Vuoden jälkeen – rehellisiä kuulumisia pandemian keskeltä

Kun vielä hetki sitten ihmettelin, miten vähällä koronavuosi minut päästi, hyytyi hymy sittemmin tajutessani, että toinen ja ehkä kolmaskin samanlainen on edessä. Töitä on riittänyt, mutta muuta vanhasta elämästä ei ole enää jäljellä. Siksi blogikin on ollut hunningolla. Miten päivittää elämästä, josta on riisuttu kaikki muu paitsi keittiössä hyrräävä tiskikone ja päivät, jotka muistuttavat toisiaan yhä enemmän?

Tiedän, että on hirvittävän onnekasta marista siitä, miten elinpiiri on käynyt pieneksi tai miten työkaverit ovat vain nimiä näytöllä ja ääniä kuulokkeissa. Miten Vietnamin ylängöt ovat vaihtuneet haaveeksi Kokkolan-matkasta, joka ei ehkä koskaan toteudu. Että ihan tosissaan Hanoi oli hetki sitten vielä yhtä lähellä kuin Pohjanlahden ranta, joka sekin tuntuu jo saavuttamattomalta.

Olen voinut vuoden hyvin, ja myös lähipiirini on säästynyt pahimmalta kurimukselta. Silti tuntuu siltä, että jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Olo on tyhjä. Ja talvi muuten ikuinen. Aivan kuin se tekisi kiusaa eikä vahingossakaan päästäisi vähällä. Vielä vähän lunta, vielä vähän lisää kämmenen kokoisia hiutaleita ja ohimot jäädyttävää viimaa.

Minulla olisi paljon kerrottavaa työstä, tv-ohjelmista, kirjoista ja ilmiöistä, mutten ole saanut aikaiseksi. Sormet tuntuvat raskailta, kirjaimet ovat solmussa ja luovuus lujassa, jossakin ulottumattomissa. Tätä kai on koronatyhjyys. Tältäkö menneistäkin sukupolvista tuntui, kun jokin muuttui peruuttamattomasti eikä olisi jaksanut kohdata sitä, vaikka tiesi, että pitäisi niin kauan, ettei se enää tuntuisi miltään? Vaikka enpä tiedä, kuinka paljon mustan surman ja nälkävuosien aikaan ehti murehtia. Onko murehtiminen etuoikeus ahdistavassa tilanteessa?

Välillä suututtaa, mihin pisteeseen maailma on ajautunut. Harmittaa niin paljon, että kyttään toisinaan ihmisten maskien pitämistä, vaikka olen yrittänyt pysyä visusti erossa arvostelusta ja muiden terveyssyiden ruotimisesta. Silti ärsyttää. Harmittaa huuruun menevät silmälasit, jotka ovat jo ennen puoltapäivää niin tahmaiset, ettei Tigerista ostettu halpapuhdistusliina pysty niitä enää kunnolla edes pyyhkimään.

Kaikki se, mikä ennen tuntui niin merkitykselliseltä ja itsestäänselvältä, onkin nyt vain kaiku menneestä. Eikä sitä paitsi tällainen valittaminenkaan ole enää muotia. Ei sillä, että joku tällä alustalla olisi ollut, mutta rajansa kaikella rutinalla. Tässä vaiheessa uutta aikaa pitäisi olla jo konkari, vaikka tuskin tähän tilanteeseen kukaan on vielä ihan oikeasti tottunut. Tai sitten on, ja minä tulen jäljessä itkien matkojen, maskien ja maanantailounaiden perään.

Sisimmässäni ajattelen ja tiedän, että loppujen lopuksi elämä on kuin kuvan taivas. Se kirkastuu pala palalta ennen kuin huomaammekaan. Mutta juuri nyt siihen on kyllä ihan kamalan pitkä aika.

Jaksamista!

Mitä sinulle ihan rehellisesti kuuluu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Someen väsyminen on muodikasta, huolestuttavaa ja täyttä totta

Läsnäolo sosiaalisessa mediassa voi uuvuttaa, vaikkei somessa tekisi töitä. Jos jatkuva kuvien, videoiden ja tarinoiden tulva alkaa tuntua kuluttavalta, kannattaa selvittää, miksi hyvän mielen palveluista on tullut koukuttavia pahan olon lähteitä. 1990-luvun alussa syntyneenä olen nähnyt somen kehityskaaren ja elänyt onnellisesti myös ilman mitään sosiaalisia media-alustoja, ja ehkä juuri siksi kaipaan aikaa ennen someähkyä, jota viime vuodet muodikkaasti ovat värittäneet.

Seitsemäs helmikuuta. Olen maannut koko päivän sängyssä väsyttävän työputken päätteeksi. Olen luuhannut Instagramissa neljä tuntia ja katsonut toisen samanmoisen tv-sarjoja. Nyt saa riittää.

En enää halua, että vapaa-aikaani rytmittävät murhaohjelmat ja ruudulla sulavat uunifetat.

En halua, että aamuni alkaa lavastettuja kuvia katsomalla. Haluan lukea uutisia herätessäni ja nukahtaa ennemmin ompelukoneen tai kirjan ääreen kuin lopulta itsekseen rullaavaan videokaruselliin, jossa on tehty miljoona muotitortillaa ja paistettu nahkansa luoneita kirsikkatomaatteja.

Olen jo pitkään kaivannut arkea, jota elin lukioikäisenä. Päivät täyttyivät uuden oppimisesta ja mielekkäästä vapaa-ajan tekemisestä. Kuvittelin pitkään, että olen vain kokenut jonkun myöhäisen aikuistumissokin ja kaipaan siksi vanhaan, jota en voi saada, ellen tosiaan muuta vanhemmilleni ja heittäydy opiskelijaelätiksi.

Sitten ymmärsin, että ongelma ei ole aikuisuudessa itsessään, eli lähinnä taloudellisessa vastuunkannossa ja lapsuuden taakse jäämisessä, vaan siinä, miten minä ihan oikeasti käytän vapaa-aikani, jonka määritteleminen on täysin rajatonta, koska en ole vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäni.

Ralliradalla yli 10 vuotta

Lukioikäisen elämään ei 2000-luvulla kuulunut sosiaalinen media siinä muodossa, jossa tunnemme somen nyt. Silloin oli hädin tuskin keksitty edes sosiaalisen median käsitettä akateemisissa artikkeleissa killuneen Web 2.0:n tilalle.

Olihan meillä lama-aikana syntyneillä toki ii2, IRC-galleria ja Messenger eli Mese. Mutta eihän niihin päässyt käsiksi kuin kotona tietokonehuoneen kruununjalokivellä eli harmaalla PC:llä.

Mahdollisuuksia ikäpolveni sai valtavasti lisää, kun kännykät vaihtuivat älypuhelimiin ja chatit ja kuvagalleriat muuttivat mobiilisovelluksiin. Facebook löi itsensä läpi vasta, kun olin lukion toisella, mutten koe sen vaikuttaneen elämääni mitenkään silloin. Hauskanpitopaikka Facebookista tuli vasta vähän myöhemmin, eikä se silloinkaan tuntunut varastavan aikaa, vaan antavan ainoastaan uusia mahdollisuuksia.

Nyt, kun rallia on takana jo yli 10 vuotta, alkaa jatkuva tavoitettavuus ja kuvatulva tuntua ähkyltä ja ahdistavalta. Some ei tuota enää mielihyvää.

Kukaan ei ole paineiden ulottumattomissa

Sosiaalisen median luomat paineet ovat some-vaikuttajien julkaisujen vakiaiheita, oman työn reflektointia, jossa on paljon samaa kuin perinteistä mediaa koskevassa keskustelussa ihanteista ja arvoista.

Olen aina ajatellut olevani median luomien paineiden ulkopuolella kaikin tavoin. Aivan sama, minkälaista naiskuvaa muotimallit välittävät, ei se kaada minua. Ei kiinnosta, kuinka upeita kuvia muut julkaisevat tai minkälaisilla saavutuksilla toiset juhlivat. Eihän se ole minulta pois tai vaikuta minuun. Olen tarinoiden ja mediakritiikin ammattilainen, joten koen pystyväni erottamaan some-postausten kehystämisen keinot ja suhtautumaan niihin rationaalisesti, ja siksi ajattelen olevani kaiken vaikutusvallan tavoittamattomissa.

Harmi vain, että olen väärässä. Tottahan kaikki kokemani vaikuttaa minuun. Niin mainokset toimivat, ja niihin kaikki some-julkaisutkin voidaan lukea.

Oikeasti ahdistun Instagramin kiiltokuvista ja reaaliaikaisuudesta, LinkedInin ylivertaisuuden korostamisesta ja Facebookin lynkkauskommenteista. Milloin hauskoista, uusista areenoista tuli vankilaosastoja?

Some-murheet ovat etuoikeus

Inhoan ennen kaikki oli paremmin -jankkaajia, sillä kovinkaan moni asia ei ollut ’ennen’ paremmin. Ei kuppainen chat-alusta tai kankea Facebook-sovellus ollut toimivampi kuin nykyinen, päinvastoin! Mutta silti ennen ne eivät hallinneet elämää, vaan sosiaaliset ympyrät todellakin olivat enemmän läsnä arjessa kuin ne ovat viimeisinä vuosina olleet oikeasti. Uskon, että ihmiset katsoivat ennen maailmaa silmästä silmään nykyistä tarkemmin.

Turhaudun myös siitä, että turhaudun täysin vapaaehtoisesta somettamisesta. On olemassa paljon vakavampia, koko yhteiskuntaa koskettavia rakenteellisia ongelmia kaikista brutaaleista tapahtumista puhumattakaan. Siinä on aika turha uikuttaa siitä, että käyttää Instagramia neljä tuntia, vaikka neljäsosa siitä olisi paljon järkevämpi valinta. Ehkä me hyvinvointivaltioasukit olemme vain ajautuneet siihen pisteeseen, että on oikeasti aikaa ja energiaa ruotia oman vapaa-aikansa raadollisuutta. Kun on sitä vapaa-aikaa ja myös mahdollisuuksia.

Minä ilman välikäsiä

No, nyt olen joka tapauksessa ajautunut tilanteeseen, jossa olen piilottanut some-kuvakkeet puhelimen etunäytöltä kansion sisään kolmannelle välilehdelle. Peukaloni on tosin ensimmäisen illan aikana yrittänyt hakeutua Instagram-kuvakkeen paikalle ainakin 10 kertaa. Siitä aukeaa nyt vain herätyskello.

Aion seuraavan kuukauden aikana vapauttaa itseni vilkkuvista kuvista, kukka-asetelmista, lumisista kaduista, kauniista aamupaloista ja rytmikkäällä musiikilla ryyditetyistä videoista. En halua, että laite, jonka voisin periaatteessa heittää vaikka ikkunasta ulos, sanelee arvokkainta aikaani: kun saan olla vain minä ilman vaatimuksia.

Mitä toivon some-paaston antavan minulle?

Haluan olla se, jonka kuulumiset kysytään, koska niitä ei kuule muuten. Ei siksi, että olisin erityisen kiinnostava, vaan siksi, että eläisin elämää, jossa olen läsnä vain olemassaolollani, en heijastuneella preesenssillä jossakin elektronisessa välineessä.

Haluan olla se, joka muistaa ruoasta sen maun eikä annoksesta otettua kännykkäkuvaa. Siitähän tässä on kysymys. Olla sillain sopivasti 2008.

Blogiani päivitän entiseen tapaan – ja toivottavasti ahkerammin. Täällä minulla on yleisö, muttei live-vaatimuksia. Omaa tahtia molemmin puolin!

Kiinnostaako kuulla some-paaston vaikutuksista? Oletko joutunut säännöstelemään sosiaalisen median käyttöäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Mistä on hyvät polttarit tehty? Kaikenkattava opas onnistuneisiin juhliin

Poikkeusajat kurittavat polttarijärjestelyjä vielä pitkään siinä, missä budjetti sanelee nyt ja tulevaisuudessa pitojen raamit, kun yrittää organisoida monipäisen lauman samaan paikkaan samaan aikaan juhlimaan tulevaa morsianta. Kokosin yhteen lompakkoystävälliset ja harkinnan mukaan koronaturvalliset polttari-ideat! Juttu ei sisällä kaupallisia linkkejä.

Rakastan juhlien suunnittelemista! Polttarit ovat vain yksi tapa juhlistaa läheistä ystävää, mutta minua pidot puhuttelevat siksi, että ne ensinnäkin koskettavat yleensä monia ihmisiä, toiseksi niihin saa halutessaan upotettua sievoisen summan rahaa ja kolmanneksi maailmassa, jossa rajoitukset tuntuvat pysyviltä, täytyy juhlat suunnitella erityisen tarkasti. Arvostan itse tehtyä, ajatuksella suunniteltuja ja kekseliäisyyttä vaativia kekkereitä. Vaikka luksusta ja ökyilyä saa rahalla, onko materiassa mitään mieltä, jos sille ei ole uhrannut ajatustakaan?

Toivottavasti tämä paketti auttaa sinua, juhlajärjestäjä tai kaaso, pohtimaan vaihtoehtoja ja suunnittelemaan ikimuistoiset kemut.

Miljööt maalta kaupunkiin

Mökki

Korona-aikana ehdottomasti turvallisin vaihtoehto polttareiden pitämiselle on mökki, joka mahdollistaa eristäytymisen, kokoontumisrajoitusten huomioimisen ja riippumattomuuden julkisiin tiloihin, tapahtumiin ja toimintaan liittyviin, alati muuttuviin sääntöihin.

Telttaretki

Tämän kehittelin mökin extreme-versiona. Voin tunnustaa, etten koskaan itse järjestäisi polttareissa telttaretkeä, mutta ei minulla kyllä eräystäviä olekaan. Jos kuitenkin on erähenkinen, polttarit metsässä yhteisessä teltassa kuulostaa itse asiassa huikeilta – kunhan muistaa kunnioittaa luontoa.

Hotellihuone

Hotelli on todella helppo, elokuvista tuttu valinta polttareiden pitopaikaksi. Mitään kunnon kekkereitä en hotellihuoneessa järjestäisi, sillä en halua aiheuttaa harmia tai pahennusta, eikä hotellihuoneita ole tehty juhlapaikoiksi. Kun viime vuonna järjestin polttareita keskellä pahinta korona-aikaa, pohdin kuitenkin hotellia potentiaalisena vaihtoehtona ja osana kokonaisuutta. Juhlapaikka se ei olisi ollut, vaan morsiamen turvasatama ja rentoutumispaikka ihanan aamupalan kera.

Pyjamabileet kotona

Ajassa, jossa mikään ei oikein tunnu varmalta, on hyvä tehdä aina B-suunnitelma. Päätin, että jos juhlia ei voi toteuttaa alle 10 hengellä missään vuokrattavassa paikassa, järjestän lapsuudesta tutut, mutta aikuiseen makuun sopivat kemut kotonani. Paljon patjoja, laadukasta ruokaa, tekemistä ja yhdessä nukkumista kaupunki- ja rantapäivän jälkeen. Kuinka usein pääsee nauramaan ja höpöttelemään itsensä uneen ystävien keskellä? Tietyntyyppiselle ihmiselle tämä voi tietysti olla ihan ykkösvalintakin, mutta itse suosittelen varasuunnitelmaksi.

Tekemistä polttaripäivänä

Pakohuone

Pakohuone on toiminnallinen, viihdyttävä ja helposti järjestettävä polttariaktiviteetti, jossa kaasokin pääsee rentoutumaan, kun vastuu siirtyy pakohuoneyritykselle. Suosittelen valitsemaan kokemattomalle ryhmälle vaikeusasteeltaan helpon pakohuoneen, sillä onnistumisentunteet nostattavat fiilistä. Joillain yrityksillä on kaksi samaa huonetta tarjolla, jolloin kaikki saavat saman kokemuksen, vaikkeivät mahdu samaan huoneeseen, sillä osallistujia on yleensä huoneessa 4–6. Pakohuoneisiin ei saa mennä humalassa.

Tehtävärata

Tehtävärata voidaan koota kaupungin keskustaan, jossa edetään paikasta toiseen ennalta suunniteltujen arvoitusten perusteella. Tehtävärata on helppo järjestää aina omaan budjettiin sopivalla tavalla. Ohjelmassa voi olla esimerkiksi ruokailu, drinkkejä, elokuva, teatteri, uiminen, keilaus, minigolf, padel tai museo – mitä tahansa!

Paint Party

Paint Party on huikea konsepti, jossa maalataan ohjattuna tietynlainen maalaus. Maalamisen lomassa voi nautiskella viiniä, ja usein Paint Partyjä järjestetäänkin ravintoloissa, mutta ilmeisesti tuokioita on saatavilla myös omille porukoille ja tarvittaessa etänä! Sivuilta voi tarkistaa eri kaupunkien aikataulut.

Kylpylä

Samoin kuin hotellihuone, on kylpylä helppo vaihtoehto rentoutumiseen, ja se sopiikin erityisen hyvin päiväpolttareihin. Morsiamelle voi samalla kustantaa hoitoja yleensä kylpylän yhteydessä löytyvästä kauneushoitolasta.

Maauimala

Maauimala on todellinen pienen budjetin ratkaisu! Ei kuitenkaan kuulosta yhtään hullummalta ratkaisulta lähteä porukalla viettämään aurinkoista uintipäivää eväiden kera.

Ohjelmanumerot polttareissa

Skumppajooga

Olipa kyseessä sitten oikea jooga tai jumppatuokio hupimielessä, saa siitä mukavan aloituksen polttaripäivään. Jos mukana on alkoholia, täytyy noudattaa erityistä varovaisuutta.

Photobooth

Vaikka kuvia napsitaan nykyään enemmän kuin koskaan, voi tekemisentäyteisenä päivänä kuvaaminen unohtua. Photobooth pitää huolen siitä, että kuvaamisesta jaksaa innostua läpi päivän. Kuvausseinän saa tehtyä vanhasta lakanasta, ja kuvausrekvisiitan kepit kannattaa valmistaa itse, jolloin niiden merkitys on erityinen omalle ystäväporukalle.

Ystäväkirja

Aivan ihana muisto morsiamelle! Kirjoitin tyhjään Goodbye Ms, Hello Mrs -kirjaan polttarivalmisteluista päiväkirjaa, liitin mukaan materiaaleja suunnittelusta, lisäsin ystäväkirjasivut ja kuvakollaasin. Polttareiden jälkeen kehitin kuvia juhlista noin 30, ja morsian sai asetella ne kirjaan valmiiden otsikoiden alle, kuten ”paras nauttimani juoma”, ”tätä kuvaa en näyttäisi aviomiehelleni” ja ”tämä kuva naurattaa eniten”. Käyttämäni kirja on edelleen myynnissä Serpentiinissä.

Aarteenetsintä

Tilasin ystäväni polttareihin juomapullon hänen miehensä kuvalla. Ensimmäisenä tehtävänä olikin etsiä morsiamen kadonnut aviomies niin, ettei kukaan tiennyt, mitä etsitään – paitsi sitä aviomiestä. Löytäjä sai palkinnon ja morsian miehensä. Tilasin pullon Smartphotolta.

Polttaribingo

Polttaribingon voi toteuttaa perinteiseen tyyliin niin, että osallistujat rastittavat ruudukosta kohtia sitä mukaa, kun juhlat etenevät ja osoitettuja asioita tapahtuu. Hauska vaihtoehto voisi olla myös ihan perinteinen juonnettu bingo, jossa rastitettaisiin bingoruudukosta kohtia kerrottujen arvoitusten perusteella. Bingolapuista täytyy tosin tällöin tehdä keskenään erilaisia.

Jätesäkkipukukilpailu

Toteuttamisvaihtoehtoja on kaksi. Jos vieraat eivät ole vielä nähneet morsiamen mekkoa, voi heitä pyytää suunnittelemaan asun, joka on heidän mielestään mahdollisimman lähellä morsiamen tulevaa, oletettua mekkoa. Toinen vaihtoehto on se, että jokainen suunnittelee jätesäkistä mahdollisimman hienon mekon, ja morsian valitsee niistä mieluisimman ’hääpuvukseen’. Itse asiassa jätesäkeistä saa vaikka koko päivän kestävät asut porukalle!

Hääaiheinen Alias

Hääaiheisen Aliaksen sanat on listattu myös polttaritehtäväpostaukseni kommenttikenttään, josta ne voi tulostaa helposti.

Pahvilaatikkotwerkkaus

Selkään kiinnitettävään pahvilaatikkoon asetetaan pingispalloja, jotka on saatava laatikosta pois mahdollisimman nopeasti. Sopii tanssista ja liikunnasta kiinnostuneille!

Kurkkuviesti

Kurkkua kuljetetaan jalkovälissä tietty viestimatka, ja sen on siirryttävä osallistujalta toiselle ilman, että se putoaa maahan.

Pullonpyöritys

Klassikko! Suosittelen mahdollisimman vaikeita kysymyksiä, mutten vanhojen kaivelua. Unelmissani pullonpyöritystä pelattaisiin laiturilla auringon laskiessa. Kesäyön tuuli kutittaisi olkapäitä, ja osallistujien riemu sekoittuisi luonnon hiljaisuuteen.

Lisää polttaritehtävistä voit lukea aiemmasta jutustani, jossa esittelen myös morsiussaunan.

Kesäisiä puuhaideoita voi hakea myös hyvän tuulen mökkiolympialaisvinkeistäni.

Polttarimenu

Polttaripäivä on yleensä pitkä, joten ruoan määrää ei kannata aliarvioida – kuten ei juomankaan, heh!

Salaattibaari

Allergioiden ja makumieltymysten takia järjestin salaattilounaan itse koottavana buffettina. Tarjolla oli vihersalaattia, kurkkua, tomaattia, marinoitua punasipulia, keitettyä pastaa, revittyä kanaa, härkistä ja fetaa. Salaatinkastikkeina oli chili-mangovalmiskastiketta ja itse tehtyä yrittiöljyä oliiviöljypohjaan soseutetulla basilikalla, timjamilla, sitruunalla, suolalla ja valkosipulilla. Salaatin kaveriksi paistoimme patonkeja.

Tortillabuffet

Sama idea kuin salaattibaarissa! Helppo järjestää etenkin, kun tortillatuotteet on pakattu melkein ikuisuuden kestäviksi.

Grilliruoka

Kesän kruunu! Me grillasimme lihapihvejä, vegaanisia pihvejä, kasvis- ja lihamakkaroita ja täytettyjä herkkusieniä. Lisukkeena tarjoiltiin salaattilounasjämät.

Itse tehty pitsa

Erittäin helppo tehdä etukäteen ja huomioida kaikkien ruokarajoitteet ja maut! Sopii myös ohjelmanumeroksi yhdessä valmistettavana.

Budjettiystävälliset vinkit käytännön järjestelyihin

Polttarit ovat pahimmillaan kallista lystiä, mutta oikeasti tarjolla on paljon edullista puuhaa, jotka laskevat hyvin kokonaiskustannuksia. Turhasta ei myöskään kannata maksaa. Koska juhlapaikkojen ja mökkien hinnat eivät yleensä ole neuvoteltavissa, ellei käytössä ole suhteita, kannattaa tinkiä siitä, mistä voi. Itse tekemällä säästää sievoisen summan, joten siksi kannattaa miettiä, onko esimerkiksi seksikutsuista, strippareista tai ohjatusta liikunnasta maksaminen järkevää, niin hienoa kuin palveluja olisi tukea. Kannatan sitä, että osallistuja voi valita, ottaako osaa johonkin toimintaan ja siten myös siihen, maksaako kaikista osista. En pidä pakottamisesta.

  • Suosi Lidliä ruokaostoksissa

Sen lisäksi, että Lidl on ostoskorivertailujenkin perusteella (HS 5.11.2019) edullisin, on se myös kätevin silloin, kun tarvitsee ostaa paljon vihanneksia ja hedelmiä. Punnitseminen vie aikaa!

  • Hyödynnä hävikkiruokapalveluita

Hävettää myöntää, mutta en ole vieläkään kokeillut Matsmartin tai Fiksuruoan kaltaisia sivustoja, mutta ennakoimalla niilläkin tekee hyvät säästöt.

  • Tilaa juhlakoristeet hyvissä ajoin netistä toimitusajat huomioiden

Itse olen käyttänyt etenkin Partykingiä. Olen mieltynyt sivuston laajaan valikoimaan ja edullisiin hintoihin.

  • Varaa mökit ja aktiviitetit ajoissa, mutta tarkista peruutusoikeus

Uskon, että korona on muuttanut monien palveluiden peruutusehtoja joustavammaksi, mutta suosittelen silti olemaan tarkkana. Ikinä ei tiedä tulevasta!

  • Tarkista alekoodit

Itsestäänselvä, mutta tärkeä vinkki myös mainitsemiini palveluihin!

Mistä on hyvät polttarit tehty? Yhdessäolosta, toisista välittämisestä ja naurusta.

Muu on ekstraa, oikeasti.

Jos hyödynnät näitä vinkkejä, kerro siitä!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Maksumiehenä pyhän äärellä: Miksi fine diningia ei saa arvostella?

Kun vuosi sitten kummastelin fine diningin ideaa julkaisemassani jutussa, kävi ilmi, että tulin koskeneeksi johonkin pyhään. Fine diningia ei nimittäin sovi arvostella, ja ihmiset, jotka eivät tätä lajia ymmärrä, ovat todellakin valistuksen tarpeessa. Miksi meidän pettyneiden pitäisi tehdä parannus ja rakastaa ökyravintoloita?

Kerroin artikkelissa kokemuksestani eräässä tamperelaisessa fine dining -ravintolassa, enkä käynnin jälkeen ollut lainkaan varma, onko lysti hintansa arvoista. Ihmettelin sitä, miten on päästy pisteeseen, jossa kauden juurekset maksavat tietyllä tavalla käsiteltyinä monta kymmentä kertaa enemmän kuin muualla.

Yksikään kahdeksastasadasta kirjoittamastani tekstistä ei ole kirvoittanut yhtä paljon kommentteja ja jakoja kuin fine dining -juttuni. Avoin keskustelu on ehdottomasti tervetullutta ja asiallisesti esitetyt mielipiteet mielenkiintoisia. Kiitos siis niistä! Tässä jutussa en arvostele kommenttien kirjoittajia, vaan yritän selvittää, miksi nimenomaan fine dining herättää niin paljon tunteita. Muutama klimppi ruokaa lautasella, ja hirveä hulina päällä!

Kuluttaja ei vastaa katteesta

Artikkelia koskevassa keskustelussa toistuvia teemoja ovat ravintoloiden kate ja kulurakenne sekä ammattiylpeys ja ruoka sydämen asiana. Kommenttien mukaan fine diningin tuotto on noin 2–7 %, mikä on huomattavasti vähemmän kuin esimerkkinä mainituilla lounasravintoloilla. Katetta alentavat kovat vuokrat, sillä ravintolat sijaitsevat yleensä keskeisillä paikoilla. Jos kuluttaja ei tätä ymmärrä, ei hän myöskään kommentin mukaan ymmärrä yrittäjän unelmaa, mikä on oikein raastavan kaunis ajatus, vaikka se herättää kysymään, tekeekö fine dining -yrittäjä töitä todella vain sydämellään. Onko toiminta todella sen arvoista, jos sitä kannattelee vain suuri unelma ja villisti sykkivä sydän alhaisilla katteilla? Miten kuluttaja konkreettisesti maistaa pieteetin?

Kate- ja kulurakennekeskustelu on yritystoiminnassa mielestäni aina aiheellista. Kuluttajan on kuitenkin vaikea ottaa osaa siihen asiakkaana. Asiakas maksaa saamastaan palvelusta ja tuotteesta tietyn summan. Ravintolan käsissä on se, mihin reikiin raha kassasta valuu. Vaikka asiasta olisi yksityishenkilönä kiinnostunut, ei tilanteeseen voi vaikuttaa muuten kuin arvioimalla hinta-laatusuhdetta ja sitä, haluaako palvelusta maksaa pyydetyn hinnan. Onko joku joskus iloinnut maksusta, jolle ei itse koe saavansa vastinetta, mutta jonka rahastaa matalalla katteella ja kovilla kuluilla toimiva yritys?

Osallistuminen on etuoikeus

Arvostelin jutussani myös ravintolan ahdasmieliseltä tuntunutta ilmapiiriä. Sain vastaukseksi, ettei se ole ravintolan tai ravintolakulttuurin vika. Totta, ilmapiirihän on aina jokseenkin subjektiivinen kokemus ja ihmiset rentoutuvat erilaisissa tilanteissa. Ymmärrän myös sen, että erityyliset ravintolat velvoittavat hiljaisesti yleisten kohteliaiden käytöstapojen mukaisesti tietynlaiseen käytökseen. Hiljaisessa paikassa kunnioitetaan hiljaisuutta eikä huudeta muiden päälle. Hattu päässä käsin syönnille on yhtä lailla omat muonituspaikkansa.

Fine dining -ravintoloiden muodollista otetta yksi kommentti perusteli sillä, että ”on ylpeyden aihe kertoa, mitä sinulla on oikeus syödä”, mikä yhtyy ajatukseen siitä, että ravintola on yleensä sydämen asia, se suuri unelma. Aivan varmasti joku haluaakin maksaa siitä, että tietää, mitä syö, nauttii tunnelmasta ja pikkutarkasta työstä, mutta se ei silti tarkota, että porkkanasta tulee kultaharkko, kun sen hinnaksi laittaa 70 euroa ja tarjoilee laatuposliinilta. Kuumana tai kylmänä – myös ruokien lämpötilat herättivät keskustelua. Ravintolaruokailu ei muuten ole oikeus, vaan itse asiassa etuoikeus.

Sydänvalinta?

Tekstiäni on todennäköisesti kauhisteltu alan ryhmissä urakalla, sillä välillä juttua on luettu satoja kertoja päivässä ja liikennettä on tullut ryppäinä tietyistä lähteistä. Tämä on paljon siihen nähden, että postaus on julkaistu jo maaliskuussa 2020, sillä blogimaailmassa jutut elävät muutaman päivän ennen unholaan painumista. Vilkas liikenne on merkki siitä, että aihe ärsyttää – myös hyvällä tavalla. Se nimittäin haastaa pohtimaan niin yrittäjän ideaa ja uskoa omaan toimintaansa kuin kuluttajan valintoja. Mikä ylipäätään on hyvä ja järkevä valinta? Mihin kannattaa laittaa rahaa yrityksenä tai yksityishenkilönä?

Keskustelun jälkeen minua vaivaa edelleen se, etten ymmärrä, miten sydämen asia, ammattiylpeys tai linjastoravintoloita alhaisempi kate, voisivat vaikuttaa siihen, että kuluttaja kannattaisi vakuuttaa fine diningista. Ei sitä ihan hyväntekeväisyyteen voi verrata, mutta perustelut sopisivat siihenkin. En siis vieläkään ymmärrä, miksi fine diningin arvosteleminen sattuu.

Loppujen lopuksi fine dining-keskustelu ei merkittävästi eroa siitä, jos puheenaiheena olisi mikä tahansa ravintola. Ruoka on silti apetta, olipa se sitten huippukokin valmistamaa tai ihmisen, jolla ei ole alan koulutusta. Jos fine diningia arvostetaan siksi, että se on käsin tehty makunautinto suurella sydämellä, toimivat samalla ideologialla kaikki samalla tavalla valmistetut ruoat pikaruokapatongeista alkaen, kunhan sydän on mukana ja kädet savessa. Kuka määrittelee, missä sydän pamppailee?

Miksi fine dining herättää niin paljon tunteita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Sukututkija kertoo: Ritva menetti vanhempansa nuorena ja pääsi vasta aikuisena sukunsa jäljille netissä

*Sisältää mainoslinkkejä

Sukutukimus on tullut pitkälle pölyttyneistä arkistoista digitaalisesti taltioitujen kirkonkirjojen ja helposti tehtävien kaupallisten DNA:n testien ansiosta. Sukututkimusharrastaja Ritva Lehtinen on viidessä vuodessa kaivautunut sukunsa sisään yli 400 vuoden taakse, geneettisesti monta sataa vuotta pidemmälle, vaikka lähtökohdat tutkimukselle olivat varhain kuolleet vanhemmat ja yksi väärin kirjoitettu nimi.

Ritva Lehtinen suosittelee pitämään tallessa mahdollisimman paljon valokuvia, virallisia dokumentteja ja suullista tietoa, sillä ne auttavat arvioimaan geneettisen sukututkimuksen tuloksia. Lehtinen pitää kädessään kuvaa Eila-äidistään.


– Minulla ei rehellisesti sanottuna ollut minkäänlaista käsitystä suvustani, ennen kuin aloitin sen tutkimisen, Ritva Lehtinen sanoo.

Lehtinen aloitti sukututkimuksen teon tavoitteellisesti vuonna 2015 nettilähteiden avulla. Sitä ennen hän oli tehnyt asian eteen ainoastaan yhden soiton Vesilahden kirkkoherranvirastoon vuonna 1996.

– Sain sieltä isomummoni nimen ja senkin väärässä muodossa.

Syntymäaika oli kuitenkin oikein, ja sen perusteella Lehtinen pääsi Matildaksi paljastuneen isoisoäidin jäljille hakukonetulosten ansiosta. Tulokset toivat tarjottimella eteen kirkonkirjat, joista hän löysi isomummonsa syntymäpäivän merkinnät. Samana päivänä oli syntynyt vain kaksi lasta. Toinen oli Lehtisen mummon äiti. Sen jälkeen eteneminen alkoi sujua pelkästään julkisten, ilmaisten arkistojen avulla.

Myöhemmin Lehtinen osti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja liittyi Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen (SSHY) jäseneksi, jolloin hän sai käyttöönsä vapaasti tarjolla olevia kirkonkirjoja uudempia aineistoja. Toistaiseksi saatavilla saa kuitenkin olla vain yli 100 vuotta vanhat kirkonkirjat, sillä sitä nuorempiin ei ole pääsyä evenkelis-luterilaisen kirkon vuonna 2011 antaman suosituksen mukaisesti.

Yhteistä, muttei aina yhdessä

Ritva Lehtiselle suku tarkoittaa jonkin yhteisen, henkisen tai fyysisen, alkuperän jakamista.

– Sen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa yhteisöllisyyttä, eiväthän kaikki ole edes tekemisissä keskenään monissa suvuissa, hän sanoo.

Lehtinen laskee sukuunsa siskonsa ja heidän lapsensa. Vanhemmat ja lapsuudessa elossa ollut isoäiti ovat jo edesmenneitä. Muista sukulaisista ei ollut tietoa tai heihin ei oltu yhteydessä Lehtisen ollessa lapsi.

– Kun ihmiset puhuivat tädeistä, sedistä ja serkuista, toivoin, että minullakin olisi sukulaisia. En kuitenkaan ihmetellyt sukumme pienuutta, sillä perusteluksi riitti se, että omat vanhempani olivat ainoita lapsia. Lapsi kasvaa siihen, mitä on.

Kukaan ei synny tyhjästä

Lehtisen äiti menehtyi sairauteen nelikymppisenä vuonna 1976. Isästä ja isoäidistä jätti aika 1980-luvun alussa, mikä teki perheen kolmesta tyttärestä orpoja. Varhaiset poismenot jättivät jälkeensä paljon kysymyksiä, jotka alkoivat vaivata surun uuvuttamia lapsia vasta aikuisena.

Merkittävin asia Lehtiselle onkin ollut kokemus juurettomuudesta. Ennen tutkimuksia hän tiesi ainoastaan äitinsä puolen suvusta murusia perustuen suullisiin kertomuksiin ja lehtileikkeisiin, jotka löytyivät äidin jäämistöstä.

– Vasta sukututkimusta tehdessäni olen ymmärtänyt, etten todellakaan ole aiemmin tiennyt, mistä tulen. Nuorena ei ollut kiinnostusta eikä myöhemmin pienen lapsen äitinä aikaa selvittää asioita. Netin tuomat mahdollisuudetkin ovat avautuneet kunnolla vasta viimeisen 10 vuoden aikana.

Juurettomuus painoi kuitenkin Lehtistä vanhempien poismenon jälkeen, sillä nuorten sisarusten oli pärjättävä omin voimin ilman vanhempia.

– Ajattelin silloin hölmösti, että tässä me siskokset vain olemme, eikä muita ole. Kaikkihan me tulemme kuitenkin jostain, hän toteaa.

Ritva Lehtinen Riitta-pikkusiskon (vas.) kanssa Ruotsissa 1970-luvulla.

Suku muokkaa elämän lähtökohdat

Ritva Lehtinen on yrittänyt sukututkimuksella selvittää vanhempiensa ja isovanhempiensa isien henkilöllisyyttä. Vaikka sukututkimus on tarjonnut paljon tietoa ja vihjeitä Lehtiselle, ovat isälinjat pysyneet hämärinä.

Hän ei edelleenkään tiedä kummankaan isoisänsä henkilöllisyyttä eikä usko, että hänen vanhempansakaan tiesivät isiään. Äidin isän henkilöllisyydestä ei ole ollut arvailuja, isän isästä puheita ja yksi nimi, jota ei ole pystytty osoittamaan todeksi ainakaan toistaiseksi.

Lehtisen mielestä on kuitenkin eri asia olla isätön kuin isoisätön.

– Vanhempani ovat varmasti kärsineet siitä, ettei heillä ole isiä, mitä tulee vanhoihin äpärähuuteluihin ja pilkkaamiseen. Meille lapsille se näyttäytyi lähinnä niin, ettei ollut mummolaa, mutta ei siihen aikaan ollut muutenkaan tapana käydä huvittelemassa isovanhemmilla samalla tavalla kuin nykylapsilla, Lehtinen toteaa.

Jos Lehtisellä ei olisi isää, olisi sukututkimuspolkukin saattanut avautua aiemmin. Hänen mukaansa ihmisellä on tarve tietää, mistä tulee, sillä loppujen lopuksi se vaikuttaa paljon siihen, millaista arkea elää. Suku voi määrittää, millaiseksi elämä muodostuu, jos kohtaa esimerkiksi tragedian, mikä tekee turvaverkoista entistä tärkeämpiä.

Suku on myös peili minuuteen.

– Ajattelen itse hyvin pieniäkin asioita. Ovatko ajatukseni tai tapani toimia samanlaisia kuin muiden sukulaisten? Teenkö jonkin asian siksi tietyllä tavalla, koska muutkin tekivät? Kun huomaa löytäneensä juuristaan samaa kuin itsestään, tulee yksinkertaisesti hyvä mieli, Lehtinen kertoo.


Ennen ei ollut paremmin

Ritva Lehtistä kiinnostaa sukututkimuksessa historia, joka tulee uudella tavalla lähelle, kun sitä elää tuttujen ihmisten kautta. Vaikkei olisi koskaan tavannut tutkimuksensa kohteita – etenkään vuosisatoja sitten eläneitä sukupolvia – voi nimien takana olevista henkilöistä tulla tärkeitä, osa omaa tarinaa ja ihan oikeaa historiaa.

Historian lähelle tuleminen on herättänyt Lehtisen pohtimaan myös vanhaa sananlaskua ”ennen kaikki oli paremmin”.

– Kyllä ennen oli ihan kauheaa. Selatessani kirkonkirjoja aluksi hakuammuntana luin monta hirveää kohtaloa siitä, miten ihmisiä kohdeltiin, leimattiin ja hylättiin. Somaattiset sairaudet ja vammat muuttuivat mielenterveysongelmiksi yhdellä merkinnällä. Ei ollut saatavilla apua tai terveydenhuoltoa.

Lehtisen mielestä sukututkimuksen esiin tuomassa historiassa korostuu myös naisen heikko asema.

– Nainen oli ripillä ensimmäisenä, ja mies pääsi pälkähästä. Se on tavallinen tarina salavuoteudessa ja isyyskiistoissa, viis raiskauksista. Lasta odottava piika naitettiin rengille sovintona, hän kertoo esimerkkinä rajuista oikeustapauksista, jotka korostivat valtasuhteita ja rikkaiden ja köyhien välistä kuilua.


Sukututkija on totuuden jäljillä

Lehtiselle itselleen oma suku on ollut yllätys jo pelkän olemassaolonsa vuoksi, mutta myös siksi, että niukkuutta, orpoutta ja isättömyyttä sisältävän perheen takana onkin ollut ihmisiä, jotka ovat eläneet eri tavalla ja joilla on ollut jo valmiiksi kirjoitettuna historia.

– Otan kaiken vastaan sellaisena kuin tulee. Toistaiseksi mitään kovin dramaattista ei ole löytynyt. Jos saisin selville, että suvussani olisi vakavia tuomioita tai murhaajia, en olisi kauhuissani. Ne ovat menneiden polvien tekosia, eivät minun. Asiakirjoja tutkiessa täytyy myös ottaa huomioon aika ja maailman tilanne, hän kertoo.

Häpeä on Lehtisen mielestä kaikin puolin turhaa. Hänen mukaansa suurin syy negatiivisiin tuntemuksiin sukututkimuksessa on se, että jotkut haluavat pitää tiukasti kiinni siitä, mitä heille on kerrottu, eivätkä ole valmiita muuttamaan käsityksiään juuristaan.

– Jos haluaa pitää sen totuuden, mihin tuntuu hyvältä uskoa, kannattaa miettiä, onko valmis edes aloittamaan sukututkimusta. Pelkästään kirkonkirjoissa voi tulla vastaan sellaista, mikä on ristiriidassa suullisen tiedon kanssa, puhumattakaan DNA-testien tarjoamista yllätyksistä.

Omaa mielenrauhaa ei Lehtisen mukaan kannata menettää, vaikka samalla luopuisi siitä, ettei saa totuutta selville.

Ritva Lehtisen Paavo-isän oman isän henkilöllisyyttä ei koskaan voitu varmistaa. Geenitestien lisäksi Lehtinen käyttää sukututkimuksessa perinteisiä menetelmiä, kuten Kansallisarkistojen lähteitä ja kirkonkirjoja. Ne kertovat, miten ja kenen kanssa ihmiset ovat eläneet.


DNA-testillä saa tuhansia sukulaisia

Ritva Lehtinen teki perimää tutkivan, kaupallisen Family Finder -geeniselvityksen alkuvuodesta 2019 Family Tree DNA -sivustolla, josta tilattu testipaketti kilahti postilaatikkoon muutamassa viikossa. Lehtinen palautti näytteet kirjeitse teksasilaiseen laboratorioon. Tulokset ilmestyivät Family Tree DNA:han reilun kahden viikon kuluttua siitä, kun palvelu oli kuitannut kirjeen vastaanotetuksi.

Alle kahdessa kuukaudessa alkuperäisestä tilauksesta Lehtinen sai näyttöruudulleen tuhansia etäserkkuja, kartan etnisestä alkuperästään ja arvion muinaisista sukujuuristaan.

Family Finder on niin sanottu serkkutesti, joka mittaa yhteisiltä esivanhemmilta tulevaa geeniperimää. Perimä laimenee nopeasti, joten tulokset ovat ennuste sukulaissuhteen läheisyydestä. Testi voi kuitenkin täyttää aukkoja sukupuussa, etenkin jos löytää epäilyttävän läheisiä osumia ihmisistä, joiden ei tiedä olevan sukua itselle.

Ritva Lehtinen on tehnyt omasta listastaan muutaman kiinnostavan löydön, jotka voivat myöhemmin johtaa kadonneiden isälinjojen jäljille. Tuloksia palveluun tulee lisää sitä mukaa, kun ihmiset tekevät testejä.

– Odotan sitä päivää, kun tulee uusi osuma, joka vastaa kysymyksiin, joita vanhempanikin ovat varmasti miettineet, Lehtinen sanoo.


Syyttömät voivat nukkua yönsä

Kun geenitestin tekee, antaa oikeuden DNA:hansa kaupallisin tavoittein toimivalle yritykselle, joka voi myydä testiin liittyvän raakadatan. Asiakas saa tästä vain pienen osan testituloksinaan. (Helsingin yliopisto 19.12.2018.)

Geneettisen sukututkimuksen uhkakuvat eivät huoleta Ritva Lehtistä.

– Ajattelen, ettei DNA:llani loppujen lopuksi voi tehdä ainakaan mitään sellaista, mikä suoranaisesti vahingoittaisi minua tai aiheuttaisi esimerkiksi taloudellista haittaa. Ei nykyajasta tietenkään koskaan tiedä, mutta mihinkään salaliittoihin en jaksa uskoa, Lehtinen sanoo.

Uhkien lisäksi mittavat geenipankit tarjoavat mahdollisuuksia – myös poliisille.

Suomessa ei kuitenkaan käytetä kaupallisia sukututkimussivustoja rikostutkinnassa, sillä asiaan liittyvää lainsäädäntöä ei ole, käy ilmi Ylen jutusta Ruotsissa ratkenneesta kaksoismurhasta. Linköpingissä vuonna 2004 tapahtunut murha ratkesi geneettisellä sukututkimuksella saaduista osumista. (Yle 12.6.2020.)

Lehtinen kannattaa sukututkimussivustojen hyödyntämistä rikostutkinnassa.

– Jos minun DNA:llani voi selvittää yhdenkin murhan, on se aivan mahtava juttu. Samalla selviäisi varmasti itsellenikin monta puuttuvaa sukuhaaraa. Ei ole syytä hävetä tai pelätä, jos ei ole itse tehnyt rikosta.


Biologia ei poista sosiaalista sidettä

Kun sukututkimustaivalta oli takana pari vuotta, Lehtinen liittyi Geni-sukupuupalveluun ja huomasi jonkun muokanneen sukulaistensa tietoja sivustolla. Kävi ilmi, että sukupuun luoja oli Lehtisen isän pikkuserkun poika. Hän otti mieheen yhteyttä saaden pian lämpimän vastauksen, minkä jälkeen yhteydenpito on ollut säännöllistä.

DNA-testi vahvisti Lehtisen ja sukulaisen yhteyden aitouden, eikä ole syytä epäillä, että vastaava osuma tulisi muuta kautta, vaikka kaikki on mahdollista pelissä, jossa tulkitaan geneettisiä yhteyksiä ennusteiden perusteella.

– Tuntuu lohdulliselta ajatella, että sukuni oli todellisuudessa lähempänä kuin olisin koskaan osannut kuvitella. En uskonut enää kenenkään olevan elossa, Lehtinen kertoo.

Vaikka suuri osa Lehtisen suvusta on yhä edelleen pimennossa, tietää hän DNA-testin avulla enemmän itsestään kuin viitenä edellisenä vuosikymmenenä.

DNA-testeihin perustuva sukututkimus korostaa biologisia suhteita sosiaalisten suhteiden sijaan. Onko todellinen suku kuitenkin se, jonka kanssa on kasvanut, vaikka biologisia siteitä ei olisi?

– Jos minulla olisi kasvattivanhemmat, haluaisin silti tietää sukuni taustan, mutta yhtä tärkeitä olisivat ei-biologiset vanhemmat. Selvittäminen ei veisi heitä pois, Lehtinen sanoo.

Ritva Lehtisen isoäiti Ida menehtyi vuonna 1982. Kuolinpesän siivous hävitti tärkeitä dokumentteja, jotka olisivat auttaneet kadonneiden isälinjojen selvittämisessä.


Suullisen tiedon merkitys ennallaan

Koska Ritva Lehtisen vanhemmat kuolivat kauan ennen kuin edes suomalaispoliisit käyttivät DNA:ta hyväkseen tutkinnassa, eivät vanhemmat koskaan saaneet tietää geneettisen sukututkimuksen mahdollisuuksista.

– Vanhalle kansalle tyypillisesti he olisivat varmasti suhtautuneet asiaan murahdellen, mutta toisaalta kokemus olisi voinut olla vapauttava. Mitä kaikkea olisikaan voinut löytyä, jos aiemmat sukupolvet olisivat ehtineet tehdä testejä, Lehtinen sanoo.

Lehtinen suosittelee kirjoittamaan ylös kaiken tiedon, minkä saa sukulaisiltaan, ennen kuin on liian myöhäistä. Suullisesta tiedosta voi olla hyötyä geenitestin tuloksia arvioidessa. Suurin harmi Lehtiselle onkin ollut se, ettei hän itse ymmärtänyt säästää isoäitinsä valokuvia, virallisia papereita ja kirjeitä, jotka katosivat kuolinpesän siivouksessa.

– Ne olisivat tarjonneet paljon apua isäni puolen kadonneiden sukupolvien metsästykseen. En vain osannut kuvitella parikymppisenä, että isoäidilläkin oli ollut elämä. Siitähän me olemme tulleet, ja sen jäljillä olen edelleen, Lehtinen toteaa.


Uutuusohjelma arastelijoiden apuna

Ylen haastatteleman Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja P. T. Kuusiluoman mukaan sukututkimusharrastajien määrä on suurempi kuin koskaan aiemmin, mihin on vaikuttanut kirkonkirjojen digitointi, jonka ansiosta tutkimusta voi tehdä kotona (Yle 13.9.2020).

Sukututkimuksen suosiosta kertoo se, että BBC:n vuodesta 2004 esittämän Who do you think you are? -formaatin suomalainen versio Sukuni salat käynnistyy MTV3:lla helmikuussa. Ohjelman juontaa Marja Hintikka, jonka johdolla julkisuudenhenkilöt tutustuvat perimäänsä.

Lehtinen toivoo, että Sukuni salat antaa ihmisille kaivattua uskallusta ryhtyä selvittämään mieltä vaivaavat asiat. Harrastusta harkitseville hänellä on yksi neuvo.

– Rohkeus on kaiken lähtökohta. Rohkeus ottaa vastaan epämiellyttäväkin tieto ja rohkeus nähdä vaivaa etsimisen eteen. Jos on valmis löytämään, saa usein myös vastauksia.

Lehtinen itse on saanut sukututkimukselta eniten mielenrauhaa. Sen lisäksi, että hän tietää, mistä on kotoisin, on hän löytänyt ihan oikeita sukulaisia.

– Siihen nähden, ettei minulla ollut kuin liian nuorena kuolleet vanhemmat ja kaksi siskoa, olen ollut aika onnekas.

Sukuni salat alkaa MTV3:lla 15. helmikuuta 2020 klo 20.

Ritvan kirjallisuusvinkit

* Sirkka Karskela: Sukututkijan tietokirja
(Lauri Karskela 2013)
Karskelan teos on hyvä perusopas sukututkijaharrastajalle. Vaikka internet tarjoaa lähtökohtaisesti tarvittavat tiedot, on rinnalla hyvä pitää fyysistä opusta, johon voi helposti tehdä omia merkintöjä. Sukututkijan tietokirja antaa apua myös vanhan ruotsin ja kirkonkirjamerkintöjen tulkitsemiseen.

* Marja Pirttivaara: Juuresi näkyvät – Geneettisen sukututkimuksen ABC
(Siltala 2017)
Geneettinen sukututkimus on yhä suositumpaa, eikä ihme, sillä parhaimmillaan se voi vahvistaa kirjallisten lähteiden ja suullisen tiedon oikeellisuuden. Pirttivaaran teos on hyvä alkuopas, joka antaa perustyökalut aiheeseen. Kirja sopii myös edistyneemmälle tutkijalle, sillä teoksen avulla voi oppia analysoimaan entistä syvemmin DNA-testitulosten perimää mikrotasolla.

* Tiina Miettinen: Juuria ja juurettomia – Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle
(Atena Kustannus 2019)
Tutkija Tiina Miettisen teos antaa kattavan kuvan suomalaisista suvuista ja sukukäsityksestä, mikä auttaa sukututkijaa ymmärtämään omaa työtään ja asemoimaan saadut tulokset historiaan. Juuria ja juurettomia on viihdyttävää ja yleissivistävää lukemista sukututkimustyön tueksi.


Jos uskot olevasi Ritva Lehtisen sukulainen tai tietäväsi hänen juuristaan lisää, ota yhteyttä sähköpostitse, niin välitän tiedot eteenpäin.

Haluaisitko kertoa oman sukututkimus- tai sukutarinasi blogissani? Laita minulle sähköpostia osoitteeseen anna.maksimoff@gmail.com.

Keskustele artikkelista kommentoimalla alle.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kuolinilmoitukset – surun pelottavan julkinen virsi

En tiedä, onko minusta tullut vanha vai kyylä, mutta nykyään viikonloppuni suola on kuolinilmoitusten lukeminen. Vertailen Aamulehden ja Helsingin Sanomien ilmoituksia, tarkkailen ihmiselämän kulkua ja titteleitä, jotka näyttävät merkinneen kantajalleen yllättävän paljon.

Nuuskinta kuljettaa minut myös lapsuuden kesiin, jolloin lastasimme kesälomareissun alkajaisiksi vanhan Ladan täyteen Aamulehtiä mummille Pohjanmaalle vietäväksi, jotta hän sai lukea rippikoulukavereiden kuolemista ja lusikan nurkkaan heittäneistä evakkotuttavista. Joskus touhu meni niin yli, että hän haki puhelinluettelon, veivasi vieraan numeron lankapuhelimeen, vapautti kiekon, odotti, että toisessa päässä vastattiin ja kysyi, miten on, onko siellä kuoltu vai ei.

Kuolinilmoitukset tarjoavat ihmisestä niin paljon tietoa, että hirvittäisi, jos samanlainen julistus keikkuisi elossa olevasta läheisestä lehden suositulla aukeamalla. Syntymäaika ja -paikka, vastaavat päivämäärät kuolemasta, joskus myös kuolintapa, ammatti tai koulutus, hoitokoti ja sairaalaosasto. Siihen päälle vielä kaikkien läheisten nimet. Huh!

Vaikka kuolinilmoituksessa on paljon yksilöiviä tietoja, eniten ihmiselämästä kertovat elinajan pituus, kuolleen puhuttelutapa, muistovärssy ja läheisten määrä. Kuka lähti aikaisin ja miksi? Mitä kaikkea ehti naapuri-ilmoituksen päätähti nähdä sadassa vuodessa? Joku on ytimekkäästi ”rakas”, toinen ”vaimo, äiti, tytär, isoäiti, täti, sisko ja isomummi”. Mummaa, mammelia, isiä, paappaa, vaaria ja faijaa muistelevat joskus vain läheiset, toisinaan taas samanlainen liuta erisnimiä, jotka tarjoavat vielä enemmän tietoa vainajan elämästä, ihmissuhteista ja jälkeläisten pariutumisesta.

Muistovärssyssä monet ilmoituksista tyytyvät vakiovalikoiman perussäkeisiin, kun taas jotkut muokkaavat niitä uuteen uskoon mukaillen läheisen elämää tai kirjoittavat jopa oman runon. Sitä en tiedä, mikä on tekijänoikeuksien rooli kuolinilmoituksissa, ja jaksetaanko sellaisesta edes välittää elämää suuremman äärellä.

Kallis kunniavieras

Kuolinilmoituksen julkaiseminen lehdessä ei ole pakollista, vaan lähinnä perinne ja hinnan vuoksi usein myös poisrajattu vähävaraisilta, vaikka olen kuullut joidenkin säästäneen itse rahat kuolinilmoitukseensa sen ollessa kunnia-asia. Viimeinen valokeila, virallinen niitti. Sen lisäksi, että kuolinilmoitus kertoo, kenen taival päättyi ja keiden ympärillä vainaja eli, tekee se myös yhteiskunnassa näkyväksi. Minä elin ja olin todistettavasti olemassa.

Niin paljon kuin suru puristaa rintaani ilmoituksia lukiessa ja miten paljon nautin niiden tutkimisesta ja arvioimisesta, ymmärrän hyvin sen, miten raskaita tulkinnat ja arvailut ovat läheisille. Siksi yleensä onkin tapana olla tarkkana, mitä sanamuotoja kuolinilmoituksessa käyttää. Havaintojeni perusteella nuorten poismenoihin lisätään usein tieto tapaturmasta tai jopa henkirikoksesta, ettei väärinkäsityksiä tulisi, aivan kuin olisi huonompia tai parempia tapoja kuolla. Sairaudet kuulutetaan osastoa tai hoitokotia kiittämällä. Ettei vain jälleen kerran jäisi epäselvyyksiä.

Helsingin Sanomien kuolinilmoituksen luontipalvelun perusteella halvimmillaan omaisen nimen saa painokoneen läpi paperille valitsemalla yksipalstaisen, arkiviikolla julkaistavan ilmoituksen, jolloin hinnaksi jää 470 euroa. Viikonloppuna hinta kipuaa yli 500:n lähes 600:een euroon. Kaksipalstainen ilmoitus sunnuntain lehdessä on kallein, ja se maksaa noin 660 euroa, viikolla noin 500–570 euroa.

Julkaisipa ilmoituksen milloin tahansa tai olipa miten varakas, vie kuolinilmoitus sievoisen summan kuolinpesän rahaa. Satoja euroja nimestä, syntymäajasta ja läheisten listasta. Draaman loppukohtaus, uteliaiden ehtymätön keidas.

Muinaista kyyläämistä

Ihmiselämän päätepisteellä on helppo rahastaa ainakin niin kauan kuin digitaaliset hautajaiset ja elektroniset muistot eivät lyö läpi kunnolla. Esimerkiksi Emonum julkaisi jo kolme vuotta sitten palvelun, jonka avulla voi taltioida digitaalisen jalanjälkensä. Jossain määrin sama idea on myös Facebookin In memoriam -mahdollisuudessa, jolla voi muuttaa läheisen profiilin muistosivustoksi. Rakkaat eivät siis katoa, vaikka maallinen vaellus päättyy, ja pian on todella kuoltava kahdesti, jotta voi kadota planeetalta. Bittiavaruudessa kaikki tosin tuntuu olevan ikuista.

Uskon kuolinilmoitusten jäävän historiaan kahdesta syystä. Kalliin hinnan lisäksi tietojen avoin jakaminen voi alkaa epäilyttää niin ironista kuin se onkin edulliseen ja kaikkien saatavilla olevaan nettipalveluun verrattuna. Toiseksi kuolinilmoitukset lienevät vanhan kansan juttu eivätkä ne tarjoa yhteisöllisyyttä surun ympärille. Jaksavatko tulevat polvet todella tilata lehden kytätäkseen tuttaviaan? Vai onko kyylääminen niin universaalia, ihmiseen kaiverrettua toimintaa, ettei se tule koskaan loppumaan, vaikka somessa voi yhtä lailla nuuskia?

Mummikin taisi käyttää lehtien kuolinilmoituksia nimenomaan sosiaalisen median kaltaisena kyttäysväylänä. Tietolähde vain sattui olemaan painokoneen tuotos, ei interaktiivinen kanava, jossa voisi olla yhteydessä toiseen jo elinaikana.

Kun aikaa kuluu tarpeeksi, elämä – niin kuin surukin – muuttaa muotoaan väistämättä, ja siksi poismenon performanssikin muuttuu vielä. Se tosin on varmaa, että kyylät löytävät haluamansa tiedonmuruset joka tapauksessa, kävi miten kävi.

Mitä sinä ajattelet kuolinilmoituksista? Ovatko ne jopa liian julkisia? Mikä niiden merkitys on nykyaikana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Koronan kirjoittama vuosi

Jos korona olisi elokuva, se olisi scifiä. Jos se olisi laulu, olisi se karjalainen itkuvirsi. Runona se soisi terävästi lyhyillä tavuilla, tiukkoina säkeinä. Kirjaksi korona taipuisi dystopiana, naturalismin edustajana ja autofiktiona. Me olemme kirjoittaneet korona-aikamme. Tässä on minun vuoteni.

Tammikuun alussa korona oli vain yksi pieni uutinen iltapäivälehtien kohuotsikoissa.

Ensimmäinen talvi

24. tammikuuta 2020

Olemme palaamassa viikonloppulomalta Islannista. Isäni kauhistelee Kiinassa leviävää koronavirusta ja sitä, että Reykjavík on suosittu välietappi Aasian ja Amerikan välissä. Aasialaisturisteilla on koneessa ja kentällä maskit, muilla ei. Ai, että kun tämä naurattaa jälkikäteen! Ja tuntuu jopa rikolliselta!

5. helmikuuta 2020

Istumme vanhassa asunnossamme. Minä olen kipeä, joten päätämme siirtää kevään Tukholman-matkan varaamista. Tuntuu siltä, että on hyvä olla skarppina, kun ostaa satojen eurojen arvoisen matkan.

11. helmikuuta 2020

Makaamme uuden asuntomme sohvalla vajaata viikkoa myöhemmin. Koronauutiset välkkyvät iltapäivälehtien uutisvirrassa. Pohdimme, varaisimmeko matkan kuitenkin tänään. Päätämme lykätä hommaa suosiolla maaliskuulle, jotta tiedämme, koska korona on ohi. Niin kuvittelemme.

Loppukeväällä elämä alkoi tuntua edes ajatuksen tasolla normaalilta.

Kevät

8. maaliskuuta 2020

Olen taas kipeä maaliskuun alussa. Tällä kertaa minulla on poskiontelotulehdus, varmaankin helmikuisen flunssan jälkimaininkeina. Olen lähtenyt aiemmin viikolla kesken päivän töistä kotiin, kun olemme ensiksi nauraneet yhdessä työporukalla koronavitseille. Kukaan ei epäile koronaa seuraavana päivänä mennessäni lääkäriin. Sinänsä ei ole syytäkään, kun poskista löytyy mähmää ultraamalla ja diagnoosi on selvä. Silti. Mikään ei ole niin kuin ennen, mutta hetken kaikki on vielä ihan tavallista ja tuttua. Mehiläisessä koronasta muistuttavat vain hissitiedotteet ja se, ettei lääkäri kättele. Hyvä niin, se on aina ollut vähän kiusallista ja turhaa.

16. maaliskuuta 2020

Suomi on suljettu. Vaellan autioituneen kaupungin halki iltavuorosta kotiin. Mies tulee vastaan, sillä olo on turvaton. On niin tyhjää. Kulmakunnan maamerkki McDonald’skin on kiinni. Keltaiset kaaret ovat sammuneet. Maaliskuun loppuun suunnitellut tuparit on peruttu jo kolme viikkoa aiemmin.

11. huhtikuuta 2020

Jotenkin pääsiäinen onnistuu saapumaan. Se kun ei koronarajoituksista piittaa. Ihmiset välittävät onneksi. Kevätauringon kuivaamat kadut ovat tyhjiä, mutta olo on vähän toiveikkaampi kuin ennen, vähän normaalimpi. Hiljaisuuteen on tottunut. Isäni pesee ikkunamme. En osta hänelle herkkutiskiltä perunaleivosta, sillä hän ei suostu syömään avopakattuja tuotteita. Toinen ystäväni kaasoista on jumissa Uudellamaalla, joten suunnittelemme polttareita kiivaasti etänä.

5. toukokuuta 2020

Hallitus tiedottaa koronarajoitusten asteittaisesta purkamisesta. Kiikun keittiön jakkaralla katsomassa tiedotustilaisuutta läppäriltä. Koska minäkin olen ihminen, harmittelen sitä, että kesäloma ehtii vielä kulua rajoitusten kourissa, vaikkei suuria suunnitelmia enää ole ollutkaan pitkään aikaan. Ne on kuopattu jo monta kuukautta sitten. Silti hetken tuntuu siltä, että painajaisuni on pian takana.

Kesällä retkeilimme myös Tampereen Hervannassa sijaitsevalla Suolijärvellä.

Kesä

2. kesäkuuta 2020

On kesälomani viimeinen päivä, ja ravintolat ovat avautuneet ensi kertaa kevään jälkeen paikan päällä syöntiä varten. Vettä sataa kaatamalla, ja istun talomme kivijalan bistrossa valkoviinillä. Tämä se on elämää, näin normaalia! Koronapelko hiipii mieleen. Hyppääkö pöpö pöytään kuitenkin jostain?

13. kesäkuuta 2020

Vietämme ystäväni ikimuistoiset polttarit mökillä luonnonhelmassa. Korona on karsinut suunnitelmia ja pitänyt loppumetreille asti jännityksessä, pääsemmekö edes mökille porukalla. Meitä on yhteensä yhdeksän. Riemuitsemme ja juhlimme sydämemme kyllyydestä. Pesemme käsiä ja käytämme käsidesiä. Vihanneksetkin käyvät suihkussa ennen salaattibaaritarjoilua.

27. kesäkuuta 2020

Juhlistamme vanhempieni merkkipäivää. Vierasmäärä on kutistunut murto-osaan, mutta tunnelma on hyvä. Korona ei tunnu olevan läsnä, vaikka moni pysyttelee pihamaalla nautiskelemassa virvokkeita ja ruokaa. Olen järjestänyt tarjottavat niin, ettei kenenkään tarvitse tulla sisälle, ja naapurit voivat halutessaan kilistää etäältä.

15. elokuuta 2020

Kulunut kuukausi on tuntunut jopa tavalliselta elämältä. Kun katson jälkikäteen kuvia heinäkuustani, en edes muista koronaa. Se ei siis tarkoita sitä, ettenkö olisi välittänyt, vaan elämä on rajoituksista ja hiljentymisestä huolimatta ollut normaalia. Erityisen onnellinen olen siitä, että ystäväni pienet häät toteutuvat elokuussa. Mikä tuuri!

22. elokuuta 2020

Ajamme Raaseporiin kierrelläksemme Tammisaaren keskustaa, josta olemme varanneet parvekkeellisen hotellihuoneen. Piipahdamme luontopolulla Hangon Tulliniemessä, näemme suoraan edessämme muutaman metrin päässä aikuisen kauriin ja syömme monta kertaa kiinalaisessa ravintolassa. Paluumatkalla käymme Fiskarissa, jonka tehdasmiljöö ja somat pikkupuodit ovat aina yhtä lumoavia. Elämä tuntuu tavalliselta. Kotimaanmatkailuun liikenee kieltämättä enemmän aikaa ja rahaa, kun humputtelut ulkomailla ovat pannassa.

Vierailimme Vaasassa hyvän aikaa ennen kuin pandemia levisi pohjanmaalaiskaupungissa käsiin.

Syksy

5. syyskuuta 2020

Olemme innostuneet Raaseporin-matkasta niin, että varaamme hotelliloman Vaasaan, jossa tautitilanne on maltillinen. Hotellihuoneessamme on oma sauna, jossa viihdymme illan, mutta piipahdamme myös kahdessa pubissa. Vaasassa on melko autiota illalla eikä missään ole merkkejä tulevasta tautiryppäästä. Tartunnat lähtevät leviämään kaupungissa vielä saman kuun aikana. Olo on helpottunut, pääsimme pois alta.

16. syyskuuta 2020

Vietämme iltaa ystäväni luona. Hääjuhlajuomien tyhjennystalkoot, silkkaa hyväntekeväisyyttä siis. Missikisat tulevat tv:stä. Neitosilla on maskit päässä yhdellä kierroksella, ja live-yleisö on myös verhottu hengityssuojaimiin. Moni on koronakesän jälkeen uskaltautunut kaivautumaan illanviettoon, ja onkin ihana nähdä ihmisiä.

30. syyskuuta 2020

Käyn katsomassa Tampereen työväen teatterissa Kinky Boots -musikaalin. Se on mahtava, ja toivon, että kaikki jääräpäät kävisivät katsomassa sen! Kaikilla katsojilla on maskit yhtä lukuun ottamatta. Järjestelyt on suunniteltu hyvin, mutta todellisuudessa ihmiset pakkautuvat odottamaan lämpiöön liian pieneen sumppuun, sillä suomalaiset eivät edelleenkään osaa jonottaa.

8. lokakuuta 2020

Pidän talvilomani, ja suuntaamme Rovaniemelle. Istun junassa pidempään kuin koskaan ennen. Näen valtavan määrän Suomen jokia ja lappilaisten pikkukuntien asemia. Rovaniemellä on märkää ja synkkää, mutta samaan aikaan kokemus on eksoottinen, jos niin voi edes sanoa kenenkään mieltä pahoittamatta. Lappiinkaan emme olisi matkanneet ilman pandemiaa. Ne eurot olisi todennäköisesti kiikutettu Tukholmaan kruunuiksi muuntuneina.

Rapsutimme poroja Joulupukin pajakylässä Santa Claus Reindeerin aitauksessa.

Talvi

24. marraskuuta 2020

Syksy on sujunut räpiköiden. Olemme yrittäneet tukea palveluita sen, mitä pystymme, mutta suurimmaksi osaksi olemme käyneet vain Lidlissä. Minä olen siirtynyt etätöihin jo muutama viikko sitten omasta halustani haistaen tulevan kaaoksen. Käymme katsomassa uutta potentiaalista kotia maskit naamalla. En voi käyttää silmälaseja suojaimen kanssa, joten kokemus on epämiellyttävä. Tiedämme kuitenkin haluavamme asunnon, ja niin saamme sen.

6. joulukuuta 2020

Tänä vuonna ei kätellä eikä katsella pukuloistoa. Kadut ovat autioita. Joulu huolettaa. Mitä jos Uusimaa taas suljetaan? Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että tämä painajainen voisi jo olla ohi. Rokotteet tulevat, mutta sekin huolettaa. Että niin nopeasti markkinoille! Pakko kuitenkin luottaa ammattilaisiin ja lääketieteeseen, kuten ennenkin.

12. joulukuuta 2020

Pikkujoulut on peruttu. Koronasta huolimatta moni juhla on vuoden aikana toteutunut, mutta vielä enemmän on peruuntunut yhteisiä illanviettoja. Huomaan ajattelevani lapsellisesti, että onneksi en ole vuoden tai kaksi vanhempi. Sinne menisivät suuri ilonaiheeni: kolmikymppiset. Mutta ehkä vuonna 2022 näkyy jo valoa. Tämä on kyllä ihmeellistä aikaa, ajattelen joka ilta.

Joulun sää oli yhtä erikoinen kuin koko vuosi.

24. joulukuuta 2020

Koronajoulu. Olemme ydinperheeni kesken emmekä näe sukulaisia. Vaihdamme lahjoja kuitenkin nopeasti heidän kanssaan. Teen aattopäivänä kävelylenkin hautausmaalla, jossa turvavälit säilyvät, mutta maskin kotiin jääminen harmittaa. Kun ajattelee, miten valtavia hautausmaat ovat, tuntuu absurdilta olla tilanteessa, jossa maskien miettiminen on ihan tavallista. Sää on ulkona apokalyptinen. Pilvet ovat sinistä hattaraa ja sumu peittää horisontin, mutta aurinko yrittää tervehtiä kultaisena vyönä kaukaisuudessa. On lämmin, vaikka pian pakastaa.

31. joulukuuta 2020

Enpä olisi arvannut, että viettäisin vuodenvaihdetta kodissa, joka on eri kuin se, jossa vuosi sitten asuin, ja että vielä siinä välissä ehtisin asua yhdessä asunnossa. Kun katson parvekkeellamme Tampereen siluetin piirtyvän taivaanrantaan kaupunginvaloilla koristeltuna, ihmettelen, miten vuosi on voinut olla ihan kamalan surkea, mutta silti täynnä monia ihania tapahtumia ja onnenkantamoisia – ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin.

Suurin oppi vuodelle taitaakin olla se, että vaikka kaikki on välillä valehtelematta täyttä kuraa, kipeitä menetyksiä ja raastavaa epäreiluutta, on lopulta paljon kiinni siitä, mitä päättää mukanaan kantaa ja miten aikoo tarinansa kirjoittaa. Kaikki sivut pysyvät mukana, mutta vain niihin tärkeimpiin kannattaa jättää kirjanmerkki ja palata uudelleen.

Turvallista ja onnellista uutta vuotta 2021!

Nähdään taas ensi vuonna. Ikihauska tokaisu! (Ei ole.)

Millaiseksi korona kirjoitti sinun vuotesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ylistetty Suon villi laulu lumoaa vain luontokuvauksellaan + BookBeat-etu

* Sisältää mainoslinkkejä

Kaksi vuotta maailmalla menestystä kerännyt *Suon villi laulu keikkuu tällä hetkellä myös Suomessa myyntitilastojen kärjessä. Jotkut rakastavat, toiset vähättelevät. Karun suoalueen ekosysteemin palvonnalla ratsastava Delia Owensin esikoisteos kompastuu kuitenkin niin moneen kiveen, ettei siitä jäisi ilman luontoa jäljelle kuin epämääräinen teemasotku.

Oli pienestä kiinni, ettei biologi Delia Owensin esikoisromaania Suon villiä laulua (2018) olisi julkaistu lainkaan. Kustantamo G. P. Putnam’s Son uumoili Owensin teokselle niin vaatimatonta menestystä, että ensimmäisen painoksen kappalemääräkin jäi alle 30 000:een, mikä Yhdysvaltojen kaltaisessa jättiläisvaltiossa ei ole kovin paljon. (HS 20.8.2020.)

Owensin teoksen draaman kaari kirjoitettiin kuitenkin uusiksi, kun näyttelijä Reese Witherspoon hehkutti teosta kirjakerhovideossaan (YouTube 7.9.2018). Suon villi laulu (engl. Where the Crawdads Sing) on siis raikunut jo maailmalla jo yli kaksi vuotta, mutta Suomeen käännöstä mukaillen rapujen laulu kantautui vasta tänä vuonna ilmestyessään WSOY:n kustantamana suomeksi elokuussa 2020. Kirjakauppaliiton marraskuisen tilaston perusteella Suon villi laulu on kolmanneksi myydyin kaunokirjallinen käännösteos.

Kaukana pohjoiscarolinalaisella marskimaalla asuva Kya Clark jää monen epäonnisen sattuman ja rikkinäisen ihmiskohtalon vuoksi yksin asumaan jo pikkutyttönä suon reunalle ränsistyneeseen tönöön. Koulua hän käy päivän verran, mutta oppii ihmeen kaupalla selviytymään karussa, mutta rikkaassa luonnossa. Hänestä tulee huipputaitava veneilijä, ihmisiä pelkäävä karkuri ja simpukkamyyjä, jota kylän hyljeksitty tumma väestö auttaa. Kasvukertomuksesta Suon villi laulu taipuu myös rakkaustarinaksi ja murhamysteeriksi. Siinä on aika paljon yhdelle kirjalle, joka on vieläpä päättänyt käsitellä kattavasti luontoa kaiken ohessa.

Teos kuvaa Clarkin elämää useassa aikatasossa aina lapsuudesta kirjan nykyhetkeen eli 1970-luvulle, jossa miljöön keskiössä on oikeussali, mistä saa pientä vihiä kirjassa tapahtuvan murhan näkökulmaan. Onneksi Suon villi laulu ei kuitenkaan jää pelkäksi lain luennaksi, vaikka siihenkin teos pureutuu melkoisella pieteetillä. Jotkut näkevät kaikkiin teemoihin ulottuvan tarkkuuden ansiona, toiset rautalangasta vääntämisenä, heikkoutena. Kipeän lapsuuden ja perusteellisen oikeudenkäynnin välissä on viitatun murhan lisäksi paljon rakkautta ja Kya Clarkin elämässä olleita poikia, joista yhden kanssa rakkaustarina on vähän liian kaunis ollakseen totta, toinen taas lähinnä sikailua ja hyväksikäyttöä.

Witherspoonin alulle panema kuume on oiva esimerkki siitä, kuinka vähän lopulta on merkitystä sillä, kuinka erinomaisena kustantamo pitää romaania ja miten taidokas se olisi kaunokirjalliset ihanteet huomioiden. Se pistää tavallaan vihaksi, mutta eihän se tietenkään teoksen syy ole, vaan vahvistaa ainoastaan sitä, miten suuri rooli niin sattumalla kuin markkinoinnilla on minkä tahansa tuotteen menestyksessä. Tekijällä tai teoksella ei lopulta ole väliä. Ja kuka sitä paitsi voi vähätellä teoksen onnistumista, jos se tavoittaa yleisönsä ja herättää tunteita?

Suon villi laulu on ajatuksen tasolla koskettava, mutta lopullisena käsikirjoituksena epäuskottava ja pitkäveteinen teos, jonka suurinta antia ja lumoa on opettavainen luontokuvaus. Biologin tarkkuudella kirjoitettu luontomiljöö on samaan aikaan sekä kiinnostava että kaunis – kuin vangitseva maalaus. Mutta siinä kohtaa sitten pensselit putoavatkin.

Owensin esikoisen loppuratkaisu on odottamaton ja samaan aikaan erittäin imelä. Onhan sekin toki taitolaji sortua ennalta-arvattavuuteen, mutta silti yllättää. Suon villin laulun loppu on itse asiassa niin yksityiskohtainen, että harva romaani kertoo liki tunnin tarkkuudella, mitä päähenkilölle lopulta käy. Jotkut innostuvat varmasti siitä, että teos katsoo hyvin pitkälle tulevaisuuteen antaen sille myös päätepisteen, mutta samaan aikaan se katkaisee mielikuvitukselta siivet, mitä ei voi pitää kaunokirjallisuuden tavoitteena.

Kirjan markkinoinnissa on lainattu usein New York Timesin luonnehdintaa teoksesta: ”Niin kaunis, että tekee kipeää.” Kauneus ei aina tarkoita epäuskottavuutta, mutta tällä kertaa marskimaan soiden tarina jää ontoksi nimenomaan siksi.

Saduksi on nimittäin vaikea pukea dramaattista juonta ja biologian oppituntia, jotka eivät kyseistä lajia kumarra.

Kritiikistä huolimatta suosittelen ehdottomasti lukemaan Suon villin laulun ja kertomaan siitä oman mielipiteen. Tunteita se herättää varmasti!

*Ennen aamukahvia ei voi -blogin lukijoina BookBeatin uudet asiakkaat saavat 30 päiväksi maksutta BookBeat Premiumin, jolla voi lukea ja kuunnella kirjoja niin paljon kuin haluaa.

*Jouluedun voi lunastaa TÄSTÄ.

Etu koskee vain uusia BookBeat-käyttäjiä, ja etu on voimassa 31.12.2020 saakka.

Jos olet lukenut kirjan, minkälaisia ajatuksia se herättää? Näyttäytyykö teos mielestäsi naiivina vai nerokkaana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Alle vuodessa neliöstä pikkukaksioon

Monet haaveilevat yhä suuremman kodin hankkimisesta, mikä on samalla yksinkertainen symboli elämässä etenemiselle. Me teimme toisin ja vaihdoimme neliöstä pieneen kaksioon. Kyllä kannatti! Miksi? Mitä saimme ja mistä luovuimme?

Jos haluaa asua Tampereen keskustassa, ei vuokrataso vaihtele niin paljon, että asuntoa vaihtamalla säästäisi merkittävästi. Toki voi valita, maksaako uusista pinnoista tai lisähuoneista, mutta jos haluaa asua kohtuullisessa kunnossa olevassa asunnossa keskusta-alueella, joutuu siitä joka tapauksessa maksamaan 800–1000 euroa kuukaudessa.

Neliömme Amurissa maksoi 1000 euroa kuukaudessa sisältäen saunan, parvekkeen ja maksuttoman parkkialueen. Muuttomme jälkeen vuokra ponnahti yli 1100 euroon. Siirtyessämme ydinkeskustaan saunalliseen, neloskerroksen parvekkeelliseen kuudenkymmenen neliön kaksioon vuokra putosi vajaalla parilla sadalla eurolla. Se oli toki positiivinen muutos, muttei niin merkittävä säästö, että nimenomaan siksi olisi kannattanut muuttaa. Me vaihdoimme maisemaa sekä kiinteistöllisistä syistä että ihan vain vaihtelun vuoksi. Toiselle meistä 15 vuotta Amuria riitti, ja minäkin olin viiden vuoden jälkeen valmis kaupunginosan hiljentyessä.

Emme olisi koskaan uskoneet, että taipaleemme Stockmannin kupeessa päättyisi melkein ennen kuin ehti alkaakaan kunnolla. Mutta niin vain suuremmat voimat päättivät toisin, mikä antoi myös rohkeutta katsella ympärille vähän laajemmin. Keskustan ongelmat – jatkuva pilven haju, yleisesti raju huumeiden käyttö, piikittäminen, levottomuus ja tappelut – lävähtivät päin näköä, ja kun tiesi joutuvansa luopumaan asunnosta, muuttui ympäristö sietämättömäksi.

Pakottavista syistä hidas irti päästäminen tarjosi kuitenkin yhteiskunnallisten ongelmien pureskelemisen lisäksi mahdollisuuden miettiä, mitä oikeasti haluamme asunnoltamme, mistä haluamme maksaa ja missä tarkalleen asua. En tietenkään kerro tarkkaa sijaintiamme, mutta me päätimme pysyä ydinkeskustan alueella sopivan rauhallisessa sopukassa, joka ainakin toistaiseksi on myös ympäristöltään vastannut kaikkia odotuksiamme itse asunnosta puhumattakaan. Voin todellakin kutsua tätä unelmakodikseni. Omistamisesta en haaveile, joten vuokralla asuminen tässä on parasta, mitä voin kuvitella.

Mutta mistä siis luovuimme ja mitä ihan oikeasti saimme, kun vaihdoimme läntisen suurkeskusta-alueen neliön ydinkeskustan pieneen kaksioon?

Luovuimme oikeasti konkreettisesti vain reilusta 20 asuinneliöstä ja kirjahyllystä, joka oli ainoa huonekalu, jolle ei löytynyt järkevää sijoituspaikkaa. Se ei tosin haitannut, sillä vaatehuoneessa on kuin kirjoille luotu oma hyllykkökokonaisuus, josta on helppo ihastella rakkaita opuksia.

Työhuoneeni vaihtui ensimmäisessä uudessa asunnossamme työtilaan, ja nykyisessä kodissamme työpöytäni kiertävät makuuhuoneen seinää. Pidän siitä itse asiassa enemmän kuin työtila- tai -huoneratkaisusta, sillä näin myös makuuhuone on koko ajan hyötykäytössä. Turha tila on siis minimoitu koko asunnossa, jossa on makuuhuone, avokeittiö, olohuone ja kylpyhuone-saunakokonaisuus sekä eteinen kaapistoineen.

Uusi koti antoi meille näkymät Tampereen kattojen ylle ja maiseman, jonka horisontissa siintävät harjun korkeimmat talot, Näsinneula, Näsijärven rantaviivan uudet tornit ja monet keskustan maamerkit. Kun katseen kääntää toiseen suuntaan, voi nähdä tukkijunan suuntaavan pohjoiseen. Maailma ei nuku, vaan sulkee syliinsä turvaan.

Saimme myös taloyhtiön täynnä sopivaa vilskettä. Hellyttävän cockerspanielin, joka pelkää yli kaiken maastopyörää ja opettelee kuuliaisesti kulkemaan sähköovista. Lapset, jotka laulavat äitinsä perässä laahustaessa joululauluja omin sanoin. On piristävää, kun rappukäytävässä ei enää haise ehta uloste ja kaalikääryleet, kun lippu ei ole joka viikko puolitangossa ja kun hissi on niin kovassa käytössä, että omaa vuoroa täytyy odottaa.

Tervetuloa elämä!

Mitä sinä vaadit kodiltasi tai asuinympäristöltäsi? Miten asut? Minkälaisia ajatuksia asuminen ylipäätään herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Unohda perhe ja perinteet! Vaihtoehtoisia joulunviettotapoja

Vaikka tällä hetkellä tuntuu siltä, etten voisi viettää joulua ilman perhettäni, minua kiehtoo paljon se, millaista olisi heittää kaikki perinteet, tavat ja odotukset romukoppaan ja viettää joulu tyystin toisin kuin niin sanotusti kuuluisi. Siksi kehittelin muutamia ideoita, miten joulua voisi viettää ranttaliksi laittamalla olematta kuitenkaan kovin hurja. Nämä ideat eivät huomioi koronatilannetta, joten säästän ne ajatuksen tasolla tulevaisuuteen.

Joulu risteillen

Risteily jouluaattona on eläkeläishaaveeni, vaikka elämäähän ei kannata elää tulevaa, kaukaisuudessa siintävää ajanjaksoa varten. Periaatteessa risteilyn voisi siis toteuttaa milloin tahansa vapauttaen itsensä samalla kaikesta jouluhässäkästä, mutta samalla saisi kuitenkin osansa laivan övereistä joulukoristeista ja makeantuoksuisesta buffetista, jossa ehdottomasti välttelisin kaikkia jouluruokalajeja.

Vaellukselle jouluna

Minut tuntevat varmasti nauravat tämän ehdotuksen luettuaan. En varsinaisesti ole sudenpentu, mutta kaikenlaistahan voi visioida. Miten vavahduttavaa olisi vaeltaa pimeydessä, ehkä jopa valkoisten hankien keskellä tähtitaivaan alla kaikessa hiljaisuudessa. Rauhoittua ja kohdata oma pienuutensa kaiken kuluttamisen sijasta.

Joulu hiekkarannalla

Ensimmäinen lumeton joulu koitti elämäni aikana, kun olin 14-vuotias. Se oli lämmin, märkä ja kaikin puolin surkea joulu sään puolesta – kuin syksy, mutta pahempi eikä yhtään tunnelmallinen. Lapsesta asti ajattelin, ettei lumetonta joulua voisi tulla, sillä maahan oli aina viimeistään edeltävillä viikoilla satanut kunnon kerros valkoista hattaraa, vaan ilmasto ja sen lämpeäminen päätti toisin. 15 vuodessa on valkeasta joulusta tullut ihme, ja samaan aikaan perusharmaa neljäs adventti on muodostunut niin normaaliksi, ettei siinä tunnu joulu etelän lämmössä sokilta. Mutta se, että katselisi valkealla hiekkarannalla auringonpaahteessa sinistä merta voisi jo olla kokemus, etenkin, jos viitsisi samalla juhlia joulua oikein kunnolla. Jouluhan on nimittäin mielentila, ei sääilmiö.

Joulu aivan yksin tarkoituksella

En toivo, että kukaan, joka ei halua, joutuu olemaan yksin jouluna. Kaiken tavarapaljouden, vilkkuvien valojen ja krääsän keskellä haaveilen kuitenkin joskus täydestä hiljaisuudesta. Siitä, että viettäisi tietoisesti joulun aivan yksin. Söisin hyvin, katselisin tv:tä enkä puhuisi sanaakaan moneen päivään. Vastaisku sosiaaliselle pommille!

Joulu muita auttaen

On aika kliseistä haaveilla lottovoitosta ja siitä, miten auttaisi sitten muita. Apua, kun voi tehdä niin monella tavalla, vaikkei rahaa olisi yhtään. Jos päästäisi itse irti jouluperinteistä, voisi antautua muiden auttamiselle. Olisiko joulumieli entistä aidompaa ja puhtaampaa, kun pyhäpäivät käyttäisi ajatellen oikeasti muita eikä tippaakaan itseään?

Ei joulun viettoa lainkaan

Loppujen lopuksi joulu on vain tapa. Tavat voivat muuttua siinä, missä perinteetkin uusiutuvat. Mitä, jos joulua ei viettäisikään ilman, että päätös olisi sidottu minkään uskontokunnan sääntöihin? Jos valitsisi, ettei joulu tule tänä vuonna ja katsoisi, miten torstai vaihtuu perjantaiksi ja ennen pitkää koittaa sunnuntai ja arkeenpaluu?

Mitä vaihtoehtoisia joulunviettotapoja keksit? Oletko jopa testannut jotakin ehdotustani?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa