Sukututkija kertoo: Ritva menetti vanhempansa nuorena ja pääsi vasta aikuisena sukunsa jäljille netissä

*Sisältää mainoslinkkejä

Sukutukimus on tullut pitkälle pölyttyneistä arkistoista digitaalisesti taltioitujen kirkonkirjojen ja helposti tehtävien kaupallisten DNA:n testien ansiosta. Sukututkimusharrastaja Ritva Lehtinen on viidessä vuodessa kaivautunut sukunsa sisään yli 400 vuoden taakse, geneettisesti monta sataa vuotta pidemmälle, vaikka lähtökohdat tutkimukselle olivat varhain kuolleet vanhemmat ja yksi väärin kirjoitettu nimi.

Ritva Lehtinen suosittelee pitämään tallessa mahdollisimman paljon valokuvia, virallisia dokumentteja ja suullista tietoa, sillä ne auttavat arvioimaan geneettisen sukututkimuksen tuloksia. Lehtinen pitää kädessään kuvaa Eila-äidistään.


– Minulla ei rehellisesti sanottuna ollut minkäänlaista käsitystä suvustani, ennen kuin aloitin sen tutkimisen, Ritva Lehtinen sanoo.

Lehtinen aloitti sukututkimuksen teon tavoitteellisesti vuonna 2015 nettilähteiden avulla. Sitä ennen hän oli tehnyt asian eteen ainoastaan yhden soiton Vesilahden kirkkoherranvirastoon vuonna 1996.

– Sain sieltä isomummoni nimen ja senkin väärässä muodossa.

Syntymäaika oli kuitenkin oikein, ja sen perusteella Lehtinen pääsi Matildaksi paljastuneen isoisoäidin jäljille hakukonetulosten ansiosta. Tulokset toivat tarjottimella eteen kirkonkirjat, joista hän löysi isomummonsa syntymäpäivän merkinnät. Samana päivänä oli syntynyt vain kaksi lasta. Toinen oli Lehtisen mummon äiti. Sen jälkeen eteneminen alkoi sujua pelkästään julkisten, ilmaisten arkistojen avulla.

Myöhemmin Lehtinen osti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja liittyi Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen (SSHY) jäseneksi, jolloin hän sai käyttöönsä vapaasti tarjolla olevia kirkonkirjoja uudempia aineistoja. Toistaiseksi saatavilla saa kuitenkin olla vain yli 100 vuotta vanhat kirkonkirjat, sillä sitä nuorempiin ei ole pääsyä evenkelis-luterilaisen kirkon vuonna 2011 antaman suosituksen mukaisesti.

Yhteistä, muttei aina yhdessä

Ritva Lehtiselle suku tarkoittaa jonkin yhteisen, henkisen tai fyysisen, alkuperän jakamista.

– Sen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa yhteisöllisyyttä, eiväthän kaikki ole edes tekemisissä keskenään monissa suvuissa, hän sanoo.

Lehtinen laskee sukuunsa siskonsa ja heidän lapsensa. Vanhemmat ja lapsuudessa elossa ollut isoäiti ovat jo edesmenneitä. Muista sukulaisista ei ollut tietoa tai heihin ei oltu yhteydessä Lehtisen ollessa lapsi.

– Kun ihmiset puhuivat tädeistä, sedistä ja serkuista, toivoin, että minullakin olisi sukulaisia. En kuitenkaan ihmetellyt sukumme pienuutta, sillä perusteluksi riitti se, että omat vanhempani olivat ainoita lapsia. Lapsi kasvaa siihen, mitä on.

Kukaan ei synny tyhjästä

Lehtisen äiti menehtyi sairauteen nelikymppisenä vuonna 1976. Isästä ja isoäidistä jätti aika 1980-luvun alussa, mikä teki perheen kolmesta tyttärestä orpoja. Varhaiset poismenot jättivät jälkeensä paljon kysymyksiä, jotka alkoivat vaivata surun uuvuttamia lapsia vasta aikuisena.

Merkittävin asia Lehtiselle onkin ollut kokemus juurettomuudesta. Ennen tutkimuksia hän tiesi ainoastaan äitinsä puolen suvusta murusia perustuen suullisiin kertomuksiin ja lehtileikkeisiin, jotka löytyivät äidin jäämistöstä.

– Vasta sukututkimusta tehdessäni olen ymmärtänyt, etten todellakaan ole aiemmin tiennyt, mistä tulen. Nuorena ei ollut kiinnostusta eikä myöhemmin pienen lapsen äitinä aikaa selvittää asioita. Netin tuomat mahdollisuudetkin ovat avautuneet kunnolla vasta viimeisen 10 vuoden aikana.

Juurettomuus painoi kuitenkin Lehtistä vanhempien poismenon jälkeen, sillä nuorten sisarusten oli pärjättävä omin voimin ilman vanhempia.

– Ajattelin silloin hölmösti, että tässä me siskokset vain olemme, eikä muita ole. Kaikkihan me tulemme kuitenkin jostain, hän toteaa.

Ritva Lehtinen Riitta-pikkusiskon (vas.) kanssa Ruotsissa 1970-luvulla.

Suku muokkaa elämän lähtökohdat

Ritva Lehtinen on yrittänyt sukututkimuksella selvittää vanhempiensa ja isovanhempiensa isien henkilöllisyyttä. Vaikka sukututkimus on tarjonnut paljon tietoa ja vihjeitä Lehtiselle, ovat isälinjat pysyneet hämärinä.

Hän ei edelleenkään tiedä kummankaan isoisänsä henkilöllisyyttä eikä usko, että hänen vanhempansakaan tiesivät isiään. Äidin isän henkilöllisyydestä ei ole ollut arvailuja, isän isästä puheita ja yksi nimi, jota ei ole pystytty osoittamaan todeksi ainakaan toistaiseksi.

Lehtisen mielestä on kuitenkin eri asia olla isätön kuin isoisätön.

– Vanhempani ovat varmasti kärsineet siitä, ettei heillä ole isiä, mitä tulee vanhoihin äpärähuuteluihin ja pilkkaamiseen. Meille lapsille se näyttäytyi lähinnä niin, ettei ollut mummolaa, mutta ei siihen aikaan ollut muutenkaan tapana käydä huvittelemassa isovanhemmilla samalla tavalla kuin nykylapsilla, Lehtinen toteaa.

Jos Lehtisellä ei olisi isää, olisi sukututkimuspolkukin saattanut avautua aiemmin. Hänen mukaansa ihmisellä on tarve tietää, mistä tulee, sillä loppujen lopuksi se vaikuttaa paljon siihen, millaista arkea elää. Suku voi määrittää, millaiseksi elämä muodostuu, jos kohtaa esimerkiksi tragedian, mikä tekee turvaverkoista entistä tärkeämpiä.

Suku on myös peili minuuteen.

– Ajattelen itse hyvin pieniäkin asioita. Ovatko ajatukseni tai tapani toimia samanlaisia kuin muiden sukulaisten? Teenkö jonkin asian siksi tietyllä tavalla, koska muutkin tekivät? Kun huomaa löytäneensä juuristaan samaa kuin itsestään, tulee yksinkertaisesti hyvä mieli, Lehtinen kertoo.


Ennen ei ollut paremmin

Ritva Lehtistä kiinnostaa sukututkimuksessa historia, joka tulee uudella tavalla lähelle, kun sitä elää tuttujen ihmisten kautta. Vaikkei olisi koskaan tavannut tutkimuksensa kohteita – etenkään vuosisatoja sitten eläneitä sukupolvia – voi nimien takana olevista henkilöistä tulla tärkeitä, osa omaa tarinaa ja ihan oikeaa historiaa.

Historian lähelle tuleminen on herättänyt Lehtisen pohtimaan myös vanhaa sananlaskua ”ennen kaikki oli paremmin”.

– Kyllä ennen oli ihan kauheaa. Selatessani kirkonkirjoja aluksi hakuammuntana luin monta hirveää kohtaloa siitä, miten ihmisiä kohdeltiin, leimattiin ja hylättiin. Somaattiset sairaudet ja vammat muuttuivat mielenterveysongelmiksi yhdellä merkinnällä. Ei ollut saatavilla apua tai terveydenhuoltoa.

Lehtisen mielestä sukututkimuksen esiin tuomassa historiassa korostuu myös naisen heikko asema.

– Nainen oli ripillä ensimmäisenä, ja mies pääsi pälkähästä. Se on tavallinen tarina salavuoteudessa ja isyyskiistoissa, viis raiskauksista. Lasta odottava piika naitettiin rengille sovintona, hän kertoo esimerkkinä rajuista oikeustapauksista, jotka korostivat valtasuhteita ja rikkaiden ja köyhien välistä kuilua.


Sukututkija on totuuden jäljillä

Lehtiselle itselleen oma suku on ollut yllätys jo pelkän olemassaolonsa vuoksi, mutta myös siksi, että niukkuutta, orpoutta ja isättömyyttä sisältävän perheen takana onkin ollut ihmisiä, jotka ovat eläneet eri tavalla ja joilla on ollut jo valmiiksi kirjoitettuna historia.

– Otan kaiken vastaan sellaisena kuin tulee. Toistaiseksi mitään kovin dramaattista ei ole löytynyt. Jos saisin selville, että suvussani olisi vakavia tuomioita tai murhaajia, en olisi kauhuissani. Ne ovat menneiden polvien tekosia, eivät minun. Asiakirjoja tutkiessa täytyy myös ottaa huomioon aika ja maailman tilanne, hän kertoo.

Häpeä on Lehtisen mielestä kaikin puolin turhaa. Hänen mukaansa suurin syy negatiivisiin tuntemuksiin sukututkimuksessa on se, että jotkut haluavat pitää tiukasti kiinni siitä, mitä heille on kerrottu, eivätkä ole valmiita muuttamaan käsityksiään juuristaan.

– Jos haluaa pitää sen totuuden, mihin tuntuu hyvältä uskoa, kannattaa miettiä, onko valmis edes aloittamaan sukututkimusta. Pelkästään kirkonkirjoissa voi tulla vastaan sellaista, mikä on ristiriidassa suullisen tiedon kanssa, puhumattakaan DNA-testien tarjoamista yllätyksistä.

Omaa mielenrauhaa ei Lehtisen mukaan kannata menettää, vaikka samalla luopuisi siitä, ettei saa totuutta selville.

Ritva Lehtisen Paavo-isän oman isän henkilöllisyyttä ei koskaan voitu varmistaa. Geenitestien lisäksi Lehtinen käyttää sukututkimuksessa perinteisiä menetelmiä, kuten Kansallisarkistojen lähteitä ja kirkonkirjoja. Ne kertovat, miten ja kenen kanssa ihmiset ovat eläneet.


DNA-testillä saa tuhansia sukulaisia

Ritva Lehtinen teki perimää tutkivan, kaupallisen Family Finder -geeniselvityksen alkuvuodesta 2019 Family Tree DNA -sivustolla, josta tilattu testipaketti kilahti postilaatikkoon muutamassa viikossa. Lehtinen palautti näytteet kirjeitse teksasilaiseen laboratorioon. Tulokset ilmestyivät Family Tree DNA:han reilun kahden viikon kuluttua siitä, kun palvelu oli kuitannut kirjeen vastaanotetuksi.

Alle kahdessa kuukaudessa alkuperäisestä tilauksesta Lehtinen sai näyttöruudulleen tuhansia etäserkkuja, kartan etnisestä alkuperästään ja arvion muinaisista sukujuuristaan.

Family Finder on niin sanottu serkkutesti, joka mittaa yhteisiltä esivanhemmilta tulevaa geeniperimää. Perimä laimenee nopeasti, joten tulokset ovat ennuste sukulaissuhteen läheisyydestä. Testi voi kuitenkin täyttää aukkoja sukupuussa, etenkin jos löytää epäilyttävän läheisiä osumia ihmisistä, joiden ei tiedä olevan sukua itselle.

Ritva Lehtinen on tehnyt omasta listastaan muutaman kiinnostavan löydön, jotka voivat myöhemmin johtaa kadonneiden isälinjojen jäljille. Tuloksia palveluun tulee lisää sitä mukaa, kun ihmiset tekevät testejä.

– Odotan sitä päivää, kun tulee uusi osuma, joka vastaa kysymyksiin, joita vanhempanikin ovat varmasti miettineet, Lehtinen sanoo.


Syyttömät voivat nukkua yönsä

Kun geenitestin tekee, antaa oikeuden DNA:hansa kaupallisin tavoittein toimivalle yritykselle, joka voi myydä testiin liittyvän raakadatan. Asiakas saa tästä vain pienen osan testituloksinaan. (Helsingin yliopisto 19.12.2018.)

Geneettisen sukututkimuksen uhkakuvat eivät huoleta Ritva Lehtistä.

– Ajattelen, ettei DNA:llani loppujen lopuksi voi tehdä ainakaan mitään sellaista, mikä suoranaisesti vahingoittaisi minua tai aiheuttaisi esimerkiksi taloudellista haittaa. Ei nykyajasta tietenkään koskaan tiedä, mutta mihinkään salaliittoihin en jaksa uskoa, Lehtinen sanoo.

Uhkien lisäksi mittavat geenipankit tarjoavat mahdollisuuksia – myös poliisille.

Suomessa ei kuitenkaan käytetä kaupallisia sukututkimussivustoja rikostutkinnassa, sillä asiaan liittyvää lainsäädäntöä ei ole, käy ilmi Ylen jutusta Ruotsissa ratkenneesta kaksoismurhasta. Linköpingissä vuonna 2004 tapahtunut murha ratkesi geneettisellä sukututkimuksella saaduista osumista. (Yle 12.6.2020.)

Lehtinen kannattaa sukututkimussivustojen hyödyntämistä rikostutkinnassa.

– Jos minun DNA:llani voi selvittää yhdenkin murhan, on se aivan mahtava juttu. Samalla selviäisi varmasti itsellenikin monta puuttuvaa sukuhaaraa. Ei ole syytä hävetä tai pelätä, jos ei ole itse tehnyt rikosta.


Biologia ei poista sosiaalista sidettä

Kun sukututkimustaivalta oli takana pari vuotta, Lehtinen liittyi Geni-sukupuupalveluun ja huomasi jonkun muokanneen sukulaistensa tietoja sivustolla. Kävi ilmi, että sukupuun luoja oli Lehtisen isän pikkuserkun poika. Hän otti mieheen yhteyttä saaden pian lämpimän vastauksen, minkä jälkeen yhteydenpito on ollut säännöllistä.

DNA-testi vahvisti Lehtisen ja sukulaisen yhteyden aitouden, eikä ole syytä epäillä, että vastaava osuma tulisi muuta kautta, vaikka kaikki on mahdollista pelissä, jossa tulkitaan geneettisiä yhteyksiä ennusteiden perusteella.

– Tuntuu lohdulliselta ajatella, että sukuni oli todellisuudessa lähempänä kuin olisin koskaan osannut kuvitella. En uskonut enää kenenkään olevan elossa, Lehtinen kertoo.

Vaikka suuri osa Lehtisen suvusta on yhä edelleen pimennossa, tietää hän DNA-testin avulla enemmän itsestään kuin viitenä edellisenä vuosikymmenenä.

DNA-testeihin perustuva sukututkimus korostaa biologisia suhteita sosiaalisten suhteiden sijaan. Onko todellinen suku kuitenkin se, jonka kanssa on kasvanut, vaikka biologisia siteitä ei olisi?

– Jos minulla olisi kasvattivanhemmat, haluaisin silti tietää sukuni taustan, mutta yhtä tärkeitä olisivat ei-biologiset vanhemmat. Selvittäminen ei veisi heitä pois, Lehtinen sanoo.

Ritva Lehtisen isoäiti Ida menehtyi vuonna 1982. Kuolinpesän siivous hävitti tärkeitä dokumentteja, jotka olisivat auttaneet kadonneiden isälinjojen selvittämisessä.


Suullisen tiedon merkitys ennallaan

Koska Ritva Lehtisen vanhemmat kuolivat kauan ennen kuin edes suomalaispoliisit käyttivät DNA:ta hyväkseen tutkinnassa, eivät vanhemmat koskaan saaneet tietää geneettisen sukututkimuksen mahdollisuuksista.

– Vanhalle kansalle tyypillisesti he olisivat varmasti suhtautuneet asiaan murahdellen, mutta toisaalta kokemus olisi voinut olla vapauttava. Mitä kaikkea olisikaan voinut löytyä, jos aiemmat sukupolvet olisivat ehtineet tehdä testejä, Lehtinen sanoo.

Lehtinen suosittelee kirjoittamaan ylös kaiken tiedon, minkä saa sukulaisiltaan, ennen kuin on liian myöhäistä. Suullisesta tiedosta voi olla hyötyä geenitestin tuloksia arvioidessa. Suurin harmi Lehtiselle onkin ollut se, ettei hän itse ymmärtänyt säästää isoäitinsä valokuvia, virallisia papereita ja kirjeitä, jotka katosivat kuolinpesän siivouksessa.

– Ne olisivat tarjonneet paljon apua isäni puolen kadonneiden sukupolvien metsästykseen. En vain osannut kuvitella parikymppisenä, että isoäidilläkin oli ollut elämä. Siitähän me olemme tulleet, ja sen jäljillä olen edelleen, Lehtinen toteaa.


Uutuusohjelma arastelijoiden apuna

Ylen haastatteleman Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja P. T. Kuusiluoman mukaan sukututkimusharrastajien määrä on suurempi kuin koskaan aiemmin, mihin on vaikuttanut kirkonkirjojen digitointi, jonka ansiosta tutkimusta voi tehdä kotona (Yle 13.9.2020).

Sukututkimuksen suosiosta kertoo se, että BBC:n vuodesta 2004 esittämän Who do you think you are? -formaatin suomalainen versio Sukuni salat käynnistyy MTV3:lla helmikuussa. Ohjelman juontaa Marja Hintikka, jonka johdolla julkisuudenhenkilöt tutustuvat perimäänsä.

Lehtinen toivoo, että Sukuni salat antaa ihmisille kaivattua uskallusta ryhtyä selvittämään mieltä vaivaavat asiat. Harrastusta harkitseville hänellä on yksi neuvo.

– Rohkeus on kaiken lähtökohta. Rohkeus ottaa vastaan epämiellyttäväkin tieto ja rohkeus nähdä vaivaa etsimisen eteen. Jos on valmis löytämään, saa usein myös vastauksia.

Lehtinen itse on saanut sukututkimukselta eniten mielenrauhaa. Sen lisäksi, että hän tietää, mistä on kotoisin, on hän löytänyt ihan oikeita sukulaisia.

– Siihen nähden, ettei minulla ollut kuin liian nuorena kuolleet vanhemmat ja kaksi siskoa, olen ollut aika onnekas.

Sukuni salat alkaa MTV3:lla 15. helmikuuta 2020 klo 20.

Ritvan kirjallisuusvinkit

* Sirkka Karskela: Sukututkijan tietokirja
(Lauri Karskela 2013)
Karskelan teos on hyvä perusopas sukututkijaharrastajalle. Vaikka internet tarjoaa lähtökohtaisesti tarvittavat tiedot, on rinnalla hyvä pitää fyysistä opusta, johon voi helposti tehdä omia merkintöjä. Sukututkijan tietokirja antaa apua myös vanhan ruotsin ja kirkonkirjamerkintöjen tulkitsemiseen.

* Marja Pirttivaara: Juuresi näkyvät – Geneettisen sukututkimuksen ABC
(Siltala 2017)
Geneettinen sukututkimus on yhä suositumpaa, eikä ihme, sillä parhaimmillaan se voi vahvistaa kirjallisten lähteiden ja suullisen tiedon oikeellisuuden. Pirttivaaran teos on hyvä alkuopas, joka antaa perustyökalut aiheeseen. Kirja sopii myös edistyneemmälle tutkijalle, sillä teoksen avulla voi oppia analysoimaan entistä syvemmin DNA-testitulosten perimää mikrotasolla.

* Tiina Miettinen: Juuria ja juurettomia – Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle
(Atena Kustannus 2019)
Tutkija Tiina Miettisen teos antaa kattavan kuvan suomalaisista suvuista ja sukukäsityksestä, mikä auttaa sukututkijaa ymmärtämään omaa työtään ja asemoimaan saadut tulokset historiaan. Juuria ja juurettomia on viihdyttävää ja yleissivistävää lukemista sukututkimustyön tueksi.


Jos uskot olevasi Ritva Lehtisen sukulainen tai tietäväsi hänen juuristaan lisää, ota yhteyttä sähköpostitse, niin välitän tiedot eteenpäin.

Haluaisitko kertoa oman sukututkimus- tai sukutarinasi blogissani? Laita minulle sähköpostia osoitteeseen anna.maksimoff@gmail.com.

Keskustele artikkelista kommentoimalla alle.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kuolinilmoitukset – surun pelottavan julkinen virsi

En tiedä, onko minusta tullut vanha vai kyylä, mutta nykyään viikonloppuni suola on kuolinilmoitusten lukeminen. Vertailen Aamulehden ja Helsingin Sanomien ilmoituksia, tarkkailen ihmiselämän kulkua ja titteleitä, jotka näyttävät merkinneen kantajalleen yllättävän paljon.

Nuuskinta kuljettaa minut myös lapsuuden kesiin, jolloin lastasimme kesälomareissun alkajaisiksi vanhan Ladan täyteen Aamulehtiä mummille Pohjanmaalle vietäväksi, jotta hän sai lukea rippikoulukavereiden kuolemista ja lusikan nurkkaan heittäneistä evakkotuttavista. Joskus touhu meni niin yli, että hän haki puhelinluettelon, veivasi vieraan numeron lankapuhelimeen, vapautti kiekon, odotti, että toisessa päässä vastattiin ja kysyi, miten on, onko siellä kuoltu vai ei.

Kuolinilmoitukset tarjoavat ihmisestä niin paljon tietoa, että hirvittäisi, jos samanlainen julistus keikkuisi elossa olevasta läheisestä lehden suositulla aukeamalla. Syntymäaika ja -paikka, vastaavat päivämäärät kuolemasta, joskus myös kuolintapa, ammatti tai koulutus, hoitokoti ja sairaalaosasto. Siihen päälle vielä kaikkien läheisten nimet. Huh!

Vaikka kuolinilmoituksessa on paljon yksilöiviä tietoja, eniten ihmiselämästä kertovat elinajan pituus, kuolleen puhuttelutapa, muistovärssy ja läheisten määrä. Kuka lähti aikaisin ja miksi? Mitä kaikkea ehti naapuri-ilmoituksen päätähti nähdä sadassa vuodessa? Joku on ytimekkäästi ”rakas”, toinen ”vaimo, äiti, tytär, isoäiti, täti, sisko ja isomummi”. Mummaa, mammelia, isiä, paappaa, vaaria ja faijaa muistelevat joskus vain läheiset, toisinaan taas samanlainen liuta erisnimiä, jotka tarjoavat vielä enemmän tietoa vainajan elämästä, ihmissuhteista ja jälkeläisten pariutumisesta.

Muistovärssyssä monet ilmoituksista tyytyvät vakiovalikoiman perussäkeisiin, kun taas jotkut muokkaavat niitä uuteen uskoon mukaillen läheisen elämää tai kirjoittavat jopa oman runon. Sitä en tiedä, mikä on tekijänoikeuksien rooli kuolinilmoituksissa, ja jaksetaanko sellaisesta edes välittää elämää suuremman äärellä.

Kallis kunniavieras

Kuolinilmoituksen julkaiseminen lehdessä ei ole pakollista, vaan lähinnä perinne ja hinnan vuoksi usein myös poisrajattu vähävaraisilta, vaikka olen kuullut joidenkin säästäneen itse rahat kuolinilmoitukseensa sen ollessa kunnia-asia. Viimeinen valokeila, virallinen niitti. Sen lisäksi, että kuolinilmoitus kertoo, kenen taival päättyi ja keiden ympärillä vainaja eli, tekee se myös yhteiskunnassa näkyväksi. Minä elin ja olin todistettavasti olemassa.

Niin paljon kuin suru puristaa rintaani ilmoituksia lukiessa ja miten paljon nautin niiden tutkimisesta ja arvioimisesta, ymmärrän hyvin sen, miten raskaita tulkinnat ja arvailut ovat läheisille. Siksi yleensä onkin tapana olla tarkkana, mitä sanamuotoja kuolinilmoituksessa käyttää. Havaintojeni perusteella nuorten poismenoihin lisätään usein tieto tapaturmasta tai jopa henkirikoksesta, ettei väärinkäsityksiä tulisi, aivan kuin olisi huonompia tai parempia tapoja kuolla. Sairaudet kuulutetaan osastoa tai hoitokotia kiittämällä. Ettei vain jälleen kerran jäisi epäselvyyksiä.

Helsingin Sanomien kuolinilmoituksen luontipalvelun perusteella halvimmillaan omaisen nimen saa painokoneen läpi paperille valitsemalla yksipalstaisen, arkiviikolla julkaistavan ilmoituksen, jolloin hinnaksi jää 470 euroa. Viikonloppuna hinta kipuaa yli 500:n lähes 600:een euroon. Kaksipalstainen ilmoitus sunnuntain lehdessä on kallein, ja se maksaa noin 660 euroa, viikolla noin 500–570 euroa.

Julkaisipa ilmoituksen milloin tahansa tai olipa miten varakas, vie kuolinilmoitus sievoisen summan kuolinpesän rahaa. Satoja euroja nimestä, syntymäajasta ja läheisten listasta. Draaman loppukohtaus, uteliaiden ehtymätön keidas.

Muinaista kyyläämistä

Ihmiselämän päätepisteellä on helppo rahastaa ainakin niin kauan kuin digitaaliset hautajaiset ja elektroniset muistot eivät lyö läpi kunnolla. Esimerkiksi Emonum julkaisi jo kolme vuotta sitten palvelun, jonka avulla voi taltioida digitaalisen jalanjälkensä. Jossain määrin sama idea on myös Facebookin In memoriam -mahdollisuudessa, jolla voi muuttaa läheisen profiilin muistosivustoksi. Rakkaat eivät siis katoa, vaikka maallinen vaellus päättyy, ja pian on todella kuoltava kahdesti, jotta voi kadota planeetalta. Bittiavaruudessa kaikki tosin tuntuu olevan ikuista.

Uskon kuolinilmoitusten jäävän historiaan kahdesta syystä. Kalliin hinnan lisäksi tietojen avoin jakaminen voi alkaa epäilyttää niin ironista kuin se onkin edulliseen ja kaikkien saatavilla olevaan nettipalveluun verrattuna. Toiseksi kuolinilmoitukset lienevät vanhan kansan juttu eivätkä ne tarjoa yhteisöllisyyttä surun ympärille. Jaksavatko tulevat polvet todella tilata lehden kytätäkseen tuttaviaan? Vai onko kyylääminen niin universaalia, ihmiseen kaiverrettua toimintaa, ettei se tule koskaan loppumaan, vaikka somessa voi yhtä lailla nuuskia?

Mummikin taisi käyttää lehtien kuolinilmoituksia nimenomaan sosiaalisen median kaltaisena kyttäysväylänä. Tietolähde vain sattui olemaan painokoneen tuotos, ei interaktiivinen kanava, jossa voisi olla yhteydessä toiseen jo elinaikana.

Kun aikaa kuluu tarpeeksi, elämä – niin kuin surukin – muuttaa muotoaan väistämättä, ja siksi poismenon performanssikin muuttuu vielä. Se tosin on varmaa, että kyylät löytävät haluamansa tiedonmuruset joka tapauksessa, kävi miten kävi.

Mitä sinä ajattelet kuolinilmoituksista? Ovatko ne jopa liian julkisia? Mikä niiden merkitys on nykyaikana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Koronan kirjoittama vuosi

Jos korona olisi elokuva, se olisi scifiä. Jos se olisi laulu, olisi se karjalainen itkuvirsi. Runona se soisi terävästi lyhyillä tavuilla, tiukkoina säkeinä. Kirjaksi korona taipuisi dystopiana, naturalismin edustajana ja autofiktiona. Me olemme kirjoittaneet korona-aikamme. Tässä on minun vuoteni.

Tammikuun alussa korona oli vain yksi pieni uutinen iltapäivälehtien kohuotsikoissa.

Ensimmäinen talvi

24. tammikuuta 2020

Olemme palaamassa viikonloppulomalta Islannista. Isäni kauhistelee Kiinassa leviävää koronavirusta ja sitä, että Reykjavík on suosittu välietappi Aasian ja Amerikan välissä. Aasialaisturisteilla on koneessa ja kentällä maskit, muilla ei. Ai, että kun tämä naurattaa jälkikäteen! Ja tuntuu jopa rikolliselta!

5. helmikuuta 2020

Istumme vanhassa asunnossamme. Minä olen kipeä, joten päätämme siirtää kevään Tukholman-matkan varaamista. Tuntuu siltä, että on hyvä olla skarppina, kun ostaa satojen eurojen arvoisen matkan.

11. helmikuuta 2020

Makaamme uuden asuntomme sohvalla vajaata viikkoa myöhemmin. Koronauutiset välkkyvät iltapäivälehtien uutisvirrassa. Pohdimme, varaisimmeko matkan kuitenkin tänään. Päätämme lykätä hommaa suosiolla maaliskuulle, jotta tiedämme, koska korona on ohi. Niin kuvittelemme.

Loppukeväällä elämä alkoi tuntua edes ajatuksen tasolla normaalilta.

Kevät

8. maaliskuuta 2020

Olen taas kipeä maaliskuun alussa. Tällä kertaa minulla on poskiontelotulehdus, varmaankin helmikuisen flunssan jälkimaininkeina. Olen lähtenyt aiemmin viikolla kesken päivän töistä kotiin, kun olemme ensiksi nauraneet yhdessä työporukalla koronavitseille. Kukaan ei epäile koronaa seuraavana päivänä mennessäni lääkäriin. Sinänsä ei ole syytäkään, kun poskista löytyy mähmää ultraamalla ja diagnoosi on selvä. Silti. Mikään ei ole niin kuin ennen, mutta hetken kaikki on vielä ihan tavallista ja tuttua. Mehiläisessä koronasta muistuttavat vain hissitiedotteet ja se, ettei lääkäri kättele. Hyvä niin, se on aina ollut vähän kiusallista ja turhaa.

16. maaliskuuta 2020

Suomi on suljettu. Vaellan autioituneen kaupungin halki iltavuorosta kotiin. Mies tulee vastaan, sillä olo on turvaton. On niin tyhjää. Kulmakunnan maamerkki McDonald’skin on kiinni. Keltaiset kaaret ovat sammuneet. Maaliskuun loppuun suunnitellut tuparit on peruttu jo kolme viikkoa aiemmin.

11. huhtikuuta 2020

Jotenkin pääsiäinen onnistuu saapumaan. Se kun ei koronarajoituksista piittaa. Ihmiset välittävät onneksi. Kevätauringon kuivaamat kadut ovat tyhjiä, mutta olo on vähän toiveikkaampi kuin ennen, vähän normaalimpi. Hiljaisuuteen on tottunut. Isäni pesee ikkunamme. En osta hänelle herkkutiskiltä perunaleivosta, sillä hän ei suostu syömään avopakattuja tuotteita. Toinen ystäväni kaasoista on jumissa Uudellamaalla, joten suunnittelemme polttareita kiivaasti etänä.

5. toukokuuta 2020

Hallitus tiedottaa koronarajoitusten asteittaisesta purkamisesta. Kiikun keittiön jakkaralla katsomassa tiedotustilaisuutta läppäriltä. Koska minäkin olen ihminen, harmittelen sitä, että kesäloma ehtii vielä kulua rajoitusten kourissa, vaikkei suuria suunnitelmia enää ole ollutkaan pitkään aikaan. Ne on kuopattu jo monta kuukautta sitten. Silti hetken tuntuu siltä, että painajaisuni on pian takana.

Kesällä retkeilimme myös Tampereen Hervannassa sijaitsevalla Suolijärvellä.

Kesä

2. kesäkuuta 2020

On kesälomani viimeinen päivä, ja ravintolat ovat avautuneet ensi kertaa kevään jälkeen paikan päällä syöntiä varten. Vettä sataa kaatamalla, ja istun talomme kivijalan bistrossa valkoviinillä. Tämä se on elämää, näin normaalia! Koronapelko hiipii mieleen. Hyppääkö pöpö pöytään kuitenkin jostain?

13. kesäkuuta 2020

Vietämme ystäväni ikimuistoiset polttarit mökillä luonnonhelmassa. Korona on karsinut suunnitelmia ja pitänyt loppumetreille asti jännityksessä, pääsemmekö edes mökille porukalla. Meitä on yhteensä yhdeksän. Riemuitsemme ja juhlimme sydämemme kyllyydestä. Pesemme käsiä ja käytämme käsidesiä. Vihanneksetkin käyvät suihkussa ennen salaattibaaritarjoilua.

27. kesäkuuta 2020

Juhlistamme vanhempieni merkkipäivää. Vierasmäärä on kutistunut murto-osaan, mutta tunnelma on hyvä. Korona ei tunnu olevan läsnä, vaikka moni pysyttelee pihamaalla nautiskelemassa virvokkeita ja ruokaa. Olen järjestänyt tarjottavat niin, ettei kenenkään tarvitse tulla sisälle, ja naapurit voivat halutessaan kilistää etäältä.

15. elokuuta 2020

Kulunut kuukausi on tuntunut jopa tavalliselta elämältä. Kun katson jälkikäteen kuvia heinäkuustani, en edes muista koronaa. Se ei siis tarkoita sitä, ettenkö olisi välittänyt, vaan elämä on rajoituksista ja hiljentymisestä huolimatta ollut normaalia. Erityisen onnellinen olen siitä, että ystäväni pienet häät toteutuvat elokuussa. Mikä tuuri!

22. elokuuta 2020

Ajamme Raaseporiin kierrelläksemme Tammisaaren keskustaa, josta olemme varanneet parvekkeellisen hotellihuoneen. Piipahdamme luontopolulla Hangon Tulliniemessä, näemme suoraan edessämme muutaman metrin päässä aikuisen kauriin ja syömme monta kertaa kiinalaisessa ravintolassa. Paluumatkalla käymme Fiskarissa, jonka tehdasmiljöö ja somat pikkupuodit ovat aina yhtä lumoavia. Elämä tuntuu tavalliselta. Kotimaanmatkailuun liikenee kieltämättä enemmän aikaa ja rahaa, kun humputtelut ulkomailla ovat pannassa.

Vierailimme Vaasassa hyvän aikaa ennen kuin pandemia levisi pohjanmaalaiskaupungissa käsiin.

Syksy

5. syyskuuta 2020

Olemme innostuneet Raaseporin-matkasta niin, että varaamme hotelliloman Vaasaan, jossa tautitilanne on maltillinen. Hotellihuoneessamme on oma sauna, jossa viihdymme illan, mutta piipahdamme myös kahdessa pubissa. Vaasassa on melko autiota illalla eikä missään ole merkkejä tulevasta tautiryppäästä. Tartunnat lähtevät leviämään kaupungissa vielä saman kuun aikana. Olo on helpottunut, pääsimme pois alta.

16. syyskuuta 2020

Vietämme iltaa ystäväni luona. Hääjuhlajuomien tyhjennystalkoot, silkkaa hyväntekeväisyyttä siis. Missikisat tulevat tv:stä. Neitosilla on maskit päässä yhdellä kierroksella, ja live-yleisö on myös verhottu hengityssuojaimiin. Moni on koronakesän jälkeen uskaltautunut kaivautumaan illanviettoon, ja onkin ihana nähdä ihmisiä.

30. syyskuuta 2020

Käyn katsomassa Tampereen työväen teatterissa Kinky Boots -musikaalin. Se on mahtava, ja toivon, että kaikki jääräpäät kävisivät katsomassa sen! Kaikilla katsojilla on maskit yhtä lukuun ottamatta. Järjestelyt on suunniteltu hyvin, mutta todellisuudessa ihmiset pakkautuvat odottamaan lämpiöön liian pieneen sumppuun, sillä suomalaiset eivät edelleenkään osaa jonottaa.

8. lokakuuta 2020

Pidän talvilomani, ja suuntaamme Rovaniemelle. Istun junassa pidempään kuin koskaan ennen. Näen valtavan määrän Suomen jokia ja lappilaisten pikkukuntien asemia. Rovaniemellä on märkää ja synkkää, mutta samaan aikaan kokemus on eksoottinen, jos niin voi edes sanoa kenenkään mieltä pahoittamatta. Lappiinkaan emme olisi matkanneet ilman pandemiaa. Ne eurot olisi todennäköisesti kiikutettu Tukholmaan kruunuiksi muuntuneina.

Rapsutimme poroja Joulupukin pajakylässä Santa Claus Reindeerin aitauksessa.

Talvi

24. marraskuuta 2020

Syksy on sujunut räpiköiden. Olemme yrittäneet tukea palveluita sen, mitä pystymme, mutta suurimmaksi osaksi olemme käyneet vain Lidlissä. Minä olen siirtynyt etätöihin jo muutama viikko sitten omasta halustani haistaen tulevan kaaoksen. Käymme katsomassa uutta potentiaalista kotia maskit naamalla. En voi käyttää silmälaseja suojaimen kanssa, joten kokemus on epämiellyttävä. Tiedämme kuitenkin haluavamme asunnon, ja niin saamme sen.

6. joulukuuta 2020

Tänä vuonna ei kätellä eikä katsella pukuloistoa. Kadut ovat autioita. Joulu huolettaa. Mitä jos Uusimaa taas suljetaan? Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että tämä painajainen voisi jo olla ohi. Rokotteet tulevat, mutta sekin huolettaa. Että niin nopeasti markkinoille! Pakko kuitenkin luottaa ammattilaisiin ja lääketieteeseen, kuten ennenkin.

12. joulukuuta 2020

Pikkujoulut on peruttu. Koronasta huolimatta moni juhla on vuoden aikana toteutunut, mutta vielä enemmän on peruuntunut yhteisiä illanviettoja. Huomaan ajattelevani lapsellisesti, että onneksi en ole vuoden tai kaksi vanhempi. Sinne menisivät suuri ilonaiheeni: kolmikymppiset. Mutta ehkä vuonna 2022 näkyy jo valoa. Tämä on kyllä ihmeellistä aikaa, ajattelen joka ilta.

Joulun sää oli yhtä erikoinen kuin koko vuosi.

24. joulukuuta 2020

Koronajoulu. Olemme ydinperheeni kesken emmekä näe sukulaisia. Vaihdamme lahjoja kuitenkin nopeasti heidän kanssaan. Teen aattopäivänä kävelylenkin hautausmaalla, jossa turvavälit säilyvät, mutta maskin kotiin jääminen harmittaa. Kun ajattelee, miten valtavia hautausmaat ovat, tuntuu absurdilta olla tilanteessa, jossa maskien miettiminen on ihan tavallista. Sää on ulkona apokalyptinen. Pilvet ovat sinistä hattaraa ja sumu peittää horisontin, mutta aurinko yrittää tervehtiä kultaisena vyönä kaukaisuudessa. On lämmin, vaikka pian pakastaa.

31. joulukuuta 2020

Enpä olisi arvannut, että viettäisin vuodenvaihdetta kodissa, joka on eri kuin se, jossa vuosi sitten asuin, ja että vielä siinä välissä ehtisin asua yhdessä asunnossa. Kun katson parvekkeellamme Tampereen siluetin piirtyvän taivaanrantaan kaupunginvaloilla koristeltuna, ihmettelen, miten vuosi on voinut olla ihan kamalan surkea, mutta silti täynnä monia ihania tapahtumia ja onnenkantamoisia – ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin.

Suurin oppi vuodelle taitaakin olla se, että vaikka kaikki on välillä valehtelematta täyttä kuraa, kipeitä menetyksiä ja raastavaa epäreiluutta, on lopulta paljon kiinni siitä, mitä päättää mukanaan kantaa ja miten aikoo tarinansa kirjoittaa. Kaikki sivut pysyvät mukana, mutta vain niihin tärkeimpiin kannattaa jättää kirjanmerkki ja palata uudelleen.

Turvallista ja onnellista uutta vuotta 2021!

Nähdään taas ensi vuonna. Ikihauska tokaisu! (Ei ole.)

Millaiseksi korona kirjoitti sinun vuotesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ylistetty Suon villi laulu lumoaa vain luontokuvauksellaan + BookBeat-etu

* Sisältää mainoslinkkejä

Kaksi vuotta maailmalla menestystä kerännyt *Suon villi laulu keikkuu tällä hetkellä myös Suomessa myyntitilastojen kärjessä. Jotkut rakastavat, toiset vähättelevät. Karun suoalueen ekosysteemin palvonnalla ratsastava Delia Owensin esikoisteos kompastuu kuitenkin niin moneen kiveen, ettei siitä jäisi ilman luontoa jäljelle kuin epämääräinen teemasotku.

Oli pienestä kiinni, ettei biologi Delia Owensin esikoisromaania Suon villiä laulua (2018) olisi julkaistu lainkaan. Kustantamo G. P. Putnam’s Son uumoili Owensin teokselle niin vaatimatonta menestystä, että ensimmäisen painoksen kappalemääräkin jäi alle 30 000:een, mikä Yhdysvaltojen kaltaisessa jättiläisvaltiossa ei ole kovin paljon. (HS 20.8.2020.)

Owensin teoksen draaman kaari kirjoitettiin kuitenkin uusiksi, kun näyttelijä Reese Witherspoon hehkutti teosta kirjakerhovideossaan (YouTube 7.9.2018). Suon villi laulu (engl. Where the Crawdads Sing) on siis raikunut jo maailmalla jo yli kaksi vuotta, mutta Suomeen käännöstä mukaillen rapujen laulu kantautui vasta tänä vuonna ilmestyessään WSOY:n kustantamana suomeksi elokuussa 2020. Kirjakauppaliiton marraskuisen tilaston perusteella Suon villi laulu on kolmanneksi myydyin kaunokirjallinen käännösteos.

Kaukana pohjoiscarolinalaisella marskimaalla asuva Kya Clark jää monen epäonnisen sattuman ja rikkinäisen ihmiskohtalon vuoksi yksin asumaan jo pikkutyttönä suon reunalle ränsistyneeseen tönöön. Koulua hän käy päivän verran, mutta oppii ihmeen kaupalla selviytymään karussa, mutta rikkaassa luonnossa. Hänestä tulee huipputaitava veneilijä, ihmisiä pelkäävä karkuri ja simpukkamyyjä, jota kylän hyljeksitty tumma väestö auttaa. Kasvukertomuksesta Suon villi laulu taipuu myös rakkaustarinaksi ja murhamysteeriksi. Siinä on aika paljon yhdelle kirjalle, joka on vieläpä päättänyt käsitellä kattavasti luontoa kaiken ohessa.

Teos kuvaa Clarkin elämää useassa aikatasossa aina lapsuudesta kirjan nykyhetkeen eli 1970-luvulle, jossa miljöön keskiössä on oikeussali, mistä saa pientä vihiä kirjassa tapahtuvan murhan näkökulmaan. Onneksi Suon villi laulu ei kuitenkaan jää pelkäksi lain luennaksi, vaikka siihenkin teos pureutuu melkoisella pieteetillä. Jotkut näkevät kaikkiin teemoihin ulottuvan tarkkuuden ansiona, toiset rautalangasta vääntämisenä, heikkoutena. Kipeän lapsuuden ja perusteellisen oikeudenkäynnin välissä on viitatun murhan lisäksi paljon rakkautta ja Kya Clarkin elämässä olleita poikia, joista yhden kanssa rakkaustarina on vähän liian kaunis ollakseen totta, toinen taas lähinnä sikailua ja hyväksikäyttöä.

Witherspoonin alulle panema kuume on oiva esimerkki siitä, kuinka vähän lopulta on merkitystä sillä, kuinka erinomaisena kustantamo pitää romaania ja miten taidokas se olisi kaunokirjalliset ihanteet huomioiden. Se pistää tavallaan vihaksi, mutta eihän se tietenkään teoksen syy ole, vaan vahvistaa ainoastaan sitä, miten suuri rooli niin sattumalla kuin markkinoinnilla on minkä tahansa tuotteen menestyksessä. Tekijällä tai teoksella ei lopulta ole väliä. Ja kuka sitä paitsi voi vähätellä teoksen onnistumista, jos se tavoittaa yleisönsä ja herättää tunteita?

Suon villi laulu on ajatuksen tasolla koskettava, mutta lopullisena käsikirjoituksena epäuskottava ja pitkäveteinen teos, jonka suurinta antia ja lumoa on opettavainen luontokuvaus. Biologin tarkkuudella kirjoitettu luontomiljöö on samaan aikaan sekä kiinnostava että kaunis – kuin vangitseva maalaus. Mutta siinä kohtaa sitten pensselit putoavatkin.

Owensin esikoisen loppuratkaisu on odottamaton ja samaan aikaan erittäin imelä. Onhan sekin toki taitolaji sortua ennalta-arvattavuuteen, mutta silti yllättää. Suon villin laulun loppu on itse asiassa niin yksityiskohtainen, että harva romaani kertoo liki tunnin tarkkuudella, mitä päähenkilölle lopulta käy. Jotkut innostuvat varmasti siitä, että teos katsoo hyvin pitkälle tulevaisuuteen antaen sille myös päätepisteen, mutta samaan aikaan se katkaisee mielikuvitukselta siivet, mitä ei voi pitää kaunokirjallisuuden tavoitteena.

Kirjan markkinoinnissa on lainattu usein New York Timesin luonnehdintaa teoksesta: ”Niin kaunis, että tekee kipeää.” Kauneus ei aina tarkoita epäuskottavuutta, mutta tällä kertaa marskimaan soiden tarina jää ontoksi nimenomaan siksi.

Saduksi on nimittäin vaikea pukea dramaattista juonta ja biologian oppituntia, jotka eivät kyseistä lajia kumarra.

Kritiikistä huolimatta suosittelen ehdottomasti lukemaan Suon villin laulun ja kertomaan siitä oman mielipiteen. Tunteita se herättää varmasti!

*Ennen aamukahvia ei voi -blogin lukijoina BookBeatin uudet asiakkaat saavat 30 päiväksi maksutta BookBeat Premiumin, jolla voi lukea ja kuunnella kirjoja niin paljon kuin haluaa.

*Jouluedun voi lunastaa TÄSTÄ.

Etu koskee vain uusia BookBeat-käyttäjiä, ja etu on voimassa 31.12.2020 saakka.

Jos olet lukenut kirjan, minkälaisia ajatuksia se herättää? Näyttäytyykö teos mielestäsi naiivina vai nerokkaana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Alle vuodessa neliöstä pikkukaksioon

Monet haaveilevat yhä suuremman kodin hankkimisesta, mikä on samalla yksinkertainen symboli elämässä etenemiselle. Me teimme toisin ja vaihdoimme neliöstä pieneen kaksioon. Kyllä kannatti! Miksi? Mitä saimme ja mistä luovuimme?

Jos haluaa asua Tampereen keskustassa, ei vuokrataso vaihtele niin paljon, että asuntoa vaihtamalla säästäisi merkittävästi. Toki voi valita, maksaako uusista pinnoista tai lisähuoneista, mutta jos haluaa asua kohtuullisessa kunnossa olevassa asunnossa keskusta-alueella, joutuu siitä joka tapauksessa maksamaan 800–1000 euroa kuukaudessa.

Neliömme Amurissa maksoi 1000 euroa kuukaudessa sisältäen saunan, parvekkeen ja maksuttoman parkkialueen. Muuttomme jälkeen vuokra ponnahti yli 1100 euroon. Siirtyessämme ydinkeskustaan saunalliseen, neloskerroksen parvekkeelliseen kuudenkymmenen neliön kaksioon vuokra putosi vajaalla parilla sadalla eurolla. Se oli toki positiivinen muutos, muttei niin merkittävä säästö, että nimenomaan siksi olisi kannattanut muuttaa. Me vaihdoimme maisemaa sekä kiinteistöllisistä syistä että ihan vain vaihtelun vuoksi. Toiselle meistä 15 vuotta Amuria riitti, ja minäkin olin viiden vuoden jälkeen valmis kaupunginosan hiljentyessä.

Emme olisi koskaan uskoneet, että taipaleemme Stockmannin kupeessa päättyisi melkein ennen kuin ehti alkaakaan kunnolla. Mutta niin vain suuremmat voimat päättivät toisin, mikä antoi myös rohkeutta katsella ympärille vähän laajemmin. Keskustan ongelmat – jatkuva pilven haju, yleisesti raju huumeiden käyttö, piikittäminen, levottomuus ja tappelut – lävähtivät päin näköä, ja kun tiesi joutuvansa luopumaan asunnosta, muuttui ympäristö sietämättömäksi.

Pakottavista syistä hidas irti päästäminen tarjosi kuitenkin yhteiskunnallisten ongelmien pureskelemisen lisäksi mahdollisuuden miettiä, mitä oikeasti haluamme asunnoltamme, mistä haluamme maksaa ja missä tarkalleen asua. En tietenkään kerro tarkkaa sijaintiamme, mutta me päätimme pysyä ydinkeskustan alueella sopivan rauhallisessa sopukassa, joka ainakin toistaiseksi on myös ympäristöltään vastannut kaikkia odotuksiamme itse asunnosta puhumattakaan. Voin todellakin kutsua tätä unelmakodikseni. Omistamisesta en haaveile, joten vuokralla asuminen tässä on parasta, mitä voin kuvitella.

Mutta mistä siis luovuimme ja mitä ihan oikeasti saimme, kun vaihdoimme läntisen suurkeskusta-alueen neliön ydinkeskustan pieneen kaksioon?

Luovuimme oikeasti konkreettisesti vain reilusta 20 asuinneliöstä ja kirjahyllystä, joka oli ainoa huonekalu, jolle ei löytynyt järkevää sijoituspaikkaa. Se ei tosin haitannut, sillä vaatehuoneessa on kuin kirjoille luotu oma hyllykkökokonaisuus, josta on helppo ihastella rakkaita opuksia.

Työhuoneeni vaihtui ensimmäisessä uudessa asunnossamme työtilaan, ja nykyisessä kodissamme työpöytäni kiertävät makuuhuoneen seinää. Pidän siitä itse asiassa enemmän kuin työtila- tai -huoneratkaisusta, sillä näin myös makuuhuone on koko ajan hyötykäytössä. Turha tila on siis minimoitu koko asunnossa, jossa on makuuhuone, avokeittiö, olohuone ja kylpyhuone-saunakokonaisuus sekä eteinen kaapistoineen.

Uusi koti antoi meille näkymät Tampereen kattojen ylle ja maiseman, jonka horisontissa siintävät harjun korkeimmat talot, Näsinneula, Näsijärven rantaviivan uudet tornit ja monet keskustan maamerkit. Kun katseen kääntää toiseen suuntaan, voi nähdä tukkijunan suuntaavan pohjoiseen. Maailma ei nuku, vaan sulkee syliinsä turvaan.

Saimme myös taloyhtiön täynnä sopivaa vilskettä. Hellyttävän cockerspanielin, joka pelkää yli kaiken maastopyörää ja opettelee kuuliaisesti kulkemaan sähköovista. Lapset, jotka laulavat äitinsä perässä laahustaessa joululauluja omin sanoin. On piristävää, kun rappukäytävässä ei enää haise ehta uloste ja kaalikääryleet, kun lippu ei ole joka viikko puolitangossa ja kun hissi on niin kovassa käytössä, että omaa vuoroa täytyy odottaa.

Tervetuloa elämä!

Mitä sinä vaadit kodiltasi tai asuinympäristöltäsi? Miten asut? Minkälaisia ajatuksia asuminen ylipäätään herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Unohda perhe ja perinteet! Vaihtoehtoisia joulunviettotapoja

Vaikka tällä hetkellä tuntuu siltä, etten voisi viettää joulua ilman perhettäni, minua kiehtoo paljon se, millaista olisi heittää kaikki perinteet, tavat ja odotukset romukoppaan ja viettää joulu tyystin toisin kuin niin sanotusti kuuluisi. Siksi kehittelin muutamia ideoita, miten joulua voisi viettää ranttaliksi laittamalla olematta kuitenkaan kovin hurja. Nämä ideat eivät huomioi koronatilannetta, joten säästän ne ajatuksen tasolla tulevaisuuteen.

Joulu risteillen

Risteily jouluaattona on eläkeläishaaveeni, vaikka elämäähän ei kannata elää tulevaa, kaukaisuudessa siintävää ajanjaksoa varten. Periaatteessa risteilyn voisi siis toteuttaa milloin tahansa vapauttaen itsensä samalla kaikesta jouluhässäkästä, mutta samalla saisi kuitenkin osansa laivan övereistä joulukoristeista ja makeantuoksuisesta buffetista, jossa ehdottomasti välttelisin kaikkia jouluruokalajeja.

Vaellukselle jouluna

Minut tuntevat varmasti nauravat tämän ehdotuksen luettuaan. En varsinaisesti ole sudenpentu, mutta kaikenlaistahan voi visioida. Miten vavahduttavaa olisi vaeltaa pimeydessä, ehkä jopa valkoisten hankien keskellä tähtitaivaan alla kaikessa hiljaisuudessa. Rauhoittua ja kohdata oma pienuutensa kaiken kuluttamisen sijasta.

Joulu hiekkarannalla

Ensimmäinen lumeton joulu koitti elämäni aikana, kun olin 14-vuotias. Se oli lämmin, märkä ja kaikin puolin surkea joulu sään puolesta – kuin syksy, mutta pahempi eikä yhtään tunnelmallinen. Lapsesta asti ajattelin, ettei lumetonta joulua voisi tulla, sillä maahan oli aina viimeistään edeltävillä viikoilla satanut kunnon kerros valkoista hattaraa, vaan ilmasto ja sen lämpeäminen päätti toisin. 15 vuodessa on valkeasta joulusta tullut ihme, ja samaan aikaan perusharmaa neljäs adventti on muodostunut niin normaaliksi, ettei siinä tunnu joulu etelän lämmössä sokilta. Mutta se, että katselisi valkealla hiekkarannalla auringonpaahteessa sinistä merta voisi jo olla kokemus, etenkin, jos viitsisi samalla juhlia joulua oikein kunnolla. Jouluhan on nimittäin mielentila, ei sääilmiö.

Joulu aivan yksin tarkoituksella

En toivo, että kukaan, joka ei halua, joutuu olemaan yksin jouluna. Kaiken tavarapaljouden, vilkkuvien valojen ja krääsän keskellä haaveilen kuitenkin joskus täydestä hiljaisuudesta. Siitä, että viettäisi tietoisesti joulun aivan yksin. Söisin hyvin, katselisin tv:tä enkä puhuisi sanaakaan moneen päivään. Vastaisku sosiaaliselle pommille!

Joulu muita auttaen

On aika kliseistä haaveilla lottovoitosta ja siitä, miten auttaisi sitten muita. Apua, kun voi tehdä niin monella tavalla, vaikkei rahaa olisi yhtään. Jos päästäisi itse irti jouluperinteistä, voisi antautua muiden auttamiselle. Olisiko joulumieli entistä aidompaa ja puhtaampaa, kun pyhäpäivät käyttäisi ajatellen oikeasti muita eikä tippaakaan itseään?

Ei joulun viettoa lainkaan

Loppujen lopuksi joulu on vain tapa. Tavat voivat muuttua siinä, missä perinteetkin uusiutuvat. Mitä, jos joulua ei viettäisikään ilman, että päätös olisi sidottu minkään uskontokunnan sääntöihin? Jos valitsisi, ettei joulu tule tänä vuonna ja katsoisi, miten torstai vaihtuu perjantaiksi ja ennen pitkää koittaa sunnuntai ja arkeenpaluu?

Mitä vaihtoehtoisia joulunviettotapoja keksit? Oletko jopa testannut jotakin ehdotustani?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Naked Attraction Suomi: Nakuohjelmat on helppo tuomita ja tuhota tärkeästä viestistä huolimatta

Alastomuudella ratsastava suomalaisversio kohutusta brittiformaatista Naked Attractionista kompastuu omaan sanomaansa. Miten olla kehopositiivisuuden asialla, jos ohjelman ydin on pelkästään ulkonäön perusteella tehtävä arviointi?

Kuva: Discovery Finland

Alastomuus on helppo valita vetonaulaksi melkein mihin tahansa, vaikka todellisuudessa teeman tyylikäs toteuttaminen ja liittäminen yhteiskunnalliseen keskusteluun on vaikeaa etenkin, jos se puetaan viihdekaapuun. Se nuttu nimittäin oikoo mutkia ja peittää alleen monesti kaiken asiasisällön.

Discoveryn mukaan Naked Attraction Suomen idea on etsiä ”tosirakkautta käänteisessä järjestyksessä” ja ”avata käsityksiä siitä, mistä ihminen viehättyy toisen kehossa”. Kuten niin monien tosi-tv-rakkausformaattien kohdalla, on vaikea uskoa, että tosirakkaus asuisi Naked Attractionin värikkäissä lasikopeissa, vaikka voihan se toki piillä missä tahansa, eikä viihdealastomuus oikeuta lyttäämään rakkauden etsintää. Parinvalintahan on aina sattumaa, eikä siinä vatsamakkara tai luiseva reisi sano viimeistä sanaa, joten on toisaalta aivan sama, katsooko toista ensin alakertaan kuin yläkertaan.

Naked Attractionin ydinidea haastaakin pohtimaan ensivaikutelman ihannointia, sillä yleensä ensivaikutelman määrittelevät ihmisen olemus, tyyli ja kasvot – ne kun julkisilla paikoilla ja perusarjessa ovat pakaroita ja peniksiä enemmän esillä. Naked Attractionin idealla voisi tosin asetella riviin vaikka varpaankynsiä ja arvioida sitten yhtä vedenpitävästi potentiaalisen kumppanin viehättävyyttä. Ruumiinosat eivät ole yhtä kuin seksuaalisuus, joka on yksinkertaistettuna tuntemuksia, ajatuksia, käyttäytymistä ja tekoja.

Ohjelman teemoiksi on Discoveryn tiedotteessa nimetty kehojen moninaisuus, kehorauha ja ulkonäköpaineet, joista keskustelua osallistujien kanssa käy sarjan juontaja, erityistason seksuaaliterapeutti Marja Kihlström. Vaikka Naked Attraction taipuu perusviihteeksi, on positiivista se, että sarjaan on otettu mukaan alan asiantuntija, sillä muuten silmille saattaisi lävähtää melkoinen nakuilun villilänsi, jossa valinnat eivät linkittyisi senkään vertaa luvattuihin teemoihin kuin nyt.

Jotakin formaattiin kohdistetuista odotuksista kertoo se, että Iltalehden mukaan ”katsojat raivostuivat” Naked Attraction Suomen trailerista, jossa sukupuolielimet, pakarat ja rinnat sensuroitiin (IL 5.12.2020). Näin innokkaita kehopositiivisuuden ja -rauhan kannattajia olemme! Innokkaimmat visualistit voivat huokaista helpotuksesta, sillä itse ohjelmaa ei sensuroida. Ohjelman perisynti ei siis ehkä olekaan sen idea, vaan katsojat, jotka eivät hae siltä ajankohtaista keskustelua ja näkökulmia kehoon liittyviin teemoihin.

Niille, joihin parinhakuohjelmat iskevät ja jotka innostuvat sukupuolielinhihittelystä, Naked Attraction Suomi tarjoaa taatusti keskustelunaihetta, vaikka lienee syytä epäillä, ettei ohjelman aikana tai jälkeen keskustella niinkään yhteiskunnallista teemoista, vaan vehkeiden koosta ja karvoituksesta.

Naked Attraction Suomea arvioidessa on myös hyvä muistaa, ettei se ole manifesti vaan viihdettä, jota sarja tekee ratsastaen sillä, mikä usein parhaiten myy: alastomuus. Sen välittäjänä oleva keho – kehollisuus ylipäätään – on kuitenkin niin moneen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja rakenteeseen liittyvä kokonaisuus, ettei sen soisi suositussa formaatissa jäävän rooliin, jossa tärkeintä on se, minkälaiset tissit ja mahan se parinhakijalle tarjoaa ja onnistuuko se miellyttämään valitsijan silmää.

Naked Attraction Suomi on katsottavissa Dplay+:ssa 4. joulukuuta 2020 alkaen.

Minkälaisia ajatuksia formaatti herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Neljän sukupolven näkemyksiä itsenäisyydestä työväen Tampereella

Suomi-neidon jäljelle jäänyt käsi lienee jo ryppyinen, Utsjoen ylle piirtyneet hiukset harmaat ja harvenneet. Mitä muuta voi 103-vuotiaalta odottaakaan? Joulukuun kuudennen päivän kunniaksi kerron neljän tamperelaisen ajatuksia itsenäisyydestä. Postuumisti näkemyksensä kertovat sisällissodan kokenut nainen ja hänen viisi vuotta sotinut poikansa, kun taas nykyaikaa edustaa pojan kuusikymppinen tytär ja hänen tyttärensä – minä.

Ida, s. 1896, kertojana pojantytär

”Ida ei varsinaisesti koskaan puhunut Suomen itsenäistymisestä, mutta mutisi toisinaan sisällissodasta. Narisevalla äänellä olohuoneen nurkassa hän kertoi siitä, miten kansalaissota oli hirveää aikaa. Ida joutui vankileirille, josta vapautui ihmeen kaupalla ennen aamun teloitusta, eikä meistä kukaan tiedä, miksi. On vain arvauksia. Sisällissota jätti jälkeensä repaleisen Tampereen ja ihmisiä ilman kansalaisoikeuksia. Ne Idakin menetti. Hänelle jäi kuitenkin usko Suomeen ylipäätään, koska hän ei esimerkiksi monien muiden tavoin eronnut kirkosta, vaan pysyi jäsenenä kuolemaansa saakka. Uskon, että kaikkien kauheuksien jälkeen Ida arvosti turvallisuutta, vaikken tiedä, osasiko hän ajatella sitä nimenomaan itsenäisyyden ansiona, koska maan alkumetrit olivat olleet niin järkyttävät.”

Paavo, s. 1920, kertojana tytär

”Paavo passitettiin jatkosotaan ensimmäisten joukossa kaksikymppisenä. Taakse jäivät vaikeat kotiolot ja uraa povaava urheiluharrastus. Kotiin hän pääsi piirua vaille 25-vuotiaana jatkosodan päätteeksi, mutta sota piti huolen siitä, ettei paluuta jalkapallokentille ollut, ja työtä täytyi etsiä muualta. Isä ei haavoittunut taisteluissa, mutta henkiset arvet olivat suuret. Sen olen ymmärtänyt kunnolla vasta aikuisena kauan isän kuoleman jälkeen. Sodasta ei puhuttu kotona. Isä vastasi, kun kysyttiin, mutta yleensä vasta muutaman paukun jälkeen. Isä ei ihannoinut itsenäisyyttä erityisesti, mutta luulen hänen olleen tyytyväinen siitä, mitä kaikki tekivät kotimaansa eteen. Isästä tuli tavallinen työssä käyvä, perheellinen kunnan työntekijä, joka tosin tarttui liian usein pulloon. Sotaveteraanien arvostaminen kasvoi vasta 90-lukua lähestyttäessä, joten ei ihme, että mielen kuntouttaminen oli jäänyt puolitiehen aikanaan. Jälkikäteen tuntuu itse asiassa aivan käsittämättömältä, kuinka alkeellista psyyken hoitaminen tuolloin oli. Ville Kivimäen Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 (WSOY 2013) on silmiä avaava teos, jota suosittelen kaikille.”

Ritva, s. 1960

”En ajatellut lapsena olevani sotaveteraanin tytär. Eihän se myöskään ollut mitenkään erityistä, sillä monien vanhempien lasten isät olivat olleet sodassa, eikä siitä puhuttu. Elettiin vain niin kuin ennenkin. Kun veteraaneja oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen ikänsä puolesta jo paljon, alettiin heitä mielestäni vasta silloin arvostaa. Se tuntuu pahalta ottaen huomioon, missä oloissa ja minkälaisen paineen ja kuolemanpelon alla miehet viettivät vuosia. Kiitokset sai päällystö, mutta ne sotilaat, jotka antoivat henkensä kauppatavaraksi, jäivät huomioitta pitkään. Sydämeeni sattuu, kun ajattelen, miten nuoria suurin osa sotilaista oli. Pohdin usein myös sitä, mitä isä ajatteli Rukajärvellä laukausten äänten peittäessä linnunlaulun ja havupuiden kahinan. Olen ylpeä isästä sekä hänen ja kaikkien muiden uhrauksista, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä kiitollisempi olen itsenäisyydestä ja siitä valtavasta kehityksestä, jonka Suomi on saavuttanut.”

Anna, s. 1992

”Itsenäisyydestä on vieläkin vaikea puhua ilman veteraaninäkökulmaa, enkä tiedä, milloin Suomi pääsee eteenpäin sisällissota- ja maailmansotakeskustelusta. En tiedä, tarvitseeko edes. Ehkä ne ovat tapahtumia, jotka leimaavat maatamme ikuisesti, vaikka asianosaisia ei kohta enää ole. Sodat ovat uusi Kalevalamme, yhteiskuntamme syntykertomus. Pohdin usein sitä, miksi juuri Suomi onnistui nousemaan takapajuisesta metsätilkusta yhdeksi maailman parhaista maista. Olen tullut siihen tulokseen, että jostain kaivautui sattuman kaupalla viisaita ihmisiä tekemään järkeviä päätöksiä sydämellä, ja olenpa kiittänyt mielessäni myös Arvo Ylppöä neuvolajärjestelmän perustamisesta. Terveys, kuten olemme saaneet huomata tänä vuonna, on yksi yhteiskunnan kulmakivistä. Arjessa herään välillä ihmettelemään myös sitä, miten turvallinen maa Suomi on. Turva lienee se, mihin itsenäisyys kiteytyy. Me olemme päässeet turvaan ja onnistuneet luomaan turvallisen yhteiskunnan, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö epäkohtia olisi. Kaikkialla on, mutta itsenäisyydessä parasta on se, että vakaa yhteiskunta selviää kyllä.”

Mitä sinä ajattelet itsenäisyydestä? Kenen kertomukseen samastut eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vihattu oppiaine, naljailun kohde ja niin suuri osa kulttuuriperintöämme

Jos on huomannut lippujen heiluvan saloissa, on todennäköisesti joutunut tarkistamaan kalenterista, minkä juhlapäivän kunniaksi talonmiehet ovat heränneet aamuvarhain. Tänään 6. marraskuuta juhlitaan ruotsalaisuuden päivää eli suomenruotsalaisten oikeutta käyttää kieltään Suomessa. Ja sekös suututtaa!

Kun kerron, että ostin keltaiset sukkahousut lukiossa pukeutuakseni Ruotsin lipun väreihin, joku varmasti ajattelee, etten käynyt ihan täysillä. Vaan minäpä puin kyseisten nailonpöksyjen kaveriksi taivaansinisen tunikan, sini-keltaisen hupparin, itse tehdyt Ruotsi-teemaiset lapaset, villasukat ja pipon. Ja otinpa käteeni vielä länsinaapurimme lipun.

Mitä tekemistä pukutarinallani on ruotsalaisuuden päivän kanssa? (Aika vähän, mutta se on osa minun tarinaani, joka taas liittyy tämän jutun ydinajatukseen.)

Suomessa 6. marraskuuta juhlittavan päivän nimestä huolimatta lippuja ei kiskota salkoihin Ruotsin vuoksi, vaan suomenruotsalaisen kulttuuriperinnön kunniaksi ja tietysti suomenruotsalaisten oikeuden käyttää kotimaassaan omaa kieltään. Tuota pohjoisgermaanista, yli kahdeksan miljoonan puhujan sulokasta ja suhisevaa äänteiden yhteenliittymää! Suomessa tunnemme naapurimaamme pääkielen kansalliskielenämme, jonka varianttia kutsutaan suomenruotsiksi.

Halusitte tai ette.

En ole aiemmin kirjoittanut ruotsin kielen taustastani blogissani, sillä se on tuntunut sekä epäaidolta että jo ennakkoon turhalta. Ei siksi, että pitäisin lukijoitani jollakin tavalla inhottavina, mutta jos aiheesta kirjoittamiani lehtijuttuja on uskominen, tulee lunta – snö’tä – tupaan. Stugaan siis. Jos oikein yksinkertaistan sanomaani ja säästän juttua lukevat lopuilta höpinöiltäni, totean, että en todellakaan ymmärrä, miksi yksi kieli aiheuttaa niin valtavan paljon henkistä kärsimystä suomalaisille. Siinä ei kuule ole mitään järkeä. Sympatiani eivät ole kärsijöiden puolella.

Ruotsin kieli on ollut aina luonnollinen osa elämääni. Isäni on suomenruotsalaisesta kaupungista kotoisin, muttei itse puhu ruotsia äidinkielenään. Kieli on kuitenkin ollut erottamaton osa hänen synnyinkylänsä arkea, minkä ansiosta minäkin olen saanut siitä osani lapsuudenkesinä kuunnellessani ruotsia ja leikkiessäni lasten kanssa, jotka eivät osanneet suomea kummoisesti. Leikit sujuivat ja opimme vaivihkaa toisiltamme. Aloitin ruotsin kielen opiskelun kuitenkin vasta seitsemännellä, enkä tiedä, olisiko kielen varhaisempi opiskelu ollut edes mahdollista pikkukunnassa ilman koulunvaihtoa maakuntakeskukseen. Eikä kyllä vielä minunkaan kouluaikanani mietitty sitä, olisiko järkevä kulkea kauemmas opin perässä.

Kun sitten pääsin – huom, pääsin – opiskelemaan ruotsia seitsemännellä, tuntui kaikki niin tutulta, vähän liiankin yksinkertaiselta. Oli helppo iloita opiskelusta ja sen tuomasta menestyksestä. Kaikista merkittävintä oli itselleni se, miten kieli kolahti minuun. Suorastaan hullaannuin ruotsiin! Janosin lisää, sain opettajalta vaikeampia tehtäviä ja opiskelin netistä sen verran kuin siihen aikaan edes pystyi. Aloin lukea ruotsinkielisiä lehtiä ja nautiskella viihdesisältöjä på svenska. Siitä tuli tärkeä osa näennäistä identiteettiäni, teinin itsensä etsimistä. Siksi vähän harmitti, etten ollut ihan oikea suomenruotsalainen, vaan taitava klovni. Kielen merkityksen elämässäni ymmärsin vasta myöhemmin.

En ole niin tomppeli, että ajattelisin henkilökohtaisen kielitaustani merkitsevän niin paljon, että vain siksi kaikkien tulisi iloita maamme kaksikielisyysrikkaudesta. Niin sanotuksi pakkoruotsikeskusteluksi tiivistyvässä meuhkaamisessa on muutama erityisen suuri ongelmakohta, jotka ovat kirvoittaneet minut kirjoittamaan tämän sepustuksen.

Ruotsin kielestä Suomen kontekstissa puhuttaessa vedotaan yleensä kielen pieneen puhujamäärään ja siihen, miksi reilun kahdensadantuhannen vuoksi pitää opiskella jotakin ’turhaa’. Minun mielestäni oleellinen kysymys on se, onko mikään kieli tai oppiaine ylipäätään turha. Etenkään kieli, joka rakenteeltaan auttaa ymmärtämään monia muita germaanisia kieliä, puhumattakaan ruotsin kielen selvistä sukulaisista tanskasta ja norjasta. Kieli on avain, ei lukko.

Avain sopii oveen, jonka takana on Skandinavia. Siihenhän me emme kuulu muuten kuin henkisesti. On ihan totta, että taatusti kiinan ja venäjän opiskelusta on hyötyä elämässä, jos suuntaa idänkauppaan, johon tietysti moni vaahtosammutin tietää haluavansa jo päiväkodista asti. Maailma kyllä pienenee, joten ymmärrän, etteivät muut kielet ole koskaan vain tiettyä tehtävää varten. Uskallan kuitenkin väittää, että pohjoismaisten kielten tunteminen ja jonkintasoinen ymmärtäminen on oleellista kulttuuriperimämme huomioiden ja pohjoismaisen yhteistyön vuoksi, johon meidät on kasvatettu ja johon Suomi on halunnut kurkottaa jo satoja vuosia mukaan lukien historian mittakaavassa tuoreet käänteet venäläistämispelosta yöpakkasiin. Venäjää tarjotaan siis opintokielivaihtoehdoksi silloin, kun ruotsin hyötyjä halutaan vähätellä, mutta samaan aikaan pyllistetään länteen niin, että polvet kipeytyvät.

Kun itse toivuin suurin piirtein parikymppisenä suurimmasta ruotsihuumastani ja ymmärsin, ettei minusta tule suomenruotsalaista enää mitenkään, oivalsin kieli-innostukseni suurimman lahjan. Sen, miten teini-iän identiteetin hakemisen päätähdestä eli ruotsin kielestä tuli minulle tärkeä työväline, työmarkkinoiden valttikortti ja silmiä ja sydäntä avartava keino ymmärtää sitä, mistä me tulemme, mihin menemme ja millaisiksi haluamme tulla. Ruotsin kielen taidon ansiosta olen saanut useimmat työpaikkani, ja samalla kielitaito on liittänyt minut pohjoismaiseen kulttuuriin, pohjoismaiden kansalaiseksi.

Kaiken tämän läpättämisen jälkeen järkytän kaikkia vielä sillä, että minusta on ihan reilua, että Suomessa saa kukin palvelua sillä kielellä, millä haluaa, oli kyse sitten suomesta tai ruotsista. Mutta mistään ei kannata tehdä vaikeaa, sillä tärkeintähän on yhteistyö ja kanssaihmisten hyväksyminen, josta tämäkin ikuisuuskielisoppa on alkanut porista.

Glad svenska dagen!

Minkälaisia ajatuksia ruotsin kieli ja sen asema herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Pyhäinpäivän parhaat hakusanat

Kaivelin hiljaisen lokakuun ja pyhäinpäivän kunniaksi blogini viimeaikaisista hakusanoista eniten pohdintoja herättäneet lausekkeet. Kaikkea sitä ihmiset etsivätkin. Ehkä joskus minunkin pitäisi läväyttää Googlen hakuhistoriani auki?

”pyynikin näkötorni pääsylipun hinta”

Olen pohtinut tätä itsekin. Ilmeisesti näkötorniin kiipeämisestä pitäisi maksaa, mutta torni on niin täysi aina – siis aikana, jolloin kaikki vielä oli täynnä ja se koettiin täysin normaaliksi – etten tiedä, kuinka hyvin maksuja voidaan valvoa. Toivottavasti olen itse osoittanut rahallisen tukeni toiminnalle.

”punjab kokkola”

Sanoisin, että Punjab on hinta-laatusuhteeltaan yksi Kokkolan parhaimmista kasvisruokaa tarjoavista paikoista.

”alkoholi some”

Alkoholia kannattaa käyttää harkiten, jos käyttää, ja siihen ja someen pätee vähän sama kuin autolla ajamiseen. Kun otat, et aja. Kun ajat, et ota.

”korianterin kasvatus”

Heikosti meni nelisen vuotta sitten, kun istutin ruokayrttejä Tokmannilta ostettuihin ruukkuihin. Ajatus oli kaunis, mutta sadoksi jäi muutama lehti korianteria ja basilikaa.

”runon ja suven päivän kauneimmat”

Mene ja tiedä. Varmasti aika subjektiivinen kokemus.

”kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville”

Ihana elokuva, joka sytytti rakkauteni Guernsey’n saareen. Jos korona suo, lähden kolmikymppismatkalleni sinne. Juhlia en ole unohtanut. Vaan eipä maailmantilanteesta tiedä, joudunko tyytymään take away -pitsaan ja Alkon kyykkyosastoon.

”kahden hengen työskentelyhytti”

Paras matkustusmuoto junassa, ja siksi varmasti äärimmäisen suosittu. En ole korona-aikaan onnistunut kertaakaan nappaamaan yksityistä lasikopperoa matkaa ostaessani. Työskentelyhytistä ei tule lisäkuluja.

”kirjailijan ennakkopalkkio”

Tämän minäkin haluaisin tietää. Tuskin on kovin suuri, sillä ainahan luovaa alaa poljetaan.

”äiti puuttuu aikuisen lapsen elämään”

Näitä on nähty. Surullista, jos tausta-ajatus ylipäätään on negatiivinen.

”visavuori kummitus”

Visavuori jäi käymättä kesällä koronan vuoksi. Itse odotan Emil Wikströmin ateljeena toimineen Visavuoren upeaa arkkitehtuuria, enkä usko, että visiittiini aikanaan kuuluu kummituksia. Olen pohtinut näin pyhäinpäivänä kummitusasiaa melko vakavasti. Kummitukset, joita ilmeisesti ainakaan kaapumuodossa ei ole olemassa, mielletään pelottaviksi, vaikka samaan aikaan mielessä käynee, voisiko menetetty läheinen ilmestyä kummittelemaan ja säikäyttelemään. Mitä pelättävää siinä olisi? Äitini sanoi, että sehän olisi vain hienoa, jos hänen kauan sitten kuolleet vanhempansa piipahtaisivat kylässä. Mutta kun heitä ei ole enää olemassa. Ei lihana, ei tuulenvireenä. Muistoissa vain.

”amy klooni”

Marilyn Kayen Replica-sarja oli lapsuuteni suursuosikki. Odotin jokaista klooni-Amysta kertovaa kirjaa vesi kielellä. Mielessä on käynyt, jos lukisin sarjan uudelleen, mutten usko, että saan teineille ja esiteineille suunnatusta sarjasta kovin paljon irti enää.

”tammisaari ruotsiksi”

Ekenäs! Eli oikeastaan Tamminiemi. Raaseporin keskustaajama, entinen kunta Tammisaarihan ei ole saari.

”aikuisille viihdettä, tietokilpailua”

Tämä haku tekee minut iloiseksi. Rakastan tietokilpailuja! Näin joulun alla kannattaa kurkata jouluteemainen tietovisani ja tietysti kesäisempään menoon sopivat mökkipuuhavinkit ja polttari-ideat.

”kaikki isäni synnit”

Lista lienee pitkä, mutta en aivan ymmärrä, miksi kukaan googlettaisi isänsä syntejä. Kannattaa kysyä niistä tai sitten selvittää suvun kesken. Tai niin, voihan isä olla sellainen suurmies, että Googlekin on hänen synneistään perillä.

”karoliina sallinen tee se itse vauva”

Ei ollut kummoinen kirja, mutta enpä ole kohderyhmääkään.

”sääksen muut kiinnostavat asiat”

En ymmärrä.

”hotel swan loppuratkaisu”

Hotel Swanista kertova juttuni saattaa olla vuoden luetuin, ja siihen törmää aika varmasti, jos kyseistä sarjaa googlaa. Osa lukijoista on ollut sitä mieltä, että olen väärässä. Sekin on mahdollista, sillä en ole käsikirjoittanut sarjaa. Itse luulen edelleen olevani oikeassa, ja arvelen kakkoskauden juonen liittyvän siihen, miten syyllinen selviää muille. Me katsojathan ehkä tiedämme sen, mutta eivät sarjan hahmot. Tai sitten olen väärässä, ja kaikki saavat Googlen hakutuloksista päivitellä tyhmyyttäni.

Miten sinä vietät pyhäinpäivää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa