Miten päin pitäisi olla somessa, kun elämä heittää häränpyllyä? + 3 muuta pohdintaa elämästä

Jos tuijottaisin vain tilastoja, saisin tietää, että ihmiset ovat suorastaan nauttineet hiljaiselostani. Lukijakunta on nimittäin laajentunut sitä enemmän, mitä kauemmin olen ollut hiljaa. Yleisön ajatuksista en tiedä, mutta minun käytökselleni on syynsä.
DSC_0135
Miten käyttäytyä somessa, kun kaikki menee päin mäntyä?

Minä päätin olla hiljaa, koska esittäminen tuntui liian raskaalta. Harmi vain, etteivät henkilökohtaiset huolet pysäytä töitä. Enkä tiedä, onko niin tarkoituskaan. Olisihan se aikamoista, jos elämä pyörisi vain oman navan ympärillä ja voisi jäädä kotiin surkuttelemaan, kun haluaa. Ironista kyllä, mitään kamalaa ei ole tapahtunut, mutta minä ainakin olen mestari huolestumaan ja stressaantumaan mistä vain. Mielikuvituksellani ei ole rajoja, ja valitettavasti se on rajaton myös henkilökohtaisessa elämässä. Samalla innolla, jolla keksin itselleni huolia, voisin kirjoittaa valmiiksi aika monta fiktiivistä romaania. Yhtä totta kumpikin – eli ei yhtään.

Onko ihmisellä edelleen mahdollisuus hoitaa huolensa julkisessa terveydenhuollossa?

Mutta oli minulla ihan oikeita huolia. Inhottavaa antaa palasia sieltä täältä, mutta kuten arvata saattaa, eivät kenenkään terveystiedot kuulu nettiin, uskomattoman mahtavaa ja modernia Omakantaa lukuun ottamatta.

Tuntuu pahalta sanoa, mutta ensimmäistä kertaa ikinä jouduin pettymään julkiseen terveydenhuoltoon. Tunsin itseni nöyryytetyksi ja koin tulleeni vähätellyksi. Mietin pitkään, onko ongelma minussa, mutta ei omia tunteitaan voi kieltää. Siispä maksoin 300 euroa siitä lystistä, että sain piinani hoidetuksi 20 minuutissa. Omalla terveydellä ei ole hintalappua, mutta on surullista, jos julkinen terveydenhuolto resurssipulassaan ajautuu siihen, että osa ongelmista on hoidettava yksityisellä puolella. On selvää, ettei kaikilla ole siihen mahdollisuutta.

Olisipa Suomi täynnä vielä sairauskassoja ja aktiivisia puuhaveikkosia, mutta auttaminen ei ole enää muotia. Raha on.

Miksi kaikki hyvät sarjat sisältävät kuolemaa?

Rakastan draamaa ja rikoksia, mutta olen vähällä pakahtua aina, kun näen sairautta ja kuolemaa draamasarjoissa. En yksinkertaisesti kestä sitä, sillä pelkään niin paljon koko aihepiiriä. Samaan aikaan tiedostan, ettei elämää voi elää niin, että pelkää alati jotakin. Yritän siis rauhoittua ja aloittaa The Affair -sarjan viidennen kauden. Siinä on muuten yksi maailman parhaimmista sarjoista. Turha höpöttää Game of Thronesista tahi muista vastaavista fantasiapläjäyksistä!

Miksi Ikean hotdog maksaa 50 senttiä?

Sitten, kun on lopulta saanut mielenrauhan ja voi taas keskittyä keskivertolänsimaalaisen ongelmiin, voi kahdessa minuutissa syödyn hodarin jälkeen miettiä, miksi hitossa se maksoi vain 50 senttiä. Tiedänhän minä kaupan lainalaisuudet, mutta silti tuntuu uskomattoman hienolta ja samaan aikaan pahalta se, että kelvon hotdogin saa ruotsalaisketjun aulabaarista yhdellä pikkuruisella lantilla. Tässä meneekin loppyö valvoessa. Taas!

Osaatko vastata pohdintoihini?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yliopistosta ammattikoulutukseen

Arvostan kaikkein eniten yliopistokoulutusta, ja pidän sitä koulutuksen huippuna – lakipisteenä, johon kannattaa pyrkiä. Saavutettuani sen olen joutunut huomaamaan, ettei koulutuksen hyötyä voi täysin arvottaa tutkintoasteen perusteella. Mitä kummaa olen puuhannut syksyn Ahlmanin ammatti- ja aikuisopistossa?
DSC_0214.JPGIhan tosissani kuvittelin, että kun valmistun yliopistosta, taivaat aukeavat ja urani lähtee kovempaan nousukiitoon kuin Armstrongin miehittämä kuumoduuli. No ei lähtenyt. Postiluukusta kolahti todistus ja juhlien sotkut siivottiin seuraavana päivänä pois. Lahjaliljatkin kuolivat viikossa.

Jäin silti onnellisesti makoilemaan yliopistotutkintokuplaani. Oikein köllöttelin siellä ja mehustelin mainiota tutkintoani, josta olin haaveillut yläkoulusta lähtien. Valmistumisesta on nyt kaksi vuotta,  ja tänä syksynä olen joutunut kohtaamaan sen, etten selviä eteenpäin ilman apua. Se, että olen yhteiskuntatieteiden maisteri, ei tarkoita sitä, etten tarvitsisi lisäkoulutusta tai että tietäisin alastani kaiken. Päinvastoin. Opintoni olivat hyvin teoreettiset, ja käytännön puoli, josta usein yliopistossa opiskeleville naljaillaan, jäi puolitiehen.

Yksinäisen kokouspainajainen

Markkinointi- ja viestintäalalle on vaikea työllistyä. Puhumattakaan siitä, jos yrittää alalle ilman siihen täysin sopivaa tutkintoa, vaikka tietäisi, että omat taidot ja oppimiskyky riittävät. Facebook tarjosi minulle kesällä Tampereella sijaitsevan Ahlmanin aikuis- ja ammattiopiston matkailupalveluiden markkinointiviestinnän osatutkintoa. Osatutkinnot ovat lyhyitä, tiettyyn aiheeseen keskittyviä koulutuksia, jotka valtio rahoittaa, kun opiskelija sitoutuu suorittamaan sen.

Yliopistotaustani näkyy väistämättä opinnoissa, sillä huomaan tottuneeni tietynlaiseen opiskelutapaan: yksinäiseen, luentomuotoiseen puurtamiseen, jossa asiat suoritetaan sitten joskus. Tässäpä osatutkinnossa asioita ei voi suorittaa joskus myöhemmin, vaan ne on tehtävä heti. Yksinäisyydestäkin on turha haaveilla, sillä opinnot ovat ikään kuin pitkiä kokouksia, joihin on osallistuttava niin fyysisesti kuin henkisesti. Samalla täytyy myös suorittaa sovitut markkinointiviestinnän toimenpiteet harjoitusyritykselle, mikä tuo lisää paineita, mutta myös arvokasta kokemusta. Sitä, mitä lähdin hakemaan.

Asiantuntijuuden ainekset

Ammatillisessa ympäristössä suoritettujen opintojen aikana olen oppinut niitä asioita, joita en ennen koulutusta osannut tai joista en tiennyt tarpeeksi. Olen myös nähnyt heikot kohtani ja hahmottanut syitä, miksi en ole saanut kutakin hakemaani työpaikkaa. En yksinkertaisesti ole tiennyt tarpeeksi, minkä vuoksi asiantuntevan kuvan antaminen on ollut mahdotonta.

Opintojen aikana on täytynyt päästää irti myös yliopisto-opintojen kiistattomasta ihannoinnista. En voi väittää, etteikö tietynlainen epätieteellisyys häiritsisi minua, sillä haluaisin, että jokaisen opitun asian taustalla olisi sen selittävä teoria. Niin ei kuitenkaan ole, ja siihen on tyytyminen. Täytyy siis ikään kuin opiskella kädet savessa ilman, että tietää, mistä savi tulee. Toisaalta tiedänhän minä sen jo, joten kai osatutkinnon anti minulle on nimenomaan se, että saan vihdoin mahdollisuuden myllätä maata ihan tositoimissa.

Vaikka kuvittelin, että teen ennemmin väitöskirjan kuin astun jalallani ammattiopistoon, on pakko myöntää, että tällainen ajattelutavan ravistelu ja opiskelun arvostamisen tarkastelu tekevät hyvää. Se, että Suomessa on erinomaiset mahdollisuudet kouluttautua maksutta lähes mihin tahansa, on niin upea juttu, ettei siinä kannata nyrpistellä nenäänsä kaikelle tarjolla olevalle opille, olipa tutkintoaste mikä tahansa.

Mitä tutkintoa arvostat eniten? Entä minkälaista uraa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näissä asioissa säästän ja tuhlaan

Katselin kellastuneita ja pahasti haarautuneita hiussuortuviani peilin edessä vain vähän ennen kuin upotin jalkani nilkkureihin, joista toisen pinta oli kulunut jo niin pahasti, että ei menisi enää kauaa, kun siihen tulisi reikä. Selvemmin en olisi voinut havaita sitä, missä säästän. Vastapainoksi osaan kyllä laittaa rahaa myös sileäksi.
DSC_0174

Antaa palaa

Ruoka. Harrastan ruokaa niin ravintoloissa kuin kaupoissa. Jos haluan testata uutuutta, hinnalla ei ole mitään merkitystä. Kokemus määrittää sen, syydänkö enää uudelleen rahojani kohteeseen. Harvoin mikään todella kallis on sen arvoista, että sitä kannattaisi ostaa säännöllisesti.

Juoma. Jos aikoo juoda esimerkiksi alkoholia, en ymmärrä, miksi se pitäisi tehdä hammasta purren vain humaltumisen tähden. Viinin hinnalla ei ole merkitystä. Enkä tarkoita nyt sitä, ettei kyykkypullo voisi olla hyvä, mutta väkisin ei kannata juoda pahanmakuista alkoholia tai mitään muutakaan juomaa.

Lahjat ja juhlat. En laske euroja, kun ostan toiselle lahjan tai järjestän juhlat. Näillä tuloilla ei ökyillä, mutta minusta muiden ilahduttaminen on niin mukavaa, että mielelläni laitan siihen rahaa. Hyvä saa kenties aikaan hyvää. Ainakin uskon niin! Sitä paitsi lahjan arvoahan ei mitata rahassa, mutta aika taas on rahaa, ja hyvä lahja vie syystäkin aikaa ja ajatuksia, vaikkei maksaisi mitään.

Tarkan markan kohteet

Hiukset. Arvostan kovasti kaikkia käsityöammatteja, mutta olen laiska käymään kampaajalla, koska koen sen turhaksi. Siksi, että paljon halvemmalla voi päästä. Se harvoin on paras ratkaisu, mutta ehkä en vain tarpeeksi arvosta pehkoani tuhlatakseni siihen mammonaa.

Kengät. Hiusten lisäksi kenties pahin säästökohteeni on kengät. Ensinnäkin kengät ovat erittäin epäkiinnostavia, toiseksi tolkuttoman kalliita ja kolmanneksi mielekkäitä on vaikea löytää. Kun sitten vihdoin saan jalkoihini oikeanlaiset popot, käytän ne puhki. Yleensä tämä tapahtuu turhan nopeasti, sillä asioin halpaliikkeissä. Tiedän, että pitäisi teettää ammattilaisella kalliit loppuelämän töppöset.

Matkaliput. Jos en saa hyvään hintaan matkalippua, en liiku mihinkään. Sellaista pakkoa ei olekaan, että pitäisi maksaa minkä tahansa liikennevälineen lipusta maltaita. Järkytyin syvästi, kun isäni osti Mikkeliin 39 euron junalipun. En maksaisi sellaista summaa kuin lentolipusta.

Siivousvälineet. En voisi kuvitellakaan ostavani niin sanottuja merkkisiivousvälineitä. Olin vähällä ostaa erään sinisävyisen siivousmerkin raonpuhdistajan, mutta se maksoi kuusi euroa. Aika kova hinta harjasta. Ostan aina markettien omien merkkien rättejä ja pesuaineita. Suosikkini on Rainbow’n kylpyhuonepesuneste.

Sekä että

Viihdepalvelut. Välillä minua alkaa puistattaa, kuinka paljon rahaa olen syytänyt suoratoistopalveluihin, mutten mahda mitään sille, että kun joskus harvoin tulee jokin minua miellyttävä sarja, haluan ehdottomasti nähdä sen, ja koen myös ansainneeni siitä nautiskelun. Hyödynnän mahdollisimman paljon maksuttomia kuukausia ja muita tarjouksia, ja laitan palvelut säännöllisesti katkolle.

Taksi. Taksiajelulla on vähän huono maine. Varsinkin alan vapautumisen jälkeen. Kun kyse on pakosta tai omasta turvallisuudestani, en epäröi käyttää taksia. Kurvaaminen toiseen kortteliin vain tuhlaamisen ilosta on turhaa. Valitsen siis joukkoliikenteen aina, kun mahdollista, mutta taksillakin on paikkansa.

Kirjat. Kun haluan lukea jonkun kirjan, josta tiedän olevan minulle hyötyä tai iloa vielä vuosienkin päästä, ostan sen eikä hinnalla ole silloin väliä. En kuitenkaan tuhlaa dekkareihin, jotka miellyttävyydessään ovat minulle kertakäyttökamaa. Muistan juonen koko loppuelämäni, joten en lue kirjaa kahdesti. Sitä paitsi kirjastopalvelut ovat valtiomme ylpeydenaihe ihan syystä!

Vaatteet ja asusteet. Olen lopettanut kreisishoppailemisen jo ajat sitten. Ekologiset arvot ohjaavat valintojani, mutta olisi tekopyhää sanoa, että onnistun aina. Yritän parhaani mukaan tukea kotimaista tuotantoa, ja erityisen innostunut olen kotimaisista koruista. Rahaa siis saa kulua, mutten ole valmis laittamaan 200 euroa yhteen t-paitaan.

Vakuutukset. Ajatuksen tasolla olen valmis maksamaan vakuutuksesta maltaita, ja välillä mielessäni pyörii kaiken maailman henkivakuutusten ja muiden pahan päivän varan vakuutusten hankkiminen. Ironista kyllä, minulla ei silti ole kuin kotivakuutus. Ei edes tapaturmavakuutusta, joka olisi syytä olla. Syy taitaa olla se, että olen aika laiska neuvottelemaan hinnoista, mutten halua tulla huiputetuksi ottamalla ensimmäisen minulle tarjotun paketin.

Missä asioissa pihistelet ja mihin kulutat surutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yksi loma, kolme erilaista päivää

My Day -tyyliset selostukseni ovat olleet yllättävän pidettyjä, joten tarjoilen palasia loma-arjestani ennen viikon kulttuuri- ja mielipidejuttuja. Lomani on ollut käytännössä työtä, stressiä ja löhöilyä. Sellaista kuin elämä yleensä on.
DSC_01177.JPG
Työpäivä keskellä lomaa

Mikähän idea oli sopia palaveri ja haastattelu lomakeskiviikolle. Hullu tekee lomalla töitä! Lomatyöpäiväni on kuitenkin erinomainen esimerkki siitä, mihin pienen raatajamuurahaisenkin työelämä on menossa. Ei tarvitse olla iso pamppu joutuakseen hommiin kesken loman. Tämänkertainen työkeikkani ei tosin liittynyt mitenkään päivätyöhöni, mutta silti ajauduin siihen pisteeseen, että jouduin lomalla töihin. Työ ei tekemällä lopu, mutta muuten vain se voi loppua. Kai pitää siis olla tyytyväinen siihen, että kädet ovat täynnä nyt.

Palatessani Uudenmaan rajalta takaisin kotiin pohdin palkallista kesälomaa, suomalaisen työntekijän autuutta. Kuinka mielettömän hienosti neuvoteltu asia! (Vaikka joku tohelo meni leikkaamaan valtion ja kuntien työntekijöiden lomarahoja.) Junassa takanani istunut nainen muuten sätti kaikki valtion poliitikot niin roisein sanakääntein, ettei niitä voi toistaa. Samaan hengenvetoon hän tosin alkoi puhua myös hyttysenpistoon laitettavasta, itse tehdystä Burana-tahnasta. Liekö nero vai hullu.

Jännitysnäytelmäpäivä

Nauttiiko joku puhelinhaastatteluista tai lääkärikäynneistä? Onneksi olkoon, kuulut vähemmistöön varmasti. Vihaan kumpaakin toimitusta samasta syystä. Kaikki on liian suunniteltua ja sisältää kommunikointia täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. En ymmärrä, miksi ihmeessä menin järjestämään samalle päivälle sekä lääkärin että puhelinhaastattelun. Haastattelusessio oli onneksi ohi heti kahdeksalta, ja sainkin mitä mainioimpia uutisia. Vaikka mitään suurta ei ole vielä tapahtunut, luulen, että pian elämässäni kääntyy uusi sivu. Se, joka on aiemmin ollut liimautuneena edelliseen kiinni.

Löhöilypäivä

Ei hätää. Osaan myös laiskotella. Pystyn arviolta loikoilemaan yhden kokonaisen päivän. Moneen päivään en kykene, mikä on tullut todistetuksi sairastaessa. Ihminen on luotu liikkeeseen, ei makaamaan sängynpohjalla. Yritän kuitenkin vaalia löysää arkea, sillä kukaan ei jaksa loputtomiin.

Vaikka rahaa voisi varmasti käyttää omia valintojani järkevämmin, ei mielestäni omalla jaksamisella ole hintalappua. Siksi sallin itselleni säännöllisiä rentoutushoitoja, ja huomenna suuntaankin intialaiseen päänhierontaan. Voi olla, että 52 euroa siitä on aivan liikaa, mutta ainakin olen tukenut pienyrittäjää ja unohtanut tunniksi kaiken. Eli ollut todellakin lomalla.

Vieläkö arki- tai lomajutut jaksavat kiinnostaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tällaisina minä näen menneet vuosikymmenet

Olen historiafani. Nautin suunnattomasti siitä, kun mietin, millaista ennen ihan oikeasti oli, mutta mielikuvissani menneet vuosikymmenet ovat värittyneet tietynlaisiksi. Olisipa aikakone!
DSC_0105Aika on kiinnostava käsite. Tieteen näkökulmasta se ei minua inspiroi, mutta ihmiselämän mittakaavassa kyllä. Mikä vaikuttaa siihen, millaisena jonkin vuosikymmenen muistaa? Miksi se muuttuu puheissa ja muistikuvissa tietynlaiseksi? Miksi ja miten jokin yksityiskohta tai teema alkaa leimata yhtä ajanjaksoa? Mitä esiin nostetun tunnuspiirteen taakse jää?

Olen tähän mennessä elänyt kolmella vuosikymmenellä, joista viimeisintä tuntuu olevan vaikea edes tunnistaa vuosikymmeneksi, mutta niin vain elämme 2010-lukua. Koko uusi vuosituhat tuntuu yhtenäiseltä puurolta, vaikka nykyhetkestä katsottuna voi tietysti erottaa vuosituhannen alun leimallisia piirteitä, jotka tuntuvat kulahtaneilta ja huvittavilta. Itse asiassa nythän puhutaan nollarityylistä, kun kasari ja ysäri siirtyvät pian jo museoon. Tyylillä tarkoitan itse koko ihmiselämää: tapaa elää arkea, ilmaista itseä ja reagoida päivänpolttaviin tapahtumiin.

Näen mielikuvissani viimeiset sata vuotta väreinä, rakennuksina ja tapahtumina. Kahdeksan vuosikymmentä on täytynyt opetella historiankirjoista, viimeiset kolme perustuvat muistiini, vaikka ei yhdeksänkymmentäluku niin kirkkaasti ole piirtynyt enää mieleeni – rakennettuja lumilinnoja, Barbie-leikkejä ja ensimmäistä kouluaamua lukuun ottamatta.

1910:  Aika mitäänsanomaton vuosikymmen. Ajattelen 1910-luvun kohdalla vain Titanicia ja ensimmäistä maailmansotaa, joka ei ollut Suomen kannalta järin kiinnostava. Mietin vuosikymmenten kohdalla myös sitä, kuinka vanhat ihmiset silloin kuolivat. Elinikä toki oli lyhyt, mutta jos kävi tuuri ja eli vanhaksi, saattoi olla syntynyt 1800-luvun alussa. Hullua!

1920: Ajattelen jostakin syystä charlestonia, yleistä seuratanssia. Enpä tosin tiedä, tanssittiinko sitä Suomessa tai Tampereella. Tuntuu siltä, että ihmiset pyykkäsivät pirteissään ja häätivät rottia kellareista. Ehkä rikkailla oli aikaa muuhun. Isoisäni syntyivät 1920-luvulla. Mitähän 20-luvun lapset puuhasivat?

1930: Isoäitini syntyivät. Toinen Pirkanmaalla, toinen Pohjanmaalla. Kaupunkikoti ja maalaistalo. Niukkuutta ja vaaniva, poliittinen uhka. Toinen pakeni pommituksia ja toinen kylvi lannalla perunamaata sen mitä pystyi. Surua ja kuolemaa.

1940: En pysty ajattelemaan kuin sotaa, mikä on ymmärrettävää, mutta myös harmillista. Mitä 1940-luvusta jää kertomatta? Mikä leimasi sodan ulkopuolella ihmisten arkea? Oliko elämää ilman sotaa?

1950: Ei merkittäviä ajatuksia tai yhtymäkohtia. Jälleenrakennusta ja työtä, oletan. Markku Pölösen Oma maa (2018) kertoo muuten sotien jälkeisestä ajasta, mutta minusta kuvaus ei ole erityisen onnistunut visuaalisesti kauniista kuoresta huolimatta. En tosin ole oikea ihminen arvioimaan sen todenperäisyyttä.

1960: Vanhempani syntyivät. Näen puutaloja, erikokoisia ja -värisiä. Hiekkatien, kiskot ja rautatien tuoksun. Maalaiskylän, jossa ei tapahdu mitään vielä moneen vuosikymmeneen ja Tampereen, jonka puutalot saavat väistyä korkeiden, sinivalkoisten kerrostalojen tieltä. Niiden, jotka nytkin näen ikkunastani. Miten maisema saattoi olla niin sama liki 60 vuotta sitten?

1970: Nuoruus ja raikkaus. Ensimmäiset merkit uudesta ajasta. Yleistyneet ajokortit ja Suomeenkin rantautunut uudenlainen nuorisokulttuuri. Elementtitaloja ja massalaatikkokerrostaloja. Vauhdilla nousevia lähiöitä ja Ruotsin-matkoja. Osa ei koskaan palannut. Ne, jotka ovat saattaneet jo unohtaa suomen kielen.

1980: Näen 80-luvun värikkäänä ja vauhdikkaana kiihtyvänä pyöränä, jota tuntuu olevan mahdoton pysäyttää. Keltaisesta tai valkoisesta tiilestä rakennetut omakotitalot. Kellertävät kuvioparketit ja kierreportaat. Saunalihapiirakat ja sketsiohjelmat. Turtlesit ja He-Manit. My Little Ponyt. Ja jossakin kulman takana odottava taloudellinen loppurysäys. Alamäki.

1990: Minun vuosikymmeneni. En muista lama-ajasta, sillä sen näkyvimmät vaikutukset olivat jo hälvenneet, kun minun muistini alkaa. Eivätkä huolet koskettaneet lasta. Asuinpaikkamme viereen rakennettiin iso Prisma ja niin meidän perheestä tuli S-ryhmäläisiä. Sanoimme heipat Turtolan Citymarketille. Kaikki perheet olivat joko S- tai K-perheitä. Kun valinta oli tehty, sitä ei vaihdettu kovin helposti.

2000: Muistan hyvin, kun vuosituhat vaihtui. Taivaalla näkyi kuulemma Mars, sanoi naapurissa kyläillyt valokuvaaja. Äiti oli ostanut minulle ja serkulleni lastenskumppaa ja Jasmin-elokuvan. Vuosituhannen ensimmäinen vuosikymmen menikin leikkiessä ja Tiimarissa ostoksilla. Digiaikakausi teki tuloaan, ja meillekin ostettiin ensimmäinen tietokone. Harmaa Fujitsu Siemens. Elämässä oli sopivasti elektroniikkaa, mutta myös paperia. Huolettomuutta, vakautta ja uskoa tulevaan.

2010: Minusta tuli aikuinen. Arjen vuosikymmen. Teknologian ja somen vuosikymmen. Paineita, mutta rajattomasti mahdollisuuksia. Kaupunkiin nousevat pilvenpiirtäjät. Ilmastohuolet ja uudet ruokavaliot. Arki, jota kutsumme elämäksi. Arki, josta 100 tai edes 20 vuotta sitten ei voitu edes haaveilla. Mutta kuinka arvokasta aikaa tämä on?

Millaisina näet menneet vuosikymmenet? Mitkä seikat vaikuttavat muistikuviisi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Käynnistymisvaikeuksia

Lomalta töihin palaaminen osoittautui rankemmaksi kuin ajattelin. Puhti on ollut poissa, ja olen lähinnä keskittynyt lukemaan kirjaston kirjoja ja ihmettelemään, miksi aikuiset ihmiset laappivat niiden väliin räkää.
DSC_0066Tämä aamu oli erilainen. Syksy tuoksui, ja pyörän soittokelloon oli lennähtänyt kellastunut lehti. Minun vuoteni on nyt virallisesti alkanut, ja on aika herätä eloon – seuraavaa lomaa odottaen.

Haluan lomailla syksyllä, sillä silloin arki pyörii normaalisti kaupungissa. Voi heittäytyä itse taideteokseksi, joka pysyy paikoillaan, vaikka muut liikkuvat hurjaa vauhtia eteenpäin. On aikaa tarkkailla ja miettiä. Siksi varmasti olen syksyisin saavuttanut eniten niin työssä kuin arkielämässä.

Syksyisin palaan silti henkisesti jonnekin alakoulun tienoille. Väritän kalenteriani, ostan ehkä uusia Stabiloita, merkitsen turhimmatkin menot kalenteriin ja liimaan post it -lappuja kaikkialle. Ero lapsuuteen vain on se,  että nyt kalenteria on pakko käyttää, jotta muistaa menonsa, lapsena se oli lähinnä askartelukirja, jota harvoin vilkaisi.

Nyt, kun ensimmäiset lehdet ovat pudonneet, on siis aika herätä kesäunilta. Tällä viikolla kirjoitan ainakin hirviömorsiamista, ruokasaarnaamisesta ja aikuisten syntymäpäivistä. Parempi niin, sillä siitä lainakirjoihin rään laappimisesta oli vähällä tulla oma tekstinsä, mutta ei kai klimpeistä kannata yhtä kokonaista juttua tehdä.

Pysyhän siis kuulolla. Vuoden paras aika on täällä!

Onko syksy uuden alku vai alkaako vuotesi aina tammikuusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Onni asuu

Keskityn helposti puhumaan siitä, kuinka onnellinen olisin, jos ja jos. Kun ja kun. Kulunut viikko ei totisesti ole ollut elämäni parhain, sillä olen maannut reporankana ja puhumattomana sängyssä, mutta on sentään ollut aikaa ajatella. Miettiä, missä onni asuu.
DSC_00611Poukamissa, joissa taivas värjää järven haluamallaan värillä ja joissa voi elää kuunnellen vain vatsaansa ja mielen virkeyttä. Luonnon ääniä, joihin renkaiden kirskunta ei sekoitu. On vain sudenkorennon pörinää ja sen jälkeen itsestä lähtevää kiljuntaa. En tiedä, opinko koskaan sietämään ötököitä. Tuskin, mutta sekin tekee onnelliseksi, kun vihdoin pääsee puhtaaseen – jopa kliiniseen – kotiin.

Kaduilla, joilla pennipalkalla soittavien viulisten ja hanuristen soinnut hukkuvat tuuleen. Silloin kadunmiesten viinapullojen tuoksu pyyhkäisee nenään, sillä eihän täällä enää ole leipomoita, joiden uunituoreet herkut kantautuisivat nokkaan saakka. Aurinkoinen katu, pieni viima ja vapaus pysähtyä mihin vain.

Junissa, jotka kulkevat niin nopeasti, että raiteiden vieressä kasvavat metsät näyttävät ikkunoiden läpi vihreiltä tahroilta. Salakuunneltuja keskusteluita ja ylihintaista kahvia. Hento huojuminen likaiseen vessaan. Suhina vaunua vaihtaessa ja kiire hypätä pois. Miten kaikki voikin käydä niin nopeasti?

Ravintoloissa, joissa aterimien narina lautasella satuttaa korvia ja joissa nenään leijailee vatsan kurnimaan saava tuoksu. Viereisen pöydän supinaa, huonoja treffejä ja hyviä kohtaamisia. Pieleen menneitä perheillallisia ja idyllisiä sukukokouksia. Kutkuttava odotus, ennen kuin ruoka tulee pöytään ja ikuisuudelta tuntuva aika ennen loppulaskun saamista.

Työhuoneessa, jonka vanha tuoli särkee pakaroita ja kolisee vietävästi liikkuessaan. Tuoli, jonka pyörät nirhaavat vastoin kaikkia sääntöjä parkettia. Mielihyvä aikaan saamisesta ja näppäimistön naputuksesta. Kalenterin rapina ja magneettitaulun napina. Ei oikeastaan ole väliä, syntyikö mitään uutta.

Sängyssä, jonka lakanoissa on täydellisen viileää ja muhkea Tempuria matkiva tyyny halpaliikkeestä. Uni, joka tulee käskemättä ja vie niin pitkäksi aikaa pois, että herää virkeänä. Yön pimeydessä katsottavat dekkarit ja niiden jälkeen paniikissa suoritettu yöpissa. Valtava loikka takaisin sänkyyn, joka tuntuu sittenkin niin lämpimältä.

Onni on niin monessa paikassa samaan aikaan.

Missä sinun onnesi asuu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Paska arki

Pidän arjesta kirjoittamisesta, mutta en koe olevani ihanan elon lähettiläs enkä haluakaan olla. Siksi kerron nyt arkipäivästä, joka oli ihan pyllystä. Huvittavaa tehdä se tänään, sillä kuluva maanantai on ollut mitä mainioin arkipäivä.
DSC_0371Tiistai 25.6.2019

Jalkani on kipeä heti herätessä, ja särky säteilee pakaraan. En saa silmiäni auki. Kääntyilen ja anon armoa kellolta. Kopautan vieressä nukkujaa vahingossa kyynärpäällä ohimoon. Harmittaa. Alan miettiä, onkohan minulla veritulppa. Kuinka todennäköistä se on 27-vuotiaana?

Työpäivän aikana kiukuttaa. Mietin, onko kukaan ihminen koskaan elämässään ollut näin väsynyt kuin minä tänään. En jaksa kinata tai väitellä kenenkään kanssa, vaan ainoa asia, jota pystyn ajattelemaan on pehmeät lakanat, joihin taatusti sukellan, kunhan pääsen kotiin.

Kaupassa on kuuma, ja ihmiset tunkevat ohitse. Ostan hiusvärin, joka on tarkoitettu latvoille. En lue ohjeita, vaan illalla laitan vaalennusväriä tyveen. Katastrofihan siitä tulee. Näyttää niin karmealta, että mietin, varaisinko kampaajan heti huomiselle. Päädyn siihen, että isken päähäni ruskean värinaamion. Lopputuloksena ovat ruosteenpunaiseen kumartavat vaaleat ja vähän kärsineet hiukset.

Nukun liian pitkät päiväunet ja herättyäni olen aivan pihalla. Päätä särkee niin kuin aina päiväunien jälkeen. Tarkastan jalkani tilan. Ei mustelmia, ei todennäköistä veritulppaa.

Päivän minigolfsuunnitelmat menevät pieleen alkavan sateen vuoksi. Ehkä emme pääse minigolfaamaan koko kesänä. Emme ainakaan kuluvalla viikolla. Särkänniemessä voisi käydä kävelemässä ja tunnelmoimassa lapsuutta, mutta sinne on tietysti lauantaina poikkeuksellisesti pääsymaksu. Pieleen meni sekin.

Illalla syön palan jämäpizzaa, josta tulee liian täysi olo. En pysty nukkumaan tyhjällä vatsalla, mutta en myöskään täydellä pakilla. Tuntuu siltä, että olisin nielaissut koripallon ja tunnen, kuinka kikhernepizzapohja alkaa turvota mahassani kunnolla. On TRL-olo eli tyhmä, ruma ja läski olo.

Nukahdan aivan liian myöhään, ja tiedän jo valmiiksi, kuinka väsynyt ja äkäinen olen seuraavana päivänä, mikä väistämättä johtaa uusiin päiväuniin ja uuteen vähäuniseen yöhön ja vielä kiukkuisempaan akkaan. Uskon tilanteen rauhoittuvan torstaina, kun saan nukkua niin pitkään kuin haluan.

Sen pituinen se. Torstaina tosiaan helpotti.

Minkälaista koet oman arkesi olevan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Henkisesti sovelluskammoinen 54-vuotias

Arjen digitalisoituessa ja palveluiden siirtyessä sovelluksiin on vaikea välttyä niiden käyttämiseltä. Tähän asti minulla on mennyt ihan hyvin, mutta nyt näyttää siltä, että olen väistämättä uuden ja epämieluisan edessä.
DSC_0357Eräässä työhaastattelussa vähän aikaa sitten minulta kysyttiin, nautinko muutoksista. Kerroin kirkkain silmin suorastaan rakastavani niitä. No, sehän ei aivan pidä paikkaansa. Yksityiselämässäni olen erittäin muutosvastainen ja jos saisin valita, olisi kaikki edelleen niin kuin vuonna 1999. Töissä minua on kutsuttu hyväntahtoisesti henkisesti 54-vuotiaaksi. Sellaiseksi jääräpäiseksi keski-ikäiseksi, joka ei ihan periaatteestakaan voi pitää mistään uudesta. (Anteeksi yleistäminen, keski-ikäiset!)

Työmatkalla Järvenpäässä jouduin mukavuusalueeni ulkopuolelle. Halusin hypätä suunniteltua aikaisempaan junaan, joten päätin ladata VR Lähijunat -sovelluksen. Ahdisti naputtaa kortin tiedot sovellukseen ja vieläpä vahvistaa maksu – tietoturvanäkökulmasta huolimatta – tunnuslukulaitteella. Mieluusti matkustaisin edelleen paperisten lippujen turvin, mutta eihän siinä tarkemmin ajateltuna ole mitään järkeä. Paperiliput voivat hukkua tai jäädä kotiin, ja lopputulos on se, että liput täytyy kuitenkin kaivaa sähköpostista. Sovelluksesta lähijunalipun ostaminen tosin on asteen jännittävämpää, sillä lippu on voimassa kaksi tuntia, joten täytyy pitää huoli siitä, että se on voimassa koko matkan ajan, ja siksi ostaminen täytyy suunnitella vastaamaan voimassaoloaikaa ja matkan kestoa.

Toisin kuin haluaisin ja olen olettanut, sovellukset ovat onnistuneet luikertelemaan elämääni yllättävän tehokkaasti. Enää en saa taksiakaan tilattua perinteisellä tekstiviestillä, vaan olen joutunut lataamaan Valopilkku-sovelluksen. Ruoankuljetuspalveluita olen käyttänyt jo kauan tietokoneen selaimessa, mutta en sentään sovellusversioina. Hävikkiruoan pelastussovellus ResQueta kokeilin, mutta pystyin hyödyntämään sitä niin harvoin, että poistin sen lopulta luuristani. Tiedän, että sovelluskokeiluni ovat vasta alkusoittoa, ja vielä tulee se päivä, kun joudun hoitamaan pankkipalvelutkin puhelimella. Toistaiseksi käytän vain tietokonetta ja Nordean parjattua tunnuslukulaitetta. Ajatus mobiilipankista kuulostaa kauhistuttavalta!

Olen ihan tosissani miettinyt, miksi siedän muutoksia huonosti ja miksi jaksan kiukutella ihan periaatteesta uusien innovaatioiden vuoksi. Kokemani tuska ei oikein sovi yhteen sen kanssa, että olen luova ja monipuolinen ideoija, joka vieläpä pitää uuden keksimisestä ja kehittämisestä. Enkä nyt kuitenkaan ole ihan niin hirveä änkyrä työelämässä, mitä tekstin alku antaa ymmärtää. Uskon, että pystyn myös tulevaisuudessa tasapainoilemaan hyvin yksityiselämäni dinosauruksena ja työelämän hitaasti syttyvänä innostujana.

Vastahangoitteluni taustalla on varmasti pelko. Pelkään tietoturvan särkyvän ja sitä, että joudun petoksen kohteeksi. On myös raskasta luottaa siihen, että yhden laitteen on jaksettava kantaa harteillaan kaikkia arkielämäni palveluita. Se on iso vastuu, jota millään muulla laitteella ei koskaan ennen ole ollut. Kyllä kaipaan aikaa, kun oli 26-tuumainen putkitelevisio, numeronnäyttölankapuhelin, Nokia 3330 ja videokamera, johon sai kasetteja lähi-Prismasta. Niin ja tietysti kaverini isän tehokas, sinivalkoinen Hewlett-Packard-työkone, jolla pelasimme Simsiä ja Hugoa, kun hän oli tehnyt päivän puhteensa.

Sovellusmuumioitumiselta minut pelastaa onneksi puhetapa. Sovellus on nimittäin sovellus tai alkuperäisnimeä kunnioittaen aplikaatio tai appi. Ei sovellutus, aplari tai äpsis. Siinäpä pahimmat kuulemani, ja jos näitä käyttää, voi lyödä suoraan kehityskelvoton-leiman otsaansa. Jos taas saa yleisnimen oikein, menee jo ihan mukavasti. Toivoa siis on.

Miten suhtaudut palveluiden digitalisoitumiseen ja älylaitteille siirtymiseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Blogin tarina? Rentoutuminen? Suhde asuinpaikkaan? Minusta x11

Tiedättekö perjantait, jolloin kaikki on jo sanottu? Sellainen perjantai on tänään. Blogihaasteperjantai, jonka pohjan anastin Moumoun blogista.
DSC_01161. Mikä on blogisi tarina ja kuinka se alkoi?
Perustin Mediakan keväällä 2015, mutta aloin kirjoittaa vasta syksyllä. Salailin koko hommaa pitkään enkä kertonut siitä edes puolisolleni. Hän ihmetteli, mitä puuhastelin työhuoneessani niin kovin innokkaasti. Suuri harppaus oli tehdä blogista ensimmäinen Facebook-jako, jolla ilmoitin kaikille avaamastani sivustosta.

Blogi syntyi tarpeesta toteuttaa luovuutta. Olen aina kirjoittanut paljon pöytälaatikkoon, mutta ajankohtaisista aiheista kirjoittaminen vain itselle ei tuntunut mielekkäältä. Teksti tarvitsee yleisön. Blogikirjoittaminen oli ja on ihanaa vastapainoa muulle tekstin tuottamiselle, kuten yliopisto-opintojen esseille ja tutkielmille, journalistisille teksteille ja markkinointiteksteille.

Vasta viime vuonna löysin kunnolla oman juttuni enkä vuoden 2017 jälkeen ole ollut bloggaamatta kokonaista viikkoa. Ideat eivät lopu, ja minulla on aina sanottavaa. Haluan, että teksteistäni välittyy ajattelu ja se, ettei oivallusten tarvitse olla aina puettuna kankeaan muotoon, vaan kevyetkin tekstit voivat välittää merkittäviä viestejä.

2. Mitä intohimo tarkoittaa sinulle?
Palavaa halua tehdä ja kokea. Enemmän ja enemmän. Sinnikkyyttä ja uskoa siihen, mihin tuntee paloa. Kuvaus sopii kaikkiin elämän osa-alueisiin, jota intohimo koskee.

3. Mitä teet rentoutuaksesi?
Makaan niin, että jokainen jäsen ja solu rentoutuu. Voivatko solut rentoutua? Olen myös välillä kuunnellut ASMR-videoita tai leppoisia podcasteja. Luen, kuuntelen musiikkia tai kävelen. Otan lasin viiniä.

4. Viimeisin matkasi?
Onpa kammottava ilmaisu! Mihinhän se oli? Laivaristeily Tukholmaan. Sain ruokamyrkytyksen ja oksensin muovipussiin koko seuraavan päivän. Sitä ennen kävin Vietnamissa.

5. Matkustatko yleensä yksin vai ryhmässä?
Ryhmämatka olisi painajaiseni. Olisi kerrassaan hirvittävää kulkea laumassa yhteisten aikataulujen mukaan. Tarvitsen omaa aikaa ja vapautta. Ainakin vapauden tehdä niin kuin haluan myös ryhmämatkalla. Kaksin matkustaminen sentään sujuu, kunhan saan myös omaa tilaa, vaikken kauas toisesta haluakaan lähteä. Ihan kunnolla yksin en ole matkustanut koskaan Kokkolaa pidemmälle, mutta se tekisi varmasti hyvää. Lojuapa jossakin päin Keski-Eurooppaa yksin omien ajatusteni kanssa.

6. Unelmakohde, jonne olet aina halunnut matkustaa?
Minulla ei ole unelmakohteita. Uskon, että kaikella on aikansa ja paikkansa, ja matka on ennen kaikkea kiinni seurasta ja tunnelmasta.

7. Mikä on viimeisin kirja, jonka olet lukenut?
Paula Hawkinsin Tummiin vesiin (2017). Ei ollut kummoinen teos ja ihmettelen, miten nivaskalla on voinut tienata miljoonia.

8. Mikä on kirjallisuuden lempilajisi?
Dekkarit ja ihmissuhdedraama. Rikokset ja elämän vähäeleisyys kiehtovat minua.

9. Mitä tykkäät jakaa sosiaalisessa mediassa?
Arkeani ja ruokajuttuja, jotka olen keskittänyt lähes täysin Instagramiin. Blogissa keskityn enemmän vakaviin aiheisiin, mutta kuten totesin, kaiken voi silti esittää kevyesti.

10. Mikä on suhteesi asuinpaikkaasi?
Rakastan sitä. On yhteisöllisyyttä, elämää, rauhaa ja kaikki palvelut tarpeeksi lähellä. Tuntuu turvalliselta, että lähikaupan edessä tuoksuu lauantaisin loimulohi, vaikka inhoankin kalan hajua ja että pankkiautomaatilla käydessä viereisellä terassilla juodaan kaljaa sulassa sovussa.

11. Mitä haluaisit edistää maailmassa?
Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. En voi vastata muuta.

Miten olisit itse vastannut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa