Päiväni lomalla ja kaikkea muuta kuin lomalla

Pohdin kuluneella viikolla Instagramissa työn merkitystä. Ulospäin saattaa näyttää siltä, että olen aina töissä. Se on tavallaan totta, mutta on minulla myös vapaa-aikaa, jota vaalin kaikin voimin. En halua luoda itsestäni kuvaa, jossa työ määrittää koko elämän tai jossa ihmisarvo määrittyy työn perusteella. Siksi esittelen kaksi täysin ääripäätä omasta arjestani: ylibuukatun työpäivän ja löffäilykeskiviikon.
ennenaamukahviaeivoi1601

Työpäivä

6.30 Kello soi. Nään unta, että joku yrittää irrottaa pääni ja että työkaverini on vienyt koiransa hoitoon elinkautisvangille. Töissä selviää, ettei kumpikaan ole totta. Väsyttää niin, etteivät jalat kanna.

6.50 Nousen sängystä. Kiire. Meikkaan nopeasti. Syön leipää ja juon smoothien. Mikähän senkin suomenkielinen nimi on?

7.15 Sade jättää silmälaseihin pisaroita ja kohta iho hohkaa niin, että lasit höyrystyvät. Ehdin töihin ajoissa, keitän kahvit ja raahaudun työpisteelleni. Istun niin kauan samassa asennossa, että toinen jalkani puutuu.

12.30 Syön kaksi päivää sitten tehtyjä canneloneja. Kuka nekin osaa täyttää? Ja miten voisi tehdä täytteen, jota voisi pursottaa helposti pussista?

15.30 Otan varaslähdön töistä. Juoksen kiireellä läheiseen kauppakeskukseen lataamaan bussikortin ja syöksyn pysäkille odottamaan ruuhka-autoa. Saan onneksi oman paikan ja iltapäivän kääntyessä täydelliseksi pimeydeksi yritän epätoivoisesti tiirata oikeaa jääntipysäkkiä.

16.32 Perillä markkinointiviestintäpalaverissa! Se menee hyvin ja on ohi tunnissa.

17.36 Nökötän pimeässä lähiössä odottamassa bussia. Keskustorin kohdalla olen niin väsynyt, että unohdan melkein jäädä pois, sillä on käytävä ostoksilla. Haen suurmarketista vihanneksia ja illallisaineksia.

19.14 Olen syönyt, istun sohvalla ja yritän pysyä hereillä. Kerään itseni, teen viimeiset muutokset presentaatioon ja muihin materiaaleihin. Tallennan ne Dropboxiin ja lähetän maailmalle.

23.11 Vetäydyn sänkyyn, katson rikossarjoja taas niin, etten uskalla nousta pissalle ja lopulta nukahdan vain huomatakseni, että kello on taas 6.30.

Lomapäivä

10.23 Raotan silmälummetta. Aukeaa yllättävän helposti. Olen kiitollinen heti ensimmäiseksi siitä, että saan herätä virkeänä. Viime päivinä on tuntunut siltä, että aivoilla on niin vähän polttoainetta, että ne voivat sammua milloin tahansa.

11.05 Kaapissa on vielä arkielämän aamupala-ainekset. Teen smoothien, mutta herkuttelen myös kurkulla täytetyillä croissanteilla. Sen jälkeen haahuilen kotona päämäärättömästi. Tekisi mieli itkeä ilosta. Ei stressiä, ei tekemättömiä hommia tai suunnitelmia.

13.42 Alan lompsia kohti lähikampaamoa. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten mennytkään vakikampaamooni, mutta sain niin hyvän alekoodin toiseen palveluun, että en voinut vastustaa sitä. Hiuksista tulee kivat. On paljon kauniimpi olo kuin ennen kampaajaa.

14.45 Luikin Lidliin. Yritän etsiä huhuttua uutuuspaprika-chilihummusta.

16.58 Makaan sängyssä. Ummistan silmäni. Nään taas pahoja unia. Kyllä ne helpottavat vielä. Nukun, vaikka yöpöydän lamppu on päällä. Herään ennen kuutta.

18.25 Syön eiliset intialaisen ruoan jämät. Kylmä ruoka on minusta oikeasti hyvää, ja hermostun, kun talouden toinen osapuoli lämmittää sen liian kuumaksi. Aika typerää.

19.30 Kirjoitan. Kirjoitan. Kirjoitan. Olo on autuas. Nautin räjähtäneistä tilastoista ja tunnelmoin blogitulevaisuudella. Teen mielessäni suunnitelmia ansaintalogiikkaan liittyen, mutta päädyn lopulta kuuntelemaan Anna Erikssonia ja sitten Paula Koivuniemeä.

00.45 Olen taas haahuillut kotona askaroiden monta tuntia. Nukutan itseni Arman ja Suomen rikosmysteerit -ohjelman positiiviseen värinään. Edelleen mietin, miksi ihmiset katsovat julmuuksia dramatisoituna. Nautin vaaran tunteesta ja siitä, että tiedän olevani kotona turvassa. Ristiriitaista ja jotenkin väärää.

Seuraavana päivänä kello ei todellakaan herätä klo 6.30. Tulen vihaamaan ikuisesti kyseistä kellonaikaa.

Kertooko työ tai työn tekeminen mielestäsi ihmisestä tai hänen elämästään jotakin oleellista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Lapsuushaikailija

On ihan pakko myöntää, että minusta on tulossa hyvää vauhtia vanhojen muistelija. Se, joka lämpimikseen jauhaa niin vanhoja juttuja, etteivät lapset edes tiedä, mistä puhutaan. Kaikki ei todellakaan ollut ennen paremmin – paitsi että talvet olivat aina runsaslumisia ja HappyMealin lelut todellisia laatuaarteita – mutta kaipaan silti muutamia ihan arkisia juttuja lapsuudesta.
vapputori_tampere_90Kun sukulaislapsi katsoi pöydällä makaavaa vanhaa puhelinta kysyvästi, minä järkytyin. Siis sehän on värinäytöllinen ja litteänäppäiminen kapula! Ajalta, jolloin luurit olivat kestohankintoja ja täynnä uutuudenviehätystä. Kiiltäviä, painavia, simpukoita tai liukukantisia.

Aloin miettiä, miksi jopa minun ikäisestäni alle 30-vuotiaasta tuntuu siltä, että lapsuudessa kaikki oli paremmin kuin nykyään. Lapsuuteni toki oli onnellinen, mistä olen kiitollinen, enkä nytkään ole surullinen, vaan lähinnä satunnaisesti liian kovilla työelämässä ja kilpaillulla alalla.

Luulen, että sama ennen kaikki oli paremmin -ajattelu seuraa minua ikuisesti, ajat vain muuttuvat. Toistaiseksi minulla ei ikäni puolesta ole kuin lapsuus kaukaisena muistona, mutta selvää on, että tätäkin aikaa muistelen kymmenien vuosien päästä, vaikken ehkä juuri tätä loskan täyttämää tammikuista keskiviikkoa muistaisi. Elettiin aikaa, jolloin kaupunki oli käännetty ylösalaisin, elämä digitaalisesti arkipäiväistynyttä ja asiointi sujuvaa niille, jotka tikikelkkaan olivat ehtineet hypätä.

Näitä asioita kaipaan lapsuudestani 90-luvulta ja 2000-luvun alusta

Kaikenlaiset kerhot. Niitähän riitti. Meidän perhe kuului ainakin kirjakerhoon ja musiikkikerhoon, isä erään automerkin kerhoon. Minä olin Pollux-hevoskirjakerhossa ja Sisters Clubissa. Polluxiin tosin liityin vain siksi, että vanhemmat serkkunikin olivat jäseniä. Tuskin osasin kunnolla edes lukea eivätkä hevoskirjat edes kiinnostaneet minua, sillä en ollut eläinintoilija. Sisters Club sen sijaan oli parasta maailmassa: joka kuukausi mielenkiintoisia kirjoja kotiovelle kannettuna, mukaan lukien Replica-sarja. Silloin muuten postikin kulki niin, että paketti oli kaikilla samaan aikaan perillä. Ja mahtui postiluukusta sisään vaivatta.

Kuvastot. Aika ennen nettitilaamista tuoksui paperille ja jätti sormiin mustetta. Oli jännittävää ympyröidä suosikkituotteita ja pohtia, mitä äiti niistä suostui tilaamaan. Vielä jännittävämpää oli sovittaminen, sillä palauttaminen muistaakseni oli paljon vaivalloisempaa kuin nykyään, vaikka oli myös tilauslomakkeen tekeminen melkoista taidetta ainakin lapsen silmin.

Valokuvien kehittäminen. Jossakin vaiheessa sain toruja liian kovasta filmirullakulutuksesta. Mutta pitihän olla varma, että haluttu kova onnistuu. Siksi luokkaretkeltäkin on noin 10 kuvaa Turun linnasta ja muutama luokkatovereista. Ja yksi repusta, johon oksensin. Taikaa valokuvien kehittämiseen, kuten kaikkiin myös muihin jo mainittuihin, loi odottaminen. Kaikkea ei saanut heti käsiinsä. En tiedä, osasiko sitä arvostaa silloin. Tuskin.

CD-levyjen ostaminen. Anttilan Topten-osastoa ei tietenkään mikään mahti maailmassa voinut jyrätä, mutta oli Prismankin levylaari aika kelpo. Perjantaisin tarkistin uutuuslevyt ja manguin ostoskoriin oman suosikkini. Siinäkin oli kuuluisaa lapsuuden taikaa, kun NRJ:llä soineen kappaleen sai vihdoin omaan kannettavaan CD-soittimeen. Illalla kaivoin Ihaa-päiväkirjani esiin ja kuuntelin Delta Goodremia ja HIMiä. Jälkimmäistä kuuntelin vain siksi, että niin piti tehdä.

Lineaari-tv. Aloin yhtäkkiä kaivata myös sitä, miten televisio loi vielä minunkin lapsuudessani rytmin päiviin. Päiväkodista oli ehdittävä kotiin ennen Muumeja, perjantaina saunasta olohuoneeseen ennen illan viihdeohjelmaa ja sunnuntaina kyläpaikasta kotipihaan ennen koko perheen tietokilpailua. Vaikkei televisio ollut hallitseva elementti, loi se tietyt aikaraamit päivään ja viikkoon. Kun suosikkiohjelma tuli ja meni, ei paluuta ollut, ellei sitten ollut ajastanut nauhoitusta upealla videonauhurilla. Luulen, että yhtenäiskulttuurin aika olisi sopinut minulle, vaikka sitä en sentään ehtinyt elää.

***

Kun katson kirjoittamaani luetteloa, tuntuu haikealta, ehkä vähän tärkeältäkin. Olin viimeinen ikäluokka, joka tuota kaikkea eli. Listaani varmasti pystyvät samastumaan myös minua paljon vanhemmat ihmiset, mutta eivät välttämättä nuoremmat. Samaan aikaan on tosin hyvä muistaa, että ihmisellä on aina tapana kuvitella elävänsä jotenkin poikkeuksellista aikaa. Samaa kuraa, enemmän tai vähemmän, on aina kaikki aikakaudelle tyypillisine murheineen ja mullistuksineen.

Ennen kaikkea huomaan kuitenkin yhden tärkeän seikan lapsuuskaipuulistastani. Vaikka sanotaan, että ihmiset ovat nykyään kiinni materiassa enemmän kuin ennen, on minusta asia toisin. Valokuvat, CD-levyt, kirjat ja kuvastot olivat ennen selkeästi pelkästään fyysisiä tavaroita, joita säilöttiin niin kauan kuin mahdollista. Eikä kukaan osannut arvata, että kirjoja lukuun ottamatta kaikki päätyisivät ennen pitää roskiin tai ainakin painuisivat unholaan.

Muistojen ollessa nyt elektronisia on kuluttaja väistämättä katoavaisuuden äärellä. Toisaalta yhtä lailla ajatus siitä oli läsnä aiemminkin, sillä mitä tahansa saattoi tapahtua fyysiselle tavaralle, niin kuin voi käydä myös elektroniselle tiedostolle. Itse asiassa elektroniset muistot voivat oikeanlaisella säilytyksellä olla jopa fyysisiä muistoja pitkäikäisempiä, sillä tietokoneet ja pilvipalvelut eivät unohda mitään koskaan, jos oikein hiuksia haluaa halkoa. Eri asia on se, pääseekö itse tiedostoihinsa enää käsiksi.

Säilyivätpä muistot tai eivät, on aina jäljellä sydämen muistot. Niitä ei voi viedä mikään mukanaan. Muistisairaudessakin mieleen jäävät yleensä ne kaikista vanhimmat jutut.

Mitä asioita kaipaat menneiltä vuosikymmeniltä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vuosikymmeneni ajokortista asumiseen ja ystävistä yliopistoon

On huojentavaa huomata odottavansa vuoden vaihtumista enemmän kuin koskaan aiemmin. Hyppäämällä uudelle vuosikymmenelle jätän taakseni pitkän kujanjuoksun, ja vuodesta 2020 eteenpäin aion tehdä ainoastaan sellaisia valintoja, jotka tekevät minut aidosti onnelliseksi.

Kurkistetaan sitä ennen kuitenkin kuluneeseen vuosikymmeneeni, josta kokosin yhteen pieniä paloja kevyistä yksityiskohdista suuriin muutoksiin.

Liikkuminen

Sain ajokortin. En koskaan ajatellut hankkivani ajokorttia, vaikka isäni oli tarjoutunut sen maksamaan ja piti sitä hyödyllisenä lipukkeena. On hyvä, että suoritin kortin lopulta ja onneksi vielä melko aikaisin, sillä taisin ilmoittautua autokouluun 18-vuotissyntymäpäivänäni. Kortti tuli lopulta vuonna 2011, sillä opinnot olivat niin epäinnostavia, että nukahdin jopa tunnilla. Se on saavutus, sillä en ole ikinä nukahtanut oppitunnilla tätä lukuun ottamatta.

Autolla ajan edelleen harvoin ja pääasiassa kesäisin. En siksi, että kapinoisin vuodenaikoja vastaan, vaan siksi, että ainoa paikka maailmassa, johon en jaksa raahautua bussilla, on mökki naapurikunnassa. Ihminen pärjää oikein mainiosti joukkoliikenteellä, jos vain järjestää elämänsä sen mukaisesti.

Opiskelu ja työelämä

Valmistuin kahdesta opinahjosta. Pääsin ylioppilaaksi vuonna 2011, ja yliopistosta sain käteeni maisterin paperit vuonna 2017. Välivuoden ennen korkeakouluopintoja vietin yliopiston radiossa työskennellen. Se oli mahtavaa aikaa, enkä yhtenäkään aamuna ajatellut, etten jaksaisi mennä töihin, mikä antoi kenties vähän liian ruusuisen kuvan työelämästä, mutta tarjosi myös tavoitteen. Työ voi olla sellainen, että sinne haluaa mennä joka päivä.

Aloitin palkkatyöt vuonna 2012. Viimeinen oikea lomani ilman lisätöitä tai opiskeluja on ollut kesällä 2011. Siinäpä tavoite seuraavalle vuosikymmenelle! Suorittajana tarvitsen aikaa palautua, ja siksi on ollut yllätys, ettei ihminen jaksakaan ilman lomaa. En minäkään. Tulevina vuosina lomailen niin paljon kuin pystyn, sillä elämä on muutakin kuin työn tekemistä varten. Se on suukkoja, iltoja rannalla, hitaita aamuja ja yöunia, joiden tunteja ei tarvitse laskea.

Ystävät

Tutustuin sekä opinnoissa että työssä ihaniin ihmisiin, joista on tullut minulle rakkaita ystäviä. Aina, kun olen aloittanut uudessa paikassa joko työt tai opinnot, olen ollut vakaasti sitä mieltä, etten tutustu kehenkään. Niin vain ystäviä on tullut. Torstaina juhlimme työyhteisön kanssa ja lauantaina näin sekä vanhaa työporukkaani että lukioaikaisia, rakkaita ystäviäni.

Asuminen

Muutin ensimmäiseen omaan kotiini ja myöhemmin toisen kanssa jaettuun. Kalevan-yksiöni oli aivan ihana pikkuluukku, joskin myös erittäin epäkäytännöllinen. Asunnossa ei ollut uunia, suihkuverho liimautui takapuoleen hiuksia pestessä ja ovet paiskautuivat yhteen eteisessä niin, että maali rapisi niistä irti.

Ruokavalio

Minusta tuli kasvissyöjä ja sittemmin vegaani. Ruokavaliomuutos tuntui lopulta hyvin luonnolliselta, sillä olen aina ollut todella nirso etenkin lihan suhteen. Kasvissyönti ja veganismi avasivat ovet ravinteikkaaseen ja monipuoliseen ruokaan, jonka syöminen on aina suuri ilo.

Ruokavaliossakaan en luota ehdottomuuteen, vaan aiemmasta einesräyhäämisestä poiketen olen nykyään oikein joustava ja avarakatseinen ruokailija.

Matkustaminen

Kävin Aasiassa ensimmäisen kerran. Lopulta kävin vuosikymmenen aikana kaksi kertaa Kiinassa ja kerran Vietnamissa. Rehellisesti sanottuna en ollut koskaan edes ajatellut, että voisin matkustaa Aasiaan, joten ensimmäinen Kiinan-matka avarsi silmiäni ennen kaikkea etuoikeutetusta asemasta ja siitä, kuinka upea maailma on tuolla jossain. Ollut niin kauan, ettemme pysty edes käsittämään sitä.

Bloggaaminen

Aloitin blogin. Itse asiassa useita, mutta vain yksi selviytyi: Mediakka, joka muuttui tänä vuonna Ennen aamukahvia ei voi -blogiksi. Muutos on tehnyt hyvää, sillä lukijamäärät ovat kasvaneet. Aamukahvi ei ole blogimaailmassa mikään uniikki nimikeksintö, mutta kuvaa tätä alustaa tarpeeksi hyvin.

Vuosikymmen pähkinänkuoressa

Kuluneet 10 vuotta ovat olleet valtavan työntäyteiset ja varmasti elämäni suorituskeskeisimmät vuodet, mikä on saanut ymmärtämään, ettei elämää ihan näinkään voi elää. Ei ole hyvä, jos ei ole aikaa kehittyä ihmisenä, kun arki rullaa niin kovaa vauhtia, ettei siitä saa edes kiinni.

Seuraavan vuosikymmenen omistan itselleni. Kaikelle sille, mitä tavoittelen itseäni ajatellen. Millaiseksi haluan tulla? Minkälaisessa kehossa minun on hyvä olla? Missä työssä viihdyn parhaiten? Mikä ihan oikeasti tekee minut onnelliseksi?

Uuden, alkavan vuosikymmenen suunnitelmistani kuulette vielä joulukuun aikana.

Kuulostaako tutulta? Kerro jotain vuosikymmenestäsi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Valuva aika ja pimeä marraskuu eli aivan tavallisia kuulumisia

Hyvää viimeistä marraskuista torstaita! Kyllä ennen oli kaikki paremmin. Lunta riitti heti alkutalvesta lumileikkeihin, eikä varmasti yksikään torstai 90-luvun lopussa ollut näin musta. Koska en juuri nyt pääse isäni rakentamaan lumilinnaan, kerron kuulumisiani.
DSC_0196.JPGMinulla on ollut marraskuussa yksi vapaapäivä. Se on vähän, itse asiassa mitätön luku. Ei kehuttava asia, vaan lähinnä hullua, enkä siksi malttaisi odottaa, että koko vuosi olisi jo pulkassa.

Kurjuuden komeutta korosti vielä eilen liukastumiseni matkalla kotiin. Löin polveni kivillä kuorrutettuun asfalttiin, sain kaksi haavaa ja tuhat mustelmaa. Pahinta oli se, että suosikkihousuihini tuli reikä. Ja mitä vielä! Niitä ei enää myydä Suomessa, vaikka kyseessä on tuiki tavalliset ketjuliikepöksyt. Hamstrasin niitä huonoja kulutusvalintoja tekevänä ihmisenä kesällä Ruotsista. En millään viitsisi lähteä naapurimaahan housujen takia.

Aamulla näin ensimmäisen kerran viikkoon päivänvaloa. Olen ollut niin tiiviisti suljettuna toimistoon aamukahdeksasta iltapäiväneljään, etten ihan oikeasti ole nähnyt edes harmaan sävyjä. En ehkä kutsuisi päivänvaloksi tuota likaisenväristä taivasta, mutta on se kirkkaampi kuin pimeys.

Tänään minulla on ollut vapaa-aikaa kokonaiset kolme tuntia. Siitä puolet olen käyttänyt päämäärättömään haahuiluun ja puhelimen näpräämiseen. Neljänosan uhrasin kalenterille ja kirjoittamiselle, ja loppuosa olisi syytä antaa eväiden teolle. Ajattelin tehdä köyhän miehen pad thaita. Puolet aineksista puuttuu, eikä kastikkeeksi ole kuin soijaa, mutta kai sillä hengissä pysyy.

Olenhan selvinnyt tästä kuukaudesta, vuodesta ja vuosikymmenestä muutenkin. Ihan kiitettävästi.

Vuosikymmenestäni ja tulevaisuudensuunnitelmistani kuulette myöhemmin.

Onko marraskuu syönyt voimia? Miksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Niille, jotka istuvat hiljaa ja unohtavat syödä salaattinsa

Olen ottanut uudeksi tavakseni olla näpelöimättä bussissa puhelinta. Sen lisäksi, että matkapahoinvointini vähenee, tarjoaa elektroniikasta vapautuminen uskomattoman rauhallisen hetken tarkkailla muita matkustajia.
DSC_01211Mies tulee bussiin ilman talvitakkia kantaen toisessa kädessään huolettomasti kissan kuljetuskoppaa. Se on täynnä roskia. Missä olet kissa?

Nainen, jonka toinen etuhammas on mustunut, puhuu rivoja Venäjästä, ranskalaisista ja sukupuolielimistä. Hän huutaa ja toistaa sanomaansa. Kun nyt muut vain ymmärtäisivät, mitä ne ranskalaiset Venäjältä hakevat. Syy-seuraussuhteet jäävät pimentoon.

Vanha mies aivastaa monta kertaa. Jokaisella rykäisyllä viereisellä penkillä istuva poika säikähtää ja mulkaisee vihaisesti miestä. Sitten hän repii tarralenkkitossujensa nauhoja. Auki ja kiinni, auki ja kiinni.

Naiset juttelevat kovaäänisesti vanhemmistaan. Toisella ei niitä ole ollut vuosikymmeniin, vieruskaveri on saanut pitää ne yli 70-vuotiaaksi asti. Mutta kyllä ovat lähes satavuotiaat kuulemma huonokuuloisia. Oikeasti heikkokuuloisimpia ovat ne, jotka eivät nosta päätään älylaitteestaan.

Varusnainen kertoo syöneensä koko päivän aikana pelkkää salaattia ja odottavansa innolla paluuta kasarmille. Siellä muistaa syödä kunnolla. On niin ihana sulautua joukkoon.

Minä en muuta mietikään kuin sitä, miten pääsisin joukosta pois. Erottuisin ja uskaltaisin. Silti lopulta jään vain paikoilleni kuuntelemaan muita.

Muistakaa antaa linja-autolle tilaa kadulla. Joukkoliikenne on hyväksi ihmiselle. Niillekin, jotka istuvat hiljaa.

Mitä sinä salakuuntelit viimeksi bussissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Meillä siivoaa mies – pitäisikö hävetä?

Ei ole salaisuus, että meidän taloudessamme minä en ole se, joka tarttuu imurin varteen tai loikkii alakerran pesutupaan. Järjestely sopii meille, mutta huvittaa muita.
kotityöt.JPGOlen kuullut sanottavan, että lapset, jotka on pakotettu siivoamaan lapsuudenkodissaan, laiskistuvat aikuisina ja alkavat elää kaaoksen keskellä. Mutta jos taas antaa lapselle täydet vapaudet olla miten haluaa, alkaa hän arvostaa siisteyttä aikuisena. Tai sitten käy niin kuin yleensä on helppo ennustaa, arki jatkuu samanlaisena aikuisuudessa – laiskasti tai ahkerasti.

Jos olen ihan rehellinen, ei minulta lapsena vaadittu kotitöitä. Meillä oli siisti koti, jossa äiti teki enemmän kuin tarpeeksi ja isä paljon vähemmän. Perinteinen tarina siis lukuun ottamatta sitä, etten joutunut tienaamaan viikkorahojani moppaamalla, kuten monet muut lapsukaiset.

Kävi niin kuin yleensä käy. Minusta tuli taiteilijatyyppi, joka ei inspiroidu siivoamisesta juurtuneiden sosiaalisten rakenteiden vaatimalla tavalla. Arvostan siistiä kotia, enkä halua elää sikalassa, mutta jos pitää valita, pesenkö saunan lauantai-iltana vai katselenko YouTube-videoita, valitsen jälkimmäisen. (Tätä tekstiä kirjoittaessa kumpikin mainittu toiminto on käynnissä taloudessamme. Hän siivoaa, minä haaveilen.)

Joku voisi sanoa onnenpotkuksi sitä, että tapasin hyvällä tavalla siivousfriikin ihmisen. Kun muutimme yhteen, jakautuivat kotityöt kuin itsestään – ja hyvin epätasapainoisesti. Aluksi luulimme, että työnjako johtuu vallitsevista työ- ja opiskelutilanteista, mutta vuosien saatossa olosuhteiden vaihtuessa taloutemme kotityörintamalla mikään ei ole muuttunut. Minä jynssään lieden taikasienellä, pyyhin keittiönkaapit ja kastelen Hirvonen-nimisen viirivehkamme, ja saatanpa joskus innostua huhkimaan wc-pöntön ja lavuaarin parissa Rainbow’n erinomaisella kylpyhuonepesuaineella. Muut hommat jäävät toiselle. Kuulostaa aika epäreilulta, mutta toimii meillä.

Tunnustan siis nyt julkisesti, että minä, naisen kehoon kaiverrettu 27-vuotias ihminen, en vastaa taloutemme pyykkihuollosta. Enkä imuroi. En pese saunaa tai täytä tiskikonetta. Lähipiirissäni asia ei ole ollut koskaan salaisuus, vaan on aiheuttanut suurta hupia. Kyllähän se naurattaa. Mutta vain hetken.

Kukaan ei nimittäin nauraisi, jos nainen tekisi kaikki kotityöt. Ei nauraisi, sillä se on edelleen normi, oletusasetus. Ei nauraisi, ei surisi. Voi olla, että sukupuolisidonnainen kotityöjako on hälvenemässä sukupolvemme viisastuessa, mutta silti olen nähnyt paljon perinteisiä nais-miesasetteluun perustuvia kotityöjakoja, jossa henkilökohtaisilla vahvuuksilla tai mielihaluilla ei ole merkitystä, ainoastaan sukupuolella. Se on kurjaa. Etenkin, kun sukupuoli ei liity kotitöiden tekemiseen millään tavalla.

Arvostan kovasti kotimme eteen töitä tekevää miestäni, mutta ei hän ole sankari sen enempää kuin yksikään kotiäiti. Minäkään en ole siivouspelkoinen luuseri tai aikuinen vauva, kuten kotitöitä vältteleviä miehiä yleensä kutsutaan. Minusta vain tuli tällainen, ja monessa asiassa voisin kehittyä. Viimeistään sitten, kun on aikaa. Tosin eivät kai oravanpyörästä vapautuneetkaan siivoamisesta erityisesti kiinnostu saavutettuaan kaiken.

Muistan ajatelleeni jälkikäteen, kuinka hyvä tuuri kävi, että vaari nukkui pois ennen mummia. Ei hän olisi osannut keittää edes perunoita. Tuskin edes tiesi, missä kaapissa imuri on. Ei siihen aikaan miehen tarvinnut vaivata sillä päätään, vaikka kumpikin heistä kävi töissä koko aikuisiän.

Niinpä ihan vain jo taistellakseni luutuneita hierarkioita vastaan aion siis olla koskematta pesukoneeseen niin kauan kuin se toiselle sopii. Tulevaisuus tarvitsee sukupolvia, jotka eivät kaihda tai rakasta siivoamista sukupuolensa vuoksi, vaan itsensä tähden.

Kumpi teillä tekee enemmän kotitöitä? Mihin työnjakonne perustuu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Miten päin pitäisi olla somessa, kun elämä heittää häränpyllyä? + 3 muuta pohdintaa elämästä

Jos tuijottaisin vain tilastoja, saisin tietää, että ihmiset ovat suorastaan nauttineet hiljaiselostani. Lukijakunta on nimittäin laajentunut sitä enemmän, mitä kauemmin olen ollut hiljaa. Yleisön ajatuksista en tiedä, mutta minun käytökselleni on syynsä.
DSC_0135
Miten käyttäytyä somessa, kun kaikki menee päin mäntyä?

Minä päätin olla hiljaa, koska esittäminen tuntui liian raskaalta. Harmi vain, etteivät henkilökohtaiset huolet pysäytä töitä. Enkä tiedä, onko niin tarkoituskaan. Olisihan se aikamoista, jos elämä pyörisi vain oman navan ympärillä ja voisi jäädä kotiin surkuttelemaan, kun haluaa. Ironista kyllä, mitään kamalaa ei ole tapahtunut, mutta minä ainakin olen mestari huolestumaan ja stressaantumaan mistä vain. Mielikuvituksellani ei ole rajoja, ja valitettavasti se on rajaton myös henkilökohtaisessa elämässä. Samalla innolla, jolla keksin itselleni huolia, voisin kirjoittaa valmiiksi aika monta fiktiivistä romaania. Yhtä totta kumpikin – eli ei yhtään.

Onko ihmisellä edelleen mahdollisuus hoitaa huolensa julkisessa terveydenhuollossa?

Mutta oli minulla ihan oikeita huolia. Inhottavaa antaa palasia sieltä täältä, mutta kuten arvata saattaa, eivät kenenkään terveystiedot kuulu nettiin, uskomattoman mahtavaa ja modernia Omakantaa lukuun ottamatta.

Tuntuu pahalta sanoa, mutta ensimmäistä kertaa ikinä jouduin pettymään julkiseen terveydenhuoltoon. Tunsin itseni nöyryytetyksi ja koin tulleeni vähätellyksi. Mietin pitkään, onko ongelma minussa, mutta ei omia tunteitaan voi kieltää. Siispä maksoin 300 euroa siitä lystistä, että sain piinani hoidetuksi 20 minuutissa. Omalla terveydellä ei ole hintalappua, mutta on surullista, jos julkinen terveydenhuolto resurssipulassaan ajautuu siihen, että osa ongelmista on hoidettava yksityisellä puolella. On selvää, ettei kaikilla ole siihen mahdollisuutta.

Olisipa Suomi täynnä vielä sairauskassoja ja aktiivisia puuhaveikkosia, mutta auttaminen ei ole enää muotia. Raha on.

Miksi kaikki hyvät sarjat sisältävät kuolemaa?

Rakastan draamaa ja rikoksia, mutta olen vähällä pakahtua aina, kun näen sairautta ja kuolemaa draamasarjoissa. En yksinkertaisesti kestä sitä, sillä pelkään niin paljon koko aihepiiriä. Samaan aikaan tiedostan, ettei elämää voi elää niin, että pelkää alati jotakin. Yritän siis rauhoittua ja aloittaa The Affair -sarjan viidennen kauden. Siinä on muuten yksi maailman parhaimmista sarjoista. Turha höpöttää Game of Thronesista tahi muista vastaavista fantasiapläjäyksistä!

Miksi Ikean hotdog maksaa 50 senttiä?

Sitten, kun on lopulta saanut mielenrauhan ja voi taas keskittyä keskivertolänsimaalaisen ongelmiin, voi kahdessa minuutissa syödyn hodarin jälkeen miettiä, miksi hitossa se maksoi vain 50 senttiä. Tiedänhän minä kaupan lainalaisuudet, mutta silti tuntuu uskomattoman hienolta ja samaan aikaan pahalta se, että kelvon hotdogin saa ruotsalaisketjun aulabaarista yhdellä pikkuruisella lantilla. Tässä meneekin loppyö valvoessa. Taas!

Osaatko vastata pohdintoihini?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yliopistosta ammattikoulutukseen

Arvostan kaikkein eniten yliopistokoulutusta, ja pidän sitä koulutuksen huippuna – lakipisteenä, johon kannattaa pyrkiä. Saavutettuani sen olen joutunut huomaamaan, ettei koulutuksen hyötyä voi täysin arvottaa tutkintoasteen perusteella. Mitä kummaa olen puuhannut syksyn Ahlmanin ammatti- ja aikuisopistossa?
DSC_0214.JPGIhan tosissani kuvittelin, että kun valmistun yliopistosta, taivaat aukeavat ja urani lähtee kovempaan nousukiitoon kuin Armstrongin miehittämä kuumoduuli. No ei lähtenyt. Postiluukusta kolahti todistus ja juhlien sotkut siivottiin seuraavana päivänä pois. Lahjaliljatkin kuolivat viikossa.

Jäin silti onnellisesti makoilemaan yliopistotutkintokuplaani. Oikein köllöttelin siellä ja mehustelin mainiota tutkintoani, josta olin haaveillut yläkoulusta lähtien. Valmistumisesta on nyt kaksi vuotta,  ja tänä syksynä olen joutunut kohtaamaan sen, etten selviä eteenpäin ilman apua. Se, että olen yhteiskuntatieteiden maisteri, ei tarkoita sitä, etten tarvitsisi lisäkoulutusta tai että tietäisin alastani kaiken. Päinvastoin. Opintoni olivat hyvin teoreettiset, ja käytännön puoli, josta usein yliopistossa opiskeleville naljaillaan, jäi puolitiehen.

Yksinäisen kokouspainajainen

Markkinointi- ja viestintäalalle on vaikea työllistyä. Puhumattakaan siitä, jos yrittää alalle ilman siihen täysin sopivaa tutkintoa, vaikka tietäisi, että omat taidot ja oppimiskyky riittävät. Facebook tarjosi minulle kesällä Tampereella sijaitsevan Ahlmanin aikuis- ja ammattiopiston matkailupalveluiden markkinointiviestinnän osatutkintoa. Osatutkinnot ovat lyhyitä, tiettyyn aiheeseen keskittyviä koulutuksia, jotka valtio rahoittaa, kun opiskelija sitoutuu suorittamaan sen.

Yliopistotaustani näkyy väistämättä opinnoissa, sillä huomaan tottuneeni tietynlaiseen opiskelutapaan: yksinäiseen, luentomuotoiseen puurtamiseen, jossa asiat suoritetaan sitten joskus. Tässäpä osatutkinnossa asioita ei voi suorittaa joskus myöhemmin, vaan ne on tehtävä heti. Yksinäisyydestäkin on turha haaveilla, sillä opinnot ovat ikään kuin pitkiä kokouksia, joihin on osallistuttava niin fyysisesti kuin henkisesti. Samalla täytyy myös suorittaa sovitut markkinointiviestinnän toimenpiteet harjoitusyritykselle, mikä tuo lisää paineita, mutta myös arvokasta kokemusta. Sitä, mitä lähdin hakemaan.

Asiantuntijuuden ainekset

Ammatillisessa ympäristössä suoritettujen opintojen aikana olen oppinut niitä asioita, joita en ennen koulutusta osannut tai joista en tiennyt tarpeeksi. Olen myös nähnyt heikot kohtani ja hahmottanut syitä, miksi en ole saanut kutakin hakemaani työpaikkaa. En yksinkertaisesti ole tiennyt tarpeeksi, minkä vuoksi asiantuntevan kuvan antaminen on ollut mahdotonta.

Opintojen aikana on täytynyt päästää irti myös yliopisto-opintojen kiistattomasta ihannoinnista. En voi väittää, etteikö tietynlainen epätieteellisyys häiritsisi minua, sillä haluaisin, että jokaisen opitun asian taustalla olisi sen selittävä teoria. Niin ei kuitenkaan ole, ja siihen on tyytyminen. Täytyy siis ikään kuin opiskella kädet savessa ilman, että tietää, mistä savi tulee. Toisaalta tiedänhän minä sen jo, joten kai osatutkinnon anti minulle on nimenomaan se, että saan vihdoin mahdollisuuden myllätä maata ihan tositoimissa.

Vaikka kuvittelin, että teen ennemmin väitöskirjan kuin astun jalallani ammattiopistoon, on pakko myöntää, että tällainen ajattelutavan ravistelu ja opiskelun arvostamisen tarkastelu tekevät hyvää. Se, että Suomessa on erinomaiset mahdollisuudet kouluttautua maksutta lähes mihin tahansa, on niin upea juttu, ettei siinä kannata nyrpistellä nenäänsä kaikelle tarjolla olevalle opille, olipa tutkintoaste mikä tahansa.

Mitä tutkintoa arvostat eniten? Entä minkälaista uraa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näissä asioissa säästän ja tuhlaan

Katselin kellastuneita ja pahasti haarautuneita hiussuortuviani peilin edessä vain vähän ennen kuin upotin jalkani nilkkureihin, joista toisen pinta oli kulunut jo niin pahasti, että ei menisi enää kauaa, kun siihen tulisi reikä. Selvemmin en olisi voinut havaita sitä, missä säästän. Vastapainoksi osaan kyllä laittaa rahaa myös sileäksi.
DSC_0174

Antaa palaa

Ruoka. Harrastan ruokaa niin ravintoloissa kuin kaupoissa. Jos haluan testata uutuutta, hinnalla ei ole mitään merkitystä. Kokemus määrittää sen, syydänkö enää uudelleen rahojani kohteeseen. Harvoin mikään todella kallis on sen arvoista, että sitä kannattaisi ostaa säännöllisesti.

Juoma. Jos aikoo juoda esimerkiksi alkoholia, en ymmärrä, miksi se pitäisi tehdä hammasta purren vain humaltumisen tähden. Viinin hinnalla ei ole merkitystä. Enkä tarkoita nyt sitä, ettei kyykkypullo voisi olla hyvä, mutta väkisin ei kannata juoda pahanmakuista alkoholia tai mitään muutakaan juomaa.

Lahjat ja juhlat. En laske euroja, kun ostan toiselle lahjan tai järjestän juhlat. Näillä tuloilla ei ökyillä, mutta minusta muiden ilahduttaminen on niin mukavaa, että mielelläni laitan siihen rahaa. Hyvä saa kenties aikaan hyvää. Ainakin uskon niin! Sitä paitsi lahjan arvoahan ei mitata rahassa, mutta aika taas on rahaa, ja hyvä lahja vie syystäkin aikaa ja ajatuksia, vaikkei maksaisi mitään.

Tarkan markan kohteet

Hiukset. Arvostan kovasti kaikkia käsityöammatteja, mutta olen laiska käymään kampaajalla, koska koen sen turhaksi. Siksi, että paljon halvemmalla voi päästä. Se harvoin on paras ratkaisu, mutta ehkä en vain tarpeeksi arvosta pehkoani tuhlatakseni siihen mammonaa.

Kengät. Hiusten lisäksi kenties pahin säästökohteeni on kengät. Ensinnäkin kengät ovat erittäin epäkiinnostavia, toiseksi tolkuttoman kalliita ja kolmanneksi mielekkäitä on vaikea löytää. Kun sitten vihdoin saan jalkoihini oikeanlaiset popot, käytän ne puhki. Yleensä tämä tapahtuu turhan nopeasti, sillä asioin halpaliikkeissä. Tiedän, että pitäisi teettää ammattilaisella kalliit loppuelämän töppöset.

Matkaliput. Jos en saa hyvään hintaan matkalippua, en liiku mihinkään. Sellaista pakkoa ei olekaan, että pitäisi maksaa minkä tahansa liikennevälineen lipusta maltaita. Järkytyin syvästi, kun isäni osti Mikkeliin 39 euron junalipun. En maksaisi sellaista summaa kuin lentolipusta.

Siivousvälineet. En voisi kuvitellakaan ostavani niin sanottuja merkkisiivousvälineitä. Olin vähällä ostaa erään sinisävyisen siivousmerkin raonpuhdistajan, mutta se maksoi kuusi euroa. Aika kova hinta harjasta. Ostan aina markettien omien merkkien rättejä ja pesuaineita. Suosikkini on Rainbow’n kylpyhuonepesuneste.

Sekä että

Viihdepalvelut. Välillä minua alkaa puistattaa, kuinka paljon rahaa olen syytänyt suoratoistopalveluihin, mutten mahda mitään sille, että kun joskus harvoin tulee jokin minua miellyttävä sarja, haluan ehdottomasti nähdä sen, ja koen myös ansainneeni siitä nautiskelun. Hyödynnän mahdollisimman paljon maksuttomia kuukausia ja muita tarjouksia, ja laitan palvelut säännöllisesti katkolle.

Taksi. Taksiajelulla on vähän huono maine. Varsinkin alan vapautumisen jälkeen. Kun kyse on pakosta tai omasta turvallisuudestani, en epäröi käyttää taksia. Kurvaaminen toiseen kortteliin vain tuhlaamisen ilosta on turhaa. Valitsen siis joukkoliikenteen aina, kun mahdollista, mutta taksillakin on paikkansa.

Kirjat. Kun haluan lukea jonkun kirjan, josta tiedän olevan minulle hyötyä tai iloa vielä vuosienkin päästä, ostan sen eikä hinnalla ole silloin väliä. En kuitenkaan tuhlaa dekkareihin, jotka miellyttävyydessään ovat minulle kertakäyttökamaa. Muistan juonen koko loppuelämäni, joten en lue kirjaa kahdesti. Sitä paitsi kirjastopalvelut ovat valtiomme ylpeydenaihe ihan syystä!

Vaatteet ja asusteet. Olen lopettanut kreisishoppailemisen jo ajat sitten. Ekologiset arvot ohjaavat valintojani, mutta olisi tekopyhää sanoa, että onnistun aina. Yritän parhaani mukaan tukea kotimaista tuotantoa, ja erityisen innostunut olen kotimaisista koruista. Rahaa siis saa kulua, mutten ole valmis laittamaan 200 euroa yhteen t-paitaan.

Vakuutukset. Ajatuksen tasolla olen valmis maksamaan vakuutuksesta maltaita, ja välillä mielessäni pyörii kaiken maailman henkivakuutusten ja muiden pahan päivän varan vakuutusten hankkiminen. Ironista kyllä, minulla ei silti ole kuin kotivakuutus. Ei edes tapaturmavakuutusta, joka olisi syytä olla. Syy taitaa olla se, että olen aika laiska neuvottelemaan hinnoista, mutten halua tulla huiputetuksi ottamalla ensimmäisen minulle tarjotun paketin.

Missä asioissa pihistelet ja mihin kulutat surutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yksi loma, kolme erilaista päivää

My Day -tyyliset selostukseni ovat olleet yllättävän pidettyjä, joten tarjoilen palasia loma-arjestani ennen viikon kulttuuri- ja mielipidejuttuja. Lomani on ollut käytännössä työtä, stressiä ja löhöilyä. Sellaista kuin elämä yleensä on.
DSC_01177.JPG
Työpäivä keskellä lomaa

Mikähän idea oli sopia palaveri ja haastattelu lomakeskiviikolle. Hullu tekee lomalla töitä! Lomatyöpäiväni on kuitenkin erinomainen esimerkki siitä, mihin pienen raatajamuurahaisenkin työelämä on menossa. Ei tarvitse olla iso pamppu joutuakseen hommiin kesken loman. Tämänkertainen työkeikkani ei tosin liittynyt mitenkään päivätyöhöni, mutta silti ajauduin siihen pisteeseen, että jouduin lomalla töihin. Työ ei tekemällä lopu, mutta muuten vain se voi loppua. Kai pitää siis olla tyytyväinen siihen, että kädet ovat täynnä nyt.

Palatessani Uudenmaan rajalta takaisin kotiin pohdin palkallista kesälomaa, suomalaisen työntekijän autuutta. Kuinka mielettömän hienosti neuvoteltu asia! (Vaikka joku tohelo meni leikkaamaan valtion ja kuntien työntekijöiden lomarahoja.) Junassa takanani istunut nainen muuten sätti kaikki valtion poliitikot niin roisein sanakääntein, ettei niitä voi toistaa. Samaan hengenvetoon hän tosin alkoi puhua myös hyttysenpistoon laitettavasta, itse tehdystä Burana-tahnasta. Liekö nero vai hullu.

Jännitysnäytelmäpäivä

Nauttiiko joku puhelinhaastatteluista tai lääkärikäynneistä? Onneksi olkoon, kuulut vähemmistöön varmasti. Vihaan kumpaakin toimitusta samasta syystä. Kaikki on liian suunniteltua ja sisältää kommunikointia täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. En ymmärrä, miksi ihmeessä menin järjestämään samalle päivälle sekä lääkärin että puhelinhaastattelun. Haastattelusessio oli onneksi ohi heti kahdeksalta, ja sainkin mitä mainioimpia uutisia. Vaikka mitään suurta ei ole vielä tapahtunut, luulen, että pian elämässäni kääntyy uusi sivu. Se, joka on aiemmin ollut liimautuneena edelliseen kiinni.

Löhöilypäivä

Ei hätää. Osaan myös laiskotella. Pystyn arviolta loikoilemaan yhden kokonaisen päivän. Moneen päivään en kykene, mikä on tullut todistetuksi sairastaessa. Ihminen on luotu liikkeeseen, ei makaamaan sängynpohjalla. Yritän kuitenkin vaalia löysää arkea, sillä kukaan ei jaksa loputtomiin.

Vaikka rahaa voisi varmasti käyttää omia valintojani järkevämmin, ei mielestäni omalla jaksamisella ole hintalappua. Siksi sallin itselleni säännöllisiä rentoutushoitoja, ja huomenna suuntaankin intialaiseen päänhierontaan. Voi olla, että 52 euroa siitä on aivan liikaa, mutta ainakin olen tukenut pienyrittäjää ja unohtanut tunniksi kaiken. Eli ollut todellakin lomalla.

Vieläkö arki- tai lomajutut jaksavat kiinnostaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa