Yksityisyyden lyhyt oppimäärä

Haluan sanoa muutaman sanan some-hiljaiselostani, vaikka olen kuullut, etteivät bloggaajien paatokselliset pohdinnat omasta ja blogin olemassaolosta ole kovin kiinnostavia. Turhat höpinät ovat sitä paitsi selittelyä, eivätkä ne yleensä johda mihinkään järin hedelmälliseen, mutta uskon silti, että monet kirjoittajat ja lukijat käyvät läpi samoja teemoja kuin minä.

Kirjoittaminen on viime aikoina tuntunut vaikealta, koska sisällön jakaminen minusta itsestäni on tuntunut ahdistavalta. Olen mielestäni toteuttanut blogia aina itseäni kunnioittaen ja yksityisyyttäni vaalien, mutta tänä syksynä pienetkin palat omasta elämästä julkisena riistana ovat tuntuneet pahalta. Tämän ääneen sanominen tuntuu jopa hassulta, sillä oikeasti syksyni on ollut kaikin puolin hyvä ja inspiroiva. Elämässäni on kaikki hyvin, ja arki rullaa tasaisesti. Tai sitten vika on nimenomaan siinä: Ihanko todella joku haluaisi lukea siitä, mitä ajattelen, kun olen ollut ensiksi kahdeksan tuntia töissä ja sitten käynyt Lidlissä ostamassa pastaa ja tofua?

Somessa – tuossa valtavassa, kasvottomassa ja paikoin valheellisessa maailmassa – on puhuttu syksyn aikana lasten yksityisyydestä ja lapsien kustannuksella mainoksilla ansaitsemisesta, ja etenkin Leikki leikkinä -blogin kirjoitusta aiheesta on jaettu. Lapset eivät liity blogiini, mutta vilkas keskustelu aiheesta on saanut minut pohtimaan yksityisyyteni hintaa. Kuinka avoin voin olla ja kuinka pitkälle voin sillä päästä? Onko se todella sen arvoista, etten olekaan niin yksityinen henkilö kuin haluaisin?

On vaikea pukea sanoiksi sitä, mikä yksityisyyden niin sanotussa menettämisessä ahdistaa. Se, että joku tunnistaisi minut ulkona liikkuessa, tuntuu oudolta. En siis luule, että niin alvariinsa kävisi. Jos kuitenkin näin olisi, miten se eroaisi siitä, että aiemmin kasvotusten tapaamani ihminen tunnistaisi minut? Kyse ei ehkä olekaan fyysisyydestä, vaan ajatusten pääomasta. Kun antaa sisimmästään, antaa itsensä arvioitavaksi muille. En pelkää arvostelua, sillä olen tottunut siihen niin opinnoissa kuin työelämässä, vaan olen huolissani siitä, miten minusta voidaan muodostaa mielikuvia, joihin en voi vaikuttaa. Voin yrittää sanoa jutuillani mitä tahansa, mutta tulkinta ja päätelmät ovat aina vastaanottajan vastuulla – ja vallassa.

Tästä syystä olen joutunut pohtimaan, mikä on blogini rooli työnhaussa. Tähän saakka olen ajatellut, että siitä on hyötyä niin kauan kuin olen edukseni täällä, mutta on hyvä muistaa, että kaikki eivät pidä blogirustailua saavutuksena tai lainkaan positiivisena sellaisena. Mitä jos minut ymmärretään väärin? Mitä jos menetän elämäni tilaisuuden blogini vuoksi? Onko vika silloin kirjoittajassa, alustassa vai tilaisuuden antajassa?

Jos voisin valita, eli jos olisin eläkevirassa, jossa voisin muhia seuraavat nelisenkymmentä vuotta, en taatusti kirjoittaisi nettiin sanaakaan. Samaan aikaan totta on se, että ensinnäkään työpaikat eivät ole enää ikuisia, jos ovat koskaan olleetkaan, eikä se eläkeikäkään välttämättä koita ikinä, joten parempi vain elää kuin odotella.

Uskon edelleen blogiini, sillä tiedän, että ajatuksilleni on tilausta, mikä kuulostaa vähättelykulttuurissa suorastaan leuhkimiselta. En minä kuitenkaan jaksaisi raapustaa suurin piirtein palkatta sanaakaan, jos en uskoisi ideaan.

Siihen, että haluan tarjota pohdittavaa matalalla kynnyksellä. Ja sitä ärsyttävän elämänmakuista sisältöä, jossa on aina pieni kulttuuri- tai pohdintamauste.

Minkälaisia ajatuksia juttu herättää? Kommentoi ihmeessä, sillä jokainen kommentti piristää todella päivää! Niin se vain on.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Se maaginen Lapin rauha

Niin paljon kuin olenkin matkailusta kirjoittanut ja käsitellyt myös Lapin-muuttokuumetta, pääsin itse ensimmäistä kertaa Oulun yläpuolelle vasta lokakuun alussa. 28 vuotta ja kuusi kuukautta ilman nuuskuakaan Lapin loitsuista! Vaan eipä se Rovaniemi kovin suuri tonttujen ihmemaa syysrännässä ollut, mutta saimme me esimakua Lapin rauhasta maistaa. Ymmärrän hyvin, miksi ihmiset kaipaavat pohjoisen syliin.

Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, ettemme todennäköisesti olisi päätyneet ruskamatkalle Rovaniemelle ilman koronaa. Kokematta jäi niin Tukholman kevät ja Reykjavíkin kesä kuin Skotlannin ylängöt. Koska tilanne on mikä on, muodostui meille pakon edessä myös erittäin kaunis tavoite: kotimaan matkailun tukeminen. Lappi näet kärsii koronan matkailurajoituksista valtavasti ulkomaalaisten turistien puuttumisen vuoksi.

Ruska ehti tulla ja sateet vyöryä Napapiirille ennen kuin pääsimme Lapin pääkaupunkiin, joten maksuttomat ulkoilukohteet jäivät kokematta, ja keskityimme sen sijaan ostettaviin palveluihin: ravintoloihin, huskytarhaan ja poroihin. Vaikka olemme taitavia ja järkeviä rahankäyttäjiä, kannoimme ainakin pienen korren koronan kurittamaan kekoon sen, minkä kolmen yön matkallamme ehdimme.

Koska visiitimme kesti vain muutaman yön, päätimme ottaa ilon irti myös junamatkasta. Ilo jäi laihaksi, mutta kauniiksi. Istuimme nimittäin koko kuuden ja puolen tunnin junamatkan paikoillamme hievahtamatta. Kumma, ettei siihen pysty työpäivän aikana, mutta vapaa-ajalla voi istua paikoillaan vaikka päivän. Aloin tuijottaa herkeämättä maisemia, kun juna lähestyi Kokkolaa. Halusin nähdä isäni lapsuudenkodin, kuppaisen joen, leikkipaikat ja risteyksen, jonka ylittäessään pohjoisen junat saivat varoituskellot lapsuudessani kalkattamaan niin, että korvissa soi keskellä yötäkin. Halusin nähdä kaikki pohjoisen pikkukylät ja maalinsa pudottaneet asemarakennukset. Alavat, merenpohjasta kohonneet maisemat ja niitä koristavat tuulimyllyt.

Katselin junasta, miten kiisimme yli Kiiminkijoen, Iijoen, Simojoen ja Kemijoen. Ounasjoen näin vasta hotellin ikkunasta. Jokimantra kuulosti oudon tutulta, kunnes muistin, miten alakoulussa oli pakko tankata ulkoa kaikki joet, järvet ja vuoret ja pystyä paikantamaan ne pistokokeen mustavalkoiseen ja tuhruiseen karttamonisteeseen. 2000-luvun alussa pidetystä pistokokeesta oli siis ensimmäistä kertaa hyötyä parisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Merkityksellisimmiksi matkallamme nousivat nimenomaan joet. (Ja kyllä, Riki Sorsan Joki on soinut päässäni noin kaksi viikkoa!) Järvi-Suomessa elelevänä jokia ei pahemmin näe, sillä lähin isompi virtaus taitaa liplatella pääosin Satakunnan puolella, jota Kokemäenjoki halkoo.

Loputtomuus. Siksi joet kiehtovat minua. Ne pystyvät näyttämään leveydellään voimansa ja osoittamaan ihmisen paikan. Ne yltyvät koskiksi ja vaativat ankaraa kuntoa ylittäjältään. Ne lipuvat loputtomuuteen – lahtiin ja meriin, sitten osaksi niin suurta kaikkeutta, ettei sitä voi edes käsittää. Ajatella, että maapallolla on vain tietty, vakiintunut määrä vettä.

Tunnelmoinnissani on myös nurja puoli. Vaikka miten yritän, tulen puhuneeksi Lapista ainakin jossain määrin ihmemaana, jonakin ’toisena’. Minun kohdallani se varmasti johtuu tietämättömyydestä ja uutuudenviehätyksestä, mutta Lappia mystifioidessa olisi hyvä muistaa sen olevan muutakin kuin aitauksen välistä kättä nuolevat huskyt, pehmeänenäiset ja itsetietoiset porot, henkeäsalpaavat joet, tunturit ja se hiton joulupukki, jonka kanssa yhteiskuvakin maksaa maltaita. (Siitä ei varmasti kukaan suomalainen ole valmis maksamaan.)

Kun katselin hotellin ikkunasta Kemijokea, sen yllä loistavaa Jätkänkynttilänsiltaa ja kaukaisuudessa siintäviä vaaroja, tuntui hetken siltä, että voisin jäädä niille sijoilleni. Kävellessäni Lapin Kansan toimituksen ohi leikittelin vaihtovuosiajatuksella. Mitä jos työskentelisin täällä? Kulunut vuosi on pakottanut irtautumaan niin monta kertaa tutusta, että on ollut pakko antaa periksi sille, ettei mikään ole pysyvää, joten aivan yhtä hyvin voisin asua Lapissa vuoden. Se olisi vain yksi vuosi, joka toivottavasti jälkikäteen katsottuna olisi koko elämäni pianosta vain kosketin.

Lapin-muuttokuume lienee jo jonkinlainen ilmiö, jollaiselta ainakin Inari Fernández on saanut sen tuntumaan Vaihtovuosi Sodankylässä -projektillaan, jonka hän tuotti kaupallisena yhteistyönä Sodankylän kunnan kanssa. Eikä ihme, sillä Fernándezin yhteistyöhön liittyvät some-sisällöt keräsivät lopulta kymmeniä miljoonia katselukertoja (Lapin Kansa 9.10.2020). Vaikka Lappiin muutto ja kiireestä irtautuminen on näyttänyt somessa Sodankylä-vuoden aikana ihanan vaivattomalta, on Fernández onnistunut näyttämään Lappia sellaisena kuin se on. Maisemat ovat huikeita, lunta on jo lokakuussa loputtomiin ja poroja tienpientareella vähän joka mutkassa. Mutta huikeita ovat myös auto-, koulu- ja kauppamatkojen pituudet, sähkö- ja bensalaskun suuruus ja talvi, joka lopulta tuntuu loputtomalta.

Miten ihmeessä Lappi – melkein puoli Suomea – pysyi näin kauan täysin tuntemattomana minulle ja miten alueen lumo tuntuu yhtäkkiä niin ihmeelliseltä? Etelän kiireen syytä sekin kai.

Rauha asuu Lapissa, sillä nimenomaan siellä me kaukaa tulevat uskallamme päästää irti siitä, mistä haluamme, koska niin kovasti uskomme sen voimaan. Itseemme siis.

Kun on tarpeeksi kaukana, on helppo olla huolista vapaa.

Miksi ihmiset etsivät nimenomaan Lapista rauhaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Keskusta-asuminen avasi silmäni sille, minkä moni haluaa unohtaa

Olemme asuneet nyt kahdeksan kuukautta kirjaimellisesti keskellä Tampereen keskustaa, jonne muutimme keskusta-alueen läntiseltä laidalta. Turha siis puhua mistään maalaisesta kaupunkilaiseksi -tarinasta, mutta se vasta onkin yllättänyt, miten reilun kilometrin verran vaihtunut sijainti on muuttanut elinympäristöä ja vaatinut kohtaamaan kaupungin kaikki lieveilmiöt, erityisesti käsiin räjähtäneen huumeongelman.

Sanotaan, että huumeongelma Tampereella on kasvanut jo hyvä tovi sitten (AL 19.4.2018). Viimeksi sunnuntaina Aamulehti kirjoitti Tullintorin Itkumuuriksi kutsutusta porrasalueesta, jossa korvaushoidossa olevat päihderiippuvaiset viettävät aikaa (AL 4.10.2020). Posteljooninpuistoon taas on ilmestynyt oma roskakori neuloille. Some-keskusteluissa empiiristen havaintojeni perusteella aihe on kuitattu ”pelottaa, pois silmistä” -mantralla. Helppo ja yksinkertainen valinta.

Kun muutimme ydinkeskustaan, ajattelin lähinnä henkilökohtaista elämääni koskevia muutoksia. Pohdin, kuluisiko rahaa enemmän vai jopa vähemmän palveluiden ollessa kirjaimellisesti nenän edessä, ja mietin, veisikö hyvä sijainti innon turhilta heräteostoksilta ja ostoskeskusluuhaamiselta, kun kotimatka ei enää kulkisikaan usean kauppakeskittymän läpi. Pohdin, voisiko keskustaa koskaan oppia kutsumaan kodiksi, sillä eihän keskustalla yleensä ole samanlaista identiteettiä ja yhteisöä kuin selvästi rajatuilla asuinalueilla.

Asuinalueaatoksissani unohdin kuitenkin kokonaan sen, miten maisemanvaihdos ja sen mukana tuomat ihmiset ja silmien edessä avautuva keskustapöhinä vaikuttaisi minuun – ja miten joutuisin itse kohtaamaan ennakkoluuloni ja pelkoni. Ongelmat, jotka on niin helppo hävittää mielestä, kun niitä ei näe.

Näen huumeidenkäyttöä ja suoneen piikittämistä useita kertoja viikossa puhumattakaan etovan makeasta hajusta, joka saattelee minut töihin koko pitkän kadunpätkän. Kun lähden kodistani, lojuu porttikongissa verisiä neuloja. Ravintolan kulman takana nyssäkät vaihtavat omistajaa niin vikkelästi, että harvoin sitä ehtii edes huomata.

Minua pelottaa. Sen myöntäminen hävettää. Se hävettää siksi, että samalla tulen sanoneeksi sanattomasti, että haluaisin siivota näköpiiristäni jonkin ryhmän toiminnan. Ja että ylipäätään viittaan huomaamattomasti ryhmänä henkilöihin, joiden elämässä huumeet ovat. En ole asiantuntija, joten yritän varoa sanojani, leimaamista ja entiteettien luomista. Siksi tässä jutussa ei ole kuvituksena ihmisiä. Ei siksi, etteivät he saisi näkyä, vaan siksi, ettei kukaan ole näyttelyesine.

En myöskään jaksaisi keskustella siitä, onko huumeidenkäyttö järkevää vai ei, onko sillä terveyshyötyjä ja pitäisikö sen olla osin laillista. Kantani on jyrkkä, mutta se ei liity ihmisiin, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet elämäntyyliin, johon kuuluvat ne päihteet, jotka ainakin suurin osa ihmisistä näkee ongelmana.

Pelosta, surusta ja huolesta huolimatta kasvoille lävähtäneen katuelämän kohtaaminen on ollut opettavaista. Se on pakottanut kohtaamaan hyvinvointivaltion ongelmat, sote-alan voimattomuuden, kysymykset yksilönvapaudesta ja lintukotouskomusten loppumisen. Niin paljon kasvattavia ajatuksia, vaikka jokaisena päivänä vuodesta valitsisin sen, että matka töihin olisi huumevapaa.

Yhdenkään ryhmän ei kuitenkaan koskaan pidä jäädä näkymättömäksi, sillä siitä ponnistavat vielä suuremmat ongelmat: yhteiskunnasta eristäytyminen, syrjäytyminen ja syrjäyttäminen.

Minkälaisia ajatuksia juttu herätti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kun yksityinen muuttui julkiseksi – terveystiedot somessa korona-aikana

Maatessani räkäisenä sängyssä mieleeni tulvahtivat lukuisat ”huhhuh, ei ollut koronaa” -päivitykset kera testituloskuvakaappausten. Pandemia ja siitä selviytyminen on teoriatasolla meidän kaikkien yhteinen asia, mutta on silti huolestuttavaa, miten paljon ihmiset jakavat terveystietoa itsestään sosiaaliseen mediaan. Miksi pandemia teki henkilökohtaisesta julkista riistaa? Onko somettava potilas vastuullisempi kuin vaivoistaan vaikeneva?

Terveystiedot ovat Suomessa tarkasti laissa varjeltuja. Niiden käsittelyä rajoitetaan oikeudessa eikä niistä hiiskuta työpaikoilla. Siitä pitävät huolen laki yksityisyyden suojasta työelämässä (759/2004) ja laki sosiaali- ja terveystietojen toissijaisesta käytöstä (552/2019) puhumattakaan siitä, mihin kaikkiin muihin lakeihin terveystiedot liittyvät välillisesti.

Havaintojeni perusteella sosiaalisen median alustat täyttyvät terveyspäivityksistä enemmän kuin aiemmin. Kuvissa on kuumemittareita, nenäliinoja, otteita testituloksista, kokemuksia koronanäytteistä ja teekuppeja niiden onnellisien käsissä, joilla koronaa ei ollut. Ottaen huomioon, kuinka sekä meille some-aikakauden ulkopuolella syntyneille että diginatiiveille korostetaan henkilökohtaisten tietojen salassapitoa ja siihen liittyviä some-rajoja, on erikoista, miten yhtäkkiä onkin normaalia raportoida terveysviranomaisille kuuluvat tiedot sosiaaliseen mediaan ja ottaa jopa kuvakaappauksia Omakanta-palvelusta.

Se, että terveystietojen levittäminen somessa arveluttaa, ei tarkoita sitä, että pitäisin Koronavilkku-sovellusta arveluttavana. Digitaalinen aikakausi luo uskomattoman hienon mahdollisuuden hillitä pandemiaa, mutta sosiaalinen media ei ole henkilökohtaisten tietojen levityspaikka.

Uskon, että terveyssometuksella tähdätään kahteen maaliin: sympatian keräämiseen ja vastuullisuuden todisteluun avoimuudella. Kaikkihan me haluamme huomiota etenkin heikkoina hetkinä, ja silloin on aivan sama, mistä tuutista sitä tulee.

Omien testitulosten riepottelemisen ja vaivojen analysoinnin tarkoituksena taas lienee inhimillisen paniikin hälventäminen ja itsensä puhdistaminen, mikä on toki täysin ymmärrettävää aikana, jolloin paheksunta voi saada valtavat mittasuhteet pienestä yskäisystä tai kasvomaskin kotiin jäämisestä. Veikkaukseni on siis se, että terveystiedoista somettamalla varmistetaan henkilökohtaisten valintojen – kuten esimerkiksi ihmismassoissa liikkumisen – sosiaalinen hyväksyminen. Vaikka korona ei tee kenestäkään ’likaista’, lienee jokaisella tarve vakuuttaa, ettei ole tartuttaja, ’syyllinen’.

Vastuullisuus ei kuitenkaan ole kiinni somesta tai toteudu paremmin vain siksi, että somettaa. Sosiaalista mediaa koskevat totta kai monet vastuullisuuskysymykset myös terveysnäkökulmasta esimerkiksi todenmukaisen tiedon levittämisessä, mutta kun kyse on henkilökohtaisesta terveydestä ja siten mahdollisista tartuntaketjuista, on kaikella sillä, mikä tapahtuu alustan ulkopuolella tosielämässä, paljon suurempi merkitys kuin some-ruikutuksella.

Some on illuusio, ihana ja välillä informatiivinenkin maailma, jossa tehdyt asiat eivät kuitenkaan koskaan muuta tosiasiassa sitä, mitä tapahtuu oikeasti. Se, että kertoo menevänsä koronatestiin, voi olla mielenkiintoista sisältöä, mutta kenenkään naamaan se ei liimaa kasvomaskia eikä pysäytä pärskimistä ulkona tai eristä kotiin.

Mitä mieltä olet terveyssometuksesta? Onko pandemia-aikana vastuullisempaa päivittää someen omasta terveydentilastaan kuin olla somettamatta siitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ikimurehtijan taakka

Olen ja-ihminen. Murehtija, varautuja, varmistaja. Ahdistuja. Stressaaja. Tarkistaja. Kertaaja. Pelkääjä. Sellaiselle ihmiselle arki käy joskus raskaaksi. Ei tämä ole vakava tila, ainoastaan minun tapani olla.

Maatessani sunnuntaina hotellin kingsize-sängyssä näin edessäni Vaasan toria ympäröivät jugend-talot ja törkeästi vilkkuvan valomainostaulun. Talot oli maalattu syvillä sävyillä, erityisen onnistunut oli terrakotta, johon syysauringon ensimmäiset säteet upposivat tehden väristä entistä kauniimman. Säteet hellivät vanhan talon seinää armollisesti iltaan asti. Se valotaulu osoittautui myöhemmin yöllä huonoksi jutuksi. Taulun välke herätti minut monta kertaa. Juoduilla viinilaseilla ei varmasti ollut tekemistä asian kanssa.

Kaikista poikkeuksellisinta havainnoissani oli se, että siinä hetkessä mielessäni vilisivät ainoastaan valot ja värit, jotka pystyin näkemään niin kirkkaasti. Se on ja-ihmiselle poikkeuksellista. Yleensä nimittäin ja-ihmisellä on henkisesti tai fyysisesti niin monta rautaa tulessa, ettei siinä ehdi valoja katsella, saati ihastella. Ja siitä tietää, että elämä on taas raiteillaan, kun on aikaa ja voimia katsella vanhaa taloa ja kutsua sen väriä vielä terrakotaksi. Mikähän keksitty sävy sekin on? Huomaatko, on aikaa miettiä tällaisiakin.

Kuulostelin oloani aamulla. Ei tuntunut miltään. Ei yhtään miltään! Kun on tottunut murehtimaan ja paahtamaan eteenpäin täysillä tavoitellen aina vain enemmän mitään saavuttamatta, on harvoin hetkiä, jolloin yksikään tekemätön asia ei jyskytä korvanjuuressa eikä mikään huoli myllää vatsanpohjassa. Ja-ihmisen tekisi tosin tässä vaiheessa mieli muistuttaa siitä, että odotapa vain, kyllähän uusi murhe odottaa kulmantakana. Mutta silloin, kun on äärimmäisen onnellinen ja rentoutunut, voi onneksi lohduttautua sillä, että tulipa eteen mitä tahansa, kaikesta selviää. Niin kauan kuin aurinko nousee.

Eilisaamuna aurinko nousikin poikkeuksellisen kirkkaasti. Sen säteet kutkuttelivat peiton alta pilkistäviä varpaita jo seitsemän maissa. Se yritti kai muistuttaa hotellin aamupalasta, muttei tiennyt, että sunnuntaisin sitä tarjoillaan yhteentoista asti. Annoin auringon tulvia kunnolla huoneeseemme, avasin hapertuneet sälekaihtimet ja katselin tyhjää toria. Yön haalarivaeltajat, poliisiautot ja tyhjänhengailijat olivat poissa. Ne eivät olleet jättäneet jälkeensä edes roskia, vain lehmukset olivat pudottaneet taas muutaman keltaisen lehden lisää katukivetykselle, joka tuo mieleen aina Tukholman.

Käperryin takaisin peiton alle ja yritin keskittyä kuuntelemaan huoneen hiljaisuutta ja ulkoa kantautuvia ääniä. Rekat kiisivät ohi huristen. Luulen niiden olleen matkalla pohjoiseen. Linnunlaulu. Syksyn viimeisiä. En usko, että tirpat viihtyvät enää kauaa täällä. Kadulla kävelevien keskusteluita. Ei niitä kuullut kunnolla, vaikka mumina kantautui sisälle. En murehtinut mistään.

Elämä – se on täällä.

Oletko sinä ja-ihminen, ikuinen murehtija?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Säästövinkit häihin

Ilmeisesti antamani neuvot ovat useimmiten pidettyjä, sillä esimerkiksi mökkiolympialaisjuttuani ja polttarivinkkipostaustani on luettu enemmän kuin olisin voinut toivoa – ja luetaan joka päivä. Tuleva sulho, morsian, kaaso tai bestman, jatka lukemista ja pohdi esittämiäni teemoja. Mitkä ovat budjetissa kaikkein tärkeimpiä rahareikiä? Ennen kaikkea kannattaa miettiä, mihin mammonaa ei todellakaan kannata syytää.

juhlatila_litukan_kerhotalo_ennenaamukahviaeivoiHääpäivää edeltävänä iltana koristelu oli vielä kesken.

Ennen kuin jaan omat vinkkini, muistutan, että hääkirpputorit netissä ovat varmasti edullisin paikka hankkia oheistuotteita juhliin, mutta tämä juttu ei keskity niihin, vaan yleisesti järkevien ratkaisujen tarjoamiseen ilman kirpputorinäkökulmaa.

Näyttävät ja edulliset valokoristeet

Valo on uskomattoman tehokas ja kaunis koriste sellaisenaan. Kuvassa näkyviin tyllinauhoihin käärimme led-valoketjut, jotka tekivät illan hämärtyessä tilasta todella tunnelmallisen. Näiden hankintojen tarkkoja kustannuksia en tiedä, mutta siihen nähden, että summa oli noin parikymppiä, voi sanoa, että hinta-laatusuhde oli erinomainen. Kannattaa myös muistaa, että illat pimenevät jo loppukesästä eikä myöhään illalla näe enää kaikkia koristeita, joten itse asiassa nimenomaan valot kannattaa suunnitella huolellisesti.

Muista marketit ja hyödynnä luontoa

Jos ajattelee pimeneviä iltoja, päivällä koristukseksi riittävät pelkät kukat. Vaikka olisi hienoa tukea aina pienyrittäjiä, laskevat kustannukset huomattavasti, jos kukat hankkii marketista. Eettisestä puolesta en niin tiedä, mutta tämä juttu ei siihen otakaan kantaa. Itse ostaisin marketista muutamia kimppuja, kuten harsokukkaa ja neilikoita, ja kokoisin niistä mielekkäät kimput. Jos mielikuvitus ei riitä, Pinterestistä voi hakea inspiraatiokuvia.

On myös hyvä muistaa, että luontoa kunnioittaen voi myös metsän antimia hyödyntää koristeissa. Havut ja kävyt sopivat hyvin syys- ja talvihäihin. Käpyjä voi käyttää myös nimikorttitelineinä.

Kankaat koristeina – metritavaraa vai valmispakkauksia?

Kankaat ovat edullinen ja helppo runko koristelulle. Jos juhlapaikalla on elementtejä, jotka täytyy piilottaa, voi sen tehdä helposti kankailla. Me vuorasimme energiajuomaa mainostavan kylmäaltaan satiinilla ja tyllillä, ja ripustimme kankaita roikkumaan myös salin parvelta ja hyödynsimme niitä niin pöytäkoristelussa kuin valosuunnittelussa. Askarteluliikkeissä materiaalit ovat kalleimpia, mutta juhlakaupoissa yllättävänkin edullisia. Morsiamen tekemät kangaslöydöt oli hankittu juhlakaupasta, joka yllättäen oli edullisempi kuin kangaskauppa. Tämä tosin voi olla tuurista kiinni, joten suosittelen silti tarkistamaan metrihinnan Eurokankaasta tai vastaavasta liikkeestä.

Elektroniikka bändin korvaajana

Olen kokenut kaikki musiikkivaihtoehdot häissä. Yksissä häissä oli live-bändi, toisissa DJ ja kolmansissa Spotify. Samassa järjestyksessä kulkivat myös kustannukset kalleimmasta halvimpaan. Tämän kesän häissä musiikkipuolen hoiti yksinomaan Spotify, joka rullasi ulos niin häämarssin, live-lauluesityksen taustamusiikin kuin bileet ja humppakappaleet vanhalle kansalle. Erittäin edullista ja hyvin suunniteltuna oikein toimivaa! Spotify Premium maksaa kymmenisen euroa, kun taas muissa vaihtoehdoissa perään saa lisätä nollia suoraan. Tunnelman kannalta mikään vaihtoehto ei ole ollut ylitse muiden.

Juontaminen – valitse seremoniamestari

Häistä voi tulla aikamoinen kaaos, jos vastuuta punaisen langan säilymisestä ei ole sälytetty jollekin. Huono homma tietysti on se, jos kaasot tai bestmanit eivät ole innokaita puhujia, sillä tottahan juontaminen yleisön edessä voi jännittää, jännittäähän se kokenuttakin puhujaa. Juontajan ei kuitenkaan tarvitse olla bestman tai kaaso! Tässä voisi olla hyvä paikka hyödyntää esimerkiksi puheviestinnän tai näyttelijäntyön opiskelijaa, sillä harvalla on valitettavasti varaa ammattilaiseen. Ulkopuolinen puhuja maksaa enemmän kuin ilmainen häätiimiläinen, mutta jos puhuminen muodostuu ongelmaksi, on ostettu seremoniamestari hyvä vaihtoehto, joka luo kaivattua rytmiä tärkeään juhlaan vapauttaen samalla hääurastajat juhlimaan.

Vieraslahjaideat: euron arvat ja käsidesit

Kaksi parasta vieraslahjaideaa, joihin olen törmännyt, ovat euron arvat ja käsidesit. En tietenkään halua arvostella kenenkään valintoja, mutta vieraathan eivät hyödy mitenkään siitä, että heille askarrellaan harsopussukkaan karkki ja rakkausruno. Se on ihana perinne, mutta lopputulos on usein se, että vaivalla väkerrettyjä karkkeja syödään kesähäiden jälkeen vielä joulunakin. Vaikka tautiaallot tulevat ja menevät, uskon, että hygieniatason nousu muistetaan vielä pitkään yhteiskunnassamme. Siksi kauniit käsidesipurkit ovat erinomainen vaihtoehto vieraslahjaksi. Euron arvat taas ovat sopivaa kertakäyttökamaa, joka tuo mukavasti jännitystä vieraiden päivään.

Valokuvaaja lähipiiristä

Valo- ja videokuvaus on yksi suurimmista häiden raharei’istä. Niin hienoa kuin olisi maksaa työstä ammattilaiselle, säästötoimista puhuttaessa kuvausryhmä on ensimmäisiä, joista kannattaa tinkiä. Some-aikakaudella ihmiset kuvaavat muutenkin tauotta, joten monesti jo se riittää, että kerää ihmisiltä kuvia ja kannustaa aktiivisuuteen. Sitä voi muuten nostattaa helposti esimerkiksi kuvakilpailulla tai häissä suoritettavilla tehtävillä. Jos läheisissä on edes puoliammattilaiskuvaajia, kannattaa myös heitä hyödyntää, muttei hyväksi käyttää. Juhlavieras on kuitenkin ennen kaikkea vieraana, ei töissä häissä.

Loistosijainti vai kimppakuljetus?

Monet haaveilevat maalaishäistä kaukana kaikesta tai saaressa vietetyistä kesäkekkereistä. Mitä syrjäisempi juhlapaikka on, sitä halvempi se yleensä on. Vaikka kuljetus ei vaatisi venettä, voi maalaiskuntaankin tai julkisten yhteyksien ulkopuolella olevaan juhlapaikkaan pääseminen vaatia suuria ponnistuksia, kuljetussäätöä, henkilökohtaisia kuluja nostavien taksien tilaamista ja odottamista, mutta ennen kaikkea se vie aikaa ja pahimmillaan viivästyttää juhlan alkua. Jos siis aikoo pitää juhlat kaukana, on suositeltavaa tilata paikalle kimppabussi, joka ei toki ilmaiseksi ketään kuljeta. Siksi kannattaa pohtia, pitääkö juhlat kaukana edullisesti, mutta maksaa kuljetuksesta vai syytääkö rahansa suoraan keskeisellä paikalla sijaitsevaan juhlatilaan, joka vapauttaa pohtimasta näitä seikkoja. Tämä ei myöskään tarkoita sitä, että hyvä juhlatila sijaitsisi aina keskellä keskustaa, vaan merkityksellisintä on se, miten paikalle pääsee.

Mitä muita säästövinkkejä antaisit häistä haaveileville?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Viisi kohokohtaa viikolta

Kulunut viikko on pitänyt minut kiireisenä, vieraannuttanut kaikesta huvista, mutta kuljettanut silti hetki hetkeltä kohti täydellistä rentoutumista. Pienet unelmat, niiden päälle on levotonkin arki rakennettu.

Kolmas juhlakirja painossa

Syy, miksi blogi on ollut poikkeuksellisen hiljainen, on ollut se, että olen joutunut tekemään ihan oikeita töitä. Ja kun on hoidettavana jo yhdet päivätyöt, juhlakirjan tekeminen on muuttanut arjen todelliseksi raatamiseksi. Tuotan siis yrityksille historiikkeja, joita kutsun syystäkin juhlakirjoiksi, ja tällä viikolla painoon lähti kolmas teokseni. Matka on ollut sekoitus suurta inspiraatiota ja pohjatonta epätoivoa.

Juhlakirjojen tekemisestä olen kirjoittanut aiemmin kaksi osaa, ensimmäisen suunnittelemisesta ja toisen haastatteluiden tekemisestä. Sarjan kolmas osa ilmestyy pian.

Kirjojen lukeminen

Töitä ei pysty kukaan tekemään vuorokauden jokaisena tuntina, joten vapaa-aikani olen käyttänyt nukkumisen lisäksi kirjojen lukemiseen. Korona-aikana olen aidosti ihastunut e-kirjoihin, vaikka aiemmin vierastin niitä. Olen suorastaan ahminut dekkareita, ja seuraavaksi vuorossa on Delia Owensin Suon villi laulu (2020), joka on saanut loistavat arviot. Kritiikit eivät tosin koskaan ohjaa lukukokemuksiani, ja usein ajattelenkin päinvastoin kuin yleiset arvostelut.

Picadelin salaatti

Voi, miten monta euroa olen kantanut Ratinan K-Supermarketin Picadeli-salaattibaariin. Rakastan Picadelin chili-inkiväärisoijasuikaleita, papusekoitusta, raakaa punasipulia, yrttistä pastaa ja salaatinkastiketta. Picadeli-salaattibaareja on useissa K-kaupoissa, mutta Tampereella pisimmän korren taitaa vetää Ratina valikoimallaan. Tammelassa sijaitseva K-Market Mestari taas on erikoistunut oman kokemukseni mukaan vegaanisiin tarjottaviin salaattibaarissa.

Kirjoittaminen junassa

Tätä juttua kirjoittaessani istun junassa. Pitäisi tehdä yksi työhakemus, mutta päätin, että annan sormieni luoda näppäimistöllä sitä, mikä hyvältä tuntuu. Junassa on tilaa runsaasti, mutta viereisellä penkkirivillä kälkätetään kovaan ääneen. Davidilla on kavereita paljon Ruotsissa. Kimmo on aloittanut kampanjan paikallislehdessä. Koronavilkku on aika hyvä sovellus, mutta jäävätkö ihmiset sen vuoksi koteihinsa? Olen salakuuntelija enkä häpeä tunnustaa sitä.

Jos junatarinat kiinnostavat, suosittelen lukemaan mainion juttuni viinapullosta ja fagotin soittamisesta.

Hotelliloma

Olen parasta aikaa matkalla Vaasaan. Varasimme sieltä tovi sitten raatamispalkinnokseni hotellihuoneen. Majoitumme Original Sokos Hotel Vaakuna Vaasassa Superior King -huoneessa, jossa meillä on oma sauna. Korona on selvästi polkenut hintoja, joten kovin paljon oravannahkoja ei minilomaan mennyt.

Elämä on parhaimmillaan pieniä toteutuneita unelmia, kuten yhdet naukut upeassa olutbaarissa, pienestä puodista ostetut, käsin tehdyt korvakorut ja ähkyyn vetävä hotelliaamupala. Sen enempää en pyydä.

Kerro jokin kohokohta viikoltasi! Kiinnostavatko ihan tavalliset höpötykset vielä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Luontopolulla Hangossa – Tulliniemi kuin sadusta, udusta ja sodasta

Vietimme viime viikonlopun kiertäen Raaseporia, mutta poikkesimme myös sen etelänaapuriin Hankoon, tuohon valkoisten veneiden ja kiivaan kesäilottelun ihmemaahan, joka tosin tarjoili meille vain harmaita pilviä ja rapistuneita rakennuksia, mutta mitä kummallisemmin ilma väreilee, sitä suuremmalta salaisuudelta kaupungin luontopolku Tulliniemessä tuntuu.
rantaviiva_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoitulliniemi_ranta_ennenaamukahviaeivoiveneranta_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoirantakallio_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoimerikaali_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoipolku_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoipääsykielletty_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoirakennukset_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoiuddskattan_luonnonsuojelualue_ennenaamukahviaeivoitulliniemi_havut_ennenaamukahviaeivoipenkki_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoipitkospuut_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoiluotsiasema_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoiAika pysähtyy jo kauan ennen Hangon keskustaan saapumista. Maa teiden varsilla alkaa näyttää kilometri kilometriltä enemmän merenpohjasta kohonneelta, havupuut ovat järjestäytyneet riviin kuin sotilaat ja maisemaa halkovat korkeuksiin kohoavat tuulimyllyt kilpaa puolustusvoimien rujon harjoitusympäristön kanssa.

Tulliniemeen on helppo tulla, sillä liikennemerkit näyttävät tietä heti kaupunkiin saapuessa – eikä ihme, sillä alueella sijaitsee niin lintuasema kuin merivartio- ja luotsiasema, Hangon ulkosatama ja vapaasatama. Auton voi kätevästi jättää suurelle, ilmaiselle parkkipaikalle, jonka pielestä lähtee polku kohti rantaa.

Saavuimme Tulliniemeen vain hetkeä ennen kuin raivokas kaatosade pyyhkäisi Hangon ja Raaseporin yli. Me saimme osamme siitä vasta eteläkärjessä ja paluumatkalla ratin takana. Kehno säätila harmitti kuitenkin vain hetken, sillä loppujen lopuksi synkkenevä taivas ja mereltä puhaltava tuuli loivat taivalluksellemme niin uskomattoman hienon tunnelman, että auringon piilossa pysytteleminen oli vain onni.

Imimme itseemme meren ja kostean metsän tuoksua. Kuuntelimme luontoa, ja tunnustelimme sadetta. Pisaroita paenneet lenkkeilijät olivat tyhjentäneet Tulliniemen, joten siitä tuli hetkeksi meidän oma salaisuutemme.

Luontopolun varrella sijaitsee vanhoja, rapistuneita ilmeisesti armeijan käytössä olleita rakennuksia, jotka ovat tiukasti aidattuja. Tulliniemihän on osa Hankoniemeä, jonka Neuvostoliitto varasi käyttöönsä Moskovan rauhansopimuksessa (1940) 30 vuodeksi, mutta luopuikin vuokraoikeudestaan jo Moskovan välirauhassa 1944. Varmuutta en saanut siihen, miltä ajalta ja kenen käyttötarkoituksista ränsistyneet tönöt ovat peräisin, sillä alueella on häärinyt venäläisten lisäksi niin suomalaisia kuin oletettavasti myös saksalaisia.

Vaikka viime vuosisadan kauhuista muistuttavat vain sortuneet rakennelmat, sodan uhkan kaikuja luovat aidat ja jämerät kieltokyltit. Vaarantunne leijuu ilmassa, täydellisessä hiljaisuudessa, jota edes lokit eivät riko. Kun siihen yhdistää vielä mereltä vyöryvän usvan ja sateen aikaansaaman suhinan, tuntuu siltä kuin maailma voisi loppua milloin tahansa.

Sade yltyi ja sekoittui tuuleen lopullisesti, kun pääsimme vihdoin eteläkärkeä osoittaville kallioille. Sadepisarat sukelsivat silmälasien sisään, ja tuuli heitteli puisia korvakorujani poskille niin, että sattui. Tuntui siltä kuin olisi seissyt suihkun alla tuulitunnelissa. Peräännyimme nöyrästi takaisin metsäpolulle, sillä on hyvä muistaa, että luonnonvoimat ovat paljon suurempia kuin yksikään ihminen, ja siksi tekee hyvää aina välillä saada kunnon muistutus omasta pienuudestaan.

Sade oli nuollut myös rantapolun kivet liukkaiksi, joten keskityimme kävelemään loppumatkan katse maassa. Kun nostin pääni ylös vähän ennen lähtöpistettä, edessämme seisoi metsäkauris vain noin 10 metrin päässä. Se seisoi ylväänä paikoillaan ja katsoi meitä pää kääntyneenä kuin klassisessa maalauksessa. Eläimen nenä oli pikimusta ja pilkut takapuolessa kuin satu-Bambilla. Olimme hiljaa ja liikkumatta, mutta kauris sai nopeasti tarpeekseen, otti pari loikkaa ja katosi lepikkoon jälkiä jättämättä.

Niin teimme mekin, sillä luonnonsuojelualueellehan ei kuulu jättää kuin hiljaisia henkäyksiä.

Tulliniemi pähkinänkuoressa

Hankoniemessä sijaitseva, vuonna 2014 yleisölle avattu Tulliniemen luontopolku kulkee manner-Suomen eteläisimpään kärkeen, ja osa Tulliniemeä on myös Uddskattanin luonnonsuojelualuetta. Luontopolku ei ole erityisen vaikeakulkuinen, mutta osin maasto on jyrkkää, ja sateisella kelillä kallioista ja kivistä tulee liukkaita. Tulliniemessä saa kulkea vain merkittyjä reittejä pitkin.

Huom! Kaikki jutun kuvat on otettu merkityllä reitillä joko zoomilla tai aidan vierestä.

Minkälaisia ajatuksia sinulle on herännyt Tulliniemessä tai Tulliniemestä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Häät koronakesän jälkeen

Otsikosta huolimatta tiedossa on ehdottomasti se, ettei korona ole vielä kadonnut eikä siten pandemiaa voi valitettavasti rajata vain kesään. Ystäväni maltillisen kokoiset häät toteutuivat kuitenkin turvallisesti viime viikonloppuna, vaikka keväällä ilmassa oli vain kaaosta ja epätoivoa. Elämä on loputonta riskinottoa kaikessa, mutta koska eloa ei voi jatkaa peläten, on luotettava hyvin suunniteltuihin ratkaisuihin ja nautittava juhlahumusta.
pöytäkukat_kattaus_häät_ennenaamukahviaeivoikattaus_häät_ennenaamukahviaeivoi
pöytänumerot_häät_ennenaamukahviaeivoi

Kuinka pitää hääpaletti kasassa poikkeusoloissa?

Pysähtyneen maaliskuun jälkeen ajatus elokuisista häistä tuntui toivottomalta, mutta koska kukaan ei voinut silloin eikä voi vieläkään ennustaa tulevaa, päätimme morsiusparin kanssa luottaa siihen, että kaikki järjestyy, ja suunnitelmia muutetaan vaikka häitä edeltävänä päivänä, jos on pakko. Järjestelyt etenivät siis suunnitellusti, ja kesäkuussa alkoi tuntua oikeasti siltä, että häät todella toteutuvat.

Häiden järjestäminen elokuussa oli onnenpotku. Tartuntalukemat ehtivät painua alas, ja vaikka ne ovat jälleen nousussa, ei tilanne Pirkanmaalla ehtinyt räjähtää käsiin. Häät ovat lukuisia toimialoja koskettava bisnes, mikä tarkoittaa sitä, että tämän kesän hääkato kaataa alan yrityksiä, mutta luo vastaavasti valtavan ruuhkan ensi kesälle. Jos tilanne on surkea silloinkin, tulee vuodesta 2022 melkoinen puserrus alalle. Niille, jotka ovat selvinneet hengissä poikkeusajoista.

On myös hyvä muistaa, että vaikka korona on tehnyt kuluneesta vuodesta äärimmäisen poikkeuksellisen ja laittanut useimpien suunnitelmat kaikilla elämän osa-alueilla uusiksi, voi ilman pandemiaakin sattua mitä tahansa. Elämä ei koskaan ole itsestäänselvyys, ja sen tosiasian kanssa on vain kyettävä elämään.

vieraslahja_käsidesi_ennenaamukahviaeivoikoristetimantit_häät_ennenaamukahviaeivoimorsiusparin_pöytä_häät_ennenaamukahviaeivoi

Miten juhlissa huomioitiin koronauhka käytännössä?

Häissä ei ollut lainkaan kättelyjonoa, ja monet välttelivät halailua. Varmasti haleja vaihdettiin, mutta läheisyys oli varmuuden vuoksi niin pientä kuin mahdollista. Alkujuonnossa kaaso muistutti ihmisiä turvaväleistä etenkin buffetissa, ja väljyys tunnuttiin huomioivan automaattisesti. Juhlatilaan mahtuisi ohjeen mukaan liki 300 ihmistä, joten jo se, että vieraita oli 50, toi runsaasti tilaa.

Lähes kaikki vieraat saapuivat häihin Tampereelta tai ainakin Pirkanmaalta. Tartuntalukemat ovat melko alhaiset täällä, joten maantieteellinen sijainti toi turvaa. Kukaan juhlavieras ei ollut käynyt ulkomailla eikä paikalle tietenkään saanut tulla, jos oli minkäänlaisia flunssan oireita. Hääaamuna tuli kuitenkin vain yksi peruutus, ja sitä ennen muutamat jäivät pois omasta tahdostaan vallitsevan tilanteen vuoksi.

Vessat olivat juhlapaikan ulko-ovien lähellä, joten käsienpesun pystyi suorittamaan heti paikalle tultua, ja myös käsidesiä oli tarjolla eteisessä. Lisäksi käsidesiä oli saatavilla seisovan pöydän alkupäässä. Niin sanottuina vieraslahjoina jokaisen paikalle oli tuotu kauniisti koristeltu käsidesipurnukka. Tämä on mielestäni hauska, tarpeeseen tuleva ja ajankohtainen lahja vieraille! Saa käyttää!

portaat_koristeet_häät_ennenaamukahviaeivoiulkokukat_häät_ennenaamukahviaeivoi

Mikä teki häistä kesän ihanimmat?

Nimenomaan poikkeuksellisten aikojen vuoksi tuntui erityisen hyvältä kokoontua yhteen. Hetken kaikki oli niin kuin ennen. Uskon, että ihmiset osaavat arvostaa juhlia, läheisyyttä ja vapautta aivan eri tavalla, kunhan epidemia on kukistettu.

Viime viikonlopun häissä arvostin henkilökohtaisesti siviilivihkimistä, joka toi tilaisuuteen sekä virallisuutta että vapautta. Lyhyt vihkiminen oli arvokas tilaisuus, muttei näännyttänyt vieraita. Voihan ajatella myös niin, että vihkiminen juhlapaikalla tarkoitti myös yhtä mahdollisuutta vähemmän saada korona kirkon puuttuessa rituaalista. (Liikaa rönsyilyä välttääkseni en edes mene siihen, mitä mieltä olen kirkon mahdollisuudesta vihkiä ihmisiä. Eikö sen pitäisi kuulua vain ja ainoastaan oikeuslaitokselle?)

Häät olivat kesän ihanimmat, koska ne tiivistivät yhteen kuluneen vuoden, pitkän rakkaustarinan ja ystäväporukkamme vivahteikkaan taipaleen.

Viime lauantaina kaikki olivat yhtä, ja luulen, että kauniiden valoketjujen loistaessa ikkunanpielissä jokainen uskoi hetken parempaan.

Oletko ollut poikkeusaikana juhlissa? Mitä ajattelet häiden järjestämisestä koronavuotena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kuka muistaa koulukuvat ja kontaktimuovin?

*Sisältää mainoslinkkejä

Kaksikymmentä vuotta sitten käynnissä oleva viikonloppu olisi saanut minut hyppimään innosta ja odottamaan maanantaita: koulun alkamista, uuden oppimisen iloa ja syksyntuoksuista arkea. Minun koulutaipaleeni oli helpoin mitä kuvitella saattaa, vaikka kiusaaminen siihen oman mausteensa toikin. Ne muistot ovat kuitenkin  lopulta onneksi vain kaikuja taustalla. Koulussa oli niin paljon hyvää, ja minä todellakin rakastin koulunkäyntiä. Nykyään tyydyn vain muistelemaan.
koulumuistoja_koulukuvat_ennenaamukahviaeivoiVaikka some-aikakausi pitää huolen siitä, että ihmiset kuvaavat enemmän kuin koskaan, harvemmin enää istutaan vuosittain kuvattavaksi kankean näköisenä studioksi muutetun jumppasalin perälle. Kukapa sinne aikuisena koulumaailman ulkopuolelta päätyisikään! Selasin pitkästä aikaa vanhoja luokkakuviani, jotka toin vanhemmiltani omaan kotiini. Ne ovat ihania muistoja, ja olen tyytyväinen, että äiti jaksoi kerätä ja kirjoittaa varhaisiltakin vuosilta kaikki yksityiskohdat ylös nimien ja lisätietojen kera.

Toinen asia, josta peruskoulun jälkeen olen täysin vieraantunut, on oppikirjojen päällystäminen kontaktimuovilla. Se oli jokasyksyinen ja -keväinen piina, jossa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin onnistua, sillä yhtäkään ilmakuplaa ei saanut jäädä muovin ja kirjan väliin. Jälkikäteen ajattelen, miten mahtavaa on se, että lapsille tarjotaan oppikirjat maksutta peruskoulussa. Toisella asteella näin ei ole, ja se on väistämättä taloudellinen haaste monelle. *Adlibriksellä saa muuten 16. elokuuta saakka 20 prosentin alennuksen oppikirjoista koodilla HEI2020.

Huonoin koenumeroni oli 8+, ja itkin sen vuoksi ihan valtavasti. Kyseessä oli muistaakseni geometrian koe. Paras numeroni oli 10½.

Huikeista numeroista huolimatta vanhempani eivät koskaan vaatineet minulta ihmetekoja, minkä ymmärtäminen näin jälkikäteen on aivan ihanaa. Minä riitin sellaisena kuin olin, mutta halusin itse menestyä koulussa. Mikään numero ei olisi ollut katastrofi, vaan päin vastoin olisi ollut tervettä vetää kunnon mahalasku.

Olin koulussa, joka oli avattu pari vuotta ennen minun ikäisteni seiskojen aloittamista. Opettajat olivat yllättävän nuoria – todennäköisesti juuri edellä mainitusta syystä. Ilmapiiri oli innostava, jos oppilas siitä sellaisen halusi tehdä. Useimmat eivät.

Joskus opettajat nauroivat aivan katketakseen luokkamme jutuille. Ne tuntuivat erityisiltä hetkiltä. Oli tervettä nähdä, että auktoriteettiä pitelevä opettaja lahosi penkilleen nauramaan tahallaan väännetylle, hassulle lausumiselle tai muulle vitsille.

Sain yhteensä 11 stipendiä kouluaikana. Ne olivat minulle hirvittävän tärkeitä merkkipaaluja, vaikka tiesin, että elämässä on paljon muutakin. Ylioppilasjuhlia edeltävänä yönä en saanut unta, kun mietin, kuinka monta stipendiä saan. Ai, että tämä naurattaa jälkikäteen!

Lukio muutti elämäni kaikella tavalla. Sain ihan uskomattoman paljon ystäviä, joista suurin osa on edelleen rakkaita ja hyvin läheisiä minulle. En olisi voinut tehdä parempaa päätöstä hakea siihen lukioon, johon pääsin ja jätin taakseni pienen kunnan kiusaamiskauhut. Ilman muutosta en koskaan olisi päässyt eteenpäin elämässäni, uskaltanut toteuttaa itseäni ja kokea tervettä, railakasta ja rakastavaa nuoruutta. Ystäväni eivät ole enää niitä ’uusia’, vaan niitä, joka ovat näin kolmikymppisten kynnyksellä olleet elämässäni jo todella kauan.

Ajattelin aina, että opintopolkuni on selvä, vaikka lopulta oikeastaan mikään ei toteutunut niin kuin olin ajatellut. Mitä tosin voi odottaa, jos lyö suunnitelmansa lukkoon noin 7-vuotiaana! Minun taival johti lopulta yliopistoon, eikä siihen mennyt edes kovin kauaa.

Tuntui kuin olisin vain hetki sitten roikkunut Suoraman koulun uudessa kiipeilytelineessä. Se rahoitettiin keksimyyjäisillä.

*Koodilla HEI2020 saa Adlibriksen oppikirjoista 20 prosentin alennuksen 16.8.2020 saakka.

Aiempia koulumuistojani voi lukea täältä.

Perusopetus alkaa Pirkanmaalla 11. elokuuta. Antoisaa opintosyksyä kaikille!

Muistatko luokkakuvat? Taltioitko niitä kansioihin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa