Vuoden jälkeen – rehellisiä kuulumisia pandemian keskeltä

Kun vielä hetki sitten ihmettelin, miten vähällä koronavuosi minut päästi, hyytyi hymy sittemmin tajutessani, että toinen ja ehkä kolmaskin samanlainen on edessä. Töitä on riittänyt, mutta muuta vanhasta elämästä ei ole enää jäljellä. Siksi blogikin on ollut hunningolla. Miten päivittää elämästä, josta on riisuttu kaikki muu paitsi keittiössä hyrräävä tiskikone ja päivät, jotka muistuttavat toisiaan yhä enemmän?

Tiedän, että on hirvittävän onnekasta marista siitä, miten elinpiiri on käynyt pieneksi tai miten työkaverit ovat vain nimiä näytöllä ja ääniä kuulokkeissa. Miten Vietnamin ylängöt ovat vaihtuneet haaveeksi Kokkolan-matkasta, joka ei ehkä koskaan toteudu. Että ihan tosissaan Hanoi oli hetki sitten vielä yhtä lähellä kuin Pohjanlahden ranta, joka sekin tuntuu jo saavuttamattomalta.

Olen voinut vuoden hyvin, ja myös lähipiirini on säästynyt pahimmalta kurimukselta. Silti tuntuu siltä, että jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Olo on tyhjä. Ja talvi muuten ikuinen. Aivan kuin se tekisi kiusaa eikä vahingossakaan päästäisi vähällä. Vielä vähän lunta, vielä vähän lisää kämmenen kokoisia hiutaleita ja ohimot jäädyttävää viimaa.

Minulla olisi paljon kerrottavaa työstä, tv-ohjelmista, kirjoista ja ilmiöistä, mutten ole saanut aikaiseksi. Sormet tuntuvat raskailta, kirjaimet ovat solmussa ja luovuus lujassa, jossakin ulottumattomissa. Tätä kai on koronatyhjyys. Tältäkö menneistäkin sukupolvista tuntui, kun jokin muuttui peruuttamattomasti eikä olisi jaksanut kohdata sitä, vaikka tiesi, että pitäisi niin kauan, ettei se enää tuntuisi miltään? Vaikka enpä tiedä, kuinka paljon mustan surman ja nälkävuosien aikaan ehti murehtia. Onko murehtiminen etuoikeus ahdistavassa tilanteessa?

Välillä suututtaa, mihin pisteeseen maailma on ajautunut. Harmittaa niin paljon, että kyttään toisinaan ihmisten maskien pitämistä, vaikka olen yrittänyt pysyä visusti erossa arvostelusta ja muiden terveyssyiden ruotimisesta. Silti ärsyttää. Harmittaa huuruun menevät silmälasit, jotka ovat jo ennen puoltapäivää niin tahmaiset, ettei Tigerista ostettu halpapuhdistusliina pysty niitä enää kunnolla edes pyyhkimään.

Kaikki se, mikä ennen tuntui niin merkitykselliseltä ja itsestäänselvältä, onkin nyt vain kaiku menneestä. Eikä sitä paitsi tällainen valittaminenkaan ole enää muotia. Ei sillä, että joku tällä alustalla olisi ollut, mutta rajansa kaikella rutinalla. Tässä vaiheessa uutta aikaa pitäisi olla jo konkari, vaikka tuskin tähän tilanteeseen kukaan on vielä ihan oikeasti tottunut. Tai sitten on, ja minä tulen jäljessä itkien matkojen, maskien ja maanantailounaiden perään.

Sisimmässäni ajattelen ja tiedän, että loppujen lopuksi elämä on kuin kuvan taivas. Se kirkastuu pala palalta ennen kuin huomaammekaan. Mutta juuri nyt siihen on kyllä ihan kamalan pitkä aika.

Jaksamista!

Mitä sinulle ihan rehellisesti kuuluu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Koronan kirjoittama vuosi

Jos korona olisi elokuva, se olisi scifiä. Jos se olisi laulu, olisi se karjalainen itkuvirsi. Runona se soisi terävästi lyhyillä tavuilla, tiukkoina säkeinä. Kirjaksi korona taipuisi dystopiana, naturalismin edustajana ja autofiktiona. Me olemme kirjoittaneet korona-aikamme. Tässä on minun vuoteni.

Tammikuun alussa korona oli vain yksi pieni uutinen iltapäivälehtien kohuotsikoissa.

Ensimmäinen talvi

24. tammikuuta 2020

Olemme palaamassa viikonloppulomalta Islannista. Isäni kauhistelee Kiinassa leviävää koronavirusta ja sitä, että Reykjavík on suosittu välietappi Aasian ja Amerikan välissä. Aasialaisturisteilla on koneessa ja kentällä maskit, muilla ei. Ai, että kun tämä naurattaa jälkikäteen! Ja tuntuu jopa rikolliselta!

5. helmikuuta 2020

Istumme vanhassa asunnossamme. Minä olen kipeä, joten päätämme siirtää kevään Tukholman-matkan varaamista. Tuntuu siltä, että on hyvä olla skarppina, kun ostaa satojen eurojen arvoisen matkan.

11. helmikuuta 2020

Makaamme uuden asuntomme sohvalla vajaata viikkoa myöhemmin. Koronauutiset välkkyvät iltapäivälehtien uutisvirrassa. Pohdimme, varaisimmeko matkan kuitenkin tänään. Päätämme lykätä hommaa suosiolla maaliskuulle, jotta tiedämme, koska korona on ohi. Niin kuvittelemme.

Loppukeväällä elämä alkoi tuntua edes ajatuksen tasolla normaalilta.

Kevät

8. maaliskuuta 2020

Olen taas kipeä maaliskuun alussa. Tällä kertaa minulla on poskiontelotulehdus, varmaankin helmikuisen flunssan jälkimaininkeina. Olen lähtenyt aiemmin viikolla kesken päivän töistä kotiin, kun olemme ensiksi nauraneet yhdessä työporukalla koronavitseille. Kukaan ei epäile koronaa seuraavana päivänä mennessäni lääkäriin. Sinänsä ei ole syytäkään, kun poskista löytyy mähmää ultraamalla ja diagnoosi on selvä. Silti. Mikään ei ole niin kuin ennen, mutta hetken kaikki on vielä ihan tavallista ja tuttua. Mehiläisessä koronasta muistuttavat vain hissitiedotteet ja se, ettei lääkäri kättele. Hyvä niin, se on aina ollut vähän kiusallista ja turhaa.

16. maaliskuuta 2020

Suomi on suljettu. Vaellan autioituneen kaupungin halki iltavuorosta kotiin. Mies tulee vastaan, sillä olo on turvaton. On niin tyhjää. Kulmakunnan maamerkki McDonald’skin on kiinni. Keltaiset kaaret ovat sammuneet. Maaliskuun loppuun suunnitellut tuparit on peruttu jo kolme viikkoa aiemmin.

11. huhtikuuta 2020

Jotenkin pääsiäinen onnistuu saapumaan. Se kun ei koronarajoituksista piittaa. Ihmiset välittävät onneksi. Kevätauringon kuivaamat kadut ovat tyhjiä, mutta olo on vähän toiveikkaampi kuin ennen, vähän normaalimpi. Hiljaisuuteen on tottunut. Isäni pesee ikkunamme. En osta hänelle herkkutiskiltä perunaleivosta, sillä hän ei suostu syömään avopakattuja tuotteita. Toinen ystäväni kaasoista on jumissa Uudellamaalla, joten suunnittelemme polttareita kiivaasti etänä.

5. toukokuuta 2020

Hallitus tiedottaa koronarajoitusten asteittaisesta purkamisesta. Kiikun keittiön jakkaralla katsomassa tiedotustilaisuutta läppäriltä. Koska minäkin olen ihminen, harmittelen sitä, että kesäloma ehtii vielä kulua rajoitusten kourissa, vaikkei suuria suunnitelmia enää ole ollutkaan pitkään aikaan. Ne on kuopattu jo monta kuukautta sitten. Silti hetken tuntuu siltä, että painajaisuni on pian takana.

Kesällä retkeilimme myös Tampereen Hervannassa sijaitsevalla Suolijärvellä.

Kesä

2. kesäkuuta 2020

On kesälomani viimeinen päivä, ja ravintolat ovat avautuneet ensi kertaa kevään jälkeen paikan päällä syöntiä varten. Vettä sataa kaatamalla, ja istun talomme kivijalan bistrossa valkoviinillä. Tämä se on elämää, näin normaalia! Koronapelko hiipii mieleen. Hyppääkö pöpö pöytään kuitenkin jostain?

13. kesäkuuta 2020

Vietämme ystäväni ikimuistoiset polttarit mökillä luonnonhelmassa. Korona on karsinut suunnitelmia ja pitänyt loppumetreille asti jännityksessä, pääsemmekö edes mökille porukalla. Meitä on yhteensä yhdeksän. Riemuitsemme ja juhlimme sydämemme kyllyydestä. Pesemme käsiä ja käytämme käsidesiä. Vihanneksetkin käyvät suihkussa ennen salaattibaaritarjoilua.

27. kesäkuuta 2020

Juhlistamme vanhempieni merkkipäivää. Vierasmäärä on kutistunut murto-osaan, mutta tunnelma on hyvä. Korona ei tunnu olevan läsnä, vaikka moni pysyttelee pihamaalla nautiskelemassa virvokkeita ja ruokaa. Olen järjestänyt tarjottavat niin, ettei kenenkään tarvitse tulla sisälle, ja naapurit voivat halutessaan kilistää etäältä.

15. elokuuta 2020

Kulunut kuukausi on tuntunut jopa tavalliselta elämältä. Kun katson jälkikäteen kuvia heinäkuustani, en edes muista koronaa. Se ei siis tarkoita sitä, ettenkö olisi välittänyt, vaan elämä on rajoituksista ja hiljentymisestä huolimatta ollut normaalia. Erityisen onnellinen olen siitä, että ystäväni pienet häät toteutuvat elokuussa. Mikä tuuri!

22. elokuuta 2020

Ajamme Raaseporiin kierrelläksemme Tammisaaren keskustaa, josta olemme varanneet parvekkeellisen hotellihuoneen. Piipahdamme luontopolulla Hangon Tulliniemessä, näemme suoraan edessämme muutaman metrin päässä aikuisen kauriin ja syömme monta kertaa kiinalaisessa ravintolassa. Paluumatkalla käymme Fiskarissa, jonka tehdasmiljöö ja somat pikkupuodit ovat aina yhtä lumoavia. Elämä tuntuu tavalliselta. Kotimaanmatkailuun liikenee kieltämättä enemmän aikaa ja rahaa, kun humputtelut ulkomailla ovat pannassa.

Vierailimme Vaasassa hyvän aikaa ennen kuin pandemia levisi pohjanmaalaiskaupungissa käsiin.

Syksy

5. syyskuuta 2020

Olemme innostuneet Raaseporin-matkasta niin, että varaamme hotelliloman Vaasaan, jossa tautitilanne on maltillinen. Hotellihuoneessamme on oma sauna, jossa viihdymme illan, mutta piipahdamme myös kahdessa pubissa. Vaasassa on melko autiota illalla eikä missään ole merkkejä tulevasta tautiryppäästä. Tartunnat lähtevät leviämään kaupungissa vielä saman kuun aikana. Olo on helpottunut, pääsimme pois alta.

16. syyskuuta 2020

Vietämme iltaa ystäväni luona. Hääjuhlajuomien tyhjennystalkoot, silkkaa hyväntekeväisyyttä siis. Missikisat tulevat tv:stä. Neitosilla on maskit päässä yhdellä kierroksella, ja live-yleisö on myös verhottu hengityssuojaimiin. Moni on koronakesän jälkeen uskaltautunut kaivautumaan illanviettoon, ja onkin ihana nähdä ihmisiä.

30. syyskuuta 2020

Käyn katsomassa Tampereen työväen teatterissa Kinky Boots -musikaalin. Se on mahtava, ja toivon, että kaikki jääräpäät kävisivät katsomassa sen! Kaikilla katsojilla on maskit yhtä lukuun ottamatta. Järjestelyt on suunniteltu hyvin, mutta todellisuudessa ihmiset pakkautuvat odottamaan lämpiöön liian pieneen sumppuun, sillä suomalaiset eivät edelleenkään osaa jonottaa.

8. lokakuuta 2020

Pidän talvilomani, ja suuntaamme Rovaniemelle. Istun junassa pidempään kuin koskaan ennen. Näen valtavan määrän Suomen jokia ja lappilaisten pikkukuntien asemia. Rovaniemellä on märkää ja synkkää, mutta samaan aikaan kokemus on eksoottinen, jos niin voi edes sanoa kenenkään mieltä pahoittamatta. Lappiinkaan emme olisi matkanneet ilman pandemiaa. Ne eurot olisi todennäköisesti kiikutettu Tukholmaan kruunuiksi muuntuneina.

Rapsutimme poroja Joulupukin pajakylässä Santa Claus Reindeerin aitauksessa.

Talvi

24. marraskuuta 2020

Syksy on sujunut räpiköiden. Olemme yrittäneet tukea palveluita sen, mitä pystymme, mutta suurimmaksi osaksi olemme käyneet vain Lidlissä. Minä olen siirtynyt etätöihin jo muutama viikko sitten omasta halustani haistaen tulevan kaaoksen. Käymme katsomassa uutta potentiaalista kotia maskit naamalla. En voi käyttää silmälaseja suojaimen kanssa, joten kokemus on epämiellyttävä. Tiedämme kuitenkin haluavamme asunnon, ja niin saamme sen.

6. joulukuuta 2020

Tänä vuonna ei kätellä eikä katsella pukuloistoa. Kadut ovat autioita. Joulu huolettaa. Mitä jos Uusimaa taas suljetaan? Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että tämä painajainen voisi jo olla ohi. Rokotteet tulevat, mutta sekin huolettaa. Että niin nopeasti markkinoille! Pakko kuitenkin luottaa ammattilaisiin ja lääketieteeseen, kuten ennenkin.

12. joulukuuta 2020

Pikkujoulut on peruttu. Koronasta huolimatta moni juhla on vuoden aikana toteutunut, mutta vielä enemmän on peruuntunut yhteisiä illanviettoja. Huomaan ajattelevani lapsellisesti, että onneksi en ole vuoden tai kaksi vanhempi. Sinne menisivät suuri ilonaiheeni: kolmikymppiset. Mutta ehkä vuonna 2022 näkyy jo valoa. Tämä on kyllä ihmeellistä aikaa, ajattelen joka ilta.

Joulun sää oli yhtä erikoinen kuin koko vuosi.

24. joulukuuta 2020

Koronajoulu. Olemme ydinperheeni kesken emmekä näe sukulaisia. Vaihdamme lahjoja kuitenkin nopeasti heidän kanssaan. Teen aattopäivänä kävelylenkin hautausmaalla, jossa turvavälit säilyvät, mutta maskin kotiin jääminen harmittaa. Kun ajattelee, miten valtavia hautausmaat ovat, tuntuu absurdilta olla tilanteessa, jossa maskien miettiminen on ihan tavallista. Sää on ulkona apokalyptinen. Pilvet ovat sinistä hattaraa ja sumu peittää horisontin, mutta aurinko yrittää tervehtiä kultaisena vyönä kaukaisuudessa. On lämmin, vaikka pian pakastaa.

31. joulukuuta 2020

Enpä olisi arvannut, että viettäisin vuodenvaihdetta kodissa, joka on eri kuin se, jossa vuosi sitten asuin, ja että vielä siinä välissä ehtisin asua yhdessä asunnossa. Kun katson parvekkeellamme Tampereen siluetin piirtyvän taivaanrantaan kaupunginvaloilla koristeltuna, ihmettelen, miten vuosi on voinut olla ihan kamalan surkea, mutta silti täynnä monia ihania tapahtumia ja onnenkantamoisia – ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin.

Suurin oppi vuodelle taitaakin olla se, että vaikka kaikki on välillä valehtelematta täyttä kuraa, kipeitä menetyksiä ja raastavaa epäreiluutta, on lopulta paljon kiinni siitä, mitä päättää mukanaan kantaa ja miten aikoo tarinansa kirjoittaa. Kaikki sivut pysyvät mukana, mutta vain niihin tärkeimpiin kannattaa jättää kirjanmerkki ja palata uudelleen.

Turvallista ja onnellista uutta vuotta 2021!

Nähdään taas ensi vuonna. Ikihauska tokaisu! (Ei ole.)

Millaiseksi korona kirjoitti sinun vuotesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Alle vuodessa neliöstä pikkukaksioon

Monet haaveilevat yhä suuremman kodin hankkimisesta, mikä on samalla yksinkertainen symboli elämässä etenemiselle. Me teimme toisin ja vaihdoimme neliöstä pieneen kaksioon. Kyllä kannatti! Miksi? Mitä saimme ja mistä luovuimme?

Jos haluaa asua Tampereen keskustassa, ei vuokrataso vaihtele niin paljon, että asuntoa vaihtamalla säästäisi merkittävästi. Toki voi valita, maksaako uusista pinnoista tai lisähuoneista, mutta jos haluaa asua kohtuullisessa kunnossa olevassa asunnossa keskusta-alueella, joutuu siitä joka tapauksessa maksamaan 800–1000 euroa kuukaudessa.

Neliömme Amurissa maksoi 1000 euroa kuukaudessa sisältäen saunan, parvekkeen ja maksuttoman parkkialueen. Muuttomme jälkeen vuokra ponnahti yli 1100 euroon. Siirtyessämme ydinkeskustaan saunalliseen, neloskerroksen parvekkeelliseen kuudenkymmenen neliön kaksioon vuokra putosi vajaalla parilla sadalla eurolla. Se oli toki positiivinen muutos, muttei niin merkittävä säästö, että nimenomaan siksi olisi kannattanut muuttaa. Me vaihdoimme maisemaa sekä kiinteistöllisistä syistä että ihan vain vaihtelun vuoksi. Toiselle meistä 15 vuotta Amuria riitti, ja minäkin olin viiden vuoden jälkeen valmis kaupunginosan hiljentyessä.

Emme olisi koskaan uskoneet, että taipaleemme Stockmannin kupeessa päättyisi melkein ennen kuin ehti alkaakaan kunnolla. Mutta niin vain suuremmat voimat päättivät toisin, mikä antoi myös rohkeutta katsella ympärille vähän laajemmin. Keskustan ongelmat – jatkuva pilven haju, yleisesti raju huumeiden käyttö, piikittäminen, levottomuus ja tappelut – lävähtivät päin näköä, ja kun tiesi joutuvansa luopumaan asunnosta, muuttui ympäristö sietämättömäksi.

Pakottavista syistä hidas irti päästäminen tarjosi kuitenkin yhteiskunnallisten ongelmien pureskelemisen lisäksi mahdollisuuden miettiä, mitä oikeasti haluamme asunnoltamme, mistä haluamme maksaa ja missä tarkalleen asua. En tietenkään kerro tarkkaa sijaintiamme, mutta me päätimme pysyä ydinkeskustan alueella sopivan rauhallisessa sopukassa, joka ainakin toistaiseksi on myös ympäristöltään vastannut kaikkia odotuksiamme itse asunnosta puhumattakaan. Voin todellakin kutsua tätä unelmakodikseni. Omistamisesta en haaveile, joten vuokralla asuminen tässä on parasta, mitä voin kuvitella.

Mutta mistä siis luovuimme ja mitä ihan oikeasti saimme, kun vaihdoimme läntisen suurkeskusta-alueen neliön ydinkeskustan pieneen kaksioon?

Luovuimme oikeasti konkreettisesti vain reilusta 20 asuinneliöstä ja kirjahyllystä, joka oli ainoa huonekalu, jolle ei löytynyt järkevää sijoituspaikkaa. Se ei tosin haitannut, sillä vaatehuoneessa on kuin kirjoille luotu oma hyllykkökokonaisuus, josta on helppo ihastella rakkaita opuksia.

Työhuoneeni vaihtui ensimmäisessä uudessa asunnossamme työtilaan, ja nykyisessä kodissamme työpöytäni kiertävät makuuhuoneen seinää. Pidän siitä itse asiassa enemmän kuin työtila- tai -huoneratkaisusta, sillä näin myös makuuhuone on koko ajan hyötykäytössä. Turha tila on siis minimoitu koko asunnossa, jossa on makuuhuone, avokeittiö, olohuone ja kylpyhuone-saunakokonaisuus sekä eteinen kaapistoineen.

Uusi koti antoi meille näkymät Tampereen kattojen ylle ja maiseman, jonka horisontissa siintävät harjun korkeimmat talot, Näsinneula, Näsijärven rantaviivan uudet tornit ja monet keskustan maamerkit. Kun katseen kääntää toiseen suuntaan, voi nähdä tukkijunan suuntaavan pohjoiseen. Maailma ei nuku, vaan sulkee syliinsä turvaan.

Saimme myös taloyhtiön täynnä sopivaa vilskettä. Hellyttävän cockerspanielin, joka pelkää yli kaiken maastopyörää ja opettelee kuuliaisesti kulkemaan sähköovista. Lapset, jotka laulavat äitinsä perässä laahustaessa joululauluja omin sanoin. On piristävää, kun rappukäytävässä ei enää haise ehta uloste ja kaalikääryleet, kun lippu ei ole joka viikko puolitangossa ja kun hissi on niin kovassa käytössä, että omaa vuoroa täytyy odottaa.

Tervetuloa elämä!

Mitä sinä vaadit kodiltasi tai asuinympäristöltäsi? Miten asut? Minkälaisia ajatuksia asuminen ylipäätään herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Viisi kohokohtaa viikolta

Kulunut viikko on pitänyt minut kiireisenä, vieraannuttanut kaikesta huvista, mutta kuljettanut silti hetki hetkeltä kohti täydellistä rentoutumista. Pienet unelmat, niiden päälle on levotonkin arki rakennettu.

Kolmas juhlakirja painossa

Syy, miksi blogi on ollut poikkeuksellisen hiljainen, on ollut se, että olen joutunut tekemään ihan oikeita töitä. Ja kun on hoidettavana jo yhdet päivätyöt, juhlakirjan tekeminen on muuttanut arjen todelliseksi raatamiseksi. Tuotan siis yrityksille historiikkeja, joita kutsun syystäkin juhlakirjoiksi, ja tällä viikolla painoon lähti kolmas teokseni. Matka on ollut sekoitus suurta inspiraatiota ja pohjatonta epätoivoa.

Juhlakirjojen tekemisestä olen kirjoittanut aiemmin kaksi osaa, ensimmäisen suunnittelemisesta ja toisen haastatteluiden tekemisestä. Sarjan kolmas osa ilmestyy pian.

Kirjojen lukeminen

Töitä ei pysty kukaan tekemään vuorokauden jokaisena tuntina, joten vapaa-aikani olen käyttänyt nukkumisen lisäksi kirjojen lukemiseen. Korona-aikana olen aidosti ihastunut e-kirjoihin, vaikka aiemmin vierastin niitä. Olen suorastaan ahminut dekkareita, ja seuraavaksi vuorossa on Delia Owensin Suon villi laulu (2020), joka on saanut loistavat arviot. Kritiikit eivät tosin koskaan ohjaa lukukokemuksiani, ja usein ajattelenkin päinvastoin kuin yleiset arvostelut.

Picadelin salaatti

Voi, miten monta euroa olen kantanut Ratinan K-Supermarketin Picadeli-salaattibaariin. Rakastan Picadelin chili-inkiväärisoijasuikaleita, papusekoitusta, raakaa punasipulia, yrttistä pastaa ja salaatinkastiketta. Picadeli-salaattibaareja on useissa K-kaupoissa, mutta Tampereella pisimmän korren taitaa vetää Ratina valikoimallaan. Tammelassa sijaitseva K-Market Mestari taas on erikoistunut oman kokemukseni mukaan vegaanisiin tarjottaviin salaattibaarissa.

Kirjoittaminen junassa

Tätä juttua kirjoittaessani istun junassa. Pitäisi tehdä yksi työhakemus, mutta päätin, että annan sormieni luoda näppäimistöllä sitä, mikä hyvältä tuntuu. Junassa on tilaa runsaasti, mutta viereisellä penkkirivillä kälkätetään kovaan ääneen. Davidilla on kavereita paljon Ruotsissa. Kimmo on aloittanut kampanjan paikallislehdessä. Koronavilkku on aika hyvä sovellus, mutta jäävätkö ihmiset sen vuoksi koteihinsa? Olen salakuuntelija enkä häpeä tunnustaa sitä.

Jos junatarinat kiinnostavat, suosittelen lukemaan mainion juttuni viinapullosta ja fagotin soittamisesta.

Hotelliloma

Olen parasta aikaa matkalla Vaasaan. Varasimme sieltä tovi sitten raatamispalkinnokseni hotellihuoneen. Majoitumme Original Sokos Hotel Vaakuna Vaasassa Superior King -huoneessa, jossa meillä on oma sauna. Korona on selvästi polkenut hintoja, joten kovin paljon oravannahkoja ei minilomaan mennyt.

Elämä on parhaimmillaan pieniä toteutuneita unelmia, kuten yhdet naukut upeassa olutbaarissa, pienestä puodista ostetut, käsin tehdyt korvakorut ja ähkyyn vetävä hotelliaamupala. Sen enempää en pyydä.

Kerro jokin kohokohta viikoltasi! Kiinnostavatko ihan tavalliset höpötykset vielä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kuka muistaa koulukuvat ja kontaktimuovin?

*Sisältää mainoslinkkejä

Kaksikymmentä vuotta sitten käynnissä oleva viikonloppu olisi saanut minut hyppimään innosta ja odottamaan maanantaita: koulun alkamista, uuden oppimisen iloa ja syksyntuoksuista arkea. Minun koulutaipaleeni oli helpoin mitä kuvitella saattaa, vaikka kiusaaminen siihen oman mausteensa toikin. Ne muistot ovat kuitenkin  lopulta onneksi vain kaikuja taustalla. Koulussa oli niin paljon hyvää, ja minä todellakin rakastin koulunkäyntiä. Nykyään tyydyn vain muistelemaan.
koulumuistoja_koulukuvat_ennenaamukahviaeivoiVaikka some-aikakausi pitää huolen siitä, että ihmiset kuvaavat enemmän kuin koskaan, harvemmin enää istutaan vuosittain kuvattavaksi kankean näköisenä studioksi muutetun jumppasalin perälle. Kukapa sinne aikuisena koulumaailman ulkopuolelta päätyisikään! Selasin pitkästä aikaa vanhoja luokkakuviani, jotka toin vanhemmiltani omaan kotiini. Ne ovat ihania muistoja, ja olen tyytyväinen, että äiti jaksoi kerätä ja kirjoittaa varhaisiltakin vuosilta kaikki yksityiskohdat ylös nimien ja lisätietojen kera.

Toinen asia, josta peruskoulun jälkeen olen täysin vieraantunut, on oppikirjojen päällystäminen kontaktimuovilla. Se oli jokasyksyinen ja -keväinen piina, jossa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin onnistua, sillä yhtäkään ilmakuplaa ei saanut jäädä muovin ja kirjan väliin. Jälkikäteen ajattelen, miten mahtavaa on se, että lapsille tarjotaan oppikirjat maksutta peruskoulussa. Toisella asteella näin ei ole, ja se on väistämättä taloudellinen haaste monelle. *Adlibriksellä saa muuten 16. elokuuta saakka 20 prosentin alennuksen oppikirjoista koodilla HEI2020.

Huonoin koenumeroni oli 8+, ja itkin sen vuoksi ihan valtavasti. Kyseessä oli muistaakseni geometrian koe. Paras numeroni oli 10½.

Huikeista numeroista huolimatta vanhempani eivät koskaan vaatineet minulta ihmetekoja, minkä ymmärtäminen näin jälkikäteen on aivan ihanaa. Minä riitin sellaisena kuin olin, mutta halusin itse menestyä koulussa. Mikään numero ei olisi ollut katastrofi, vaan päin vastoin olisi ollut tervettä vetää kunnon mahalasku.

Olin koulussa, joka oli avattu pari vuotta ennen minun ikäisteni seiskojen aloittamista. Opettajat olivat yllättävän nuoria – todennäköisesti juuri edellä mainitusta syystä. Ilmapiiri oli innostava, jos oppilas siitä sellaisen halusi tehdä. Useimmat eivät.

Joskus opettajat nauroivat aivan katketakseen luokkamme jutuille. Ne tuntuivat erityisiltä hetkiltä. Oli tervettä nähdä, että auktoriteettiä pitelevä opettaja lahosi penkilleen nauramaan tahallaan väännetylle, hassulle lausumiselle tai muulle vitsille.

Sain yhteensä 11 stipendiä kouluaikana. Ne olivat minulle hirvittävän tärkeitä merkkipaaluja, vaikka tiesin, että elämässä on paljon muutakin. Ylioppilasjuhlia edeltävänä yönä en saanut unta, kun mietin, kuinka monta stipendiä saan. Ai, että tämä naurattaa jälkikäteen!

Lukio muutti elämäni kaikella tavalla. Sain ihan uskomattoman paljon ystäviä, joista suurin osa on edelleen rakkaita ja hyvin läheisiä minulle. En olisi voinut tehdä parempaa päätöstä hakea siihen lukioon, johon pääsin ja jätin taakseni pienen kunnan kiusaamiskauhut. Ilman muutosta en koskaan olisi päässyt eteenpäin elämässäni, uskaltanut toteuttaa itseäni ja kokea tervettä, railakasta ja rakastavaa nuoruutta. Ystäväni eivät ole enää niitä ’uusia’, vaan niitä, joka ovat näin kolmikymppisten kynnyksellä olleet elämässäni jo todella kauan.

Ajattelin aina, että opintopolkuni on selvä, vaikka lopulta oikeastaan mikään ei toteutunut niin kuin olin ajatellut. Mitä tosin voi odottaa, jos lyö suunnitelmansa lukkoon noin 7-vuotiaana! Minun taival johti lopulta yliopistoon, eikä siihen mennyt edes kovin kauaa.

Tuntui kuin olisin vain hetki sitten roikkunut Suoraman koulun uudessa kiipeilytelineessä. Se rahoitettiin keksimyyjäisillä.

*Koodilla HEI2020 saa Adlibriksen oppikirjoista 20 prosentin alennuksen 16.8.2020 saakka.

Aiempia koulumuistojani voi lukea täältä.

Perusopetus alkaa Pirkanmaalla 11. elokuuta. Antoisaa opintosyksyä kaikille!

Muistatko luokkakuvat? Taltioitko niitä kansioihin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tasaisen tappavaa valitusta

Olen miettinyt, miltä tuntuisi olla tuorepastataikinaa, mutta tuntea kuin ihminen. Sellainen olo minulla nimittäin on ollut. Että olisin massaa suuressa koneessa, joka armollisesti kuitenkin päästää seoksen pinteestä repien sen nauhoiksi uudelleen ja uudelleen. Miten päivät voivatkaan toistua niin samanlaisina ja kesä valua läpi sormien? En tiedä, kuuluuko minulle hyvää, mutta ainakin ihan tavallista.
silmälasit_ennenaamukahviaeivoiKellon viisarit alkoivat käyttäytyä kummallisesti helmikuussa. Ensiksi oli suuret kesälomasuunnitelmat ja muuttohuuma, sitten koronahiljaisuus ja pysähtynyt aika. Vaikka päivät tuntuivat muuttuneen kuukausiksi, oli kuitenkin yhtäkkiä kesä. Ja se meni ohi pyyhkäisten – jäljelle jäivät vain perävalot horisonttiin.

Kuten aina ennenkin, lupasin itselleni olla tekemättä liikaa töitä kesällä, mutta toisin kävi. Niin kuin aina. Se on ollut syy myös blogin hiljaiseloon. Uskon kuitenkin siihen, että on parempi olla hiljaa, jos ei ole mitään sanottavaa. En tiedä, onko minulla sitä nytkään, mutta viikko ilman blogipoloista tuntuu jo kurjalta.

Ohikiitävien päivien ja verkkaisen some-elämän taustalla olen kuitenkin ehtinyt nauttia kesästä. Ennen kuin levät rynnistivät Näsijärven reunoille, ehdin uida Onkiniemessä monesti. Valtavassa järvessä uiminen oli pysäyttävä kokemus, sillä olen tottunut pienestä pitäen vain pikkuruisiin mutapohjajärviin, joissa lilluminen on tuntunut linnunmaidossa kellumiselta. Näsijärvi sen sijaan nielaisi minut mahtipontisiin aaltoihinsa, ja silloin ymmärsin, miksi vedet vievät niin monet ihmiset ikuisiksi ajoiksi. Suurten vesialueiden voima on uskomaton!

Olen ehtinyt tutustua aiempia kesiä tarkemmin myös Tampereen ravintolatarjontaan, ja aterioinut niin monessa hyvässä kojussa, että parasta on vaikea valita. Vastapainoksi olen muistanut lenkkeillä ja rauhoittua musiikin äärellä samalla, kun keho on saanut palautua kulinaristisista elämyksistä.

Tänä iltana olen todella väsynyt. Eikä edes hävetä sanoa sitä ääneen, vaikka on kuulemma vain lapsiperheiden ja ruuhkavuosia elävien etuoikeus olla väsyneitä. Vaan eipä elämä ole aina herkkua, olipa perheellinen tai. Ja kuka sitä paitsi edes saa perheen määrittää! En myöskään sano, että tarpeeton töiden paahtaminen olisi ihannoitavaa, mutta kyllä se väsyttää aivan yhtä paljon kuin hoivahommat.

Joka tapauksessa heinäkuisesta syvänteestä on suunta vain ylöspäin, ja pian on luvassa ainakin yksi sarja-arvostelu, elämäntaito-opasmarinaa, matkailuyrittäjyysasiaa ja mahdollisesti myös retkikohdevinkkaus.

Hääaiheisen arvonnan voitti nimimerkki Jenni! Olen pikimmiten voittajaan yhteydessä.

Kiinnostavatko tavalliset kuulumiset vielä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Satasia palaa – arkiviikon rehelliset kulut ja ajatuksia varallisuudesta

*Sisältää mainoslinkkejä

Teen töitä enemmän kuin koskaan, mutten omista mitään. Mitä enemmän raadan ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin mietin tulevaa ja sen turvaamista. En tiedä, kumpi on enemmän muotia – omistaminen vai elämän turvaaminen –  mutta sijoittaminen tuntuu olevan arkipäivää monelle. Minä vasta opettelen sitä *Nordnetissä samalla, kun yritän pitää arjen kulut pieninä.

raha_ennenaamukahviaeivoi1

Idea tähän juttuun syntyi viime viikon viimeisinä päivinä, joten en ehtinyt edes alitajuisesti muuttaa ostokäyttäytymistäni. Aiemmin blogissani on seurattu talousasioita 10 euron päiväbudjettihaasteessa, toisen arkiviikon kulutuskuvauksessa ja tuhlailuviikolla.

Viikon tuomio

Käytin rahaa maanantaiaamusta perjantai-iltaan yhteensä 143,51 euroa.

Summa koostuu ruokaostoksista ja ulkona syömisestä. En shoppaillut tai ostanut muutenkaan tavaroita. Koska summa kattaa vain arkiviikon, on viikon tuomio huomattavasti rankempi, sillä jo pelkästään lauantaina kulutin rahaa noin sata euroa. Summa tosin sisälsi muun muassa laadukkaan sateenvarjon ja seuraavan arkiviikon ruokatarpeet.

Tavoitteeni on käyttää viikossa rahaa noin 150 euroa, mutta harvoin pysyn siinä, sillä etenkin viikonloput nostavat summaa rajusti. Kärjistäen on päiviä, jolloin en käytä rahaa lainkaan, mutta vastapainoksi on päiviä, jolloin rahaa kuuluu 30–100 euroa. Mitä, jos sen kaiken laittaisikin *säästöön?

Teen suurimman osan ruokaostoksistani Lidlissä, joten otin muutama viikko sitten käyttööni Lidl Plus -sovelluksen. Sovellus taltioi digitaaliset kuitit, mikä helpottaa arkikulujen seuraamista. Toisinaan poikkean myös Stockmannilla, mutta sinne kulutetut summat ovat mitättömiä, sillä ostan lähinnä jogurttia ja hummusta Food Market Herkusta.

Keskusta-asuminen ei ole kasvattanut menojani, vaan päinvastoin! Sen lisäksi, että vuokramme on edullisempi kuin aiemmin, käyn vähemmän kaupoilla asuessani ytimessä. Pakenen yleensä keskustan hälyä suoraan töistä kotiin, kun taas keskustan länsilaitamilla asuessani vaelsin käytännössä kahden ostoskeskuksen ja muutaman marketin ohi, minkä vuoksi ostin usein paljon turhaa tavaraa ja liikaa ruokaa. On helpompi vastustaa houkutuksia, kun niistä tulee arkipäivää.

Rahankäyttöfilosofia

Kulutuskäyttäytymiseni lähtökohtia ovat hyvä olo ja turvallisuus. Talous ei saa mennä miinukselle, ja kaikesta kulutuksesta täytyy tulla hyvä olo. Toki kaikki laskut eivät aiheuta aina ilonpyrskähdyksiä, mutta niidenkin hoitamisesta saa hyvän olon. En murehdi jokaista euroa, vaan saatan tehdä myös turhia valintoja, mutta niidenkin täytyy olla sen verran harkittuja, ettei morkkis kolkuttele heti ovea.

Vaikken ole rikas, olen kuitenkin sen verran onnekas, että voin pohtia yllä mainittuja asioita. Teen päivätöitä ja sen lisäksi minua työllistävät freelancer-projektit, jotka tuovat suhteessa palkkatyöhön moninkertaisesti tuloja, vaikken lisätöitä teekään niin paljon, että voisin – valitettavasti – irtautua päivätyöstä. Suurin syy on se, etten kestä epävarmuutta enkä sitä, että palkkapäivä on kirjaimellisesti ’joskus ja jouluna’.

Turvallisuuteen elämässäni kuuluu myös kenties nurinkurisesti se, että olen tuntenut suurta helpotusta siitä, etten omista mitään enkä ole syytänyt rahojani ’johonkin’, vaikka tottahan ymmärrän, että esimerkiksi asunnon omistaminen on usein säästämistä ja muun muassa rahastot passiivista tuloa. Kallein omistamani asia on järjestelmäkamerani, mutta sehän ei tulevaisuudessa anna minulle mitään, paitsi että välillisesti tietysti ansaitsen rahaa sen avulla.

_MG_12355Kuva: Eeva Kyyrö

Massi on muotia

Rahasta puhuminen on mielestäni yleistynyt somessa. Itse asiassa varallisuus ja sijoittaminen näyttävät jopa arkipäiväistyneen. Rahastot ja voitot vilahtelevat some-postauksissa ja vaikuttavat maailman yksikertaisimmilta asioilta. Vaikka monet puhuvat myös riskeistä, näyttäytyy varallisuuden kartuttamisen narratiivi jokaiselle avoimena mahdollisuuksien aarreaittana.

Empiiristen havaintojeni perusteella somessa rahakeskustelua ovat popularisoineet lifestyle-vaikuttajista etenkin Julia Thurén, jonka Kaikki rahastaNäin säästin kymppitonnin vuodessa -teos (Gummerus 2018) loi ympärilleen suuren fanijoukon, rahakurssin yhdessä Merja Mähkän kanssa ja Ylen podcastin Melkein kaikki rahasta. Somen monimuotoisissa kanavissa sijoittamisesta puhuvat myös Mimmit sijoittaa. Ja tässä oli vasta kaksi esimerkkiä!

Pidän sosiaalisen median tietoista tai huomaamatonta talouskasvatusta kaiken kaikkiaan hyvänä asiana, sillä ainakaan minun aikanani koulussa sitä ei oikeastaan opetettu. Omat evääni olen saanut lapsuudenkodistani.

Asia, joka kuitenkin somen rahapuheessa kiristää vannettani, on retoriikka, jossa toistuu ajatus siitä, että kaikki on mahdollista kaikille. ”Pienenkin määrän voi sijoittaa!” ”Kaikki ovat aloittaneet nollasta.” ”Jokainen säästetty euro on kotiin päin.”

Mutta kun kaikki ei ole mahdollista kaikille. On totta, että pienestä voi aloittaa, mutta aina kaikkein pienintäkään ei ole mahdollista antaa. En kuitenkaan ajattele, että rahapuhetta pitäisi siksi piilotella, mutta aiheen ympärillä käytävän keskustelun ei pitäisi unohtaa sitä, että monelle raha tarkoittaa vain selviytymistä kuukaudesta toiseen, ei osinkoilottelua.

Ammatti ja raha

Pohtiessani raha-asioita kohtaan väistämättä sen tosiasian, että omalla alallani en tule koskaan saavuttamaan päivätyössä niin paljon rahaa, että voisin kutsua itseäni varakkaaksi. Olen omassa elämässäni hyvin toimeentuleva jo nyt, mutta siitä saan kiittää lähinnä hyvää arkisuunnittelua, pieniä kuluja ja velattomuutta.

Mitä sellaista voisin ryhtyä tekemään, että voisin nostaa kovaa palkkaa? Talousala? Ei, liian tylsää, matematiikkakeskeistä ja johtajuusorientoitunutta. Lääkäri? Jo korvavaikku aiheuttaa oksennusrefleksin. Lentäjä? No, en näe moottoritien kylttejäkään, joten Finnairin puikkoihin ei ole asiaa. Oikeustiede? Annan periksi niin helposti, että kaikenlaiset roistot liikkuisivat vapaalla, jos minä istuisin raastuvassa työkseni.

Pitkän harkinnan jälkeen olenkin tullut ammatillisesti siihen lopputulokseen, että oikeastaan ainoa asia, jota himoitsen muilta aloilta, ovat opettajien kesälomat. Eikä ihme, sillä äidinkielenopettaja on vieraista ammateista ainoa, jossa voisin kuvitella työskenteleväni. Vaan eipä se autuaaksi tai varakkaaksi tee.

Varallisuuden kartuttamisen mahdollisuudet

Mielestäni varallisuuskeskustelua leimaa ajatus siitä, että jos perustyö ei tuo rahaa, sitä pitää luoda vaikka väkisin. Onhan se totta, että elämä on mukavampaa, kun on pätäkkää. Ihan vain siksi, että se yleensä tuo turvallisuutta ja vakautta, etenkin jos rahaa on juuri sopivassa määrin, ja se mikä on sopivaa kenellekin, on täysi mysteeri ja jokaisen itse ratkaistava asia. Haluaisinkin sanoa, että varallisuuden kasvattamista ihannoidaan turvallisen elämän vuoksi, mutta totuus voi olla myös toinen. Raha on muotia ja mahdollisuuksia, ei aina vain turvaa.

Kuten kerroin, teen päivätyön lisäksi freelancerina monipuolisesti kirjoitustöitä. Tähän mennessä ylimääräinen raha on kulunut matkusteluun, yleiseen huvitteluun, tavalliseen elämiseen ja huomaamattomaan arjen luksukseen tai sitten olen makuuttanut niitä aikani sivutilillä. Käytännössä raha on siis valunut johonkin tai vaihtoehtoisesti nukkunut bittiavaruudessa. Ei kuulosta kovin järkevältä, eihän?

Olen kieltämättä ajatellut, että niin kauan kuin en ole kokopäiväisesti unelmatyössäni, on minun turha ajatella rahasta sen syvemmin. Mutta minähän olen kohta 30-vuotias, ja pätkätyöelämä on todellisuutta monelle vielä moninkerroin vanhempanakin.

Sekin täytyy myöntää, että sijoittaminen ei koskaan aiemmin ole tuntunut asialta, johon minulla voisi olla kosketuspintaa. En totisesti ole niitä pörssinaisia, jotka kertovat naistenlehtien palstoilla unelmasalkuistaan, sillä minulle riittää turvallinen rahasto, ja ehkä joskus saavutan todellisen turvan – ja varauden – sen avulla. Roposeni lepäävät siis tästä eteenpäin *Nordnet Ab:ssa, joka on Pohjoismaissa maissa toimiva ruotsalainen nettipankki ja osake- ja rahastovälittäjä. En ole rahastonero, mutta jostakin on aloitettava.

Vaikka tuntematon pelottaa, totta on kuitenkin se, että henkinen pääoma harvemmin sellaisenaan elättää ihmisen, ellei sitä realisoi. Ja vaikka elämässä tärkeimpiä ovat sydämen asiat, ei niitä voi käyttää valuuttana. Siksi pieni siivu rinnasta kannattaa säästää talousasioille.

*Avaa maksuton asiakkuus Nordnetiin

Mitä sinä ajattelet rahasta ja varallisuudesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

5x Päivän ajatus

Huh, mikä tauko! Ei auta kuin avata nöyrästi läppäri, palata arkeen ja kurkistaa työsähköpostiin. Niin vain kesävapaa vei lomailijan ja työmotivaation mukanaan, mutta onneksi totta on se, että suvi on vasta alussa, vaikka henkilökohtainen kesäni onkin jo takana. En voi väittää, että olisin kesällä jaksanut pohdiskella kovasti yhtään mitään, mutta pieniä ajatuksia haluan jakaa, ennen kuin aamukahvia tarjoillaan jälleen säännöllisesti.
laptop_and_summer_ennenaamukahviaeivoi

Lokit. Keskusta-asumisessa eniten on yllättänyt lokkien määrä ja niiden aiheuttama melutaso. Nukkuminen ikkuna auki on mahdotonta, sillä ääniin ei voi turtua – lokit, kun päästelevät niin monenlaisia ääniä, että jossakin kohtaa sydän hyppää kurkkuun unen keskellä joka tapauksessa. Toisaalta lokkien seuraaminen on ollut myös yllättävän kiehtovaa. Miten niin roskalintuna pidetty ja hiivatin ärsyttävä otus onkin niin ovela ja suunnitelmallisuuteen kykenevä?

Aurinkoenergialamput. Jos saisin päättää, mahdollisimman monella parvekkeella ja pihalla olisi vain ja ainoastaan aurinkoenergialamppuja. Niin kauniita ja ekologisia ne ovat! Tässäkin asiassa olen perinteisesti myöhässä, sillä eiköhän aika moni ole jo kyseiseen teknologiaan tutustunut. Sitä en tosin olisi uskonut, että muutaman euron lamput oikeasti toimivat ja vieläpä valaisevat pihan kauniisti. Tähän mennessä olen hankkinut lamppuni Jyskistä ja Clas Ohlsonilta.

Terveellinen elämä. Olen elänyt nyt kuuliaisesti ja kehoani kunnioittaen, sillä eihän toukokuinen kesäloma nyt aivan samaan yltänyt. Pieni kurinpalautus vapaan jälkeen on tarpeen, mutta toisaalta kaikesta hyvästä kieltäytyminen saa vain lisää houkutuksia aikaan. Miten onkin aina mahdollista haluta jotakin sellaista, mitä ei kuitenkaan voi saada tai mikä on kiellettyä? Esimerkiksi Kotipizzaa en ole syönyt viimeisen kymmenen vuoden aikana kuin noin kolme kertaa enkä edes erityisemmin pidä kyseisistä tuotteista, mutta silti henkilökohtaisen kieltolain aikoina katselen kaihoisasti ravintolan ikkunasta sisään.

Tärkeistä asioista puhuminen. Yksi syy blogihiljaisuuteeni on ollut se, että turhanpäiväisten jorinoiden suoltaminen ei ole tuntunut korrektilta, vaikka samaan aikaan täytyykin huomioida, että se, että on hiljaa somessa, ei tarkoita sitä, etteikö ottaisi kantaa muulla tavalla. En pidä siitä, että sosiaalista mediaa pidetään jonkinlaisena mittarina tai todistusaineistona. Kyse on kuitenkin ennen kaikkea vain suuresta illuusiosta, ja on tietysti mahtavaa, jos se johtaa oikeasti hyvään.

Matkakaipuu. Korona-aikoina –  kuinka huvittavan vakiintuneelta ilmaisu kuulostaakaan – on varmasti myös aivan älytöntä ja jollakin tavalla kiellettyä sanoa kaipaavansa ulkomaille. Vuosien intensiivinen matkustelu teki minusta kotihiiren, mutta nyt, kun lähteminen ei ole mahdollista, kaipaan kaukomaille enemmän kuin koskaan. On todellakin niin, että useimpia asioita oppii arvostamaan vasta, kun ne menettää. En haluaisi kerta toisensa jälkeen käydä samaa oppituntia, mutta on näköjään pakko.

Vaikka ennen aamukahvia ei selvästikään viime aikoina ole voinut tehdä yhtään mitään, olen kiitollinen siitä, että niin moni on käynyt lukemassa juttuja. Koronasta huolimatta kesä on täynnä ihania juhlia, reseptejä, ajankohtaisia ajatuksia ja pieniä pohdintoja. Niistä lisää siis myöhemmin. Pysykää kuulolla!

Minkälaisia ajatuksia heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Päiväni puhelinkuvina – ilmapalloja ja ihania muistoja

Kutsun häntä välillä rakkaakseni, välillä leluksi. Aika usein hän on kasvanut kiinni käteeni – näin lomalaisena huolestuttavan vahvasti. Silti hän näkyy blogissa vain harvoin. Minun puhelimeni! Poikkeuksellisina aikoina samastuttava sisältö on kuulemma myyvää, joten ehkäpä joku saa lohtua uomiaan hakevaan arkeen lomapäivästäni. Ihanan ristiriitaista, eikö?
cofdavAloitin päiväni salaisella operaatiolla, sillä tiesin, että kotona tulisi sanomista. Hyppäsin pitkästä aikaa bussiin ja huristelin naapurikunnan kauppakeskittymään eli Pirkkalan ilmeisesti Partolan automarkettiparatiisiin, joka ei julkisilla liikkuvaa naurata. Seisoin paluumatkalla kolme kertaa väärällä pysäkillä, sillä bussit kulkevat alueella täysin epäloogisesti. Ja minähän en yleensä tee virheitä bussien suhteen, vaan kryptisten reittien osaaminen on jopa erikoisalaani.

Kun kaikki vielä oli hyvin, suuntasin Confettiin, joka on harvoja viikolla auki olevia juhlakauppoja. Suuri unelmani oli lähellä toteutumistaan. Asia, josta olin haaveillut ystäväni miehen kolmikymppisjuhlista saakka. Minun oli saatava perjantaisen syntymäpäiväni kunniaksi numeroilmapallot.

cof
Oliko palloista järkevää maksaa 26 euroa ja 20 senttiä? No ei varmasti ollut, mutta olen niistä aivan äärimmäisen onnellinen. Elämä on juhla, ja jokainen päivä vie sitä lähemmäksi päätöstä, joten minulla ei ole aikaa odotella pyöreitä. Kuulostaa hyvin dramaattiselta ja siltä, ettei kaikki olisi hyvin. Päinvastoin! Kaikki on loistavasti, ja näin 28 vuoden kynnyksellä sisimpääni on laskeutunut rauha. Ja se on pallojen arvoista vaikka joka päivä!

btfcofdavPirkkalan-reissun ja oksettavan tuhlailun jälkeen kävin noutamassa Hämeenkadun alkupäässä sijaitsevasta Mr. Panini & Co’sta mielettömän hyvän nyhtösoijasalaatin. Paninikärjellä ratsastavan kahvila-ravintolan tuotteet tehdään laadukkaista raaka-aineista ja ilmeisesti lähes kokonaan paikan päällä. Suosittelen lämpimästi, ja kuten huomata saattaa, ei tämäkään ole maksettu mainos. Vaikkei inspiroituisi panineista, kannattaa silti poiketa visiitillä. Tuotteiden hinta-laatusuhde on uskomaton!

cofdavKaadoin salaatin kotona eväsrasiaan, ja lähdimme pyöräretkelle Nekalan Pahalammelle, jossa joutsenpariskunta tervehti meitä. No ei kyllä tervehtinyt, vaan lähinnä hätistelivät lokit tiehensä, mutta me ja sorsat saimme katsella heitä vierestä. Pahalammella kuulemma kummittelee, vaikka me emme nähneet kuin yhden nokosilla olevan miehen.

rhdrdavbtfPahalammella istuskelun jälkeen teimme vielä pyörälenkin läheisen Iidesjärven ympäri. Etsiessämme epätoivoisesti rantapolkua, jota ei ilmeisesti ollutkaan olemassa vastarannalla, päädyimme rämpimään ryteikköön pyörien kanssa. Metsä oli sijaintiinsa nähden koskemattoman kaunis, mutta keljutti niin, etten jaksanut ottaa kuvaa.

Termarissa lillunut kahvi uhkasi jäähtyä, joten livuimme uupuneina ja mudasta märkinä takaisin kotiin päin, mutta jäimme istumaan vielä Ratinanrantaan. Kahvi maistui mielettömän hyvältä. En jaksaisi elää elämää, jossa pitäisi aina kärsiä, että saa palkinnon, mutta kyllähän sen taustalla olevassa ideassa jonkinlainen järki on.

davdavUrheilusta väsyneenä lomalaisena kaaduin kotona suoraan sänkyyn. Vapaudessa parasta on se, että pienetkin asiat saavat suuren merkityksen. Katselin hiljalleen avautuvia neilikoita ja ihastelin minulle valmistettua burritoa. Meidän vakioburritoomme tulee Family Marketista saatava Mill Bakeryn leipä, soijarouhetta, herne-maissi-paprikaa, sipulia, tulista, itse tehtyä tomaattikastiketta, pehtoorinsalaattia ja pieni loraus kurkkumajoneesia sekä runsaasti kuivia mausteita.

cof
Päivällä tehdyn lenkin jälkeen kasvot alkoivat helottaa. Olivat varmasti säikähtäneet yhtäkkiä ilmestynyttä aurinkoa. Lähdin kävelylle iloitsemaan vähitellen virkoavaa katukuvaa, mutta loppujen lopuksi keskusta oli jo hiljentynyt ennen kuutta. Hyvä niin, sillä ilon aika ei kuulemma ole vielä. Uskomatonta, että vielä joskus tämäkin kevät on vain kaukainen muisto. Sellainen, jota emme loppujen lopuksi kuitenkaan muistele samalla tavalla kuin esimerkiksi isovanhempamme sotaa.

cofdavOikeastihan suurin osa lomapäivistäni on kulunut sängynpohjalla tai korkeintaan lähipuistossa. Kaikki on ollut vähän retuperällä. Siksi tämä puhelinkuvin koristeltu päivä tuntuu jopa huijaukselta, vaikka kaikki totta onkin.

Iltamme piti huipentua Santalahden nuotiopisteelle, joka sijaitsee melko lähellä alueen koirapuistoa ja järvenrantaa. Ei kuulosta hyvältä yhdistelmältä, mutta tällaisen ratkaisun ilmeisesti kaupunki on tehnyt. Meidän piti maistella loimun äärellä Poutun uutuus-Muu-kasvisgrillimakkaroita, jotka kuulemani mukaan napsahtavat huulilla kuin oikea kyrsä. Vaikken ole syönyt makkaraa ainakaan 10 vuoteen, tuo se silti mieleeni paljon hyviä muistoja.

Muistoja siitä, miten huoletonta elämä parhaimmillaan voikaan olla – vaikka tällä kertaa makkarat jäivät eväsrasiaan meidän palatessa häntä koipien välissä vanhan lähipuiston auringonlaskun kautta kotiin.

Teinit joivat puistossa likööriä ja pullonkerääjät taistelivat penkeille jääneistä tölkeistä. Tamperelaista helatorstairauhaa parhaimmillaan!

Kuvaatko arkeasi someen? Pidätkö arkisen menon seuraamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tahmaisia aikoja, kevättaikoja

Yleisten muotivirtausten mukaan olisi hienoa mehustella sitä, miten arki on koronan takia muuttunut, mutta todellisuudessa elämäni on — onneksi — pysynyt ennallaan. On jopa rikollista todeta, että olen enemmän voimissani kuin aikoihin.
DSC_0027DSC_0030DSC_0032DSC_0021DSC_0023DSC_0050Kevät herättää minut joka vuosi eloon. Minun kevääni alkoi 8. maaliskuuta, kun ponnahdin aamulla kirjoittamaan vimmatusti. Siitä tiesin, että olen jälleen enemmän elossa kuin pitkään aikaan.

Harmi vain, että pandemiaksi äitynyt virus on läväyttänyt kevätjuhlani eteen kieltomerkin. En näe ihmisten riemua tai ihmisiä muutenkaan, vain autioita katuja, joita pitkin vaellan töihin. Jotkut vastaantulijoista puhuvat itsekseen, jotkut eristyskarkulaiset työntävät viimeisin voimin rollaattoreitaan eteenpäin ja joka kadunkulmassa haisee niin voimakas kielletyn aineen katku, että alan voida pahoin. Kaupunginraunioihin on jäänyt asumaan kielletty, ja se iskeytyy tajuntaan vasta, kun kaikki muu sen ympäriltä on riisuttu. Ei elämä ole muuttunut, vaan tietyt raamit ovat vain kadonneet.

Vaikka koronan vuoksi asetetut rajoitukset ovat todellisia ja niitä on noudatettava, ovat ne minun elintapoihini peilaten lähinnä psykologisia. Arkeni rullaa samalla tavalla kuin ennen, mistä voin ainoastaan olla kiitollinen. Käytännössä luuhaan vähemmän kaupoissa, minkä ansiosta rahaa säästyy huomaamatta, ja talous rullaa muutenkin mukavasti, sillä toistaiseksi töitä riittää enemmän kuin ehdin tehdä. Toukokuun lomahurvitteluun varattu reissukassakin nököttää koskemattomana bittiavaruudessa.

Kun pohdin pandemian vaikutuksia arkeeni, en siis matkailua lukuun ottamatta keksi mitään muuta, mihin se vaikuttaisi jokapäiväisessä elossani ja tulevassa loma-arjessani. Baareissakaan en ole ravannut sitten vuoden 2013, ja muistot niiltä ajoilta saavat hymyn huulilleni. Jos korona olisi luikerrellut Suomeen 10 vuotta aiemmin, olisin ollut huolissani vain baarien sulkemisesta ja siten viikonlopunviettotavoistani. Antaisin tosin nyt mitä tahansa, että voisin istuutua auringonpaisteessa lasillisille ystävieni kanssa, ja antaisin heidän seurastaan mitä tahansa, sillä fyysistä yhteyttä voi koskaan korvata teknologialla kokonaan.

Luontoa ja raikasta ilmaa on myös vaikea korvata millään virtuaalisella. Saimme tänään puolisoni kanssa kuningasidean, jonka uniikkiudesta moni muukin oli vakuuttunut sunnuntaiaamuna. Lähdimme retkelle lähimaastoon, mutta meidän puolustukseksemme voin todeta, että kyseessä todella on lähimetsämme – ei kaukovaelluskohde, johon monet tänäänkin saapuivat autoilla.

Kun hörpin kahvia auringon hellimällä kalliolla, oli maailma hetken ennallaan. Aurinko antoi lupauksen kesästä, mutta aikoi viipyä keväässä vielä pitkään. Katsellessa järven ylle levittäytyvää maisemaa ei voinut arvata, että kilometrin päässä kaupungissa kaikki oli muuttunut.

Talous- ja terveysennusteet on annettu, mutta sitä emme vielä tiedä, miten olemme muuttuneet, kun kesä vihdoin koittaa.

Onko arkesi muuttunut merkittävästi koronan vuoksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa