Käsikirjoitukseni aikajanana

Paljon voi huudella, vaikkei mitään tapahtuisi, mutta onneksi vihdoin tapahtuu. Vaikka kirjoittaminen vaatii ennen kaikkea keskittymiskykyä, on ainakin esikoistuotos aina elämänkokemusten summa, joka tulee ulos vasta, kun sen aika on. Se aika on nyt!
ennenaamukahvia_kirjailija
Huhtikuu 2007

Pidin pitkään itseisarvona sitä, että minusta tulisi kirjailija mahdollisimman nuorena. Aloin kirjoittaa novelleja tavoitteellisesti 15-vuotiaana, mutta ei niistä romaanikäsikirjoitusta saanut aikaiseksi. Kaikki kirjoitukseni ovat tallessa, ja näin jälkikäteen katsottuna ne ovat varmasti ikääni nähden taitavasti tehtyjä, mutta noin muuten täyttä sontaa.

Elokuu 2008

Lukiossa olin aivan varma, että kolmivuotisen taipaleen aikana proosateokseni näkee päivänvalon. Pääsin itse asiassa aika pitkälle, sillä kirjoitin kymmeniä liuskoja tekstiä. Tekele on täynnä villejä kielikuvia ja kauniitakin pätkiä, mutta suurin ongelma on se, ettei siinä ole juonta.

Syyskuu 2012

Ymmärsin hylätä ohuella juonella kyllästetyn käsikirjoitukseni vasta lukion jälkeen. Kun journalistiikan opinnot alkoivat, oli pakko keskittyä muuhun kuin räpeltämään punaista lankaa vailla olevaa jättinovellia. Fuksisyksynä olin kuitenkin varma, että julkaisen teokseni yliopistotaipaleeni aikana. Sain kuitenkin huomata, että kandissa, pro gradussa ja kahdessa yrityksen juhlakirjassa on aivan tarpeeksi naputeltavaa.

Marraskuu 2017

Viiden vuoden opiskelurallin jälkeen olin aivan loppu. Samaan aikaan sain kuitenkin hahmoteltua paperille selkeästi sen, mitä haluan sanoa. Perehdyin henkilöhahmoihin ja laadin tarkan käsikirjoituksen luvuittain. Sain kirjoitettua talven aikana kolmasosan arvioidusta käsikirjoituksesta, mutta lopulta tiedosto jäi taas untenmaille työpöydälleni.

Toukokuu 2018

Lomailin toukokuussa, ja katselin kirjakauppojen hyllyjä haaveillen, että viimeistään joulumarkkinoilla tekeleeni pönöttäisi hyllyssä. Arki oli kuitenkin rullannut taas eteenpäin niin kovaa vauhtia, että proosa – käytännössä siis ilmainen työ – oli jäänyt sen jalkoihin aivan liian pitkäksi aikaa. Sain aikaiseksi onneksi jatkaa, mutta lopputuloksena oli muistaakseni vain kaksi uutta lukua.

Lokakuu 2019

Kun ajattelen kuukausia toukokuun 2018 ja lokakuun 2019 välillä, en muista oikeastaan mitään. Kirjoitin vain vähän ja hyvin satunnaisesti. Olin väsynyt ja erittäin kyllästynyt elämääni, mutta keskityin haaveilemaan. Minähän olen aina ollut haaveilija – se, joka saa enemmän aikaiseksi ajatuksissaan kuin käytännössä. Lokakuussa virkistin mieltä editoimalla rankalla kädellä jo olemassa olevaa käsikirjoitusta.

Selontekoani lukiessa voi miettiä, miten ihmeessä jopa yli 10 vuoden takaiset tapahtumat liittyvät käsikirjoitukseeni. Uskon, että jokainen kirjoitettu virke, koetut epätoivon hetket, palautettu pro gradu, villit viini-illat ystävien kanssa, hyvät ja huonot blogitekstit ja ostoksilla salakuunnellut keskustelut johtavat lopulta siihen, että on unelmaansa valmis. Siksi kai kirjailijat ovat syystä jotakin muuta kuin teinejä.

Maaliskuu 2020

Naistenpäivänä heräsin aivan valtavaan inspiraatioon. Olin maannut loppuviikon kipeänä sängyssä, ja vihdoin sunnuntaina olin täynnä energiaa. Kirjoitusinspiraatiota on vaikea kuvailla. Se on pakottava tunne, joka on pakko päästää ulos. Se ei lähde, ennen kuin saa sormet näppäimistölle, ja näppäimistöä on hakattava vielä senkin jälkeen, kun sormet ovat jo uupuneet.

Olen kirjoittanut koko maaliskuun, enkä malta odottaa huhti- ja toukokuuta, jolloin minulla on tavallista enemmän aikaa kirjoittaa. Itseisarvo ei ole enää edes teoksen julkaiseminen, vaan se, että on sen tehnyt, luonut ja sanottavan sanonut. Käsikirjoitus ei ole romaani ilman ajatusta eikä siitä tule kirjaa ilman, että sen julkaisee. Siksi onkin turha väittää, että kustannussopimuksen saaminen olisi minulle oikeasti yhdentekevää.

Jos kaikki sujuu suunnitelmieni mukaan, on suurin työ takana jo toukokuun jälkeen. Ennen kuin lehdet laskeutuvat keltaisena kadulle, olen toivottavasti saanut kustantamosta myönteisen vastauksen.

En pelkää, sillä kun johonkin uskoo, on helppo olla luottavaisin mielin.

Inspiroivaa perjantaita!

Minkälainen sinun kirjoittamishistoriasi on?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Nämä kotimaan matkakohteet haluan kokea!

Maailmanlaajuinen epidemia kurittaa matkailua kaikin tavoin, eikä sen vaikutuksilta välty kotimaammekaan. Vaikka tällä hetkellä reissukassin pakkaaminen on pannassa ja matkamieli kateissa, kannattaa muistaa tukea kotimaankohteita heti, kun se on mahdollista. Näissä minä aion käydä!
Finland_travel

Visavuori

Kuvanveistäjä Emil Wikströmin Sääksmäellä sijaitseva ateljeekoti on avattu yleisölle jo vuonna 1967. Kansallisromanttinen, Wikströmin itse suunnittelema koti valmistui vuonna 1902 ja erillinen ateljee vuonna 1903, sillä Wikström päätti rakennuttaa ne erikseen aiemman Visavuoren hirsilinnan tuhouduttua tulipalossa 1800-luvun lopussa. Nykyinen Visavuori on säilynyt lähes muuttumattomana Wikströmin ajoista, ja siksi paikassa voi aidosti aistia ajan tunnelman.

Visavuoren kahvila on avoinna kesäkuusta elokuuhun ja muina aikoina tilauksesta ryhmille.

Tankar

Teininä en tiennyt mitään tylsempää kuin joutua majakkasaarelle vanhempieni kanssa. Nyt voisin maksaa maltaita, että saisin yöpyä saaristossa vanhassa torpassa. Maltaita ei tarvitse maksaa, mutta toivon todella, että maailman tuulet kääntyvät sen verran suopeiksi, että retki Tankarin majakkasaarelle onnistuu kesällä.

Perämerellä Kokkolan edustalla sijaitsevalle saarelle liikennöi M/S Jenny päivittäin kesäkuusta elokuuhun. Tankarissa voi viettää päivän tai yöpyä vierasmajassa, majakkamestarintalossa tai luotsiasemarakennuksessa sijaitsevassa Majatalo Tankar Innissä. Yksityinen huone maksaa noin 100 euroa, aamupala 10 euroa ja laivalippu aikuiselta 20 euroa.

Jos todella pääsen yöpymään saarella, olen varma, että yöllä majakkaan syttyy valo ja edesmennyt vartija astuu alas öljylyhty kädessään. Hän katsoo merta. Se on aivan tyyni.

Teiskon Viini

Joskus ihan lähellä on liian kaukana. Tampereella sijaitseva vuonna 1998 perustettu Teiskon Viini valmistaa nimensä mukaisesti viinejä, mutta myös likööreitä, mietoja ja alkoholittomia juomia. Tuotteita voi ostaa jälleenmyyjiltä tai viinitilan omasta Viinikioskista, joka on auki perjantaisin ja lauantaisin. Teiskon Viini järjestää myös viini- ja juustomaisteluita ja viinijoogaa tilan omalla nurmella.

Tampereen Teisko on alueena myös helppo ja idyllinen kotimaanmatkakohde, jonne päästessä yllättyy, miten lyhyen matkan päässä keskustasta on silmän kantamattomiin peltoa ja pöllyävää hiekkatietä. Samalla reissulla kannattaa poiketa Vuoden retkikohteena 2020 palkitulla Kintulammin retkeily- ja luonnonsuojelualueella.

Mustion linna

Länsi-Uudellamaalla sijaitsevan Mustion linnan (ruots. Svartå slott) rakennutti Magnus Linder II  vuonna 1783–1792. Siirtymäkautta rokokoosta uusklassismiin edustava linna on Suomen suurin puurakennus, joka ei toimi kirkollisessa tarkoituksessa.

Mustion linnassa toimii myös kartanohotelli, joka muodostuu viidestä alueella sijaitsevasta rakennuksesta. Pytingit on alun perin rakennettu rautaruukin työläisten asunnoiksi. Linnan päärakennus on pyhitetty museolle, joka pureutuu linnan historiaan henkilötarinoista kummituksiin ja kustavilaisesta sisustuksesta maalauksiin. Kokemisen arvoinen on myös veistoksin kuorrutettu linnanpuisto järven kupeessa.

Hotelliyö Mustion linnassa maksaa reilut sata euroa, ja opastetun museokierroksen voi lunastaa 10 eurolla.

Suosittelen tukemaan yrittäjiä kriisin keskellä ja jakamaan muille tietoa vastuullisista yrityksistä ja arvokkaista matkakohteista.

Mitä kotimaankohdetta sinä suosittelet?

Matkailuyrittäjä!

Jos kaipaat markkinointiapua matkailuyrityksellesi, ota rohkeasti yhteyttä minuun.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kiinnostavinta tällä hetkellä

Eivät ainakaan koronauutiset – mitä tulee viihtymiseen ja rentoutumiseen. Uskokaa tai älkää, mutta myös muut asiat kiinnostavat minua niin ahdistava kuin maailman tilanne onkin. Elämässä on paljon hyvää, vaikka ihan joka aamu ei siltä tunnu.
anna_ennenaamukahvia1anna_ennenaamukahvia2anna_ennenaamukahvia3

Lukeminen ja kirjoittaminen

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat parasta pakenemista, vaikka nautittu tai luotu sisältö olisi surullista, sillä ainakin käsissä oleva maailma on silloin hallinnassa. Kun tänään kirjoitin kohtausta, jossa lapsi ilmentää Barbie-leikissä vanhempiensa pahoinpitelyä, ajattelin, että tuotokseni on aika hirveä, mutta vielä kamalampaa olisi olla ulkona katsomassa, miten maailma pysähtyy. Se tekee minut surulliseksi ja ahdistuneeksi.

HS:n Kuukausiliite

Sain lukion päätteeksi stipendin äidinkielestä. Se ei suinkaan ollut rahaa, vaan Helsingin Sanomien vuosikerta, jota en varsinaisesti osannut arvostaa. Suru tuli vasta, kun lehti loppui, vaikka sitä ennen olin jo ehtinyt muuttaa lapsuudenkodistani pois. Lehden ilmestyminen ruuhkautti postilaatikon, mutta helpotti aamuja, kun vanhemmat saivat lukea vuorotellen Hesarin ja Aamulehden eikä kenellekään tullut lehdettömyydestä kiukkua. Ilmaisjaksoni aikana opin arvostamaan HS:n Kuukausiliitettä, jota vihdoin voi ostaa irtonumerona – törkeään hintaan – mutta silloin tällöin maksan siitä ilolla.

Hävikkiruoka

Olen ollut vuosia itsekäs kuluttaja ja saanut suurta nautintoa kaiken uuden hamstraamisesta, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan säästämistä ja käytettyä, vaikken edelleenkään ole kirppisihminen. Hävikkiruokasovellusten makuun olen kuitenkin päässyt. Miksi maksaa turhasta, kun voi hyödyntää hävikkiä? Suosittelen kuitenkin käymään ravintoloissa ihan tavallisin hinnoin, mutta hävikin vähentäminen on bonusta kaikille.

Blogitilastot

Taidan jättää koronavouhotuksen pian taakseni, sillä blogitilastoni ovat suorastaan räjähtäneet, kun pandemia laskeutui Suomen ylle. Vaikka olen saanut kiitosta koronaa käsittelevästä blogitekstistäni, ovat ihmiset innostuneet blogissani ihan muista jutuista. Se kertoo siitä, että muille aiheille todellakin on tilaa, ja niihin uppoutuminen on yksi selviytymiskeinoista.

Olen kiitollinen ja otettu kaikista palautteista, kommenteista ja lukukerroista, sillä teen blogia sydän verellä palavasta halusta.

Kiitollisuus

Lähipiirissämme tapahtui vähän aikaa sitten kuolemantapaus. Lohdutin toista sillä, että loppujen lopuksi jäljelle jää usein vain kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, miten pitkän elämän ihminen on saanut ja kuinka pitkään hänet on saanut elämässä pitää.

Samaan aikaan käynnistynyt, meille vapauteen tottuneille absurdi virustilanne rajoituksineen antaa myös aihetta kiitollisuuteen sitten, kun pahin on ohi. Kiitollinen saa olla myös pandemiaan liittyvistä toimista, vaikka ne tuntuvat epäreiluilta. Kyllä, kaiken hyvän keskellä myös negatiiviset tunteet puskevat esiin.

Ainainen kiitollisuushöpinä tuntuu usein puuduttavalta, mutta kun siihen todella on aihetta, on se juhlan arvoista. Sitten, kun voi juhlia jonkun kanssa.

Mikä sinua kiinnostaa tällä hetkellä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Myöhäisherännäinen äänikirjojen kimpussa: Miten käy lukukokemuksen?

*Käyttöoikeus saatu ilmaiseksi Storyteliltä

Ei ihme, että maassa vallitsevassa poikkeustilassa kirjastojenkin ollessa suljettuina ääni- ja e-kirjasovellusten suosio on kasvanut. Minä hyppäsin kelkkaan jo pari viikkoa sitten autuaan tietämättömänä siitä, kuinka pitkälle virustilanne kehittyisi. Minä, joka lähtökohtaisesti inhoan elektroniikkaa ja rakastan painettuja kirjoja enemmän kuin mitään uutta teknologiaa.
Storytel-original_SukulainenTekee oikein pahaa myöntää, kuinka käteviä ääni- ja e-kirjasovellukset ovat. Ensinnäkin siksi, että minutkin on kasvatettu siihen, että näytön tuijottaminen tuhoaa silmät ja surkastuttaa aivosolut. Toiseksi siksi, että koen painettujen kirjojen lukemisen äärimmäisen rentouttavana ja niiden hipelöimisen miellyttävänä.

Tänä hurjana keväänä Storytelin kaltaisten sovellusten toiminta ja hyödyt punnitaan, kun kirjastoonkaan ei ole mitään asiaa. Tavallisessa tilanteessa arvostan kirjaston palveluita kovasti, vaikka kirjojen yleinen hygienia on mietityttänyt jo ennen koko virustilannetta. Julkisten palveluiden käyttämistä ei myöskään helpota kyltymätön halu nauttia uutuuskirjoja, joiden jonotusajat kestävät kirjastossa kuukausia.

Jos nauttii elektronisesta lukemisesta tai kuuntelusta, on ääni- ja e-kirjasovellus hyvä ja äärimmäisen kätevä valinta. Tottumista se voi vaatia, eikä loppujen lopuksi sovi koskaan kaikille. Vaikka tilanne maailmassa on vakava, en silti koskaan olisi uskonut rakastuvani lukusovelluksiin hyvän saatavuuden lisäksi hygienian vuoksi. Luksuspalveluissakin lopulta korostuvat elämän peruspilarit – terveys, turvallisuus ja vapaus.

Vuokko korviin vai silmät tihruun?

Olen ehdottomasti e-kirjojen kannalla, sillä niiden avulla pääsee kaikista lähimmäksi paperisia teoksia, joita edelleen niin kovasti rakastan, vaikka tiedostan, että kustannusala on murroksessa niin kuin talous ja ansaintamallit muutenkin.

Storytelin sovellus estää ainakin minun laitteellani ylimääräiset häiriöt, joten viesti-ikkunat eivät ponnahda keskelle kirjan sivua lukuhetken aikana. Vaikka edelleen pohdin elektroniikan vaikutusta lukukokemuksen arvokkuuteen, on myös e-kirjaan helppo uppoutua, kun häiriötekijät on poistettu alustalta. Itse asiassa keskittyminen voi olla jopa syvempää kuin painettuun kirjaan, sillä sitä pidellessä vieressä yleensä makaa itse paholainen eli luuri, jonka houkuttavat piippaukset ovat alati tarjolla. Kuulostaa nurinkuriselta, mutta toimii.

Tunnustan, etten olisi kuunnellut ensimmäistäkään äänikirjaa, jos kaikki minua kiinnostaneet teokset olisivat olleet saatavilla e-kirjana. Jouduin siis kuuntelemaan Sukulainen-dekkarin, mutta kokemus oli flunssaisena ihan kelpo, vaikka nukahdin toistuvasti kirjan ääreen. Kuunteleminen helpottui, kun käänsin nopeuden puolitoista- tai jopa kaksinkertaiseksi. Voisi tosin tehdä hyvää harjoitella keskittymistä myös verkkaisen äänikirjan äärellä. Ehkä siten oppisi sulkemaan kaiken käsillä olevan hetken ulkopuolella olevan epäolennaisen pois mielestä.

Kevätsuosikkini

Meritta Koivisto (2020) Sukulainen

Koiviston varta vasten äänikirjaksi kirjoittama Sukulainen kertoo ruotsinsuomalaisesta poliisista Harriet Jaatisesta, joka alkaa tutkia psykiatrisessa hoitolaitoksessa tapahtunutta kuolemaa. Tapahtumaketju johtaa Jaatisen syvälle ruotsalaisen ja suomalaisen suvun salaisuuksiin. Ilahduttavaa sinänsä aivan tavallisessa dekkarissa on se, että juoni kantaa loppuun saakka ja yllättää vielä viimeisillä kuunteluminuuteilla.

Sukulaista ei ole saatavilla lainkaan e-kirjana, vaan tarjolla on pelkästään Vuokko Hovatan lukema äänikirja, sillä teos kuuluu Storytel Original -sarjaan. Hovatan ääni on ihanan pehmeä, hyvällä tavalla unettava.

Emmi-Liia Sjöholm (2020) Paperilla toinen

Sjöholmin naiseksi kasvamisesta kertova esikoisteos on niitä kirjoja, jotka nimenomaan haluaisin lukea oikeista kirjan kansista. Haluaisin nuuhkia sivuja ja silittää niitä. Nauttia sanoista ja katsoa, miltä ne näyttävät sivulla painettuina. En ole autofiktion suuri ystävä, mutta Sjöholmin teos on koskettava, silkkaa sanataidetta, piti sisällöstä tai ei. En suosittele kuuntelemaan Paperilla toista, sillä kirjan ääni tulee aina lukijan sisältä.

Riikka Suominen (2020) Suhteellisen vapaata

Suhteellisen vapaata on Suomisen esikoisteos vapaasta suhteesta – kuten nimi leikitellen ja ilmiselvästi kertoo. Koska suosin e-kirjoja, myös Suomisen teoksen luin. Teksti on sujuvaa, aihe puhutteleva, mutta ilmaisu kevyttä. Suomisen teoksesta saavat varmasti irti eri elämäntilanteissa olevat. Jotkut samastuvat, ehkä innostuvat ja muut kauhistelevat.

Oletko kokeillut ääni- ja e-kirjasovelluksia? Onko suhtautumisesi niihin muuttunut virustilanteessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Me emme olleetkaan turvassa

Runollisesti alkanut viikko muuttui hetkessä todelliseksi hysteriapommiksi, kun Suomi-neidon uumaan iskeytyi voimalla koronakauhistus. Kiinassa viime vuoden lopussa alkunsa saanut virus oli päässyt livahtamaan helman ali ja tunkeutumaan rungon kaikkiin osiin varpaista kainaloon ja nuppiin saakka. Eikö kaukaisen Pohjolan neidon pitänyt aina olla turvassa?
coronavirus-4817450_1920Kuva: Pixabay

Tiedän, että ihmiset ovat kyllästyneitä keskustelemaan koronasta (COVID-19) niin tarpeellista kuin se tässä tilanteessa onkin. Haluan silti jakaa muutaman ajatuksen olutmerkin kanssa yhteen soivasta viruksesta, sillä toivon tervettä keskustelua aiheesta.

Ensiksi on tosin pakko todeta, että blogikirjoitukset aiheesta eivät välttämättä ole sitä, mitä koronaepidemia kaipaa.

Pandemiaksi paisunut epidemia kaipaa faktoja ja järkevää ja nopeaa tiedottamista. Ei lietsontaa tai terveyteen, biologiaan tai hoitoon liittyviä mielipiteitä. Ilmiöstä keskusteleminen on kuitenkin tervetullutta ja kuuluu yhteiskuntaan, joka perustuu vapaalle keskustelulle.

Tulevat uutisimmuunit?

Minua häiritsee koronakeskustelussa muutama mediaan ja yhteiskuntaan liittyvä seikka.

Ymmärrän, että tilanne on vakava, ja perjantaina 13.3. Suomen on kerrottu olevan lähellä epidemian kynnystä. Koronasta on puhuttu pitkään epidemiana ja jopa pandemiana, joka tarkoittaa maailmanlaajuista epidemiaa, mutta Suomessa epidemia saavutetaan vasta lähiaikoina.

Uutissivut kirkuvat koronauutisia, jotka saavat yleisön ahdistumaan ja huolestumaan, mutta myös turtumaan. Mitä tapahtuu, jos muuttuu immuuniksi uutisoinnille? Minkälaisia seurauksia on sillä, jos uutiset muuttuvat ahdistuspuuroksi ja kuihtuvat kasaan?

Toivon iltapäivälehtien vähentävän sensaatiohakuisuuttaan, sillä epidemia ei ole oikea aihe rahastaa ja revitellä. Tiedotusvälineiden täytyy tukea todelliseen tietoon perustuvaa viestintää, mutta säilyttää silti keskusteleva ote.

Kun puhutaan terveydestä, oikeasti myös elämästä ja kuolemasta, on kuitenkin oltava äärimmäisen varovainen. Moni on jo parantunut koronasta, mutta tervehtyneistä ei juuri kerrota, minkä arvelen johtuvan yksityisyydensuojan lisäksi siitä, ettei vääriä mielikuvia haluta luoda tai antaa mahdollisuutta sille, että terveeksi diagnosoitaisiin vielä sairas ihminen.

Uutistulvan ja mustaksi väritettyjen otsikoiden keskellä hämärtyy helposti todellisuudentaju. Mikä on turvallista? Jos maasta ei saa poistua ja on suositeltavaa pysyä kotona, täytyykö ulkona käymisestä tuntea syyllisyyttä?

Kauhukorona

Koska korona on vierasperäinen sana, on se omiaan lisäämään pelkoa. Kaikki tuntematon ja vaikeasti käsitettävä pelottaa. Vaikka lintu- ja sikainfluenssat olivat vaarallisia – elleivät jopa koronaa tappavampia – olivat ne ymmärrettävämpiä kuin ei mitään suoraan tarkoittava korona, joka tuo mieleen sen mukavan oranssin olkkosen lisäksi dystopioissa salaman lailla leviävät salaliittovirukset.

Riskiryhmät ja etätyöeliitti

Korona uhkaa erityisesti riskiryhmiä. Riskiryhmäpuhe uutisissa keskittyy usein vain vanhuksiin ja vakavasti sairaisiin, mikä on ymmärrettävää ensinnäkin tiedon käsittelyn vuoksi ja toiseksi paniikin vähentämiseksi. Stereotyyppien käyttäminen on kuitenkin aina vaarallista. Jos riskiryhmä rajataan koskemaan vain tiettyä kansanosaa, on riskiryhmäpuheen ulkopuolelle jäävän riskiryhmän sairastuttaminen varomattomuuden vuoksi helpompaa.

Ratkaisuksi koronatilanteessa on tarjottu etätöitä. Kuinka varma ja helppo ratkaisu! Paitsi, että etätöitä voi tehdä vain osa työväestöstä, ja yleensä juuri ne, jotka ovat vähiten muiden ihmisten kanssa tekemisissä työskennellessään suljetuissa toimistoissa ja lasikattokonttoreissa.

Etätyökeskustelusta kirjoitti osuvasti Ylelle Heikki Valkama, jonka mukaan etätyö on ”paremman väen” mahdollisuus. Bussit eivät kulje ilman kuskia eikä luuta lakaise ilman moppaajaa. Asiakkaat eivät voi valmistaa itse ruokiaan ravintolassa eivätkä kauppojen hyllyt täyty itsestään.

Suurin niistä on terveys

Minua huolettaa, mutta on myös pakko myöntää, että olen katkera – ja se hävettää minua. Olen katkera siitä, miten vaikeaksi elämä ainakin näennäisesti muuttuu ja miten kesälomani on jo nyt tuhoon tuomittu. Miten en näe kirsikkapuita Tukholmassa enkä herää saariston aamuaurinkoon laivalla. Tunteet lienevät tuttuja kaikille, jotka menettävät vapautensa ensimmäistä kertaa.

Tärkeintä on kuitenkin terveys, ja se menee aina kaiken edelle.

Elämä sotien jälkeen

Koronapandemian terveisten ydin yleisterveyden ilosanoman lisäksi koto-Suomessamme lienee turvan ja vapauden tunteessa.

Emme ole ikuisesti turvassa, vaikka niin on ollut helppo uskoa. Ei vain koronatilanteessa silloin, kun se oli kaukainen pöpö jossakin kiinalaisen torin laidalla, vaan kaikkien tautien, maailmanpoliittisten muutosten ja kriisien keskellä. Emme voi tuudittautua siihen, että katselemme kriisejä ja epidemioita aina kaukaa. Katsos, nykyään tänne Pohjolaankin pääsee muuten kuin jalan ja jäätyneen lahden yli hiihtämällä.

Toinen maailmansota ei ollut kansakuntamme viimeiseksi jäänyt kriisi, mikä unohtuu välillä itseltänikin. Historian opetus on koulussa hyvin sotakeskeistä, joten ei ihme, että moni huokaisee helpotuksesta, kun sulkee oppikirjansa vuodesta 1945 kertovan luvun jälkeen – ohi on ja hyvin pyyhkii. Sotapelottelun jalkoihin jäävät todelliset uhat, ja ilmastonmuutos ei ole niistä ainoa.

Vapaus on ainut, mitä käteen ei jää

Yhteiskuntamme ydin on aina ollut vapaus niin kauan kuin muistamme. Meillä on ollut vapaus liikkua niin kotimaassa kuin ulkomailla. Meillä on ollut vapaus ostaa elintarvikkeita ilman säännöstelyä. Meitä ei ole rajoitettu kuin perustuslailla, ja sekin on Suomessa inhimillinen ja järkeenkäypä.

Kun tänä keväänä karanteeneista, koulu- ja työpaikkasuluista ja matkustusrajoituksista tulee totta, joudumme kohtaamaan sen, miltä vapauden menettäminen tuntuu. Miltä tuntuu, kun auktoriteetti sanelee, mitä voimme tehdä? Sen kohtaaminen on silmiä avaava kokemus ja saa meidät toivottavasti tekemään töitä entistä terveemmän ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Sitten, kun koronatuhot on korjattu.

Historian oppikirjassa vuoden 1945 jälkeen tulee aina luku jälleenrakentamisesta. Rankkaa oli, mutta kyllä kannatti. Sillähän me ratsastamme edelleen, joten siihen lienee hyvä tuudittautua myös tulevassa terveyden ja talouden toipumisoperaatiossa.

Tänään työn voi aloittaa jo käsiä pesemällä.

Minkälaisia ajatuksia koronaepidemian mediarepresentaatio herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tarinani kohokohta

Luin helmikuussa Karoliina Pentikäisen Kolmistaan-blogin kauniin kirjoituksen hänen elämänsä, hänen tarinansa kohokohdasta. Onko se käsillä? Elääkö ihminen juuri nyt aikaa, jota muistelee keinutuolissa? Entä jos ei elä ruuhkavuosia tai haaveile perheestä? Voiko minun elämäni kohokohta olla tässä ja nyt?
DSC_0008Kun on maannut sängyssä kolme päivää, on kummasti voimia ja aikaa ajatella kaikenlaista. Olen kuunnellut äänikirjoja ja lukenut e-kirjoja, ahminut niitä. Katsellut valkoista kattoa, laskenut ruskeiden ikkunakarmien naarmuja ja vastapäisen elementtitalon saumoja.

Olen intoutunut taas kirjoittamaan. Palo syttyi yllättäen, sillä olin suosiolla siirtänyt proosan jatkamista keväälle, jolloin aikaa olisi paremmin. Luovuus ei kuitenkaan katso aikaa eikä paikkaa, ja niinpä heräsin sunnuntaiaamuna aivan valtavan pakottavaan tarpeeseen kirjoittaa. Kirjoitin koko päivän. Yhteensä 25 liuskaa. Tiedän olevani nopea kirjoittaja, sillä minä teen ajatustyön ensiksi päässäni, yleensä tiedostamatta, ja sitten oksennan sen pihalle. Kasassa on nyt 60 liuskaa, jotka painettuna kirjana tarkoittavat keskimäärin sataa sivua. En ole pitkään aikaan ollut mistään niin varma kuin siitä, miten hyvä käsikirjoituksestani tulee.

Tänä aamuna heräsin päivään täysin terveenä, vaikka antibioottikuuri on kesken. Ihmiset ovat pelotelleet koronalla, mutta yritän pitää pääni kylmänä ja varata hyvillä mielin kesälomamatkan Ruotsiin. Alkava viikko ei oikeastaan inspiroi, muttei harmitakaan. Töitä on enemmän kuin ehtisi tehdä. Se tietää rahaa, mutta on pois vapaa-ajasta.

En tiedä, haluanko juuri tämän olevan minun elämäni kohokohta. Haluanko todella, että herään aamulla tekemään töitä, jatkan hommia sitten muualla ja illalla lysähdän sohvalle katsomaan Salkkari-jaksot ennakkoon ahmien ne niin, etten muista edes juonenkäänteitä? Muistelenko tätä hullua aikaa koskaan vai tyydynkö hihittelemään 10 vuoden takaisille baarireissuille lopun elämääni?

Haluan muistaa pyöräretket kaupungin ulkoilualueille. Sen, miten eksyimme autolla naapurikaupungin virkistysalueelle, johon johtaa vain yksi tie. Sen, miten istuimme hiljaisena sunnuntaina lasillisilla pubissa, jonka seinät oli verhoiltu peilitauluilla ja lehtileikkeillä. Sen, miten onnelliseksi tulimme, kun saimme vihdoin siistin kellarikopin ja ison pyörävaraston.

Sen, miten aurinko laski huvipuiston taakse. Keinulaitteen istuimet heiluivat tuulessa, mutta vuorisoradan nokassa nököttävä delfiinipatsas pysyi paikoillaan. Se värjäytyi auringonlaskussa keltaiseksi.

Aamulla se oli taas sininen.

Minkä uskot olevan sinun tarinasi huippukohta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

LinkedIn – uran nousu vai tuho?

Aktivoidun ensi viikolla LinkedInissä, sillä haluan kokeilla perinteistä poikkeavia tapoja löytää unelmaduuni. Eikö olekin ärsyttävä ilmaisu? Mutta miksi maatua tutussa ja tylsässä, jos voisi antaa itsestään kaiken ja nauttia joka päivä! Sitä on unelmaduuni.
DSC_0116Olen ollut niin lähellä monta kertaa. Uskon kärsiväni Saara Aalto -syndroomasta eli ikuisen kakkosen kirouksesta, ja olen todella kyllästynyt siihen. Oikeastihan mitään kirousta ei ole langetettu ylleni, vaan kyse on todennäköisesti ollut sattumasta ja kovan kilpailun alle rutistumisesta. Kiroukset voi murtaa taikavoimin, mutta epäonniset tapahtumaketjut on mahdollista katkaista itse. Sen eteen täytyy vain tehdä töitä ja uskoa oikeaan ajoitukseen.

Ennen LinkedIn-herätystäni tyydyin höpisemään urasaavutuksistani työpaikan kahvipöydässä ja Instagramissa (@annakatariinam), jossa minua seuraavat lähinnä tutut, vaikka tuntemattomat ovat ihan yhtä tervetulleita! Kukaan ei siis ole voinut kuulla osaamisestani, sillä keskusteluareenani ovat olleet täysin väärät. Kun tavoitteena on työllistyä ihan oikeasti tehtävään, jossa voin hyödyntää täysin osaamistani, ei sitä kannata kahvikupin pohjalle mutista.

Hyppääminen LinkedIniin pelottaa. Vaikken näe alustaa suorana kilpailukenttänä, tulee siellä väkisinkin verratuksi muihin. En siis voi väittää, ettenkö miettisi, miksi ihmeessä edes vaivaudun, kun taso on jo valmiiksi kova. Tämän jutun kaltaisten tekstien pitäisi keskittyä itsensä promoamiseen eikä epävarmuuksiin ja surkutteluun, mutta minusta on tärkeää puhua siitä, miten hulluksi työnhaku on mennyt pitkine rekrytointiprosesseineen ja monesti palkkatasoon nähden hullunkurisine vaatimuksineen. Työnhaku on raskasta, olipa luontainen onnistuja tai kivisen polun tallaaja.

Mikä sitten on pahinta, mitä voi tapahtua, kun astuu LinkedInissä esiin? Uskon, että meillä kaikilla on alkukantainen pelko tulla torjutuksi ja epäonnistua. Pelkään erityisesti jälkimmäistä, vaikka samalla tiedän, että ihan oikeasti LinkedIn-läsnäolon merkitys ihmisen elämässä kokonaisvaltaisesti on mitätön. En silti halua tulla muistetuksi viestintätyöläisenä, josta ei koskaan tullutkaan mitään ja joka antoi itsestään aivan typerän kuvan verkostoitumispalvelussa.

Parhaimmillaan LinkedIn voi tarjota minulle oikotien päämäärääni eli kokopäiväiseen viestintätyöhön, jonka perässä olen juossut pari vuotta. Pahimmassa tapauksessa uudella alustalla aktivoituminen ei johda mihinkään, mutta sitä, onko se epäonnistumista, en vielä tiedä.

Voin ainakin lohduttautua sillä, että yleensä menestymisen takana on ainakin yksi epäonnistuminen. Ei huvittaisi kokea sitä LinkedInissä, mutta yrittänyttä ei laiteta. Mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Matkaani LinkedInissä voi seurata profiilissani.

Mitä mieltä olet työnhausta LinkedInissä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Uuvuttavaa jorinaa uudessa kodissa

Meidän kotimme ei ole uusi, mutta rakastamme sitä. Kodissamme on kuusikymmentä neliötä, kulunut parketti, ankea parveke, ruskea muovimatto kylpyhuoneessa ja ikkunat suositun tavaratalon takapihalle. Kotimme on meidän näköisemme: vähän rosoinen, mutta siisti. Luontainen tarinankertoja, joka joskus pääsee ruostumaan.
DSC_0148DSC_0143DSC_0145DSC_0107DSC_0150DSC_0144Blogin pariin palaaminen helmikuun hiljaiselon jälkeen ei ole helppoa. Rimani on korkealla ja niin monia asia, josta haluaisin kirjoittaa, tuntuu turhalta. Olen kirjoittanut monta hyvää juttua ja aika monta heikkoa. Joka päivä pitäisi onnistua, mutta silti kaikki, mitä pystyn tänä maanantaina antamaan, on kotimme nuhjuinen yleisilme.

Kotimme on kuitenkin osa minua enkä halua piilotella sitä. Eikä siihen ole tarvetta, sillä taidan edelleen elää sellaisessa utopiassa, etteivät tekemiseni juurikaan kiinnosta muita. Jonkinlainen itsesuojeluvaisto minullakin on enkä sentään huuda kurkku suorana asuinpaikkaani, mutta sillä, miltä meillä näyttää, on merkitystä vain oman viihtyvyytemme kannalta. Koti on tärkeä paikka minulle, mutta sen jakaminen visuaalisesti muille ei vie sitä minulta pois.

Helmikuu lipui ohi niin nopeasti, etten ehtinyt kuin narista vähän ja puuhata muuton loppuun. Tauko teki hyvää, sillä vaikka virtuaalimaailman pitää elää koko ajan, on silti vaikeneminen kultaa myös digiaikakaudella. Jos ei ole sanottavaa, ei kannata suoltaa sontaa ulos. Hiljaiselon aikana on tehnyt hyvää pohtia kirjoittamista, bloggaamista ja sitä, millä tavalla haluan ja pystyn olemaan somessa läsnä. Loppujen lopuksi käsissä on kuitenkin vain lumemaailma ja silti sinnekin pitäisi luoda oma persoona.

Oman henkilöbrändin rakentaminen on loputon suo enkä tiedä, miten tätä katastrofia voisi enää pelastaa. Ensiksi yritin olla äkäinen vegaani, sitten poliittisesti aktiivinen älykkö ja lopulta turhan lätisijä. Paineet kaupallistaa toiminta ovat kovat, sillä tuntuisi kohtuulliselta saada tästä naputtamisesta rahaa – saanhan sitä myös kaikesta muusta tekemästäni kirjoitustyöstä.

Tyylini blogissa on ollut aina kärkevä, vaikka oikeasti yksityiselämässä olen hyvin mukautuva, kiltti ja joustava tyyppi. Tiedän, että ihmiset haluaisivat lukea kevyitä juttuja ja katsoa kauniita kuvia ikuisen valituksen sijaan, mutta minun on yksinkertaisesti vaikea kirjoittaa esimerkiksi sisustamisesta ihan vain sen ilosta. Siis että sohvat ja tyynyt olisivat jotenkin oleellisia? No, kyllähän ne ovat, sillä monet tekevät niitä mainostamalla elantonsa. Minä mietin, mikä ihme yhteiskunnassa on pielessä, että rahaa saa hengettömillä kuvilla eikä aidolla keskustelulla.

Näiden aatosten vuoksi näissä kuvissa on meidän kotimme sellaisena kuin se on. Olemme perussiistejä ihmisiä, mutta aina ei jaksa hinkata joka nurkkaa. Inhottavinta on tiskaaminen. Olemme odottaneet yli viikon kodinelektroniikkaliikkeen lupaamaa asennusta ja käyneet ylikierroksilla hyvityksistä huolimatta. Ja huolimatta siitä, että asiat ovat niin hyvin, että on aikaa ja voimavaroja ottaa pultteja siitä, että pesukone on kytkemättä johtoihin.

En ihmettele, että oma media-alustani on kaaoksessa, sillä olen ehtinyt edellisissä kappaleissa puhua sisustuksesta, henkilöbrändistä, yksityisyydestä ja pesukoneesta. En vielä tiedä, minkälaiseen mukiin aamukahvi tulevaisuudessa kaadetaan, mutta lupaan sumppia lähes joka päivä.

Tarjolla on ainakin sitä kuuluisaa elämänmakua. Vähän sekavaa, jokseenkin kasassa pysyvää jorinaa, markettitulppaaneja halvassa maljakossa, nirhaumia parketissa, hirveästi intoa kirjoittaa lisää, satunnaista epäuskoa ja ikkunoita, jotka ovat niin likaiset, ettei niitä voi puhdistaa kuin isäni erikoispesurilla.

Auttaisikohan three in one  -pesuvehje myös tähän kirjoituskriisiin?

Mitä mieltä olet sisustusjutuista blogeissa? Milloin kriittinen näkökulma on tarpeen? Mistä haluaisit tässä blogissa lukea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Maailma, jonka sain nappia painamalla

En ole koskaan pitänyt pelaamista kiinnostavana ajanvietteenä, mutta viime viikon nostalgiatunnelmoinnit muistuttivat minua siitä, miten keskeinen osa teini-ikääni elektroniset pelit olivat ja miten ne mullistivat vapaa-aikani.
pelaaminen_ennenaamukahviaKun olin alakoulussa, äitini osti uuden ja kalliin tietokoneen meille. Muutamaan vuoteen en uskaltanut edes avata sitä, sillä pelkäsin paljon kohkattuja viruksia. Ei niitä pelkällä masiinan avaamisella imuroitua saanut, mutta kaikenlaisilla latauksilla kyllä – sen sain huomata myöhemmin. Kun vihdoin uskaltauduin käyttämään tietokonetta, vei se minut mukanaan täysin. En ole koskaan ajatellut olleeni pelihai, mutta jälkikäteen katsottuna minullakin oli hetkeni, joihin monet aikalaiset voivat samaistua.

Pelaaminen alkoi varkain. Ensiksi äitini patisti minua käyttämään tietokonetta, sillä masiinan käyttäminen oli yleishyödyllinen taito. (Olen syntynyt vuonna 1992, ja silti meidän aikanamme 1970-luvulla rakennetussa koulussa oli vain yksi vihreänharmaa tietokoneluokka, jonka koneista puoletkaan eivät avautuneet, mutta yritimme silti harjoitella sähköpostiosoitteiden tekemistä ja karttapelin pelaamista. Kotiopetukselle oli siis aito tarve.)

Lopulta innostuin kotona maantietopelistä, jonka äitini oli haalinut mukaansa eräänä perjantai-iltana lähimarketin laarista. Kuvastaa aika hyvin luonnettani, että kiinnostuin aluksi vain tietovisapeleistä. Minusta oikeat leikit tapahtuivat lattialla, mutta pian sain huomata, kuinka laajat mahdollisuudet virtuaalimaailmalla on.

Kaksi rakkainta, joita muistelen edelleen lämmöllä ja joiden henkiin herättämisestä voisin maksaa maltaita, ovat Sims2 ja Singstar PlayStation 2:lle. Sims2:een keskityin vuosia rakentaen sukuja ja valtavia taloja, mutta into hiipui iän karttuessa ja kovalevyn poksahtaessa vieden tiedostot mennessään. Sukulaiseni pelasti sen, minkä pystyi, kun minä itkin lattialla simieni kohtaloa. Singstar taas viihdytti minua vielä senkin jälkeen, kun oli nostanut kytkintä lapsuudenkodistani. Vaikka lauluääneni on harvinaisen mitäänsanomaton, on mielestäni silti kehittävää laulaa. Ainakin hoilottaminen on parempaa ajanvietettä kuin päämäärätön haahuilu.

Näin aikuisen silmin katsottuna kumpaakin peliä leimasi ajatus luovuudesta ja kehittymisestä, vaikka silloin tärkeintä oli ehdottomasti viihtyminen. Elektronisella alustalla tapahtuva leikki ei ole sen huonompi vaihtoehto kuin olohuoneen nurkassa järjestetty kotileikki, vaikka ajattelen, ettei ruutuvapaita touhuja voi koskaan korvata kokonaan digimaailmalla.

Olen aiemminkin sanonut, että ihmisellä on taipumus ajatella aina elävänsä jotenkin erityisen merkityksellistä aikaa, mutta totean silti, että jälkikäteen olen onnellinen siitä, että sain nauttia sekä analogisen maailman rippeistä että digitalisen ajan tulosta. Arjessa oli tarpeeksi uutuudenviehätystä, mutta myös vanhaa ja vakaata tekniikkaa. Elämää, jossa ei tunnettu ruutuaikaa, mutta jossa ruutua sai maistaa.

Pelaaminen (e-sports) on viime vuosina ammattimaistunut ja siitä on kasvanut opiskeltava ala, jonka kanssa Sims– ja Singstar-muisteloillani on aika vähän tekemistä. Minun pelaamiseni jäivät teini-ikään, mutta kaipaan satunnaisesti pelien tarjoamaa rajatonta visuaalista luomismahdollisuutta. Saahan sitä onneksi vähän Ikean keittiösuunnittelusovelluksellakin.

Tiedän, että blogiani lukevat eri-ikäiset ihmiset. Minkälaisia muistoja sinulla on pelaamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Paljonko turistielämä Islannissa maksaa säästöliekillä?

On selvää, että valtioiden yleiset hintatasot vaikuttavat siihen, minkälaisella budjetilla matkaan täytyy varautua, mutta ennen kaikkea kyse on omasta asenteesta ja siitä, mihin rahansa haluaa syytää. Me emme lähteneet Islantiin köyhäilemään, mutta uskoimme, että selviämme järkevin kustannuksin. Ja niin kävi!
Reykjavik_oldharbour1Reykjavik_oldharbour4Reykjavik_oldharbour3Reykjavik_oldharbour2

Hotelli

Yövyimme Hotel Leifur Eirikssonissa Hallgrímskirkjan kupeessa, josta käveli hetkessä kaikkialle keskustassa. Kolmen yön majoitus kolmen tähden, käyttäjien ylistämässä hotellissa maksoi yhteensä 310,80 euroa. Yhden yön hinnaksi jäi siis 103,60 euroa. Hotelliin kuului aamupala, ilmainen wi-fi ja oma kylpyhuone. Kaksi viimeistä ovat tosin nykyhotellien perusedellytyksiä.

Ruoka ja juoma

Euroopan pohjoisimmassa pääkaupungissa saa taatusti kaadettua kurkustaan alas koko matkabudjetin vaikka yhdeltä istumalta, joten ruoka oli ensimmäinen asia, jossa halusimme säästää, mikä on huvittavaa, sillä kotipuolessa ruoka on viimeinen kohde säästölistallani.

Paikallinen fine dining on kallista ja hyvin kalapainotteista, joten niitä meidän ei tarvinnut edes vilkuilla. Hyvin harvoin näen muutenkaan syytä maksaa pienistä ja ylihinnoitelluista annoksista. Me halusimme syödä täyttävää ja herkullista ruokaa, jonka hinnassa ei olisi ilmaa. Ihan vain siksi, että ei ole järkeä maksaa turhasta.

Ihastuimme täysin Eldsmiðjan-pizzeriaan, jonka ’stor pizza’ todellakin oli ’stor’. Take awayna pizza maksoi 15,89 euroa ja vastasi mielestäni valtavaa perhepizzaa. Ensimmäisestä kerrasta ja hirveästä määrästä hukkaan heitettyä pizzaa opimme, että syömme pizzan puoliksi. Erittäin maukas ja helppo ruoka.

Kävimme myös paikallisessa Fafa’sissa eli Shawarma Kingissä, jossa maistelimme muutamaa annosta. Loppulaskuksi jäi 30,92 euroa kahdelta. Ruoka oli hyvää, mutta laatuun ja Suomen hintoihin verrattuna ei sentään kolmenkympin arvoista. Hinta ei kuitenkaan ole suoraan verrannollinen kotipuoleen, sillä onhan Islannin palkkataso korkeampi kuin Suomessa.

Happy hour -kulttuuri islantilaisissa baareissa on elinvoimainen, ja jos mielii juoda alkoholia, kannattaa onnentunti hyödyntää. Useimmat baarit, myös hotellimme idyllinen aulabaari, myyvät silloin juomia 1000 kruunulla eli 7,25 eurolla. Muutoin lasillisesta viiniä saa maksaa viitisentoista euroa. Ei, alkoholia ei ole pakko juoda, mutta kyllä sen hinnan mielellään puolittaa, jos siihen on mahdollisuus. Ravintolassa nautitun, happy houriin kuulumattoman viinilasin hinnalla paikallisesta Alkosta eli Vínbúðinista saa pullollisen kelpoa valkkaria.

Liikkuminen

Reykjavíkin ydinkeskusta on niin pieni, ettei liikkumiseen kaupungissa tarvitse käyttää rahaa, mikä on turistin onni, sillä taksit ovat kalliita. Esimerkiksi pirssimatka Keflavíkin kentältä Reykjavíkin keskustaan maksaisi ainakin 150 euroa, todennäköisesti enemmän. Vaikka julkinen liikenne keskustassa on huono, lähinnä sen tarpeettomuuden vuoksi, kulkevat bussit tauotta kansainväliseltä kentältä keskustan bussiasemalle. Me matkustimme Reykjavík Excursionin Flybusilla, jonka liput eivät ole paikka- tai aikataulusidonnaisia, ainoastaan päiväkohtaisia. Yhden hengen yhdensuuntaisen kuljetuksen hinnaksi tuli 22,11 euroa.

Nähtävyydet ja matkamuistot

Reykjavík on niin kaunis paikka, että silmänruokaa saa aivan ilmaiseksi ihan vain liikkumalla kaupungilla. Suosittelen Tjörninin edustalla polskivia hanhia, kirkkoinstituutiovierastajana yllättävän paljon Hallgrímskirkjaa, kaupungin turkoosia vanhaa satamaa ja tietysti kaikkia keskustan pääkatuja, joiden reunustamien talojen katselu käy huvista päivästä toiseen.

Museoihin emme ehtineet, mutta peruslippujen hinnat olisivat olleet noin 14 euroa. Näköalalippu Hallgrímskirkjan huipulle maksoi aikuiselta 7,24 euroa, ja upeista maisemista olisin voinut maksaa jopa kolminkertaisen hinnan.

Ostimme vain yhdet matkamuistot, sillä mukanamme oli vain käsimatkatavarat. Jos käytössämme olisi ollut ruumalaukku, olisin tuonut mukanani paikallisia herkkuja, sillä vegaaniset valikoimat ovat uskomattoman hyviä Islannissa.

Päädyin ostamaan laavakivestä tehdyt korvakorut, jotka maksoivat 32,58 euroa. Islannissa kannattaa olla tarkkana, että tuotteessa lukee ”handmade in Iceland”, ei pelkästään ”designed in Iceland”, sillä jälkimmäinen tarkoittaa yleensä sitä, että tuote on tehty Aasiassa. Silloin katoaa jo aika hyvin matkamuiston idea. Mieheni osti itselleen Iceland Wearin velmun villapipon, jonka hinnaksi jäi 25,34 euroa, mutta pipon sisästä pilkisti lappu, joka paljasti, että ompelijoiden työpiste ei ainakaan taida sijaita Reykjavíkissa.

Matkamme kokonaiskuluja emme laskeneet, mutta matkamuistoja lukuun ottamatta päiväbudjetiksi taisi jäädä keskimäärin 50 euroa. Aika hyvin maassa, jossa taksi kentältä keskustaan maksaa lähes lentolipun verran.

Missä asioissa sinä pihistelet matkalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa