Ehdota blogille uutta nimeä!

Nyt on käynyt niin, ettei Mediakka tunnu enää luontevalta bloginimeltä. Vuotuinen verkko-osoitteen maksupäiväkin kolkuttelee oven takana, joten uusi nimi on saatava ulos parissa viikossa. Auttakaa!
Kiitos kaikesta,Ei ole normaalia, että blogin nimi hävettää. Havahduin häpeän tunteeseen viikonloppuna pidetyllä blogikurssilla. Tilaisuuden ilmapiiri oli avoin ja lämminhenkinen, mutta silti Mediakan ääneen sanominen sai käteni hikoilemaan, ja huomasin selitteleväni blogin nimeä – ennen kaikkea itselleni.

Mediakkahan oli aiemmin Akkamedia. Kumpikin kuulostaa aivan kamalalta. Kankealta, vaikealta ja etäiseltä. Ajatus nimien takana oli kaunis ja jopa kekseliäs, sillä alun perin minun oli tarkoitus kirjoittaa mediailmiöistä, mutta ennen pitkää huomasin blogini lipuneen lifestyleen. Se ei varsinaisesti ollut ihme, sillä vakava ja säännöllinen kirjoittaminen alkoi tuntua taakalta, ja koin myös, etten pystynyt harrastuksena kirjoittamaan niin syväluotaavia tekstejä kuin olisin voinut. (Päädyin alun jälkeen parjaamaan myös eineksiä ja aloittamaan ruokahifistelyn, mutta ne ajat ovat jo takana.)

Olen jo pitkään halunnut, että blogini on elämänmakuinen hyvän mielen paikka, jossa lukija ei kuitenkaan pääse liian helpolla. Ajankohtaisaiheista kirjoittaminen on edelleen mielekästä, mutta blogissani niitä tarkastellaan kevyesti, joten ei alustani mikään mediatutkimuskanava ole. Siksi Mediakka tuntuu lähinnä taakalta, vakavalta nimeltä, jonka alta paljastuu pumpulia. Myös nimeen henkilöityminen on vaikeaa. En voisi kuvitellakaan, että minua kutsuttaisiin Mediakaksi tai Mediakka-Annaksi.

Pyydänkin nyt teiltä – ihme kyllä tuhansilta – lukijoiltani apua. Mikä uudeksi nimeksi blogille?

Blogini kantava ajatus on siis tarkastella elämää vakavan kepeästi. Punainen lanka lienee nimenomaan arki, ajatteleminen ja ajattelemisen keveys. Pienetkin asiat voivat olla vakavia. Miksi ystäväkirjat ovat aikuiselle tärkeitä? Miksi meidän viirivehkaamme kutsutaan Hirvoseksi? Miksi mikroaaltouuni aiheuttaa riitoja? Minkä vuoksi Big Brotherin katsomista täytyy hävetä?

Pidän intertekstuaalisista nimistä, vaikka usein ne lipsuvat tekotaiteellisuuden tai mauttomuuden puolelle. Myös ja-sanan sisältävät nimet ovat mieleeni, mutta ne ovat valitettavan yleisiä. Jos pitäisi lähteä ryöstöretkelle, ottaisin Pia Alapeterin Lyhyenä hetkenä -blogin nimen. Siinäpä siis vinkkejä. Ehdota uutta nimeä kommenttikentässä tai Instagramissa!

Miten nimeäsit blogini? Jos et keksi nimeä, kerro ihmeessä, miten kuvailisit blogiani.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

9 näkökulmaa, joita en ymmärrä vauvakatokeskustelussa

Syntyvyyskeskustelun suurin ongelma on se, että argumenteissa ihminen pelkistyy itsekkääksi pelkuriksi ja henkilöityy naiseen. Kyllä kuulemma kaikki oli ennen niin paljon paremmin. Vai toimiko ihminen vain pakon edessä? Mikä ylipäätään on syntyvyyden luonnollinen aste?
DSC_01533

Miksi syntyvyyskeskustelussa puhutaan vain naisista?

Lähes kaikkia lukemiani ja tässäkin jutussa esittelemiäni argumentteja yhdistää se, että niissä puhutaan vain naisista. On totta, että fyysisistä syistä naisen rooli on suurempi käytännön synnyttämisessä, mutta tiettävästi Neitsyt Marian jälkeen kukaan ei ole tullut yksin raskaaksi. Ja Mariankaan olemassaolosta ei ole vedenpitäviä todisteita. Jos puhutaan vain naisista, syntyy kuva, että ongelma on yksin naisten syytä.

Voiko laskenut syntyvyys todella johtua itsekkyydestä?

Itsekkyysargumentti saa minut kiehumaan. Pahimpia kommentteja ovat ne, joissa kohkataan siitä, kuinka naiset haluavat käydä salilla, matkustella ja juoda viiniä. Jälleen kerran kysyn, missä ovat keskustelun potentiaaliset isät. Sitä paitsi ei kai elämä lapsen kanssa niin kurjaa ole, että se estäisi urheilemisen, matkailun ja satunnaisen viininmaistelun. Rahaa kyllä palaa lapseen varmasti paljon, mutta tuskin kukaan laskee menetettyjä viinilaseja vanhemmuutta pohtiessaan.

Eikö lapsen hankinta nimenomaan itseä varten ole itsekästä?

Päätös yrittää saada lapsia – ei hankkia – on henkilökohtainen eikä sitä tarvitse perustella, vaikka etenkin keskustelu ympäristövaikutuksista voi olla aiheellista. En kuitenkaan halua puuttua kenenkään omaan tahtoon tai kehoon. Jos sanotaan, että lapsettomuus yhteiskunnan kannalta on itsekästä, eikö itsekkäämpää ole luoda uusi elämä vain itseä varten? Niinhän ennen tehtiin. Jonkun piti sytyttää päre ja niittää pelto vielä senkin jälkeen, kun jälkipolvet olivat nukkuneet pois.

Ajaako pelko todella primitiivisen halun ohi?

Keskusteluissa on puhuttu myös pelosta. Sanotaan, että kelvoton sukupolvemme pelkää Prisma-elämää eikä varmasti kykene samanlaisiin urotekoihin kuin suuret ikäluokat, jotka nostivat Suomen talouden kasvuun, saivat tarpeeksi lapsia ja viettivät heidän kanssaan enemmän aikaa kuin yksikään sukupolvi ennen ja jälkeen heidän. Pelosta ei ollut tietoakaan. Oikeasti on aika vaikea uskoa, että pelko ajaisi ohi alkukantaisen halun tulla vanhemmaksi. Tunne on henkilökohtainen eikä sitä tarvitse selitellä muille.

Jos syynä on pelko, eikö nimenomaan ennen tarvinnut pelätä koko elämää enemmän?

Pelko on aika huvittava syytös. En missään nimessä vähättele sitä, mitä kukin tuntee, vaan taivastelen yleistä keskustelua, jossa puhutaan itsekkäistä pelkureista, jotka muuten kuulemma juovat vain drinkkejä, käyttävät huumeita ja ovat feministejä. Voi luoja! Jos haluaisi nyt lapsia, olisi kenties vähemmän pelättävää kuin koskaan ennen. Lapsikuolleisuus on äärimmäisen alhainen ja terveydenhuolto huippuluokkaa. Jokaisella aikakaudella on omat ongelmansa, mutta uskon, että aiemmin oli aiheellista pelätä kaikkea ja varsinkin niin isoa asiaa kuin kuolema ja hyväksyä se osaksi elämää, jos mieli saada lapsia.

Miksi vauvakadon syylliseksi nimetään nettikeskusteluissa aina ennemmin ihmisryhmä kuin yhteiskunta?

Julkisten kommenttien perusteella suurimmat syylliset laskeneeseen syntyvyyteen ovat homoseksuaalit, huumeidenkäyttäjät ja feministit. Paitsi että. Homoseksuaalisuus ei ole este saada lapsia, huumeiden käyttäminen ei ole ehkäisykeino eikä feminismi liity siihen, haluaako lapsia vai ei. Ainiin ja hei, näitä kaikkia syyllistettyjä ryhmiä on ollut aina. Että ei ole sellainen moterni keksintö, nykyajan hömpötys. Sosiaalipsykologisesta näkökulmasta katsottuna ihmiselle on tyypillistä syyttää aina tiettyä ihmisryhmää jostakin negatiivisesta tapahtumasta tai kehityksestä. Se on helppoa, sillä oikeaa – tai ainakin oikeampaa – syyllistä ei voi saada nalkkiin. Yhteiskunta on nimittäin vain päällämme leijuva rakenne, josta ei voi ottaa kiinni.

Miksi henkilökohtaisesta ja herkästä aiheesta on yhtäkkiä tullut koko Suomen asia?

On sietämätön ajatus, että ihminen olisi yhtäkkiä tilivelvollinen yhteiskunnalle siitä, miksei halua lapsia. Kiinan syntyvyyden säännöstelyn politiikkaa pidettäneen pöyristyttävänä, joten miksi samaa pitäisi harjoittaa täällä käänteisesti. Olisipa jopa dystooppista ajatella, että naiset pakotettaisiin tavoittelemaan raskautta ja synnyttämään. Eikö tämä kuulosta Handmaid’s Talelta?

Jos yhteiskunta ja poliittiset päätökset ovat syypäitä syntyvyysvajeeseen, mikä on muuttunut?

Kauheuksia, kurjuutta ja hirmutekoja on tapahtunut aina. Ne vain muuttavat muotoaan. Nykyajan yhteiskunnassa on helppo päivitellä aikamme lieveilmiöitä ja syyttää niitä siitä, ettei kukaan uskalla edes haaveilla vanhemmuudesta. Jos yhteiskunnan tuki heikentyy, on luonnollista miettiä, mihin omat voimat riittävät ja haluaako ylipäätään lasta sellaiseen yhteiskuntaan. En kuitenkaan usko, että nykyihminen olisi niin erityisen filosofinen, että kauhukuvat estäisivät lasten saamisen. Silloinkin, kun ei ollut mitään tukea, lapsia syntyi. Toki heitä myös haluttiin nimenomaan siksi, että sosiaaliturva oli hankittava kirjaimellisesti sosiaalisesti lähipiiristä.

Entä jos syntyvyys olikin aiemmin poikkeuksellisen korkea ja nyt on saavutettu perustaso, jota ei vain aiemmin ole voitu kokea?

Koska en ole perehtynyt kattaviin tilastoihin, joudun vain arvailemaan. On varmasti hyvä syy rummuttaa laskenutta syntyvyyttä enkä epäile sen todenmukaisuutta. Sitä vain en ymmärrä, mistä voidaan tietää, mikä on luonnollinen syntyvyyden aste nyt. Toki tiedän, että tilastojen analyysi on vedenpitävää, mutta menneet ajat eivät kerro sitä, mikä olisi luonnollinen taso nyt. Ehkä maailma ja ihmisten henkilökohtainen elämä on muuttunut niin, että uusi aste onkin ihan normaali. Ei ehkä riittävä tulevaisuuden kuluille, mutta luonnollinen ihmisen elolle.

Uskon sen vaikuttavan, että koko tämän vuosituhannen ajan on voinut aidosti päättää omasta kehostaan ja raskaudesta niin ehkäisevästi kuin sen alettua. En kuitenkaan ajattele, että niin sanotut vahingot olisivat pitäneet syntyvyyden aiemmin mukavissa lukemissa, vaan kaikista eniten kyse lienee siitä, että tapa katsoa maailmaa ja elää elämää on muuttunut perusteellisesti, mikä on luonnollista ajan kuluessa. Eihän suurten ikäluokkien synnystä vastannut, sodan käynyt sukupolvikaan toiminut niin kuin aiemmat sukupolvet, jotka laittoivat lapset puuvillatehtaaseen töihin ja syömään pöydän alle.

Minkälaisia ajatuksia vauvakato herättää? Mistä laskenut syntyvyys mielestäsi johtuu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Munattomat ketosämpylät

Sain kuluneella viikolla sellaisen mahtavan idean, että leivän syömistä olisi hyvä vähentää, vaikken sitä nytkään popsi ylettömiä määriä. Käärin hihat, sukelsin ketoreseptien maailmaan ja pyöräytin manteli- ja kookosjauhosta sämpylät!
DSC_0147Keto viittaa ketogeeniseen ruokavalioon, joka tarkoittaa vähähiilihydraattista, runsasproteiinista ja rasvaa sisältävää ateriointia. Ruokavaliota on käytetty niin laihduttamisessa kuin onnistuneesti epilepsian hoidossa, joten hinkuni tehdä supersämpylöitä alkoi kuulostaa itse asiassa aika mahtipontiselta.

Monet ketoreseptit sisältävät kananmunaa, joten vegaaneille ne eivät käy. Aikani Instagramin ruokavideoita tapitettua löysin videoreseptin, johon tein pieniä muutoksia. Lopulta uunista tuli pitkän odottelun jälkeen täydellisesti ruskistuneita, painavia sämpylöitä. Tuhteja ne ovat myös vatsanpohjalla, mikä lieneekin keventymisen salaisuus. Ketoleipiä ei todellakaan mähkitä sellaista määrää kuin tavallista leipää.

Jos aitoa tarvetta syödä ketoleipiä ei ole, kannattaa kuitenkin ostaa vaikka ihan rehellistä kauraleipää. Pääsee nimittäin vähemmällä ja halvemmalla. Sitä en kuitenkaan voi kieltää, etteikö resepti olisi helppo. Onnistuu jopa kaltaiseltani säätäjältä.

Munattomat ketosämpylät

Neljä isoa tai kahdeksan pientä

3 dl mantelijauhoa | 0,6 dl kookosjauhoa | 0,6 dl + 3 rkl psylliumkuitua | 0,5 tl suolaa | 2 tl leivinjauhetta | 2 tl omenaviinietikkaa | 1 rkl oliiviöljyä | 2,4 dl kädenlämpöistä vettä

Sekoita märät ja kuivat aineet omissa kulhoissaan, yhdistä seokset ja pyörittele taikina tasaiseksi. Massasta saa muovattua kiinteän pallon, jonka voi helposti jakaa veitsellä haluttuihin osiin.

Paista 30 minuuttia 180-asteisessa uunissa alatasolla. Siirrä sämpylät puolen tunnin jälkeen uunin ylätasolle 10–15 minuutiksi. Anna jäähtyä hyvin.

Oletko kokeillut ketoreseptejä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Teksti, jonka

Mediakka on päivittynyt neljän vuoden aikana jo 659 kertaa. Luku pitää sisällään niin täysosumia, tietopaketteja kuin täytejuttuja. Niinpä kokosin vapaasti kopioitavissa olevan pohjan, jonka perusteella kerron ajatuksiani raapustuksistani.
DSC_0144

Teksti, jonka…

…olisin halunnut menestyvän

Kirjoitan juhlakirjan tuottamisesta yritykselle postaussarjaa, jonka kaksi ensimmäistä osaa on jo julkaistu. Ne eivät ole herättäneet kummempaa kiinnostusta. Ymmärränhän minä sen. Blogeista haetaan ennen kaikkea viihdettä, ei tietoa ensisijaisesti, vaikka monet jutut ovat valtavan hyödyllisiä. Ehkä salaa toivoin juttusarjani perusteella yhteydenottoja ja työkeikkoja.

Menestystä olisin suonut myös koiran omistamisesta kertovalle jutulle jo suloisten kuvien vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi, että olisin halunnut oikeasti keskustella lemmikin omistamisesta.

…kirjoittamisesta olen ylpeä

Parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon syntyi suuren inspiraation polttaessa sormissa junassa puhelimen muistioon, johon harvemmin kirjoitan ylös muuta kuin yksittäisiä sanoja tai kauppalistoja. Tekstin dialogi on aito ja junassa salakuunneltu. Pieniä yksityisyydensuojaan liittyviä muutoksia olen kuitenkin tehnyt.

…julkaisemista harkitsin pitkään

Kiusatuksi joutumisesta kertovan blogitekstin kirjoittaminen ei ollut helppoa, vaikken koe olevani millään tavalla traumatisoitunut. Jouduin miettimään, millaisen kuvan haluan antaa itsestäni, ymmärretäänkö minut väärin ja miten kerron tapahtumista halventamatta muita osapuolia, vaikka jotkut jutussa mainitut tapahtumat ovat niin iljettäviä, ettei oikeasti tarvitsisi ajatella kuin itseään.

…julkaisu hävettää

Punnitsen tarkkaan kaikkea julkaisemaani, joten voisin vastata, etten häpeä mitään. Mutta kyllä minua hävettää kaikki einesarvostelut. Yksittäisistä jutuista posket punastuvat eniten Terveiset Kärsämäeltä! Stindebinde elää -otsikolla julkaistusta jutusta, jota luetaan joka päivä kammottavan monta kertaa. Maailman turhin hakusanapostaus, joka ei ole edes erityisen hyvä.

…en uskonut saavuttavat kävijäpiikkiä blogiin

Tammisaaren-matkailujuttu levisi kulovalkean tavoin somessa ja tavoitti myös seudun markkinoinnin. Yhden päivän aikana blogissani kävi enemmän vierailijoita kuin normaalisti koko kuukautena. Ymmärsin konkreettisesti, miten suuri voima tekstillä voi olla, jos sitä vain päätetään jakaa tarpeeksi. Vieläkään en tiedä, miksi juttu herätti niin suurta kiinnostusta raaseporilaisissa. Ehkä alueesta ei kirjoiteta tarpeeksi?

Muita salamenestyjiä: Yleishyödykeköyhät: Nämä joka kodin tavarat meiltä puuttuvat! ja Kadonneen isoisän jäljillä – sukututkimusmatka Hämeenlinnaan

…suosio kasvoi suureksi odotettua myöhemmin

Maria Åkerblomista kertovaa juttuani (26.8.2018) luetaan joka päivä kymmeniä, jopa satoja kertoja, mikä on ymmärrettävää, sillä Zaida Bergrothin Marian paratiisi saa ensi-iltansa 4.10.2019. Siltikään en ymmärrä, miksi juuri minun juttuni tavoittaa ihmiset. Vaikka onhan se kyllä kelpo, kirjaan perustuva tietopaketti Åkerblomista.

…sanoma kestää aikaa

En katoa koskaan on kauniisti kirjoitettu, paljon ajatuksia ja edelleen ajankohtaista tietoa sisältävä juttu siitä, miten pitäisi suhtautua kuolemaan, kun jokaisella on digitaalinen jalanjälki. Pitäisikö kuolla kahdesti vai jäädä kummittelemaan someen?

Jätä kommentti tähän juttuun, jos päädyit kertomaan omista tekstihelmistäsi jutun runkoa käyttäen.

Mitä haluaisit lukea? Mitkä jutut ovat jääneet mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi ulkomailla tuntuu aina siltä, että kaikki on paremmin kuin Suomessa?

Kun asiat ovat tarpeeksi hyvin, on helppo päivitellä sitä, kuinka makoisalta elo tuntuu vain kivenheiton päässä Suomen aluevesirajalta. Syytän ainakin historiaa, kansallistunnetta, matkailumarkkinointia ja henkilökohtaisia ongelmia.
DSC_0056.JPGSen huomasi jo satamassa, kun saavuimme Ruotsiin. Vanhat rakennukset nököttivät horisontissa sumun takana ylväinä ja rauhallisina. Sade oli kastellut asfaltin, työmatkapyöräilijät lipuivat ohitsemme ja autot antoivat tilaa kaikille jalankulkijoille. Oli helpompi hengittää, vaikka olimme saapuneet vain Pohjanlahden toiselle puolelle, emmekä edes tienneet, voisiko reissuamme ylipäätään kutsua ulkomaanmatkaksi. Maailma on nykyisin niin pieni, että naapurimaassa käyminen menee kyllä jo melkein lähimatkailusta.

Yksinkertainen selitys sille, miksi ulkomailla tuntuu siltä, että kaikki on paremmin, on se, että ihminen on lomalla. Ei sen kummempaa, mutta minusta kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös kansallistunteesta, historiasta ja henkilökohtaisista kokemuksista.

Ensinnäkin uskon, että suomalaiset ovat turhan vaatimattomia kotimaansa suhteen. Naapurilla on kaikki aina paremmin niin kotikadulla kuin Pohjanlahden takana. Meillä nyt vain on tällainen Suomi, jossa ainakin on Lappi, joulupukki ja poroja, vähän revontulia ja aika paljon järviä. Epsanjassa on lämmin ja Ruotsissa töitä. On ollut ainakin 70-luvulla. Lontoota, kun puhuu, niin maailma aukeaa.

Vaatimattomuutta selittää myös toinen uskomukseni ulkomaiden paremmuudesta. Veikkaan, ettemme ole vieläkään päässeet aivan kokonaan irti historian ikeestä. Tuskin esimerkiksi ikäpolveni sitä tiedostaa, mutta olen monesti miettinyt, miten sodat ja elo naapurivaltioiden vallan alla on vaikuttanut kansallistunteeseen. On kyllä ollut halu itsenäistyä, mutta sitä en tiedä, onko tarpeeksi halua iloita Suomesta niin, että se näkyisi myös turisteille.

Ennen kaikkea kyse on kai siitä, mitä ihminen itse tuntee. Yhden sydän kuuluu edes hipaisun verran Suomi-neidon uuman ulkopuolelle, kun taas toisen sydämen on Jussi kuokkinut syvälle perisuomalaiseen suohon. En itse muuttaisi Suomesta pois, ja muistan myös ihailla kotikaupunkiani, minkä lisäksi yritän aina nähdä muiden kaupunkien kauneuden. Silti ajattelen, että aidan takana kaikki on paremmin. Isompaa, kauniimpaa, ylväämpää ja loistokkaampaa. Rakennukset, kadut, ihmiset, maisemat ja elämä.

Jos otan esimerkiksi viimeisen matkakohteeni Tukholman ja sitä edeltäneen Hanoin, voin hyvin erottaa mainitut seikat niistä. Tukholmassa rakennukset ja arki tuntuvat jollakin tavalla täyteläisimmiltä kuin kotona. Siltä, että kaikki on mahdollista, myös minulle. Hanoissa ja Pohjois-Vietnamissa elämä ylipäätään tuntui suurelta, jopa ihmeeltä. Oli etuoikeutettu olo, joskaan ei aina positiivisella tavalla. Luonto oli niin valtavan mykistävä, että ymmärsin konkreettisesti, millaiset hirmuvoimat sillä on jo pelkästään siitä, kun näin sumun vierivän alas vuorenrinteitä.

Mitä enemmän paremmuusnäkökulmaa pohdin, sitä kammottavammalta juttuni otsikko kuulostaa. Totuushan on se, että asiat ovat Suomessa maailman mittakaavassa aivan järjettömän hyvin. Niin hyvin, että voimme keskittää energiamme asioihin, joista huolehtiminen ei liity hengen ylläpitämiseen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksesta huolestuminen on täysin aiheellista, mutta sille ei olisi aikaa, jos energia menisi ihan vain selviytymiseen.

On siis vallan helppo tunnelmoida sitä, kuinka ihanalla kaupunkilomalla elämä tuntuu hymyilevän – ovathan rakennukset kauniita, valikoimat kaikissa kaupoissa piskuisen Suomen tarjontaa laajempia ja arki juhlantuntuista ympäröivän maailman ollessa täysin uusi. Silloin ummistaa silmänsä katukuvaan kiinnittyneeltä köyhyydeltä, ahdingolta ja epätasa-arvolta, sillä niitä ei yksinkertaisesti tarvitse huomioida lomalla, joka on kaukana arjen ajatuksista. Tarvitsemisella tarkoitan sitä, että maailmantuska lienee kaukana ihmisestä, jonka paatti tai pilotti on kuljettanut kauas kotipesästä. Minunkin suurimmat murheeni Tukholmassa olivat aikainen aamuherätys, väkisin syöty munaleipä ja heikko vegaaninen ruokatarjonta. Että en ihan voinut maailmanlaajuista avustusjärjestöä pyytää apuun.

Olipa oma maa sitten mustikka tai mansikka ärsyttävän sanonnan mukaan, tärkeintä on ymmärtää, että hyvä ja turvallinen elämä itsessään on jo sitä, että jokin on ’paremmin’ kuin muualla.

Tuntuuko sinustakin siltä, että asiat ovat ulkomailla paremmin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kadonneen isoisän jäljillä – sukututkimusmatka Hämeenlinnaan

Pendolino Helsinkiin kulkee ohi Lempäälän. Äitini katseli maisemia hiljaa. Isoisän haamuko se pelloilla hääri? Vai oliko se sittenkin kadoksissa oleva isovaari? Lähdimme metsästämään viimeksi mainitun isyydestä käytyjä käräjäkirjoja Hämeenlinnaan.
DSC_0122 (2)DSC_0124DSC_0126Ei ole salaisuus, ettei suvussamme juuri ole pidetty lukua isistä. Äitini puolen suvusta ensimmäinen varmasti isänsä tietävä on äiti itse sisarineen. Jokaisesta sukuhaarasta puuttuu siis puolet, mikä tarkoittaa sitä, että puolet meistä on kadoksissa.

Suullisen tiedon mukaan äitini mummon isyydestä on käräjöity, mutta tietoa tarkasta ajankohdasta ei ole. Siksi tuomioluetteloiden ja varsinaisasioiden käsittelylistojen läpi käyminen vie aikaa. Erityisen vaikean operaatiosta tekee se, ettei tietoa ole siitä, onko kyseessä ollut elatusasia vai esimerkiksi jonkinlainen solvaus tai kunnianloukkaus, jossa tiettyä henkilöä on väitetty isäksi. Tällöin tuomiokunnan kirjat täytyisi niiltä vuosilta selata kokonaisuudessaan, sillä jos asia on isäksi väitetyn nimellä, emme tietenkään voi sitä arvata asialuettelon perusteella. Mehän emme tiedä hepusta mitään!

Isyysepäselvyydet eivät meitä hävetä, vaan saavat enemminkin toivomaan, että jostakin putkahtaa vielä yllättävän läheisiä sukulaisia. Siksi on vaikea ymmärtää sukututkimuksen käänteitä leimaavaa häpeää, joka joillakin tuntuu pukkaavan esiin, kun suvusta paljastuu salattuja isejä, pettureita tai rikollisia. Miksi hävetä jotakin sellaista, johon ei ole mitenkään voinut vaikuttaa?

Maakunta-arkiston matala kynnys

Hämeenlinnan maakunta-arkisto toimii Kansallisarkiston alaisuudessa, ja siellä säilytetään valtion alue- ja paikallishallinnon virastojen arkistoja, kirkollisia ja joitakin kunnallisia arkistoja sekä yksityisiä arkistoja ja asiakirjajäljennöksiä mikrofilmeinä. Matkamme suuntautui Hämeenlinnaan nimenomaan siksi, että sen toiminta kattaa myös Pirkanmaan, joten ylvään ja modernin rakennuksen uumenissa lepäävät kaipaamamme tuomioluettelot Lempäälä–Vesilahden alueelta silloisesta Pirkkalan tuomiokunnasta.

Saimme erinomaista palvelua arkistossa, vaikka esittämämme pyynnöt olivat epämääräisiä ja vyyhdin selvittäminen siksi työlästä niin arkistosihteereille kuin meille. Oli itse asiassa yllättävää, kuinka omistautuneita arkiston työntekijät olivat asiallemme. Jopa tosin niin omistautuneita, ettei sisäpiiritermeistä aina saanut kiinni, mutta se taitaa mennä myös keltanokkaisuutemme piikkiin.

Maakunta-arkistossa on avara sali, jossa on erinomaisen mukavat tuolit ja kätevät pöydät lukulamppuineen. Ei tarvitse ihmetellä, miksi aika rientää siivillä arkistoja tutkiessa. Salissa saa kuvata tiettyjä materiaaleja, ja henkilökunta kertoo erikseen, onko toimitettujen asiakirjojen kuvaaminen luvallista omaan käyttöön.

Meidän tuloksemme olivat tällä kertaa laihoja, mutta harvalle osuu jackpot heti ensimmäisellä kierroksella. Yhden hepun saimme rajattua laskuista pois, joten saavutus sekin.

Maailma pölyisissä kirjoissa

Arkistojen selaaminen on yllättävän koukuttavaa – aivan kuin dekkaria lukisi! On pakko edetä vielä vähän, lähestyä loppuratkaisua. Sitä ei meidän tapauksessa tullut, mutta jo kellastuneisiin papereihin musteella muotoillut tekstit kertovat vielä jonakin päivänä, mitä ihmettä tapahtui 1800- ja 1900-lukujen taitteessa lempääläläisessä käräjäsalissa. Pääsikö isä livahtamaan vai syytettiinkö tyystin väärää miestä? Ei hän ainakaan lempääläläisen pellon reunassa seissyt junamatkallamme, sillä me emme usko aaveisiin, vaan toteen. Vähän tuomioluetteloihin ja tarpeettoman epäoikeudenmukaiseen maailmaan, jossa liian monta mutkaa on vedetty suoraksi.

Vanhojen asiakirjojen silmäily antaa myös hyvää perspektiiviä historiaan, sillä jo pelkät rikosnimikkeet kertovat vinksallaan olleesta maailmasta. Varsinaisasioiden luettelot täyttyivät solvauksista, lapsen eläkeasioista, laittomien teiden ja uittojen puimisesta, huoruudesta, oma- ja itsevaltaisuudesta, palveluksesta karkaamisista ja niskottelusta palvelukseen astuessa.

Eniten epätasapainossa ennen olivat luokkaerot ja voimasuhteet, mikä käy hyvin ilmi isyysasioita selvitettäessä. Mitä enemmän rahaa ja valtaa oli, sitä todennäköisemmin pääsi pälkähästä vannomalla kaksi sormea Raamatulla syyttömyyttään. Olisivatpa retaleet tienneet, että vielä jonakin päivänä voi jäädä kiinni pelkällä sylkinäytteellä!

Maailma oli epäreilu ja auki vain pienelle kansan osalle. Sellaisessa maailmassa emme halua elää. Ja siksi välit menneen kanssa täytyy tehdä selväksi.

Jaa parhaat arkistovinkkisi tai kerro ajatuksiasi sukututkimuksesta!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kunnon naisia korvassa

Jos elämäntyölleni viestinnän parissa pitäisi määritellä jokin tavoite, olisi se varmasti upeiden pienyrittäjien esiin nostaminen. Tällä kertaa esittelen Frida’s cornerin kekseliäät ja käytännölliset korvakorut, joita koristavat röyhkeät ja viisaat naiset.
DSC_0098 (6).JPGVoi kuinka lämpimiä muistoja Hyacint Bucket (Patricia Routledge) herättääkään – kaikille muille paitsi Elizabethille (Josephine Tewson) ja Emmetille (David Griffin) Pokka pitää -sarjassa (1990–1995)! Hihkuinkin innosta, kun huomasin Facebookissa helsinkiläissuunnittelija Annukka Laineen Frida’s corner -korumerkin Hyacint Bucket -korvakorut. Koska en osannut päättää, otanko kyseisen röyhkeysidolini kuvin koristellut korvikset vai tyydynkö ammatilliseen esikuvaani Minna Canthiin, ostin molemmat (24 €/kpl).

Vahvoja naistekijöitä ei voi olla liikaa, vaikka toisaalta tässä yhteydessä lienee tarpeetonta korostaa sukupuolta. En kuitenkaan voi olla mainitsematta sitä, sillä puhuessani korvakorukavereistani liittyy ihailuuni väistämättä naiseus. En varmasti ole maailman suurin Minna Canth -fani, mutta hänen merkityksensä suomalaiselle kirjallisuudelle ja naisasialiikkeelle on niin valtava, ettei sitä voi ohittaa. Minä haluaisin olla uusi Minna Canth, vaikka käy minulle myös osa Anna-Leena Härkösenä. Hyacint Bucketiksi en toivottavasti koskaan muutu, mutta ehkäpä joskus pala hänen röyhkeyttään ja käsittämätöntä luonnetta voisi tehdä terää ja auttaa elämässä eteenpäin.

Upeista ostoksistani huolimatta suomalaisen designin tukeminen ei ole yksinkertaista, paitsi ajatuksen tasolla, jolla se on päivänselvää. Arjen realiteetit ovatkin sitten oma lukunsa. Olisi hienoa ostaa kaikki pientuottajilta, mutta harva haluaa tai voi ostaa 300 euron villahousut ja 100 euron pipon. Siksi olen tehnyt omatuntoni kanssa kompromissin ja päätynyt siihen, että ostan ainakin osan asusteistani suomalaissuunnittelijoilta. Aika usein ostetut tuotteet ovat nimenomaan korvakoruja, sillä käytän niitä päivittäin, ja korujen kekseliäisyys ja materiaalit puhuttelevat minua.

The Bouquet residence, the lady of the house speaking” soi päässäni aina, kun laitan Hyacintit korviin. Minna Canth yrittää vieressä takoa järkeä päähäni ja uskoa itseeni. Paremmin en siis olisi voinut rahojani käyttää.

Frida’s cornerin tuotteisiin voi tutustua Facebookissa ja Instagramissa Annukka Laineen studion tilillä. Selvyyden vuoksi totean vielä, että olen ostanut korvakorut omalla rahalla ja kirjoitan tämän jutun siksi, että olen niin innoissani tuotteista.

Missä asioissa suosit suomalaista tuotantoa? Kummat korvakorut olisit valinnut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Poikabändi – hetki ennen kuin ysäri museoidaan

Tampereen Työväen Teatterin syksyn uutuusmusikaali Poikabändi on kaikin puolin taitavasti toteutettu esitys, joka lunastaa lupauksensa viihdyttää, naurattaa ja sytyttää 90-luvun tematiikalla.
poikabandi_300dpi_vaaka.jpgKUVA: Tampereen Työväen Teatteri. Jonas Saaren (vas.), Jari Aholan, Jon-Jon Geitelin, Lauri Mikkolan ja Saska Pulkkisen roolihahmot perustavat ToiBoysin.

Toijala vuonna 1992, nurin mennyt mainostoimisto ja kaiken menettäneet kolmikymppiset Make (Samuli Muje) ja Kari (Jari Ahola). Maa velloo lamassa, kuten vuosiluvusta voi päätellä, mutta jotakin pitäisi keksiä. Syntyy vasten kaikkia odotuksia ja rattaisiin laitettuja vanhan ajan kapuloita poikabändi ToiBoys eli Toijalan pojat. Nauruhermoja kutkuttavien koe-esiintymisien jälkeen kuvitteelliseen yhtyeeseen liittyvät myös Matteus (Jon-Jon Geitel), Juzzi (Jonas Saari), Seitti (Saska Pulkkinen) ja Korppi (Lauri Mikkola).

Näytelmässä yhtyeen kuvitteellisena – ja toisella tasolla todellisena – keikkayleisönä toimivat teatterisalin katsojat. Se mahdollistaa avoimen kommunikoinnin yleisön kanssa. Flirtti on estotonta eikä katsoja välttämättä edes muista olevansa teatterissa. Sen huomaa, sillä monet laulavat mukana, nousevat seisomaan, taputtavat ja viheltävät. Vähän happamampi katsoja saattaa ottaa tästä itseensä, mutta jos nyt muistaa joten kuten kunnioittaa kanssakatsojia, saanee toteuttaa itseään haluamallaan tavalla.

Ei siis ole ihme, että fanipaidat menevät näytöksen jälkeen kuumille kiville – tai naisille. Liekö kyseessä visuaalisuuden nälkä vai hurmos taitavasta lavatyöskentelystä. Yleisön villiintyminen onkin itse asiassa kuin tilauksesta tapahtunut vuoropuhelu poikabändi-ilmiön kanssa. Millaisessa maailmassa täytyy ansaita  rahaa flirtillä ja hikoilemaan saavalla tanssilla? Miksi sillä ansaitsee paremmin kuin mainostoimistolla tai metsätöillä?

Natkutusmusikaalit sortuvat monesti ontuvaan tarinaan, mutta Poikabändiä ei siitä voi syyttää. Mikään maata mullistava kehityskertomus näytelmän käsikirjoitus ei ole, mutta ei tarvitsekaan, sillä ilo, ystävyys ja vuosikymmenteema välittyvät silti katsojalle, ja tarina kantaa läpi musikaalin aina lamavuosista uuden vuosituhannen taitteeseen. Hyvä niin, sillä olisi katsojan aliarviointia luottaa pelkkään huojumiseen ja vatkaamiseen, vaikka esitys on kieltämättä myös teknisesti visuaalinen ilotulitus. Muuta ei tosin voi odottaakaan TTT:n suurtuotannolta.

Poikabändiä katsoessa miettii, miten yhtäkkiä kävi niin, että 90-lukukin joutaa museoon. Johan siellä on 80-luvun leluja, bensamittareita ja päiväkotikalusteita (ks. Työväenmuseo Werstas). Tarpeeksi vanhoista asioistahan aikakausinäytelmiä yleensä tehdään, sillä silloin on helpointa ja hedelmällisintä nauraa aikalaiskliseille. Poikabändin huumori uppoaa niin 90-luvun aikuisiin kuin vuosikymmenen lapsiin. Hyvä yleistieto ja historiatuntemus auttavat aktivoimaan nauruhermot oikein kunnolla. Voisi siis sanoa, että näytelmässä on kevyestä luonteestaan huolimatta kaksi puolta: riemukas komedia ja ajan ilmiöiden tarkkanäköinen esittely.

Puhuessani kulttuurituotteesta en voi olla nostamatta esiin sen yhteiskunnallista merkitystä, vaikka samaan aikaan tiedostan, ettei kaikella viihteellä välttämättä tarvitse olla sitä. Viihde voi olla puhtaasti viihtymistä, ja ehkä sen yhteiskunnallinen merkitys on juuri se, että sen avulla voi vapautua kaikista yhteiskunnan kahleista. Leipää ja sirkushuveja -virttä en edes aloita. Poikabändiä ei ole tehty ottamaan kantaa, vaikka pieniä piikkejä aikakauden kaupallisuudelle ja arjen ilmiöille onkin havaittavissa. Esityksen sanoma lienee kuitenkin se, että aurinko paistaa aina lopulta risukasaan ja joskus se paistaa niin, että koko keko syttyy tuleen. Silloin syntyy uusia ilmiöitä.

Ennustan Poikabändistä TTT:n uutta, pitkäkestoista hittiä. Näytelmän jälkeen tuntuu nimittäin siltä, ettei yhdeksänkymmentäluku sittenkään kuole koskaan.

Esityksen käsiohjelma on puettu seinäkalenterin muotoon. Kukapa ei olisi 90-luvulla ja vähän sen jälkeenkin käynyt pieteetillä valitsemassa alkavalle vuodelle uutta seinäkalenteria. Vieläpä moneen huoneeseen. Poikabändi todella on viimeisen päälle harkittu kokonaisuus, jonka oheistuotteet tukevat teemaa.

Minkälaisia ajatuksia juttu tai näytelmä herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Aikuisten aikuinen lapsi

Some on täynnä vanhemmuusblogeja, mutta kukaan ei taida pitää julkista päiväkirjaa siitä, millaista on olla aikuiseksi kasvaneen lapsen vanhempi. Eikä kovin monella lapsellakaan ole siitä sanottavaa, vaikka pinnan alla voi kuplia. Ei ole aina helppoa olla aikuisten aikuinen lapsi.
DSC_0079.JPGÄiti soitti kysyäkseen, jännittääkö tuleva lääkärikäynti. Jännittihän se todella paljon, mutten ehtinyt jutella kuin Salkkareiden mainoskatkon ajan. Lopetin puhelun aika tylysti. Tuli paha mieli ihan niin kuin äidillekin vähän aikaa sitten hänen lopettaessaan puhelumme turhan nopeasti. Aikuisena lapsena täytyy tasapainoilla oman arjen ja vanhempien elämän välissä. Kukaan ei vaadi mitään, mutta silti tuntuu, että vaatimuksia tulee joka suunnasta. On huolehdittava ja huomioitava. Joskus olisi helpompi herätä karvatossut jalassa Barbie-lakanoista ja kömpiä aamukaakaolle.

Vanhemmuussuhde kestää yleensä läpi vanhempien elämän – jos hyvin käy. Sinä aikana voisi kuvitella, että elämää hallitseva huoli olisi vain vanhempien yksinoikeus. Olisikin. Olen jatkuvasti huolissani kaikesta, myös vanhemmistani. Huolettaa, ajaako isä kolarin, pääsevätkö he yöllä turvallisesti kotiinsa ja onko päivä sujunut hyvin. Äiti muistuttaa toisinaan siitä, että he olivat täällä ennen minua. He pärjäsivät reilut 31 vuotta ilman, että minä olin vahtimassa. Kai se kuuluu luonteeseeni ja liittyy tämän jutun aiheeseen siten, että pahempaa on luvassa, kun me kaikki vanhenemme. Kun joskus on aika siirtyä vanhainkotiin, saatan päsmäröidä sielläkin. Onko siellä myrkkyhoitajia? Vaihdetaanko vaipat tarpeeksi usein? Onko kanttiinitili kunnossa?

Elän toistaiseksi vielä aikaa, jolloin voin tarvittaessa heittäytyä itse lapseksi. Vanhempani ovat keski-ikäisiä, terveitä, kävelevät kahdella jalalla ja jaksavat päivän läpi ilman unia. En voi kuitenkaan olla huomaamatta, miten ikä vaikuttaa. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän pieniä vaivoja tulee. Ja tämä on vasta alkusoittoa, ihmiselämän luonnollista kiertokulkua.

On koskettavaa nähdä, miten lapsi on aina lapsi vanhemmalleen, olipa ikää kuinka paljon tahansa. Vanhemmat ohjeistavat ja neuvovat, vaikka kaikkeen ei voi nokkaansa tunkea. Äitini puhui äitienpäivähaastattelussaan siitä, miten vanhemmuussuhde muuttuu, kun molemmille kertyy ikää. Haluaisi kysellä ja tivata, mutta kaikkeen – jos mihinkään – ei voi puuttua. Samoin lapsena täytyy vetää jokin raja uteluun. On myös helpompi olla, kun ei tiedä kaikkea, vaikka oikeasti ihan jokaisen olisi syytä puhua asiat halki, ennen kuin on liian myöhäistä.

Harva joutuu tai voi valmistautua vanhempansa kuolemaan, mutta siitä selviäminen nähdään silti itsestäänselvyytenä. Niin se tavallaan onkin, sillä kai se on koodattu ihmiseen. Vanhemman kuolema on helpompi käsitellä kuin lapsen. Ehkä siksi tuntuukin siltä, ettei vanhemman kuolemaa saisi yleisesti pelätä. Mutta entä jos se pelottaa ihan hirveästi ja tuntuu jo etukäteen siltä, ettei pärjää ilman vanhempiaan? Mitä sitten tapahtuu, kun tällä planeetalla on ihan oikeasti pärjättävä ilman vanhempiaan? Minusta kyse ei ole siitä, ettei olisi itsenäinen, vaan siitä, kuinka pahalta tuntuu, kun elämän pisin ihmissuhde päättyy. Mitä jää jäljelle, kun niitä, jotka minut loivat, ei enää ole? Näiden asioiden äärellä on jokainen lapsi.

Aina vanhempi ei katoa fyysisesti, vaan ainoastaan henkisesti. Tukahdun siitä ajatuksesta, että vanhempani muuttuisivat muumioiksi. Olisivat fyysisesti läsnä, katsoisivat lasittunein silmin ja huonosti hengittäen minua. Tämän asian äärellä olin, kun äitini oli vaarassa halvaantua leikkauksessa. Mitä jos jäljellä olisi ollut enää kuori ja silmänräpytyksiä? Miten minun äitini voisi olla äiti puhumatta mitään? Sydäntä raastavaa on se, että näin voi käydä, eikä murehtiminen etukäteen auta. Niin hullua kuin se onkin, olisi vanhempi silti vanhempi, vaikka hän ei enää voisi kuiskata edes lapsensa nimeä.

On helppoa hurskastella näin tunteikkaan aiheen äärellä. Olen aina valmis auttamaan vanhempiani ja tiedostan myös, että avun määrä kasvaa meidän kaikkien vanhetessa. Ja se tulee aiheuttamaan fyysistä kuormitusta minullekin, sillä en ole ikuisesti jaksava kolmekymppinen tai elinvoimainen nelikymppinen. On jaksettava, vaikka oma pumppu ja sappi kramppaisi.

Kauniista ajatuksistani huolimatta olen kuitenkin valmis työntämään vanhempani vanhainkotiin, kun sen aika on. Saako tätä edes sanoa ääneen? Ajatus siitä, että he asuisivat harmaahapsina luonamme, on kauhistuttava ja johtaisi väistämättä eroon. Että oikein neljän aikuisen kommuuni, jossa kahdella on ehkä vaipat! Kauaksi on tultu entisajoista, jolloin läheisten kotihoitaminen oli tavallista. Tosin ennen kaikkea siksi, ettei muuta mahdollisuutta tai varaa laitoshoitoon ollut.

Kuten sanoin, vanhemmuussuhde kestää läpi elämän. Jos siis käy hyvin. Ja niin kauan kuin on hyvin, on siitä oltava onnellinen. Vanhempani sanovat usein murheen äärellä, että pääasia on se, että me olemme täällä. Niin kauan kuin niin on, on turha murehtia tulevaa. Elämä pelaa kiertokulkunsa yleensä reilusti.

Me olemme täällä. Elossa.

Millaista sinusta on olla aikuisten aikuinen lapsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Crystal Plaza hellii Ruotsin-matkaajia huokeaan hintaan Stureplanin liepeillä

Kohtuuhintaisen hotellin varaaminen Tukholmasta ei ole helppoa, mutta toisin kuin yleensä, voi olla kannattavaa tarttua laivayhtiöiden pakettitarjouksiin. Ainakin se helpottaa saatavuuden ja hintojen vertailua, kun matkat ja hotellit näkee samalla sivulla. Me yövyimme Norrmalmin ja Östermalmin rajalla lähellä Stureplania sijaitsevassa Crystal Plaza -hotellissa, jonka varasimme Viking Linelta.
Crystalplaza6Crystalplaza7Crystalplaza10Crystalplaza9Crystalplaza4Crystalplaza5Crystalplaza2Crystalplaza1

Tukholman hintataso

Vierastan pakettimatkoja, joten tarkoitus oli alun perin ostaa edullinen laivamatka ja varata hotelli erikseen Tukholman-kaupunkilomallemme. Suunnitelmissa oli itse asiassa varata Scandic-hotelli selkeän early check-in -mahdollisuuden ja luotettavan varaussivuston vuoksi. Haluamallemme ajalle hotellit kuitenkin maksoivat jopa 300 euroa, vaikka tuolloin varsinaiseen matkaan oli aikaa kaksi kuukautta.

Lopulta siis ostimme koko matkan Viking Linen sivuilta. Yksi yö Double Room -huoneessa maksoi 145 euroa.

Sijainti ja ympäristö

Crystal Plaza sijaitsee Norrmalmilla aivan Östermalmin rajalla lähellä Stureplania Birger Jarlsgatanilla. Ydinkeskustaan on kivenheitto, ja liikkuminen hotellilta kaikkialle on helppoa.  Toki aivan ytimeenkin voisi majoittua, mutta rauhallinen sijainti tarjoaa kenties enemmän mahdollisuuksia laajentaa tutkimusympäristöä. Hotellin lähellä on monta puistoa, ja itse Birger Jarlsgatankin hivelee betonilaatikkotalolähiössä elävän turistin silmiä. Tukholma on kaunis jugendtaloineen ja somine istutuksineen. Rosoista, mutta hallittua.

Ruokapaikkojen löytäminen hotellin lähistöltä ei kuitenkaan ole helppoa. Crystal Plazan alakerrassa sijaitsee Ravintola Ming, jonka tiloihin myös hotellin aamupala katetaan. Mikään halpa kioski ei ole kyseessä. Onnekas sattuma on kuitenkin se, että vaikka kohtuuhintaisia ruokapaikkoja ei hotellin välittömässä läheisyydessä näy, on kadun toisella puolella kuin tilauksesta uskomattoman herkullinen burgeriravintola Phil’s Burger, joka on palkittu Food Truckin Burgare-sarjassa Ruotsissa tänä vuonna. Eikä ihme, sillä Philin seitanhampurilainen vie kielen mennessään. Paikan palvelu on älyttömän ystävällistä ja asiakasta huomioivaa.

Huone ja asiakaspalvelu

Minulla ei ole kovin suuria vaatimuksia hotellille. Hinnan on oltava kohdillaan, huoneen siisti, aamupalan kuuluttava hintaan ja sen lisäksi olisi hyvä, että sijainti mahdollistaa liikkumisen kävellen paikasta toiseen.

Saimme kuin ihmeen kaupalla hotellihuoneen jo kymmeneltä aamulla ilman lisämaksua, ja päädyimme Double Room Standardiin. Näin jälkikäteen katsottuna en kuitenkaan ole varma, olimmeko varanneet kyseisen huoneen vai hieman askeettisemman Double Room Economyn. Hinta ainakin viittaa jälkimmäiseen. Joka tapauksessa hotelli kohteli väsyneitä matkalaisia erinomaisesti eikä hinnoista naputettu. Koska olimme maksaneet hotellin jo verkossa, ei sisäänkirjautuessa tarvinnut kuin vilauttaa passia, niin saimme avaimet käteen.

Crystal Plazan tilat ovat ylelliset, ehkä jopa vähän överit. Modernia ilmettä kaipaavaa ne eivät hivele, mutta minusta oli ihana yöpyä kokolattiamaton, suuren ikkunalaudan, korkeiden huoneiden, kierreportaiden ja kaksiosaisten ovien suojissa. Kuvittelin eläväni entisaikojen kuninkaallisessa Tukholmassa. Kuten kuvista voi nähdä, huoneen ulkoasu vastaa yleisten tilojen ilmettä.

Vaikka hotellissa vaikuttaa olevan runsaasti huoneita, eivät aamupalatilat Ming-ravintolassa ole kovin suuret. Ruuhkaa se ei kuitenkaan meidän vierailullamme aiheuttanut. Aamupala oli hyvin tavallinen eikä erityisruokavalioita ollut huomioitu erikseen. Saimme kuitenkin vatsamme täyteen, ja kiitoksen annan paistetuista nuudeleista ja kasviksista, joiden tarjoilu selittynee hotellin kiinalaisyhteydellä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta hotellissa on se, että kaikki opasteet ovat ruotsiksi, englanniksi ja kiinaksi. Kiinalaisturisteja paikassa muuten riittää, mikä luo ihanan kansainvälisen tunnelman. Muihin suomalaisiin emme törmänneet, vaikka paikka tekee yhteistyötä Viking Linen kanssa.

Minne seuraavaksi?

En kaipaa Ruotsin-lomilla juhlimista, vaan täydellistä rentoutumista. Siihen Crystal Plazan sijainti ja miljöö sopivat erinomaisesti. Uskon myös, että erityisen paljon hotellista nauttivat hieman varttuneemmat matkailijat. Terminaalin vastaanottovirkailija kertoikin, että Crystal Plaza oli aikoinaan karjalaisten suosiossa. Liekö kaipuu Viipurin loistoon houkuttanut paikalle.

Seuraavan kerran saatan varata hotellin jo ihan vaihtelun vuoksi läheltä ydinkeskustaa, ja tämänkertaisella reissullamme kiinnitinkin huomioni Drottningsgatanilla sijaitsevaan Queen’s Hotelliin, joka sijainnistaan huolimatta vaikuttaa kohtuuhintaiselta.

Mitä hotellia suosittelet Tukholmasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa