Unohda perhe ja perinteet! Vaihtoehtoisia joulunviettotapoja

Vaikka tällä hetkellä tuntuu siltä, etten voisi viettää joulua ilman perhettäni, minua kiehtoo paljon se, millaista olisi heittää kaikki perinteet, tavat ja odotukset romukoppaan ja viettää joulu tyystin toisin kuin niin sanotusti kuuluisi. Siksi kehittelin muutamia ideoita, miten joulua voisi viettää ranttaliksi laittamalla olematta kuitenkaan kovin hurja. Nämä ideat eivät huomioi koronatilannetta, joten säästän ne ajatuksen tasolla tulevaisuuteen.

Joulu risteillen

Risteily jouluaattona on eläkeläishaaveeni, vaikka elämäähän ei kannata elää tulevaa, kaukaisuudessa siintävää ajanjaksoa varten. Periaatteessa risteilyn voisi siis toteuttaa milloin tahansa vapauttaen itsensä samalla kaikesta jouluhässäkästä, mutta samalla saisi kuitenkin osansa laivan övereistä joulukoristeista ja makeantuoksuisesta buffetista, jossa ehdottomasti välttelisin kaikkia jouluruokalajeja.

Vaellukselle jouluna

Minut tuntevat varmasti nauravat tämän ehdotuksen luettuaan. En varsinaisesti ole sudenpentu, mutta kaikenlaistahan voi visioida. Miten vavahduttavaa olisi vaeltaa pimeydessä, ehkä jopa valkoisten hankien keskellä tähtitaivaan alla kaikessa hiljaisuudessa. Rauhoittua ja kohdata oma pienuutensa kaiken kuluttamisen sijasta.

Joulu hiekkarannalla

Ensimmäinen lumeton joulu koitti elämäni aikana, kun olin 14-vuotias. Se oli lämmin, märkä ja kaikin puolin surkea joulu sään puolesta – kuin syksy, mutta pahempi eikä yhtään tunnelmallinen. Lapsesta asti ajattelin, ettei lumetonta joulua voisi tulla, sillä maahan oli aina viimeistään edeltävillä viikoilla satanut kunnon kerros valkoista hattaraa, vaan ilmasto ja sen lämpeäminen päätti toisin. 15 vuodessa on valkeasta joulusta tullut ihme, ja samaan aikaan perusharmaa neljäs adventti on muodostunut niin normaaliksi, ettei siinä tunnu joulu etelän lämmössä sokilta. Mutta se, että katselisi valkealla hiekkarannalla auringonpaahteessa sinistä merta voisi jo olla kokemus, etenkin, jos viitsisi samalla juhlia joulua oikein kunnolla. Jouluhan on nimittäin mielentila, ei sääilmiö.

Joulu aivan yksin tarkoituksella

En toivo, että kukaan, joka ei halua, joutuu olemaan yksin jouluna. Kaiken tavarapaljouden, vilkkuvien valojen ja krääsän keskellä haaveilen kuitenkin joskus täydestä hiljaisuudesta. Siitä, että viettäisi tietoisesti joulun aivan yksin. Söisin hyvin, katselisin tv:tä enkä puhuisi sanaakaan moneen päivään. Vastaisku sosiaaliselle pommille!

Joulu muita auttaen

On aika kliseistä haaveilla lottovoitosta ja siitä, miten auttaisi sitten muita. Apua, kun voi tehdä niin monella tavalla, vaikkei rahaa olisi yhtään. Jos päästäisi itse irti jouluperinteistä, voisi antautua muiden auttamiselle. Olisiko joulumieli entistä aidompaa ja puhtaampaa, kun pyhäpäivät käyttäisi ajatellen oikeasti muita eikä tippaakaan itseään?

Ei joulun viettoa lainkaan

Loppujen lopuksi joulu on vain tapa. Tavat voivat muuttua siinä, missä perinteetkin uusiutuvat. Mitä, jos joulua ei viettäisikään ilman, että päätös olisi sidottu minkään uskontokunnan sääntöihin? Jos valitsisi, ettei joulu tule tänä vuonna ja katsoisi, miten torstai vaihtuu perjantaiksi ja ennen pitkää koittaa sunnuntai ja arkeenpaluu?

Mitä vaihtoehtoisia joulunviettotapoja keksit? Oletko jopa testannut jotakin ehdotustani?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vähänpä tiesin – eli kaikki, mikä meni tänä vuonna pieleen

Ihmisellä on tapana muistella suurella pieteetillä kulunutta vuotta ja maalata ties mitä kuvia tulevasta vuodesta. Viime vuoden lopulla yritin olla kuitenkin äärimmäisen rehellinen, ja oikein mehustelin sitä, miten vuoden päästä lukisin vanhan juttuni 10 syytä, miksi 2020 on minun vuoteni ja miten saisin huomata suunnitelmien toteutuneen. Monesta kohdasta olin aivan varma ja osa pelotti, mutta suurinta osaa tulevista käänteistä en olisi koskaan kuvitellut todeksi. Vaikka vuotta on jäljellä vielä kolme viikkoa, ihmeitä tuskin on luvassa.

Julkaisin tulevan vuoden tunnelmointiartikkelin 31. joulukuuta 2019. Eikö tunnukin lähinnä pilkalta koko teksti? Kursivoidut kohdat on alkuperäisestä jutusta.

1. Teen suuren elämänmuutoksen. En muuta maalle tai yhtään mihinkään, mutta päästän irti energiaa vievistä asioista, sillä nyt se on taloudellisesti mahdollista.”

Voi Anna, väärin! Todellakin muutat. Ja vieläpä kahdesti!

2. Aloitan julkisen työnhakukampanjan. Se jännittää siksi, että pelkään nolaavani itseni.”

No, alkoihan se, mutta toistaiseksi on tullut alan termein vain liidejä.

3. Hankkiudun vararenkaastani eroon. Haluan takaisin muutama vuosi sitten koetun hyvän ja kevyen olon, jolloin tunsin aidosti rakastavani kehoani.”

Perseelleen meni. Paino nousi. Aikaa kehonhuollolle ei muka ole ollut.

4. Karsin ja myyn kaikki turhat tavarani. Minimalistia minusta ei tule, mutta kaappini ovat täynnä jopa kuusi vuotta vanhoja papereita, että on jo aikakin siivota. Samalla kierrätän ja myyn vaatteet, joita en ole käyttänyt viimeiseen viiteen vuoteen.”

Näin tapahtui! Mutta ei olisi tapahtunut ilman muuttoja. Kävin läpi kaikki säilömäni paperit ja poltin henkilötietoja sisältäneet turhuudet. Myin paljon vanhoja tavaroita, ja jäljellä ovat ainoastaan tarpeelliset huonekalut.

5. Kirjoitan sen pirun proosateoksen loppuun. Tarina ei saa enää jäädä elämän alle.”

En kirjoittanut, mutta edistynyt olen. Vuosi on heittänyt häränpyllyä, joten energiaa ylimääräiseen ei ole ollut.

6. Luen kaikki kirjakaappini lukemattomat teokset. Elämä asuu paperisilla sivuilla, kunhan muistaa, että sitä on myös niiden ulkopuolella.”

Keskityin e-kirjoihin.

7. Jos minulla on energiaa, perustan myös ruokablogin ja harjoittelen ruokakuvaamista.”

En perustanut, en jaksanut enkä harjoitellut ruokakuvaamista. Kuvasin vähemmän kuin ikinä. Että sellainen menestystarina.

8. Nautin sydämeni kyllyydestä monista suurista juhlista, joita on tiedossa jo tällä hetkellä ainakin neljä.”

Mitähän nämä juhlat siis mahtoivat olla? Neljät juhlat… Ihme kyllä vanhempieni kuusikymppiset toteutuivat, niin myös ystäväni polttarit ja häät maltillisen vierasmäärän ansiosta ja otollisen ajan eli kesä-heinäkuun taitteen vuoksi. Mutta noin muuten puhe suurista juhlista tuntuu jopa laittomalta. Ajatella, että korona oli vain nurkan takana, eikä kukaan osannut aavistaa tulevaa ihan oikeasti.

9. Aion olla parempi ystävä ja puoliso. Enemmän läsnä ja vähemmän puhelimella. Se lähtee siitä, että olen myös itselleni parempi.”

Noh, en voi väittää, että ainakaan puhelimen käyttö olisi vähentynyt. Mutta olen kyllä ollut enemmän läsnä.

10. Käytän rahaa järkevästi, nautin pienestä ja arvostan ilmaista. Aloitan toivottavasti sijoittamisen, sillä näillä näkymin äkkirikastumista ei ole tiedossa muullakaan keinolla.”

Olisin käyttänyt rahaa järkevästi, jos se olisi ollut mahdollista, vaan elämäpä heitteli siten, että tähän vuoteen upposi enemmän rahaa kuin mihinkään vuoteen koskaan. Mutta sellaista se on.

Vuosi 2020 on opettanut sen, että elämä todellakin on arvaamatonta, ja loppujen lopuksi mitään ei voi suunnitella etukäteen. Voi vain valmistautua ja toivoa parasta.

Mikä sinun vuodessasi meni pieleen? Nyt saa valittaa luvan kanssa!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Neljän sukupolven näkemyksiä itsenäisyydestä työväen Tampereella

Suomi-neidon jäljelle jäänyt käsi lienee jo ryppyinen, Utsjoen ylle piirtyneet hiukset harmaat ja harvenneet. Mitä muuta voi 103-vuotiaalta odottaakaan? Joulukuun kuudennen päivän kunniaksi kerron neljän tamperelaisen ajatuksia itsenäisyydestä. Postuumisti näkemyksensä kertovat sisällissodan kokenut nainen ja hänen viisi vuotta sotinut poikansa, kun taas nykyaikaa edustaa pojan kuusikymppinen tytär ja hänen tyttärensä – minä.

Ida, s. 1896, kertojana pojantytär

”Ida ei varsinaisesti koskaan puhunut Suomen itsenäistymisestä, mutta mutisi toisinaan sisällissodasta. Narisevalla äänellä olohuoneen nurkassa hän kertoi siitä, miten kansalaissota oli hirveää aikaa. Ida joutui vankileirille, josta vapautui ihmeen kaupalla ennen aamun teloitusta, eikä meistä kukaan tiedä, miksi. On vain arvauksia. Sisällissota jätti jälkeensä repaleisen Tampereen ja ihmisiä ilman kansalaisoikeuksia. Ne Idakin menetti. Hänelle jäi kuitenkin usko Suomeen ylipäätään, koska hän ei esimerkiksi monien muiden tavoin eronnut kirkosta, vaan pysyi jäsenenä kuolemaansa saakka. Uskon, että kaikkien kauheuksien jälkeen Ida arvosti turvallisuutta, vaikken tiedä, osasiko hän ajatella sitä nimenomaan itsenäisyyden ansiona, koska maan alkumetrit olivat olleet niin järkyttävät.”

Paavo, s. 1920, kertojana tytär

”Paavo passitettiin jatkosotaan ensimmäisten joukossa kaksikymppisenä. Taakse jäivät vaikeat kotiolot ja uraa povaava urheiluharrastus. Kotiin hän pääsi piirua vaille 25-vuotiaana jatkosodan päätteeksi, mutta sota piti huolen siitä, ettei paluuta jalkapallokentille ollut, ja työtä täytyi etsiä muualta. Isä ei haavoittunut taisteluissa, mutta henkiset arvet olivat suuret. Sen olen ymmärtänyt kunnolla vasta aikuisena kauan isän kuoleman jälkeen. Sodasta ei puhuttu kotona. Isä vastasi, kun kysyttiin, mutta yleensä vasta muutaman paukun jälkeen. Isä ei ihannoinut itsenäisyyttä erityisesti, mutta luulen hänen olleen tyytyväinen siitä, mitä kaikki tekivät kotimaansa eteen. Isästä tuli tavallinen työssä käyvä, perheellinen kunnan työntekijä, joka tosin tarttui liian usein pulloon. Sotaveteraanien arvostaminen kasvoi vasta 90-lukua lähestyttäessä, joten ei ihme, että mielen kuntouttaminen oli jäänyt puolitiehen aikanaan. Jälkikäteen tuntuu itse asiassa aivan käsittämättömältä, kuinka alkeellista psyyken hoitaminen tuolloin oli. Ville Kivimäen Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 (WSOY 2013) on silmiä avaava teos, jota suosittelen kaikille.”

Ritva, s. 1960

”En ajatellut lapsena olevani sotaveteraanin tytär. Eihän se myöskään ollut mitenkään erityistä, sillä monien vanhempien lasten isät olivat olleet sodassa, eikä siitä puhuttu. Elettiin vain niin kuin ennenkin. Kun veteraaneja oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen ikänsä puolesta jo paljon, alettiin heitä mielestäni vasta silloin arvostaa. Se tuntuu pahalta ottaen huomioon, missä oloissa ja minkälaisen paineen ja kuolemanpelon alla miehet viettivät vuosia. Kiitokset sai päällystö, mutta ne sotilaat, jotka antoivat henkensä kauppatavaraksi, jäivät huomioitta pitkään. Sydämeeni sattuu, kun ajattelen, miten nuoria suurin osa sotilaista oli. Pohdin usein myös sitä, mitä isä ajatteli Rukajärvellä laukausten äänten peittäessä linnunlaulun ja havupuiden kahinan. Olen ylpeä isästä sekä hänen ja kaikkien muiden uhrauksista, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä kiitollisempi olen itsenäisyydestä ja siitä valtavasta kehityksestä, jonka Suomi on saavuttanut.”

Anna, s. 1992

”Itsenäisyydestä on vieläkin vaikea puhua ilman veteraaninäkökulmaa, enkä tiedä, milloin Suomi pääsee eteenpäin sisällissota- ja maailmansotakeskustelusta. En tiedä, tarvitseeko edes. Ehkä ne ovat tapahtumia, jotka leimaavat maatamme ikuisesti, vaikka asianosaisia ei kohta enää ole. Sodat ovat uusi Kalevalamme, yhteiskuntamme syntykertomus. Pohdin usein sitä, miksi juuri Suomi onnistui nousemaan takapajuisesta metsätilkusta yhdeksi maailman parhaista maista. Olen tullut siihen tulokseen, että jostain kaivautui sattuman kaupalla viisaita ihmisiä tekemään järkeviä päätöksiä sydämellä, ja olenpa kiittänyt mielessäni myös Arvo Ylppöä neuvolajärjestelmän perustamisesta. Terveys, kuten olemme saaneet huomata tänä vuonna, on yksi yhteiskunnan kulmakivistä. Arjessa herään välillä ihmettelemään myös sitä, miten turvallinen maa Suomi on. Turva lienee se, mihin itsenäisyys kiteytyy. Me olemme päässeet turvaan ja onnistuneet luomaan turvallisen yhteiskunnan, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö epäkohtia olisi. Kaikkialla on, mutta itsenäisyydessä parasta on se, että vakaa yhteiskunta selviää kyllä.”

Mitä sinä ajattelet itsenäisyydestä? Kenen kertomukseen samastut eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Siitä on aikaa, kun…

Mitenhän sitä palaisi maailman surkeimman loka- ja marraskuun jälkeen taas sorvin ääreen? Olisi niin paljon sanottavaa ja niin paljon raportoitavaa, mutta samaan aikaan takaravoissa jyskyttää ajatus siitä, ettei ketään kiinnosta. Oikeasti pitäisi vain laittaa julkiseksi uskomattoman hyvä burritoresepti ja olla välittämättä mistään. Aistin vahvaa turnausväsymystä, jota muuten vihaan sanana. Koronakurjuus alkaa syödä voimia, ja sen lisäksi henkilökohtainen elämäni on tarjoillut muutoksia ja takapakkeja jo kesäkuun alusta alkaen. Siksi tähän melankoliseen, taas yhdet jäähyväiset sisältävään hetkeen sopiikin hyvin Karoliina Pentikäisen ”Siitä on aikaa, kun…” -blogisapluuna, jota muokkasin mielivaltaisesti.

…bloggasin viimeksi. Radiohiljaisuus. Ajatella, jos radio katoisi maailmasta. Radioaallot jäisivät kyllä jäljelle, mutta jos radio mediainstituutiona katoaisi, vaikenisi maailma, vaikkei se enää pyöri radion ympärillä. Radiohiljaisuus symboloi kuitenkin kaikkea julkista hiljaisuutta ja tuntuu niin loputtomalta. Mutta totta on se, etten ole ollut näin kauaa hiljaa blogissani vuosiin. Liki kolme viikkoa tyhjyyttä. Sinä aikana olen kokkaillut, lenkkeillyt ja katsonut paljon sarjoja.

…elin ajattelemalla vain rahaa, en terveyttä. On huvittavaa ajatella, miten ennen elämysten toteutumisen määritteli raha, nyt terveys. Ja sehän on ironista, että kun aikaa ja mahdollisuuksia olisi, on jokin suurempi voima, pandemia, joka viheltää pelin poikki heti alkuunsa.

…kävin uimahallissa. Sen täytyi olla tammikuun 2020 alkua. Löysin silloin Stockmannin etukortin hallin pukukaapista. Hetki sen jälkeen, kun olimme ystäväni kanssa keskustelleet siitä, mitä jos niin kävisi. Ja niin todella kävi!

…tunsin suurta inspiraatiota. Varmaan noin kuukausi sitten. Kun kirjani tuli ulos, viimeiset mehupisarat valuivat ulos puristimesta. Kerron myöhemmin koko tarinan tämän vuoden takana. Sanonpahan vain, että voi herranjestas, mikä vuosi! Kouluvuosiorientoituneena ihmisenä välitän yllättävän paljon kalenterivuoden vaihtumisesta, ja uskon yhä edelleen siihen, että hyvä voittaa. Aina.

…en kyseenalaistanut kaikkea mahdollista. Siitä on oltava jo liki vuosi. Koronapandemian lisäksi elämässäni käynnistyi ihmeellinen, hyväksyvä ja yllätyksellinen aikakausi alkuvuodesta, mutta onneksi se tulee pian päätökseensä.

…olen käynyt kuntosalilla. En kehtaa tunnustaa. Elixiassa vuonna 2011, luulen. Mutta haaveilen monesti soutulaitteen käyttämisestä lapojen avaamiseksi.

…piipahtanut kirjastossa. Tammikuussa 2020. Sen jälkeen onkin ollut vain alamäkeä. Eli kirjastossa ei kannata käydä?

…luistellut viimeksi. Joulukuussa 2012. Sirklasimme ystäväni kanssa naapurikunnan koulun jäällä pakkasen pitävissä leggingseissä. Se oli ihmeellistä ja ihanaa. Suora paluu lapsuuteen, jossa luistelu oli sekä pakollista koulussa että vapaa-ajan huvi.

…lentänyt vieraaseen maahan. Tammikuun lopussa tänä vuonna Islantiin. Siellä saatu mahti-idea käänsi vuotemme ylösalaisin. Kalliiksi tuli, mutta ainakin olen viisaampi ja rohkeampi kuin koskaan.

…pysyvyys tuntui ikuisuusmääreeltä. Vuonna 2019. Tai sitten lapsena. Ihminen uskoo lähtökohtaisesti siihen, että kaikki on ikuista, ja sen saman lapsenuskon haluan takaisin. Ajatella, jos elo olisi vain iloa siitä, mitä on, eikä murhetta siitä, mikä voi muuttua.

Palataan pian hyvien vinkkien, reseptien ja ajatusten kanssa!

Milloin viimeksi sinä olet tehnyt mainitsemiani asioita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Pyhäinpäivän parhaat hakusanat

Kaivelin hiljaisen lokakuun ja pyhäinpäivän kunniaksi blogini viimeaikaisista hakusanoista eniten pohdintoja herättäneet lausekkeet. Kaikkea sitä ihmiset etsivätkin. Ehkä joskus minunkin pitäisi läväyttää Googlen hakuhistoriani auki?

”pyynikin näkötorni pääsylipun hinta”

Olen pohtinut tätä itsekin. Ilmeisesti näkötorniin kiipeämisestä pitäisi maksaa, mutta torni on niin täysi aina – siis aikana, jolloin kaikki vielä oli täynnä ja se koettiin täysin normaaliksi – etten tiedä, kuinka hyvin maksuja voidaan valvoa. Toivottavasti olen itse osoittanut rahallisen tukeni toiminnalle.

”punjab kokkola”

Sanoisin, että Punjab on hinta-laatusuhteeltaan yksi Kokkolan parhaimmista kasvisruokaa tarjoavista paikoista.

”alkoholi some”

Alkoholia kannattaa käyttää harkiten, jos käyttää, ja siihen ja someen pätee vähän sama kuin autolla ajamiseen. Kun otat, et aja. Kun ajat, et ota.

”korianterin kasvatus”

Heikosti meni nelisen vuotta sitten, kun istutin ruokayrttejä Tokmannilta ostettuihin ruukkuihin. Ajatus oli kaunis, mutta sadoksi jäi muutama lehti korianteria ja basilikaa.

”runon ja suven päivän kauneimmat”

Mene ja tiedä. Varmasti aika subjektiivinen kokemus.

”kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville”

Ihana elokuva, joka sytytti rakkauteni Guernsey’n saareen. Jos korona suo, lähden kolmikymppismatkalleni sinne. Juhlia en ole unohtanut. Vaan eipä maailmantilanteesta tiedä, joudunko tyytymään take away -pitsaan ja Alkon kyykkyosastoon.

”kahden hengen työskentelyhytti”

Paras matkustusmuoto junassa, ja siksi varmasti äärimmäisen suosittu. En ole korona-aikaan onnistunut kertaakaan nappaamaan yksityistä lasikopperoa matkaa ostaessani. Työskentelyhytistä ei tule lisäkuluja.

”kirjailijan ennakkopalkkio”

Tämän minäkin haluaisin tietää. Tuskin on kovin suuri, sillä ainahan luovaa alaa poljetaan.

”äiti puuttuu aikuisen lapsen elämään”

Näitä on nähty. Surullista, jos tausta-ajatus ylipäätään on negatiivinen.

”visavuori kummitus”

Visavuori jäi käymättä kesällä koronan vuoksi. Itse odotan Emil Wikströmin ateljeena toimineen Visavuoren upeaa arkkitehtuuria, enkä usko, että visiittiini aikanaan kuuluu kummituksia. Olen pohtinut näin pyhäinpäivänä kummitusasiaa melko vakavasti. Kummitukset, joita ilmeisesti ainakaan kaapumuodossa ei ole olemassa, mielletään pelottaviksi, vaikka samaan aikaan mielessä käynee, voisiko menetetty läheinen ilmestyä kummittelemaan ja säikäyttelemään. Mitä pelättävää siinä olisi? Äitini sanoi, että sehän olisi vain hienoa, jos hänen kauan sitten kuolleet vanhempansa piipahtaisivat kylässä. Mutta kun heitä ei ole enää olemassa. Ei lihana, ei tuulenvireenä. Muistoissa vain.

”amy klooni”

Marilyn Kayen Replica-sarja oli lapsuuteni suursuosikki. Odotin jokaista klooni-Amysta kertovaa kirjaa vesi kielellä. Mielessä on käynyt, jos lukisin sarjan uudelleen, mutten usko, että saan teineille ja esiteineille suunnatusta sarjasta kovin paljon irti enää.

”tammisaari ruotsiksi”

Ekenäs! Eli oikeastaan Tamminiemi. Raaseporin keskustaajama, entinen kunta Tammisaarihan ei ole saari.

”aikuisille viihdettä, tietokilpailua”

Tämä haku tekee minut iloiseksi. Rakastan tietokilpailuja! Näin joulun alla kannattaa kurkata jouluteemainen tietovisani ja tietysti kesäisempään menoon sopivat mökkipuuhavinkit ja polttari-ideat.

”kaikki isäni synnit”

Lista lienee pitkä, mutta en aivan ymmärrä, miksi kukaan googlettaisi isänsä syntejä. Kannattaa kysyä niistä tai sitten selvittää suvun kesken. Tai niin, voihan isä olla sellainen suurmies, että Googlekin on hänen synneistään perillä.

”karoliina sallinen tee se itse vauva”

Ei ollut kummoinen kirja, mutta enpä ole kohderyhmääkään.

”sääksen muut kiinnostavat asiat”

En ymmärrä.

”hotel swan loppuratkaisu”

Hotel Swanista kertova juttuni saattaa olla vuoden luetuin, ja siihen törmää aika varmasti, jos kyseistä sarjaa googlaa. Osa lukijoista on ollut sitä mieltä, että olen väärässä. Sekin on mahdollista, sillä en ole käsikirjoittanut sarjaa. Itse luulen edelleen olevani oikeassa, ja arvelen kakkoskauden juonen liittyvän siihen, miten syyllinen selviää muille. Me katsojathan ehkä tiedämme sen, mutta eivät sarjan hahmot. Tai sitten olen väärässä, ja kaikki saavat Googlen hakutuloksista päivitellä tyhmyyttäni.

Miten sinä vietät pyhäinpäivää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yksityisyyden lyhyt oppimäärä

Haluan sanoa muutaman sanan some-hiljaiselostani, vaikka olen kuullut, etteivät bloggaajien paatokselliset pohdinnat omasta ja blogin olemassaolosta ole kovin kiinnostavia. Turhat höpinät ovat sitä paitsi selittelyä, eivätkä ne yleensä johda mihinkään järin hedelmälliseen, mutta uskon silti, että monet kirjoittajat ja lukijat käyvät läpi samoja teemoja kuin minä.

Kirjoittaminen on viime aikoina tuntunut vaikealta, koska sisällön jakaminen minusta itsestäni on tuntunut ahdistavalta. Olen mielestäni toteuttanut blogia aina itseäni kunnioittaen ja yksityisyyttäni vaalien, mutta tänä syksynä pienetkin palat omasta elämästä julkisena riistana ovat tuntuneet pahalta. Tämän ääneen sanominen tuntuu jopa hassulta, sillä oikeasti syksyni on ollut kaikin puolin hyvä ja inspiroiva. Elämässäni on kaikki hyvin, ja arki rullaa tasaisesti. Tai sitten vika on nimenomaan siinä: Ihanko todella joku haluaisi lukea siitä, mitä ajattelen, kun olen ollut ensiksi kahdeksan tuntia töissä ja sitten käynyt Lidlissä ostamassa pastaa ja tofua?

Somessa – tuossa valtavassa, kasvottomassa ja paikoin valheellisessa maailmassa – on puhuttu syksyn aikana lasten yksityisyydestä ja lapsien kustannuksella mainoksilla ansaitsemisesta, ja etenkin Leikki leikkinä -blogin kirjoitusta aiheesta on jaettu. Lapset eivät liity blogiini, mutta vilkas keskustelu aiheesta on saanut minut pohtimaan yksityisyyteni hintaa. Kuinka avoin voin olla ja kuinka pitkälle voin sillä päästä? Onko se todella sen arvoista, etten olekaan niin yksityinen henkilö kuin haluaisin?

On vaikea pukea sanoiksi sitä, mikä yksityisyyden niin sanotussa menettämisessä ahdistaa. Se, että joku tunnistaisi minut ulkona liikkuessa, tuntuu oudolta. En siis luule, että niin alvariinsa kävisi. Jos kuitenkin näin olisi, miten se eroaisi siitä, että aiemmin kasvotusten tapaamani ihminen tunnistaisi minut? Kyse ei ehkä olekaan fyysisyydestä, vaan ajatusten pääomasta. Kun antaa sisimmästään, antaa itsensä arvioitavaksi muille. En pelkää arvostelua, sillä olen tottunut siihen niin opinnoissa kuin työelämässä, vaan olen huolissani siitä, miten minusta voidaan muodostaa mielikuvia, joihin en voi vaikuttaa. Voin yrittää sanoa jutuillani mitä tahansa, mutta tulkinta ja päätelmät ovat aina vastaanottajan vastuulla – ja vallassa.

Tästä syystä olen joutunut pohtimaan, mikä on blogini rooli työnhaussa. Tähän saakka olen ajatellut, että siitä on hyötyä niin kauan kuin olen edukseni täällä, mutta on hyvä muistaa, että kaikki eivät pidä blogirustailua saavutuksena tai lainkaan positiivisena sellaisena. Mitä jos minut ymmärretään väärin? Mitä jos menetän elämäni tilaisuuden blogini vuoksi? Onko vika silloin kirjoittajassa, alustassa vai tilaisuuden antajassa?

Jos voisin valita, eli jos olisin eläkevirassa, jossa voisin muhia seuraavat nelisenkymmentä vuotta, en taatusti kirjoittaisi nettiin sanaakaan. Samaan aikaan totta on se, että ensinnäkään työpaikat eivät ole enää ikuisia, jos ovat koskaan olleetkaan, eikä se eläkeikäkään välttämättä koita ikinä, joten parempi vain elää kuin odotella.

Uskon edelleen blogiini, sillä tiedän, että ajatuksilleni on tilausta, mikä kuulostaa vähättelykulttuurissa suorastaan leuhkimiselta. En minä kuitenkaan jaksaisi raapustaa suurin piirtein palkatta sanaakaan, jos en uskoisi ideaan.

Siihen, että haluan tarjota pohdittavaa matalalla kynnyksellä. Ja sitä ärsyttävän elämänmakuista sisältöä, jossa on aina pieni kulttuuri- tai pohdintamauste.

Minkälaisia ajatuksia juttu herättää? Kommentoi ihmeessä, sillä jokainen kommentti piristää todella päivää! Niin se vain on.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Se maaginen Lapin rauha

Niin paljon kuin olenkin matkailusta kirjoittanut ja käsitellyt myös Lapin-muuttokuumetta, pääsin itse ensimmäistä kertaa Oulun yläpuolelle vasta lokakuun alussa. 28 vuotta ja kuusi kuukautta ilman nuuskuakaan Lapin loitsuista! Vaan eipä se Rovaniemi kovin suuri tonttujen ihmemaa syysrännässä ollut, mutta saimme me esimakua Lapin rauhasta maistaa. Ymmärrän hyvin, miksi ihmiset kaipaavat pohjoisen syliin.

Rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, ettemme todennäköisesti olisi päätyneet ruskamatkalle Rovaniemelle ilman koronaa. Kokematta jäi niin Tukholman kevät ja Reykjavíkin kesä kuin Skotlannin ylängöt. Koska tilanne on mikä on, muodostui meille pakon edessä myös erittäin kaunis tavoite: kotimaan matkailun tukeminen. Lappi näet kärsii koronan matkailurajoituksista valtavasti ulkomaalaisten turistien puuttumisen vuoksi.

Ruska ehti tulla ja sateet vyöryä Napapiirille ennen kuin pääsimme Lapin pääkaupunkiin, joten maksuttomat ulkoilukohteet jäivät kokematta, ja keskityimme sen sijaan ostettaviin palveluihin: ravintoloihin, huskytarhaan ja poroihin. Vaikka olemme taitavia ja järkeviä rahankäyttäjiä, kannoimme ainakin pienen korren koronan kurittamaan kekoon sen, minkä kolmen yön matkallamme ehdimme.

Koska visiitimme kesti vain muutaman yön, päätimme ottaa ilon irti myös junamatkasta. Ilo jäi laihaksi, mutta kauniiksi. Istuimme nimittäin koko kuuden ja puolen tunnin junamatkan paikoillamme hievahtamatta. Kumma, ettei siihen pysty työpäivän aikana, mutta vapaa-ajalla voi istua paikoillaan vaikka päivän. Aloin tuijottaa herkeämättä maisemia, kun juna lähestyi Kokkolaa. Halusin nähdä isäni lapsuudenkodin, kuppaisen joen, leikkipaikat ja risteyksen, jonka ylittäessään pohjoisen junat saivat varoituskellot lapsuudessani kalkattamaan niin, että korvissa soi keskellä yötäkin. Halusin nähdä kaikki pohjoisen pikkukylät ja maalinsa pudottaneet asemarakennukset. Alavat, merenpohjasta kohonneet maisemat ja niitä koristavat tuulimyllyt.

Katselin junasta, miten kiisimme yli Kiiminkijoen, Iijoen, Simojoen ja Kemijoen. Ounasjoen näin vasta hotellin ikkunasta. Jokimantra kuulosti oudon tutulta, kunnes muistin, miten alakoulussa oli pakko tankata ulkoa kaikki joet, järvet ja vuoret ja pystyä paikantamaan ne pistokokeen mustavalkoiseen ja tuhruiseen karttamonisteeseen. 2000-luvun alussa pidetystä pistokokeesta oli siis ensimmäistä kertaa hyötyä parisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Merkityksellisimmiksi matkallamme nousivat nimenomaan joet. (Ja kyllä, Riki Sorsan Joki on soinut päässäni noin kaksi viikkoa!) Järvi-Suomessa elelevänä jokia ei pahemmin näe, sillä lähin isompi virtaus taitaa liplatella pääosin Satakunnan puolella, jota Kokemäenjoki halkoo.

Loputtomuus. Siksi joet kiehtovat minua. Ne pystyvät näyttämään leveydellään voimansa ja osoittamaan ihmisen paikan. Ne yltyvät koskiksi ja vaativat ankaraa kuntoa ylittäjältään. Ne lipuvat loputtomuuteen – lahtiin ja meriin, sitten osaksi niin suurta kaikkeutta, ettei sitä voi edes käsittää. Ajatella, että maapallolla on vain tietty, vakiintunut määrä vettä.

Tunnelmoinnissani on myös nurja puoli. Vaikka miten yritän, tulen puhuneeksi Lapista ainakin jossain määrin ihmemaana, jonakin ’toisena’. Minun kohdallani se varmasti johtuu tietämättömyydestä ja uutuudenviehätyksestä, mutta Lappia mystifioidessa olisi hyvä muistaa sen olevan muutakin kuin aitauksen välistä kättä nuolevat huskyt, pehmeänenäiset ja itsetietoiset porot, henkeäsalpaavat joet, tunturit ja se hiton joulupukki, jonka kanssa yhteiskuvakin maksaa maltaita. (Siitä ei varmasti kukaan suomalainen ole valmis maksamaan.)

Kun katselin hotellin ikkunasta Kemijokea, sen yllä loistavaa Jätkänkynttilänsiltaa ja kaukaisuudessa siintäviä vaaroja, tuntui hetken siltä, että voisin jäädä niille sijoilleni. Kävellessäni Lapin Kansan toimituksen ohi leikittelin vaihtovuosiajatuksella. Mitä jos työskentelisin täällä? Kulunut vuosi on pakottanut irtautumaan niin monta kertaa tutusta, että on ollut pakko antaa periksi sille, ettei mikään ole pysyvää, joten aivan yhtä hyvin voisin asua Lapissa vuoden. Se olisi vain yksi vuosi, joka toivottavasti jälkikäteen katsottuna olisi koko elämäni pianosta vain kosketin.

Lapin-muuttokuume lienee jo jonkinlainen ilmiö, jollaiselta ainakin Inari Fernández on saanut sen tuntumaan Vaihtovuosi Sodankylässä -projektillaan, jonka hän tuotti kaupallisena yhteistyönä Sodankylän kunnan kanssa. Eikä ihme, sillä Fernándezin yhteistyöhön liittyvät some-sisällöt keräsivät lopulta kymmeniä miljoonia katselukertoja (Lapin Kansa 9.10.2020). Vaikka Lappiin muutto ja kiireestä irtautuminen on näyttänyt somessa Sodankylä-vuoden aikana ihanan vaivattomalta, on Fernández onnistunut näyttämään Lappia sellaisena kuin se on. Maisemat ovat huikeita, lunta on jo lokakuussa loputtomiin ja poroja tienpientareella vähän joka mutkassa. Mutta huikeita ovat myös auto-, koulu- ja kauppamatkojen pituudet, sähkö- ja bensalaskun suuruus ja talvi, joka lopulta tuntuu loputtomalta.

Miten ihmeessä Lappi – melkein puoli Suomea – pysyi näin kauan täysin tuntemattomana minulle ja miten alueen lumo tuntuu yhtäkkiä niin ihmeelliseltä? Etelän kiireen syytä sekin kai.

Rauha asuu Lapissa, sillä nimenomaan siellä me kaukaa tulevat uskallamme päästää irti siitä, mistä haluamme, koska niin kovasti uskomme sen voimaan. Itseemme siis.

Kun on tarpeeksi kaukana, on helppo olla huolista vapaa.

Miksi ihmiset etsivät nimenomaan Lapista rauhaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Keskusta-asuminen avasi silmäni sille, minkä moni haluaa unohtaa

Olemme asuneet nyt kahdeksan kuukautta kirjaimellisesti keskellä Tampereen keskustaa, jonne muutimme keskusta-alueen läntiseltä laidalta. Turha siis puhua mistään maalaisesta kaupunkilaiseksi -tarinasta, mutta se vasta onkin yllättänyt, miten reilun kilometrin verran vaihtunut sijainti on muuttanut elinympäristöä ja vaatinut kohtaamaan kaupungin kaikki lieveilmiöt, erityisesti käsiin räjähtäneen huumeongelman.

Sanotaan, että huumeongelma Tampereella on kasvanut jo hyvä tovi sitten (AL 19.4.2018). Viimeksi sunnuntaina Aamulehti kirjoitti Tullintorin Itkumuuriksi kutsutusta porrasalueesta, jossa korvaushoidossa olevat päihderiippuvaiset viettävät aikaa (AL 4.10.2020). Posteljooninpuistoon taas on ilmestynyt oma roskakori neuloille. Some-keskusteluissa empiiristen havaintojeni perusteella aihe on kuitattu ”pelottaa, pois silmistä” -mantralla. Helppo ja yksinkertainen valinta.

Kun muutimme ydinkeskustaan, ajattelin lähinnä henkilökohtaista elämääni koskevia muutoksia. Pohdin, kuluisiko rahaa enemmän vai jopa vähemmän palveluiden ollessa kirjaimellisesti nenän edessä, ja mietin, veisikö hyvä sijainti innon turhilta heräteostoksilta ja ostoskeskusluuhaamiselta, kun kotimatka ei enää kulkisikaan usean kauppakeskittymän läpi. Pohdin, voisiko keskustaa koskaan oppia kutsumaan kodiksi, sillä eihän keskustalla yleensä ole samanlaista identiteettiä ja yhteisöä kuin selvästi rajatuilla asuinalueilla.

Asuinalueaatoksissani unohdin kuitenkin kokonaan sen, miten maisemanvaihdos ja sen mukana tuomat ihmiset ja silmien edessä avautuva keskustapöhinä vaikuttaisi minuun – ja miten joutuisin itse kohtaamaan ennakkoluuloni ja pelkoni. Ongelmat, jotka on niin helppo hävittää mielestä, kun niitä ei näe.

Näen huumeidenkäyttöä ja suoneen piikittämistä useita kertoja viikossa puhumattakaan etovan makeasta hajusta, joka saattelee minut töihin koko pitkän kadunpätkän. Kun lähden kodistani, lojuu porttikongissa verisiä neuloja. Ravintolan kulman takana nyssäkät vaihtavat omistajaa niin vikkelästi, että harvoin sitä ehtii edes huomata.

Minua pelottaa. Sen myöntäminen hävettää. Se hävettää siksi, että samalla tulen sanoneeksi sanattomasti, että haluaisin siivota näköpiiristäni jonkin ryhmän toiminnan. Ja että ylipäätään viittaan huomaamattomasti ryhmänä henkilöihin, joiden elämässä huumeet ovat. En ole asiantuntija, joten yritän varoa sanojani, leimaamista ja entiteettien luomista. Siksi tässä jutussa ei ole kuvituksena ihmisiä. Ei siksi, etteivät he saisi näkyä, vaan siksi, ettei kukaan ole näyttelyesine.

En myöskään jaksaisi keskustella siitä, onko huumeidenkäyttö järkevää vai ei, onko sillä terveyshyötyjä ja pitäisikö sen olla osin laillista. Kantani on jyrkkä, mutta se ei liity ihmisiin, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet elämäntyyliin, johon kuuluvat ne päihteet, jotka ainakin suurin osa ihmisistä näkee ongelmana.

Pelosta, surusta ja huolesta huolimatta kasvoille lävähtäneen katuelämän kohtaaminen on ollut opettavaista. Se on pakottanut kohtaamaan hyvinvointivaltion ongelmat, sote-alan voimattomuuden, kysymykset yksilönvapaudesta ja lintukotouskomusten loppumisen. Niin paljon kasvattavia ajatuksia, vaikka jokaisena päivänä vuodesta valitsisin sen, että matka töihin olisi huumevapaa.

Yhdenkään ryhmän ei kuitenkaan koskaan pidä jäädä näkymättömäksi, sillä siitä ponnistavat vielä suuremmat ongelmat: yhteiskunnasta eristäytyminen, syrjäytyminen ja syrjäyttäminen.

Minkälaisia ajatuksia juttu herätti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kun yksityinen muuttui julkiseksi – terveystiedot somessa korona-aikana

Maatessani räkäisenä sängyssä mieleeni tulvahtivat lukuisat ”huhhuh, ei ollut koronaa” -päivitykset kera testituloskuvakaappausten. Pandemia ja siitä selviytyminen on teoriatasolla meidän kaikkien yhteinen asia, mutta on silti huolestuttavaa, miten paljon ihmiset jakavat terveystietoa itsestään sosiaaliseen mediaan. Miksi pandemia teki henkilökohtaisesta julkista riistaa? Onko somettava potilas vastuullisempi kuin vaivoistaan vaikeneva?

Terveystiedot ovat Suomessa tarkasti laissa varjeltuja. Niiden käsittelyä rajoitetaan oikeudessa eikä niistä hiiskuta työpaikoilla. Siitä pitävät huolen laki yksityisyyden suojasta työelämässä (759/2004) ja laki sosiaali- ja terveystietojen toissijaisesta käytöstä (552/2019) puhumattakaan siitä, mihin kaikkiin muihin lakeihin terveystiedot liittyvät välillisesti.

Havaintojeni perusteella sosiaalisen median alustat täyttyvät terveyspäivityksistä enemmän kuin aiemmin. Kuvissa on kuumemittareita, nenäliinoja, otteita testituloksista, kokemuksia koronanäytteistä ja teekuppeja niiden onnellisien käsissä, joilla koronaa ei ollut. Ottaen huomioon, kuinka sekä meille some-aikakauden ulkopuolella syntyneille että diginatiiveille korostetaan henkilökohtaisten tietojen salassapitoa ja siihen liittyviä some-rajoja, on erikoista, miten yhtäkkiä onkin normaalia raportoida terveysviranomaisille kuuluvat tiedot sosiaaliseen mediaan ja ottaa jopa kuvakaappauksia Omakanta-palvelusta.

Se, että terveystietojen levittäminen somessa arveluttaa, ei tarkoita sitä, että pitäisin Koronavilkku-sovellusta arveluttavana. Digitaalinen aikakausi luo uskomattoman hienon mahdollisuuden hillitä pandemiaa, mutta sosiaalinen media ei ole henkilökohtaisten tietojen levityspaikka.

Uskon, että terveyssometuksella tähdätään kahteen maaliin: sympatian keräämiseen ja vastuullisuuden todisteluun avoimuudella. Kaikkihan me haluamme huomiota etenkin heikkoina hetkinä, ja silloin on aivan sama, mistä tuutista sitä tulee.

Omien testitulosten riepottelemisen ja vaivojen analysoinnin tarkoituksena taas lienee inhimillisen paniikin hälventäminen ja itsensä puhdistaminen, mikä on toki täysin ymmärrettävää aikana, jolloin paheksunta voi saada valtavat mittasuhteet pienestä yskäisystä tai kasvomaskin kotiin jäämisestä. Veikkaukseni on siis se, että terveystiedoista somettamalla varmistetaan henkilökohtaisten valintojen – kuten esimerkiksi ihmismassoissa liikkumisen – sosiaalinen hyväksyminen. Vaikka korona ei tee kenestäkään ’likaista’, lienee jokaisella tarve vakuuttaa, ettei ole tartuttaja, ’syyllinen’.

Vastuullisuus ei kuitenkaan ole kiinni somesta tai toteudu paremmin vain siksi, että somettaa. Sosiaalista mediaa koskevat totta kai monet vastuullisuuskysymykset myös terveysnäkökulmasta esimerkiksi todenmukaisen tiedon levittämisessä, mutta kun kyse on henkilökohtaisesta terveydestä ja siten mahdollisista tartuntaketjuista, on kaikella sillä, mikä tapahtuu alustan ulkopuolella tosielämässä, paljon suurempi merkitys kuin some-ruikutuksella.

Some on illuusio, ihana ja välillä informatiivinenkin maailma, jossa tehdyt asiat eivät kuitenkaan koskaan muuta tosiasiassa sitä, mitä tapahtuu oikeasti. Se, että kertoo menevänsä koronatestiin, voi olla mielenkiintoista sisältöä, mutta kenenkään naamaan se ei liimaa kasvomaskia eikä pysäytä pärskimistä ulkona tai eristä kotiin.

Mitä mieltä olet terveyssometuksesta? Onko pandemia-aikana vastuullisempaa päivittää someen omasta terveydentilastaan kuin olla somettamatta siitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ikimurehtijan taakka

Olen ja-ihminen. Murehtija, varautuja, varmistaja. Ahdistuja. Stressaaja. Tarkistaja. Kertaaja. Pelkääjä. Sellaiselle ihmiselle arki käy joskus raskaaksi. Ei tämä ole vakava tila, ainoastaan minun tapani olla.

Maatessani sunnuntaina hotellin kingsize-sängyssä näin edessäni Vaasan toria ympäröivät jugend-talot ja törkeästi vilkkuvan valomainostaulun. Talot oli maalattu syvillä sävyillä, erityisen onnistunut oli terrakotta, johon syysauringon ensimmäiset säteet upposivat tehden väristä entistä kauniimman. Säteet hellivät vanhan talon seinää armollisesti iltaan asti. Se valotaulu osoittautui myöhemmin yöllä huonoksi jutuksi. Taulun välke herätti minut monta kertaa. Juoduilla viinilaseilla ei varmasti ollut tekemistä asian kanssa.

Kaikista poikkeuksellisinta havainnoissani oli se, että siinä hetkessä mielessäni vilisivät ainoastaan valot ja värit, jotka pystyin näkemään niin kirkkaasti. Se on ja-ihmiselle poikkeuksellista. Yleensä nimittäin ja-ihmisellä on henkisesti tai fyysisesti niin monta rautaa tulessa, ettei siinä ehdi valoja katsella, saati ihastella. Ja siitä tietää, että elämä on taas raiteillaan, kun on aikaa ja voimia katsella vanhaa taloa ja kutsua sen väriä vielä terrakotaksi. Mikähän keksitty sävy sekin on? Huomaatko, on aikaa miettiä tällaisiakin.

Kuulostelin oloani aamulla. Ei tuntunut miltään. Ei yhtään miltään! Kun on tottunut murehtimaan ja paahtamaan eteenpäin täysillä tavoitellen aina vain enemmän mitään saavuttamatta, on harvoin hetkiä, jolloin yksikään tekemätön asia ei jyskytä korvanjuuressa eikä mikään huoli myllää vatsanpohjassa. Ja-ihmisen tekisi tosin tässä vaiheessa mieli muistuttaa siitä, että odotapa vain, kyllähän uusi murhe odottaa kulmantakana. Mutta silloin, kun on äärimmäisen onnellinen ja rentoutunut, voi onneksi lohduttautua sillä, että tulipa eteen mitä tahansa, kaikesta selviää. Niin kauan kuin aurinko nousee.

Eilisaamuna aurinko nousikin poikkeuksellisen kirkkaasti. Sen säteet kutkuttelivat peiton alta pilkistäviä varpaita jo seitsemän maissa. Se yritti kai muistuttaa hotellin aamupalasta, muttei tiennyt, että sunnuntaisin sitä tarjoillaan yhteentoista asti. Annoin auringon tulvia kunnolla huoneeseemme, avasin hapertuneet sälekaihtimet ja katselin tyhjää toria. Yön haalarivaeltajat, poliisiautot ja tyhjänhengailijat olivat poissa. Ne eivät olleet jättäneet jälkeensä edes roskia, vain lehmukset olivat pudottaneet taas muutaman keltaisen lehden lisää katukivetykselle, joka tuo mieleen aina Tukholman.

Käperryin takaisin peiton alle ja yritin keskittyä kuuntelemaan huoneen hiljaisuutta ja ulkoa kantautuvia ääniä. Rekat kiisivät ohi huristen. Luulen niiden olleen matkalla pohjoiseen. Linnunlaulu. Syksyn viimeisiä. En usko, että tirpat viihtyvät enää kauaa täällä. Kadulla kävelevien keskusteluita. Ei niitä kuullut kunnolla, vaikka mumina kantautui sisälle. En murehtinut mistään.

Elämä – se on täällä.

Oletko sinä ja-ihminen, ikuinen murehtija?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa