Sukututkija kertoo: Ritva menetti vanhempansa nuorena ja pääsi vasta aikuisena sukunsa jäljille netissä

*Sisältää mainoslinkkejä

Sukutukimus on tullut pitkälle pölyttyneistä arkistoista digitaalisesti taltioitujen kirkonkirjojen ja helposti tehtävien kaupallisten DNA:n testien ansiosta. Sukututkimusharrastaja Ritva Lehtinen on viidessä vuodessa kaivautunut sukunsa sisään yli 400 vuoden taakse, geneettisesti monta sataa vuotta pidemmälle, vaikka lähtökohdat tutkimukselle olivat varhain kuolleet vanhemmat ja yksi väärin kirjoitettu nimi.

Ritva Lehtinen suosittelee pitämään tallessa mahdollisimman paljon valokuvia, virallisia dokumentteja ja suullista tietoa, sillä ne auttavat arvioimaan geneettisen sukututkimuksen tuloksia. Lehtinen pitää kädessään kuvaa Eila-äidistään.


– Minulla ei rehellisesti sanottuna ollut minkäänlaista käsitystä suvustani, ennen kuin aloitin sen tutkimisen, Ritva Lehtinen sanoo.

Lehtinen aloitti sukututkimuksen teon tavoitteellisesti vuonna 2015 nettilähteiden avulla. Sitä ennen hän oli tehnyt asian eteen ainoastaan yhden soiton Vesilahden kirkkoherranvirastoon vuonna 1996.

– Sain sieltä isomummoni nimen ja senkin väärässä muodossa.

Syntymäaika oli kuitenkin oikein, ja sen perusteella Lehtinen pääsi Matildaksi paljastuneen isoisoäidin jäljille hakukonetulosten ansiosta. Tulokset toivat tarjottimella eteen kirkonkirjat, joista hän löysi isomummonsa syntymäpäivän merkinnät. Samana päivänä oli syntynyt vain kaksi lasta. Toinen oli Lehtisen mummon äiti. Sen jälkeen eteneminen alkoi sujua pelkästään julkisten, ilmaisten arkistojen avulla.

Myöhemmin Lehtinen osti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja liittyi Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen (SSHY) jäseneksi, jolloin hän sai käyttöönsä vapaasti tarjolla olevia kirkonkirjoja uudempia aineistoja. Toistaiseksi saatavilla saa kuitenkin olla vain yli 100 vuotta vanhat kirkonkirjat, sillä sitä nuorempiin ei ole pääsyä evenkelis-luterilaisen kirkon vuonna 2011 antaman suosituksen mukaisesti.

Yhteistä, muttei aina yhdessä

Ritva Lehtiselle suku tarkoittaa jonkin yhteisen, henkisen tai fyysisen, alkuperän jakamista.

– Sen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa yhteisöllisyyttä, eiväthän kaikki ole edes tekemisissä keskenään monissa suvuissa, hän sanoo.

Lehtinen laskee sukuunsa siskonsa ja heidän lapsensa. Vanhemmat ja lapsuudessa elossa ollut isoäiti ovat jo edesmenneitä. Muista sukulaisista ei ollut tietoa tai heihin ei oltu yhteydessä Lehtisen ollessa lapsi.

– Kun ihmiset puhuivat tädeistä, sedistä ja serkuista, toivoin, että minullakin olisi sukulaisia. En kuitenkaan ihmetellyt sukumme pienuutta, sillä perusteluksi riitti se, että omat vanhempani olivat ainoita lapsia. Lapsi kasvaa siihen, mitä on.

Kukaan ei synny tyhjästä

Lehtisen äiti menehtyi sairauteen nelikymppisenä vuonna 1976. Isästä ja isoäidistä jätti aika 1980-luvun alussa, mikä teki perheen kolmesta tyttärestä orpoja. Varhaiset poismenot jättivät jälkeensä paljon kysymyksiä, jotka alkoivat vaivata surun uuvuttamia lapsia vasta aikuisena.

Merkittävin asia Lehtiselle onkin ollut kokemus juurettomuudesta. Ennen tutkimuksia hän tiesi ainoastaan äitinsä puolen suvusta murusia perustuen suullisiin kertomuksiin ja lehtileikkeisiin, jotka löytyivät äidin jäämistöstä.

– Vasta sukututkimusta tehdessäni olen ymmärtänyt, etten todellakaan ole aiemmin tiennyt, mistä tulen. Nuorena ei ollut kiinnostusta eikä myöhemmin pienen lapsen äitinä aikaa selvittää asioita. Netin tuomat mahdollisuudetkin ovat avautuneet kunnolla vasta viimeisen 10 vuoden aikana.

Juurettomuus painoi kuitenkin Lehtistä vanhempien poismenon jälkeen, sillä nuorten sisarusten oli pärjättävä omin voimin ilman vanhempia.

– Ajattelin silloin hölmösti, että tässä me siskokset vain olemme, eikä muita ole. Kaikkihan me tulemme kuitenkin jostain, hän toteaa.

Ritva Lehtinen Riitta-pikkusiskon (vas.) kanssa Ruotsissa 1970-luvulla.

Suku muokkaa elämän lähtökohdat

Ritva Lehtinen on yrittänyt sukututkimuksella selvittää vanhempiensa ja isovanhempiensa isien henkilöllisyyttä. Vaikka sukututkimus on tarjonnut paljon tietoa ja vihjeitä Lehtiselle, ovat isälinjat pysyneet hämärinä.

Hän ei edelleenkään tiedä kummankaan isoisänsä henkilöllisyyttä eikä usko, että hänen vanhempansakaan tiesivät isiään. Äidin isän henkilöllisyydestä ei ole ollut arvailuja, isän isästä puheita ja yksi nimi, jota ei ole pystytty osoittamaan todeksi ainakaan toistaiseksi.

Lehtisen mielestä on kuitenkin eri asia olla isätön kuin isoisätön.

– Vanhempani ovat varmasti kärsineet siitä, ettei heillä ole isiä, mitä tulee vanhoihin äpärähuuteluihin ja pilkkaamiseen. Meille lapsille se näyttäytyi lähinnä niin, ettei ollut mummolaa, mutta ei siihen aikaan ollut muutenkaan tapana käydä huvittelemassa isovanhemmilla samalla tavalla kuin nykylapsilla, Lehtinen toteaa.

Jos Lehtisellä ei olisi isää, olisi sukututkimuspolkukin saattanut avautua aiemmin. Hänen mukaansa ihmisellä on tarve tietää, mistä tulee, sillä loppujen lopuksi se vaikuttaa paljon siihen, millaista arkea elää. Suku voi määrittää, millaiseksi elämä muodostuu, jos kohtaa esimerkiksi tragedian, mikä tekee turvaverkoista entistä tärkeämpiä.

Suku on myös peili minuuteen.

– Ajattelen itse hyvin pieniäkin asioita. Ovatko ajatukseni tai tapani toimia samanlaisia kuin muiden sukulaisten? Teenkö jonkin asian siksi tietyllä tavalla, koska muutkin tekivät? Kun huomaa löytäneensä juuristaan samaa kuin itsestään, tulee yksinkertaisesti hyvä mieli, Lehtinen kertoo.


Ennen ei ollut paremmin

Ritva Lehtistä kiinnostaa sukututkimuksessa historia, joka tulee uudella tavalla lähelle, kun sitä elää tuttujen ihmisten kautta. Vaikkei olisi koskaan tavannut tutkimuksensa kohteita – etenkään vuosisatoja sitten eläneitä sukupolvia – voi nimien takana olevista henkilöistä tulla tärkeitä, osa omaa tarinaa ja ihan oikeaa historiaa.

Historian lähelle tuleminen on herättänyt Lehtisen pohtimaan myös vanhaa sananlaskua ”ennen kaikki oli paremmin”.

– Kyllä ennen oli ihan kauheaa. Selatessani kirkonkirjoja aluksi hakuammuntana luin monta hirveää kohtaloa siitä, miten ihmisiä kohdeltiin, leimattiin ja hylättiin. Somaattiset sairaudet ja vammat muuttuivat mielenterveysongelmiksi yhdellä merkinnällä. Ei ollut saatavilla apua tai terveydenhuoltoa.

Lehtisen mielestä sukututkimuksen esiin tuomassa historiassa korostuu myös naisen heikko asema.

– Nainen oli ripillä ensimmäisenä, ja mies pääsi pälkähästä. Se on tavallinen tarina salavuoteudessa ja isyyskiistoissa, viis raiskauksista. Lasta odottava piika naitettiin rengille sovintona, hän kertoo esimerkkinä rajuista oikeustapauksista, jotka korostivat valtasuhteita ja rikkaiden ja köyhien välistä kuilua.


Sukututkija on totuuden jäljillä

Lehtiselle itselleen oma suku on ollut yllätys jo pelkän olemassaolonsa vuoksi, mutta myös siksi, että niukkuutta, orpoutta ja isättömyyttä sisältävän perheen takana onkin ollut ihmisiä, jotka ovat eläneet eri tavalla ja joilla on ollut jo valmiiksi kirjoitettuna historia.

– Otan kaiken vastaan sellaisena kuin tulee. Toistaiseksi mitään kovin dramaattista ei ole löytynyt. Jos saisin selville, että suvussani olisi vakavia tuomioita tai murhaajia, en olisi kauhuissani. Ne ovat menneiden polvien tekosia, eivät minun. Asiakirjoja tutkiessa täytyy myös ottaa huomioon aika ja maailman tilanne, hän kertoo.

Häpeä on Lehtisen mielestä kaikin puolin turhaa. Hänen mukaansa suurin syy negatiivisiin tuntemuksiin sukututkimuksessa on se, että jotkut haluavat pitää tiukasti kiinni siitä, mitä heille on kerrottu, eivätkä ole valmiita muuttamaan käsityksiään juuristaan.

– Jos haluaa pitää sen totuuden, mihin tuntuu hyvältä uskoa, kannattaa miettiä, onko valmis edes aloittamaan sukututkimusta. Pelkästään kirkonkirjoissa voi tulla vastaan sellaista, mikä on ristiriidassa suullisen tiedon kanssa, puhumattakaan DNA-testien tarjoamista yllätyksistä.

Omaa mielenrauhaa ei Lehtisen mukaan kannata menettää, vaikka samalla luopuisi siitä, ettei saa totuutta selville.

Ritva Lehtisen Paavo-isän oman isän henkilöllisyyttä ei koskaan voitu varmistaa. Geenitestien lisäksi Lehtinen käyttää sukututkimuksessa perinteisiä menetelmiä, kuten Kansallisarkistojen lähteitä ja kirkonkirjoja. Ne kertovat, miten ja kenen kanssa ihmiset ovat eläneet.


DNA-testillä saa tuhansia sukulaisia

Ritva Lehtinen teki perimää tutkivan, kaupallisen Family Finder -geeniselvityksen alkuvuodesta 2019 Family Tree DNA -sivustolla, josta tilattu testipaketti kilahti postilaatikkoon muutamassa viikossa. Lehtinen palautti näytteet kirjeitse teksasilaiseen laboratorioon. Tulokset ilmestyivät Family Tree DNA:han reilun kahden viikon kuluttua siitä, kun palvelu oli kuitannut kirjeen vastaanotetuksi.

Alle kahdessa kuukaudessa alkuperäisestä tilauksesta Lehtinen sai näyttöruudulleen tuhansia etäserkkuja, kartan etnisestä alkuperästään ja arvion muinaisista sukujuuristaan.

Family Finder on niin sanottu serkkutesti, joka mittaa yhteisiltä esivanhemmilta tulevaa geeniperimää. Perimä laimenee nopeasti, joten tulokset ovat ennuste sukulaissuhteen läheisyydestä. Testi voi kuitenkin täyttää aukkoja sukupuussa, etenkin jos löytää epäilyttävän läheisiä osumia ihmisistä, joiden ei tiedä olevan sukua itselle.

Ritva Lehtinen on tehnyt omasta listastaan muutaman kiinnostavan löydön, jotka voivat myöhemmin johtaa kadonneiden isälinjojen jäljille. Tuloksia palveluun tulee lisää sitä mukaa, kun ihmiset tekevät testejä.

– Odotan sitä päivää, kun tulee uusi osuma, joka vastaa kysymyksiin, joita vanhempanikin ovat varmasti miettineet, Lehtinen sanoo.


Syyttömät voivat nukkua yönsä

Kun geenitestin tekee, antaa oikeuden DNA:hansa kaupallisin tavoittein toimivalle yritykselle, joka voi myydä testiin liittyvän raakadatan. Asiakas saa tästä vain pienen osan testituloksinaan. (Helsingin yliopisto 19.12.2018.)

Geneettisen sukututkimuksen uhkakuvat eivät huoleta Ritva Lehtistä.

– Ajattelen, ettei DNA:llani loppujen lopuksi voi tehdä ainakaan mitään sellaista, mikä suoranaisesti vahingoittaisi minua tai aiheuttaisi esimerkiksi taloudellista haittaa. Ei nykyajasta tietenkään koskaan tiedä, mutta mihinkään salaliittoihin en jaksa uskoa, Lehtinen sanoo.

Uhkien lisäksi mittavat geenipankit tarjoavat mahdollisuuksia – myös poliisille.

Suomessa ei kuitenkaan käytetä kaupallisia sukututkimussivustoja rikostutkinnassa, sillä asiaan liittyvää lainsäädäntöä ei ole, käy ilmi Ylen jutusta Ruotsissa ratkenneesta kaksoismurhasta. Linköpingissä vuonna 2004 tapahtunut murha ratkesi geneettisellä sukututkimuksella saaduista osumista. (Yle 12.6.2020.)

Lehtinen kannattaa sukututkimussivustojen hyödyntämistä rikostutkinnassa.

– Jos minun DNA:llani voi selvittää yhdenkin murhan, on se aivan mahtava juttu. Samalla selviäisi varmasti itsellenikin monta puuttuvaa sukuhaaraa. Ei ole syytä hävetä tai pelätä, jos ei ole itse tehnyt rikosta.


Biologia ei poista sosiaalista sidettä

Kun sukututkimustaivalta oli takana pari vuotta, Lehtinen liittyi Geni-sukupuupalveluun ja huomasi jonkun muokanneen sukulaistensa tietoja sivustolla. Kävi ilmi, että sukupuun luoja oli Lehtisen isän pikkuserkun poika. Hän otti mieheen yhteyttä saaden pian lämpimän vastauksen, minkä jälkeen yhteydenpito on ollut säännöllistä.

DNA-testi vahvisti Lehtisen ja sukulaisen yhteyden aitouden, eikä ole syytä epäillä, että vastaava osuma tulisi muuta kautta, vaikka kaikki on mahdollista pelissä, jossa tulkitaan geneettisiä yhteyksiä ennusteiden perusteella.

– Tuntuu lohdulliselta ajatella, että sukuni oli todellisuudessa lähempänä kuin olisin koskaan osannut kuvitella. En uskonut enää kenenkään olevan elossa, Lehtinen kertoo.

Vaikka suuri osa Lehtisen suvusta on yhä edelleen pimennossa, tietää hän DNA-testin avulla enemmän itsestään kuin viitenä edellisenä vuosikymmenenä.

DNA-testeihin perustuva sukututkimus korostaa biologisia suhteita sosiaalisten suhteiden sijaan. Onko todellinen suku kuitenkin se, jonka kanssa on kasvanut, vaikka biologisia siteitä ei olisi?

– Jos minulla olisi kasvattivanhemmat, haluaisin silti tietää sukuni taustan, mutta yhtä tärkeitä olisivat ei-biologiset vanhemmat. Selvittäminen ei veisi heitä pois, Lehtinen sanoo.

Ritva Lehtisen isoäiti Ida menehtyi vuonna 1982. Kuolinpesän siivous hävitti tärkeitä dokumentteja, jotka olisivat auttaneet kadonneiden isälinjojen selvittämisessä.


Suullisen tiedon merkitys ennallaan

Koska Ritva Lehtisen vanhemmat kuolivat kauan ennen kuin edes suomalaispoliisit käyttivät DNA:ta hyväkseen tutkinnassa, eivät vanhemmat koskaan saaneet tietää geneettisen sukututkimuksen mahdollisuuksista.

– Vanhalle kansalle tyypillisesti he olisivat varmasti suhtautuneet asiaan murahdellen, mutta toisaalta kokemus olisi voinut olla vapauttava. Mitä kaikkea olisikaan voinut löytyä, jos aiemmat sukupolvet olisivat ehtineet tehdä testejä, Lehtinen sanoo.

Lehtinen suosittelee kirjoittamaan ylös kaiken tiedon, minkä saa sukulaisiltaan, ennen kuin on liian myöhäistä. Suullisesta tiedosta voi olla hyötyä geenitestin tuloksia arvioidessa. Suurin harmi Lehtiselle onkin ollut se, ettei hän itse ymmärtänyt säästää isoäitinsä valokuvia, virallisia papereita ja kirjeitä, jotka katosivat kuolinpesän siivouksessa.

– Ne olisivat tarjonneet paljon apua isäni puolen kadonneiden sukupolvien metsästykseen. En vain osannut kuvitella parikymppisenä, että isoäidilläkin oli ollut elämä. Siitähän me olemme tulleet, ja sen jäljillä olen edelleen, Lehtinen toteaa.


Uutuusohjelma arastelijoiden apuna

Ylen haastatteleman Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja P. T. Kuusiluoman mukaan sukututkimusharrastajien määrä on suurempi kuin koskaan aiemmin, mihin on vaikuttanut kirkonkirjojen digitointi, jonka ansiosta tutkimusta voi tehdä kotona (Yle 13.9.2020).

Sukututkimuksen suosiosta kertoo se, että BBC:n vuodesta 2004 esittämän Who do you think you are? -formaatin suomalainen versio Sukuni salat käynnistyy MTV3:lla helmikuussa. Ohjelman juontaa Marja Hintikka, jonka johdolla julkisuudenhenkilöt tutustuvat perimäänsä.

Lehtinen toivoo, että Sukuni salat antaa ihmisille kaivattua uskallusta ryhtyä selvittämään mieltä vaivaavat asiat. Harrastusta harkitseville hänellä on yksi neuvo.

– Rohkeus on kaiken lähtökohta. Rohkeus ottaa vastaan epämiellyttäväkin tieto ja rohkeus nähdä vaivaa etsimisen eteen. Jos on valmis löytämään, saa usein myös vastauksia.

Lehtinen itse on saanut sukututkimukselta eniten mielenrauhaa. Sen lisäksi, että hän tietää, mistä on kotoisin, on hän löytänyt ihan oikeita sukulaisia.

– Siihen nähden, ettei minulla ollut kuin liian nuorena kuolleet vanhemmat ja kaksi siskoa, olen ollut aika onnekas.

Sukuni salat alkaa MTV3:lla 15. helmikuuta 2020 klo 20.

Ritvan kirjallisuusvinkit

* Sirkka Karskela: Sukututkijan tietokirja
(Lauri Karskela 2013)
Karskelan teos on hyvä perusopas sukututkijaharrastajalle. Vaikka internet tarjoaa lähtökohtaisesti tarvittavat tiedot, on rinnalla hyvä pitää fyysistä opusta, johon voi helposti tehdä omia merkintöjä. Sukututkijan tietokirja antaa apua myös vanhan ruotsin ja kirkonkirjamerkintöjen tulkitsemiseen.

* Marja Pirttivaara: Juuresi näkyvät – Geneettisen sukututkimuksen ABC
(Siltala 2017)
Geneettinen sukututkimus on yhä suositumpaa, eikä ihme, sillä parhaimmillaan se voi vahvistaa kirjallisten lähteiden ja suullisen tiedon oikeellisuuden. Pirttivaaran teos on hyvä alkuopas, joka antaa perustyökalut aiheeseen. Kirja sopii myös edistyneemmälle tutkijalle, sillä teoksen avulla voi oppia analysoimaan entistä syvemmin DNA-testitulosten perimää mikrotasolla.

* Tiina Miettinen: Juuria ja juurettomia – Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle
(Atena Kustannus 2019)
Tutkija Tiina Miettisen teos antaa kattavan kuvan suomalaisista suvuista ja sukukäsityksestä, mikä auttaa sukututkijaa ymmärtämään omaa työtään ja asemoimaan saadut tulokset historiaan. Juuria ja juurettomia on viihdyttävää ja yleissivistävää lukemista sukututkimustyön tueksi.


Jos uskot olevasi Ritva Lehtisen sukulainen tai tietäväsi hänen juuristaan lisää, ota yhteyttä sähköpostitse, niin välitän tiedot eteenpäin.

Haluaisitko kertoa oman sukututkimus- tai sukutarinasi blogissani? Laita minulle sähköpostia osoitteeseen anna.maksimoff@gmail.com.

Keskustele artikkelista kommentoimalla alle.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Neljän sukupolven näkemyksiä itsenäisyydestä työväen Tampereella

Suomi-neidon jäljelle jäänyt käsi lienee jo ryppyinen, Utsjoen ylle piirtyneet hiukset harmaat ja harvenneet. Mitä muuta voi 103-vuotiaalta odottaakaan? Joulukuun kuudennen päivän kunniaksi kerron neljän tamperelaisen ajatuksia itsenäisyydestä. Postuumisti näkemyksensä kertovat sisällissodan kokenut nainen ja hänen viisi vuotta sotinut poikansa, kun taas nykyaikaa edustaa pojan kuusikymppinen tytär ja hänen tyttärensä – minä.

Ida, s. 1896, kertojana pojantytär

”Ida ei varsinaisesti koskaan puhunut Suomen itsenäistymisestä, mutta mutisi toisinaan sisällissodasta. Narisevalla äänellä olohuoneen nurkassa hän kertoi siitä, miten kansalaissota oli hirveää aikaa. Ida joutui vankileirille, josta vapautui ihmeen kaupalla ennen aamun teloitusta, eikä meistä kukaan tiedä, miksi. On vain arvauksia. Sisällissota jätti jälkeensä repaleisen Tampereen ja ihmisiä ilman kansalaisoikeuksia. Ne Idakin menetti. Hänelle jäi kuitenkin usko Suomeen ylipäätään, koska hän ei esimerkiksi monien muiden tavoin eronnut kirkosta, vaan pysyi jäsenenä kuolemaansa saakka. Uskon, että kaikkien kauheuksien jälkeen Ida arvosti turvallisuutta, vaikken tiedä, osasiko hän ajatella sitä nimenomaan itsenäisyyden ansiona, koska maan alkumetrit olivat olleet niin järkyttävät.”

Paavo, s. 1920, kertojana tytär

”Paavo passitettiin jatkosotaan ensimmäisten joukossa kaksikymppisenä. Taakse jäivät vaikeat kotiolot ja uraa povaava urheiluharrastus. Kotiin hän pääsi piirua vaille 25-vuotiaana jatkosodan päätteeksi, mutta sota piti huolen siitä, ettei paluuta jalkapallokentille ollut, ja työtä täytyi etsiä muualta. Isä ei haavoittunut taisteluissa, mutta henkiset arvet olivat suuret. Sen olen ymmärtänyt kunnolla vasta aikuisena kauan isän kuoleman jälkeen. Sodasta ei puhuttu kotona. Isä vastasi, kun kysyttiin, mutta yleensä vasta muutaman paukun jälkeen. Isä ei ihannoinut itsenäisyyttä erityisesti, mutta luulen hänen olleen tyytyväinen siitä, mitä kaikki tekivät kotimaansa eteen. Isästä tuli tavallinen työssä käyvä, perheellinen kunnan työntekijä, joka tosin tarttui liian usein pulloon. Sotaveteraanien arvostaminen kasvoi vasta 90-lukua lähestyttäessä, joten ei ihme, että mielen kuntouttaminen oli jäänyt puolitiehen aikanaan. Jälkikäteen tuntuu itse asiassa aivan käsittämättömältä, kuinka alkeellista psyyken hoitaminen tuolloin oli. Ville Kivimäen Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 (WSOY 2013) on silmiä avaava teos, jota suosittelen kaikille.”

Ritva, s. 1960

”En ajatellut lapsena olevani sotaveteraanin tytär. Eihän se myöskään ollut mitenkään erityistä, sillä monien vanhempien lasten isät olivat olleet sodassa, eikä siitä puhuttu. Elettiin vain niin kuin ennenkin. Kun veteraaneja oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen ikänsä puolesta jo paljon, alettiin heitä mielestäni vasta silloin arvostaa. Se tuntuu pahalta ottaen huomioon, missä oloissa ja minkälaisen paineen ja kuolemanpelon alla miehet viettivät vuosia. Kiitokset sai päällystö, mutta ne sotilaat, jotka antoivat henkensä kauppatavaraksi, jäivät huomioitta pitkään. Sydämeeni sattuu, kun ajattelen, miten nuoria suurin osa sotilaista oli. Pohdin usein myös sitä, mitä isä ajatteli Rukajärvellä laukausten äänten peittäessä linnunlaulun ja havupuiden kahinan. Olen ylpeä isästä sekä hänen ja kaikkien muiden uhrauksista, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä kiitollisempi olen itsenäisyydestä ja siitä valtavasta kehityksestä, jonka Suomi on saavuttanut.”

Anna, s. 1992

”Itsenäisyydestä on vieläkin vaikea puhua ilman veteraaninäkökulmaa, enkä tiedä, milloin Suomi pääsee eteenpäin sisällissota- ja maailmansotakeskustelusta. En tiedä, tarvitseeko edes. Ehkä ne ovat tapahtumia, jotka leimaavat maatamme ikuisesti, vaikka asianosaisia ei kohta enää ole. Sodat ovat uusi Kalevalamme, yhteiskuntamme syntykertomus. Pohdin usein sitä, miksi juuri Suomi onnistui nousemaan takapajuisesta metsätilkusta yhdeksi maailman parhaista maista. Olen tullut siihen tulokseen, että jostain kaivautui sattuman kaupalla viisaita ihmisiä tekemään järkeviä päätöksiä sydämellä, ja olenpa kiittänyt mielessäni myös Arvo Ylppöä neuvolajärjestelmän perustamisesta. Terveys, kuten olemme saaneet huomata tänä vuonna, on yksi yhteiskunnan kulmakivistä. Arjessa herään välillä ihmettelemään myös sitä, miten turvallinen maa Suomi on. Turva lienee se, mihin itsenäisyys kiteytyy. Me olemme päässeet turvaan ja onnistuneet luomaan turvallisen yhteiskunnan, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö epäkohtia olisi. Kaikkialla on, mutta itsenäisyydessä parasta on se, että vakaa yhteiskunta selviää kyllä.”

Mitä sinä ajattelet itsenäisyydestä? Kenen kertomukseen samastut eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yritykselle juhlakirja 3/3 – sanoista tarinoiksi

Kolmas tuottamani juhlakirja lähtee painoon tällä viikolla, mikä tuntuu edelleen uskomattomalta, kun pitelen vielä käsissäni raakaa koevedosta. En voi kuvailla kirjaprojektia millään muulla sanalla kuin matka. Toisin kuin usein sanotaan, tässä matkassa tärkeintä on päämäärä, vaikka uskomaton opintaival on tämäkin historiikki ollut.

Sanoista tarinoiksi. Siinäpä historiikin tärkein työvaihe, suurin rakkauteni. Mikään ei voita sitä, kun pääsee todella kirjoittamaan, vaikka samaan aikaan on hyvä muistaa, että omalle tekstille tulee sokeaksi eikä koskaan kannata jättää automaattiasetuksia voimaan omiin ajatuksiinsa.

Matka sanoista tarinoiksi rakentuu hyvistä haastatteluista ja arkistomateriaaleista kootuista huomioista, jotka toisiinsa yhdistettynä luovat itseään toistamattoman, eheän tarinan. Monen kirjoittajan perisynti historiikkiä tehdessä on liian suuren tietomäärän ahtaminen pieneen tilaan. Kaikkea ei tarvitse ottaa mukaan. Eikä voi tai pidä! Mietin itse aina sitä, mikä on aidosti kiinnostavaa niin yleisellä tasolla kuin asiaan vihkiytyneiden mielestä. Valtaosa lukijoista on kuitenkin yrityksen toiminnassa jollakin tavalla mukana olevia niin upeita kuin juhlakirjat ovatkin.

Suurin oivallukseni historiikkiä kirjoittaessa on kuitenkin ollut taiteellinen vapaus. Pysyminen totuudessa on ehdotonta, mutta juhlakirja on nimensä mukaisesti yrityksen juhlaa, eikä sitä tarvitse juhlia historialuennolla. Historian kertaaminen on toki kirjan juju, mutta se, miten sen tekee, on oleellista. Historian ei siis tarvitse olla yhtä kuin yksi pöytäkirja per toimintavuosi, vaan taitava ja tiedonjanoinen kirjoittaja kokoaa arkistomateriaalin ympärille muista lähteistä tarinaa tukevaa tietoa. Sitä, minkä avulla voi sitten irrotella niin, että historiasta todella tulee tarina.

Mistä on hyvä historiikki tehty?

Fyysiset kirjat kuulemma kuolevat, mutta silti historiikkitilauksia on satanut minunkin laariini, joten niille ilmiselvästi on kysyntää. Vaikka yleisesti luova ala on hyvin kilpailtu, en silti näe mitään syytä pimittää kaikkea oppimaani. Jos neuvoni auttavat tekemään hyvän juhlakirjan, on se yksinomaan hieno asia.

Taltioi ajan henki

Yrityshistoria on myös Suomen historiaa. Siksi kannattaa ehdottomasti käyttää hyödyksi sekä omaa historian tuntemusta että lähteitä ihan konkreettisesta ajasta. Millaisia päätöksiä Suomi teki? Kuka maata hallitsi? Mitkä päätökset vaikuttivat yritysmaailmaan ja sen työntekijöihin? Millainen sää oli? Pienet asiat ratkaisevat.

Muotoile sanoma

Yrityshistoriikkien tarkoitus ei välttämättä ole ottaa kantaa, mutta olisi hölmöä väittää, ettei teoksella koskaan olisi jonkinlaista ydinviestiä. Olen tehnyt useita juhlakirjoja sairauskassoille, ja niiden sanomat ovat liittyneet sote-uudistuskeskusteluun, yhteisöllisyyden katoamiseen, auttamishalun vähenemiseen ja organisaatiomuutoksiin.

Anna ääni ihmisille

Juhlakirjaa tehdessä on hyvin todennäköistä, että ainakin osa merkkihenkilöistä on elossa. Historian pääkohdat saa aina kaivettua arkistomateriaalista, mutta todellinen tarina rakentuu ihmisten kertomuksista. Työntekijät ovat yrityksen ääni.

Yhdistä historia ja haastattelut

Edellisen kohdan vuoksi rakennan historiikin aina niin, että siinä yhdistyvät henkilöhaastattelut ja historiaosuudet. Tämä malli pitää myös lukijan mielenkiinnon yllä, sillä olipa historia kirjoitettu kuinka mielenkiintoisesti tahansa, ei se koskaan vedä vertoja oikeiden ihmisten eläville kertomuksille. Historiaosuudet ja haastattelut tasapainottavat toisiaan ja tuovat vaihtelua ja rakennetta kirjaan.

Tarinallista historia

Tekipä kirjaan henkilökuvia tai ei, on hyvä muistaa tarinallistaa historia. Kukaan ei jaksa lukea selostusta pelkistä numeroista tai referaatteja toimintakertomuksista. On tärkeää pysyä totuudessa, mutta sitä voi helposti värittää sanoin ilman, että merkitys muuttuu. Pienen konepajan tarina markkinoita dominoivaksi teollisuusjätiksi voi olla mielenkiintoinen, jos sen kirjoittaa oikein. Mitä tapahtuu, kun pienestä tulee suuri?

Taltuta tylsyys väreillä

Olisi hurskastelua sanoa, että historian kirjoittaminen olisi aina täynnä ilotulitusta. Asiatekstiä ja polveilevaa historiaa tasapainottavat värit, ja siksi minun tuottamani juhlakirjat iloitsevat tyylikkäästi moderneilla fonteilla ja teemavärejä korostavilla kuvilla, jos se sopii myös yrityksen toiveisiin. Lisäksi sisällytän kirjaan aina korkearesoluutioisiksi skannattuja mustavalkoisia arkistokuvia. Ne tasapainottavat yleisilmettä ja tuovat käytännössä esiin menneisyyden ja nykyisyyden kohtaamisen.

Lue myös kaksi aiempaa osaa: 1/3 Ehdotuksesta suunnitelmaksi ja 2/3 Vinkkejä hyvään haastatteluun.

Kuolevatko yrityshistoriikit vai onko niille tilausta nimenomaan muuttuvassa maailmassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Luontopolulla Hangossa – Tulliniemi kuin sadusta, udusta ja sodasta

Vietimme viime viikonlopun kiertäen Raaseporia, mutta poikkesimme myös sen etelänaapuriin Hankoon, tuohon valkoisten veneiden ja kiivaan kesäilottelun ihmemaahan, joka tosin tarjoili meille vain harmaita pilviä ja rapistuneita rakennuksia, mutta mitä kummallisemmin ilma väreilee, sitä suuremmalta salaisuudelta kaupungin luontopolku Tulliniemessä tuntuu.
rantaviiva_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoitulliniemi_ranta_ennenaamukahviaeivoiveneranta_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoirantakallio_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoimerikaali_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoipolku_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoipääsykielletty_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoirakennukset_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoiuddskattan_luonnonsuojelualue_ennenaamukahviaeivoitulliniemi_havut_ennenaamukahviaeivoipenkki_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoipitkospuut_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoiluotsiasema_tulliniemi_ennenaamukahviaeivoiAika pysähtyy jo kauan ennen Hangon keskustaan saapumista. Maa teiden varsilla alkaa näyttää kilometri kilometriltä enemmän merenpohjasta kohonneelta, havupuut ovat järjestäytyneet riviin kuin sotilaat ja maisemaa halkovat korkeuksiin kohoavat tuulimyllyt kilpaa puolustusvoimien rujon harjoitusympäristön kanssa.

Tulliniemeen on helppo tulla, sillä liikennemerkit näyttävät tietä heti kaupunkiin saapuessa – eikä ihme, sillä alueella sijaitsee niin lintuasema kuin merivartio- ja luotsiasema, Hangon ulkosatama ja vapaasatama. Auton voi kätevästi jättää suurelle, ilmaiselle parkkipaikalle, jonka pielestä lähtee polku kohti rantaa.

Saavuimme Tulliniemeen vain hetkeä ennen kuin raivokas kaatosade pyyhkäisi Hangon ja Raaseporin yli. Me saimme osamme siitä vasta eteläkärjessä ja paluumatkalla ratin takana. Kehno säätila harmitti kuitenkin vain hetken, sillä loppujen lopuksi synkkenevä taivas ja mereltä puhaltava tuuli loivat taivalluksellemme niin uskomattoman hienon tunnelman, että auringon piilossa pysytteleminen oli vain onni.

Imimme itseemme meren ja kostean metsän tuoksua. Kuuntelimme luontoa, ja tunnustelimme sadetta. Pisaroita paenneet lenkkeilijät olivat tyhjentäneet Tulliniemen, joten siitä tuli hetkeksi meidän oma salaisuutemme.

Luontopolun varrella sijaitsee vanhoja, rapistuneita ilmeisesti armeijan käytössä olleita rakennuksia, jotka ovat tiukasti aidattuja. Tulliniemihän on osa Hankoniemeä, jonka Neuvostoliitto varasi käyttöönsä Moskovan rauhansopimuksessa (1940) 30 vuodeksi, mutta luopuikin vuokraoikeudestaan jo Moskovan välirauhassa 1944. Varmuutta en saanut siihen, miltä ajalta ja kenen käyttötarkoituksista ränsistyneet tönöt ovat peräisin, sillä alueella on häärinyt venäläisten lisäksi niin suomalaisia kuin oletettavasti myös saksalaisia.

Vaikka viime vuosisadan kauhuista muistuttavat vain sortuneet rakennelmat, sodan uhkan kaikuja luovat aidat ja jämerät kieltokyltit. Vaarantunne leijuu ilmassa, täydellisessä hiljaisuudessa, jota edes lokit eivät riko. Kun siihen yhdistää vielä mereltä vyöryvän usvan ja sateen aikaansaaman suhinan, tuntuu siltä kuin maailma voisi loppua milloin tahansa.

Sade yltyi ja sekoittui tuuleen lopullisesti, kun pääsimme vihdoin eteläkärkeä osoittaville kallioille. Sadepisarat sukelsivat silmälasien sisään, ja tuuli heitteli puisia korvakorujani poskille niin, että sattui. Tuntui siltä kuin olisi seissyt suihkun alla tuulitunnelissa. Peräännyimme nöyrästi takaisin metsäpolulle, sillä on hyvä muistaa, että luonnonvoimat ovat paljon suurempia kuin yksikään ihminen, ja siksi tekee hyvää aina välillä saada kunnon muistutus omasta pienuudestaan.

Sade oli nuollut myös rantapolun kivet liukkaiksi, joten keskityimme kävelemään loppumatkan katse maassa. Kun nostin pääni ylös vähän ennen lähtöpistettä, edessämme seisoi metsäkauris vain noin 10 metrin päässä. Se seisoi ylväänä paikoillaan ja katsoi meitä pää kääntyneenä kuin klassisessa maalauksessa. Eläimen nenä oli pikimusta ja pilkut takapuolessa kuin satu-Bambilla. Olimme hiljaa ja liikkumatta, mutta kauris sai nopeasti tarpeekseen, otti pari loikkaa ja katosi lepikkoon jälkiä jättämättä.

Niin teimme mekin, sillä luonnonsuojelualueellehan ei kuulu jättää kuin hiljaisia henkäyksiä.

Tulliniemi pähkinänkuoressa

Hankoniemessä sijaitseva, vuonna 2014 yleisölle avattu Tulliniemen luontopolku kulkee manner-Suomen eteläisimpään kärkeen, ja osa Tulliniemeä on myös Uddskattanin luonnonsuojelualuetta. Luontopolku ei ole erityisen vaikeakulkuinen, mutta osin maasto on jyrkkää, ja sateisella kelillä kallioista ja kivistä tulee liukkaita. Tulliniemessä saa kulkea vain merkittyjä reittejä pitkin.

Huom! Kaikki jutun kuvat on otettu merkityllä reitillä joko zoomilla tai aidan vierestä.

Minkälaisia ajatuksia sinulle on herännyt Tulliniemessä tai Tulliniemestä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kuka muistaa koulukuvat ja kontaktimuovin?

*Sisältää mainoslinkkejä

Kaksikymmentä vuotta sitten käynnissä oleva viikonloppu olisi saanut minut hyppimään innosta ja odottamaan maanantaita: koulun alkamista, uuden oppimisen iloa ja syksyntuoksuista arkea. Minun koulutaipaleeni oli helpoin mitä kuvitella saattaa, vaikka kiusaaminen siihen oman mausteensa toikin. Ne muistot ovat kuitenkin  lopulta onneksi vain kaikuja taustalla. Koulussa oli niin paljon hyvää, ja minä todellakin rakastin koulunkäyntiä. Nykyään tyydyn vain muistelemaan.
koulumuistoja_koulukuvat_ennenaamukahviaeivoiVaikka some-aikakausi pitää huolen siitä, että ihmiset kuvaavat enemmän kuin koskaan, harvemmin enää istutaan vuosittain kuvattavaksi kankean näköisenä studioksi muutetun jumppasalin perälle. Kukapa sinne aikuisena koulumaailman ulkopuolelta päätyisikään! Selasin pitkästä aikaa vanhoja luokkakuviani, jotka toin vanhemmiltani omaan kotiini. Ne ovat ihania muistoja, ja olen tyytyväinen, että äiti jaksoi kerätä ja kirjoittaa varhaisiltakin vuosilta kaikki yksityiskohdat ylös nimien ja lisätietojen kera.

Toinen asia, josta peruskoulun jälkeen olen täysin vieraantunut, on oppikirjojen päällystäminen kontaktimuovilla. Se oli jokasyksyinen ja -keväinen piina, jossa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin onnistua, sillä yhtäkään ilmakuplaa ei saanut jäädä muovin ja kirjan väliin. Jälkikäteen ajattelen, miten mahtavaa on se, että lapsille tarjotaan oppikirjat maksutta peruskoulussa. Toisella asteella näin ei ole, ja se on väistämättä taloudellinen haaste monelle. *Adlibriksellä saa muuten 16. elokuuta saakka 20 prosentin alennuksen oppikirjoista koodilla HEI2020.

Huonoin koenumeroni oli 8+, ja itkin sen vuoksi ihan valtavasti. Kyseessä oli muistaakseni geometrian koe. Paras numeroni oli 10½.

Huikeista numeroista huolimatta vanhempani eivät koskaan vaatineet minulta ihmetekoja, minkä ymmärtäminen näin jälkikäteen on aivan ihanaa. Minä riitin sellaisena kuin olin, mutta halusin itse menestyä koulussa. Mikään numero ei olisi ollut katastrofi, vaan päin vastoin olisi ollut tervettä vetää kunnon mahalasku.

Olin koulussa, joka oli avattu pari vuotta ennen minun ikäisteni seiskojen aloittamista. Opettajat olivat yllättävän nuoria – todennäköisesti juuri edellä mainitusta syystä. Ilmapiiri oli innostava, jos oppilas siitä sellaisen halusi tehdä. Useimmat eivät.

Joskus opettajat nauroivat aivan katketakseen luokkamme jutuille. Ne tuntuivat erityisiltä hetkiltä. Oli tervettä nähdä, että auktoriteettiä pitelevä opettaja lahosi penkilleen nauramaan tahallaan väännetylle, hassulle lausumiselle tai muulle vitsille.

Sain yhteensä 11 stipendiä kouluaikana. Ne olivat minulle hirvittävän tärkeitä merkkipaaluja, vaikka tiesin, että elämässä on paljon muutakin. Ylioppilasjuhlia edeltävänä yönä en saanut unta, kun mietin, kuinka monta stipendiä saan. Ai, että tämä naurattaa jälkikäteen!

Lukio muutti elämäni kaikella tavalla. Sain ihan uskomattoman paljon ystäviä, joista suurin osa on edelleen rakkaita ja hyvin läheisiä minulle. En olisi voinut tehdä parempaa päätöstä hakea siihen lukioon, johon pääsin ja jätin taakseni pienen kunnan kiusaamiskauhut. Ilman muutosta en koskaan olisi päässyt eteenpäin elämässäni, uskaltanut toteuttaa itseäni ja kokea tervettä, railakasta ja rakastavaa nuoruutta. Ystäväni eivät ole enää niitä ’uusia’, vaan niitä, joka ovat näin kolmikymppisten kynnyksellä olleet elämässäni jo todella kauan.

Ajattelin aina, että opintopolkuni on selvä, vaikka lopulta oikeastaan mikään ei toteutunut niin kuin olin ajatellut. Mitä tosin voi odottaa, jos lyö suunnitelmansa lukkoon noin 7-vuotiaana! Minun taival johti lopulta yliopistoon, eikä siihen mennyt edes kovin kauaa.

Tuntui kuin olisin vain hetki sitten roikkunut Suoraman koulun uudessa kiipeilytelineessä. Se rahoitettiin keksimyyjäisillä.

*Koodilla HEI2020 saa Adlibriksen oppikirjoista 20 prosentin alennuksen 16.8.2020 saakka.

Aiempia koulumuistojani voi lukea täältä.

Perusopetus alkaa Pirkanmaalla 11. elokuuta. Antoisaa opintosyksyä kaikille!

Muistatko luokkakuvat? Taltioitko niitä kansioihin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Reuharinniemen lapinrauniot kutsuvat kaupunkiretkelle esi-isiä ymmärtämään

Tampereen Lentävänniemen eteläkärjessä sijaitseva Reuharinniemi kätkee sisäänsä rautakauden lapinrauniot muinaisen kalmiston kera. Nykyihmiselle ne näyttävät kiviröykkiöiltä, mutta paikan päälle saapuessa on helppo ymmärtää, miksi esiväki päätti haudata rakkaimpansa nimenomaan silloin vielä nimettömään Reuharinniemeen.
Reuharinniemi_ennenaamukahviaeivoi_8Reuharinniemi_ennenaamukahviaeivoi_11Reuharinniemi_ennenaamukahviaeivoi_7Reuharinniemi_ennenaamukahviaeivoi_5Reuharinniemi_ennenaamukahviaeivoi_2Reuharinniemi_ennenaamukahviaeivoi_6Reuharinniemi_ennenaamukahviaeivoi_9Reuharinniemi_ennenaamukahviaeivoi_3Reuharinniemi_ennenaamukahviaeivoi_10Reuharinniemi_ennenaamukahviaeivoi_4Reuharinniemi_ennenaamukahviaeivoi_1

Historiaa suoraan bussipysäkiltä

Nysse-verkoston linjan 14 bussi vie suoraan Reuharinniemeen, jossa kyydistä kannattaa poistua vasta päätepysäkillä. Pysäkiltä alkaa lenkkipolku, jonka varrelta erkaantuu itsestään liikaa meteliä pitämättä leveä polku suoraan niemeen. En tiedä, miksi polkua ei ole merkitty, mutta kenties idea on pitää massat loitolla ja paikat siistinä. Luonnossa liikkujilla, kun jostakin syystä näyttää olevan myös suuri tuhoamistarve. Reuharinniemen lapinrauniot ovat Museoviraston muinaismuistolakiin perustuva suojelukohde, joten alueella liikkuessa on syytä kunnioittaa sen lisäksi luontoa ylipäätään.

Toisin kuin moni luulee, lapinraunioilla ei ole mitään tekemistä lappilaisten tai Lapin kanssa. Lapinraunioksi kutsutaan esihistoriallisia, yleensä järvenrannan lähellä sijaitsevia kivirakennelmia, joista osa on myös röykkiöhautoja. Pirkanmaan maakuntamuseon mukaan Reuharinniemessä on ollut kivikauden lopulla tai pronssikauden alussa myös pyyntileirityylinen asuinpaikka, joten Näsijärven retkikohteen juuret vievät niin syvälle historiaan, että sitä on vaikea käsittää paikalla liikkuessa.

Aika, joka muutti meidät

Esihistoria ei henkilökohtaisesti kiehdo minua, sillä olen kokenut suurimat historiainnostukseni vasta teollistumisesta lähtien. Olen kuitenkin kiinnostunut siitä, miten aika – erityisesti 1800–1900-lukujen tapahtumat – ovat muovanneet yhteis- ja ihmiskuntaa, vaikka yhtä lailla siinä on osansa myös esihistorialla. Niin uskomatonta kuin se onkin, ovat myös röykkiökivet osa tarinaamme. Esi-isämme eivät nähneet Pispalanharjun asutusta Reuharinniemen kärjestä, ja tuskin osasivat edes arvata vastarannan täyttyvän aikanaan tehtaista, puisista mökeistä ja kivikerrostaloista, mikä onkin kaikkein kiehtovinta. Se, miten aika muuttuu ja muokkaa meitä tahtomattamme ja tietämättämme. Vaikka maisema tuntuisi ikiaikaiselta ja pysähtyneeltä, ei se koskaan ole valmis, kuten emme mekään.

Reuharinniemi ei ole esteetön kohde, sillä sinne johtaa paksujen puunjuurten vuoksi vaikeakulkuinen polku, joka muuttuu välillä pitkospuiksi ja kallionousuksi. Kovin kummoisia erätaitoja liikkuminen ei kuitenkaan vaadi, vaan peruspäiväasulla ja hyvillä töppösillä pääsee perille asti. Niemi työntyy Näsijärveen, joten paikalla on mahdollista nauttia sekä auringonlaskusta että -noususta.

Kun auringonsäteet kulkevat kellon lailla Reuharinniemen yli valaisten kivien reunat kultaisiksi, on tyynen järven äärellä helppo ymmärtää, miksi paikka on valittu viimeiseksi leposijaksi. On niin valittu olo – suuremmin tarkoitettu, jos ajattelee esi-isien silmin.

Adoptoi ja rakasta omaksi

Lapinrauniot voi adoptoida vapaaehtoisuuteen perustuvan Adoptoi monumentti -järjestelyn avulla. Tavoite on ”hoitaa ja vaalia vanhoja rakennuksia ja muinaisjäännöksiä”. En epäile yhtään Pirkanmaan maakuntamuseon kehittämää ideaa, mutta kaikista kauneinta tietysti olisi, jos kaikki sitoutuisivat tavoitteisiin jo suoraan ilman adoptointia.

Tulevaisuuden lisäksi historia on meidän.

Mitä kaupunkiretkikohdetta suosittelet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Sukututkijan teesit ja kaksi kirjavinkkiä

*Sisältää mainoslinkkejä

Sukututkimus on ihana sekoitus historiaa, perimätietoa ja biologiaa. Minä lähdin mukaan sukututkimuksen maailmaan äitini vuoksi jäljittämään isätöntä sukuamme. Matka on edennyt jo satojen vuosien taakse, mutta isät ovat pysyneet salassa. Heidän henkilöllisyyksistä viitteitä olemme saaneet vain DNA-testeistä. Tutkiessamme sukuja noudatamme äitini kanssa yhteisesti sovittuja pelisääntöjä, ja apuna matkallamme ovat *alan kirjat, jotka olen hankkinut Adlibriksesta.

sukututkimus_ennenaamukahviaeivoiKuva on otettu mummini Maarianhaminan-matkalla arviolta 1950-luvulla. Alkuperäinen valokuva on väritetty MyHeritagen InColor-toiminnolla. Mies oikealla kuvassa on isäni puolelta Armas-vaari, ja nainen vasemmalla on Sirkka-mummini. Kuvassa heidän kanssaan poseeraa ystäväpariskunta lapsosensa kera.

 

Tee selväksi, miksi teet sukututkimusta.

Jos ei ole valmis kestämään yllätyksiä tai vaihtoehtoisesti sitä, ettei mitään ehkä saakaan selville, ei kannata edes aloittaa. Uskon itse, että sukututkimus auttaa rakentamaan ja arvioimaan omaa identiteettiä, ja esimerkiksi juurettomuuden kokemuksiin sukututkimus on oiva lääke. Vaikka olisi orpo ja tuntuisi siltä, että on maailmassa yksin, ei meistä kukaan ole syntynyt tänne taivaasta pudonneesta sotkan munasta. Vaikka ihminen voi olla oikein onnellinen ilman verisukulaisia, totta on se, että meillä kaikilla on takanamme suku, pieni historia.

Älä häpeä mitään.

Se, mitä joku muu on joskus tehnyt, ei ole kenenkään muun kuin asianosaisen omaa syytä. Oman käsitykseni mukaan häpeä liittyy stereotyyppisesti vanhempiin sukupolviin, mutta toisaalta kokemus häpeästä ei katso ikää tai elettyä aikaa. Sukututkimuskentällä häpeää voi aiheuttaa niin kirkonkirjoihin merkityt rikokset, mielenterveysongelmat, etninen alkuperä, parisuhdestatus tai perhehistoria. Mitään näistä ei tarvitse hävetä, vaan päin vastoin ne kannattaa ottaa ilolla vastaan osaksi omaa historiaa. Niin voi ymmärtää paremmin sukutaustaansa.

Älä luota kirkonkirjoihin.

Juttelin mummini hautajaisissa minulle kaukaisen sukulaisen kanssa sukututkimuksesta. Hän piti DNA-testejä humpuukina, sillä ”kyllähän kirkonkirjoihin on painettu kaikki”. Sukututkimusta tehdessä on hyvä ottaa huomioon merkintävirheet ja suoranainen valehtelu. Mahtoivatko papit muuten ottaa vastaan rahaa, jotta epätoivotut totuudet saatiin piilotettua? Jos näin oli, oli se varmasti vain harvojen etuoikeus – tai synti.

Suhtaudu kriittisesti nettilähteisiin ja valmiiksi tehtyihin sukupuihin.

Geneettinen sukututkimus ei valehtele, mutta sen sijaan netissä itse koottavat sukupuut voivat sisältää runsaasti virheitä, sillä ne eivät aina perustu DNA-testeihin, vaan nimenomaan nettilähteisiin ja kirkonkirjoihin, joiden perusteella ihmiset luovat sukulaisistaan profiileja. Siksi virheitä sattuu ja henkilöllisyyksiä voi helposti sekoittaa keskenään. Näiden tietojen perusteella tehtävät sukupuut eivät siis ole mikään tae sukulaisuussuhteesta, mutta samalla täytyy toki muistaa, että henkisestä näkökulmasta katsottuna perhesiteet eivät lopulta katso biologiaa.

Rakasta totuutta, mutta hyväksy, ettet ehkä koskaan saa sitä selville.

Sen paremmin sitä ei voi sanoa. Sukututkimus on matka totuuden alkulähteille, jota ei ehkä koskaan löydä.

Kirjavinkkejä aloittelijoille ja tiedonjanoisille

 

sukututkimus_dna_suku_ennenaamukahviaeivoiKirjat on ostettu itse.

Rautalankaopas geneettiseen sukututkimukseen

*Marja Pirttivaaran Juuresi näkyvät – Geneettisen sukututkimuksen ABC (Siltala 2017) on nimensä mukaan todella perustavanlaatuinen teos aiheestansa. Kuten olen kertonut, en itse harrasta varsinaisesti sukututkimusta, mutta olen siitä aktiivisesti perillä, sillä toimin äitini pikku apulaisena ruotsin kielessä ja teknisissä asioissa, mutta haluan olla alasta perillä myös omasta mielenkiinnosta. Rakastan historiaa ja mysteereitä, ja niitä meidän suvustamme totta vie löytyy. Koska olemme äitini kanssa kohtuullisen perillä jo geneettisestä sukututkimuksesta, on Pirttivaaran teoksessa paljon tuttua asiaa. Suosittelenkin teosta niille, joita aihealue kiinnostaa, mutta jotka eivät ole vielä uskaltautuneet kirkonkirjoja pidemmälle.

Tietokirja kokonaisuuden ymmärtämiseen

Jos jotakin opin yliopistossa, niin sen, että todellinen ymmärrys rakentuu hyvin tehdyn taustatyön varaan. Aivan turha lähteä sohimaan, jos ei tiedä, miksi niin tekee. Voi, miten monesti olenkaan kuullut historian oppiainetta parjattavan turhaksi, vaikka yhteiskunta rakentuu historian varaan. Mitä voimme oppia historiasta ja miten voimme välttää menneisyyden virheet? Miksi olemme sellaisia kuin olemme ja millaisiksi muutumme?

Suoritin yliopistossa historian perusopinnot, ja yksi opettajistani oli filosofian tohtori, tutkija Tiina Miettinen, jonka teosta *Juuria ja juurettomia – Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle (Atena 2019) suosittelen kaikille sukututkimuksesta kiinnostuneille. Teos nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä isä- ja äitilinjoista, sukukäsityksestä, sukututkimuksen historiasta, sukulaisavioliitoista ja geneettisen sukututkimuksen luomista haasteista.

*Adlibriksen kesäale on käynnissä, joten nyt on oikeasti hyvä aika hankkia tietokirjoja, sillä esimerkiksi Miettisen kirjan saa napattua itselleen edullisesti (12,90 €).

Teetkö sukututkimusta? Mitä periaatteita sinä noudatat?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Maailma, jonka sain nappia painamalla

En ole koskaan pitänyt pelaamista kiinnostavana ajanvietteenä, mutta viime viikon nostalgiatunnelmoinnit muistuttivat minua siitä, miten keskeinen osa teini-ikääni elektroniset pelit olivat ja miten ne mullistivat vapaa-aikani.
pelaaminen_ennenaamukahviaKun olin alakoulussa, äitini osti uuden ja kalliin tietokoneen meille. Muutamaan vuoteen en uskaltanut edes avata sitä, sillä pelkäsin paljon kohkattuja viruksia. Ei niitä pelkällä masiinan avaamisella imuroitua saanut, mutta kaikenlaisilla latauksilla kyllä – sen sain huomata myöhemmin. Kun vihdoin uskaltauduin käyttämään tietokonetta, vei se minut mukanaan täysin. En ole koskaan ajatellut olleeni pelihai, mutta jälkikäteen katsottuna minullakin oli hetkeni, joihin monet aikalaiset voivat samaistua.

Pelaaminen alkoi varkain. Ensiksi äitini patisti minua käyttämään tietokonetta, sillä masiinan käyttäminen oli yleishyödyllinen taito. (Olen syntynyt vuonna 1992, ja silti meidän aikanamme 1970-luvulla rakennetussa koulussa oli vain yksi vihreänharmaa tietokoneluokka, jonka koneista puoletkaan eivät avautuneet, mutta yritimme silti harjoitella sähköpostiosoitteiden tekemistä ja karttapelin pelaamista. Kotiopetukselle oli siis aito tarve.)

Lopulta innostuin kotona maantietopelistä, jonka äitini oli haalinut mukaansa eräänä perjantai-iltana lähimarketin laarista. Kuvastaa aika hyvin luonnettani, että kiinnostuin aluksi vain tietovisapeleistä. Minusta oikeat leikit tapahtuivat lattialla, mutta pian sain huomata, kuinka laajat mahdollisuudet virtuaalimaailmalla on.

Kaksi rakkainta, joita muistelen edelleen lämmöllä ja joiden henkiin herättämisestä voisin maksaa maltaita, ovat Sims2 ja Singstar PlayStation 2:lle. Sims2:een keskityin vuosia rakentaen sukuja ja valtavia taloja, mutta into hiipui iän karttuessa ja kovalevyn poksahtaessa vieden tiedostot mennessään. Sukulaiseni pelasti sen, minkä pystyi, kun minä itkin lattialla simieni kohtaloa. Singstar taas viihdytti minua vielä senkin jälkeen, kun oli nostanut kytkintä lapsuudenkodistani. Vaikka lauluääneni on harvinaisen mitäänsanomaton, on mielestäni silti kehittävää laulaa. Ainakin hoilottaminen on parempaa ajanvietettä kuin päämäärätön haahuilu.

Näin aikuisen silmin katsottuna kumpaakin peliä leimasi ajatus luovuudesta ja kehittymisestä, vaikka silloin tärkeintä oli ehdottomasti viihtyminen. Elektronisella alustalla tapahtuva leikki ei ole sen huonompi vaihtoehto kuin olohuoneen nurkassa järjestetty kotileikki, vaikka ajattelen, ettei ruutuvapaita touhuja voi koskaan korvata kokonaan digimaailmalla.

Olen aiemminkin sanonut, että ihmisellä on taipumus ajatella aina elävänsä jotenkin erityisen merkityksellistä aikaa, mutta totean silti, että jälkikäteen olen onnellinen siitä, että sain nauttia sekä analogisen maailman rippeistä että digitalisen ajan tulosta. Arjessa oli tarpeeksi uutuudenviehätystä, mutta myös vanhaa ja vakaata tekniikkaa. Elämää, jossa ei tunnettu ruutuaikaa, mutta jossa ruutua sai maistaa.

Pelaaminen (e-sports) on viime vuosina ammattimaistunut ja siitä on kasvanut opiskeltava ala, jonka kanssa Sims– ja Singstar-muisteloillani on aika vähän tekemistä. Minun pelaamiseni jäivät teini-ikään, mutta kaipaan satunnaisesti pelien tarjoamaa rajatonta visuaalista luomismahdollisuutta. Saahan sitä onneksi vähän Ikean keittiösuunnittelusovelluksellakin.

Tiedän, että blogiani lukevat eri-ikäiset ihmiset. Minkälaisia muistoja sinulla on pelaamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Helene – taiteilijana koskettava, elokuvana tylsä

Helene Schjerfbeckistä (1862–1946) kertova Helene on taide-elokuvamainen kuvaus unohdetun taiteilijan tuskasta, joka parhaimmillaan vavahduttaa ja pahimmillaan tylsistyttää.
Helene_pressi4Kuva: Nordisk Film

Antti J. Jokisen ohjaama ja Marko Leinon kanssa käsikirjoittama Helene on itsessään taideteos, joka on visuaalisena elämyksenä suurempi kuin melko tavalliseksi taipuva tarina: unohdettu taiteilija, yllätysmenestys ja riuduttava rakkaus. Elokuvassa keski-ikäisen Schjerfbeckin (Laura Birn) rakkaudenkohde on nuori taidemaalarikirjailija Einar Reuter (Johannes Holopainen), johon tutustuminen muuttaa pysyvästi Schjerfbeckin elämän.

Schjerfbeckistä tuli erityisen kuuluisa taidekauppiaan löydettyä hänet ja 159 teosta vuonna 1915. Menestys johti suosittuihin näyttelyihin ja tuottoisiin taidekauppoihin. Esimerkkinä kerrottakoon, että vuonna 2008 Schjerfbeckin maalaus Tanssiaiskengät myytiin huutokaupassa lähes 3,9 miljoonalla eurolla, joka on enemmän kuin on koskaan maksettu suomalaistaiteilijan työstä.

Birn on Helenenä hurmaava, koskematon ja vahva taiteilijan fyysisestä hauraudesta huolimatta. Birnin fiktiivinen Helene maalaa uskottavasti ja luo melko yksipuoliseksi nivoutuvaan tarinaan syvyyttä ja liikettä vivahteikkailla eleillään. Schjerfbeckin parhaan ystävän Helena Westermarckin roolin tulkitsee Krista Kosonen, joka vie Westerin osansa varmuudella loppuun. Westeriksi kutsutun Helenan ja taitelija-Helenen aikuinen ystävyys on vankkaa ja koskettavaa, jopa samastuttavaa, katsottavaa.

Aikakauden kuvauksen ja Helenen henkilökohtaisen elämän huomioiden keskiössä ovat myös Schjerfbeckin äiti Olga Printz (Pirkko Saisio) ja veli Magnus (Eero Aho), jonka taskuun suuri osa taidekaupparahoista päätyy naisen aseman ja holhoussuhteen vuoksi. Sisarukset joutuvat myös miettimään, kumpi jaksaa paremmin väkäleukaista ja teräväkielistä äitiä aikana, jolloin vaivaistalot olivat kirosana ja läheisten hoitaminen loppuun saakka velvollisuus.

Kun Helene-elokuvan kuvaukset alkoivat, kohahdutti elokuvan esityskieli, sillä Schjerfbeck oli suomenruotsalainen. Taidekriitikko Pontus Kyander ehdotti elokuvan boikotoimista, mutta Jokinen vei projektinsa loppuun sellaisenaan eli suomeksi, vaikka tiettävästi Charlotte Airas oli tarjonnut hänelle ruotsinkielistä käsikirjoitusta.

Kun ottaa huomioon Schjerfbeckin taustan ja kaksikielisen Suomen, olisi ollut taiteilijaa kunnioittavaa tehdä elokuva hänen äidinkielellään tai ainakin tuoda kieli teoksessa ilmi. Jokisen teoksessa ruotsin kieli ei ole millään tavalla läsnä, mikä on jopa huvittavaa, sillä Schjerfbeckin aikana Suomen kulttuuripiirit olivat pitkälti ruotsinkielisiä. Toisaalta näin ajatellen ei Hollywoodissakaan olisi voitu tehdä kuin murto-osa elämäkertaelokuvista, jos ne pitäisi aina toteuttaa henkilön äidinkielellä.

Helene on pitkäveteisyydestään huolimatta kaunis ja koskettava elokuva, joka hivelee erityisesti taiteesta nauttivia elämäkertaintoilijoita. Schjerfbeckin nimikkoelokuva ei ehkä jää historiaan genrensä kokonaisvaltaisesti onnistuneimpana elokuvana, mutta ainakin esimerkkinä siitä, miltä öljyvärimaalaus näyttää elokuvaksi muutettuna ja miten kauniilta ideaalitilanteessa taitelijan elämäkertaelokuva voi näyttää.

Tack, Helene.

Helene on katsottavissa elokuvateattereissa 17.1.2020 alkaen.

Mitä mieltä olet Helenen kielikysymyksestä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Lapsuushaikailija

On ihan pakko myöntää, että minusta on tulossa hyvää vauhtia vanhojen muistelija. Se, joka lämpimikseen jauhaa niin vanhoja juttuja, etteivät lapset edes tiedä, mistä puhutaan. Kaikki ei todellakaan ollut ennen paremmin – paitsi että talvet olivat aina runsaslumisia ja HappyMealin lelut todellisia laatuaarteita – mutta kaipaan silti muutamia ihan arkisia juttuja lapsuudesta.
vapputori_tampere_90Kun sukulaislapsi katsoi pöydällä makaavaa vanhaa puhelinta kysyvästi, minä järkytyin. Siis sehän on värinäytöllinen ja litteänäppäiminen kapula! Ajalta, jolloin luurit olivat kestohankintoja ja täynnä uutuudenviehätystä. Kiiltäviä, painavia, simpukoita tai liukukantisia.

Aloin miettiä, miksi jopa minun ikäisestäni alle 30-vuotiaasta tuntuu siltä, että lapsuudessa kaikki oli paremmin kuin nykyään. Lapsuuteni toki oli onnellinen, mistä olen kiitollinen, enkä nytkään ole surullinen, vaan lähinnä satunnaisesti liian kovilla työelämässä ja kilpaillulla alalla.

Luulen, että sama ennen kaikki oli paremmin -ajattelu seuraa minua ikuisesti, ajat vain muuttuvat. Toistaiseksi minulla ei ikäni puolesta ole kuin lapsuus kaukaisena muistona, mutta selvää on, että tätäkin aikaa muistelen kymmenien vuosien päästä, vaikken ehkä juuri tätä loskan täyttämää tammikuista keskiviikkoa muistaisi. Elettiin aikaa, jolloin kaupunki oli käännetty ylösalaisin, elämä digitaalisesti arkipäiväistynyttä ja asiointi sujuvaa niille, jotka tikikelkkaan olivat ehtineet hypätä.

Näitä asioita kaipaan lapsuudestani 90-luvulta ja 2000-luvun alusta

Kaikenlaiset kerhot. Niitähän riitti. Meidän perhe kuului ainakin kirjakerhoon ja musiikkikerhoon, isä erään automerkin kerhoon. Minä olin Pollux-hevoskirjakerhossa ja Sisters Clubissa. Polluxiin tosin liityin vain siksi, että vanhemmat serkkunikin olivat jäseniä. Tuskin osasin kunnolla edes lukea eivätkä hevoskirjat edes kiinnostaneet minua, sillä en ollut eläinintoilija. Sisters Club sen sijaan oli parasta maailmassa: joka kuukausi mielenkiintoisia kirjoja kotiovelle kannettuna, mukaan lukien Replica-sarja. Silloin muuten postikin kulki niin, että paketti oli kaikilla samaan aikaan perillä. Ja mahtui postiluukusta sisään vaivatta.

Kuvastot. Aika ennen nettitilaamista tuoksui paperille ja jätti sormiin mustetta. Oli jännittävää ympyröidä suosikkituotteita ja pohtia, mitä äiti niistä suostui tilaamaan. Vielä jännittävämpää oli sovittaminen, sillä palauttaminen muistaakseni oli paljon vaivalloisempaa kuin nykyään, vaikka oli myös tilauslomakkeen tekeminen melkoista taidetta ainakin lapsen silmin.

Valokuvien kehittäminen. Jossakin vaiheessa sain toruja liian kovasta filmirullakulutuksesta. Mutta pitihän olla varma, että haluttu kova onnistuu. Siksi luokkaretkeltäkin on noin 10 kuvaa Turun linnasta ja muutama luokkatovereista. Ja yksi repusta, johon oksensin. Taikaa valokuvien kehittämiseen, kuten kaikkiin myös muihin jo mainittuihin, loi odottaminen. Kaikkea ei saanut heti käsiinsä. En tiedä, osasiko sitä arvostaa silloin. Tuskin.

CD-levyjen ostaminen. Anttilan Topten-osastoa ei tietenkään mikään mahti maailmassa voinut jyrätä, mutta oli Prismankin levylaari aika kelpo. Perjantaisin tarkistin uutuuslevyt ja manguin ostoskoriin oman suosikkini. Siinäkin oli kuuluisaa lapsuuden taikaa, kun NRJ:llä soineen kappaleen sai vihdoin omaan kannettavaan CD-soittimeen. Illalla kaivoin Ihaa-päiväkirjani esiin ja kuuntelin Delta Goodremia ja HIMiä. Jälkimmäistä kuuntelin vain siksi, että niin piti tehdä.

Lineaari-tv. Aloin yhtäkkiä kaivata myös sitä, miten televisio loi vielä minunkin lapsuudessani rytmin päiviin. Päiväkodista oli ehdittävä kotiin ennen Muumeja, perjantaina saunasta olohuoneeseen ennen illan viihdeohjelmaa ja sunnuntaina kyläpaikasta kotipihaan ennen koko perheen tietokilpailua. Vaikkei televisio ollut hallitseva elementti, loi se tietyt aikaraamit päivään ja viikkoon. Kun suosikkiohjelma tuli ja meni, ei paluuta ollut, ellei sitten ollut ajastanut nauhoitusta upealla videonauhurilla. Luulen, että yhtenäiskulttuurin aika olisi sopinut minulle, vaikka sitä en sentään ehtinyt elää.

***

Kun katson kirjoittamaani luetteloa, tuntuu haikealta, ehkä vähän tärkeältäkin. Olin viimeinen ikäluokka, joka tuota kaikkea eli. Listaani varmasti pystyvät samastumaan myös minua paljon vanhemmat ihmiset, mutta eivät välttämättä nuoremmat. Samaan aikaan on tosin hyvä muistaa, että ihmisellä on aina tapana kuvitella elävänsä jotenkin poikkeuksellista aikaa. Samaa kuraa, enemmän tai vähemmän, on aina kaikki aikakaudelle tyypillisine murheineen ja mullistuksineen.

Ennen kaikkea huomaan kuitenkin yhden tärkeän seikan lapsuuskaipuulistastani. Vaikka sanotaan, että ihmiset ovat nykyään kiinni materiassa enemmän kuin ennen, on minusta asia toisin. Valokuvat, CD-levyt, kirjat ja kuvastot olivat ennen selkeästi pelkästään fyysisiä tavaroita, joita säilöttiin niin kauan kuin mahdollista. Eikä kukaan osannut arvata, että kirjoja lukuun ottamatta kaikki päätyisivät ennen pitää roskiin tai ainakin painuisivat unholaan.

Muistojen ollessa nyt elektronisia on kuluttaja väistämättä katoavaisuuden äärellä. Toisaalta yhtä lailla ajatus siitä oli läsnä aiemminkin, sillä mitä tahansa saattoi tapahtua fyysiselle tavaralle, niin kuin voi käydä myös elektroniselle tiedostolle. Itse asiassa elektroniset muistot voivat oikeanlaisella säilytyksellä olla jopa fyysisiä muistoja pitkäikäisempiä, sillä tietokoneet ja pilvipalvelut eivät unohda mitään koskaan, jos oikein hiuksia haluaa halkoa. Eri asia on se, pääseekö itse tiedostoihinsa enää käsiksi.

Säilyivätpä muistot tai eivät, on aina jäljellä sydämen muistot. Niitä ei voi viedä mikään mukanaan. Muistisairaudessakin mieleen jäävät yleensä ne kaikista vanhimmat jutut.

Mitä asioita kaipaat menneiltä vuosikymmeniltä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa