Kun some-paineet saavuttivat minutkin

Olen blogannut noin viisi vuotta, tavoitteellisesti niistä kolme. Viime aikoina moni asia orastavalla some-urallani on tuntunut mitättömältä, ja olen todella pohtinut, mitä ihmettä tavoittelen ja mihin uskon työni johtavan. Kaiken lisäksi elämä tuntuu johdattaneen takaisin journalismin pariin, vaikka aiemmin pyristelin vastaan ja aloin kumartaa toiseen suuntaan – kaupallisuuteen.
anna_maksimoff_ennenaamukahviaeivoiKuva: Eeva Kyyrö

Ajattelen sosiaalisen median olevan tunneli, jossa rämmin. Sen päässä on kyllä valoa, mutten tiedä, koska se tulee vastaan. En kuitenkaan voi kääntyä tai lopettaa, sillä jossakin sisimmässäni tiedän tieni olevan oikea. Vaikka some on minulle ensisijaisesti keino työllistyä omalle alalleni kokopäiväisesti, on blogista tullut niin rakas harrastus, etten osaisi lopettaa enää ollenkaan. Toki välillä mietin, mitä kaikkea tekisin blogilta vapautuvalla ajalla, mutta vastaus olisi jotakin töihin ja kirjoittamiseen liittyvää kuitenkin.

Viime aikoina some on kuitenkin saanut minut tuntemaan riittämättömyyttä. Ei yksityishenkilönä, vaan nimenomaan ammatillisesti. Yksityishenkilönä arkeni on näet varmaankin ihan mielenkiintoista. Elän huoletonta, kohtuullisen vakavaraista ja vapaata arkea, jossa on aikaa levolle, shoppailulle, herkuttelulle ja pakosta raa’alle työnteolle.

Riittämättömyydessä kyse ei ole siitä, että itsetuntoni olisi huono. Tiedän tarkalleen, kuka olen, mitä teen ja miksi teen.

Kamelinselkäni some-kilpajuoksussa katkaisi kuitenkin Instagram, jota teen sisältöjä lähinnä itseni ja ilmeisesti myös tuttujeni iloksi nimimerkillä @annakatariinam. Katselin hurjasti näyttökertoja kerääviä kuvia ja niiden täydellisiä asetelmia, mutta suupieleni vääntyivät mutruun nähdessäni oman kuvani. Seison siinä kuhmalahtelaisella pellolla kukkatakissa. ”Voi helkutti oikeasti, miksi kukaan haluaisi nähdä minua pellolla, työpistettäni keittiössämme tai suosikkikirjaani”, ajattelin katsoessani kuvavirtaani. Yhtäkkiä kaikki tuntui merkityksettömältä, heijastukselta ja valheelta. Siitähän Instagramissa on pitkälti kyse, kuten myös blogissa. Tarkoitus ei ole valehdella, mutta totuus on helppo kehystää. Ja ehkä juuri siksi olen journalisti. Vaikka kaikkea voi maalata toisenväriseksi, en koskaan halua peittää totuutta.

Tarpeettomin, joskin hedelmällinen, näkökulma some-painekeskustelussa on mielestäni se, ketä pitäisi syyttää, sillä ainahan on niin mukavaa etsiä syyllinen, olipa kyseessä mikä tapahtuma tahansa. Turhan monesti syynin alle joutuu se julkaisija, jonka koetaan luovan paineita. Tässä on varmasti koulukuntaeroja, mutta itse ajattelen niin, että jokaisen on kannettava vastuu itsestä niin sosiaalisessa mediassa kuin mediassa. Lähde- ja mediakritiikkiä on opeteltava eikä kaikesta näkemästään voi sysätä vastuuta ulkopuolelle, vaikka ideaalitilanteessa media-alustat olisivat puhtaita kaikesta synkkyydestä, mustavalkoisuudesta ja turhamaisuudesta. Niin ei kuitenkaan tule koskaan olemaan.

Minä en voi syyttää tarpeettomista paineista kuin itseäni. Elämääni on aina leimannut huijarisyndrooma. Ei epäusko tai uskonpuute.

Elämääni on aina leimannut huijarisyndrooma, ajatus siitä, että mitä tahansa teen, ei se kuitenkaan ole tarpeeksi suurta.

Heinäkuussa käyn kirjapainossa sopimassa tuoreimman yritysjuhlakirjani painattamisesta. Kuinka hienolta se kuulostaakaan! Että jälleen kerran minun räpellykseni painetaan isossa talossa. Mutta kukapa sitä lukee, ajattelen kuitenkin.

Olen myös saanut keikkatarjouksia, mikä tuntuu kunnialta kilpaillulla alalla, mutta silti tyhjyys vaivaa. Miksi en ole vieläkään saanut kokopäiväistä työtä?

Vastauksia alan etsiä Tiina Ekmanin teoksesta Huijarisyndrooma – Miksi en usko itseeni (vaikka olen hyvä) (Minerva 2017). Aiheesta puhuminen ei nimittäin ole heikkoutta, vaan niitä kysymyksiä, joita lähes kaikki pohtivat jossakin vaiheessa elämäänsä, etenkin uskoakseni luovalla alalla.

Some on parhaimmillaan mahtava mahdollisuuksien alusta, mutta käyttipä sitä miten tahansa, on aina muistettava, että digitaalinen alusta on aina vain heijastus todellisuudesta. Epätotta ja yhtä monesti tarpeeksi totta, mutta totuudelle painoarvoa ei voi luvata kukaan. Ja siksi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa omaan tekemiseen.

Koetko sosiaalisessa mediassa paineita? Mikä ne aiheuttaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Blogi viisi vuotta!

Tiedätkö, mitä tapahtui 1826 päivää sitten? Silloin, kun työpöytäni oli aseteltu ikkunan eteen ja koko näkymän peitti valtava lehmus. Silloin, kun minua hävetti vietävästi. Pelkäsin epäonnistuvani, enkä itse asiassa vieläkään tiedä, olenko onnistunut. Tasan viisi vuotta eli 1826 päivää sitten perustin näet blogini.
DSC_0106Onpa mieltä ylentävää palata blogihiljaisuudesta viisivuotispäivän kunniaksi. Viisi vuotta, 60 kuukautta. Lähes 2000 aamua. Miksi en muista niistä kuin muutaman?

Muistan aamun, jolloin heräsin piehtaroiden hiessä ja kovassa kurkkukivussa. Muistan aamun, kun oksensin. Muistan aamun, jolloin heräsin suudelmiin. Muistan aamun, kun olin jo niin myöhässä, että pyöräilin töihin pitkin jäisiä katuja. Muistan ensimmäisen blogikommenttini. Se oli Meritähdeltä, ja luulin häntä tädikseni. Ihmettelin, miten tätini olisi koskaan osannut rekisteröityä WordPressiin.

Varsinaisen kirjoittamisen aloitin vasta toukokuussa 2015. Jaoin parsapastan reseptin ja saarnasin yliopisto-opiskelusta. Se parsapasta oli muuten aika kauheanmakuista, eikä varmasti vähiten siksi, että parsat oli ostettu Siwan alelaarista. Siwa, se oli oikeasti olemassa silloin!

Viisi vuotta sitten olin 23-vuotias kandiopiskelija ja erittäin ylpeä siitä. Olin juuri muuttanut keskustan toiselle laidalle ja tunsi palanneeni juurilleni, vaikken ollut käynyt seudulla kuin vauvana kääntymässä, mutta sitähän ei tarvitse kertoa kaikille. Elämä oli viisi vuotta sitten ihanan helppoa siksi, että olin tehnyt siitä sellaista. Murheet taitavat tulla elämääni aina aalloissa.

Ensimmäisinä vuosina blogi päivittyi silloin, kun siltä tuntui, mutta kun kävijämäärät kasvoivat, halusin päivittää useammin kuin ennen. Janosin sitä ja nautin kirjoittamisesta. Nautin siitä edelleen, mutta olen sittemmin ymmärtänyt, että vaikeneminen on kultaa myös verkossa. On vaikea sanoa, miksei blogista ole kasvanut vielä ammattia. Ehkä asialinjan vuoksi, ehkä siksi, etten ole riisunut tarpeeksi, ehkä siksi, etten ole yrittänyt teknisesti tarpeeksi.

Kuin irvaillakseen minulle blogini tilastot ovat kuitenkin suorastaan räjähtäneet viime kuukausien aikana, vaikka itse olen ollut tavallista hiljaisempi. Lukijamäärä on liki kolminkertaistunut, mutta monet vaikuttavat olevan kiinnostuneita lähinnä tv-sarja-arvosteluista, mitä en ihmettele näinä aikoina tippaakaan. Minusta on muutenkin mukavaa, että kirjoittamani tekstit kiinnostavat enemmän kuin persoonani, vaikka kieltämättä itsestä lörpötteleminen olisi helppoa, ainakin helpompaa kuin ajattelu. Mutta kuka ihme haluaisi lukea päivästäni tai reikäisestä neuleestani? (Neuletakissani on oikeasti kolme reikää. Yksi kummassakin olkapäässä ja kolmas niskassa. En osaa luopua lempivaatteistani, ja minulla on siksi erikseen työhaastatteluvaatteet, koska sinne ei parane mennä ryönäisenä.)

Viisi vuotta on kuitenkin niin pitkä aika, että jonkinlainen ystäväkirjapäivitys voisi olla paikallaan. Ihmisellä on taipumus kiinnostua myös kirjoittajasta, vaikka sitä epäilen omalla kohdallani. Tämä ei muuten ole mikään vitsi tai säälivähättely. On niin vaikea kuvitella olevansa ’persoona’, kun tälläkin hetkellä syön kuivaa patonkia, kuuntelen Sonja Lummetta ja suunnittelen vanhempieni syntymäpäiväjuhlia. Niissä äiti on Egyptin prinsessa ja isä kuningas. No, ne juhlat ovatkin sitten jo toinen tarina.

Kiitos, että luet.

Milloin olet alkanut lukea blogiani? Olisiko esittelypostaukselle tilausta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

13 hakusanaa ennen aamukahvia

Viime aikoina blogiini on päädytty erityisen mehukkailla hakusanoilla, jotka ovat haastaneet myös minua selvittämään tai pohtimaan. Sydänkin on läpättänyt. Hakukoneseikkailut kertovat niin paljon ihmisestä!
annamaksimoff0120”minna canth korvakoru”
Minulla on todella hienot Minna Canth -korvakorut, jotka ovat Frida’s cornerista tilatut. Frida’s cornerin takana on Studio Annukka Laine, jonka kaikki luomukset ovat houkuttelevia.

”lappiin muutto”
Lappiin muuttaminen on kovassa nosteessa, mihin osansa on varmasti tuonut Inari Fernándezin Vaihtovuosi Sodankylässä -projekti. Hienoa, jos muuttotappiokunnat onnistuvat kääntämään hiljalleen kurssinsa voitolle, mutta samaan aikaan toivon, että Suomea markkinoitaisiin muutenkin kuin vain Lappi-näkökulmasta.

”kaikki synnit jakso 6”
Elisa Viihteen Kaikki synnit (2019) oli aika tavallinen uskontokärjellä ratsastava rikossarja. Ei mitään yllättävää, muttei erityisen epäonnistunuttakaan. Kuudes jakso näyttää olevan ensimmäisen kauden viimeinen. Sarjan toinen kausi alkaa syksyllä 2020.

”tyhmä hoitaja”
On todella surullista, jos joku googlaa tällaisia aiheita siitä näkökulmasta, että kokee niin.

”miksi suomessa asiat ovat hyvin”
Mutta kuinka kauan? Ihmettelen itsekin välillä, miten ihmeessä kurjuudessa rypenyt suurvaltojen pelinappula onnistui nousemaan jaloilleen niin nopeasti ja menestyksekkäästi. No, mikään ei ole ikuista.

”rietastelu”
Ei ole näkynyt minun blogialustallani.

”röyhkeänä ja surullisena angelana”
Vaikka blogillani menee ihan kivasti, on se vielä sen verran pieni, että pystyn helposti näkemään, miksi jotakin teemaa on haettu blogistani. Haku liittyy Zaida Bergrothin Miami-elokuvaan (2017), ja on hienoa, jos luonnehdintani toisesta päähenkilöstä Angelasta (Krista Kosonen) on miellyttänyt myös muita.

”äiti puhuu seksikkyydestään lapselleen”
Ei kuulosta terveeltä. En ole käsitellyt mielestäni aihetta blogissa.

”eiole.fi
Varmasti yksi Suomen yleisimmistä sähköpostiosoitteiden lopuista. Eiole.fi ei vie mihinkään. Koska sitä ei ole. Piste fi.

”suomenna ”aplikaatio'”
Ihana! Aplikaatio on anglismi ja suomeksi siis sovellus, ei sovellutus. Tämän googlaajan on täytynyt kuulua apsis-, aplari- tai aplikaattorileiriin.

”vöner terveellisyys”
Suosikkivegekebabini on ehdottomasti Vöner. Olipa kebuliha tai sen korvike tehty mistä tahansa, ei sitä kannata päivittäin syödä. Sanoisin kuitenkin, että Vöner on aika hyvä vaihtoehto, sillä siinä on 100 grammassa 32,1 grammaa proteiinia ja 10,1 grammasta rasvaa tyydyttyneitä vain 0,62 grammaa.

”13 päiväbudjetti”
Kieliopillisesti haussa ei ole järkeä, mutta oletan, että haun tehnyt on tarkoittanut joko liki kahden viikon päiväbudjettia tai 13 euron päiväbudjettia. Jos haluaa kiristää nyörejä, 13 euroa on ihan oikeasti kohtuullinen päiväbudjetti, jopa ylellinen, jos se ei sisällä asumista, liikkumista ja muita kiinteitä kuluja.

”mcvegan mitä mieltä”
Olen sitä mieltä, että McVegan on paras pikaruokapurilainen, jota olen koskaan maistanut. Ei valitettavaa. Täydellinen hinta-laatusuhde. Yksi viime kesän iloisimmista muistoista liittyy siihen, kun mieheni raskaan työpäivän jälkeen haki minut töistä, vei piknikille ja kaivoi kassista tuoreet McVeganit ja pienen viinipullon. Siitä ei kesäilta paremmaksi voi muuttua!

Jos pitäisi kertoa omasta historiasta yksi outo hakusana, minkä paljastaisit?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Haikeaa, rohkeaa ja vapauttavaa – blogin uusi nimi

Kaikki muutokset tuntuvat minusta aina poikkeuksetta kammottavilta, surullisiltakin. Jopa Lidlistä ostetun tarjoilulautasen paikan siirtäminen viikko sitten tuntui selkäytimessä asti, joten voitte kuvitella, kuinka itkettävän pahalta blogin nimen muuttaminen tuntuu.
DSC_0139Kun jokin aina paikoillaan ollut liikahtaa, tuntuu se kurkussa, sydämessä ja vatsanpohjassa. Muutosvastaisuus on fyysinen kokemus, joka saa olon apeaksi. Uusi verkkotunnus on ostettu, olo on periaatteessa ihan hyvä, mutta silti tuntuu haikealta. Siitäkin huolimatta, että uusi nimi antaa paljon enemmän tilaa kirjoittaa siitä, mistä haluan. Rehellistä, vakavahenkistä ja kevyttä lifestylea runollisesti ja joskus vähän raivotenkin.

Bloginaisen taakka

Oli surullista katsoa blogin tilastojen kasvua samaan aikaan, kun aiempi nimi hävetti, rajoitti ja sai kaiken inspiraation ehtymään. Miten yhtäkkiä kävi niin, että nimi, josta vuosia oli ylpeä, paisui taakaksi, jota ei enää voinut kantaa?

Vaan eipä siitä taakasta niin vain vapauduta. Otsikointi, iskulauseiden ja nimien keksiminen on vaikein tietämäni kirjallinen tehtävä. Otsikointiongelmasta olen päässyt yli opiskelun ansiosta, mutta nimetä en osaa ketään enkä mitään. Tämä oli parasta, mihin pystyin.

Jotain uutta, vanhaa ja lainattua

Ennen aamukahviahan ei oikeasti voi tehdä mitään. Pahinta on se, jos kahvi jää kokonaan juomatta, mutta onneksi myös iltasumppi on ihan yhtä varteenotettava vaihtoehto. Sitä en sentään keksinyt änkeä nimeen.

Ennen aamukahvia ei voi -nimi kuvastaa minua ennen kaikkea sen runollisuuden vuoksi. Olen kyllä toimelias ja aikaansaava, mutta aika usein myös haaveilija ja hyviä ideoita paperille rustaava vätys, joka harvoin niitä toteuttaa.

Halusin nimeen myös intertekstuaalisen viittauksen, ja tarkkasilmäiset huomaavatkin selvän yhteyden Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaaniin (Tammi 2000). Ironista on se, että en edes kummemmin pidä kyseisestä teoksesta, sillä scifi-maailma ei koskaan imaise minua mukaansa. Romaanin miljöö on Tampere, ja sehän on hyvä sattuma, sillä Ennen aamukahvia ei voi on myös blogi Tampereesta.

Aamukahvia iltaisin

Ongelmaton uusi blogi-identiteettini ei ole, sillä nimi on pitkä ja vaikeasti taivutettava. Onneksi viimeinen sana on voi, joka mahdollista kuitenkin helpot taivutuspäätteet.

Aamukahviteema vilahtelee some-sisällöissä tuon tuosta, joten mikään neronleimaus uusi nimi ei ole. Ehkä kiteytettynä voisi sanoa, että Ennen aamukahvia ei voi sisältää niitä ajatuksia, joita ei voi edes ajatella ennen ensimmäistä kupillista. Nimestä huolimatta näitä juttuja kannattaa lukea siis iltaisin.

Vanha verkkotunnus mediakka.com toimii edelleen ja uudelleenohjaa liikenteen ennenaamukahvia.comiin vielä pitkään. Kaikki seuraamissivustot on myös päivitetty, joten perille löytää, vaikka aamukahvi olisi jäänyt juomatta.

Miltä uusi nimi kuulostaa? Täysosuma vai -tyrmäys?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ehdota blogille uutta nimeä!

Nyt on käynyt niin, ettei Mediakka tunnu enää luontevalta bloginimeltä. Vuotuinen verkko-osoitteen maksupäiväkin kolkuttelee oven takana, joten uusi nimi on saatava ulos parissa viikossa. Auttakaa!
Kiitos kaikesta,Ei ole normaalia, että blogin nimi hävettää. Havahduin häpeän tunteeseen viikonloppuna pidetyllä blogikurssilla. Tilaisuuden ilmapiiri oli avoin ja lämminhenkinen, mutta silti Mediakan ääneen sanominen sai käteni hikoilemaan, ja huomasin selitteleväni blogin nimeä – ennen kaikkea itselleni.

Mediakkahan oli aiemmin Akkamedia. Kumpikin kuulostaa aivan kamalalta. Kankealta, vaikealta ja etäiseltä. Ajatus nimien takana oli kaunis ja jopa kekseliäs, sillä alun perin minun oli tarkoitus kirjoittaa mediailmiöistä, mutta ennen pitkää huomasin blogini lipuneen lifestyleen. Se ei varsinaisesti ollut ihme, sillä vakava ja säännöllinen kirjoittaminen alkoi tuntua taakalta, ja koin myös, etten pystynyt harrastuksena kirjoittamaan niin syväluotaavia tekstejä kuin olisin voinut. (Päädyin alun jälkeen parjaamaan myös eineksiä ja aloittamaan ruokahifistelyn, mutta ne ajat ovat jo takana.)

Olen jo pitkään halunnut, että blogini on elämänmakuinen hyvän mielen paikka, jossa lukija ei kuitenkaan pääse liian helpolla. Ajankohtaisaiheista kirjoittaminen on edelleen mielekästä, mutta blogissani niitä tarkastellaan kevyesti, joten ei alustani mikään mediatutkimuskanava ole. Siksi Mediakka tuntuu lähinnä taakalta, vakavalta nimeltä, jonka alta paljastuu pumpulia. Myös nimeen henkilöityminen on vaikeaa. En voisi kuvitellakaan, että minua kutsuttaisiin Mediakaksi tai Mediakka-Annaksi.

Pyydänkin nyt teiltä – ihme kyllä tuhansilta – lukijoiltani apua. Mikä uudeksi nimeksi blogille?

Blogini kantava ajatus on siis tarkastella elämää vakavan kepeästi. Punainen lanka lienee nimenomaan arki, ajatteleminen ja ajattelemisen keveys. Pienetkin asiat voivat olla vakavia. Miksi ystäväkirjat ovat aikuiselle tärkeitä? Miksi meidän viirivehkaamme kutsutaan Hirvoseksi? Miksi mikroaaltouuni aiheuttaa riitoja? Minkä vuoksi Big Brotherin katsomista täytyy hävetä?

Pidän intertekstuaalisista nimistä, vaikka usein ne lipsuvat tekotaiteellisuuden tai mauttomuuden puolelle. Myös ja-sanan sisältävät nimet ovat mieleeni, mutta ne ovat valitettavan yleisiä. Jos pitäisi lähteä ryöstöretkelle, ottaisin Pia Alapeterin Lyhyenä hetkenä -blogin nimen. Siinäpä siis vinkkejä. Ehdota uutta nimeä kommenttikentässä tai Instagramissa!

Miten nimeäsit blogini? Jos et keksi nimeä, kerro ihmeessä, miten kuvailisit blogiani.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Teksti, jonka

Mediakka on päivittynyt neljän vuoden aikana jo 659 kertaa. Luku pitää sisällään niin täysosumia, tietopaketteja kuin täytejuttuja. Niinpä kokosin vapaasti kopioitavissa olevan pohjan, jonka perusteella kerron ajatuksiani raapustuksistani.
DSC_0144

Teksti, jonka…

…olisin halunnut menestyvän

Kirjoitan juhlakirjan tuottamisesta yritykselle postaussarjaa, jonka kaksi ensimmäistä osaa on jo julkaistu. Ne eivät ole herättäneet kummempaa kiinnostusta. Ymmärränhän minä sen. Blogeista haetaan ennen kaikkea viihdettä, ei tietoa ensisijaisesti, vaikka monet jutut ovat valtavan hyödyllisiä. Ehkä salaa toivoin juttusarjani perusteella yhteydenottoja ja työkeikkoja.

Menestystä olisin suonut myös koiran omistamisesta kertovalle jutulle jo suloisten kuvien vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi, että olisin halunnut oikeasti keskustella lemmikin omistamisesta.

…kirjoittamisesta olen ylpeä

Parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon syntyi suuren inspiraation polttaessa sormissa junassa puhelimen muistioon, johon harvemmin kirjoitan ylös muuta kuin yksittäisiä sanoja tai kauppalistoja. Tekstin dialogi on aito ja junassa salakuunneltu. Pieniä yksityisyydensuojaan liittyviä muutoksia olen kuitenkin tehnyt.

…julkaisemista harkitsin pitkään

Kiusatuksi joutumisesta kertovan blogitekstin kirjoittaminen ei ollut helppoa, vaikken koe olevani millään tavalla traumatisoitunut. Jouduin miettimään, millaisen kuvan haluan antaa itsestäni, ymmärretäänkö minut väärin ja miten kerron tapahtumista halventamatta muita osapuolia, vaikka jotkut jutussa mainitut tapahtumat ovat niin iljettäviä, ettei oikeasti tarvitsisi ajatella kuin itseään.

…julkaisu hävettää

Punnitsen tarkkaan kaikkea julkaisemaani, joten voisin vastata, etten häpeä mitään. Mutta kyllä minua hävettää kaikki einesarvostelut. Yksittäisistä jutuista posket punastuvat eniten Terveiset Kärsämäeltä! Stindebinde elää -otsikolla julkaistusta jutusta, jota luetaan joka päivä kammottavan monta kertaa. Maailman turhin hakusanapostaus, joka ei ole edes erityisen hyvä.

…en uskonut saavuttavat kävijäpiikkiä blogiin

Tammisaaren-matkailujuttu levisi kulovalkean tavoin somessa ja tavoitti myös seudun markkinoinnin. Yhden päivän aikana blogissani kävi enemmän vierailijoita kuin normaalisti koko kuukautena. Ymmärsin konkreettisesti, miten suuri voima tekstillä voi olla, jos sitä vain päätetään jakaa tarpeeksi. Vieläkään en tiedä, miksi juttu herätti niin suurta kiinnostusta raaseporilaisissa. Ehkä alueesta ei kirjoiteta tarpeeksi?

Muita salamenestyjiä: Yleishyödykeköyhät: Nämä joka kodin tavarat meiltä puuttuvat! ja Kadonneen isoisän jäljillä – sukututkimusmatka Hämeenlinnaan

…suosio kasvoi suureksi odotettua myöhemmin

Maria Åkerblomista kertovaa juttuani (26.8.2018) luetaan joka päivä kymmeniä, jopa satoja kertoja, mikä on ymmärrettävää, sillä Zaida Bergrothin Marian paratiisi saa ensi-iltansa 4.10.2019. Siltikään en ymmärrä, miksi juuri minun juttuni tavoittaa ihmiset. Vaikka onhan se kyllä kelpo, kirjaan perustuva tietopaketti Åkerblomista.

…sanoma kestää aikaa

En katoa koskaan on kauniisti kirjoitettu, paljon ajatuksia ja edelleen ajankohtaista tietoa sisältävä juttu siitä, miten pitäisi suhtautua kuolemaan, kun jokaisella on digitaalinen jalanjälki. Pitäisikö kuolla kahdesti vai jäädä kummittelemaan someen?

Jätä kommentti tähän juttuun, jos päädyit kertomaan omista tekstihelmistäsi jutun runkoa käyttäen.

Mitä haluaisit lukea? Mitkä jutut ovat jääneet mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä kulmasta elämästäni kertoisin?

Näen elämän teemakirjastona, josta kulloinkin lainassa oleva näkökulma määrittää sen, millaisen kuvan annamme itsestämme. Harva näkee kirjaston koko annin, joten siksi on tärkeää miettiä, miten elämänsä kehystää niin yksityisessä kuin julkisessa elämässä.
DSC_01022.JPGEn ole vuosikausiin miettinyt, mitä muut ajattelevat minusta. Arkielämässä se ei hyvällä tavalla kiinnosta minua. Tärkeintä on se, miten kohtelee muita ja itseään, ja jos ei riitä jollekin sellaisena kuin on, ei sille voi mitään. Olen kuitenkin miettinyt paljon sitä, minkälaisen vaikutelman annan itsestäni blogissa. Pelissä ei ole ainoastaan minä yksityishenkilönä, vaan minä työntekijänä, -hakijana ja yhteistyökumppanina.

Olisi varmasti helpompaa kirjoittaa blogia vain yhdestä näkökulmasta kuin kirjoittaa vähän kaikesta. Voisi ainakin kuvitella, että silloin langat pysyisivät paremmin käsissä. Blogini alkuaikoina keskitinkin voimani kärkkäiden, mutta henkilökohtaisesta näkökulmasta turvallisten vegejuttujen ulos puskemiseen, kunnes ruokasaarnaamisesta meni maku. Ihmiselämä kaikkine vivahteineen on paljon kiinnostavampaa kuin äkäisen vegaaniakan marinat. Tarkassa rajauksessa pysyminen saattaisi tosin edelleen olla järkevää ainakin yksityisyyden kannalta, sillä silloin ihan kaikki itsestä ei olisi netissä, vaikka jokainen varmasti ymmärtää, että tarkoin valitut sanat blogissa ovat pieni osa totuutta, ei rippituolin anti tai elämäkerta.

Kasvissyöntiin keskittyminen tapahtui vahingossa henkilökohtaisen mielenkiinnon kasvaessa ja räjähdysmäisesti levinneen vegeruokatarjonnan vuoksi. Blogini päänäkökulma olisi kuitenkin voinut olla mikä tahansa muu elämääni syvästi koskettanut teema.

Intouduin pohdiskelemaan, miltä minä tai blogini juoni näyttäisi, jos olisin alkanut rakentaa alustani tarinaa muista elämäni teemoista ja luonnollisista mielenkiinnonkohteistani.

Velaa ja kehopositiivisuutta

Ei ole salaisuus, että minua on kiusattu koko peruskouluaikani. Olen kirjoittanut aiheesta, mutta ei tarinastani blogin kantavaa voimaa saisi. Kuka edes haluaisi! Yleensä kiusaamistarinat korostavat selviytymistä, arpien voitelua, henkistä kasvua ja itsensä löytämistä, mutten koe aihepiiriä omakseni julkisesti. Tällaiset asiat käsittelen yksityisesti, ja kieltämättä pelkäisin sitä, miltä syvimpien tuntojen käsittely näyttäisi ulospäin ja miten se vaikuttaisi uraani, joka ei toistaiseksi ole lähtenyt lentoon kuin korkeintaan kalkkunan lailla.

Kiusaamiseen liittyy kiinteästi myös historiani ylipainoisena. Siitäkin olen kirjoittanut, mutta sen olisi voinut valita kiusaamisen kyljessä yhdeksi pääaiheeksi. Niin moni on jo sanonut sanansa kehopositiivisuudesta, etten koe Mediakalla olevan enää kortteja kyseiseen pakkaan. Painoon, laihduttamiseen ja itsensä hyväksymiseen keskittyminen antaisi sitä paitsi kirjoittajastaan vähän liian suppean kuvan makuuni. Muut asiat, kun sattuvat elämässäni olemaan tärkeämpiä.

Keho ja kulttuuri kiinnostavat minua silti paljon. Siihen kytkeytyy oleellisesti myös se, ettei minulla ole lapsia, joten kai tässä iässä minua nimitetään kohta – tiettävästi vapaaehtoisesti – lapsettomaksi. Lääkärikin kysyi, ovatko lapseni olleet terveinä, mistä närkästyin. Voisin kampanjoida enemmän vapaaehtoisten valintojen puolesta ja pohtia useammin sitä, miksi keho ja sukupuoli määrittävät sitä, miten odotukset kohdistuvat eri ihmisiin. Olenhan opiskellut sukupuolentutkimusta, joten voisin hyvin kirjoittaa aiheesta hedelmällisiä – olipa huvittava adjektiivivalinta – tekstejä. Teema ja tieteenala ovat minulle tärkeitä, mutta niistä viidesti viikossa kirjoittaminen kävisi jo työstä. Leimautumista en pelkää, sillä mielelläni tulisin muistetuksi aiheeseen keskittyneestä blogista.

Salapoliitikko

Toisinaan hörähtelen tai pikemminkin myhäilen sille, että blogiani on sanottu poliittiseksi. Ehkäpä ajattelen politiikkaa turhan tarkasti valtakunnan tasolla tapahtuvana päätöksentekona ja taktikointina, jolloin oma pieni mediani ja siellä esitetyt mielipiteet tuntuvat lähinnä vitseiltä, vaikka toivon, että ne vaikuttaisivat ihmisiin, saisivat ajattelemaan ja koskettaisivat.

Politiikka- tai ajankohtaisblogiksi Mediakkaa en kuitenkaan luonut, sillä ne ovat vielä liian isot saappaat täytettäväksi enkä koe intoa politiikan toimittamiseen. Jos näin olisin tehnyt, olisi blogiparka todennäköisesti parjattu mielipideareena. On paljon helpompi piiloutua lifestylen taakse! Se voi sitä paitsi olla paras tapa vaikuttaa.

Kun kaikki luulevat, ettei viestillä ole vaikutusta, se saa tehdä työtään rauhassa.

Missä tilanteissa mietit, millaisen kuvan annat itsestäsi? Mitkä asiat rajaat pois?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tämä maanantai oli täydellinen ja siksi kerron siitä somessa

Tänä maanantaina en torkuttanut kelloa kuin kerran. Enpä olisi arvannut, että viikko alkaisi näin hyväntuulisesti, vaikka enpä minä ole maanantaita vihannut koskaan. Täytyykö arkihehkutus silti tuupata someen?
DSC_0084.JPGPyöräni kulki poikkeuksellisen sulavasti matkalla töistä kotiin. En juuttunut yksiinkään liikennevaloihin ja suorastaan kiisin jokaisen mäen ylös. Kotona minua odotti herkullinen, vastavalmistettu soijarouhesalaatti ja pedattu sänky. Vaan eipä tullut uni, toisin kuin oli arvellut. Olin niin energinen, että väkertelin lisätöideni kimpussa ja pyyhin pölyjä. Ehdin jopa harmitella hiljaista Instagramiani, kunnes päädyin vähän yllättäen puhumaan siitä, kuinka mahtava päivä minulla oli ollut. Ihana arkipäivä, josta puhuminen ei yleensä kuulu tapoihin. Tai ole mielestäni kuulunut.

Someni yleisvire on positiivinen, vaikka pidän etenkin Instagramissa pääsääntönä sitä, että juttuni sisältäisivät tavalla tai toisella asiaa ja vinkkejä, ei siis neuvoja, vaan vinkkauksia hyvistä asioista. Takuuvarmoja tilini hittejä ovat mielipidepäivitykseni, valitukseni – ja satunnaiset eläinpäivitykset, jotka vasta ihania ovatkin, mutta ei mennä niihin nyt. Arjen ihanuus ei tunnu kiinnostavan ketään, ja sen kertovat myös tilastot.

Veikkaan, että ihmiset jakautuvat karkeasti kahteen leiriin: niihin, jotka eivät voi sietää ”elämä on ihanaa” -päivityksiä ja niihin, jotka ammentavat niistä omaan arkeensa. Olen kai itse siltä väliltä. On mukavaa hymyillä hyvän tuulen jutuille, mutta samaan aikaan ajattelen, etteivät ne koskaan saa viedä tilaa oikeilta asioilta eli elämään ja yhteiskuntaan vaikuttavilta teemoilta, vaikka yhtä lailla positiivisen arjen välittämisen voi nähdä vaikuttamisena. Sen uskottavuus ei vain kestä kovin kauaa.

En ole niin sekaisin päästäni, että kuvittelisin jonkun saavan elämäänsä jotakin arkeni seuraamisesta. Vai saako joku todella voimaa aamuista, jotka alkavat yleensä liian aikaisin tai liian myöhään? Tai päivistä, jolloin teen eväät kiireellä, kyttään sähköpostia ja somea ja lopulta nukahdan jälleen aivan liian myöhään? Toki paljon on kiinni siitä, miten elämänsä julkisesti kehystää. Voisinhan myös kertoa vaihtelevista päivistä, mukavasti rullaavasta taloudesta, herkullisista lounaista ja hulvattomista keskusteluista läheisteni kanssa.

On kuitenkin hyvä, että kantaa ottavat päivitykset saavat enemmän huomiota, sillä se kertoo yksinomaan valveutuneisuudesta ja halusta olla ajan tasalla. Silti samaan aikaan tuntuu aika kurjalta ajatella, että valittaminen ja negatiivisten tunteiden purkaminen saavat enemmän huomiota kuin elämän positiiviset puolet. Toivon sen kertovan siitä, että ihmisillä on niin paljon hyvää elämässään, ettei sitä tarvitse nauttia somesta lisäravinteena.

Nyt on jo hyvällä – tarkoitan siis ihanalla – tavalla kiire. Harvoin nautittava Coca-Cola on kylmässä, ja ihan pian pyöräytän käyntiin Maajussille morsiamen uusimman jakson. Uutiset tosin kertoivat jo, kuka on kauden kirjekuningas. En olisi arvannut!

Seuraatko ennemmin positiivisia vai negatiivisia julkaisuja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Villityksenä Lappiin muuttaminen – koko Suomi tarvitsee kuntalähettiläitä

Yhden naisen kuntayhteistyökeksinnöstä innostunut sosiaalinen media seuraa tarkasti helsinkiläisperheen arkea Keski-Lapissa Sodankylässä, ja siitä haluavat osansa myös muut mediat. Miksi juuri Lappi kiehtoo? Miksi kunnat heräsivät some-markkinointiin vasta nyt?
lappi_mediakka.jpgLappi sellaisena kuin sitä yleensä markkinoidaan.

Kun Äidin Puheenvuoro -some-kanavia ylläpitävä viestintäyrittäjä Inari Fernández palasi perheensä kanssa alkuvuodesta Saariselän-lomalta, jäi koko porukkaan kytemään niin syvä viehätys Lapista, että he alkoivat miettiä, voisiko siellä asumisesta tehdä totta. Tämän tarinan kaikki Fernándezin somea seuranneet tai hänestä tehtyjä lehtijuttuja lukeneet tietävät. Kyllä Lappiin muuttaa voi, ja niin he tekivätkin. Perhe saapui elokuun alussa Sodankylään, jossa ajatuksena on asua ainakin vuosi. Somessa muutto tunnetaan kaupallisena yhteistyönä nimellä #vaihtovuosisodankylässä, jonka vakituisia kumppaneita ovat Sodankylän kunta, Reima ja MTK.

Fernández on puhunut avoimesti vaihtovuoden taloudellisesta puolesta ja kertonut, että Sodankylän kunta maksaa Äidin Puheenvuoron Youtubeen ja Instagramiin tehtävästä sisältöyhteistyöstä kuukaudessa 2500 euroa (ks. esim. YLE 4.8.2019). Hän kirjoittaa perheen elämänmuutoksesta myös samannimiseen blogiinsa Vauva.fi-sivustolle. Yhtä suurta sisältöyhteistyötä ei ole Suomessa aiemmin tehty ainakaan kuntamarkkinoinnissa.

Fernándezin idean kopioi tehokkaasti YLE, joka alkoi viime viikolla mainostaa tulevaa sarjaa, johon etsitään halukkaita Lappiin muuttajia. Aiheesta uutisoi Lapin Kansa 14.8.2019. Jännittävä sattuma kerrassaan, kun Fernándezin perheen Sodankylään muutosta oli kulunut pari viikkoa. Fernández itse puhui Äidin Puheenvuoron Instagram-tilillä tarinassaan samana päivänä idean pihistämisestä ja pohti, mahtaako ketään enää myöhemmin kiinnostaa tv-sarja, jossa käsikirjoitus on sama kuin perheen jo toteuttamassa elämänmuutoksessa. Ainakin YLEn luotto on kova, tarpeeksi vahva.

Me muiden Lapissa

Lapin maakunta kärsii maan sisäisen muuttoliikkeen vuoksi pitkään jatkuneesta muuttotappiosta (Lapin liiton muuttoliikekatsaus 2017, 5), joten Fernándezin yhteistyö Sodankylän kanssa on siunaus koko Suomi-neidon ylävartalolle. Fernández itse on kuvaillut vaihtovuotta koko perheen unelmaksi – kaksi kärpästä siis yhdellä iskulla. On ymmärrettävää, että elämä Lapissa  tuntuu erilaiselta verrattuna perheen aiempaan arkeen Helsingin Lauttasaaressa, mutta silti Lapin jumalointi vaikuttaa vähän yliampuvalta. Ei pelkästään Fernándezin perheen puheissa, vaan ylipäätään aiheen käsittelytapa tuntuu liioittelevalta, jopa toiseuttavalta. Aivan kuin Lappi olisi toinen maa, jossa asuvat muut, emme me. Lapin maakunta on kuitenkin 117 000 ihmisen koti, ja vaihtovuosiprojektin kohdekunnassa Sodankylässä asuu 8400 suomalaista. Eivät he ole tuntemattomia sotilaita, vaan ihan tavallisia kansalaisia.

Huvittavana Lapin-muuttointo näyttäytyy, jos asetelma käännetään päälaelleen tai edes horisontaaliin suuntaan Suomen kartan huomioiden. Miksi kukaan ei ole kiinnostunut siitä, kun lappilainen muuttaa Helsinkiin? Niinpä, koska Etelä-Suomeen on joka tapauksessa muutettava monesti työn perässä. Miksi kukaan ei hekumoi Kokkolasta Kuopioon muutolla? Ovatko porot parempia kuin Puijon torni tai tunturit uskomattomampia kuin tiilitehtaan rauniot?

Some-lähettiläät Suomeen

Innostui Lapista tai ei, kaikki kunnat voisivat ottaa mallia Fernándezin vaihtovuosiprojektista ja palkata oman kuntalähettilään tekemään jonkinlaista sisältöyhteistyötä. Kuinka hienoa olisikaan, jos jokaisella Suomen kunnalla olisi oma sanansaattaja! Ainakin se olisi huomattavasti tehokkaampaa mielikuvamarkkinointia kuin Comic Sans -fontilla tehdyt mainokset hiljaisella Facebook-sivulla, jota on joskus luvannut ylläpitää joku kunnanvirastosta.

Jos sisältöyhteistyötä tehtäisiin kaikissa maankolkissa, näkyisi Suomi somessa kansalaisilleen ja turisteille rehellisesti omana itsenään. Paikkana, jossa tuhansien järvien välissä on satoja mielenkiintoisia kuntia ja jossa on muutakin hehkutettavaa kuin Lapin eksotiikka.

Minkä kunnan lähettilääksi sinä alkaisit? Onko Lappi niin eksoottinen kuin annetaan ymmärtää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Puuterintuoksuisessakin yhteiskunnassa on paha mieli

Prime life by Umppu -blogin Ulla-Riitta Koskinen kirjoittaa meikkaamisesta kertovassa jutussaan siitä, että naisen pitäisi ehostaa itseään, sillä se on kanssaihmisen kunnioittamista ja vastaisku epäsiisteydelle. Ajatus on rohkea, mutta puistattava.
DSC_0058.JPGKosmetiikkayrittäjä Helena Rubinsteinin lausahdukseen ”Ei ole olemassa rumia naisia, ainoastaan laiskoja” pohjautuvassa blogitekstissä Umppu Koskinen ihmettelee ”naisena”, miten ”joku ei viitsi laittautua tai vaikka osaa meikata ollenkaan”, sillä hänen mukaansa ”tietynlaisen siisteyden ja huolitellun kokonaisuuden” pitäisi olla itsestäänselvyyksiä. Siihen, mitä muiden kunnioittaminen meikkaamalla käytännössä on, blogiteksti ei ota kantaa muuta kuin vetoamalla ilmeisesti yleiseen esteettiseen nautintoon.

Koskinen sotkee kirjoituksessaan myös vaatetuksen kunnioittamisnäkökulmaan. ”Pinkissä Crocseissa, reisitaskushortseissa ja printti-t-paidassa” ei ole asiaa palvelualalle, jos mielii kunnioittaa muita. On aivan ilmiselvää, että työtilanteessa täytyy pukeutua asianmukaisesti, mutta korostettujen kulmien ja huoliteltujen ripsien ei pitäisi vaikuttaa palvelukokemukseen. Eikä myöskään henkilökohtaiseen hygieniaan, johon Koskinen myös vetoaa. Meikkaaminenhan tosin ei oikeasti liity henkilökohtaiseen hygieniaan, ja jos oikein pilkkua viilataan, ylimääräiset tuotteethan voivat jopa vaikuttaa päinvastoin.

Blogitekstistä syntyy mielikuva siitä, että toisen kunnioittaminen olisi ulkokultanen seikka, joka ei vaatisi käytöstapoja. Tätä en usko Koskisen tarkoittaneen, mutta hänen esittämässään näkökulmassa korostuu kurjalla tavalla ulkonäkökeskeisyys, joka tuntuu jyräävän yli kaikkien peruselementtien, joista toisen kunnioittaminen rakentuu: avoimesta asenteesta, lempeistä eleistä ja suoraselkäisyydestä.

Olisi tosin turhan jaloa vähätellä ulkonäön merkitystä. Se voi vaikuttaa niin itsevarmuuteen kuin arkisiin keskinäisviestinnän tilanteisiin, kuten ensivaikutelmaan ja jopa myyntimenestykseen. Hilpeäksi meikkaamisen korostamisen tekee ajatus siitä, että kysehän on vain loppujen lopuksi väreistä ja valoista – samasta kuin taiteessa. Tekisikö taideteoksen kainalossa kantaminen vuorovaikutustilanteesta kunnioittavamman tai uskottavamman?

En myöskään malta olla nostamatta esiin sukupuolittunutta asetelmaa, josta Koskinenkin tekstissään puhuu. On melko vanhanaikaista korostaa sitä, että meikkaaminen tapahtuu aina muita varten tai että kyse olisi aina siitä, että nainen meikkaa. Vaikka ajatus voi tuntua huvittavalta, ei kukaan puhu siitä, miten miehen ehostus vaikuttaa menestykseen tai palvelukokemukseen.

Minkälainen olisi maailma, jossa ei olisi meikkejä tai minkäänlaisia ulkonäön jatkeita tai täytteitä? En usko hurskastellen siihen, että silloin tapahtuisi jotenkin mystisesti muutos parempaan tai että olennaiseen keskityttäisiin enemmän. Olisi ehkä muutama minuutti enemmän aikaa aamulla, vähemmän kauneushoitoloita ja pakko hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Jälkimmäinen tosin tapahtuu joka tapauksessa, jos on tapahtuakseen, olipa meikkejä ja kauneuslisäosia saatavilla tai ei.

Maailmassa, jossa meikkejä ei olisi, kunnioitettaisiin muita ihmisiä aivan yhtä paljon tai vähän kuin puuterintuoksuisessa yhteiskunnassakin. Jotkut räkisivät naamalle ja toiset kääntäisivät toisenkin poskensa.

Miten arvelet meikkaamisen vaikuttavan keskinäiseen kunnioitukseen tai palvelukokemukseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa