

Paras vuosi ikinä

Paras vuosi ikinä on kevyt kahdeksanosainen komedia kahdesta kolmikymppisestä naisesta Karlasta (Lotta Kaihua) ja Miinasta (Ella Lahdenmäki), jotka ottavat välivuoden tunnollisista elämistään. Toteutus on taattua kohellusta, mutta Paras vuosi ikinä on hyvä muistutus meille ikäpolven ihmisille siitä, että vaikka välivuosi kaikesta houkuttaisi, ovat terveen arjen juuret vakaudessa ja sellaisessa uskalluksessa, johon itse uskoo. Kokonaisuus jää sarjassa valjuksi, mutta yksittäiset terävät huomiot saavat katsomaan aina yhden jakson lisää.

Paras vuosi ikinä on katsottavissa C Moressa.

Paratiisi

Paratiisi on virkistävä espanjalais-suomalainen uutuusrikossarja, jossa oululainen poliisi Hilkka Mäntymäki (Riitta Havukainen) lähtee Fuengirolaan selvittämään suomalaisten eläkeläisten epämääräisiä kuolemia. Loppuratkaisu on yllättävä, muttei jalat alta vievä. Erityisen kiitoksen Paratiisi saa kuitenkin aiheestaan, Havukaisen roolityöstä ja siitä, että kerrankin sarjan keskiössä on keski-ikäinen, kaikkivoipa nainen.

Paratiisi on saatavilla Yle Areenassa.

Keihäsmatkat

Legendaarisesta yrittäjästä Kalevi Keihäsestä (Janne Kataja) kertova Keihäsmatkat on värikäs ajankuva draaman näkökulmasta kutkuttavasta aiheesta – etelänmatkabisneksestä, jonka Keihänen toi koko kansan saataville 1970-luvulla. Keihäsmatkat ei kuitenkaan ole tiukkaan faktaan perustuva elämäkerta Keihäsestä, vaan teeman ympärille rakennettu fiktiivinen tarina. Aluksi näyttää siltä, että Keihäsmatkat on kymmenenosainen kuvaus ryyppäämisestä, mutta ihme kyllä jo muutaman jakson jälkeen alkaa löytyä liike-elämää ja henkilökohtaisia tragedioita hipovaa syvyyttä, jota Keihäsen kanssa rakentavat lentoemäntä Armi (Jenni Banerjee), stuertti Tapio (Aku Hirviniemi) ja matkaopas Sirkka (Hannele Lauri).

Keihäsmatkat on katsottavissa Ruudussa.

Mitä sarjaa sinä suosittelet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Pääsiäispupu, joka ei enää halunnutkaan paeta tyhjästä kaupungista

Viikko niukalla some-annostuksella on tehnyt tehtävänsä. En enää murehdi tulevaa, sillä olen rauhoittunut hetken äärelle. Vaikka välillä kaipaan karnevaalia ikkunani alle, huomaan, kuinka sopeutuvainen olen. Itse asiassa tämän kevään jälkeen en edes halua tietää, kuinka pitkälle sopeutuvaisuuteni voisi kantaa.
DSC_0089Ei tunnu pitkäperjantailta. En tosin tiedä, miltä pitkäperjantain pitäisi tuntua uskontokuntaan kuulumattomalla henkilöllä. Kaupunki ei ole rauhoittunut pääsiäisen viettoon, sillä ei ole mitään, mitä rauhoittaa. Jossakin kaukana mopot pärisevät ja niiden jälkeen alkaa aina raikua hälytysajoneuvojen ujellus. Olen käyttänyt koko päivän miettien, onko se sattumaa vai aiheuttaako hurjastelu aina vaaratilanteita.

Persoonallisuustestin mukaan alistun auktoriteeteille, jos kunnioitan niitä. En silti voi käsittää, että näin lyhyessä ajassa olen onnistunut unohtamaan normaalin arjen, vaikka henkilökohtainen eloni ei ole oikeastaan muuttunut. Samaa raatamista ja oravanpyörää päivästä toiseen, oli pandemia tai pääsiäinen päällä.

Ensimmäiset viikot kuljin pelokkaasti töistä kotiin läpi aavemaisen hiljaisen kaupungin. Nyt en enää edes muista ihmisvilinää. Mehän emme ehtineet asua ydinkeskustassa kovin montaa viikkoa saati nähdä alkavaa kevättä, kun koronakiristykset vyöryivät niskaan. Asiatekstejä en enää aiheesta kirjoita, sillä haluan välttää kaikenlaisen valheellisen tiedon levittämistä. Ei minua sellaisesta ole moitittu, mutta näin vakavan aiheen äärellä on parasta hiljentää tunteet ja lennokkaan kielikuvat.

Pyhien aikaan olen innostunut värittämään vanhoja mustavalkokuvia. Näin ensimmäistä kertaa molemmat isoäitini nuorina, värikkäinä. Isoäidin, jota en koskaan tavannut, hiukset taipuivat kiharina olkapäille. Suortuvat olivat tummia, tiheitä ja täyteläisiä. Reilu vuosi sitten edesmennyt mummini taas näytti kuvissa aivan toisenlaiselta kuin vanhuksena, jollaisena hänet tunsin.

Mummilla oli toffeanväriset hiukset, kapeat kasvot ja se koukkunokka, josta hän tuhisi vielä vanhanakin. Mummilla oli hurjat kyöpelinvuoriteemaiset pääsiäisleikit ja aina pahanmakuisia suklaamunia, ja ehkä juuri siksi hän sai minut uskomaan, että noitia todella on olemassa. Näin, miten ne lensivät luudalla ohi makuuhuoneen ikkunan.

Noitien lisäksi monet ovat pääsiäisenä pelänneet kotoilijoiden luovuttavan ja vyöryvän kaupunkeihin, mutta ensimmäisen pyhäpäivän kokemuksella voin todeta, ettei huolta pitäisi olla. Alan itse asiassa nauttia tästä kuolleesta kaupungista.

Minun maani, aurinkoni ja violetti taivas, joka ei paljon voi luvata.

Kerro rehelliset pääsiäiskuulumisesi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

20 kotipuuhaa aikuiselle

Kuukaudessa on yleensä noin 20 työpäivää, ja ne, jotka tekevät työnsä toistaiseksi kotona tai ovat joutuneet lomautetuksi, saavat keksiä itselleen ja muille asuinkumppaneille viihdykettä neljän seinän sisällä ainakin toukokuun puoliväliin saakka. Näin minä pelastautuisin, jos arkeni olisi muuttunut!
DSC_0085Aloita sukututkimus. DNA-testipalvelut ovat käsitykseni mukaan ruuhkautuneet koronan aiheuttamien erityisjärjestelyiden vuoksi, mutta sukuselvityksen teon voi aloittaa silti rekisteröitymällä alan sivustoille, kuten Geniin tai MyHeritageen. DNA-testipaikaksi suosittelen FamilyTreeDNA:ta.

Siivoa kaapit. Minulla on aina vähintään yksi romukaappi, enkä pääse huonosta tavasta eroon millään.

Kaiva lautapelit esiin. Minä pelaan Trivial Pursuitia ja kaupunkivisapelejä, mutta viime aikoina myös Monopoly on houkutellut.

Vaativia pelejä kaipaavat voivat uppoutua Risk-strategiapelin maailmaan, kun on kerrankin aikaa.

Kokeile joogaa. Erityisesti suosittelen rannejoogaa.

Uppoudu maantietovisapeleihin. Olen nauttinut suunnattomasti Jetpunk-sivuston peleistä.

Soita videopuheluita. Pidin elämäni ensimmäisen vapaa-ajan videokeskustelun viime viikolla, ja se oli ihan mahtavaa! Helppoa ja yllättävän läheisen tuntuista.

Katso klassikkosarjoja. Itse olen viimeksi innostunut Pokka pitää -sarjasta.

Perusta blogi. Sen ei tarvitse olla edes julkinen. Blogia voi kirjoittaa itselle tai rajatulle joukolle jakamalla siihen linkin tai kutsumalla käyttäjiä sähköpostiosoitteella.

Täytä self help -kirjoja. Sana saa niskakarvani pystyyn, mutten silti usko, että itsetutkiskeluun tarkoitetuista kirjoista on ainakaan haittaa.

Käy virtuaalimuseoissa. Kaikuvan museon tunnelmaa ei voi virtuaalimaailma voittaa, mutta on sekin parempi kuin ei mitään.

Suunnittele tulevia juhlia. Olen saanut todella paljon voimaa juhlasuunnittelusta, vaikka kekkerit ovat toistaiseksi jäissä.

Leiki keittiönsuunnittelusovelluksilla. Jos on koskaan innostunut Sims-peleistä, nauttii myös kodinsuunnitteluohjelmista.

Nettishoppaile pienyrittäjien kaupoissa. Jos rahapussi ei anna siihen mahdollisuutta, kerro hyvistä yrityksistä somessa.

Tee jälkikasvulle nukkekoti pahvi- ja paperimateriaaleista. Vanha kunnon taikataikina mahdollistaa pienten hahmojen ja tavaroiden valmistamisen, ja apuna voi käyttää ylijäämäkankaita, rikkinäisiä vaatteita ja remonttirojua. Projekti on täydellinen kierrätysmateriaalien hyödyntämispaikka! Serkkuni teki minulle kaksi nukkekotia kuvauksen mukaisesti, ja voi miten rakastinkaan niitä! Ne olivat valtavan upeita ja toivat iloa vuosia. Leikki ei totisesti katso rahaa! (Kiitos, Eeva!)

Kirjoita päiväkirjaa. Tässä hullussa ajanjaksossa riittää ruodittavaa!

Pidä ruoka- tai juoma-tasting kotona. Nehän ovat muutenkin usein ylihinnoiteltuja, vaikka sitten, kun maailma palaa raiteilleen, onkin syytä tukea yrittäjiä. Vegeilystä innostunut voi aloittaa ostamalla esimerkiksi kasvipohjaisia juustoja. Lupaan, että makukimara on laaja.

Ala harrastaa kahveja. Jos on ylimääräisiä roposia, voi ostaa mutteripannun ja alkaa juoda papukahvia. Tämä on myös helppo paikka tukea pienyrittäjiä.

Jos poikkeustila on vapauttanut aikaa, voi luppoajan käyttää opettelemalla uuden leivonnaisen valmistamisen. Suosittelen vegaanisia minttusuklaaneliöitä Kinuskikissan reseptillä.

Lue Jared Diamondin Tykit, taudit ja teräs – ihmisen yhteiskuntien kohtalot (Terra Cognita 2005). Teos antaa perspektiiviä myös vallitsevaan katastrofiin.

Mitä puuhia sinä suosittelet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tätä et tiennyt minusta, osa 3

Olen kirjoittanut viiden vuoden aikana paljon ajatuksistani blogiini, mutta siirrän huomion mieluusti pois henkilökohtaisesta elämästäni. Joku raja täytyy pitää, mutta nokkahuiluista, tomaateista ja paperisilppureista puhun mielelläni.
DSC_0062Olin alakoulussa innokas nokkahuilisti, mutta mitään muuta soitinta en ole koskaan osannut soittaa. Välillä esittelimme kaksin ystäväni kanssa opettajallemme musiikintunnin jälkeen oppimiamme kappaleita. Huh, mitenhän opettajaparka jaksoi tauollaan kuunnella niitä renkutuksia.

Karaokebravuurini on Madonnan La Isla Bonita, mutta onnekseni olen esittänyt sen julkisesti vain kolmesti. Siinä on kolme kertaa liikaa, sillä julkisesti laulaminen on yksi painajaisistani.

Minusta tomaatti on usein liian märkää. Enkä ole tämän asian kanssa yksin! Ensitreffit alttarilla  –Tiina puhui televisiossa samasta ongelmasta vuonna 2016! Tomaatti on parhaimmillaan herkullinen lisuke, mutta huonoimmillaan vetinen ällötys, ja siksi minä kuivaan tomaattiviipaleet yleensä paperiin.

Olen värjännyt hiukseni kerran punaiseksi. Jos on verisuonet pinnassa ja luonnostaan punakka naama, en voi suositella punaisia hiuksia. Vaan eipä tämä oljenvärinen, aavistuksen virtsaan taittava hiuskaan sen kummoisempi ole.

Vieroksuin teini-ikäisenä työtä hyvin voimakkaasti, enkä ymmärtänyt, miksi kesätöihin oli mentävä. Lopulta päädyin tätini työpaikalle kaivelemaan arkistoja ja silppuamaan papereita. Ne olivat pitkät kaksi viikkoa silppurin ääressä, mutta myöhemmin se johti minut kirjatyöhön, joka toi minulle lisää keikkoja. Voisi sanoa, että kaikella on tarkoitus.

Arvostan yliopistotutkintoa enemmän kuin ammattikorkeakoulututkintoa. Koen, etten ole itse saanut tutkinnolleni sellaista arvostusta kuin itse annan sille, ja nyt puhun nimenomaan työelämästä. Yliopistotutkintoa parjataan turhaan sen teoreettisuudesta, vaikka mielestäni se on nimenomaan kaiken ydin. Aivan turha pipertää minkään parissa, jos ei ymmärrä, miksi sitä tekee.

Olen harrastanut vuosia tanssia, vaikken jälkikäteen edes tiedä, miksi. Jännitin vatsani kipeäksi aina ennen tanssituntia enkä koskaan tuntenut oloani kotoisaksi. Se johtui pitkälti siitä, että tanssia tunnuttiin harrastavan verenmaku suussa, siitä puuttui ilo. Pidän paljon enemmän kuntokeskusten ryhmäliikuntatunneista, joilla voi heilua vapaasti kuin heinäseiväs eikä kukaan tule vääntelemään selkää ja nilkkaa oikeaan asentoon. Oma lukunsa onkin sitten se, kannattaako kuntokeskuksista maksaa.

Annoin pitkään aivan liian helposti anteeksi. Nykyään siivoan elämästäni ihmiset, jotka aiheuttavat vain pahaa oloa, enkä tarkoita mitään pieniä erimielisyyksiä, vaan pitkään jatkunutta kaltoinkohtelua. Elämä on liian lyhyt kurjille ihmissuhteille. Silti uskon, että anteeksiannolla on maailmassa sijansa, ja se johtaa aina pidemmälle kuin katkeruus.

Voit lukea myös juttusarjan aiemmat osat vuodelta 2018 ja 2019.

Tiesitkö jonkin kohdan jo etukäteen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Hilja, missä sinä olet?

Kuvittelen raskaat askeleet. Kuvittelen kiharat hiukset, jotka ovat harmaantuneet vain aavistuksen yhdeksässäkymmenessä vuodessa, niin jostakin syystä kuvittelen. Ajattelen sängyssä makaavaa hahmoa, jonka liikkumattoman ruumiin päälle eteisen lamppu luo valonsillan. Näen, miten ruskeat ikkunankarmit imevät valon itseensä. Tunnen, miten asunnossa on vielä aamullakin hiljaista. Hän ei ole täällä enää. Me olemme.
DSC_0013Kun kaikki palaset loksahtivat kohdilleen ja ymmärsin, että hyvin suurella todennäköisyydellä edellinen asukas on heittänyt lusikan nurkkaan nykyisessä kodissamme, aloin nähdä asuntomme uudessa valossa. Pinttyneestä liasta tuli kammotus, mummituoksusta kalmankatku ja jokaisesta naarmusta historiavälähdys.

Viimeisenä iltana ennen muuttoamme istuin makuuhuoneessa pyyhkimässä roiskeita patterista. Ruokottomaan kuntoon jätetyn asunnon patterit olivat likaisia ja näin kirjaimellisesti sieluni silmin, miten joku on heittänyt viimeisen henkäyksensä kyytipoikana oksennukset patterille.

Aloin ajatella yhä useammin kylpyhuoneeseensa kuollutta mummiani. Kun kävin viimeisen kerran hänen asunnossaan, istuin saman kylpyhuoneen pöntöllä miettien, miten koruttomasti elämä yleensä päättyy, ja pelkäsin mummini tulevan keskeyttämään tarpeeni. Ei tullut, en aistinut värähdystäkään.

***

Lain mukaan vuokralaiselle tai asunnon ostajalle ei tarvitse kertoa kuolemasta, mutta välittäjien kannustetaan käyttämään hyvää välitystapaa. Jos ajattelee kuluneita vuosia ja historiaa, on kärjistäen lähes jokaisessa asunnossa kuollut joku. Siksi on helppo todeta, ettei sillä pitäisi olla väliä, mutta silti kuoleman kaltaisilla niin sanotusti kammottavilla asioilla voi olla vaikutusta asunnon ostajaan tai vuokraajaan. Ei siis ihme, että Yhdysvalloissa on käytössä Diedinhouse.com-palvelu, joka yhdistelee julkisten rekistereiden tietoja selvittääkseen, onko osoitteessa kuollut ihminen.

Kuolema pysäyttää, enkä usko, että tuoreen poismenon jälkiä voi koskaan kokonaan peittää uudelta asukkaalta. Sen saimme mekin huomata postilaatikosta tulvivista kirjeistä, jotka muistuttivat maksamattomista laskuista ja kuolinpesän varoista paljastaen myös asukkaan nimen. Pinttynyt haju kodissa vihjoi estoitta edellisen asukkaan iästä, mikä oli omiaan vahvistamaan epäilyksiämme. Niitä herätti myös tuliterä muovimatto makuuhuoneessa muun lattian ollessa parketilla vuorattu.

Haluaisin ajatella, ettei entisen asukkaan elontiellä ole merkitystä. Eihän sillä ollut aiemmassa kodissammekaan, jonka tarina oli vähintäänkin värikäs, ja sen perusteella oli hyvin todennäköistä, että vuosien saatossa vauhdikasta elämää viettäneistä veikkosista oli joku joskus potkaissut tyhjää seiniemme sisällä. Eivät he tulleet kuitenkaan morjestamaan eikä mumminikaan istunut yönpimeydessä saunanlauteillamme, vaikka sitä pelkäsin toisinaan. Mietin silti Hiljaa usein, sillä minä pelkään kuolemaa enkä suostu päästämään herkkyydestäni irti.

***

Kun olimme lapsia, ystäväni kysyi minulta, ovatko äitini nuorina kuolleet vanhemmat tulleet tervehtimään meitä.

– Ai, siis kummitelleet? äiti kysyi.

– Niin, se sanoi, että niiden kuollut vaari oli yöllä käynyt silittämässä kissaa, selitin.

– Ei ole vanhempiani näkynyt, ja jos olisi mahdollista tulla meille juttelemaan, niin taatusti olisivat sen tehneet, äiti vastasi.

Uskon, että Hilja pysyy poissa vanhasta kodistaan, sillä ei kai hänellä meille asiaa ole. Minä haluaisin tosin kysyä häneltä, miten ihmeessä hän eli niin sotkuisesti, mutta harvemmin sitä osaavat perustella sen enempää elävät kuin kuolleetkaan.

Hiipiessäni öisin vessaan olen varmuuden vuoksi tihrustanut olohuoneeseen ja tarkistanut, istuuko Hilja sohvalla. Sohva on pysynyt tyhjänä, eikä läheisen tavaratalon valomainosten kajastus ole paljastanut kutsumatonta vierasta. Hän ei ole täällä enää.

Vaikka yksi matka päättyy, elämä jää aina asumaan seinien sisään.

Oletko asunut kodissa, jossa joku on kuollut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tahmaisia aikoja, kevättaikoja

Yleisten muotivirtausten mukaan olisi hienoa mehustella sitä, miten arki on koronan takia muuttunut, mutta todellisuudessa elämäni on — onneksi — pysynyt ennallaan. On jopa rikollista todeta, että olen enemmän voimissani kuin aikoihin.
DSC_0027DSC_0030DSC_0032DSC_0021DSC_0023DSC_0050Kevät herättää minut joka vuosi eloon. Minun kevääni alkoi 8. maaliskuuta, kun ponnahdin aamulla kirjoittamaan vimmatusti. Siitä tiesin, että olen jälleen enemmän elossa kuin pitkään aikaan.

Harmi vain, että pandemiaksi äitynyt virus on läväyttänyt kevätjuhlani eteen kieltomerkin. En näe ihmisten riemua tai ihmisiä muutenkaan, vain autioita katuja, joita pitkin vaellan töihin. Jotkut vastaantulijoista puhuvat itsekseen, jotkut eristyskarkulaiset työntävät viimeisin voimin rollaattoreitaan eteenpäin ja joka kadunkulmassa haisee niin voimakas kielletyn aineen katku, että alan voida pahoin. Kaupunginraunioihin on jäänyt asumaan kielletty, ja se iskeytyy tajuntaan vasta, kun kaikki muu sen ympäriltä on riisuttu. Ei elämä ole muuttunut, vaan tietyt raamit ovat vain kadonneet.

Vaikka koronan vuoksi asetetut rajoitukset ovat todellisia ja niitä on noudatettava, ovat ne minun elintapoihini peilaten lähinnä psykologisia. Arkeni rullaa samalla tavalla kuin ennen, mistä voin ainoastaan olla kiitollinen. Käytännössä luuhaan vähemmän kaupoissa, minkä ansiosta rahaa säästyy huomaamatta, ja talous rullaa muutenkin mukavasti, sillä toistaiseksi töitä riittää enemmän kuin ehdin tehdä. Toukokuun lomahurvitteluun varattu reissukassakin nököttää koskemattomana bittiavaruudessa.

Kun pohdin pandemian vaikutuksia arkeeni, en siis matkailua lukuun ottamatta keksi mitään muuta, mihin se vaikuttaisi jokapäiväisessä elossani ja tulevassa loma-arjessani. Baareissakaan en ole ravannut sitten vuoden 2013, ja muistot niiltä ajoilta saavat hymyn huulilleni. Jos korona olisi luikerrellut Suomeen 10 vuotta aiemmin, olisin ollut huolissani vain baarien sulkemisesta ja siten viikonlopunviettotavoistani. Antaisin tosin nyt mitä tahansa, että voisin istuutua auringonpaisteessa lasillisille ystävieni kanssa, ja antaisin heidän seurastaan mitä tahansa, sillä fyysistä yhteyttä voi koskaan korvata teknologialla kokonaan.

Luontoa ja raikasta ilmaa on myös vaikea korvata millään virtuaalisella. Saimme tänään puolisoni kanssa kuningasidean, jonka uniikkiudesta moni muukin oli vakuuttunut sunnuntaiaamuna. Lähdimme retkelle lähimaastoon, mutta meidän puolustukseksemme voin todeta, että kyseessä todella on lähimetsämme – ei kaukovaelluskohde, johon monet tänäänkin saapuivat autoilla.

Kun hörpin kahvia auringon hellimällä kalliolla, oli maailma hetken ennallaan. Aurinko antoi lupauksen kesästä, mutta aikoi viipyä keväässä vielä pitkään. Katsellessa järven ylle levittäytyvää maisemaa ei voinut arvata, että kilometrin päässä kaupungissa kaikki oli muuttunut.

Talous- ja terveysennusteet on annettu, mutta sitä emme vielä tiedä, miten olemme muuttuneet, kun kesä vihdoin koittaa.

Onko arkesi muuttunut merkittävästi koronan vuoksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa