Kuka muistaa koulukuvat ja kontaktimuovin?

*Sisältää mainoslinkkejä

Kaksikymmentä vuotta sitten käynnissä oleva viikonloppu olisi saanut minut hyppimään innosta ja odottamaan maanantaita: koulun alkamista, uuden oppimisen iloa ja syksyntuoksuista arkea. Minun koulutaipaleeni oli helpoin mitä kuvitella saattaa, vaikka kiusaaminen siihen oman mausteensa toikin. Ne muistot ovat kuitenkin  lopulta onneksi vain kaikuja taustalla. Koulussa oli niin paljon hyvää, ja minä todellakin rakastin koulunkäyntiä. Nykyään tyydyn vain muistelemaan.
koulumuistoja_koulukuvat_ennenaamukahviaeivoiVaikka some-aikakausi pitää huolen siitä, että ihmiset kuvaavat enemmän kuin koskaan, harvemmin enää istutaan vuosittain kuvattavaksi kankean näköisenä studioksi muutetun jumppasalin perälle. Kukapa sinne aikuisena koulumaailman ulkopuolelta päätyisikään! Selasin pitkästä aikaa vanhoja luokkakuviani, jotka toin vanhemmiltani omaan kotiini. Ne ovat ihania muistoja, ja olen tyytyväinen, että äiti jaksoi kerätä ja kirjoittaa varhaisiltakin vuosilta kaikki yksityiskohdat ylös nimien ja lisätietojen kera.

Toinen asia, josta peruskoulun jälkeen olen täysin vieraantunut, on oppikirjojen päällystäminen kontaktimuovilla. Se oli jokasyksyinen ja -keväinen piina, jossa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin onnistua, sillä yhtäkään ilmakuplaa ei saanut jäädä muovin ja kirjan väliin. Jälkikäteen ajattelen, miten mahtavaa on se, että lapsille tarjotaan oppikirjat maksutta peruskoulussa. Toisella asteella näin ei ole, ja se on väistämättä taloudellinen haaste monelle. *Adlibriksellä saa muuten 16. elokuuta saakka 20 prosentin alennuksen oppikirjoista koodilla HEI2020.

Huonoin koenumeroni oli 8+, ja itkin sen vuoksi ihan valtavasti. Kyseessä oli muistaakseni geometrian koe. Paras numeroni oli 10½.

Huikeista numeroista huolimatta vanhempani eivät koskaan vaatineet minulta ihmetekoja, minkä ymmärtäminen näin jälkikäteen on aivan ihanaa. Minä riitin sellaisena kuin olin, mutta halusin itse menestyä koulussa. Mikään numero ei olisi ollut katastrofi, vaan päin vastoin olisi ollut tervettä vetää kunnon mahalasku.

Olin koulussa, joka oli avattu pari vuotta ennen minun ikäisteni seiskojen aloittamista. Opettajat olivat yllättävän nuoria – todennäköisesti juuri edellä mainitusta syystä. Ilmapiiri oli innostava, jos oppilas siitä sellaisen halusi tehdä. Useimmat eivät.

Joskus opettajat nauroivat aivan katketakseen luokkamme jutuille. Ne tuntuivat erityisiltä hetkiltä. Oli tervettä nähdä, että auktoriteettiä pitelevä opettaja lahosi penkilleen nauramaan tahallaan väännetylle, hassulle lausumiselle tai muulle vitsille.

Sain yhteensä 11 stipendiä kouluaikana. Ne olivat minulle hirvittävän tärkeitä merkkipaaluja, vaikka tiesin, että elämässä on paljon muutakin. Ylioppilasjuhlia edeltävänä yönä en saanut unta, kun mietin, kuinka monta stipendiä saan. Ai, että tämä naurattaa jälkikäteen!

Lukio muutti elämäni kaikella tavalla. Sain ihan uskomattoman paljon ystäviä, joista suurin osa on edelleen rakkaita ja hyvin läheisiä minulle. En olisi voinut tehdä parempaa päätöstä hakea siihen lukioon, johon pääsin ja jätin taakseni pienen kunnan kiusaamiskauhut. Ilman muutosta en koskaan olisi päässyt eteenpäin elämässäni, uskaltanut toteuttaa itseäni ja kokea tervettä, railakasta ja rakastavaa nuoruutta. Ystäväni eivät ole enää niitä ’uusia’, vaan niitä, joka ovat näin kolmikymppisten kynnyksellä olleet elämässäni jo todella kauan.

Ajattelin aina, että opintopolkuni on selvä, vaikka lopulta oikeastaan mikään ei toteutunut niin kuin olin ajatellut. Mitä tosin voi odottaa, jos lyö suunnitelmansa lukkoon noin 7-vuotiaana! Minun taival johti lopulta yliopistoon, eikä siihen mennyt edes kovin kauaa.

Tuntui kuin olisin vain hetki sitten roikkunut Suoraman koulun uudessa kiipeilytelineessä. Se rahoitettiin keksimyyjäisillä.

*Koodilla HEI2020 saa Adlibriksen oppikirjoista 20 prosentin alennuksen 16.8.2020 saakka.

Aiempia koulumuistojani voi lukea täältä.

Perusopetus alkaa Pirkanmaalla 11. elokuuta. Antoisaa opintosyksyä kaikille!

Muistatko luokkakuvat? Taltioitko niitä kansioihin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tasaisen tappavaa valitusta

Olen miettinyt, miltä tuntuisi olla tuorepastataikinaa, mutta tuntea kuin ihminen. Sellainen olo minulla nimittäin on ollut. Että olisin massaa suuressa koneessa, joka armollisesti kuitenkin päästää seoksen pinteestä repien sen nauhoiksi uudelleen ja uudelleen. Miten päivät voivatkaan toistua niin samanlaisina ja kesä valua läpi sormien? En tiedä, kuuluuko minulle hyvää, mutta ainakin ihan tavallista.
silmälasit_ennenaamukahviaeivoiKellon viisarit alkoivat käyttäytyä kummallisesti helmikuussa. Ensiksi oli suuret kesälomasuunnitelmat ja muuttohuuma, sitten koronahiljaisuus ja pysähtynyt aika. Vaikka päivät tuntuivat muuttuneen kuukausiksi, oli kuitenkin yhtäkkiä kesä. Ja se meni ohi pyyhkäisten – jäljelle jäivät vain perävalot horisonttiin.

Kuten aina ennenkin, lupasin itselleni olla tekemättä liikaa töitä kesällä, mutta toisin kävi. Niin kuin aina. Se on ollut syy myös blogin hiljaiseloon. Uskon kuitenkin siihen, että on parempi olla hiljaa, jos ei ole mitään sanottavaa. En tiedä, onko minulla sitä nytkään, mutta viikko ilman blogipoloista tuntuu jo kurjalta.

Ohikiitävien päivien ja verkkaisen some-elämän taustalla olen kuitenkin ehtinyt nauttia kesästä. Ennen kuin levät rynnistivät Näsijärven reunoille, ehdin uida Onkiniemessä monesti. Valtavassa järvessä uiminen oli pysäyttävä kokemus, sillä olen tottunut pienestä pitäen vain pikkuruisiin mutapohjajärviin, joissa lilluminen on tuntunut linnunmaidossa kellumiselta. Näsijärvi sen sijaan nielaisi minut mahtipontisiin aaltoihinsa, ja silloin ymmärsin, miksi vedet vievät niin monet ihmiset ikuisiksi ajoiksi. Suurten vesialueiden voima on uskomaton!

Olen ehtinyt tutustua aiempia kesiä tarkemmin myös Tampereen ravintolatarjontaan, ja aterioinut niin monessa hyvässä kojussa, että parasta on vaikea valita. Vastapainoksi olen muistanut lenkkeillä ja rauhoittua musiikin äärellä samalla, kun keho on saanut palautua kulinaristisista elämyksistä.

Tänä iltana olen todella väsynyt. Eikä edes hävetä sanoa sitä ääneen, vaikka on kuulemma vain lapsiperheiden ja ruuhkavuosia elävien etuoikeus olla väsyneitä. Vaan eipä elämä ole aina herkkua, olipa perheellinen tai. Ja kuka sitä paitsi edes saa perheen määrittää! En myöskään sano, että tarpeeton töiden paahtaminen olisi ihannoitavaa, mutta kyllä se väsyttää aivan yhtä paljon kuin hoivahommat.

Joka tapauksessa heinäkuisesta syvänteestä on suunta vain ylöspäin, ja pian on luvassa ainakin yksi sarja-arvostelu, elämäntaito-opasmarinaa, matkailuyrittäjyysasiaa ja mahdollisesti myös retkikohdevinkkaus.

Hääaiheisen arvonnan voitti nimimerkki Jenni! Olen pikimmiten voittajaan yhteydessä.

Kiinnostavatko tavalliset kuulumiset vielä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Satasia palaa – arkiviikon rehelliset kulut ja ajatuksia varallisuudesta

*Sisältää mainoslinkkejä

Teen töitä enemmän kuin koskaan, mutten omista mitään. Mitä enemmän raadan ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin mietin tulevaa ja sen turvaamista. En tiedä, kumpi on enemmän muotia – omistaminen vai elämän turvaaminen –  mutta sijoittaminen tuntuu olevan arkipäivää monelle. Minä vasta opettelen sitä *Nordnetissä samalla, kun yritän pitää arjen kulut pieninä.

raha_ennenaamukahviaeivoi1

Idea tähän juttuun syntyi viime viikon viimeisinä päivinä, joten en ehtinyt edes alitajuisesti muuttaa ostokäyttäytymistäni. Aiemmin blogissani on seurattu talousasioita 10 euron päiväbudjettihaasteessa, toisen arkiviikon kulutuskuvauksessa ja tuhlailuviikolla.

Viikon tuomio

Käytin rahaa maanantaiaamusta perjantai-iltaan yhteensä 143,51 euroa.

Summa koostuu ruokaostoksista ja ulkona syömisestä. En shoppaillut tai ostanut muutenkaan tavaroita. Koska summa kattaa vain arkiviikon, on viikon tuomio huomattavasti rankempi, sillä jo pelkästään lauantaina kulutin rahaa noin sata euroa. Summa tosin sisälsi muun muassa laadukkaan sateenvarjon ja seuraavan arkiviikon ruokatarpeet.

Tavoitteeni on käyttää viikossa rahaa noin 150 euroa, mutta harvoin pysyn siinä, sillä etenkin viikonloput nostavat summaa rajusti. Kärjistäen on päiviä, jolloin en käytä rahaa lainkaan, mutta vastapainoksi on päiviä, jolloin rahaa kuuluu 30–100 euroa. Mitä, jos sen kaiken laittaisikin *säästöön?

Teen suurimman osan ruokaostoksistani Lidlissä, joten otin muutama viikko sitten käyttööni Lidl Plus -sovelluksen. Sovellus taltioi digitaaliset kuitit, mikä helpottaa arkikulujen seuraamista. Toisinaan poikkean myös Stockmannilla, mutta sinne kulutetut summat ovat mitättömiä, sillä ostan lähinnä jogurttia ja hummusta Food Market Herkusta.

Keskusta-asuminen ei ole kasvattanut menojani, vaan päinvastoin! Sen lisäksi, että vuokramme on edullisempi kuin aiemmin, käyn vähemmän kaupoilla asuessani ytimessä. Pakenen yleensä keskustan hälyä suoraan töistä kotiin, kun taas keskustan länsilaitamilla asuessani vaelsin käytännössä kahden ostoskeskuksen ja muutaman marketin ohi, minkä vuoksi ostin usein paljon turhaa tavaraa ja liikaa ruokaa. On helpompi vastustaa houkutuksia, kun niistä tulee arkipäivää.

Rahankäyttöfilosofia

Kulutuskäyttäytymiseni lähtökohtia ovat hyvä olo ja turvallisuus. Talous ei saa mennä miinukselle, ja kaikesta kulutuksesta täytyy tulla hyvä olo. Toki kaikki laskut eivät aiheuta aina ilonpyrskähdyksiä, mutta niidenkin hoitamisesta saa hyvän olon. En murehdi jokaista euroa, vaan saatan tehdä myös turhia valintoja, mutta niidenkin täytyy olla sen verran harkittuja, ettei morkkis kolkuttele heti ovea.

Vaikken ole rikas, olen kuitenkin sen verran onnekas, että voin pohtia yllä mainittuja asioita. Teen päivätöitä ja sen lisäksi minua työllistävät freelancer-projektit, jotka tuovat suhteessa palkkatyöhön moninkertaisesti tuloja, vaikken lisätöitä teekään niin paljon, että voisin – valitettavasti – irtautua päivätyöstä. Suurin syy on se, etten kestä epävarmuutta enkä sitä, että palkkapäivä on kirjaimellisesti ’joskus ja jouluna’.

Turvallisuuteen elämässäni kuuluu myös kenties nurinkurisesti se, että olen tuntenut suurta helpotusta siitä, etten omista mitään enkä ole syytänyt rahojani ’johonkin’, vaikka tottahan ymmärrän, että esimerkiksi asunnon omistaminen on usein säästämistä ja muun muassa rahastot passiivista tuloa. Kallein omistamani asia on järjestelmäkamerani, mutta sehän ei tulevaisuudessa anna minulle mitään, paitsi että välillisesti tietysti ansaitsen rahaa sen avulla.

_MG_12355Kuva: Eeva Kyyrö

Massi on muotia

Rahasta puhuminen on mielestäni yleistynyt somessa. Itse asiassa varallisuus ja sijoittaminen näyttävät jopa arkipäiväistyneen. Rahastot ja voitot vilahtelevat some-postauksissa ja vaikuttavat maailman yksikertaisimmilta asioilta. Vaikka monet puhuvat myös riskeistä, näyttäytyy varallisuuden kartuttamisen narratiivi jokaiselle avoimena mahdollisuuksien aarreaittana.

Empiiristen havaintojeni perusteella somessa rahakeskustelua ovat popularisoineet lifestyle-vaikuttajista etenkin Julia Thurén, jonka Kaikki rahastaNäin säästin kymppitonnin vuodessa -teos (Gummerus 2018) loi ympärilleen suuren fanijoukon, rahakurssin yhdessä Merja Mähkän kanssa ja Ylen podcastin Melkein kaikki rahasta. Somen monimuotoisissa kanavissa sijoittamisesta puhuvat myös Mimmit sijoittaa. Ja tässä oli vasta kaksi esimerkkiä!

Pidän sosiaalisen median tietoista tai huomaamatonta talouskasvatusta kaiken kaikkiaan hyvänä asiana, sillä ainakaan minun aikanani koulussa sitä ei oikeastaan opetettu. Omat evääni olen saanut lapsuudenkodistani.

Asia, joka kuitenkin somen rahapuheessa kiristää vannettani, on retoriikka, jossa toistuu ajatus siitä, että kaikki on mahdollista kaikille. ”Pienenkin määrän voi sijoittaa!” ”Kaikki ovat aloittaneet nollasta.” ”Jokainen säästetty euro on kotiin päin.”

Mutta kun kaikki ei ole mahdollista kaikille. On totta, että pienestä voi aloittaa, mutta aina kaikkein pienintäkään ei ole mahdollista antaa. En kuitenkaan ajattele, että rahapuhetta pitäisi siksi piilotella, mutta aiheen ympärillä käytävän keskustelun ei pitäisi unohtaa sitä, että monelle raha tarkoittaa vain selviytymistä kuukaudesta toiseen, ei osinkoilottelua.

Ammatti ja raha

Pohtiessani raha-asioita kohtaan väistämättä sen tosiasian, että omalla alallani en tule koskaan saavuttamaan päivätyössä niin paljon rahaa, että voisin kutsua itseäni varakkaaksi. Olen omassa elämässäni hyvin toimeentuleva jo nyt, mutta siitä saan kiittää lähinnä hyvää arkisuunnittelua, pieniä kuluja ja velattomuutta.

Mitä sellaista voisin ryhtyä tekemään, että voisin nostaa kovaa palkkaa? Talousala? Ei, liian tylsää, matematiikkakeskeistä ja johtajuusorientoitunutta. Lääkäri? Jo korvavaikku aiheuttaa oksennusrefleksin. Lentäjä? No, en näe moottoritien kylttejäkään, joten Finnairin puikkoihin ei ole asiaa. Oikeustiede? Annan periksi niin helposti, että kaikenlaiset roistot liikkuisivat vapaalla, jos minä istuisin raastuvassa työkseni.

Pitkän harkinnan jälkeen olenkin tullut ammatillisesti siihen lopputulokseen, että oikeastaan ainoa asia, jota himoitsen muilta aloilta, ovat opettajien kesälomat. Eikä ihme, sillä äidinkielenopettaja on vieraista ammateista ainoa, jossa voisin kuvitella työskenteleväni. Vaan eipä se autuaaksi tai varakkaaksi tee.

Varallisuuden kartuttamisen mahdollisuudet

Mielestäni varallisuuskeskustelua leimaa ajatus siitä, että jos perustyö ei tuo rahaa, sitä pitää luoda vaikka väkisin. Onhan se totta, että elämä on mukavampaa, kun on pätäkkää. Ihan vain siksi, että se yleensä tuo turvallisuutta ja vakautta, etenkin jos rahaa on juuri sopivassa määrin, ja se mikä on sopivaa kenellekin, on täysi mysteeri ja jokaisen itse ratkaistava asia. Haluaisinkin sanoa, että varallisuuden kasvattamista ihannoidaan turvallisen elämän vuoksi, mutta totuus voi olla myös toinen. Raha on muotia ja mahdollisuuksia, ei aina vain turvaa.

Kuten kerroin, teen päivätyön lisäksi freelancerina monipuolisesti kirjoitustöitä. Tähän mennessä ylimääräinen raha on kulunut matkusteluun, yleiseen huvitteluun, tavalliseen elämiseen ja huomaamattomaan arjen luksukseen tai sitten olen makuuttanut niitä aikani sivutilillä. Käytännössä raha on siis valunut johonkin tai vaihtoehtoisesti nukkunut bittiavaruudessa. Ei kuulosta kovin järkevältä, eihän?

Olen kieltämättä ajatellut, että niin kauan kuin en ole kokopäiväisesti unelmatyössäni, on minun turha ajatella rahasta sen syvemmin. Mutta minähän olen kohta 30-vuotias, ja pätkätyöelämä on todellisuutta monelle vielä moninkerroin vanhempanakin.

Sekin täytyy myöntää, että sijoittaminen ei koskaan aiemmin ole tuntunut asialta, johon minulla voisi olla kosketuspintaa. En totisesti ole niitä pörssinaisia, jotka kertovat naistenlehtien palstoilla unelmasalkuistaan, sillä minulle riittää turvallinen rahasto, ja ehkä joskus saavutan todellisen turvan – ja varauden – sen avulla. Roposeni lepäävät siis tästä eteenpäin *Nordnet Ab:ssa, joka on Pohjoismaissa maissa toimiva ruotsalainen nettipankki ja osake- ja rahastovälittäjä. En ole rahastonero, mutta jostakin on aloitettava.

Vaikka tuntematon pelottaa, totta on kuitenkin se, että henkinen pääoma harvemmin sellaisenaan elättää ihmisen, ellei sitä realisoi. Ja vaikka elämässä tärkeimpiä ovat sydämen asiat, ei niitä voi käyttää valuuttana. Siksi pieni siivu rinnasta kannattaa säästää talousasioille.

*Avaa maksuton asiakkuus Nordnetiin

Mitä sinä ajattelet rahasta ja varallisuudesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

5x Päivän ajatus

Huh, mikä tauko! Ei auta kuin avata nöyrästi läppäri, palata arkeen ja kurkistaa työsähköpostiin. Niin vain kesävapaa vei lomailijan ja työmotivaation mukanaan, mutta onneksi totta on se, että suvi on vasta alussa, vaikka henkilökohtainen kesäni onkin jo takana. En voi väittää, että olisin kesällä jaksanut pohdiskella kovasti yhtään mitään, mutta pieniä ajatuksia haluan jakaa, ennen kuin aamukahvia tarjoillaan jälleen säännöllisesti.
laptop_and_summer_ennenaamukahviaeivoi

Lokit. Keskusta-asumisessa eniten on yllättänyt lokkien määrä ja niiden aiheuttama melutaso. Nukkuminen ikkuna auki on mahdotonta, sillä ääniin ei voi turtua – lokit, kun päästelevät niin monenlaisia ääniä, että jossakin kohtaa sydän hyppää kurkkuun unen keskellä joka tapauksessa. Toisaalta lokkien seuraaminen on ollut myös yllättävän kiehtovaa. Miten niin roskalintuna pidetty ja hiivatin ärsyttävä otus onkin niin ovela ja suunnitelmallisuuteen kykenevä?

Aurinkoenergialamput. Jos saisin päättää, mahdollisimman monella parvekkeella ja pihalla olisi vain ja ainoastaan aurinkoenergialamppuja. Niin kauniita ja ekologisia ne ovat! Tässäkin asiassa olen perinteisesti myöhässä, sillä eiköhän aika moni ole jo kyseiseen teknologiaan tutustunut. Sitä en tosin olisi uskonut, että muutaman euron lamput oikeasti toimivat ja vieläpä valaisevat pihan kauniisti. Tähän mennessä olen hankkinut lamppuni Jyskistä ja Clas Ohlsonilta.

Terveellinen elämä. Olen elänyt nyt kuuliaisesti ja kehoani kunnioittaen, sillä eihän toukokuinen kesäloma nyt aivan samaan yltänyt. Pieni kurinpalautus vapaan jälkeen on tarpeen, mutta toisaalta kaikesta hyvästä kieltäytyminen saa vain lisää houkutuksia aikaan. Miten onkin aina mahdollista haluta jotakin sellaista, mitä ei kuitenkaan voi saada tai mikä on kiellettyä? Esimerkiksi Kotipizzaa en ole syönyt viimeisen kymmenen vuoden aikana kuin noin kolme kertaa enkä edes erityisemmin pidä kyseisistä tuotteista, mutta silti henkilökohtaisen kieltolain aikoina katselen kaihoisasti ravintolan ikkunasta sisään.

Tärkeistä asioista puhuminen. Yksi syy blogihiljaisuuteeni on ollut se, että turhanpäiväisten jorinoiden suoltaminen ei ole tuntunut korrektilta, vaikka samaan aikaan täytyykin huomioida, että se, että on hiljaa somessa, ei tarkoita sitä, etteikö ottaisi kantaa muulla tavalla. En pidä siitä, että sosiaalista mediaa pidetään jonkinlaisena mittarina tai todistusaineistona. Kyse on kuitenkin ennen kaikkea vain suuresta illuusiosta, ja on tietysti mahtavaa, jos se johtaa oikeasti hyvään.

Matkakaipuu. Korona-aikoina –  kuinka huvittavan vakiintuneelta ilmaisu kuulostaakaan – on varmasti myös aivan älytöntä ja jollakin tavalla kiellettyä sanoa kaipaavansa ulkomaille. Vuosien intensiivinen matkustelu teki minusta kotihiiren, mutta nyt, kun lähteminen ei ole mahdollista, kaipaan kaukomaille enemmän kuin koskaan. On todellakin niin, että useimpia asioita oppii arvostamaan vasta, kun ne menettää. En haluaisi kerta toisensa jälkeen käydä samaa oppituntia, mutta on näköjään pakko.

Vaikka ennen aamukahvia ei selvästikään viime aikoina ole voinut tehdä yhtään mitään, olen kiitollinen siitä, että niin moni on käynyt lukemassa juttuja. Koronasta huolimatta kesä on täynnä ihania juhlia, reseptejä, ajankohtaisia ajatuksia ja pieniä pohdintoja. Niistä lisää siis myöhemmin. Pysykää kuulolla!

Minkälaisia ajatuksia heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Päiväni puhelinkuvina – ilmapalloja ja ihania muistoja

Kutsun häntä välillä rakkaakseni, välillä leluksi. Aika usein hän on kasvanut kiinni käteeni – näin lomalaisena huolestuttavan vahvasti. Silti hän näkyy blogissa vain harvoin. Minun puhelimeni! Poikkeuksellisina aikoina samastuttava sisältö on kuulemma myyvää, joten ehkäpä joku saa lohtua uomiaan hakevaan arkeen lomapäivästäni. Ihanan ristiriitaista, eikö?
cofdavAloitin päiväni salaisella operaatiolla, sillä tiesin, että kotona tulisi sanomista. Hyppäsin pitkästä aikaa bussiin ja huristelin naapurikunnan kauppakeskittymään eli Pirkkalan ilmeisesti Partolan automarkettiparatiisiin, joka ei julkisilla liikkuvaa naurata. Seisoin paluumatkalla kolme kertaa väärällä pysäkillä, sillä bussit kulkevat alueella täysin epäloogisesti. Ja minähän en yleensä tee virheitä bussien suhteen, vaan kryptisten reittien osaaminen on jopa erikoisalaani.

Kun kaikki vielä oli hyvin, suuntasin Confettiin, joka on harvoja viikolla auki olevia juhlakauppoja. Suuri unelmani oli lähellä toteutumistaan. Asia, josta olin haaveillut ystäväni miehen kolmikymppisjuhlista saakka. Minun oli saatava perjantaisen syntymäpäiväni kunniaksi numeroilmapallot.

cof
Oliko palloista järkevää maksaa 26 euroa ja 20 senttiä? No ei varmasti ollut, mutta olen niistä aivan äärimmäisen onnellinen. Elämä on juhla, ja jokainen päivä vie sitä lähemmäksi päätöstä, joten minulla ei ole aikaa odotella pyöreitä. Kuulostaa hyvin dramaattiselta ja siltä, ettei kaikki olisi hyvin. Päinvastoin! Kaikki on loistavasti, ja näin 28 vuoden kynnyksellä sisimpääni on laskeutunut rauha. Ja se on pallojen arvoista vaikka joka päivä!

btfcofdavPirkkalan-reissun ja oksettavan tuhlailun jälkeen kävin noutamassa Hämeenkadun alkupäässä sijaitsevasta Mr. Panini & Co’sta mielettömän hyvän nyhtösoijasalaatin. Paninikärjellä ratsastavan kahvila-ravintolan tuotteet tehdään laadukkaista raaka-aineista ja ilmeisesti lähes kokonaan paikan päällä. Suosittelen lämpimästi, ja kuten huomata saattaa, ei tämäkään ole maksettu mainos. Vaikkei inspiroituisi panineista, kannattaa silti poiketa visiitillä. Tuotteiden hinta-laatusuhde on uskomaton!

cofdavKaadoin salaatin kotona eväsrasiaan, ja lähdimme pyöräretkelle Nekalan Pahalammelle, jossa joutsenpariskunta tervehti meitä. No ei kyllä tervehtinyt, vaan lähinnä hätistelivät lokit tiehensä, mutta me ja sorsat saimme katsella heitä vierestä. Pahalammella kuulemma kummittelee, vaikka me emme nähneet kuin yhden nokosilla olevan miehen.

rhdrdavbtfPahalammella istuskelun jälkeen teimme vielä pyörälenkin läheisen Iidesjärven ympäri. Etsiessämme epätoivoisesti rantapolkua, jota ei ilmeisesti ollutkaan olemassa vastarannalla, päädyimme rämpimään ryteikköön pyörien kanssa. Metsä oli sijaintiinsa nähden koskemattoman kaunis, mutta keljutti niin, etten jaksanut ottaa kuvaa.

Termarissa lillunut kahvi uhkasi jäähtyä, joten livuimme uupuneina ja mudasta märkinä takaisin kotiin päin, mutta jäimme istumaan vielä Ratinanrantaan. Kahvi maistui mielettömän hyvältä. En jaksaisi elää elämää, jossa pitäisi aina kärsiä, että saa palkinnon, mutta kyllähän sen taustalla olevassa ideassa jonkinlainen järki on.

davdavUrheilusta väsyneenä lomalaisena kaaduin kotona suoraan sänkyyn. Vapaudessa parasta on se, että pienetkin asiat saavat suuren merkityksen. Katselin hiljalleen avautuvia neilikoita ja ihastelin minulle valmistettua burritoa. Meidän vakioburritoomme tulee Family Marketista saatava Mill Bakeryn leipä, soijarouhetta, herne-maissi-paprikaa, sipulia, tulista, itse tehtyä tomaattikastiketta, pehtoorinsalaattia ja pieni loraus kurkkumajoneesia sekä runsaasti kuivia mausteita.

cof
Päivällä tehdyn lenkin jälkeen kasvot alkoivat helottaa. Olivat varmasti säikähtäneet yhtäkkiä ilmestynyttä aurinkoa. Lähdin kävelylle iloitsemaan vähitellen virkoavaa katukuvaa, mutta loppujen lopuksi keskusta oli jo hiljentynyt ennen kuutta. Hyvä niin, sillä ilon aika ei kuulemma ole vielä. Uskomatonta, että vielä joskus tämäkin kevät on vain kaukainen muisto. Sellainen, jota emme loppujen lopuksi kuitenkaan muistele samalla tavalla kuin esimerkiksi isovanhempamme sotaa.

cofdavOikeastihan suurin osa lomapäivistäni on kulunut sängynpohjalla tai korkeintaan lähipuistossa. Kaikki on ollut vähän retuperällä. Siksi tämä puhelinkuvin koristeltu päivä tuntuu jopa huijaukselta, vaikka kaikki totta onkin.

Iltamme piti huipentua Santalahden nuotiopisteelle, joka sijaitsee melko lähellä alueen koirapuistoa ja järvenrantaa. Ei kuulosta hyvältä yhdistelmältä, mutta tällaisen ratkaisun ilmeisesti kaupunki on tehnyt. Meidän piti maistella loimun äärellä Poutun uutuus-Muu-kasvisgrillimakkaroita, jotka kuulemani mukaan napsahtavat huulilla kuin oikea kyrsä. Vaikken ole syönyt makkaraa ainakaan 10 vuoteen, tuo se silti mieleeni paljon hyviä muistoja.

Muistoja siitä, miten huoletonta elämä parhaimmillaan voikaan olla – vaikka tällä kertaa makkarat jäivät eväsrasiaan meidän palatessa häntä koipien välissä vanhan lähipuiston auringonlaskun kautta kotiin.

Teinit joivat puistossa likööriä ja pullonkerääjät taistelivat penkeille jääneistä tölkeistä. Tamperelaista helatorstairauhaa parhaimmillaan!

Kuvaatko arkeasi someen? Pidätkö arkisen menon seuraamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tahmaisia aikoja, kevättaikoja

Yleisten muotivirtausten mukaan olisi hienoa mehustella sitä, miten arki on koronan takia muuttunut, mutta todellisuudessa elämäni on — onneksi — pysynyt ennallaan. On jopa rikollista todeta, että olen enemmän voimissani kuin aikoihin.
DSC_0027DSC_0030DSC_0032DSC_0021DSC_0023DSC_0050Kevät herättää minut joka vuosi eloon. Minun kevääni alkoi 8. maaliskuuta, kun ponnahdin aamulla kirjoittamaan vimmatusti. Siitä tiesin, että olen jälleen enemmän elossa kuin pitkään aikaan.

Harmi vain, että pandemiaksi äitynyt virus on läväyttänyt kevätjuhlani eteen kieltomerkin. En näe ihmisten riemua tai ihmisiä muutenkaan, vain autioita katuja, joita pitkin vaellan töihin. Jotkut vastaantulijoista puhuvat itsekseen, jotkut eristyskarkulaiset työntävät viimeisin voimin rollaattoreitaan eteenpäin ja joka kadunkulmassa haisee niin voimakas kielletyn aineen katku, että alan voida pahoin. Kaupunginraunioihin on jäänyt asumaan kielletty, ja se iskeytyy tajuntaan vasta, kun kaikki muu sen ympäriltä on riisuttu. Ei elämä ole muuttunut, vaan tietyt raamit ovat vain kadonneet.

Vaikka koronan vuoksi asetetut rajoitukset ovat todellisia ja niitä on noudatettava, ovat ne minun elintapoihini peilaten lähinnä psykologisia. Arkeni rullaa samalla tavalla kuin ennen, mistä voin ainoastaan olla kiitollinen. Käytännössä luuhaan vähemmän kaupoissa, minkä ansiosta rahaa säästyy huomaamatta, ja talous rullaa muutenkin mukavasti, sillä toistaiseksi töitä riittää enemmän kuin ehdin tehdä. Toukokuun lomahurvitteluun varattu reissukassakin nököttää koskemattomana bittiavaruudessa.

Kun pohdin pandemian vaikutuksia arkeeni, en siis matkailua lukuun ottamatta keksi mitään muuta, mihin se vaikuttaisi jokapäiväisessä elossani ja tulevassa loma-arjessani. Baareissakaan en ole ravannut sitten vuoden 2013, ja muistot niiltä ajoilta saavat hymyn huulilleni. Jos korona olisi luikerrellut Suomeen 10 vuotta aiemmin, olisin ollut huolissani vain baarien sulkemisesta ja siten viikonlopunviettotavoistani. Antaisin tosin nyt mitä tahansa, että voisin istuutua auringonpaisteessa lasillisille ystävieni kanssa, ja antaisin heidän seurastaan mitä tahansa, sillä fyysistä yhteyttä voi koskaan korvata teknologialla kokonaan.

Luontoa ja raikasta ilmaa on myös vaikea korvata millään virtuaalisella. Saimme tänään puolisoni kanssa kuningasidean, jonka uniikkiudesta moni muukin oli vakuuttunut sunnuntaiaamuna. Lähdimme retkelle lähimaastoon, mutta meidän puolustukseksemme voin todeta, että kyseessä todella on lähimetsämme – ei kaukovaelluskohde, johon monet tänäänkin saapuivat autoilla.

Kun hörpin kahvia auringon hellimällä kalliolla, oli maailma hetken ennallaan. Aurinko antoi lupauksen kesästä, mutta aikoi viipyä keväässä vielä pitkään. Katsellessa järven ylle levittäytyvää maisemaa ei voinut arvata, että kilometrin päässä kaupungissa kaikki oli muuttunut.

Talous- ja terveysennusteet on annettu, mutta sitä emme vielä tiedä, miten olemme muuttuneet, kun kesä vihdoin koittaa.

Onko arkesi muuttunut merkittävästi koronan vuoksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tarinani kohokohta

Luin helmikuussa Karoliina Pentikäisen Kolmistaan-blogin kauniin kirjoituksen hänen elämänsä, hänen tarinansa kohokohdasta. Onko se käsillä? Elääkö ihminen juuri nyt aikaa, jota muistelee keinutuolissa? Entä jos ei elä ruuhkavuosia tai haaveile perheestä? Voiko minun elämäni kohokohta olla tässä ja nyt?
DSC_0008Kun on maannut sängyssä kolme päivää, on kummasti voimia ja aikaa ajatella kaikenlaista. Olen kuunnellut äänikirjoja ja lukenut e-kirjoja, ahminut niitä. Katsellut valkoista kattoa, laskenut ruskeiden ikkunakarmien naarmuja ja vastapäisen elementtitalon saumoja.

Olen intoutunut taas kirjoittamaan. Palo syttyi yllättäen, sillä olin suosiolla siirtänyt proosan jatkamista keväälle, jolloin aikaa olisi paremmin. Luovuus ei kuitenkaan katso aikaa eikä paikkaa, ja niinpä heräsin sunnuntaiaamuna aivan valtavan pakottavaan tarpeeseen kirjoittaa. Kirjoitin koko päivän. Yhteensä 25 liuskaa. Tiedän olevani nopea kirjoittaja, sillä minä teen ajatustyön ensiksi päässäni, yleensä tiedostamatta, ja sitten oksennan sen pihalle. Kasassa on nyt 60 liuskaa, jotka painettuna kirjana tarkoittavat keskimäärin sataa sivua. En ole pitkään aikaan ollut mistään niin varma kuin siitä, miten hyvä käsikirjoituksestani tulee.

Tänä aamuna heräsin päivään täysin terveenä, vaikka antibioottikuuri on kesken. Ihmiset ovat pelotelleet koronalla, mutta yritän pitää pääni kylmänä ja varata hyvillä mielin kesälomamatkan Ruotsiin. Alkava viikko ei oikeastaan inspiroi, muttei harmitakaan. Töitä on enemmän kuin ehtisi tehdä. Se tietää rahaa, mutta on pois vapaa-ajasta.

En tiedä, haluanko juuri tämän olevan minun elämäni kohokohta. Haluanko todella, että herään aamulla tekemään töitä, jatkan hommia sitten muualla ja illalla lysähdän sohvalle katsomaan Salkkari-jaksot ennakkoon ahmien ne niin, etten muista edes juonenkäänteitä? Muistelenko tätä hullua aikaa koskaan vai tyydynkö hihittelemään 10 vuoden takaisille baarireissuille lopun elämääni?

Haluan muistaa pyöräretket kaupungin ulkoilualueille. Sen, miten eksyimme autolla naapurikaupungin virkistysalueelle, johon johtaa vain yksi tie. Sen, miten istuimme hiljaisena sunnuntaina lasillisilla pubissa, jonka seinät oli verhoiltu peilitauluilla ja lehtileikkeillä. Sen, miten onnelliseksi tulimme, kun saimme vihdoin siistin kellarikopin ja ison pyörävaraston.

Sen, miten aurinko laski huvipuiston taakse. Keinulaitteen istuimet heiluivat tuulessa, mutta vuorisoradan nokassa nököttävä delfiinipatsas pysyi paikoillaan. Se värjäytyi auringonlaskussa keltaiseksi.

Aamulla se oli taas sininen.

Minkä uskot olevan sinun tarinasi huippukohta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Uuvuttavaa jorinaa uudessa kodissa

Meidän kotimme ei ole uusi, mutta rakastamme sitä. Kodissamme on kuusikymmentä neliötä, kulunut parketti, ankea parveke, ruskea muovimatto kylpyhuoneessa ja ikkunat suositun tavaratalon takapihalle. Kotimme on meidän näköisemme: vähän rosoinen, mutta siisti. Luontainen tarinankertoja, joka joskus pääsee ruostumaan.
DSC_0148DSC_0143DSC_0145DSC_0107DSC_0150DSC_0144Blogin pariin palaaminen helmikuun hiljaiselon jälkeen ei ole helppoa. Rimani on korkealla ja niin monia asia, josta haluaisin kirjoittaa, tuntuu turhalta. Olen kirjoittanut monta hyvää juttua ja aika monta heikkoa. Joka päivä pitäisi onnistua, mutta silti kaikki, mitä pystyn tänä maanantaina antamaan, on kotimme nuhjuinen yleisilme.

Kotimme on kuitenkin osa minua enkä halua piilotella sitä. Eikä siihen ole tarvetta, sillä taidan edelleen elää sellaisessa utopiassa, etteivät tekemiseni juurikaan kiinnosta muita. Jonkinlainen itsesuojeluvaisto minullakin on enkä sentään huuda kurkku suorana asuinpaikkaani, mutta sillä, miltä meillä näyttää, on merkitystä vain oman viihtyvyytemme kannalta. Koti on tärkeä paikka minulle, mutta sen jakaminen visuaalisesti muille ei vie sitä minulta pois.

Helmikuu lipui ohi niin nopeasti, etten ehtinyt kuin narista vähän ja puuhata muuton loppuun. Tauko teki hyvää, sillä vaikka virtuaalimaailman pitää elää koko ajan, on silti vaikeneminen kultaa myös digiaikakaudella. Jos ei ole sanottavaa, ei kannata suoltaa sontaa ulos. Hiljaiselon aikana on tehnyt hyvää pohtia kirjoittamista, bloggaamista ja sitä, millä tavalla haluan ja pystyn olemaan somessa läsnä. Loppujen lopuksi käsissä on kuitenkin vain lumemaailma ja silti sinnekin pitäisi luoda oma persoona.

Oman henkilöbrändin rakentaminen on loputon suo enkä tiedä, miten tätä katastrofia voisi enää pelastaa. Ensiksi yritin olla äkäinen vegaani, sitten poliittisesti aktiivinen älykkö ja lopulta turhan lätisijä. Paineet kaupallistaa toiminta ovat kovat, sillä tuntuisi kohtuulliselta saada tästä naputtamisesta rahaa – saanhan sitä myös kaikesta muusta tekemästäni kirjoitustyöstä.

Tyylini blogissa on ollut aina kärkevä, vaikka oikeasti yksityiselämässä olen hyvin mukautuva, kiltti ja joustava tyyppi. Tiedän, että ihmiset haluaisivat lukea kevyitä juttuja ja katsoa kauniita kuvia ikuisen valituksen sijaan, mutta minun on yksinkertaisesti vaikea kirjoittaa esimerkiksi sisustamisesta ihan vain sen ilosta. Siis että sohvat ja tyynyt olisivat jotenkin oleellisia? No, kyllähän ne ovat, sillä monet tekevät niitä mainostamalla elantonsa. Minä mietin, mikä ihme yhteiskunnassa on pielessä, että rahaa saa hengettömillä kuvilla eikä aidolla keskustelulla.

Näiden aatosten vuoksi näissä kuvissa on meidän kotimme sellaisena kuin se on. Olemme perussiistejä ihmisiä, mutta aina ei jaksa hinkata joka nurkkaa. Inhottavinta on tiskaaminen. Olemme odottaneet yli viikon kodinelektroniikkaliikkeen lupaamaa asennusta ja käyneet ylikierroksilla hyvityksistä huolimatta. Ja huolimatta siitä, että asiat ovat niin hyvin, että on aikaa ja voimavaroja ottaa pultteja siitä, että pesukone on kytkemättä johtoihin.

En ihmettele, että oma media-alustani on kaaoksessa, sillä olen ehtinyt edellisissä kappaleissa puhua sisustuksesta, henkilöbrändistä, yksityisyydestä ja pesukoneesta. En vielä tiedä, minkälaiseen mukiin aamukahvi tulevaisuudessa kaadetaan, mutta lupaan sumppia lähes joka päivä.

Tarjolla on ainakin sitä kuuluisaa elämänmakua. Vähän sekavaa, jokseenkin kasassa pysyvää jorinaa, markettitulppaaneja halvassa maljakossa, nirhaumia parketissa, hirveästi intoa kirjoittaa lisää, satunnaista epäuskoa ja ikkunoita, jotka ovat niin likaiset, ettei niitä voi puhdistaa kuin isäni erikoispesurilla.

Auttaisikohan three in one  -pesuvehje myös tähän kirjoituskriisiin?

Mitä mieltä olet sisustusjutuista blogeissa? Milloin kriittinen näkökulma on tarpeen? Mistä haluaisit tässä blogissa lukea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Havaintoja ihan oikeasta keskusta-asumisesta

En viitsisi pilata tätä juttua juonipaljastuksella heti aluksi, mutta kerron silti yleishavaintoni. En ole havainnut mitään – tavallisuudesta poikkeavaa. Ydinkeskusta-asuminen poikkeaa arkielämässä kuitenkin jonkin verran keskustan laitamilla tai kantakaupungin ulkopuolella majailusta.
Kyttälä_TampereOlen asunut niin kunnan taajamassa kuin esikaupunkialueella ja keskustan laidalla. Kangasalan luonnonhelmassa sijainneen lapsuudenkodin jälkeen tuntui suorastaan ihmeelliseltä muuttaa Tampereen puolelle Kalevan kaupunginosaan. Vielä huikeampaa oli muuttaa entisen tehdas-Tampereen sydämeen Amuriin, jossa silloin, vielä viisi vuotta sitten, kaikki palvelut olivat käden ulottuvilla. Voi olla, että nälkä kasvaa syödessä, mutta lopulta Amurikaan ei tuntunut miltään ja keskustajano vain kasvoi.

No, nyt sitten asun kirjaimellisesti keskellä ydinkeskustaa. Siellä, missä tapahtuu. Tai pitäisi tapahtua. Huvittavaa onkin se, että itse asiassa ytimessä on toistaiseksi ollut rauhallisempaa kuin Amuria halkovalla kadulla, jossa teoriassa paahtavat vain autot lähinnä iltapäiväruuhkassa ja muutamat yksinäiset baarista palaajat pilkun jälkeen.

Huomaan silti pelkääväni keskustassa enemmän kuin sen laidalla. Ihan vain siksi, että tiedostan asuvani todella keskeisellä paikalla. Siellä, missä kaikkien yhteiskunnan ongelmien pitäisi lävähtää päin naamaa ja missä käydään kauppaa ties mistä aineista. Kerjätään ja varastellaan. Oikeastihan tilanne on monesti aivan päinvastainen mitä tulee pelkäämiseen. Mitä vähemmän ihmisiä on ympärillä, sitä vähemmän saa apua.

Tähän mennessä olen huomannut pari pientä nahistelua tai tappelua tietynlaiselta vakiporukalta, joka näyttää tappavan aikaa aseman kulmilla. Vaaratilanteita en ole kohdannut, paitsi jos liikenne lasketaan mukaan. Poikkeusreiteillä kulkevat bussit pölähtävät kulman takaa yllättäen ja joutuvat kääntymään liian ahtailla kaduilla. Työmaat ovat syöneet liikennevalot, minkä vuoksi kaaharit voivat huristella surutta yli suojateiden. Sääntö-Suomessa vain liikennevalot voivat tehdä voitavansa.

Ydinkeskusta-asumisessa henkilökohtaisesti yllättävintä ovat olleet äänet. Meidän kotonamme on monin verroin hiljaisempaa kuin Amurissa. Vaikka autot tekevät kaikkensa päästäkseen ajamaan joka sopukkaan, ei liikenteen melua kuulu kuin murto-osa aiemmasta. Huutajia ja kälkättäjiäkään ei ole näkynyt, eikä kukaan ole vaivautunut edes rimputtamaan ovipuhelintamme. Amurissa se saattoi soida pahimmillaan 30 kertaa laskin kerran yössä. Eikä summerivehjettä saanut pois päältä.

Asia, joka ei ole yllättänyt pätkääkään, on rahanmeno. Sitä on kulunut. Elämmehän kuherruskuukautta uuden sijainnin kanssa. En ole ostanut mitään turhaa, mutta kaikenlaisia kokeiluruokia, lähiravintoloiden antimia ja yhden tarpeellisen, joskin hyvin hintavan, takin. Kun palveluiden saatavuuteen ja houkutuksiin tottuu, voi rahaa kulua jopa vähemmän. Kai kuluttamiseenkin turtuu.

Vaikka asuminen ydinkeskustassa on tuntunut alusta asti luontevalta, olen silti pohtinut paikkasidonnaista identiteettiä. Paikat eivät nimittäin ole minulle yhdentekeviä, ja jaksoinkin pro gradu -työssäni jauhaa paikan käsitteestä 90 sivun verran. Rakastin Amuria koko sydämestäni, mutta ennen kaikkea rakastan Tamperetta. Olen kotona, kun saan asua täällä. (Ja Kangasalla asumisessa ei muuten ole mitään samaa!) Keskustassa kaikki on kuitenkin ohimenevää, käsistä lipuvaa. Uusia ihmisiä, ikiliikkujia ja loppumatonta sykettä. Voiko tänne todella juurtua? Voiko keskusta koskaan viedä sydäntä niin, että kokisi sen oikeaksi kodikseen?

Paikan, jossa oikeasti ei ole mitään pysyvää.

Voiko keskusta-asumiseen identifioitua? Pelkäätkö enemmän ytimessä vai sen ulkopuolella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kissa kuolleen kodissa

Olin vielä alkuvuodesta eli noin viisi viikkoa sitten sitä mieltä, etten tänä vuonna muuta minnekään. Harvemmin teen nopeita päätöksiä yksityiselämässä, mutta tällä kertaa oli pakko. Muutos osoittautui onneksi lottovoitoksi, ja nyt edessä on kuherruskuukausi!
Uusikoti1Uusikoti2Uusikoti3Uuteen kotiin muuttaminen on vähän kuin aloittaisi tuoreen parisuhteen. Täytyy tutustua varovasti, kun ei tunne toisen tapoja. Olen viikonlopun aikana vaeltanut kodissamme nurkasta toiseen. Katsellut ja kuunnellut. Haistellut ja koskenut. Minähän olen vähän kuin kissa, sillä kiinnyn paikkoihin. Senpä vuoksi muutto ei ole mikään yhdentekevä asia minulle eikä minusta saisi sarjamuuttajaa millään. On siis huojentavaa tietää, että asun tässä kodissa niin monta vuotta, että ehtinen viettää nelikymppisiänikin. (Ja nyt, kun sanon näin, odottaa jotakin yllättävää nurkan takana.)

Uudessa kodissamme on selkeästi asunut aiemmin iäkäs henkilö. Sen näkee kylpyhuoneeseen asennetuista apukahvoista ja haistaa ehdasta mummotuoksusta, jota olemme tuulettaneet pois ja yrittäneet häätää etikkamukilla. Kahden päivän kotimuhiminen alkaa tuottaa tulosta, sillä kotiinpalaajaa ei eteisessä enää tervehdi tunkkainen hajuverho.

Koska kodissamme on kaikissa huoneissa parkettilattia makuuhuoneen muovimattoa lukuun ottamatta, hiipi väistämättä mieleeni ajatus siitä, että parketti on jouduttu poistamaan siitä syystä, että henkilö on menehtynyt huoneessa ja mädäntynyt paikoilleen. Loppujen lopuksi aavistuksen oikeellisuudella ei ole merkitystä, sillä vain tällä hetkellä ja sillä, että olemme löytäneet tärkeältä tuntuvan kodin, on väliä.

Ihmisenä, jonka päässä on jatkuva ajatuskaruselli, en kuitenkaan ole voinut välttyä pohtimasta kotimme historiaa. Kun viime yönä hiivin vessaan, mielessäni pyörivät kummitukset, sillä en minä ennen ole asunut paikassa, johon joku on todennäköisesti kuollut. Tulin kuitenkin kummitusten suhteen siihen lopputulokseen, ettei minua kiinnosta, onko niitä olemassa vai ei. Olen hoitanut elämäni sen verran hyvin, että jos jollakin hengellä tai kaapuhemmolla on asiaa, olen valmis keskustelemaan. Tervetuloa vain entinen asukas, jos on kysyttävää!

Minä itse asiassa haluaisin tietää, mikset koskaan puhdistanut kaappejasi ja miksi seisoit niin usein keskellä ruokailutilan lattiaa, että siihen kului tumma jälki.

Minkälaisia ajatuksia asunnossa mahdollisesti tapahtuneet kuolemat herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa