Tarinani kohokohta

Luin helmikuussa Karoliina Pentikäisen Kolmistaan-blogin kauniin kirjoituksen hänen elämänsä, hänen tarinansa kohokohdasta. Onko se käsillä? Elääkö ihminen juuri nyt aikaa, jota muistelee keinutuolissa? Entä jos ei elä ruuhkavuosia tai haaveile perheestä? Voiko minun elämäni kohokohta olla tässä ja nyt?
DSC_0008Kun on maannut sängyssä kolme päivää, on kummasti voimia ja aikaa ajatella kaikenlaista. Olen kuunnellut äänikirjoja ja lukenut e-kirjoja, ahminut niitä. Katsellut valkoista kattoa, laskenut ruskeiden ikkunakarmien naarmuja ja vastapäisen elementtitalon saumoja.

Olen intoutunut taas kirjoittamaan. Palo syttyi yllättäen, sillä olin suosiolla siirtänyt proosan jatkamista keväälle, jolloin aikaa olisi paremmin. Luovuus ei kuitenkaan katso aikaa eikä paikkaa, ja niinpä heräsin sunnuntaiaamuna aivan valtavan pakottavaan tarpeeseen kirjoittaa. Kirjoitin koko päivän. Yhteensä 25 liuskaa. Tiedän olevani nopea kirjoittaja, sillä minä teen ajatustyön ensiksi päässäni, yleensä tiedostamatta, ja sitten oksennan sen pihalle. Kasassa on nyt 60 liuskaa, jotka painettuna kirjana tarkoittavat keskimäärin sataa sivua. En ole pitkään aikaan ollut mistään niin varma kuin siitä, miten hyvä käsikirjoituksestani tulee.

Tänä aamuna heräsin päivään täysin terveenä, vaikka antibioottikuuri on kesken. Ihmiset ovat pelotelleet koronalla, mutta yritän pitää pääni kylmänä ja varata hyvillä mielin kesälomamatkan Ruotsiin. Alkava viikko ei oikeastaan inspiroi, muttei harmitakaan. Töitä on enemmän kuin ehtisi tehdä. Se tietää rahaa, mutta on pois vapaa-ajasta.

En tiedä, haluanko juuri tämän olevan minun elämäni kohokohta. Haluanko todella, että herään aamulla tekemään töitä, jatkan hommia sitten muualla ja illalla lysähdän sohvalle katsomaan Salkkari-jaksot ennakkoon ahmien ne niin, etten muista edes juonenkäänteitä? Muistelenko tätä hullua aikaa koskaan vai tyydynkö hihittelemään 10 vuoden takaisille baarireissuille lopun elämääni?

Haluan muistaa pyöräretket kaupungin ulkoilualueille. Sen, miten eksyimme autolla naapurikaupungin virkistysalueelle, johon johtaa vain yksi tie. Sen, miten istuimme hiljaisena sunnuntaina lasillisilla pubissa, jonka seinät oli verhoiltu peilitauluilla ja lehtileikkeillä. Sen, miten onnelliseksi tulimme, kun saimme vihdoin siistin kellarikopin ja ison pyörävaraston.

Sen, miten aurinko laski huvipuiston taakse. Keinulaitteen istuimet heiluivat tuulessa, mutta vuorisoradan nokassa nököttävä delfiinipatsas pysyi paikoillaan. Se värjäytyi auringonlaskussa keltaiseksi.

Aamulla se oli taas sininen.

Minkä uskot olevan sinun tarinasi huippukohta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Uuvuttavaa jorinaa uudessa kodissa

Meidän kotimme ei ole uusi, mutta rakastamme sitä. Kodissamme on kuusikymmentä neliötä, kulunut parketti, ankea parveke, ruskea muovimatto kylpyhuoneessa ja ikkunat suositun tavaratalon takapihalle. Kotimme on meidän näköisemme: vähän rosoinen, mutta siisti. Luontainen tarinankertoja, joka joskus pääsee ruostumaan.
DSC_0148DSC_0143DSC_0145DSC_0107DSC_0150DSC_0144Blogin pariin palaaminen helmikuun hiljaiselon jälkeen ei ole helppoa. Rimani on korkealla ja niin monia asia, josta haluaisin kirjoittaa, tuntuu turhalta. Olen kirjoittanut monta hyvää juttua ja aika monta heikkoa. Joka päivä pitäisi onnistua, mutta silti kaikki, mitä pystyn tänä maanantaina antamaan, on kotimme nuhjuinen yleisilme.

Kotimme on kuitenkin osa minua enkä halua piilotella sitä. Eikä siihen ole tarvetta, sillä taidan edelleen elää sellaisessa utopiassa, etteivät tekemiseni juurikaan kiinnosta muita. Jonkinlainen itsesuojeluvaisto minullakin on enkä sentään huuda kurkku suorana asuinpaikkaani, mutta sillä, miltä meillä näyttää, on merkitystä vain oman viihtyvyytemme kannalta. Koti on tärkeä paikka minulle, mutta sen jakaminen visuaalisesti muille ei vie sitä minulta pois.

Helmikuu lipui ohi niin nopeasti, etten ehtinyt kuin narista vähän ja puuhata muuton loppuun. Tauko teki hyvää, sillä vaikka virtuaalimaailman pitää elää koko ajan, on silti vaikeneminen kultaa myös digiaikakaudella. Jos ei ole sanottavaa, ei kannata suoltaa sontaa ulos. Hiljaiselon aikana on tehnyt hyvää pohtia kirjoittamista, bloggaamista ja sitä, millä tavalla haluan ja pystyn olemaan somessa läsnä. Loppujen lopuksi käsissä on kuitenkin vain lumemaailma ja silti sinnekin pitäisi luoda oma persoona.

Oman henkilöbrändin rakentaminen on loputon suo enkä tiedä, miten tätä katastrofia voisi enää pelastaa. Ensiksi yritin olla äkäinen vegaani, sitten poliittisesti aktiivinen älykkö ja lopulta turhan lätisijä. Paineet kaupallistaa toiminta ovat kovat, sillä tuntuisi kohtuulliselta saada tästä naputtamisesta rahaa – saanhan sitä myös kaikesta muusta tekemästäni kirjoitustyöstä.

Tyylini blogissa on ollut aina kärkevä, vaikka oikeasti yksityiselämässä olen hyvin mukautuva, kiltti ja joustava tyyppi. Tiedän, että ihmiset haluaisivat lukea kevyitä juttuja ja katsoa kauniita kuvia ikuisen valituksen sijaan, mutta minun on yksinkertaisesti vaikea kirjoittaa esimerkiksi sisustamisesta ihan vain sen ilosta. Siis että sohvat ja tyynyt olisivat jotenkin oleellisia? No, kyllähän ne ovat, sillä monet tekevät niitä mainostamalla elantonsa. Minä mietin, mikä ihme yhteiskunnassa on pielessä, että rahaa saa hengettömillä kuvilla eikä aidolla keskustelulla.

Näiden aatosten vuoksi näissä kuvissa on meidän kotimme sellaisena kuin se on. Olemme perussiistejä ihmisiä, mutta aina ei jaksa hinkata joka nurkkaa. Inhottavinta on tiskaaminen. Olemme odottaneet yli viikon kodinelektroniikkaliikkeen lupaamaa asennusta ja käyneet ylikierroksilla hyvityksistä huolimatta. Ja huolimatta siitä, että asiat ovat niin hyvin, että on aikaa ja voimavaroja ottaa pultteja siitä, että pesukone on kytkemättä johtoihin.

En ihmettele, että oma media-alustani on kaaoksessa, sillä olen ehtinyt edellisissä kappaleissa puhua sisustuksesta, henkilöbrändistä, yksityisyydestä ja pesukoneesta. En vielä tiedä, minkälaiseen mukiin aamukahvi tulevaisuudessa kaadetaan, mutta lupaan sumppia lähes joka päivä.

Tarjolla on ainakin sitä kuuluisaa elämänmakua. Vähän sekavaa, jokseenkin kasassa pysyvää jorinaa, markettitulppaaneja halvassa maljakossa, nirhaumia parketissa, hirveästi intoa kirjoittaa lisää, satunnaista epäuskoa ja ikkunoita, jotka ovat niin likaiset, ettei niitä voi puhdistaa kuin isäni erikoispesurilla.

Auttaisikohan three in one  -pesuvehje myös tähän kirjoituskriisiin?

Mitä mieltä olet sisustusjutuista blogeissa? Milloin kriittinen näkökulma on tarpeen? Mistä haluaisit tässä blogissa lukea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Havaintoja ihan oikeasta keskusta-asumisesta

En viitsisi pilata tätä juttua juonipaljastuksella heti aluksi, mutta kerron silti yleishavaintoni. En ole havainnut mitään – tavallisuudesta poikkeavaa. Ydinkeskusta-asuminen poikkeaa arkielämässä kuitenkin jonkin verran keskustan laitamilla tai kantakaupungin ulkopuolella majailusta.
Kyttälä_TampereOlen asunut niin kunnan taajamassa kuin esikaupunkialueella ja keskustan laidalla. Kangasalan luonnonhelmassa sijainneen lapsuudenkodin jälkeen tuntui suorastaan ihmeelliseltä muuttaa Tampereen puolelle Kalevan kaupunginosaan. Vielä huikeampaa oli muuttaa entisen tehdas-Tampereen sydämeen Amuriin, jossa silloin, vielä viisi vuotta sitten, kaikki palvelut olivat käden ulottuvilla. Voi olla, että nälkä kasvaa syödessä, mutta lopulta Amurikaan ei tuntunut miltään ja keskustajano vain kasvoi.

No, nyt sitten asun kirjaimellisesti keskellä ydinkeskustaa. Siellä, missä tapahtuu. Tai pitäisi tapahtua. Huvittavaa onkin se, että itse asiassa ytimessä on toistaiseksi ollut rauhallisempaa kuin Amuria halkovalla kadulla, jossa teoriassa paahtavat vain autot lähinnä iltapäiväruuhkassa ja muutamat yksinäiset baarista palaajat pilkun jälkeen.

Huomaan silti pelkääväni keskustassa enemmän kuin sen laidalla. Ihan vain siksi, että tiedostan asuvani todella keskeisellä paikalla. Siellä, missä kaikkien yhteiskunnan ongelmien pitäisi lävähtää päin naamaa ja missä käydään kauppaa ties mistä aineista. Kerjätään ja varastellaan. Oikeastihan tilanne on monesti aivan päinvastainen mitä tulee pelkäämiseen. Mitä vähemmän ihmisiä on ympärillä, sitä vähemmän saa apua.

Tähän mennessä olen huomannut pari pientä nahistelua tai tappelua tietynlaiselta vakiporukalta, joka näyttää tappavan aikaa aseman kulmilla. Vaaratilanteita en ole kohdannut, paitsi jos liikenne lasketaan mukaan. Poikkeusreiteillä kulkevat bussit pölähtävät kulman takaa yllättäen ja joutuvat kääntymään liian ahtailla kaduilla. Työmaat ovat syöneet liikennevalot, minkä vuoksi kaaharit voivat huristella surutta yli suojateiden. Sääntö-Suomessa vain liikennevalot voivat tehdä voitavansa.

Ydinkeskusta-asumisessa henkilökohtaisesti yllättävintä ovat olleet äänet. Meidän kotonamme on monin verroin hiljaisempaa kuin Amurissa. Vaikka autot tekevät kaikkensa päästäkseen ajamaan joka sopukkaan, ei liikenteen melua kuulu kuin murto-osa aiemmasta. Huutajia ja kälkättäjiäkään ei ole näkynyt, eikä kukaan ole vaivautunut edes rimputtamaan ovipuhelintamme. Amurissa se saattoi soida pahimmillaan 30 kertaa laskin kerran yössä. Eikä summerivehjettä saanut pois päältä.

Asia, joka ei ole yllättänyt pätkääkään, on rahanmeno. Sitä on kulunut. Elämmehän kuherruskuukautta uuden sijainnin kanssa. En ole ostanut mitään turhaa, mutta kaikenlaisia kokeiluruokia, lähiravintoloiden antimia ja yhden tarpeellisen, joskin hyvin hintavan, takin. Kun palveluiden saatavuuteen ja houkutuksiin tottuu, voi rahaa kulua jopa vähemmän. Kai kuluttamiseenkin turtuu.

Vaikka asuminen ydinkeskustassa on tuntunut alusta asti luontevalta, olen silti pohtinut paikkasidonnaista identiteettiä. Paikat eivät nimittäin ole minulle yhdentekeviä, ja jaksoinkin pro gradu -työssäni jauhaa paikan käsitteestä 90 sivun verran. Rakastin Amuria koko sydämestäni, mutta ennen kaikkea rakastan Tamperetta. Olen kotona, kun saan asua täällä. (Ja Kangasalla asumisessa ei muuten ole mitään samaa!) Keskustassa kaikki on kuitenkin ohimenevää, käsistä lipuvaa. Uusia ihmisiä, ikiliikkujia ja loppumatonta sykettä. Voiko tänne todella juurtua? Voiko keskusta koskaan viedä sydäntä niin, että kokisi sen oikeaksi kodikseen?

Paikan, jossa oikeasti ei ole mitään pysyvää.

Voiko keskusta-asumiseen identifioitua? Pelkäätkö enemmän ytimessä vai sen ulkopuolella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kissa kuolleen kodissa

Olin vielä alkuvuodesta eli noin viisi viikkoa sitten sitä mieltä, etten tänä vuonna muuta minnekään. Harvemmin teen nopeita päätöksiä yksityiselämässä, mutta tällä kertaa oli pakko. Muutos osoittautui onneksi lottovoitoksi, ja nyt edessä on kuherruskuukausi!
Uusikoti1Uusikoti2Uusikoti3Uuteen kotiin muuttaminen on vähän kuin aloittaisi tuoreen parisuhteen. Täytyy tutustua varovasti, kun ei tunne toisen tapoja. Olen viikonlopun aikana vaeltanut kodissamme nurkasta toiseen. Katsellut ja kuunnellut. Haistellut ja koskenut. Minähän olen vähän kuin kissa, sillä kiinnyn paikkoihin. Senpä vuoksi muutto ei ole mikään yhdentekevä asia minulle eikä minusta saisi sarjamuuttajaa millään. On siis huojentavaa tietää, että asun tässä kodissa niin monta vuotta, että ehtinen viettää nelikymppisiänikin. (Ja nyt, kun sanon näin, odottaa jotakin yllättävää nurkan takana.)

Uudessa kodissamme on selkeästi asunut aiemmin iäkäs henkilö. Sen näkee kylpyhuoneeseen asennetuista apukahvoista ja haistaa ehdasta mummotuoksusta, jota olemme tuulettaneet pois ja yrittäneet häätää etikkamukilla. Kahden päivän kotimuhiminen alkaa tuottaa tulosta, sillä kotiinpalaajaa ei eteisessä enää tervehdi tunkkainen hajuverho.

Koska kodissamme on kaikissa huoneissa parkettilattia makuuhuoneen muovimattoa lukuun ottamatta, hiipi väistämättä mieleeni ajatus siitä, että parketti on jouduttu poistamaan siitä syystä, että henkilö on menehtynyt huoneessa ja mädäntynyt paikoilleen. Loppujen lopuksi aavistuksen oikeellisuudella ei ole merkitystä, sillä vain tällä hetkellä ja sillä, että olemme löytäneet tärkeältä tuntuvan kodin, on väliä.

Ihmisenä, jonka päässä on jatkuva ajatuskaruselli, en kuitenkaan ole voinut välttyä pohtimasta kotimme historiaa. Kun viime yönä hiivin vessaan, mielessäni pyörivät kummitukset, sillä en minä ennen ole asunut paikassa, johon joku on todennäköisesti kuollut. Tulin kuitenkin kummitusten suhteen siihen lopputulokseen, ettei minua kiinnosta, onko niitä olemassa vai ei. Olen hoitanut elämäni sen verran hyvin, että jos jollakin hengellä tai kaapuhemmolla on asiaa, olen valmis keskustelemaan. Tervetuloa vain entinen asukas, jos on kysyttävää!

Minä itse asiassa haluaisin tietää, mikset koskaan puhdistanut kaappejasi ja miksi seisoit niin usein keskellä ruokailutilan lattiaa, että siihen kului tumma jälki.

Minkälaisia ajatuksia asunnossa mahdollisesti tapahtuneet kuolemat herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Uusi alku, siirretty sydän

Kun oikein kovasti luulee rakastavansa jotakin ja uskoo, ettei voisi koskaan päästää irti, onkin se lopulta helpompaa kuin osasi odottaa. Etenkin, kun kyseessä on materia.
muutto_ennenaamukahviaMe suljemme ensi kuun aikana nykyisen neliömme oven, ja siirrämme tavaramme keskustan sykkeeseen. Aivan valtavan raivostuttava kielikuva, mutta menemättä yksityiskohtaiseen sijaintiin voin todeta todellakin muuttavani keskelle kaikkea.

Tampereen keskustan painopisteen siirtyessä idemmäksi ja idemmäksi huomasimme jäävämme varjoon läntisen keskustan rajalla Amurissa. Puistot, vehreys, yhteisöllisyys ja elävät kauppakulmat vaihtuivat mylviviin hälytysajoneuvoihin, autioihin liiketiloihin ja loskaisiin katuihin.

En ala käsitellä aihetta poliittisesti tai muutenkaan ota kantaa tapahtumiin, mutta yksi suuri tekijä autioitumisessa – ainakin henkisessä – on ollut Rantatunnelin rakentaminen, joka muutti liikenteen kulkua siirtäen kamalan mölyn ikkunamme alle. Ratikkatyömaa sen sijaan autioitti liikkeet ja teki liikkumisesta ja yrittämisestä helvettiä.

On tietysti aika huvittavaa, että valitan nykyisen asuinalueemme mölystä, mutta muutan silti aivan keskelle Tampereen keskustaa. Olipa alue mikä tahansa, on kyse ennen kaikkea yleisestä vireystilasta. Jos ympärillä on vain harmautta ja ponnettomia vaeltajia, joutuu helposti itsekin apatiamassaan mukaan. Kuihtumisen lisäksi muuttoomme on tosin myös toinen, meistä riippumaton syy, mutta minun tehtäväni ei ole kommentoida sitä.

Juuri tällä hetkellä, tänä iltana, olen todella väsynyt. Asiat ovat tapahtuneet nopeasti ja vaatineet paljon työtunteja, asiakirjojen tutkimista ja siivoamista. On hassua, miten paikka, jota kutsui kodiksi vielä viime viikolla, onkin nyt vain asunto, jossa on pakko käydä nukkumassa.

Ystäväni onnittelivat minua uudesta kodista. Yksi totesi, että saan varmasti paljon inspiraatiota uudesta paikasta. Ja hän oli aivan oikeassa! Olinkin unohtanut, kuinka vahvasti paikka vaikuttaa luovuuteeni. On ihana päästä työhuonekopistani keskelle kotia työnurkkaukseeni luomaan. Uudesta kodista saattaa tulla jopa proosateokseni synnyinkoti. Se, jonka seinään sitten aikanaan kiinnitetään samanlainen laatta kuin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kirjoitustalon oveen Finlaysonin kupeessa. Tai sitten siihen seinään räkivät vain lähikuppilan sankarit.

Mutta kaikki on mahdollista. Onhan?

Antaako muuttaminen sinulle uutta inspiraatiota? Muutatko vain pakosta vai huviksesi virkistääksesi mieltä? Mistä syistä ylipäätään olet muuttanut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Päiväni lomalla ja kaikkea muuta kuin lomalla

Pohdin kuluneella viikolla Instagramissa työn merkitystä. Ulospäin saattaa näyttää siltä, että olen aina töissä. Se on tavallaan totta, mutta on minulla myös vapaa-aikaa, jota vaalin kaikin voimin. En halua luoda itsestäni kuvaa, jossa työ määrittää koko elämän tai jossa ihmisarvo määrittyy työn perusteella. Siksi esittelen kaksi täysin ääripäätä omasta arjestani: ylibuukatun työpäivän ja löffäilykeskiviikon.
ennenaamukahviaeivoi1601

Työpäivä

6.30 Kello soi. Nään unta, että joku yrittää irrottaa pääni ja että työkaverini on vienyt koiransa hoitoon elinkautisvangille. Töissä selviää, ettei kumpikaan ole totta. Väsyttää niin, etteivät jalat kanna.

6.50 Nousen sängystä. Kiire. Meikkaan nopeasti. Syön leipää ja juon smoothien. Mikähän senkin suomenkielinen nimi on?

7.15 Sade jättää silmälaseihin pisaroita ja kohta iho hohkaa niin, että lasit höyrystyvät. Ehdin töihin ajoissa, keitän kahvit ja raahaudun työpisteelleni. Istun niin kauan samassa asennossa, että toinen jalkani puutuu.

12.30 Syön kaksi päivää sitten tehtyjä canneloneja. Kuka nekin osaa täyttää? Ja miten voisi tehdä täytteen, jota voisi pursottaa helposti pussista?

15.30 Otan varaslähdön töistä. Juoksen kiireellä läheiseen kauppakeskukseen lataamaan bussikortin ja syöksyn pysäkille odottamaan ruuhka-autoa. Saan onneksi oman paikan ja iltapäivän kääntyessä täydelliseksi pimeydeksi yritän epätoivoisesti tiirata oikeaa jääntipysäkkiä.

16.32 Perillä markkinointiviestintäpalaverissa! Se menee hyvin ja on ohi tunnissa.

17.36 Nökötän pimeässä lähiössä odottamassa bussia. Keskustorin kohdalla olen niin väsynyt, että unohdan melkein jäädä pois, sillä on käytävä ostoksilla. Haen suurmarketista vihanneksia ja illallisaineksia.

19.14 Olen syönyt, istun sohvalla ja yritän pysyä hereillä. Kerään itseni, teen viimeiset muutokset presentaatioon ja muihin materiaaleihin. Tallennan ne Dropboxiin ja lähetän maailmalle.

23.11 Vetäydyn sänkyyn, katson rikossarjoja taas niin, etten uskalla nousta pissalle ja lopulta nukahdan vain huomatakseni, että kello on taas 6.30.

Lomapäivä

10.23 Raotan silmälummetta. Aukeaa yllättävän helposti. Olen kiitollinen heti ensimmäiseksi siitä, että saan herätä virkeänä. Viime päivinä on tuntunut siltä, että aivoilla on niin vähän polttoainetta, että ne voivat sammua milloin tahansa.

11.05 Kaapissa on vielä arkielämän aamupala-ainekset. Teen smoothien, mutta herkuttelen myös kurkulla täytetyillä croissanteilla. Sen jälkeen haahuilen kotona päämäärättömästi. Tekisi mieli itkeä ilosta. Ei stressiä, ei tekemättömiä hommia tai suunnitelmia.

13.42 Alan lompsia kohti lähikampaamoa. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten mennytkään vakikampaamooni, mutta sain niin hyvän alekoodin toiseen palveluun, että en voinut vastustaa sitä. Hiuksista tulee kivat. On paljon kauniimpi olo kuin ennen kampaajaa.

14.45 Luikin Lidliin. Yritän etsiä huhuttua uutuuspaprika-chilihummusta.

16.58 Makaan sängyssä. Ummistan silmäni. Nään taas pahoja unia. Kyllä ne helpottavat vielä. Nukun, vaikka yöpöydän lamppu on päällä. Herään ennen kuutta.

18.25 Syön eiliset intialaisen ruoan jämät. Kylmä ruoka on minusta oikeasti hyvää, ja hermostun, kun talouden toinen osapuoli lämmittää sen liian kuumaksi. Aika typerää.

19.30 Kirjoitan. Kirjoitan. Kirjoitan. Olo on autuas. Nautin räjähtäneistä tilastoista ja tunnelmoin blogitulevaisuudella. Teen mielessäni suunnitelmia ansaintalogiikkaan liittyen, mutta päädyn lopulta kuuntelemaan Anna Erikssonia ja sitten Paula Koivuniemeä.

00.45 Olen taas haahuillut kotona askaroiden monta tuntia. Nukutan itseni Arman ja Suomen rikosmysteerit -ohjelman positiiviseen värinään. Edelleen mietin, miksi ihmiset katsovat julmuuksia dramatisoituna. Nautin vaaran tunteesta ja siitä, että tiedän olevani kotona turvassa. Ristiriitaista ja jotenkin väärää.

Seuraavana päivänä kello ei todellakaan herätä klo 6.30. Tulen vihaamaan ikuisesti kyseistä kellonaikaa.

Kertooko työ tai työn tekeminen mielestäsi ihmisestä tai hänen elämästään jotakin oleellista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Lapsuushaikailija

On ihan pakko myöntää, että minusta on tulossa hyvää vauhtia vanhojen muistelija. Se, joka lämpimikseen jauhaa niin vanhoja juttuja, etteivät lapset edes tiedä, mistä puhutaan. Kaikki ei todellakaan ollut ennen paremmin – paitsi että talvet olivat aina runsaslumisia ja HappyMealin lelut todellisia laatuaarteita – mutta kaipaan silti muutamia ihan arkisia juttuja lapsuudesta.
vapputori_tampere_90Kun sukulaislapsi katsoi pöydällä makaavaa vanhaa puhelinta kysyvästi, minä järkytyin. Siis sehän on värinäytöllinen ja litteänäppäiminen kapula! Ajalta, jolloin luurit olivat kestohankintoja ja täynnä uutuudenviehätystä. Kiiltäviä, painavia, simpukoita tai liukukantisia.

Aloin miettiä, miksi jopa minun ikäisestäni alle 30-vuotiaasta tuntuu siltä, että lapsuudessa kaikki oli paremmin kuin nykyään. Lapsuuteni toki oli onnellinen, mistä olen kiitollinen, enkä nytkään ole surullinen, vaan lähinnä satunnaisesti liian kovilla työelämässä ja kilpaillulla alalla.

Luulen, että sama ennen kaikki oli paremmin -ajattelu seuraa minua ikuisesti, ajat vain muuttuvat. Toistaiseksi minulla ei ikäni puolesta ole kuin lapsuus kaukaisena muistona, mutta selvää on, että tätäkin aikaa muistelen kymmenien vuosien päästä, vaikken ehkä juuri tätä loskan täyttämää tammikuista keskiviikkoa muistaisi. Elettiin aikaa, jolloin kaupunki oli käännetty ylösalaisin, elämä digitaalisesti arkipäiväistynyttä ja asiointi sujuvaa niille, jotka tikikelkkaan olivat ehtineet hypätä.

Näitä asioita kaipaan lapsuudestani 90-luvulta ja 2000-luvun alusta

Kaikenlaiset kerhot. Niitähän riitti. Meidän perhe kuului ainakin kirjakerhoon ja musiikkikerhoon, isä erään automerkin kerhoon. Minä olin Pollux-hevoskirjakerhossa ja Sisters Clubissa. Polluxiin tosin liityin vain siksi, että vanhemmat serkkunikin olivat jäseniä. Tuskin osasin kunnolla edes lukea eivätkä hevoskirjat edes kiinnostaneet minua, sillä en ollut eläinintoilija. Sisters Club sen sijaan oli parasta maailmassa: joka kuukausi mielenkiintoisia kirjoja kotiovelle kannettuna, mukaan lukien Replica-sarja. Silloin muuten postikin kulki niin, että paketti oli kaikilla samaan aikaan perillä. Ja mahtui postiluukusta sisään vaivatta.

Kuvastot. Aika ennen nettitilaamista tuoksui paperille ja jätti sormiin mustetta. Oli jännittävää ympyröidä suosikkituotteita ja pohtia, mitä äiti niistä suostui tilaamaan. Vielä jännittävämpää oli sovittaminen, sillä palauttaminen muistaakseni oli paljon vaivalloisempaa kuin nykyään, vaikka oli myös tilauslomakkeen tekeminen melkoista taidetta ainakin lapsen silmin.

Valokuvien kehittäminen. Jossakin vaiheessa sain toruja liian kovasta filmirullakulutuksesta. Mutta pitihän olla varma, että haluttu kova onnistuu. Siksi luokkaretkeltäkin on noin 10 kuvaa Turun linnasta ja muutama luokkatovereista. Ja yksi repusta, johon oksensin. Taikaa valokuvien kehittämiseen, kuten kaikkiin myös muihin jo mainittuihin, loi odottaminen. Kaikkea ei saanut heti käsiinsä. En tiedä, osasiko sitä arvostaa silloin. Tuskin.

CD-levyjen ostaminen. Anttilan Topten-osastoa ei tietenkään mikään mahti maailmassa voinut jyrätä, mutta oli Prismankin levylaari aika kelpo. Perjantaisin tarkistin uutuuslevyt ja manguin ostoskoriin oman suosikkini. Siinäkin oli kuuluisaa lapsuuden taikaa, kun NRJ:llä soineen kappaleen sai vihdoin omaan kannettavaan CD-soittimeen. Illalla kaivoin Ihaa-päiväkirjani esiin ja kuuntelin Delta Goodremia ja HIMiä. Jälkimmäistä kuuntelin vain siksi, että niin piti tehdä.

Lineaari-tv. Aloin yhtäkkiä kaivata myös sitä, miten televisio loi vielä minunkin lapsuudessani rytmin päiviin. Päiväkodista oli ehdittävä kotiin ennen Muumeja, perjantaina saunasta olohuoneeseen ennen illan viihdeohjelmaa ja sunnuntaina kyläpaikasta kotipihaan ennen koko perheen tietokilpailua. Vaikkei televisio ollut hallitseva elementti, loi se tietyt aikaraamit päivään ja viikkoon. Kun suosikkiohjelma tuli ja meni, ei paluuta ollut, ellei sitten ollut ajastanut nauhoitusta upealla videonauhurilla. Luulen, että yhtenäiskulttuurin aika olisi sopinut minulle, vaikka sitä en sentään ehtinyt elää.

***

Kun katson kirjoittamaani luetteloa, tuntuu haikealta, ehkä vähän tärkeältäkin. Olin viimeinen ikäluokka, joka tuota kaikkea eli. Listaani varmasti pystyvät samastumaan myös minua paljon vanhemmat ihmiset, mutta eivät välttämättä nuoremmat. Samaan aikaan on tosin hyvä muistaa, että ihmisellä on aina tapana kuvitella elävänsä jotenkin poikkeuksellista aikaa. Samaa kuraa, enemmän tai vähemmän, on aina kaikki aikakaudelle tyypillisine murheineen ja mullistuksineen.

Ennen kaikkea huomaan kuitenkin yhden tärkeän seikan lapsuuskaipuulistastani. Vaikka sanotaan, että ihmiset ovat nykyään kiinni materiassa enemmän kuin ennen, on minusta asia toisin. Valokuvat, CD-levyt, kirjat ja kuvastot olivat ennen selkeästi pelkästään fyysisiä tavaroita, joita säilöttiin niin kauan kuin mahdollista. Eikä kukaan osannut arvata, että kirjoja lukuun ottamatta kaikki päätyisivät ennen pitää roskiin tai ainakin painuisivat unholaan.

Muistojen ollessa nyt elektronisia on kuluttaja väistämättä katoavaisuuden äärellä. Toisaalta yhtä lailla ajatus siitä oli läsnä aiemminkin, sillä mitä tahansa saattoi tapahtua fyysiselle tavaralle, niin kuin voi käydä myös elektroniselle tiedostolle. Itse asiassa elektroniset muistot voivat oikeanlaisella säilytyksellä olla jopa fyysisiä muistoja pitkäikäisempiä, sillä tietokoneet ja pilvipalvelut eivät unohda mitään koskaan, jos oikein hiuksia haluaa halkoa. Eri asia on se, pääseekö itse tiedostoihinsa enää käsiksi.

Säilyivätpä muistot tai eivät, on aina jäljellä sydämen muistot. Niitä ei voi viedä mikään mukanaan. Muistisairaudessakin mieleen jäävät yleensä ne kaikista vanhimmat jutut.

Mitä asioita kaipaat menneiltä vuosikymmeniltä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vuosikymmeneni ajokortista asumiseen ja ystävistä yliopistoon

On huojentavaa huomata odottavansa vuoden vaihtumista enemmän kuin koskaan aiemmin. Hyppäämällä uudelle vuosikymmenelle jätän taakseni pitkän kujanjuoksun, ja vuodesta 2020 eteenpäin aion tehdä ainoastaan sellaisia valintoja, jotka tekevät minut aidosti onnelliseksi.

Kurkistetaan sitä ennen kuitenkin kuluneeseen vuosikymmeneeni, josta kokosin yhteen pieniä paloja kevyistä yksityiskohdista suuriin muutoksiin.

Liikkuminen

Sain ajokortin. En koskaan ajatellut hankkivani ajokorttia, vaikka isäni oli tarjoutunut sen maksamaan ja piti sitä hyödyllisenä lipukkeena. On hyvä, että suoritin kortin lopulta ja onneksi vielä melko aikaisin, sillä taisin ilmoittautua autokouluun 18-vuotissyntymäpäivänäni. Kortti tuli lopulta vuonna 2011, sillä opinnot olivat niin epäinnostavia, että nukahdin jopa tunnilla. Se on saavutus, sillä en ole ikinä nukahtanut oppitunnilla tätä lukuun ottamatta.

Autolla ajan edelleen harvoin ja pääasiassa kesäisin. En siksi, että kapinoisin vuodenaikoja vastaan, vaan siksi, että ainoa paikka maailmassa, johon en jaksa raahautua bussilla, on mökki naapurikunnassa. Ihminen pärjää oikein mainiosti joukkoliikenteellä, jos vain järjestää elämänsä sen mukaisesti.

Opiskelu ja työelämä

Valmistuin kahdesta opinahjosta. Pääsin ylioppilaaksi vuonna 2011, ja yliopistosta sain käteeni maisterin paperit vuonna 2017. Välivuoden ennen korkeakouluopintoja vietin yliopiston radiossa työskennellen. Se oli mahtavaa aikaa, enkä yhtenäkään aamuna ajatellut, etten jaksaisi mennä töihin, mikä antoi kenties vähän liian ruusuisen kuvan työelämästä, mutta tarjosi myös tavoitteen. Työ voi olla sellainen, että sinne haluaa mennä joka päivä.

Aloitin palkkatyöt vuonna 2012. Viimeinen oikea lomani ilman lisätöitä tai opiskeluja on ollut kesällä 2011. Siinäpä tavoite seuraavalle vuosikymmenelle! Suorittajana tarvitsen aikaa palautua, ja siksi on ollut yllätys, ettei ihminen jaksakaan ilman lomaa. En minäkään. Tulevina vuosina lomailen niin paljon kuin pystyn, sillä elämä on muutakin kuin työn tekemistä varten. Se on suukkoja, iltoja rannalla, hitaita aamuja ja yöunia, joiden tunteja ei tarvitse laskea.

Ystävät

Tutustuin sekä opinnoissa että työssä ihaniin ihmisiin, joista on tullut minulle rakkaita ystäviä. Aina, kun olen aloittanut uudessa paikassa joko työt tai opinnot, olen ollut vakaasti sitä mieltä, etten tutustu kehenkään. Niin vain ystäviä on tullut. Torstaina juhlimme työyhteisön kanssa ja lauantaina näin sekä vanhaa työporukkaani että lukioaikaisia, rakkaita ystäviäni.

Asuminen

Muutin ensimmäiseen omaan kotiini ja myöhemmin toisen kanssa jaettuun. Kalevan-yksiöni oli aivan ihana pikkuluukku, joskin myös erittäin epäkäytännöllinen. Asunnossa ei ollut uunia, suihkuverho liimautui takapuoleen hiuksia pestessä ja ovet paiskautuivat yhteen eteisessä niin, että maali rapisi niistä irti.

Ruokavalio

Minusta tuli kasvissyöjä ja sittemmin vegaani. Ruokavaliomuutos tuntui lopulta hyvin luonnolliselta, sillä olen aina ollut todella nirso etenkin lihan suhteen. Kasvissyönti ja veganismi avasivat ovet ravinteikkaaseen ja monipuoliseen ruokaan, jonka syöminen on aina suuri ilo.

Ruokavaliossakaan en luota ehdottomuuteen, vaan aiemmasta einesräyhäämisestä poiketen olen nykyään oikein joustava ja avarakatseinen ruokailija.

Matkustaminen

Kävin Aasiassa ensimmäisen kerran. Lopulta kävin vuosikymmenen aikana kaksi kertaa Kiinassa ja kerran Vietnamissa. Rehellisesti sanottuna en ollut koskaan edes ajatellut, että voisin matkustaa Aasiaan, joten ensimmäinen Kiinan-matka avarsi silmiäni ennen kaikkea etuoikeutetusta asemasta ja siitä, kuinka upea maailma on tuolla jossain. Ollut niin kauan, ettemme pysty edes käsittämään sitä.

Bloggaaminen

Aloitin blogin. Itse asiassa useita, mutta vain yksi selviytyi: Mediakka, joka muuttui tänä vuonna Ennen aamukahvia ei voi -blogiksi. Muutos on tehnyt hyvää, sillä lukijamäärät ovat kasvaneet. Aamukahvi ei ole blogimaailmassa mikään uniikki nimikeksintö, mutta kuvaa tätä alustaa tarpeeksi hyvin.

Vuosikymmen pähkinänkuoressa

Kuluneet 10 vuotta ovat olleet valtavan työntäyteiset ja varmasti elämäni suorituskeskeisimmät vuodet, mikä on saanut ymmärtämään, ettei elämää ihan näinkään voi elää. Ei ole hyvä, jos ei ole aikaa kehittyä ihmisenä, kun arki rullaa niin kovaa vauhtia, ettei siitä saa edes kiinni.

Seuraavan vuosikymmenen omistan itselleni. Kaikelle sille, mitä tavoittelen itseäni ajatellen. Millaiseksi haluan tulla? Minkälaisessa kehossa minun on hyvä olla? Missä työssä viihdyn parhaiten? Mikä ihan oikeasti tekee minut onnelliseksi?

Uuden, alkavan vuosikymmenen suunnitelmistani kuulette vielä joulukuun aikana.

Kuulostaako tutulta? Kerro jotain vuosikymmenestäsi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Valuva aika ja pimeä marraskuu eli aivan tavallisia kuulumisia

Hyvää viimeistä marraskuista torstaita! Kyllä ennen oli kaikki paremmin. Lunta riitti heti alkutalvesta lumileikkeihin, eikä varmasti yksikään torstai 90-luvun lopussa ollut näin musta. Koska en juuri nyt pääse isäni rakentamaan lumilinnaan, kerron kuulumisiani.
DSC_0196.JPGMinulla on ollut marraskuussa yksi vapaapäivä. Se on vähän, itse asiassa mitätön luku. Ei kehuttava asia, vaan lähinnä hullua, enkä siksi malttaisi odottaa, että koko vuosi olisi jo pulkassa.

Kurjuuden komeutta korosti vielä eilen liukastumiseni matkalla kotiin. Löin polveni kivillä kuorrutettuun asfalttiin, sain kaksi haavaa ja tuhat mustelmaa. Pahinta oli se, että suosikkihousuihini tuli reikä. Ja mitä vielä! Niitä ei enää myydä Suomessa, vaikka kyseessä on tuiki tavalliset ketjuliikepöksyt. Hamstrasin niitä huonoja kulutusvalintoja tekevänä ihmisenä kesällä Ruotsista. En millään viitsisi lähteä naapurimaahan housujen takia.

Aamulla näin ensimmäisen kerran viikkoon päivänvaloa. Olen ollut niin tiiviisti suljettuna toimistoon aamukahdeksasta iltapäiväneljään, etten ihan oikeasti ole nähnyt edes harmaan sävyjä. En ehkä kutsuisi päivänvaloksi tuota likaisenväristä taivasta, mutta on se kirkkaampi kuin pimeys.

Tänään minulla on ollut vapaa-aikaa kokonaiset kolme tuntia. Siitä puolet olen käyttänyt päämäärättömään haahuiluun ja puhelimen näpräämiseen. Neljänosan uhrasin kalenterille ja kirjoittamiselle, ja loppuosa olisi syytä antaa eväiden teolle. Ajattelin tehdä köyhän miehen pad thaita. Puolet aineksista puuttuu, eikä kastikkeeksi ole kuin soijaa, mutta kai sillä hengissä pysyy.

Olenhan selvinnyt tästä kuukaudesta, vuodesta ja vuosikymmenestä muutenkin. Ihan kiitettävästi.

Vuosikymmenestäni ja tulevaisuudensuunnitelmistani kuulette myöhemmin.

Onko marraskuu syönyt voimia? Miksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Niille, jotka istuvat hiljaa ja unohtavat syödä salaattinsa

Olen ottanut uudeksi tavakseni olla näpelöimättä bussissa puhelinta. Sen lisäksi, että matkapahoinvointini vähenee, tarjoaa elektroniikasta vapautuminen uskomattoman rauhallisen hetken tarkkailla muita matkustajia.
DSC_01211Mies tulee bussiin ilman talvitakkia kantaen toisessa kädessään huolettomasti kissan kuljetuskoppaa. Se on täynnä roskia. Missä olet kissa?

Nainen, jonka toinen etuhammas on mustunut, puhuu rivoja Venäjästä, ranskalaisista ja sukupuolielimistä. Hän huutaa ja toistaa sanomaansa. Kun nyt muut vain ymmärtäisivät, mitä ne ranskalaiset Venäjältä hakevat. Syy-seuraussuhteet jäävät pimentoon.

Vanha mies aivastaa monta kertaa. Jokaisella rykäisyllä viereisellä penkillä istuva poika säikähtää ja mulkaisee vihaisesti miestä. Sitten hän repii tarralenkkitossujensa nauhoja. Auki ja kiinni, auki ja kiinni.

Naiset juttelevat kovaäänisesti vanhemmistaan. Toisella ei niitä ole ollut vuosikymmeniin, vieruskaveri on saanut pitää ne yli 70-vuotiaaksi asti. Mutta kyllä ovat lähes satavuotiaat kuulemma huonokuuloisia. Oikeasti heikkokuuloisimpia ovat ne, jotka eivät nosta päätään älylaitteestaan.

Varusnainen kertoo syöneensä koko päivän aikana pelkkää salaattia ja odottavansa innolla paluuta kasarmille. Siellä muistaa syödä kunnolla. On niin ihana sulautua joukkoon.

Minä en muuta mietikään kuin sitä, miten pääsisin joukosta pois. Erottuisin ja uskaltaisin. Silti lopulta jään vain paikoilleni kuuntelemaan muita.

Muistakaa antaa linja-autolle tilaa kadulla. Joukkoliikenne on hyväksi ihmiselle. Niillekin, jotka istuvat hiljaa.

Mitä sinä salakuuntelit viimeksi bussissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa