Myöhäisherännäinen äänikirjojen kimpussa: Miten käy lukukokemuksen?

*Käyttöoikeus saatu ilmaiseksi Storyteliltä

Ei ihme, että maassa vallitsevassa poikkeustilassa kirjastojenkin ollessa suljettuina ääni- ja e-kirjasovellusten suosio on kasvanut. Minä hyppäsin kelkkaan jo pari viikkoa sitten autuaan tietämättömänä siitä, kuinka pitkälle virustilanne kehittyisi. Minä, joka lähtökohtaisesti inhoan elektroniikkaa ja rakastan painettuja kirjoja enemmän kuin mitään uutta teknologiaa.
Storytel-original_SukulainenTekee oikein pahaa myöntää, kuinka käteviä ääni- ja e-kirjasovellukset ovat. Ensinnäkin siksi, että minutkin on kasvatettu siihen, että näytön tuijottaminen tuhoaa silmät ja surkastuttaa aivosolut. Toiseksi siksi, että koen painettujen kirjojen lukemisen äärimmäisen rentouttavana ja niiden hipelöimisen miellyttävänä.

Tänä hurjana keväänä Storytelin kaltaisten sovellusten toiminta ja hyödyt punnitaan, kun kirjastoonkaan ei ole mitään asiaa. Tavallisessa tilanteessa arvostan kirjaston palveluita kovasti, vaikka kirjojen yleinen hygienia on mietityttänyt jo ennen koko virustilannetta. Julkisten palveluiden käyttämistä ei myöskään helpota kyltymätön halu nauttia uutuuskirjoja, joiden jonotusajat kestävät kirjastossa kuukausia.

Jos nauttii elektronisesta lukemisesta tai kuuntelusta, on ääni- ja e-kirjasovellus hyvä ja äärimmäisen kätevä valinta. Tottumista se voi vaatia, eikä loppujen lopuksi sovi koskaan kaikille. Vaikka tilanne maailmassa on vakava, en silti koskaan olisi uskonut rakastuvani lukusovelluksiin hyvän saatavuuden lisäksi hygienian vuoksi. Luksuspalveluissakin lopulta korostuvat elämän peruspilarit – terveys, turvallisuus ja vapaus.

Vuokko korviin vai silmät tihruun?

Olen ehdottomasti e-kirjojen kannalla, sillä niiden avulla pääsee kaikista lähimmäksi paperisia teoksia, joita edelleen niin kovasti rakastan, vaikka tiedostan, että kustannusala on murroksessa niin kuin talous ja ansaintamallit muutenkin.

Storytelin sovellus estää ainakin minun laitteellani ylimääräiset häiriöt, joten viesti-ikkunat eivät ponnahda keskelle kirjan sivua lukuhetken aikana. Vaikka edelleen pohdin elektroniikan vaikutusta lukukokemuksen arvokkuuteen, on myös e-kirjaan helppo uppoutua, kun häiriötekijät on poistettu alustalta. Itse asiassa keskittyminen voi olla jopa syvempää kuin painettuun kirjaan, sillä sitä pidellessä vieressä yleensä makaa itse paholainen eli luuri, jonka houkuttavat piippaukset ovat alati tarjolla. Kuulostaa nurinkuriselta, mutta toimii.

Tunnustan, etten olisi kuunnellut ensimmäistäkään äänikirjaa, jos kaikki minua kiinnostaneet teokset olisivat olleet saatavilla e-kirjana. Jouduin siis kuuntelemaan Sukulainen-dekkarin, mutta kokemus oli flunssaisena ihan kelpo, vaikka nukahdin toistuvasti kirjan ääreen. Kuunteleminen helpottui, kun käänsin nopeuden puolitoista- tai jopa kaksinkertaiseksi. Voisi tosin tehdä hyvää harjoitella keskittymistä myös verkkaisen äänikirjan äärellä. Ehkä siten oppisi sulkemaan kaiken käsillä olevan hetken ulkopuolella olevan epäolennaisen pois mielestä.

Kevätsuosikkini

Meritta Koivisto (2020) Sukulainen

Koiviston varta vasten äänikirjaksi kirjoittama Sukulainen kertoo ruotsinsuomalaisesta poliisista Harriet Jaatisesta, joka alkaa tutkia psykiatrisessa hoitolaitoksessa tapahtunutta kuolemaa. Tapahtumaketju johtaa Jaatisen syvälle ruotsalaisen ja suomalaisen suvun salaisuuksiin. Ilahduttavaa sinänsä aivan tavallisessa dekkarissa on se, että juoni kantaa loppuun saakka ja yllättää vielä viimeisillä kuunteluminuuteilla.

Sukulaista ei ole saatavilla lainkaan e-kirjana, vaan tarjolla on pelkästään Vuokko Hovatan lukema äänikirja, sillä teos kuuluu Storytel Original -sarjaan. Hovatan ääni on ihanan pehmeä, hyvällä tavalla unettava.

Emmi-Liia Sjöholm (2020) Paperilla toinen

Sjöholmin naiseksi kasvamisesta kertova esikoisteos on niitä kirjoja, jotka nimenomaan haluaisin lukea oikeista kirjan kansista. Haluaisin nuuhkia sivuja ja silittää niitä. Nauttia sanoista ja katsoa, miltä ne näyttävät sivulla painettuina. En ole autofiktion suuri ystävä, mutta Sjöholmin teos on koskettava, silkkaa sanataidetta, piti sisällöstä tai ei. En suosittele kuuntelemaan Paperilla toista, sillä kirjan ääni tulee aina lukijan sisältä.

Riikka Suominen (2020) Suhteellisen vapaata

Suhteellisen vapaata on Suomisen esikoisteos vapaasta suhteesta – kuten nimi leikitellen ja ilmiselvästi kertoo. Koska suosin e-kirjoja, myös Suomisen teoksen luin. Teksti on sujuvaa, aihe puhutteleva, mutta ilmaisu kevyttä. Suomisen teoksesta saavat varmasti irti eri elämäntilanteissa olevat. Jotkut samastuvat, ehkä innostuvat ja muut kauhistelevat.

Oletko kokeillut ääni- ja e-kirjasovelluksia? Onko suhtautumisesi niihin muuttunut virustilanteessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Fine dining – ökyhuvittelua vai ymmärtämättömyyttä?

Illastin fine dining -ravintolassa serkkuni kanssa viime perjantaina. Viiden ruokalajin maistelumenu suisti meidät ähkyyn, ja selkä kipeytyi pönöttämisestä. Olemmeko liian rahvaita ymmärtämään lajin hienouden vai onko fine dining vain yliarvostettua nypläämistä?
DiningKuva ei liity perjantain illalliseemme. En uskaltanut kuvata ravintolassa, mikä kertoo hyvin olettamastani ilmapiiristä.

Kun saimme eteemme keittiön tervehdykseksi kutsutun nokareen, olimme varmoja, että ilta päättyisi grillikopille. Nykyihmisen, kun pitää saada itsensä täyteen, ei todellakaan hinnalla millä hyvänsä, vaan järkevään hintaan. Maistelumenu eteni kuitenkin sellaisiin sfääreihin, ettemme olleet lainkaan varmoja, pystymmekö kävelemään takaisin keskustaan. Jouduimme lepäämään rautatieaseman ravintolassa.

Maistelumenumme maksoi yhdeltä henkilöltä 70 euroa ja 12 senttilitraa viiniä 15 euroa. Minusta summat kuulostavat pyöristyttäviltä. Ravintola oli pieni ja hiljainen, yritimme kuiskia salaisuuksia toisillemme ja lukea huulilta uusimmat kuulumiset. Todellisuudessa olisi pitänyt tyytyä ylistämään rapeaksi kärvennettyä kaalia ja rouskuttamaan sorbettia viettelevää granolaa.

Minusta tuntui, ettei tarjottu ape ole minua varten. En kuulunut ravintolaan. En nukkaisen jakkuni kanssa, en kenkieni kanssa, jotka valuttivat kuraa vaalealle parketille ja jättivät pikkukiviä jälkeensä vessareissullani. WC:n hanaan oli kiinnitetty leveä kaulus. Se sai virtaavan suihkun näyttämään vesiputoukselta. Siitä minäkin maksoin 170 euron laskulla osani.

Se, miksi fine dining tuntuu siltä, että se on tarkoitettu vain tietylle kansanosalle, johtuu siitä, ettei hintoja kerrota avoimesti. Se ei yksinkertaisesti ole tapana, ei kuulu tyyliin. Meille tarjottiin listan kalleimmat viinit eikä muusta ollut puhe. Oikeasti elämä ei ole muutamasta eurosta kiinni, mutta en voi valehdella, etteikö hintapimitys risoisi. Nuukailu ei kuitenkaan kuulu samalle lautaselle suoristettujen vesikrassien ja punaviinissä uivien, yrttitahnan kanssa pelehtivien pihvinokareiden kanssa. Mieleeni tulee erityisen hyvin yksityisellä lääkäriasemalla asiointi, jonka jälkeen käteen lyödään käsittämätön lasku ilman, että kukaan on puhunut rahasta mitään.

Fine diningin suurin ongelma on käsitys siitä, mikä on järkevä hinta-laatusuhde. Mistä ihan oikeasti kannattaa maksaa? Missä vaiheessa yhteiskunta kehittyi siihen pisteeseen, että muutamasta juureskikkareesta voi ja on soveliasta maksaa kolminumeroisia summia? Onko kokemus todella niin uniikki, että se on joka sentin arvoinen? Kuka määrittää kuutioksi kovetetun porkkanasoseen arvokkaammaksi kuin kaksi ihmistä ruokkivan noutoruoan?

Kaikenlaisesta vegehifistelystä huolimatta taidan kuitenkin olla niin tavallinen tallukka, että nautin eniten kympin maksavasta rehellisestä ravintolapurilaisesta, ja jos oikein hulluksi heittäydyn, maistelen ruokia peräti kahdella kympillä. Sen enempää ei yleensä kannata maksaa mistään, minkä tunkee kurkustaan alas.

Niin mehevää linssilajiketta ei tältä planeetalta löydy, että maksaisin sen vienosta tanssista suolaliemen kanssa sata euroa.

Mitä mieltä olet fine diningista? Olisitko valmis maksamaan siitä? Mikä on kohtuullinen hinta illalliselle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Me emme olleetkaan turvassa

Runollisesti alkanut viikko muuttui hetkessä todelliseksi hysteriapommiksi, kun Suomi-neidon uumaan iskeytyi voimalla koronakauhistus. Kiinassa viime vuoden lopussa alkunsa saanut virus oli päässyt livahtamaan helman ali ja tunkeutumaan rungon kaikkiin osiin varpaista kainaloon ja nuppiin saakka. Eikö kaukaisen Pohjolan neidon pitänyt aina olla turvassa?
coronavirus-4817450_1920Kuva: Pixabay

Tiedän, että ihmiset ovat kyllästyneitä keskustelemaan koronasta (COVID-19) niin tarpeellista kuin se tässä tilanteessa onkin. Haluan silti jakaa muutaman ajatuksen olutmerkin kanssa yhteen soivasta viruksesta, sillä toivon tervettä keskustelua aiheesta.

Ensiksi on tosin pakko todeta, että blogikirjoitukset aiheesta eivät välttämättä ole sitä, mitä koronaepidemia kaipaa.

Pandemiaksi paisunut epidemia kaipaa faktoja ja järkevää ja nopeaa tiedottamista. Ei lietsontaa tai terveyteen, biologiaan tai hoitoon liittyviä mielipiteitä. Ilmiöstä keskusteleminen on kuitenkin tervetullutta ja kuuluu yhteiskuntaan, joka perustuu vapaalle keskustelulle.

Tulevat uutisimmuunit?

Minua häiritsee koronakeskustelussa muutama mediaan ja yhteiskuntaan liittyvä seikka.

Ymmärrän, että tilanne on vakava, ja perjantaina 13.3. Suomen on kerrottu olevan lähellä epidemian kynnystä. Koronasta on puhuttu pitkään epidemiana ja jopa pandemiana, joka tarkoittaa maailmanlaajuista epidemiaa, mutta Suomessa epidemia saavutetaan vasta lähiaikoina.

Uutissivut kirkuvat koronauutisia, jotka saavat yleisön ahdistumaan ja huolestumaan, mutta myös turtumaan. Mitä tapahtuu, jos muuttuu immuuniksi uutisoinnille? Minkälaisia seurauksia on sillä, jos uutiset muuttuvat ahdistuspuuroksi ja kuihtuvat kasaan?

Toivon iltapäivälehtien vähentävän sensaatiohakuisuuttaan, sillä epidemia ei ole oikea aihe rahastaa ja revitellä. Tiedotusvälineiden täytyy tukea todelliseen tietoon perustuvaa viestintää, mutta säilyttää silti keskusteleva ote.

Kun puhutaan terveydestä, oikeasti myös elämästä ja kuolemasta, on kuitenkin oltava äärimmäisen varovainen. Moni on jo parantunut koronasta, mutta tervehtyneistä ei juuri kerrota, minkä arvelen johtuvan yksityisyydensuojan lisäksi siitä, ettei vääriä mielikuvia haluta luoda tai antaa mahdollisuutta sille, että terveeksi diagnosoitaisiin vielä sairas ihminen.

Uutistulvan ja mustaksi väritettyjen otsikoiden keskellä hämärtyy helposti todellisuudentaju. Mikä on turvallista? Jos maasta ei saa poistua ja on suositeltavaa pysyä kotona, täytyykö ulkona käymisestä tuntea syyllisyyttä?

Kauhukorona

Koska korona on vierasperäinen sana, on se omiaan lisäämään pelkoa. Kaikki tuntematon ja vaikeasti käsitettävä pelottaa. Vaikka lintu- ja sikainfluenssat olivat vaarallisia – elleivät jopa koronaa tappavampia – olivat ne ymmärrettävämpiä kuin ei mitään suoraan tarkoittava korona, joka tuo mieleen sen mukavan oranssin olkkosen lisäksi dystopioissa salaman lailla leviävät salaliittovirukset.

Riskiryhmät ja etätyöeliitti

Korona uhkaa erityisesti riskiryhmiä. Riskiryhmäpuhe uutisissa keskittyy usein vain vanhuksiin ja vakavasti sairaisiin, mikä on ymmärrettävää ensinnäkin tiedon käsittelyn vuoksi ja toiseksi paniikin vähentämiseksi. Stereotyyppien käyttäminen on kuitenkin aina vaarallista. Jos riskiryhmä rajataan koskemaan vain tiettyä kansanosaa, on riskiryhmäpuheen ulkopuolelle jäävän riskiryhmän sairastuttaminen varomattomuuden vuoksi helpompaa.

Ratkaisuksi koronatilanteessa on tarjottu etätöitä. Kuinka varma ja helppo ratkaisu! Paitsi, että etätöitä voi tehdä vain osa työväestöstä, ja yleensä juuri ne, jotka ovat vähiten muiden ihmisten kanssa tekemisissä työskennellessään suljetuissa toimistoissa ja lasikattokonttoreissa.

Etätyökeskustelusta kirjoitti osuvasti Ylelle Heikki Valkama, jonka mukaan etätyö on ”paremman väen” mahdollisuus. Bussit eivät kulje ilman kuskia eikä luuta lakaise ilman moppaajaa. Asiakkaat eivät voi valmistaa itse ruokiaan ravintolassa eivätkä kauppojen hyllyt täyty itsestään.

Suurin niistä on terveys

Minua huolettaa, mutta on myös pakko myöntää, että olen katkera – ja se hävettää minua. Olen katkera siitä, miten vaikeaksi elämä ainakin näennäisesti muuttuu ja miten kesälomani on jo nyt tuhoon tuomittu. Miten en näe kirsikkapuita Tukholmassa enkä herää saariston aamuaurinkoon laivalla. Tunteet lienevät tuttuja kaikille, jotka menettävät vapautensa ensimmäistä kertaa.

Tärkeintä on kuitenkin terveys, ja se menee aina kaiken edelle.

Elämä sotien jälkeen

Koronapandemian terveisten ydin yleisterveyden ilosanoman lisäksi koto-Suomessamme lienee turvan ja vapauden tunteessa.

Emme ole ikuisesti turvassa, vaikka niin on ollut helppo uskoa. Ei vain koronatilanteessa silloin, kun se oli kaukainen pöpö jossakin kiinalaisen torin laidalla, vaan kaikkien tautien, maailmanpoliittisten muutosten ja kriisien keskellä. Emme voi tuudittautua siihen, että katselemme kriisejä ja epidemioita aina kaukaa. Katsos, nykyään tänne Pohjolaankin pääsee muuten kuin jalan ja jäätyneen lahden yli hiihtämällä.

Toinen maailmansota ei ollut kansakuntamme viimeiseksi jäänyt kriisi, mikä unohtuu välillä itseltänikin. Historian opetus on koulussa hyvin sotakeskeistä, joten ei ihme, että moni huokaisee helpotuksesta, kun sulkee oppikirjansa vuodesta 1945 kertovan luvun jälkeen – ohi on ja hyvin pyyhkii. Sotapelottelun jalkoihin jäävät todelliset uhat, ja ilmastonmuutos ei ole niistä ainoa.

Vapaus on ainut, mitä käteen ei jää

Yhteiskuntamme ydin on aina ollut vapaus niin kauan kuin muistamme. Meillä on ollut vapaus liikkua niin kotimaassa kuin ulkomailla. Meillä on ollut vapaus ostaa elintarvikkeita ilman säännöstelyä. Meitä ei ole rajoitettu kuin perustuslailla, ja sekin on Suomessa inhimillinen ja järkeenkäypä.

Kun tänä keväänä karanteeneista, koulu- ja työpaikkasuluista ja matkustusrajoituksista tulee totta, joudumme kohtaamaan sen, miltä vapauden menettäminen tuntuu. Miltä tuntuu, kun auktoriteetti sanelee, mitä voimme tehdä? Sen kohtaaminen on silmiä avaava kokemus ja saa meidät toivottavasti tekemään töitä entistä terveemmän ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Sitten, kun koronatuhot on korjattu.

Historian oppikirjassa vuoden 1945 jälkeen tulee aina luku jälleenrakentamisesta. Rankkaa oli, mutta kyllä kannatti. Sillähän me ratsastamme edelleen, joten siihen lienee hyvä tuudittautua myös tulevassa terveyden ja talouden toipumisoperaatiossa.

Tänään työn voi aloittaa jo käsiä pesemällä.

Minkälaisia ajatuksia koronaepidemian mediarepresentaatio herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Erika Vikmanin Cicciolina Euroviisuihin!

Tämä juttu ei valitettavasti ole tiedote, vaan toive ja analyysi. Jos päässä on kukkahattu, kannattaa lopettaa lukeminen välittömästi tai laittaa myssy naulaan. Erika Vikmanin Cicciolina on täydellinen viisubiisi – esityskielestä huolimatta.
Erika Vikman_WarnerKuva: Warner Music

Mauton. Kamala. Viekää Vikman kotiin. Ei ainakaan tuota. Ihan hirveä. Näin on Erika Vikmanin Cicciolina-UMK20-finaalikappaletta luonnehdittu. Minä olen eri mieltä. Tuokaa Vikman suoraan Rotterdamiin. Lallatukset sikseen, vain sanomalla on väliä.

Minäpä kerron, miksi Cicciolina pitää saada Euroviisuihin.

Ensinnäkin Cicciolina on tarttuva diskohitti, ja Vikman tulkitsee sen varmasti ja vahvasti. Toiseksi Cicciolinan sanoma on korvan kuulemia nuotteja suurempi. Jos kappaleen häveliäät sanoitukset ahdistavat, kannattaa muistaa, kuinka valtavaa, koko kansakuntaa järkyttänyttä pelkoa sai aikaan Lordin Hardrock Hallelujah (2006), jossa ei ollut minkäänlaista sanomaa, vaan lähinnä naamaripäisiä hemmoja rokkaamassa pyroruiskujen iskiessä tahtia lavalla. Ei ottanut paholainen valtaansa tätä kansakuntaa, joten ei sitä tee Cicciolinakaan.

Balladit ja pornotähdet pois

Vikmanin UMK-kappaleesta on kiinnostunut myös itse Cicciolina (oik. Ilona Staller), joka on valmis esiintymään Vikmanin kanssa Viisu-lavalla, jos vain hinnasta sovitaan. Mistään alelapusta ei liene kyse, vaikka kovin Cicciolina-huuma on vain kaukainen muisto viime vuosituhannelta. Cicciolinan rooli on Vikmanin kappaleessa on olla innoittaja ja ennen kaikkea symboli sanomalle, ei maskotti, joka pitäisi raahata lavalle lisäpisteiden toivossa. Idea ei ole ylistää pornotähteä, vaan Cicciolinan merkitystä omassa ajassaan, mistä me voimme yhä edelleen oppia. Kuka uskaltaisi olla yhtä peloton, vallaton ja silti valtaa pitävä? Stallerhan istui yhden kauden myös Italian edustajainhuoneessa.

Euroviisut eivät salli poliittista kannanottoa, mutta Vikmanin Cicciolina välittää ydinsanomansa ovelasti – hömpöttelevän pinkkiin ja humppaavaan diskoon verhottuna rietasteluserenadina. Cicciolina näyttää konkreettisesti sen, mihin nainen pystyy valtiossa, joka ei aseta rajoja sukupuolen perusteella. Omassa ajassaan Cicciolina taisteli Italiassa vanhanaikaisen katolilaisen valtion normeja vastaan, mutta me nykysuomalaiset saamme nauttia tasa-arvotyön hedelmistä.

Diskojytää parempaa esitystapaa Cicciolinalle ei olisi voinut valita, sillä liirumlaarum-balladit voi heittää suoraan roskakoriin Euroviisujen backstagella. Teoriassa voittomahdollisuudet ovat niillä suuremmat kuin Cicciolinalla, mutta sanomaa niillä ei ole. Aika moni näet on jo oppinut, että rakkaus – muka – voittaa aina ja että se on usein sokea. Viulut ja valkoiset haituvat esityksen takana loistavalla elektronisella taululla eivät enää lämmitä.

”Nautinnon puolesta päähän nostan seppeleen
Ja halutessani meet mun eessä polvilleen
Maailman nähdä voi niin kauniina
Jos on elänyt kuin Cicciolina”

Yhteiskuntamme peili

Cicciolinan esittäminen on erinomainen tilaisuus näyttää Euroopalle Suomen vahvuudet. Vaikka moni asia voisi olla meillä paremmin, eivät kaikki valtiot todellakaan voi julkaista Cicciolinan kaltaista kappaletta. Cicciolina osoittaa, mihin ainakin näennäisesti tasa-arvoinen yhteiskuntamme pystyy: sukupuoliin ja seksuaalisuuteen liittyviin vapauksiin, itseilmaisun mahdollisuuksiin ja rajujakin elementtejä hyödyntäviin representaatioihin.

”Hyväilen nalleani, mulla rakkautta riittää
Joo, sytyn huomiosta, mun ei tarvii sitä peittää
Kaunista on olla vapaa sekä rietas
Liian moni tääll’ on itselleenkin vieras”

”Kun löytyy valuuttaa paidan alta
Mull’ on tilanteessa aina valta
Katseet ja kommentoijat kauhistelee: ”Ei noin!”
Miehenä olisin jo kadehdittu playboy”

Erika Vikman lähtee kisaan ennakkosuosikkina, ja tällä hetkellä Cicciolinan vedonlyöntikerroin onkin kaikista kilpailukappaleista alhaisin (1,33 7.3.2020 klo 12.56). UMK:ssa puolet pisteistä tulevat kansainvälisiltä ammattilaisraadeilta, mikä voi heikentää Cicciolinan mahdollisuuksia esityskielen ja yleisten asenteiden vuoksi. Ammattilaisraadin sotkeminen UMK:hon on huvittavaa, sillä kansan pitäisi itse saada valita, kenet lähettää viisuihin, ei siihen ammattiapua vaadita. Syteen tai saveen, vastuu on meidän.

UMK:sta puhuttaessa on vaikea välttyä puimasta koko Euroviisujen voittomahdollisuuksia. Olen aivan kyllästynyt voittolätinään, sillä voitolla ei ole mitään merkitystä. Tärkeintä on se, että julkaisee jotakin sellaista, jonka takana voi seistä, joka tuo iloa ja jolla on todellinen sanoma. Cicciolina on kaikessa surkuhupaisuudessaan ja överiydessään yhteiskuntamme peili, joka hävettää vain ja ainoastaan osuvuutensa vuoksi. Mauttomuus on tässä tapauksessa valtti, sillä me kaikki sorrumme siihen.

”Turha opettaa mua ristiin jalkojani laittaa
Synnyin syntiseksi, sori jos se sua haittaa
Kun jotain haluaa, se pitää sanoo ääneen
Kuultavan valkoisessa jonon ohi pääsee”

Jos Cicciolina ei voita UMK:ta, rullaa elämä niin kuin ennen, mutta Cicciolinan työ jatkuu, sillä niitettävää riittää. On niin paljon alaspainajia, rivoja setiä ja ankeuttajia.

Kukkahattutädit, pitäkää hatuistanne kiinni, nyt mennään!

Erika Vikmanin Cicciolinan voi kuunnella Spotifyssä ja YouTubessa. UMK20-finaali lähetetään YLE TV1:ltä 7. maaliskuuta klo 21.00.

Kenet sinä lähettäisit Rotterdamin viisuihin? Kerro myös Euroviisu-suosikkisi kautta aikain!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Maailma, jonka sain nappia painamalla

En ole koskaan pitänyt pelaamista kiinnostavana ajanvietteenä, mutta viime viikon nostalgiatunnelmoinnit muistuttivat minua siitä, miten keskeinen osa teini-ikääni elektroniset pelit olivat ja miten ne mullistivat vapaa-aikani.
pelaaminen_ennenaamukahviaKun olin alakoulussa, äitini osti uuden ja kalliin tietokoneen meille. Muutamaan vuoteen en uskaltanut edes avata sitä, sillä pelkäsin paljon kohkattuja viruksia. Ei niitä pelkällä masiinan avaamisella imuroitua saanut, mutta kaikenlaisilla latauksilla kyllä – sen sain huomata myöhemmin. Kun vihdoin uskaltauduin käyttämään tietokonetta, vei se minut mukanaan täysin. En ole koskaan ajatellut olleeni pelihai, mutta jälkikäteen katsottuna minullakin oli hetkeni, joihin monet aikalaiset voivat samaistua.

Pelaaminen alkoi varkain. Ensiksi äitini patisti minua käyttämään tietokonetta, sillä masiinan käyttäminen oli yleishyödyllinen taito. (Olen syntynyt vuonna 1992, ja silti meidän aikanamme 1970-luvulla rakennetussa koulussa oli vain yksi vihreänharmaa tietokoneluokka, jonka koneista puoletkaan eivät avautuneet, mutta yritimme silti harjoitella sähköpostiosoitteiden tekemistä ja karttapelin pelaamista. Kotiopetukselle oli siis aito tarve.)

Lopulta innostuin kotona maantietopelistä, jonka äitini oli haalinut mukaansa eräänä perjantai-iltana lähimarketin laarista. Kuvastaa aika hyvin luonnettani, että kiinnostuin aluksi vain tietovisapeleistä. Minusta oikeat leikit tapahtuivat lattialla, mutta pian sain huomata, kuinka laajat mahdollisuudet virtuaalimaailmalla on.

Kaksi rakkainta, joita muistelen edelleen lämmöllä ja joiden henkiin herättämisestä voisin maksaa maltaita, ovat Sims2 ja Singstar PlayStation 2:lle. Sims2:een keskityin vuosia rakentaen sukuja ja valtavia taloja, mutta into hiipui iän karttuessa ja kovalevyn poksahtaessa vieden tiedostot mennessään. Sukulaiseni pelasti sen, minkä pystyi, kun minä itkin lattialla simieni kohtaloa. Singstar taas viihdytti minua vielä senkin jälkeen, kun oli nostanut kytkintä lapsuudenkodistani. Vaikka lauluääneni on harvinaisen mitäänsanomaton, on mielestäni silti kehittävää laulaa. Ainakin hoilottaminen on parempaa ajanvietettä kuin päämäärätön haahuilu.

Näin aikuisen silmin katsottuna kumpaakin peliä leimasi ajatus luovuudesta ja kehittymisestä, vaikka silloin tärkeintä oli ehdottomasti viihtyminen. Elektronisella alustalla tapahtuva leikki ei ole sen huonompi vaihtoehto kuin olohuoneen nurkassa järjestetty kotileikki, vaikka ajattelen, ettei ruutuvapaita touhuja voi koskaan korvata kokonaan digimaailmalla.

Olen aiemminkin sanonut, että ihmisellä on taipumus ajatella aina elävänsä jotenkin erityisen merkityksellistä aikaa, mutta totean silti, että jälkikäteen olen onnellinen siitä, että sain nauttia sekä analogisen maailman rippeistä että digitalisen ajan tulosta. Arjessa oli tarpeeksi uutuudenviehätystä, mutta myös vanhaa ja vakaata tekniikkaa. Elämää, jossa ei tunnettu ruutuaikaa, mutta jossa ruutua sai maistaa.

Pelaaminen (e-sports) on viime vuosina ammattimaistunut ja siitä on kasvanut opiskeltava ala, jonka kanssa Sims– ja Singstar-muisteloillani on aika vähän tekemistä. Minun pelaamiseni jäivät teini-ikään, mutta kaipaan satunnaisesti pelien tarjoamaa rajatonta visuaalista luomismahdollisuutta. Saahan sitä onneksi vähän Ikean keittiösuunnittelusovelluksellakin.

Tiedän, että blogiani lukevat eri-ikäiset ihmiset. Minkälaisia muistoja sinulla on pelaamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Havaintoja ihan oikeasta keskusta-asumisesta

En viitsisi pilata tätä juttua juonipaljastuksella heti aluksi, mutta kerron silti yleishavaintoni. En ole havainnut mitään – tavallisuudesta poikkeavaa. Ydinkeskusta-asuminen poikkeaa arkielämässä kuitenkin jonkin verran keskustan laitamilla tai kantakaupungin ulkopuolella majailusta.
Kyttälä_TampereOlen asunut niin kunnan taajamassa kuin esikaupunkialueella ja keskustan laidalla. Kangasalan luonnonhelmassa sijainneen lapsuudenkodin jälkeen tuntui suorastaan ihmeelliseltä muuttaa Tampereen puolelle Kalevan kaupunginosaan. Vielä huikeampaa oli muuttaa entisen tehdas-Tampereen sydämeen Amuriin, jossa silloin, vielä viisi vuotta sitten, kaikki palvelut olivat käden ulottuvilla. Voi olla, että nälkä kasvaa syödessä, mutta lopulta Amurikaan ei tuntunut miltään ja keskustajano vain kasvoi.

No, nyt sitten asun kirjaimellisesti keskellä ydinkeskustaa. Siellä, missä tapahtuu. Tai pitäisi tapahtua. Huvittavaa onkin se, että itse asiassa ytimessä on toistaiseksi ollut rauhallisempaa kuin Amuria halkovalla kadulla, jossa teoriassa paahtavat vain autot lähinnä iltapäiväruuhkassa ja muutamat yksinäiset baarista palaajat pilkun jälkeen.

Huomaan silti pelkääväni keskustassa enemmän kuin sen laidalla. Ihan vain siksi, että tiedostan asuvani todella keskeisellä paikalla. Siellä, missä kaikkien yhteiskunnan ongelmien pitäisi lävähtää päin naamaa ja missä käydään kauppaa ties mistä aineista. Kerjätään ja varastellaan. Oikeastihan tilanne on monesti aivan päinvastainen mitä tulee pelkäämiseen. Mitä vähemmän ihmisiä on ympärillä, sitä vähemmän saa apua.

Tähän mennessä olen huomannut pari pientä nahistelua tai tappelua tietynlaiselta vakiporukalta, joka näyttää tappavan aikaa aseman kulmilla. Vaaratilanteita en ole kohdannut, paitsi jos liikenne lasketaan mukaan. Poikkeusreiteillä kulkevat bussit pölähtävät kulman takaa yllättäen ja joutuvat kääntymään liian ahtailla kaduilla. Työmaat ovat syöneet liikennevalot, minkä vuoksi kaaharit voivat huristella surutta yli suojateiden. Sääntö-Suomessa vain liikennevalot voivat tehdä voitavansa.

Ydinkeskusta-asumisessa henkilökohtaisesti yllättävintä ovat olleet äänet. Meidän kotonamme on monin verroin hiljaisempaa kuin Amurissa. Vaikka autot tekevät kaikkensa päästäkseen ajamaan joka sopukkaan, ei liikenteen melua kuulu kuin murto-osa aiemmasta. Huutajia ja kälkättäjiäkään ei ole näkynyt, eikä kukaan ole vaivautunut edes rimputtamaan ovipuhelintamme. Amurissa se saattoi soida pahimmillaan 30 kertaa laskin kerran yössä. Eikä summerivehjettä saanut pois päältä.

Asia, joka ei ole yllättänyt pätkääkään, on rahanmeno. Sitä on kulunut. Elämmehän kuherruskuukautta uuden sijainnin kanssa. En ole ostanut mitään turhaa, mutta kaikenlaisia kokeiluruokia, lähiravintoloiden antimia ja yhden tarpeellisen, joskin hyvin hintavan, takin. Kun palveluiden saatavuuteen ja houkutuksiin tottuu, voi rahaa kulua jopa vähemmän. Kai kuluttamiseenkin turtuu.

Vaikka asuminen ydinkeskustassa on tuntunut alusta asti luontevalta, olen silti pohtinut paikkasidonnaista identiteettiä. Paikat eivät nimittäin ole minulle yhdentekeviä, ja jaksoinkin pro gradu -työssäni jauhaa paikan käsitteestä 90 sivun verran. Rakastin Amuria koko sydämestäni, mutta ennen kaikkea rakastan Tamperetta. Olen kotona, kun saan asua täällä. (Ja Kangasalla asumisessa ei muuten ole mitään samaa!) Keskustassa kaikki on kuitenkin ohimenevää, käsistä lipuvaa. Uusia ihmisiä, ikiliikkujia ja loppumatonta sykettä. Voiko tänne todella juurtua? Voiko keskusta koskaan viedä sydäntä niin, että kokisi sen oikeaksi kodikseen?

Paikan, jossa oikeasti ei ole mitään pysyvää.

Voiko keskusta-asumiseen identifioitua? Pelkäätkö enemmän ytimessä vai sen ulkopuolella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

13 hakusanaa ennen aamukahvia

Viime aikoina blogiini on päädytty erityisen mehukkailla hakusanoilla, jotka ovat haastaneet myös minua selvittämään tai pohtimaan. Sydänkin on läpättänyt. Hakukoneseikkailut kertovat niin paljon ihmisestä!
annamaksimoff0120”minna canth korvakoru”
Minulla on todella hienot Minna Canth -korvakorut, jotka ovat Frida’s cornerista tilatut. Frida’s cornerin takana on Studio Annukka Laine, jonka kaikki luomukset ovat houkuttelevia.

”lappiin muutto”
Lappiin muuttaminen on kovassa nosteessa, mihin osansa on varmasti tuonut Inari Fernándezin Vaihtovuosi Sodankylässä -projekti. Hienoa, jos muuttotappiokunnat onnistuvat kääntämään hiljalleen kurssinsa voitolle, mutta samaan aikaan toivon, että Suomea markkinoitaisiin muutenkin kuin vain Lappi-näkökulmasta.

”kaikki synnit jakso 6”
Elisa Viihteen Kaikki synnit (2019) oli aika tavallinen uskontokärjellä ratsastava rikossarja. Ei mitään yllättävää, muttei erityisen epäonnistunuttakaan. Kuudes jakso näyttää olevan ensimmäisen kauden viimeinen. Sarjan toinen kausi alkaa syksyllä 2020.

”tyhmä hoitaja”
On todella surullista, jos joku googlaa tällaisia aiheita siitä näkökulmasta, että kokee niin.

”miksi suomessa asiat ovat hyvin”
Mutta kuinka kauan? Ihmettelen itsekin välillä, miten ihmeessä kurjuudessa rypenyt suurvaltojen pelinappula onnistui nousemaan jaloilleen niin nopeasti ja menestyksekkäästi. No, mikään ei ole ikuista.

”rietastelu”
Ei ole näkynyt minun blogialustallani.

”röyhkeänä ja surullisena angelana”
Vaikka blogillani menee ihan kivasti, on se vielä sen verran pieni, että pystyn helposti näkemään, miksi jotakin teemaa on haettu blogistani. Haku liittyy Zaida Bergrothin Miami-elokuvaan (2017), ja on hienoa, jos luonnehdintani toisesta päähenkilöstä Angelasta (Krista Kosonen) on miellyttänyt myös muita.

”äiti puhuu seksikkyydestään lapselleen”
Ei kuulosta terveeltä. En ole käsitellyt mielestäni aihetta blogissa.

”eiole.fi
Varmasti yksi Suomen yleisimmistä sähköpostiosoitteiden lopuista. Eiole.fi ei vie mihinkään. Koska sitä ei ole. Piste fi.

”suomenna ”aplikaatio'”
Ihana! Aplikaatio on anglismi ja suomeksi siis sovellus, ei sovellutus. Tämän googlaajan on täytynyt kuulua apsis-, aplari- tai aplikaattorileiriin.

”vöner terveellisyys”
Suosikkivegekebabini on ehdottomasti Vöner. Olipa kebuliha tai sen korvike tehty mistä tahansa, ei sitä kannata päivittäin syödä. Sanoisin kuitenkin, että Vöner on aika hyvä vaihtoehto, sillä siinä on 100 grammassa 32,1 grammaa proteiinia ja 10,1 grammasta rasvaa tyydyttyneitä vain 0,62 grammaa.

”13 päiväbudjetti”
Kieliopillisesti haussa ei ole järkeä, mutta oletan, että haun tehnyt on tarkoittanut joko liki kahden viikon päiväbudjettia tai 13 euron päiväbudjettia. Jos haluaa kiristää nyörejä, 13 euroa on ihan oikeasti kohtuullinen päiväbudjetti, jopa ylellinen, jos se ei sisällä asumista, liikkumista ja muita kiinteitä kuluja.

”mcvegan mitä mieltä”
Olen sitä mieltä, että McVegan on paras pikaruokapurilainen, jota olen koskaan maistanut. Ei valitettavaa. Täydellinen hinta-laatusuhde. Yksi viime kesän iloisimmista muistoista liittyy siihen, kun mieheni raskaan työpäivän jälkeen haki minut töistä, vei piknikille ja kaivoi kassista tuoreet McVeganit ja pienen viinipullon. Siitä ei kesäilta paremmaksi voi muuttua!

Jos pitäisi kertoa omasta historiasta yksi outo hakusana, minkä paljastaisit?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näistä asioista yllätyin Islannissa!

Lähdin Reykjavíkiin ilman ennakko-odotuksia. Uskoin lähinnä kohtaavani paikan päällä hintapommin, sillä olihan meillä käynyt jo älyttömän hyvä tuuri hotellin ja lentojen suhteen. Loppujen lopuksi reissussa ei tarvinnut kiristellä kukkaron nyörejä, mutta huppua sitäkin tiukemmin.
Reykjavikoldharbour2Hallgrimskirkja_streetviewPrikid_ReykjavikFromHallgrimskirkjatower2

Hintataso

Kirjoitan vielä kolmannen ja todennäköisesti viimeisen Islanti-saagani jutun maan hintatasosta, mutta voin jo nyt paljastaa, ettei Reykjavíkissa ollut niin kallista kuin oletin. Toki tähän vaikuttaa pitkälti oma suhtautumiseni, sillä en ole tarjoushaukka tai halvimman vaihtoehdon perässä kotopuolessakaan. Söimme aterioita, jotka maksoivat 10–15 euroa per henkilö, ja kaupungin vallanneilla happy houreilla viinilasillisen sai litkiä neljällä eurolla.

Pimeys ja puhuri

Tiesin totta kai, että saarivaltiossa tuulee, ja kun se sijaitsee vielä pohjoisessa, on maassa todennäköisesti myös kylmää ja pimeää. Matkamme aikana lämpötila putosi vain kerran pakkaselle, joten muuten saimme nauttia loskaisesta ja sateisesta Reykjavíkista. Yllätyin siitä, kuinka voimakas ja musta on kaupungin ylle laskeutuva pimeys, mikä johtuu tietysti siitä, että kaupunki on matala ja pieni. Tuntui kuin olisi avaruudessa, kun pimeys imaisi sisuksiinsa jo iltavarhain.

Toiseksi yllätyin tuulen voimakkuudesta kaupungissa. Tuuli puhalsi avarilla paikoilla niin, että se sai jalat heittelehtimään ja silmälasit lähes irti päästä. Kokemus veti nöyräksi, sillä ymmärsin, mitä kaikkea luonnonvoimat saavat aikaan, kun pahin tapahtuu, ja minä en ollut edes lähellä sitä.

Säävaihtelut

Ai, että kuinka vaikuttavaa puhua säästä! Vaikka sää oli päivästä toiseen melko sama lämpötilan pyöriessä nollassa, yllätyin siitä, miten säätila tuntui muuttuvan hetkessä ääripäästä toiseen. En ole kokenut sellaista koskaan ennen. Saman tunnin aikana saattoi tuulla rajusti, sataa vettä ja lunta sekä paistaa aurinko.

Välimatkat

Tiesin, että Reykjavík on pieni kaupunki, mutta en ollut hahmottanut, että sen jälkeen, kun pääsee Keflavíkin kentältä pääkaupungin keskustaan, on kaikkialle niin lyhyt kävelymatka, ettei päivänkulkua tarvitse suunnitella mitenkään. Bussiasemalle kävely vie mistä tahansa korkeintaan vartin ja kaukana sijaitseva ruokakauppakin on lopulta alle kymmenen minuutin päässä. Kävelimme kaupunkia ympäri kärjistetysti aamusta iltaan, ja silti askelmittari näytti päivän lopuksi hädin tuskin viisinumeroisia lukemia.

Julkinen liikenne on Reykjavíkissa heikkoa, joten mitättömistä kaupunkietäisyyksistä huolimatta autoja on joka paikassa. Pikkuruisia katuja reunustavat tiiviisti parkkeeratut maasturit, jotka ajelevat huoletta kujilla, mutta hämmästyttävää on se, että autot antavat aina tietä. Aina.

Tarjonnan laajuus

Olin asennoitunut Reykjavíkin ruokatarjontaan hyvin ennakkoluuloisesti. Ajattelin stereotypioiden orjana kaupungin elävän kalaruoalla, mikä tietysti osin pitääkin paikkaansa, mutta mikä vegaanin taivas Reykjavíkista paljastuikaan! Lähes jokaisessa ravintolassa on tarjolla jotakin vegaanista, tuotteet on merkitty hyvin ja keskustassa on ainakin yksi kokonaan vegaanista pop up -pubiruokaa tarjoava ravintola Prikid. Hotellimme lähellä sijaitsevan paikallisen Siwan eli Krambúðin valikoima teki meihin myös suuren vaikutuksen, sillä hyllyt notkuivat vegaanista valmisruokaa ja tuoreruokatarpeita.

Minkälaisia ennakko-odotuksia sinulla on Islannista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Uusi alku, siirretty sydän

Kun oikein kovasti luulee rakastavansa jotakin ja uskoo, ettei voisi koskaan päästää irti, onkin se lopulta helpompaa kuin osasi odottaa. Etenkin, kun kyseessä on materia.
muutto_ennenaamukahviaMe suljemme ensi kuun aikana nykyisen neliömme oven, ja siirrämme tavaramme keskustan sykkeeseen. Aivan valtavan raivostuttava kielikuva, mutta menemättä yksityiskohtaiseen sijaintiin voin todeta todellakin muuttavani keskelle kaikkea.

Tampereen keskustan painopisteen siirtyessä idemmäksi ja idemmäksi huomasimme jäävämme varjoon läntisen keskustan rajalla Amurissa. Puistot, vehreys, yhteisöllisyys ja elävät kauppakulmat vaihtuivat mylviviin hälytysajoneuvoihin, autioihin liiketiloihin ja loskaisiin katuihin.

En ala käsitellä aihetta poliittisesti tai muutenkaan ota kantaa tapahtumiin, mutta yksi suuri tekijä autioitumisessa – ainakin henkisessä – on ollut Rantatunnelin rakentaminen, joka muutti liikenteen kulkua siirtäen kamalan mölyn ikkunamme alle. Ratikkatyömaa sen sijaan autioitti liikkeet ja teki liikkumisesta ja yrittämisestä helvettiä.

On tietysti aika huvittavaa, että valitan nykyisen asuinalueemme mölystä, mutta muutan silti aivan keskelle Tampereen keskustaa. Olipa alue mikä tahansa, on kyse ennen kaikkea yleisestä vireystilasta. Jos ympärillä on vain harmautta ja ponnettomia vaeltajia, joutuu helposti itsekin apatiamassaan mukaan. Kuihtumisen lisäksi muuttoomme on tosin myös toinen, meistä riippumaton syy, mutta minun tehtäväni ei ole kommentoida sitä.

Juuri tällä hetkellä, tänä iltana, olen todella väsynyt. Asiat ovat tapahtuneet nopeasti ja vaatineet paljon työtunteja, asiakirjojen tutkimista ja siivoamista. On hassua, miten paikka, jota kutsui kodiksi vielä viime viikolla, onkin nyt vain asunto, jossa on pakko käydä nukkumassa.

Ystäväni onnittelivat minua uudesta kodista. Yksi totesi, että saan varmasti paljon inspiraatiota uudesta paikasta. Ja hän oli aivan oikeassa! Olinkin unohtanut, kuinka vahvasti paikka vaikuttaa luovuuteeni. On ihana päästä työhuonekopistani keskelle kotia työnurkkaukseeni luomaan. Uudesta kodista saattaa tulla jopa proosateokseni synnyinkoti. Se, jonka seinään sitten aikanaan kiinnitetään samanlainen laatta kuin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kirjoitustalon oveen Finlaysonin kupeessa. Tai sitten siihen seinään räkivät vain lähikuppilan sankarit.

Mutta kaikki on mahdollista. Onhan?

Antaako muuttaminen sinulle uutta inspiraatiota? Muutatko vain pakosta vai huviksesi virkistääksesi mieltä? Mistä syistä ylipäätään olet muuttanut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Reykjavík vei sydämen ja toi lentopelon

Islannin pääkaupunki Reykjavík on täydellinen minilomakohde sopivan kokonsa ja inhimillisen lentomatkan vuoksi. Matka meren yllä sai minut kuitenkin pohtimaan sitä, onko lentokoneeseen astumisessa mitään järkeä, vaikkei edes miettisi ekologisuutta.
FromHallgrimskirkjaReykjavik_oldharbourHallgrimskirkjaReykjavik_2Reykjavik_1Matkakohteen hehkuttaminen tuntuu aina vähän hölmöltä, sillä yleensähän on tapana hekumoida vähän kaikilla lomilla jo ihan siksi, että kyse on lomamatkasta. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että Reykjavík vei täysin sydämeni, ja suosittelen ehdottomasti sitä ja Islantia maana kaikille helppoa ja monipuolista reissua kaipaaville.

Kansainväliset lennot saapuvat Islantiin lähes aina Keflavíkin kentälle noin 50 kilometrin päähän Reykjavíkista. Taksi kentältä Reykjavíkiin maksaa 160 euroa eli saman verran kuin itse lentolippu halvimmillaan. Reykjavík Excursions kuljettaa kuitenkin Flybusilla matkustajia puolen tunnin välein noin 20 eurolla pääkaupunkiin. Matkalippu ei ole kellonaika- vaan päiväsidonnainen, minkä vuoksi lentojen myöhästymisestä ei tarvitse huolehtia. Lipun voi ostaa netistä ja useimpien hotellien vastaanotoista, mutta jälkimmäisestä tulee toki maksettavaksi myös palvelumaksu.

Reykjavík on juuri sellainen kuin kuvitella saattaa: täynnä pieniä, värikkäitä taloja, kapeita katuja ja somia putiikkeja sekä kovaa puhuria. Talvi ei kuitenkaan ole huono ajankohta reissulle, vaan ennemminkin se korostaa kaupungin identiteettiä, ja luonnonnähtävyyksille matkustaville ajankohta on erinomainen. Me emme kylpeneet kuumissa lähteissä, menneet laavatunneliin tai jäätikölle, sillä kaupungin keskusta ja tavallisen elämän seuraaminen riittivät meille. Luonnonihmeitä katsovan täytyy sitä paitsi varata sekä aikaa että rahaa – pelkkä käynti laavatunnelissa maksaa liki 300 euroa. Meidän budjettiin sopivat erityisen hyvin Kansallismuseossa vierailu 14 eurolla ja Hallgrímskirkjan tornissa käynti 10 eurolla.

Pohjoisessa saarivaltiossa tuuli tuivertaa niin, että se saa jopa toisen jalan heittelehtimään aukiolla kulkiessa. Ei siis ole ihme, että tuiverrus ja tuisku vaikuttavat myös lentoliikenteeseen. Meidän lähtöämme edeltävän päivän lennot oli peruttu lähes kokonaan, joten olimme onnekkaita päästessämme kotiin sovitusti. Koneessa oli kuitenkin tekninen vika, jonka vuoksi lähtö viivästyi liki tunnilla. Kapteeni piti matkustamon kohtuullisen hyvin ajan tasalla, ja kun tunnin viivästys alkoi lähestyä, sai mekaanikko ratkaistua ongelman. Lentoemännät tarjosivat maistiaiset ruisleipää ja sipulia. Rahallinen arvo: nolla euroa.

Vaikka kokemani tilanne ei ole uniikki eikä siinä todennäköisesti ollut kyse kuin pienestä viasta, pelkäsin ensimmäistä kertaa lentämistä. Ei paljon lohduta se, että tilastollisesti on todennäköisempää kuolla jalankulkijana kuin lentokonematkustajana, jos mekaanikko häärii siiven alla tunnin verran, ja sen jälkeen pitäisi huolettomasti suunnata kohti pilviä. Pilvenreunalle päätyminen silloin tulee lähinnä mieleen. Isäni totesi, että olisi lähtenyt suoraan oluselle koneesta ja soutanut ennemmin kotiin kuin jäänyt kyytiin. Minustakin islantilaisesta Bónus-halpakaupasta ostettava kumivene alkoi tuntua hyvältä idealta.

Kun kone alkoi hurista, siiven osat lepattaa ja pyörät irrota hiljalleen maasta, mietin ainoastaan sitä, ettei koko hommassa ole mitään järkeä, vaikkei teknistä vikaa olisi edes ilmennyt. Tiedän kyllä maallikkona suurin piirtein, miten lentokone toimii ja myös sen, että joka päivä lennetään niin hirveä määrä lentoja, ettei sitä voi edes käsittää. Mutta kun tarkemmin ajattelee, ei valtavan metallimöhkäleen ole tarkoitettu nousevan siivilleen ja paahtavan maanosasta toiseen. Linnut ovat jalostuneet lentämään, ja siinä muuten kesti kauemmin kuin lentoliikenteen ammattimaistumisessa. Miten ihmeessä siis uskallan enää lentää?

Gunnar-kapteenimme ohjatessa konetta läpi valkoisilta ja vaaleanpunaisilta näyttävien pilvien ymmärsin myös, miksi jotkut uskovat kuolleiden asuvan pilvien reunalla. Niiden läpi lentäessä on niin kaukana koko maailman yllä. Pehmeydessä, tavoittamattomissa. Onnellinen. Paitsi jos matkustaa täysissä voimissaan lentokoneessa ja miettii, koska se putoaa. Silloin viimeisetkin varmasti uskovat, etteivät henget loikoile hattaroilla.

Myöhemmin kuulette vielä siitä, mikä Islannissa yllätti ja kuinka paljon turistielämä maassa maksaa. Niistä lisää ensi viikolla!

Oletko käynyt Islannissa? Minkälaisia ajatuksia lentäminen herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa