Haikeaa, rohkeaa ja vapauttavaa – blogin uusi nimi

Kaikki muutokset tuntuvat minusta aina poikkeuksetta kammottavilta, surullisiltakin. Jopa Lidlistä ostetun tarjoilulautasen paikan siirtäminen viikko sitten tuntui selkäytimessä asti, joten voitte kuvitella, kuinka itkettävän pahalta blogin nimen muuttaminen tuntuu.
DSC_0139Kun jokin aina paikoillaan ollut liikahtaa, tuntuu se kurkussa, sydämessä ja vatsanpohjassa. Muutosvastaisuus on fyysinen kokemus, joka saa olon apeaksi. Uusi verkkotunnus on ostettu, olo on periaatteessa ihan hyvä, mutta silti tuntuu haikealta. Siitäkin huolimatta, että uusi nimi antaa paljon enemmän tilaa kirjoittaa siitä, mistä haluan. Rehellistä, vakavahenkistä ja kevyttä lifestylea runollisesti ja joskus vähän raivotenkin.

Bloginaisen taakka

Oli surullista katsoa blogin tilastojen kasvua samaan aikaan, kun aiempi nimi hävetti, rajoitti ja sai kaiken inspiraation ehtymään. Miten yhtäkkiä kävi niin, että nimi, josta vuosia oli ylpeä, paisui taakaksi, jota ei enää voinut kantaa?

Vaan eipä siitä taakasta niin vain vapauduta. Otsikointi, iskulauseiden ja nimien keksiminen on vaikein tietämäni kirjallinen tehtävä. Otsikointiongelmasta olen päässyt yli opiskelun ansiosta, mutta nimetä en osaa ketään enkä mitään. Tämä oli parasta, mihin pystyin.

Jotain uutta, vanhaa ja lainattua

Ennen aamukahviahan ei oikeasti voi tehdä mitään. Pahinta on se, jos kahvi jää kokonaan juomatta, mutta onneksi myös iltasumppi on ihan yhtä varteenotettava vaihtoehto. Sitä en sentään keksinyt änkeä nimeen.

Ennen aamukahvia ei voi -nimi kuvastaa minua ennen kaikkea sen runollisuuden vuoksi. Olen kyllä toimelias ja aikaansaava, mutta aika usein myös haaveilija ja hyviä ideoita paperille rustaava vätys, joka harvoin niitä toteuttaa.

Halusin nimeen myös intertekstuaalisen viittauksen, ja tarkkasilmäiset huomaavatkin selvän yhteyden Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaaniin (Tammi 2000). Ironista on se, että en edes kummemmin pidä kyseisestä teoksesta, sillä scifi-maailma ei koskaan imaise minua mukaansa. Romaanin miljöö on Tampere, ja sehän on hyvä sattuma, sillä Ennen aamukahvia ei voi on myös blogi Tampereesta.

Aamukahvia iltaisin

Ongelmaton uusi blogi-identiteettini ei ole, sillä nimi on pitkä ja vaikeasti taivutettava. Onneksi viimeinen sana on voi, joka mahdollista kuitenkin helpot taivutuspäätteet.

Aamukahviteema vilahtelee some-sisällöissä tuon tuosta, joten mikään neronleimaus uusi nimi ei ole. Ehkä kiteytettynä voisi sanoa, että Ennen aamukahvia ei voi sisältää niitä ajatuksia, joita ei voi edes ajatella ennen ensimmäistä kupillista. Nimestä huolimatta näitä juttuja kannattaa lukea siis iltaisin.

Vanha verkkotunnus mediakka.com toimii edelleen ja uudelleenohjaa liikenteen ennenaamukahvia.comiin vielä pitkään. Kaikki seuraamissivustot on myös päivitetty, joten perille löytää, vaikka aamukahvi olisi jäänyt juomatta.

Miltä uusi nimi kuulostaa? Täysosuma vai -tyrmäys?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ehdota blogille uutta nimeä!

Nyt on käynyt niin, ettei Mediakka tunnu enää luontevalta bloginimeltä. Vuotuinen verkko-osoitteen maksupäiväkin kolkuttelee oven takana, joten uusi nimi on saatava ulos parissa viikossa. Auttakaa!
Kiitos kaikesta,Ei ole normaalia, että blogin nimi hävettää. Havahduin häpeän tunteeseen viikonloppuna pidetyllä blogikurssilla. Tilaisuuden ilmapiiri oli avoin ja lämminhenkinen, mutta silti Mediakan ääneen sanominen sai käteni hikoilemaan, ja huomasin selitteleväni blogin nimeä – ennen kaikkea itselleni.

Mediakkahan oli aiemmin Akkamedia. Kumpikin kuulostaa aivan kamalalta. Kankealta, vaikealta ja etäiseltä. Ajatus nimien takana oli kaunis ja jopa kekseliäs, sillä alun perin minun oli tarkoitus kirjoittaa mediailmiöistä, mutta ennen pitkää huomasin blogini lipuneen lifestyleen. Se ei varsinaisesti ollut ihme, sillä vakava ja säännöllinen kirjoittaminen alkoi tuntua taakalta, ja koin myös, etten pystynyt harrastuksena kirjoittamaan niin syväluotaavia tekstejä kuin olisin voinut. (Päädyin alun jälkeen parjaamaan myös eineksiä ja aloittamaan ruokahifistelyn, mutta ne ajat ovat jo takana.)

Olen jo pitkään halunnut, että blogini on elämänmakuinen hyvän mielen paikka, jossa lukija ei kuitenkaan pääse liian helpolla. Ajankohtaisaiheista kirjoittaminen on edelleen mielekästä, mutta blogissani niitä tarkastellaan kevyesti, joten ei alustani mikään mediatutkimuskanava ole. Siksi Mediakka tuntuu lähinnä taakalta, vakavalta nimeltä, jonka alta paljastuu pumpulia. Myös nimeen henkilöityminen on vaikeaa. En voisi kuvitellakaan, että minua kutsuttaisiin Mediakaksi tai Mediakka-Annaksi.

Pyydänkin nyt teiltä – ihme kyllä tuhansilta – lukijoiltani apua. Mikä uudeksi nimeksi blogille?

Blogini kantava ajatus on siis tarkastella elämää vakavan kepeästi. Punainen lanka lienee nimenomaan arki, ajatteleminen ja ajattelemisen keveys. Pienetkin asiat voivat olla vakavia. Miksi ystäväkirjat ovat aikuiselle tärkeitä? Miksi meidän viirivehkaamme kutsutaan Hirvoseksi? Miksi mikroaaltouuni aiheuttaa riitoja? Minkä vuoksi Big Brotherin katsomista täytyy hävetä?

Pidän intertekstuaalisista nimistä, vaikka usein ne lipsuvat tekotaiteellisuuden tai mauttomuuden puolelle. Myös ja-sanan sisältävät nimet ovat mieleeni, mutta ne ovat valitettavan yleisiä. Jos pitäisi lähteä ryöstöretkelle, ottaisin Pia Alapeterin Lyhyenä hetkenä -blogin nimen. Siinäpä siis vinkkejä. Ehdota uutta nimeä kommenttikentässä tai Instagramissa!

Miten nimeäsit blogini? Jos et keksi nimeä, kerro ihmeessä, miten kuvailisit blogiani.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Teksti, jonka

Mediakka on päivittynyt neljän vuoden aikana jo 659 kertaa. Luku pitää sisällään niin täysosumia, tietopaketteja kuin täytejuttuja. Niinpä kokosin vapaasti kopioitavissa olevan pohjan, jonka perusteella kerron ajatuksiani raapustuksistani.
DSC_0144

Teksti, jonka…

…olisin halunnut menestyvän

Kirjoitan juhlakirjan tuottamisesta yritykselle postaussarjaa, jonka kaksi ensimmäistä osaa on jo julkaistu. Ne eivät ole herättäneet kummempaa kiinnostusta. Ymmärränhän minä sen. Blogeista haetaan ennen kaikkea viihdettä, ei tietoa ensisijaisesti, vaikka monet jutut ovat valtavan hyödyllisiä. Ehkä salaa toivoin juttusarjani perusteella yhteydenottoja ja työkeikkoja.

Menestystä olisin suonut myös koiran omistamisesta kertovalle jutulle jo suloisten kuvien vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi, että olisin halunnut oikeasti keskustella lemmikin omistamisesta.

…kirjoittamisesta olen ylpeä

Parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon syntyi suuren inspiraation polttaessa sormissa junassa puhelimen muistioon, johon harvemmin kirjoitan ylös muuta kuin yksittäisiä sanoja tai kauppalistoja. Tekstin dialogi on aito ja junassa salakuunneltu. Pieniä yksityisyydensuojaan liittyviä muutoksia olen kuitenkin tehnyt.

…julkaisemista harkitsin pitkään

Kiusatuksi joutumisesta kertovan blogitekstin kirjoittaminen ei ollut helppoa, vaikken koe olevani millään tavalla traumatisoitunut. Jouduin miettimään, millaisen kuvan haluan antaa itsestäni, ymmärretäänkö minut väärin ja miten kerron tapahtumista halventamatta muita osapuolia, vaikka jotkut jutussa mainitut tapahtumat ovat niin iljettäviä, ettei oikeasti tarvitsisi ajatella kuin itseään.

…julkaisu hävettää

Punnitsen tarkkaan kaikkea julkaisemaani, joten voisin vastata, etten häpeä mitään. Mutta kyllä minua hävettää kaikki einesarvostelut. Yksittäisistä jutuista posket punastuvat eniten Terveiset Kärsämäeltä! Stindebinde elää -otsikolla julkaistusta jutusta, jota luetaan joka päivä kammottavan monta kertaa. Maailman turhin hakusanapostaus, joka ei ole edes erityisen hyvä.

…en uskonut saavuttavat kävijäpiikkiä blogiin

Tammisaaren-matkailujuttu levisi kulovalkean tavoin somessa ja tavoitti myös seudun markkinoinnin. Yhden päivän aikana blogissani kävi enemmän vierailijoita kuin normaalisti koko kuukautena. Ymmärsin konkreettisesti, miten suuri voima tekstillä voi olla, jos sitä vain päätetään jakaa tarpeeksi. Vieläkään en tiedä, miksi juttu herätti niin suurta kiinnostusta raaseporilaisissa. Ehkä alueesta ei kirjoiteta tarpeeksi?

Muita salamenestyjiä: Yleishyödykeköyhät: Nämä joka kodin tavarat meiltä puuttuvat! ja Kadonneen isoisän jäljillä – sukututkimusmatka Hämeenlinnaan

…suosio kasvoi suureksi odotettua myöhemmin

Maria Åkerblomista kertovaa juttuani (26.8.2018) luetaan joka päivä kymmeniä, jopa satoja kertoja, mikä on ymmärrettävää, sillä Zaida Bergrothin Marian paratiisi saa ensi-iltansa 4.10.2019. Siltikään en ymmärrä, miksi juuri minun juttuni tavoittaa ihmiset. Vaikka onhan se kyllä kelpo, kirjaan perustuva tietopaketti Åkerblomista.

…sanoma kestää aikaa

En katoa koskaan on kauniisti kirjoitettu, paljon ajatuksia ja edelleen ajankohtaista tietoa sisältävä juttu siitä, miten pitäisi suhtautua kuolemaan, kun jokaisella on digitaalinen jalanjälki. Pitäisikö kuolla kahdesti vai jäädä kummittelemaan someen?

Jätä kommentti tähän juttuun, jos päädyit kertomaan omista tekstihelmistäsi jutun runkoa käyttäen.

Mitä haluaisit lukea? Mitkä jutut ovat jääneet mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä kulmasta elämästäni kertoisin?

Näen elämän teemakirjastona, josta kulloinkin lainassa oleva näkökulma määrittää sen, millaisen kuvan annamme itsestämme. Harva näkee kirjaston koko annin, joten siksi on tärkeää miettiä, miten elämänsä kehystää niin yksityisessä kuin julkisessa elämässä.
DSC_01022.JPGEn ole vuosikausiin miettinyt, mitä muut ajattelevat minusta. Arkielämässä se ei hyvällä tavalla kiinnosta minua. Tärkeintä on se, miten kohtelee muita ja itseään, ja jos ei riitä jollekin sellaisena kuin on, ei sille voi mitään. Olen kuitenkin miettinyt paljon sitä, minkälaisen vaikutelman annan itsestäni blogissa. Pelissä ei ole ainoastaan minä yksityishenkilönä, vaan minä työntekijänä, -hakijana ja yhteistyökumppanina.

Olisi varmasti helpompaa kirjoittaa blogia vain yhdestä näkökulmasta kuin kirjoittaa vähän kaikesta. Voisi ainakin kuvitella, että silloin langat pysyisivät paremmin käsissä. Blogini alkuaikoina keskitinkin voimani kärkkäiden, mutta henkilökohtaisesta näkökulmasta turvallisten vegejuttujen ulos puskemiseen, kunnes ruokasaarnaamisesta meni maku. Ihmiselämä kaikkine vivahteineen on paljon kiinnostavampaa kuin äkäisen vegaaniakan marinat. Tarkassa rajauksessa pysyminen saattaisi tosin edelleen olla järkevää ainakin yksityisyyden kannalta, sillä silloin ihan kaikki itsestä ei olisi netissä, vaikka jokainen varmasti ymmärtää, että tarkoin valitut sanat blogissa ovat pieni osa totuutta, ei rippituolin anti tai elämäkerta.

Kasvissyöntiin keskittyminen tapahtui vahingossa henkilökohtaisen mielenkiinnon kasvaessa ja räjähdysmäisesti levinneen vegeruokatarjonnan vuoksi. Blogini päänäkökulma olisi kuitenkin voinut olla mikä tahansa muu elämääni syvästi koskettanut teema.

Intouduin pohdiskelemaan, miltä minä tai blogini juoni näyttäisi, jos olisin alkanut rakentaa alustani tarinaa muista elämäni teemoista ja luonnollisista mielenkiinnonkohteistani.

Velaa ja kehopositiivisuutta

Ei ole salaisuus, että minua on kiusattu koko peruskouluaikani. Olen kirjoittanut aiheesta, mutta ei tarinastani blogin kantavaa voimaa saisi. Kuka edes haluaisi! Yleensä kiusaamistarinat korostavat selviytymistä, arpien voitelua, henkistä kasvua ja itsensä löytämistä, mutten koe aihepiiriä omakseni julkisesti. Tällaiset asiat käsittelen yksityisesti, ja kieltämättä pelkäisin sitä, miltä syvimpien tuntojen käsittely näyttäisi ulospäin ja miten se vaikuttaisi uraani, joka ei toistaiseksi ole lähtenyt lentoon kuin korkeintaan kalkkunan lailla.

Kiusaamiseen liittyy kiinteästi myös historiani ylipainoisena. Siitäkin olen kirjoittanut, mutta sen olisi voinut valita kiusaamisen kyljessä yhdeksi pääaiheeksi. Niin moni on jo sanonut sanansa kehopositiivisuudesta, etten koe Mediakalla olevan enää kortteja kyseiseen pakkaan. Painoon, laihduttamiseen ja itsensä hyväksymiseen keskittyminen antaisi sitä paitsi kirjoittajastaan vähän liian suppean kuvan makuuni. Muut asiat, kun sattuvat elämässäni olemaan tärkeämpiä.

Keho ja kulttuuri kiinnostavat minua silti paljon. Siihen kytkeytyy oleellisesti myös se, ettei minulla ole lapsia, joten kai tässä iässä minua nimitetään kohta – tiettävästi vapaaehtoisesti – lapsettomaksi. Lääkärikin kysyi, ovatko lapseni olleet terveinä, mistä närkästyin. Voisin kampanjoida enemmän vapaaehtoisten valintojen puolesta ja pohtia useammin sitä, miksi keho ja sukupuoli määrittävät sitä, miten odotukset kohdistuvat eri ihmisiin. Olenhan opiskellut sukupuolentutkimusta, joten voisin hyvin kirjoittaa aiheesta hedelmällisiä – olipa huvittava adjektiivivalinta – tekstejä. Teema ja tieteenala ovat minulle tärkeitä, mutta niistä viidesti viikossa kirjoittaminen kävisi jo työstä. Leimautumista en pelkää, sillä mielelläni tulisin muistetuksi aiheeseen keskittyneestä blogista.

Salapoliitikko

Toisinaan hörähtelen tai pikemminkin myhäilen sille, että blogiani on sanottu poliittiseksi. Ehkäpä ajattelen politiikkaa turhan tarkasti valtakunnan tasolla tapahtuvana päätöksentekona ja taktikointina, jolloin oma pieni mediani ja siellä esitetyt mielipiteet tuntuvat lähinnä vitseiltä, vaikka toivon, että ne vaikuttaisivat ihmisiin, saisivat ajattelemaan ja koskettaisivat.

Politiikka- tai ajankohtaisblogiksi Mediakkaa en kuitenkaan luonut, sillä ne ovat vielä liian isot saappaat täytettäväksi enkä koe intoa politiikan toimittamiseen. Jos näin olisin tehnyt, olisi blogiparka todennäköisesti parjattu mielipideareena. On paljon helpompi piiloutua lifestylen taakse! Se voi sitä paitsi olla paras tapa vaikuttaa.

Kun kaikki luulevat, ettei viestillä ole vaikutusta, se saa tehdä työtään rauhassa.

Missä tilanteissa mietit, millaisen kuvan annat itsestäsi? Mitkä asiat rajaat pois?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tämä maanantai oli täydellinen ja siksi kerron siitä somessa

Tänä maanantaina en torkuttanut kelloa kuin kerran. Enpä olisi arvannut, että viikko alkaisi näin hyväntuulisesti, vaikka enpä minä ole maanantaita vihannut koskaan. Täytyykö arkihehkutus silti tuupata someen?
DSC_0084.JPGPyöräni kulki poikkeuksellisen sulavasti matkalla töistä kotiin. En juuttunut yksiinkään liikennevaloihin ja suorastaan kiisin jokaisen mäen ylös. Kotona minua odotti herkullinen, vastavalmistettu soijarouhesalaatti ja pedattu sänky. Vaan eipä tullut uni, toisin kuin oli arvellut. Olin niin energinen, että väkertelin lisätöideni kimpussa ja pyyhin pölyjä. Ehdin jopa harmitella hiljaista Instagramiani, kunnes päädyin vähän yllättäen puhumaan siitä, kuinka mahtava päivä minulla oli ollut. Ihana arkipäivä, josta puhuminen ei yleensä kuulu tapoihin. Tai ole mielestäni kuulunut.

Someni yleisvire on positiivinen, vaikka pidän etenkin Instagramissa pääsääntönä sitä, että juttuni sisältäisivät tavalla tai toisella asiaa ja vinkkejä, ei siis neuvoja, vaan vinkkauksia hyvistä asioista. Takuuvarmoja tilini hittejä ovat mielipidepäivitykseni, valitukseni – ja satunnaiset eläinpäivitykset, jotka vasta ihania ovatkin, mutta ei mennä niihin nyt. Arjen ihanuus ei tunnu kiinnostavan ketään, ja sen kertovat myös tilastot.

Veikkaan, että ihmiset jakautuvat karkeasti kahteen leiriin: niihin, jotka eivät voi sietää ”elämä on ihanaa” -päivityksiä ja niihin, jotka ammentavat niistä omaan arkeensa. Olen kai itse siltä väliltä. On mukavaa hymyillä hyvän tuulen jutuille, mutta samaan aikaan ajattelen, etteivät ne koskaan saa viedä tilaa oikeilta asioilta eli elämään ja yhteiskuntaan vaikuttavilta teemoilta, vaikka yhtä lailla positiivisen arjen välittämisen voi nähdä vaikuttamisena. Sen uskottavuus ei vain kestä kovin kauaa.

En ole niin sekaisin päästäni, että kuvittelisin jonkun saavan elämäänsä jotakin arkeni seuraamisesta. Vai saako joku todella voimaa aamuista, jotka alkavat yleensä liian aikaisin tai liian myöhään? Tai päivistä, jolloin teen eväät kiireellä, kyttään sähköpostia ja somea ja lopulta nukahdan jälleen aivan liian myöhään? Toki paljon on kiinni siitä, miten elämänsä julkisesti kehystää. Voisinhan myös kertoa vaihtelevista päivistä, mukavasti rullaavasta taloudesta, herkullisista lounaista ja hulvattomista keskusteluista läheisteni kanssa.

On kuitenkin hyvä, että kantaa ottavat päivitykset saavat enemmän huomiota, sillä se kertoo yksinomaan valveutuneisuudesta ja halusta olla ajan tasalla. Silti samaan aikaan tuntuu aika kurjalta ajatella, että valittaminen ja negatiivisten tunteiden purkaminen saavat enemmän huomiota kuin elämän positiiviset puolet. Toivon sen kertovan siitä, että ihmisillä on niin paljon hyvää elämässään, ettei sitä tarvitse nauttia somesta lisäravinteena.

Nyt on jo hyvällä – tarkoitan siis ihanalla – tavalla kiire. Harvoin nautittava Coca-Cola on kylmässä, ja ihan pian pyöräytän käyntiin Maajussille morsiamen uusimman jakson. Uutiset tosin kertoivat jo, kuka on kauden kirjekuningas. En olisi arvannut!

Seuraatko ennemmin positiivisia vai negatiivisia julkaisuja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Villityksenä Lappiin muuttaminen – koko Suomi tarvitsee kuntalähettiläitä

Yhden naisen kuntayhteistyökeksinnöstä innostunut sosiaalinen media seuraa tarkasti helsinkiläisperheen arkea Keski-Lapissa Sodankylässä, ja siitä haluavat osansa myös muut mediat. Miksi juuri Lappi kiehtoo? Miksi kunnat heräsivät some-markkinointiin vasta nyt?
lappi_mediakka.jpgLappi sellaisena kuin sitä yleensä markkinoidaan.

Kun Äidin Puheenvuoro -some-kanavia ylläpitävä viestintäyrittäjä Inari Fernández palasi perheensä kanssa alkuvuodesta Saariselän-lomalta, jäi koko porukkaan kytemään niin syvä viehätys Lapista, että he alkoivat miettiä, voisiko siellä asumisesta tehdä totta. Tämän tarinan kaikki Fernándezin somea seuranneet tai hänestä tehtyjä lehtijuttuja lukeneet tietävät. Kyllä Lappiin muuttaa voi, ja niin he tekivätkin. Perhe saapui elokuun alussa Sodankylään, jossa ajatuksena on asua ainakin vuosi. Somessa muutto tunnetaan kaupallisena yhteistyönä nimellä #vaihtovuosisodankylässä, jonka vakituisia kumppaneita ovat Sodankylän kunta, Reima ja MTK.

Fernández on puhunut avoimesti vaihtovuoden taloudellisesta puolesta ja kertonut, että Sodankylän kunta maksaa Äidin Puheenvuoron Youtubeen ja Instagramiin tehtävästä sisältöyhteistyöstä kuukaudessa 2500 euroa (ks. esim. YLE 4.8.2019). Hän kirjoittaa perheen elämänmuutoksesta myös samannimiseen blogiinsa Vauva.fi-sivustolle. Yhtä suurta sisältöyhteistyötä ei ole Suomessa aiemmin tehty ainakaan kuntamarkkinoinnissa.

Fernándezin idean kopioi tehokkaasti YLE, joka alkoi viime viikolla mainostaa tulevaa sarjaa, johon etsitään halukkaita Lappiin muuttajia. Aiheesta uutisoi Lapin Kansa 14.8.2019. Jännittävä sattuma kerrassaan, kun Fernándezin perheen Sodankylään muutosta oli kulunut pari viikkoa. Fernández itse puhui Äidin Puheenvuoron Instagram-tilillä tarinassaan samana päivänä idean pihistämisestä ja pohti, mahtaako ketään enää myöhemmin kiinnostaa tv-sarja, jossa käsikirjoitus on sama kuin perheen jo toteuttamassa elämänmuutoksessa. Ainakin YLEn luotto on kova, tarpeeksi vahva.

Me muiden Lapissa

Lapin maakunta kärsii maan sisäisen muuttoliikkeen vuoksi pitkään jatkuneesta muuttotappiosta (Lapin liiton muuttoliikekatsaus 2017, 5), joten Fernándezin yhteistyö Sodankylän kanssa on siunaus koko Suomi-neidon ylävartalolle. Fernández itse on kuvaillut vaihtovuotta koko perheen unelmaksi – kaksi kärpästä siis yhdellä iskulla. On ymmärrettävää, että elämä Lapissa  tuntuu erilaiselta verrattuna perheen aiempaan arkeen Helsingin Lauttasaaressa, mutta silti Lapin jumalointi vaikuttaa vähän yliampuvalta. Ei pelkästään Fernándezin perheen puheissa, vaan ylipäätään aiheen käsittelytapa tuntuu liioittelevalta, jopa toiseuttavalta. Aivan kuin Lappi olisi toinen maa, jossa asuvat muut, emme me. Lapin maakunta on kuitenkin 117 000 ihmisen koti, ja vaihtovuosiprojektin kohdekunnassa Sodankylässä asuu 8400 suomalaista. Eivät he ole tuntemattomia sotilaita, vaan ihan tavallisia kansalaisia.

Huvittavana Lapin-muuttointo näyttäytyy, jos asetelma käännetään päälaelleen tai edes horisontaaliin suuntaan Suomen kartan huomioiden. Miksi kukaan ei ole kiinnostunut siitä, kun lappilainen muuttaa Helsinkiin? Niinpä, koska Etelä-Suomeen on joka tapauksessa muutettava monesti työn perässä. Miksi kukaan ei hekumoi Kokkolasta Kuopioon muutolla? Ovatko porot parempia kuin Puijon torni tai tunturit uskomattomampia kuin tiilitehtaan rauniot?

Some-lähettiläät Suomeen

Innostui Lapista tai ei, kaikki kunnat voisivat ottaa mallia Fernándezin vaihtovuosiprojektista ja palkata oman kuntalähettilään tekemään jonkinlaista sisältöyhteistyötä. Kuinka hienoa olisikaan, jos jokaisella Suomen kunnalla olisi oma sanansaattaja! Ainakin se olisi huomattavasti tehokkaampaa mielikuvamarkkinointia kuin Comic Sans -fontilla tehdyt mainokset hiljaisella Facebook-sivulla, jota on joskus luvannut ylläpitää joku kunnanvirastosta.

Jos sisältöyhteistyötä tehtäisiin kaikissa maankolkissa, näkyisi Suomi somessa kansalaisilleen ja turisteille rehellisesti omana itsenään. Paikkana, jossa tuhansien järvien välissä on satoja mielenkiintoisia kuntia ja jossa on muutakin hehkutettavaa kuin Lapin eksotiikka.

Minkä kunnan lähettilääksi sinä alkaisit? Onko Lappi niin eksoottinen kuin annetaan ymmärtää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Puuterintuoksuisessakin yhteiskunnassa on paha mieli

Prime life by Umppu -blogin Ulla-Riitta Koskinen kirjoittaa meikkaamisesta kertovassa jutussaan siitä, että naisen pitäisi ehostaa itseään, sillä se on kanssaihmisen kunnioittamista ja vastaisku epäsiisteydelle. Ajatus on rohkea, mutta puistattava.
DSC_0058.JPGKosmetiikkayrittäjä Helena Rubinsteinin lausahdukseen ”Ei ole olemassa rumia naisia, ainoastaan laiskoja” pohjautuvassa blogitekstissä Umppu Koskinen ihmettelee ”naisena”, miten ”joku ei viitsi laittautua tai vaikka osaa meikata ollenkaan”, sillä hänen mukaansa ”tietynlaisen siisteyden ja huolitellun kokonaisuuden” pitäisi olla itsestäänselvyyksiä. Siihen, mitä muiden kunnioittaminen meikkaamalla käytännössä on, blogiteksti ei ota kantaa muuta kuin vetoamalla ilmeisesti yleiseen esteettiseen nautintoon.

Koskinen sotkee kirjoituksessaan myös vaatetuksen kunnioittamisnäkökulmaan. ”Pinkissä Crocseissa, reisitaskushortseissa ja printti-t-paidassa” ei ole asiaa palvelualalle, jos mielii kunnioittaa muita. On aivan ilmiselvää, että työtilanteessa täytyy pukeutua asianmukaisesti, mutta korostettujen kulmien ja huoliteltujen ripsien ei pitäisi vaikuttaa palvelukokemukseen. Eikä myöskään henkilökohtaiseen hygieniaan, johon Koskinen myös vetoaa. Meikkaaminenhan tosin ei oikeasti liity henkilökohtaiseen hygieniaan, ja jos oikein pilkkua viilataan, ylimääräiset tuotteethan voivat jopa vaikuttaa päinvastoin.

Blogitekstistä syntyy mielikuva siitä, että toisen kunnioittaminen olisi ulkokultanen seikka, joka ei vaatisi käytöstapoja. Tätä en usko Koskisen tarkoittaneen, mutta hänen esittämässään näkökulmassa korostuu kurjalla tavalla ulkonäkökeskeisyys, joka tuntuu jyräävän yli kaikkien peruselementtien, joista toisen kunnioittaminen rakentuu: avoimesta asenteesta, lempeistä eleistä ja suoraselkäisyydestä.

Olisi tosin turhan jaloa vähätellä ulkonäön merkitystä. Se voi vaikuttaa niin itsevarmuuteen kuin arkisiin keskinäisviestinnän tilanteisiin, kuten ensivaikutelmaan ja jopa myyntimenestykseen. Hilpeäksi meikkaamisen korostamisen tekee ajatus siitä, että kysehän on vain loppujen lopuksi väreistä ja valoista – samasta kuin taiteessa. Tekisikö taideteoksen kainalossa kantaminen vuorovaikutustilanteesta kunnioittavamman tai uskottavamman?

En myöskään malta olla nostamatta esiin sukupuolittunutta asetelmaa, josta Koskinenkin tekstissään puhuu. On melko vanhanaikaista korostaa sitä, että meikkaaminen tapahtuu aina muita varten tai että kyse olisi aina siitä, että nainen meikkaa. Vaikka ajatus voi tuntua huvittavalta, ei kukaan puhu siitä, miten miehen ehostus vaikuttaa menestykseen tai palvelukokemukseen.

Minkälainen olisi maailma, jossa ei olisi meikkejä tai minkäänlaisia ulkonäön jatkeita tai täytteitä? En usko hurskastellen siihen, että silloin tapahtuisi jotenkin mystisesti muutos parempaan tai että olennaiseen keskityttäisiin enemmän. Olisi ehkä muutama minuutti enemmän aikaa aamulla, vähemmän kauneushoitoloita ja pakko hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Jälkimmäinen tosin tapahtuu joka tapauksessa, jos on tapahtuakseen, olipa meikkejä ja kauneuslisäosia saatavilla tai ei.

Maailmassa, jossa meikkejä ei olisi, kunnioitettaisiin muita ihmisiä aivan yhtä paljon tai vähän kuin puuterintuoksuisessa yhteiskunnassakin. Jotkut räkisivät naamalle ja toiset kääntäisivät toisenkin poskensa.

Miten arvelet meikkaamisen vaikuttavan keskinäiseen kunnioitukseen tai palvelukokemukseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Eettiset kysymykset, joita mietin blogatessa

Vaikka olen vienyt blogiani alati entistä kevyempään suuntaan, mietin myös kepeitä tekstejä kirjoittaessa sanomaa, jonka takana seison. Olipa kyseessä vakava aihe tai tajunnanvirta, on taustalla aina ajatus, jota haluan ajaa. Tuputtamatta.
DSC_0085
Minkälaisen viestin kuluttamisesta haluan välittää?

Tänään ei ollut elämäni järkevin kulutuspäivä. Kauppaan meni aivan tuhottomasti rahaa, mikä toki oli myös investointi tulevaan mökkireissuun. Mutta siinähän oli vasta minun osuuteni kaikesta tarvitsemastamme. Ostin myös design-korvakorut, joita ilmankin ihminen voi eloaan jatkaa. Korvakorut olivat ekologisesti tuotetut, mutteivät tarpeelliset.

Pakko myöntää, että jätän usein blogista pois kulutushumputteluni, mutta en kuitenkaan yritä väittää olevani viimeisen päälle ekologinen kuukuppikirpparityyppi. Kumpikaan edellä mainituista ei oikein maistu. Haluaisin silti, että ihmiset miettisivät kulutustottumuksiaan etenkin jokapäiväisissä valinnoissa. Nautiskelulle voi antaa tilaa, mutta johonkin raja on vedettävä.

Täytyykö eettisen syömisen puolesta kampanjoida?

Kirjoitan aiheesta myöhemmin tarkemmin, mutta jälkikäteen vegeruokamääkiminen hävettää, vaikka itse asiassa ei mitään vikaa olekaan. Mutta omassa suhtautumisessani oli. Olin ehdoton ja omahyväinen, vaikka tarkoitus oli hyvä. Ajattelin levittäväni ekolologisen ja eettisen syömisen sanomaa, mutta kukapa jaksaisi kuunnella, kun kasvispiirakkaa haukutaan tekstistä toiseen. Toivon silti edelleen, että ihmiset miettisivät valintojaan niin itsensä kuin ilmaston kannalta.

Kannattaako poliittinen näkemys tuoda esiin?

Ei kannata. Pelkään sen edelleen vaikuttavan työn saamiseen, vaikken ole millään mittapuulla tai missään asiassa radikaali. Valitettavasti maailma ei kuitenkaan ole valmis pehmeille arvoille eikä bisnesmaailma tunne ajatuksia, joita kannan.

Puhuisinko uskonvapaudesta?

Bloggaushistoriani ensimmäinen kommenttimylly alkoi uskonvapaudesta kertovan blogitekstini alla. Voin avoimesti kertoa olevani täydellisen uskonvapauden kannalla, ja minun mielestä lapsen kastaminen on sen viemistä. Eihän pakkoliittämistä johonkin uskontokuntaan voi millään tavalla pitää vapautena, vaikka myöhemmin olisi vapaus valita, eroaako kirkosta vai ei! Lasta ei pitäisi kastaa, vaan luoda hänelle puitteet valita oma uskontonsa ja tukea siinä, kun sen aika on.

Olen siis onnellinen, ettei minua koskaan kastettu. Ja kävin muuten ihan tavalliset uskonnontunnit, vaikka ne joskus tuntuivat ahdistavilta. Valitettavasti se oli kuitenkin helpoin ratkaisu aikataulujen kannalta, ja kaiken lisäksi edistyneimmillä asteilla uskonto tieteenä tarjosi paljon näkökulmia kulttuuriin.

Voiko alkoholia näyttää somessa?

Törmäsin yläkouluni uskonnonopettajaan pari päivää sitten, kun olin menossa kotiin Alkon pussi kilisten. Hävetti, vaikkei ole mitään syytä luimistella. Mietin paljon sitä, kuinka paljon alkoholi saa näkyä somessa. Usein hetket, joihin viini liittyy, ovat myös niitä, jotka ovat visuaalisesti kauniita: ihania juhlia, kauniita auringonlaskuja ja kevyitä lauantai-iltoja. Jos julkaisee sisältöä vain niistä, käsitys arjesta vääristyy, enkä halua luoda vääriä mielikuvia, varsinkaan ongelmakäytöstä. Samaan aikaan pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että järkevä alkoholinkäyttö näkyy somessa. Alkoholi ei ole koskaan tervein mahdollinen valinta, mutta on tärkeä näyttää elämää katuojien ja kreisibiletyksen ulkopuolella.

Vaikea kysymys. Ajaako terveellistä elämää täysillä ja luoda raitis imago vai näyttää elämä sellaisena kuin se on – höystettynä muutamalla viinilasillisella?

Mihin vedän yksityisyyden rajan?

Blogini on taipaleensa aikana moninkertaistanut kävijämääränsä. Toistaiseksi olen saanut murjottaa lähikaupassa ihan rauhassa ja lörpötellä livenä parvekkeeltani, ja todennäköisesti niin tulee olemaan aina, ellei ihme tapahdu ja tilastot räjähdä käsiin. Olipa lukijoita sitten yksi tai 111 000, kannattaa yksityisyydestä pitää kiinni. Silloin ei tarvitse katua mitään. Tässä kohtaa puhun siis fyysisestä yksityisyydestä, sillä työhistoriani ja nimeni on julkisesti esillä ja on myös tulevaisuuden töissä.

Vähemmän eettisenä kysymyksenä voisin miettiä, kannattaako itsestä ottaa kuva ryppyisellä paidalla ja julkaista se blogissa. Oikeasti paidassa on myös kolme reikää, mutta sitähän lukijat eivät näe.

Mitä kysymyksiä tai arvoja pohdit blogatessasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näinkin olen sanonut

Olen päättänyt, etten kadu mitään, mitä olen julkaissut netissä, sillä kovin järjettömiä juttuja en tänne ole ehtinyt mielestäni suoltaa. Joitakin jyrkkiä mielipiteitä haluan oikaista. Ja ehkä vähän tunnelmoida hyviä oivalluksiani.
DSC_0011
”Olen kysynyt muilta kasvissyöjiltä, tekeekö heidän koskaan mieli lihaa. Vastaus on aina kielteinen. Ja paskat. Ihan varmasti tekee. Me olemme ihmisiä. Sortuminen on sallittua, koska harvoin ehdoton suhtautuminen asioihin on kannattavaa. Jokaisen kasvissyöjän pitäisi syödä kerran vuodessa Big Mac. Muistaisi sitten taas, mitä varten kaupassa täytyy maksaa saman verran parsakaalista kuin broilerin jätesuikaleista.”

6.10.2015

Okei, tästä en ole kovin ylpeä. Matka vegaaniksi ei ollut helppo ja kamppailin lihan himon kanssa pitkään ja se näkyi myös täyskieltäytymisenä kaikista vähänkään lihaa muistuttavista tuotteista, joita parjasin blogissani. Vuodet tekivät tehtävänsä – lihan himot katosivat ja mielipiteet eineksiä kohtaan loivenivat. Elämä on nykyään ihanan helppoa.

”Hyvät uutiset ovat yksinkertaisesti hyviä. Rakkaustarinat ovat mukavaa vastapainoa sairauksille, kuolemille, pommi-iskuille ja miljoonaveloille. Mutta. Maailma ei muutu savukoskelais-lahtelaisilla rakkaustarinoilla.”
5.11.2015

Rähjäsin #MäOlenTässä-rakkaustarinakampanjasta, sillä pidin sitä järjettömänä. Näin jälkikäteen luulen, että kärkkään suhtautumiseni syy oli se, että ensinnäkin minulle tällaiset asiat ovat yksityisiä ja toiseksi halusin väkisin olla jyrkkä ja esittää toisenlaisen mielipiteen. En silti lähtisi moiseen vieläkään mukaan.

”Neristan edustaa Kokkolan parhaita puolia, mutta koitapa selvitä kaupungin harmaudessa loskaisessa alkutalven myrskyssä. Ei ihme, että ihmiset pakkautuvat tuulen tuiverruksessa tappelemaan grillikioskeille. Ja niitä muuten riittää! Kojuista päätellen perisuomalainen grillikultturi on edelleen voimissaan.”
5.9.2016

Olen todennäköisesti jollakin alustalla jo kertonut viha-rakkaussuhteestani Kokkolaan. Kokkola tuntui 1990-luvulla takapajulalta, jonne oli väkisin mentävä lomalle pariksi viikoksi mummia ja vaaria katsomaan. Kaupungissa ei oikeasti ollut kuin Anttila ja Halpa-Halli, kun olin lapsi. Nykyään näen kaupungissa paljon enemmän potentiaalia. Kokkola on nimittäin ihanan viehättävä rannikkopikkukaupunki, joka voisi ottaa tehtäväkseen kohentaa imagoaan. Osallistuisin siihen mielelläni! Nyt, kun mummia ja vaaria ei enää ole, jää kaupunki muistoihini paikkana, joka joskus oli heidän kotinsa ja jota muistelen kaiholla, vaikka grillikioskeilla puhkeaa tappeluita edelleen joka ilta.

”Samanikäiseltä sukulaispojaltani ei kysytty samaisella surullisella visiitillä, koska hän alkaa siittää lapsia kuin sonni. Eikä sitä kysytty minua 10 vuotta vanhemmalta lapsettomalta perhetutultakaan. Koska miesten kyntämisvietti ei kuulemma liity lapsiin toisin kuin naisten halut.”
29.9.2016

En ole vieläkään päässyt yli seitsemän vuoden takaisesta porsimiskommentista. Koko tarinan voi lukea edelleen blogistani ja myös jatkojutun.

”Surullisinta omassa tarinassani ei ole vuosien parjaaminen ulkonäöstä, vaan se, miten kaikki loppui. Kun olin laihduttanut kaksikymppisiini mennessä liki 25 kiloa, ketään ei enää kiinnostanutkaan ulkonäköni tai lautaseni antimet. Ex-läski sai syödä makaronilaatikkoaan rauhassa, käydä missä yökerhossa tahansa ja kertoa mielipiteitään, mikä kielii aivan kohtuuttoman julmasta arkiympäristöstä.”
22.10.2016

Ylipainosta kertovasta blogitekstistäni olen edelleen aika ylpeä. Sitaatin perusteella onnistuin kiteyttämään siihen aika hyvin sen, mitä halusinkin sanoa. Sen, miten ylipainoinen ihminen on julkista omaisuutta ja kuinka oma laihdutusurakkani osoitti sen jälleen kerran todeksi. Huvittavaa, huolestuttavaa ja ehkä vähän inhottavaa on se, että blogiini tullaan edelleen joka päivä hakusanalla ”ex läski”.

”Siksi viinistä kannattaakin kirjoittaa raapustamalla sen juojista: ihmisistä. Ne kiinnostavat aina, ja ehkä kertovat muustakin kuin nimekkäistä aromeista.

Esimerkiksi niistä kaikista parhaimmista viini-illoista, joita varten kyseinen juoma on tehty. Jossain siellä amfiteatterin laidalla oliivipuun lehdistä punottu seppele päässä tanssien. Ripauksen huppelissa.”
15.7.2017

Kaikesta pitäisi kirjoittaa kertoen ihmisistä, sillä ne ovat aina kiinnostavia. Se, mitä ei saisi sanoa ääneen, on, että pikkuruinen huppeli on aika hyvä olotila, joskin liian usein ja kohtuuttomasti nautittuna vaarallinen.

”Täydellinen vegelehti ei tuputa ideologiaansa, ei palvo kasvisruokahalveksujia tai turvaudu aina kuluneisiin sloganeihin. Mielestäni asiat pitäisi kuitenkin oikeasti sanoa ihan suoraan ketään kumartamatta. Esimerkiksi näin: Maapallo ei nykyistä ruokakulutusta kauaa kestä.”
29.8.2017

Päätän sitaattikimaran vegelehtijuttuni lainaukseen, sillä sain kyseiseen juttuun blogini ensimmäisen haistattelukommentin. Siinä oli kaksi sanaa: haista ja vittu. Niin ja muutama huutomerkki. Minua nauratti. En julkaissut kommenttia, vaikka oikeasti olisin halunnut keskustella kommentoijan kanssa. Tekstini loppukaneetti on vuonna 2019 enemmän totta kuin koskaan aiemmin. Maapallomme ei kestä nykyistä kulutusta.

Kadutko mitään netissä julkaisemaasi sisältöä? Mistä olet erityisen ylpeä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Rehelliset kuulumiset

En ole täysin käsittänyt, miksi rehellisyyttä blogeissa täytyy korostaa. Valehteleminen on älytöntä ja siitä jää useimmiten kiinni, mutta ei kai kukaan sentään halua lärpättää kaikkia elämänsä yksityiskohtia internetiin. Kutsuisinkin omasta elämästä tuotettavan blogisisällön rajaamista valehtelun sijaan kehystämiseksi, jossa avoimuudella on raja-aidat, eikä siksi ole olemassa rehellisiä tai epärehellisiä tarinoita. Yritän nyt kuitenkin hypätä suosittuun blogisarjaan mukaan ja kertoa parhaan kykyni mukaan rehelliset kuulumiseni.
DSC_0002 (4)DSC_0001 (5)DSC_0004 (7)DSC_0003 (5)

Koti

Ensimmäisenä mieleeni tulevat mahtavat naapurimme. Emme ole puutarhajuhlatyyppejä, vaan tärkeintä on se, että naapurien kesken vallitsee syvä ymmärrys siitä, mitä kerrostaloasuminen on. Kukaan ei nipota turhista eikä aiheuta tuhoja taloyhtiölle tai kanssaihmisille. Myös kerrostalokotimme sisällä kaikki on hyvin. Tunnelma on harmoninen, vaikka tämän jutun kuvituksena olevista rehellisistä kotikuvista voi välittyä toisenlainen fiilis.

Terveys

Havahduin vähän aikaa sitten siihen, että ikä voi milloin tahansa alkaa näkyä kehossani, ja olen jo kuvitellut näkeväni ensimmäiset merkit aineenvaihdunnan hidastumisesta. Pelkään, että esimerkiksi painon pudottaminen on vaikeampaa kuin kuusi vuotta sitten. Siksi olenkin yrittänyt ajatella entistä enemmän sitä, miten voisin voida vielä paremmin. Niin, ettei elämä kuitenkaan olisi suorittamista. Ilmeisesti minulla menee kuitenkin ihan hyvin, sillä olen harvoin kipeä enkä kärsi oudoista kolotuksista.

Työ

Jos saisin valita, haluaisin viran, jossa voisin olla eläkeikään asti. Olisi ilmeisesti pitänyt syntyä viimeistään 1960-luvulla ja napata paikka jostakin hikisestä ja harmaasta virastosta, jonka väki villiintyy kerran vuodessa pikkujouluissa sisävesiristeilyllä. Ennen kuin pääsen riekkumaan unelmavirassa pikkujouluihin, täytyy jaksaa puskea eteenpäin. Työn sisältöä enemmän olen tällä hetkellä tyytyväinen tuloihini, mutta sivuprojektit rullaavat mukavasti, ja yritän olla murehtimatta joka päivä sitä, kuinka paljon ja nopeasti pitäisi saada aikaan ja edetä.

Raha

Tuntuu siltä, että on kahdenlaisia kausia: tasaisia ja yltäkylläisiä. Olen aika onnekas, että ylipätään voin jakaa elämäni näihin kahteen jaksoon. Olen keskituloinen pieni työläinen, jolle kertyy ihan mukavat vuosiansiot, sillä kirjoitan päivätöideni lisäksi yrityshistoriikkeja. Aika mahtavaa sanoa näin, mutta totta se on. Olen tehnyt tätä jo monta vuotta! No, rahavirtaan se vaikuttaa siten, että kirjamassit pärähtävät tilille aina sovituissa köntissä. Seuraavan erän aikoihin saan myös veronpalautuksia ja mehevät lomarahat. Raha tulee rahan luokse -periaatteella näyttää siis elämänikin pyörivän – tai sitten lisätyö- ja kesälomarytmini rullaavat aina samassa tahdissa.

Vapaa-aika

Tässä jos jossakin olen onnistunut! Olen nimittäin saanut jalostettua vapaa-ajan käyttöni sellaiseksi, että se virkistää ja tuo mielihyvää. Toivoisin, että saisin sisällytettyä vielä enemmän liikuntaa vapaapäiviini, mutta usein jokin muu, kuten kirjoittaminen, vie käytettävissä olevan ajan. Samasta palasta pitäisi lohkaista myös aikaa perheelle ja ystäville, ja sosiaalisten suhteiden hoitamisen toivonkin kohentuvan kesää kohti. Ilman ystäviä ei nimittäin rahasta tai terveydestä ole pahemmin iloa.

Mitä ajattelet rehellisyydestä blogeissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa