Terveisiä kirjailijan kaaoksesta

Onko ehtinyt tulla ikävä? Minua on ottanut rinnasta se, kuinka vähän aikaa blogille on ollut. Mutta sellaista se kirjoitustyö on. On nimittäin raavittava kasaan sitä, josta pennoset tulevat. Silti en oikein vieläkään ymmärrä, että minä todella olen kirjailija. Tällä hetkellä tosin hyvin epätoivoinen.
DSC_0132Syksy on ollut kerrassaan kuormittava, mikä on ollut itselleni täydellinen yllätys. Miten voi jäädä oman unelmansa alle? Miksi unelma ei tunnukaan tarpeeksi unelmalta? Näiden kysymysten äärellä olen jälleen kerran ollut kirjoittaessani oman ISBN-numeron saavaa teosta. Minä todella olen kirjailija.

Mutta kun ei tunnu yhtään siltä.

Pitäisi nimittäin tehdä proosaa. Suurieleisesti sydän verellä. Eikä mitään reportaasi- ja henkilökuvakokoelmaa, vaikka senkin aihe koskettaa tuhansia ihmisiä. Vaikka se on tilattu minulta ihan oikealla ja vieläpä hyvällä korvauksella. Palkalla, josta maksetaan kunnon ihmisten tavoin verot ja jota odotetaan yhtä paljon kuin kirjan valmistumista.

Ennen kuin viimeiset sanat ovat elektronisella paperilla jaan teille ajatuksia epätoivoiseksi muodostuneen prosessin keskeltä! Ajatusten kehä on aina sama.

  • Vihaan tätä. En osaa. Miksi kukaan on halunnut maksaa tästä? Pitäisi varmaan palauttaa ennakkopalkkio ja kieltäytyä loppumaksusta.
  • Ei, mutta minähän rakastan kirjoittamista! Kylläpä sujuu. Olen itse asiassa todella hyvä.
  • Nyt kulkee kyllä hyvin. Näppäimistö huutaa.
  • Onpa tylsää. No, mutta työthän ovat yleensä tylsiä. Harvoin mistään huippukivasta saa rahaa.
  • En minä niin tylsistynyt ole. Tämä on yhteiskunnallisesti tärkeää työtä arvokkaan ajatuksen ja oikeiden ihmisten puolesta.
  • Silmissä vilisevät sanat. Kirjoitettiinkohan Finanssivalvonta siis isolla alkukirjaimella?
  • Kopioin ajatusviivan ajatusviivan perään. Liikaa sitaatteja.
  • Liikaa tarinaa. Käytänpä silti värikynää.
  • En osaa. Olen laiska ja surkea.
  • Rakastan kirjoittamista. Olen siinä hyvä. Tästä tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta aiemmin.
  • Huoh, ei tämä proosateos ole. En ole mitään.
  • Tylsää.
  • Rakastan kirjoittamista. Rakastan tätä työtä. Selviän.

Toista.

Mitä haluaisit tietää kirjan tuottamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Juhannustanssit vuonna 2019 pöyristyttää yhtä paljon kuin Salaman kirja 1964 – mutta eri syystä

Tampereen Työväen Teatterin Juhannustanssit on monitasoinen, ajattelemaan haastava uuden sukupolven esitys, joka ei anele rakkautta yleisöltään.
juhannustanssit_DSC2018_pressi
Helmi-Leena Nummela (vas.), Jussi-Pekka Parviainen ja Verneri Lilja. Kuva: Janne Vasama, Tampereen Työväen Teatteri.

Pyörivä bussi, keikkalava, ökyjahti, disko, bändi, tuolien yli pomppivat näyttelijät ja lavalla ajelehtiva sorsa. Juhannustanssien jälkeen olo on sama kuin roolihahmoilla: nääntynyt ja häkeltynyt. Muistikuvat ovat hatarat eikä voi olla aivan varma, oliko ilta onnistunut vai kokoelma sekavia otteita.

Käsikirjoittaja Juho Gröndahl kertoi Ylelle (Yle.fi 15.10.2019), ettei TTT:n Juhannustanssien tarkoitus ole tuoda kirjaa näyttämölle, vaan Hannu Salaman (1964) samanniminen teos kannattaa lukea sellaisenaan, jos on kiinnostunut alkuperäistekstistä. Aivan itsenäinen näytelmä ei kuitenkaan ole, sillä Salaman romaanin lukeminen auttaisi huomattavasti ymmärtämään näytelmän yksityiskohtia, vaikka toisaalta ydinsanoma tulee kerrotuksi tarpeeksi hyvin, joskin repaleisesti, nippelitiedosta viis.

Linda Wahlgrenin ohjaama näytelmä kuuluttaa olevansa kertomus pätkätyösukupolvesta. Kaunis ajatus, mutta siitä on vaikea saada kiinni esityksen aikana. Juhannustanssit on tarinoiden kokoelma, joka kyllä yrittää kiteyttää nykyajan ongelmia ja onnistuukin siinä, mutta irrallisuus ei ole ainoastaan hyve. Sanoma hukkuu sorsien, valojen, Salorannan yhtyeen (Helmi-Leena Nummela, Jussi-Pekka Parviainen, Joel Mäkinen, Paavo Malmberg, Juho Kanervo ja Riku Vartiainen) keskinäisten kinojen, rakkaustarinoiden (Eriikka Väliahde, Mika Honkanen ja Verneri Lilja), yhden seksikohtauksen ja muurari Hiltusen (Minea Lång) höpinöiden alle. Yksittäiset kohtaukset ovat vaikuttavia, mutta se, miten ne liittyvät toisiinsa tai mitä ne haluavat sanoa nimenomaan yhdessä, jää epäselväksi.

Repalaisuuden vuoksi on vaikea uskoa, että yleisö ottaa esityksen omakseen, toisin kuin usein käy suosikkimusikaaleissa. Vaikka Juhannustanssit on ajatukseltaan voimakas ja visuaalisesti vaikuttava esitys, on siitä vaikea erottaa sukupolvikokemusta, jota näytelmä korostaa. Onko sukupolvemme todella niin huonossa jamassa, että siitä jää jäljelle vain vilkkuvin valoin ilmaistu oravanpyörä ja karmea metakka?

En halua tehdä jakoa yleisön kesken, mutta uskallan väittää, että Juhannustanssit sopii parhaiten edistyneelle teatteriharrastajalle, joka haluaa etsiä syviä merkityksiä näytelmästä ja analysoida niitä pitkänkin ajan päästä. Se on sääli, sillä jos ajatuksena on käsitellä sellaisia asioita kuin pätkätyöt, perusturvallisuus, ihmisyyden monimuotoisuus ja ilmastokriisi, olisi suotavaa, että se tavoittaisi kohteensa ja samalla koskettaisi ja innostaisi välittömästi.

Kun Juhannustansseihin lähtee, voi luulla päätyvänsä keskelle rivoa dialogia, jonka taustalla pyörii kansallisromanttinen maisema. Hyvä asia on se, että yleisö huomaa heti alkuun olevansa täysin väärässä. Kuulemani mukaan jotkut ovat myös tyrmistyneet. Salaman alkuteoksen jumalanpilkka ei hetkauta, vaikka se roisilta kuulostaa edelleen. Sen sijaan moni tuntuu olevan närkästynyt siitä, että esitys ravistelee perinteistä teatteria. Kovan rahan näytelmät kun yleensä kosiskelevat yleisöä helpolla aiheella tai miellyttävällä esitystavalla.

Heikkouksistaan huolimatta Juhannustanssit on ennen kaikkea elämys. Sitä ei voi pureskella kerralla tasaiseksi massaksi eikä se miellytä kaikkia. On myös hyvä, että perinteistä teatteria koetellaan, vaikka se suomalaisuuden perusolemusta ravisteleekin. Sen enempää paljastamatta näytöksessä pääsee osaksi esitystä, halusi tai ei. Kun jopa väsyttävä osallistuminen sekoitetaan taiteellisuuteen, on kokonaisuus kiehtova. Harmi vain, ettei se yletä itse tarinaan.

Kun pomppimista ja räiskintää on katsonut kaksi tuntia, laskeutuu näyttämölle ja yleisöön täydellinen hiljaisuus. Esirippu ei sulkeudu, vaan näyttämö pimenee viimeisen valonpilkahduksen kuihtuessa pois. Näinkö meidän lopulta käy?

Juhannustanssien ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterissa oli 16.10.2019.

Saako alkuteoksen myllätä uuteen uskoon uudella esitysalustalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Lässähtänyt proosateos ja luomisen tuska

Pitkäksi ja kiviseksi muodostunut proosateoksen kirjoitusprosessi on opettanut sen, että vaikka olisi kuinka lahjakas kirjoittaja, painaa valmistumisen vaakakupissa eniten sinnikkyys.
DSC_01288.JPGOn se kumma, että on helpompaa ja nopeampaa suoltaa ulos sata sivua tieteellistä tekstiä kuin kirjoittaa sama määrä liuskoja proosaa. Voisi kuvitella, että lähteisiin viittaaminen veisi enemmän aikaa kuin mielikuvitusmaailman tapahtumien referointi. Ehkä olen glorifioinut ja toisaalta myös kauhistellut pro gradu -taivaltani niin paljon, että sen rinnalla perhe- ja talousdraaman kirjoittaminen on tuntunut helpolta.

Kuinka väärässä olenkaan ollut! Kirjoitusprosessi on eittämättä rankka, vaikka takana olisi erinomainen idea ja takana satoja kirjoitettuja juttuja ja esseitä. Mikään ei ole kuin proosateos, joka repii sisintä auki jokaisella kirjoitetulla rivillä. En puhu traumoista, vaan siitä, kuinka on pakko antaa kaikkensa tavusta toiseen. Kirjoittaminen itsessään on rutiini, mutta sanojen takana oleva sisältö ei. En tietenkään voi väittää, että aina on näin tai että se koskisi jokaista teosta, mutta jos taustalla on vahva sanoma, joka ei edes perustu tieteeseen, on sen ydin revittävä mielikuvituksesta. Ja sen eläminen on rankkaa.

Proosan kirjoittaminen tuntuu onneksi vain lähes aina hyvällä tavalla tuskalta, jopa fyysiseltä kokemukselta. Tuskalta, jonka selättäminen vain vaatii päättäväisyyttä, sisua ja aitoa halua, jota en tiennyt tarvittavankaan. Proosan idean, sanat, lauseet ja kappaleet muhivat sisällä valtavana möykkynä, jonka ulos saaminen tuntuu pakottavalta ja samaan aikaan pelottavalta. Viitsiikö tähän edes ryhtyä? Joku voisi varmaan verrata sitä pitkittyneeseen ponnistusvaiheeseen, kovan vatsan loppunäytelmään tai kurkkuun juuttuneeseen oksennukseen. Miten sitä kukakin haluaa mielikuvin värittää.

Olen silti kiitollinen jokaisesta viisautta tuovasta päivästä, kuukaudesta ja vuodesta, vaikka toivon, ettei käsikirjoitukseni loppuun saattamisessa tarvitse laskea ainakaan vuosia. Jokainen eletty hetki, liukuportaissa seistyt sekunnit, suihkun lattialla istutut minuutit, töissä käydyt tunnit ja arkipäivät tekevät minusta minut. Minä teen käsikirjoituksen, joka toivottavasti koskettaa ja näyttää maailman sellaisena kuin minä näen sen – tai vaihtoehtoisesti näyttää sen sellaisena kuin en sitä koskaan haluaisi kokea.

Mihin urakkaan vertaisit proosateoksen kirjoittamista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Onko 60 dekkarien uusi 30?

Vaikka keski-ikäisten naisnäyttelijöiden roolit ovat kortilla, on heille kirjoitettu hahmoja kirjojen kansiin ainakin jännitysromaanimaailmassa. Siellä nimittäin 60-vuotiaat naiset jyräävät nuoret etsivät mennen tullen.
DSC_0071.JPGJos on pitänyt silmänsä auki, on saattanut törmätä Erja Repoon Leppävaarassa tai Ellen Lähteeseen Port Arthurissa. Ehkäpä nähnyt Anna Laineen Kampissa tai Lauttasaaressa nuuhkimassa vanhoja kotikulmiaan. Minä ainakin olen.

Olen näet ahminut viime aikoina yksinomaan naisten kirjoittamia jännitysromaaneja, joita kutsun naisdekkareiksi jo ihan siksi, että kaikkien teosten päähenkilökin on nainen. Vaikka sukupuolen jalustalle nostaminen on yleensä turhaa, en malta olla toteamatta hyvin yleistäen, että naisten kirjoittamat teokset ovat monesti pehmeitä ja niiden rikokset inhimillisempiä ja enemmän ihmissuhteisiin liittyviä kuin miesten räiskintätarinoissa. Mafiakuviot ja salaliitot eivät vetoa minuun. Kukapa niille muutenkaan mitään mahtaisi, jos sellaisia olisi oikeasti.

Erja Repo on Tuija Lehtisen Erja Revon tutkimuksia -sarjan (2016–) päähenkilö, varhaiseläkkeelle jäänyt 58-vuotias tutkija, joka happamasta asenteestaan huolimatta ajautuu vanhojen rikosten pariin kerta toisensa jälkeen. Ellen Lähde on Eppu Nuotion turkulainen vastine Lehtisen Revolle, ja kuin ihmeen kaupalla myös Lähde on 58-vuotias varhaiseläkeläinen, joka uppoaa rikosten maailmaan vahingossa puutarhahommiensa lomassa. Nuotion sarja kulkee nimellä Ellen Lähteen tutkimuksia (2017–), vaikka kaikilla osilla on itsenäinen nimi, kuten myös Lehtisen Repo-sarjan kirjoilla.

Revon ja Lähteen yhteydessä on pakko mainita myös Outi Pakkasen Anna Laine -dekkarit, joita on julkaistu neljällä vuosikymmenellä aina vuodesta 1982 alkaen. Alussa Laine tosin esiintyi sivuroolissa Pakkasen kirjoissa ja on myös vuosien varrella teoskohtaisesti ollut päähenkilö, sivustaseuraaja tai jopa vain ohikulkija. Anna Laineen tarkkaa ikää ei ole kerrottu, vaan hän on vanhentunut vuosien saatossa Pakkasen tarinoissa, vaikka kuluneina vuosina ikääntyminen näyttää hidastuneen, sillä laskelmieni ja ensimmäisten dekkarien mukaan Laineen pitäisi olla nyt seitsemänkymppinen, mutta sarjan uusimmat osat antavat ymmärtää Laineen olevan ainoastaan keski-iän ohittanut leidi, ei ikäneito tai vanhus. Tällaisten ilmaisujen käyttäminen tosin on vähän vaarallista, sillä niitä voi tulkita hyvin subjektiivisesti ja niistä voi myös joku loukkaantua.

Henkilöhahmojen iän korottaminen mahdollistaa dekkarille uskottavan tavan käsitellä mennyttä. Kun kyseessä ei ole parikymppinen tirppa, voi päähenkilön laajaa elämänkokemusta käyttää helposti tarinan hyväksi etenkin historian merkitystä korostavissa juonissa. Ei kuitenkaan pidä tyytyä käsittelemään keski-ikäisiä päähenkilöitä aikakoneina, vaan antaa heille mahdollisuus toimia itsenäisesti ja uskottavasti ilman pullantuoksuisen isoäidin tai kävelevän muinaismuiston roolia. Tässä etenkin Lehtinen on onnistunut, sillä Erja Repo on ylpeästi lapseton, vapaaehtoisesti yksin ja omasta tahdostaan eläköitynyt. Sellainen voimanainen, jota nuoremmatkin voivat ihailla.

Ennen kaikkea keski-ikäiset dekkaripäähenkilöt ovat tärkeitä siksi, että ne edesauttavat terveen naiskäsityksen luomista. Vielä, kun dekkarileidien dominointi leviäisi visuaaliseen muotoon! Valitettavan usein käy kuitenkin niin, että päähenkilö kokee valkokankaalla nuorennusleikkauksen, mistä kertoo se, että keski-ikäisten naisnäyttelijöiden roolit ovat kiven alla. Epäilen vahvasti, että kaikkien mainittujen upeiden dekkarihahmojenkin iästä nipistettäisiin liikkuvassa kuvassa 10–20 vuotta pois. Se on epäreilua ja epätodellista. Etenkin, kun viisikymppiset naiset ovat kulttuurin suurin kuluttajaryhmä.

Ehkä vielä koittaa hetki, jolloin jännityselokuvan sankarinainen on tuhdisti ja häpeilemättä keski-ikäinen. Silloin viimeistään 60 on uusi 30.

Tuija Lehtisen Erja Revon tutkimuksia  -sarja

Väärä vainaja  (Crime Time 2016)
Viesti menneisyydestä  (Crime Time 2017)
Kuollut jättää jäljen  (Crime Time 2018)
Tornin naakat  (Crime Time 2019)

Eppu Nuotion Ellen Lähteen tutkimuksia  -sarja

Myrkkykeiso  (Otava 2017)
Anopinhammas  (Otava 2018)
Elämänlanka  (Otava 2019)

Outi Pakkasen Anna Laine  -dekkarisarja käsittää kymmeniä kirjoja, joihin voi tutustua täällä.

Miten ikä ja sukupuoli vaikuttavat dekkarilukukokemukseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kenraaliharjoitus unohtaa parinvaihdon ja muuttuu seksinovellista latteaksi arkikertomukseksi

Anna-Leena Härkösen Kenraaliharjoitus (Otava 2019) ratsastaa parinvaihdolla, mutta unohtaa aiheensa pian. Lopulta sopassa on lesbosuhde ja kaiken selittävä isättömyys.

Juttu käsittelee teeman lisäksi kirjan juonta.

DSC_0427.JPG

En haluaisi sanoa tätä, mutta on pakko, vaikken yleensä halua mennä henkilökohtaisuuksiin kirja-arvosteluissa. Kenraaliharjoitus saattaa olla Härkösen rimanalitus. Romaanista puuttuvat kaikki Härkösen valttikortit: terävä ja samastuttava arkikuvaus, ihastuttavat henkilöhahmot ja uskottava juoni. Parinvaihto aiheena on hykerryttävän haastava, mutta se kuivuu kokoon tarinan edetessä. Siksi, ettei sitä tapahdukaan.

Nelikymppinen matkatoimistovirkailija Jane saa näyttelijämieheltään Mikiltä roisin ehdotuksen. Kokeillaanpa parinvaihtoa! Pieleen menneet tutustumistuplatreffit johdattavat Janen baarin vessasta alkavaan kieltämättä melko arvaamattomaan seikkailuun samalla, kun hänen siippansa jää lähes kokonaan tarinan ulkopuolelle. Se siitä parinvaihdosta.

Parinvaihdosta kertovasta tarinasta ei automaattisesti tule pannukakkua vain siksi, ettei kumppanien vaihtumisella ja yksityiskohdilla mässäillä. Kenraaliharjoituksen ongelma on se, ettei siinä keskitytä ilmoille heitetyn, tavallisen tallaajan korvaan hurjalta kuulostavan ajatuksen taustasyihin, vaan tyydytään pääpariskunnan lyhyeksi ja pinnalliseksi jäävään dialogiin seksuaalisesta pidättyneisyydestä ja tylsästä elämästä. Se on sääli, sillä aihetta voisi käsitellä universaalein kysymyksin. Kuka on kenen ja millä perusteella? Mikä on pettämistä ja miksi? Jos on hetero, onko naisten välinen suhde pettämistä? Miksi fyysinen yhteys määrittää suhteen rajat?

Kuppilan vessasta alkava seikkailu johdattaa Janen lyhyeen suhteeseen häntä vanhemman naisen Valman kanssa. Käänne on oiva piikki niille, jotka odottivat muuta – kenties yksityiskohtia. Niitäkin tosin on tarjolla, mutta ei heterokeskeisestä parinvaihdosta. Itse asiassa on jopa hämmentävää, kuinka Härkösen teos muuttuu kesken lukemisen varsin peittelemättömäksi aivan yllättäen.

Kun Janen ja Valman suhde lähenee loppuaan, muuttaa kirja jälleen suuntaansa arvaamatta. Janen elämään astuu mies, joka paljastuu hänen isäkseen, mikä siis tarkoittaa sitä, ettei Janella ollutkaan jo kuolleeseen ja kaikin puolin kelvottomaan isäänsä minkäänlaista biologista sidettä. Epäuskottavasti lehden etusivulla komeilevan miehen ja Janen yhdennäköisyydestä alkava juonenkäänne tekee teoksesta lopulta pannukakun, sillä se yrittää ikään kuin väkisin tarjota yllätyksellisen lopun parinvaihdosta kertovalle teokselle, joka ei sitten koskaan kertonutkaan aiheestaan. Kaiken lisäksi huono isäsuhde ja myöhemmin koettu isättömyys ovat ontuvia selityksiä sille, miksi ihminen on hukassa myös vällyjen välissä. Voihan se olla totta, mutta siitä pitäisi kertoa rehdisti heti aluksi.

Parinvaihto ei ole helppo aihe, vaikka voisi luulla, että pelkällä seksimehustelulla pääsee jo pitkälle. Siihen on luottanut myös Pamela Tolan ohjaama Swingers (2018), joka itse asiassa kaikessa ronskiudessaan joutuu ikään kuin ääneti myöntämään, että fyysisetkin kokemukset ovat henkisistä seikoista kiinni. Näiden kahden näkökulman välille on kuitenkin vaikea löytää tasapaino, eikä sitä tavoita Härkösen Kenraaliharjoituskaan.

Minkälaisia ajatuksia teos tai teema herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Elämä on runo – ainakin tänään

Eino Leinon, runon ja suven päivää vietetään 6. heinäkuuta. Leinon kuolemasta on kulunut jo 93 vuotta, mutta runot elävät. Kuinka kauan?
DSC_04111Kirjoittaessani juhlapyhistä joudun aina ikuisuusjumiin, joka pakottaa pohtimaan, onko todella kaikenmoisille sankareille oltava oma juhlapäivä. On ihan totta, että kulttuurielämä rullaisi entiseen malliin ilman Eino Leinon päivääkin, mutta toisaalta on myös tärkeää vaalia kulttuuriperintöä ja kulttuurin toteuttamisen muotoja. Tänään juhlittavat runothan eivät varsinaisesti ole muodin huipulla, ja Leinonkin muisto elää lähinnä vanhoissa lyriikoissa ja pölyisissä kuvissa.

Eino Leinon päivä palautti mieleeni oman niin ikään pölyttyneen runohistoriani. Olen kirjoittanut pöytälaatikkoon kaksi runoteosta vuosia sitten. Toinen on sekalainen vuodatuskokoelma täynnä ihmeellisiä kyhäelmiä ja tarkoitushakuista kohahduttamista, toisessa taas on järkevä idea, jonka aion ehdottomasti vielä hyödyntää ihan oikeaan runokokoelmaan.

En voi sanoa, että teosteni tekeminen olisi ollut erityisen rankkaa tai haavoittavaa. Sanat vain tulivat paperille, mikä saikin minut kyseenalaistamaan niin omat kykyni kuin koko runokonseptin. Olenko niin surkea runoilija, että suollan sontaa paperille vai olenko kenties nero? Onko vika sittenkin runoissa? Ovatko ne mitätöntä tajunnanvirtaa, jotka vuosisatoja sitten ovat saaneet kohtuuttoman suuren arvostuksen?

Vaikka runoteoksia julkaistaan tasaisesti, runojen tulevaisuus huolettaa minua. Miten ne pärjäävät maailmassa, jossa ei ole aikaa maistella sanoja ja jossa audiovisuaalisuus on imaissut lyriikat itseensä? Ajattelen runoista selvästi hyvin perinteisesti ja kenties liian konservatiivisesti. Sykähdyttävin runo on paperille hakattuja sanoja, jotka saavat oivaltamaan uutta, koskettavat ja kertovat merkittävistä aiheista vertauskuvallisesti. Sen, että lyriikka siirtyy analogiselta alustalta elektroniselle, ei pitäisi vaikuttaa sisältöön, mutta jonkinlainen suuri hohto katoaa. Runo arkipäiväistyy, mutta toisaalta tulee samalla lähemmäs yleisöään.

Huolestani huolimatta uskon, etteivät runot kuole koskaan, sillä elämä itsessään on runo. Muutama rivi, kaunis sana ja avoimeksi jäävä loppu.

Minkälaisena näet runojen tulevaisuuden? Millainen on hyvä runo?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kesän 2019 lukujono

*Sisältää saatuja teoksia.

Lukuintoni oli pitkään kadoksissa, mutta kuten uumoilin, on se kasvanut räjähdysmäisesti kesän edetessä. Koska minulta kysytään usein kirjasuosituksia, kerron, mitä aion lukea vuoden aikana.
DSC_0343Tunnen itseni usein maailman surkeimmaksi lukutoukaksi. Kuvittelen seuraavani kustannuspiirejä tarkasti, mutta usein käy niin, että silti suosikkikirjailijoideni teokset julkaistaan kuin varkain. Yhtäkkiä onkin varattava Pakkasen tai Härkösen uusin, josta en ollut edes kuullut! Oli paljon helpompaa silloin, kun työskentelin toimituksessa, johon saapui kausittainen kirjakatalogi. Henkilökohtainen karkkikauppani, josta täytyy huolehtia nyt aivan itse.

Kesän 2019 lukulistassani yhdistyvät niin dekkarit ja tietokirjat kuin vanhat ja uudet teokset.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (Otava 2017)
Ensimmäinen luettu! En ymmärrä Hawkinsin ylistystä. Teoksessa oli paljon kiehtovia elementtejä, kuten vettä, vanhoja mysteereitä, naismurhia ja idyllinen maalaismaisema, mutta silti dekkari oli hyvin tavallinen ja yllätyksetön esitys, jossa syyllinen vaihtui lopussa niin tiuhaan, ettei se herättänyt enää minkäänlaisia tunteita.

Gillian Flynn: Teräviä esineitä (WSOY 2006)
Flynnin kirjaan perustuva Kiltti tyttö -elokuva (2014) imaisi minut täysin mukaansa, joten odotukseni Flynnin muista teoksista ovat korkealla, vaikken hänen kirjojaan ole aiemmin lukenut. Teräviä esineitä on katsottavissa myös sarjana (HBO 2018), mutta katson parhaimmakseni pysytellä kirjoissa.

Gillian Flynn: Paha paikka (WSOY 2009)
Aloin katsoa Paha paikka -elokuvaa (2015), mutta visuaalinen maailma oli niin ahdistava ja tumma, että lopetin jo muutaman minuutin päästä. Pian saan selville, kiehtooko tarinan alkuperäisversio enemmän kuin elokuva.

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus (Otava 2019)
Rakastan Härkösen kirjoja. Hän on lempikirjailijani. Kaksi hyvin yksinkertaista lausetta, jotka kiteyttävät ajatukseni täysin. Kenraaliharjoitus kertoo parinvaihdosta. Kiehtovaa ja kauhistuttavaa! Eniten rakastan kuitenkin Härkösen tapaa kirjoittaa.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)
Odotan kaunista tekstiä ja osin karua kuvausta uskonnollisesta yhteisöstä. Arkea ja ankeutta. Rauhalan teos Synninkantajat (2018) on jatkoa Taivaslaululle. Päässee lukulistalle syksyllä.

Taina Latvala: Venetsialaiset (Otava 2018) *saatu Otavalta
Säästän Latvalan ihmissuhderomaanin oikeiden venetsialaisten aikaan. Pidän arkisista teoksista, joissa pienet asiat nousevat merkittäviksi, minkä vuoksi odotan Latvalan teokselta paljon.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus Kustannus 2018)
Olen karttanut tarttumista jo ostamaani Savonlahden teokseen siksi, että pelkään sen muistuttavan liikaa omaa visiotani. Että sen jälkeen oma proosateokseni tuntuisi mitättömältä pölyltä. Pitää kuitenkin muistaa, ettei lukeminen voi koskaan olla muuta kuin hyödyksi.

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat (Otava 2018) *saatu Otavalta
En ole Kivisen teineille suunnatun teoksen kohderyhmää, mutta uskon, että kaikenlaisten tarinoiden lukeminen rikastuttaa mielenmaisemaa.

Julia Thurén: Kaikki rahasta – Näin säästin kymppitonnin vuodessa (Gummerus 2018)
Olen sen verran itsepäinen, etten usko saavani oikeita vinkkejä Thurénin kirjasta, mutta haluan kuulla lisää rahapuhetta ja muiden kertomuksia aiheesta.

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään (Atena 2017)
Monien muiden tavoin olen kiinnostunut itsetutkiskelusta, ja uskon, että alan teosten lukeminen auttaa kehittymään myös työelämässä. Tämä huomio ei muuten tarkoittanut sitä, että ajattelisin työskenteleväni idioottien kanssa, heh!

Tiina Ekman: Huijarisyndrooma (Minerva Kustannus Oy 2017)
En useinkaan koe olevani huijari, mutta luulen, että Ekmanin kirja tarjoaa työkaluja itsetutkiskeluun, kunhan olen saanut idioottiasiat järjestykseen.

Outi Pakkanen: Helmimies (Otava 2019)
Pakkasen uusin tuskin ehtii aivan kesäluettavaksi, mutta ahmin sen heti, kun se on mahdollista. Pakkasen dekkareiden miljöökuvaus on kiehtovaa ja rikokset sopivan kevyitä, enkä malta odottaa, miten Anna Laineen tarina jatkuu. Kuoleeko hän muuten koskaan?

Arvostan edelleen fyysisiä kirjoja, vaikka eiväthän kuoret tee sisällöstä parempaa. Siksi olen yrittänyt totutella kirjasovelluksiin, mutta toistaiseksi niiden käyttäminen tuntuu huijaamiselta, ja sitä paitsi silmät väsyvät aivan eri tavalla näytöltä lukiessa kuin paperinivaskaa katsellessa. Tuloksena on usein uneton yö. Ääni- ja e-kirjoja tarjoavien lukusovellusten kilpailuvaltti kuitenkin on se, että kirjan saa käsiinsä saman tien ostamatta sitä yksittäiskappaleena. (Niin suureen hullutteluun en kuitenkaan vielä ole lähtenyt, että kuuntelisin kirjaa.)

Nähtäväksi jää, kuinka pitkälle listassa pääsen ostamatta kirjoja tai nauttimatta niitä digimuodossa. Henkiseen sovellusongelmaani palaan vielä myöhemmin tällä viikolla.

Mitä luet tänä kesänä? Suositko uutuuksia vai vanhoja klassikoita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yritykselle juhlakirja 2/3 – vinkkejä hyvään haastatteluun

Kaikista eniten toimittajan työssä nautin kirjoittamisesta, josta parhaiten saa irti silloin, kun tekstin taustalla on onnistunut haastattelu. Kymmenen vuoden aikana olen nähnyt myös kyyneleitä, paniikkikohtauksia, epäluuloisia katseita ja kuullut lukemattomia etukäteen opeteltuja lauseita. Siksi jaankin omat vinkkini haastattelun tekemiseen ja sen perusteella tehdyn jutun kirjoittamiseen.
DSC_0731Työssäni olen ollut eniten tekemisissä niin sanottujen tavisten eli haastattelu-untuvikkojen kanssa ja asiantuntijoiden, jotka yleensä ovat melko tottuneita antamaan haastatteluita, mutta myös erittäin tarkkoja sanomisistaan.

Olen haastatellut yritysten juhlakirjoihin lukemattomia henkilökuntaan kuuluvia ihmisiä ja nykyisiä ja jo eläköityneitä johtajia, jotka ovat jotakin asiantuntijan ja yksityishenkilön väliltä. Koska haastattelu julkaistaan kirjassa, on sen sisällöstä oltava tarkka, ja yleensä annankin haastateltavalle tavallista enemmän vapauksia muokata juttua, ettei julkaisu aiheuttaisi pahaa mieltä. Silti lopullinen sisältö on aina neuvottelun tulos, sillä ihan jokaista jorinaa ei vain voi lisätä mukaan, vaikka 1970-luvulla olisi tapahtunut kuinka jännittäviä käänteitä tahansa.

Nämä vinkit pidän mielessäni, kun teen henkilökuvaa tai reportaasia yrityshistoriasta! Vinkit sopivat myös blogikirjoittamisesta kiinnostuneille, jotka haluavat kehittää juttujensa tyyliä journalistiseen suuntaan.

Hyvä haastattelu

  • sisältää oleelliset tiedot aiheesta
  • kertoo jotakin uutta henkilöstä ja jutun aiheesta
  • perustuu keskusteluun, ei kysymystykitykseen
  • sisältää selkeät teemat
  • antaa tekohetkellä tilaa ja aikaa haastateltavalle, vaikka ohjat säilyvät toimittajalla
  • on hyvä kokemus haastateltavalle (erityisesti, kun kyseessä on painettu kirja tai kokematon haastateltava)

Haastatteluvinkkejä

  • älä tuijota kysymyksiä liikaa
  • iskosta mieleen kaikista tärkeimmät asiat ja luota keskustelun voimaan
  • käytä nauhuria ja keskity keskusteluun, mutta älä jää nauhurin orjaksi
  • unohda nauhuri ja tee lyhyitä muistiinpanoja ja kirjoita haastattelu heti puhtaaksi
  • älä kysy kysymyksiä, joihin voi vastata ”kyllä” tai ”ei”
  • älä kysy useita kysymyksiä yhdellä hengenvedolla
  • kotona ihminen on rennoimmillaan, joten sitä kannattaa hyödyntää
  • koti tilana on myös ääninauhojen ystävä
  • yritä saada haastateltavasta irti pieni tarina, jota voi käyttää jutussa mielenkiintoisena yksityiskohtana tai juonta rakentavana tarinana

Haastattelun kompastuskiviä

  • haastateltava ei sano mitään
    • vältä kyllä tai ei -kysymyksiä, mutta kysy tarpeeksi paljon kysymyksiä, jotta jutun rakentaminen on edes jotenkin mahdollista
  • haastateltava takertuu epäolennaiseen
    • olen törmännyt monesti tilanteeseen, jossa haastateltava haluaa ehdottomasti penkoa vanhoja kuvia tai arkistomateriaaleja, joista näkee heti, ettei niillä ole merkitystä jutun kannalta, mutta ne ovat ihmiselle itselleen tärkeitä
    • ratkaisu: huomioi ja kunnioita, mutta huolehdi, että keskustelu jatkuu olennaiseen keskittyen, ja yritä saada materiaalista jotakin lisäarvoa juttuun
  • haastateltava itkee
    • näin on tapahtunut yllättävän usein, sillä yleensä tilanne voi olla jännittävä tai herättää myös negatiivisia muistoja
    • ratkaisu: ajan antaminen ja sopivan neutraalisti reagoiminen, sillä se takaa haastattelun loppuun saattamisen

Jutun kirjoittaminen haastattelun perusteella

  • aika monet jutut alkavat kuvauksella, kuinka toimittaja tai haastateltava itse saapuu haastatteluun, mikä on todella tylsää, jopa todellinen klisee, sillä on itsestäänselvää, että haastatteluun on pakko saapua, eikä se ole kiinnostavaa
  • monissa aloittelijoiden teksteissä näkyy kannanottoja haastateltavan sanomisiin, mutta toimittajan tehtävä ei ole punnita haastateltavan vastausten arvoa ja ihastella tai kauhistella sitä
  • pidä huolta, että tekstistä käy aina ilmi, kuka puhuu ja kenen repliikki on kyseessä
  • suosin itse sukunimellä puhuttelua, mutta etunimen käyttäminen sopii joihinkin juttuihin, kuten naistenlehtiin
  • muista säilyttää tasapaino oman tekstin ja repliikkien välillä
  • ensimmäistä kertaa haastateltavana oleville voi olla armollinen, mutta kaikessa ei kannata eikä saa antaa periksi

Minkälaisia vinkkejä sinä antaisit kirjoittajille? Oletko kirjoittanut journalistisia artikkeleita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lukutoukan kadonnut into

Olen aina pitänyt itseäni aktiivisena kirjaharrastajana ja luulen, että sellaisena myös muut näkevät minut. Totuus on kuitenkin, että viimeksi olen lukenut kirjan tammikuussa. Se on aika laiha saavutus lukutoukalle.
DSC_0180Puijasin lukuhommissa jo lapsena, kun alakoulun käytävän seinälle piti rakentaa pala palalta vihreää lukutoukkaa, jonka vartalon palasiin kirjattiin lyhyitä esittelyitä luetuista kirjoista. Kyllä minä osan luin, mutta aika monta kuvausta loihdin selaamalla opuksia. Lukemista enemmän minua ovat nimittäin aina kiehtoneet tarinat, mikä itse asiassa on tehnyt minusta aika nirson lukijan ja siten huijarin. Tarinan on vaikea imaista minut mukaansa, jos oletus on se, että idea ei inspiroi minua yhtään.

Viime vuosina lukuharrastustani on häirinnyt opiskelu. En olisi voinut kuvitellakaan gradua tehdessäni, että olisin vielä päivän päätteeksi avannut romaanin, vaan aika usein päädyin selaamaan puhelinta tai tuijottamaan sarjoja, mikä ei ollut väsyneille silmille ja nuutuneelle mielelle lainkaan järkevä vaihtoehto. Yöunet menivät.

Seuraan edelleen alani kirjallisuutta, mutten voi enää syyttää tutkimuskirjallisuutta siitä, että romaani-intoni on kateissa. Valmistuin syksyllä 2017, joten eiköhän tutkielmaväsymys ole onnellisesti takana. Ilmeisesti ihmisen on kuitenkin kehitettävä itselleen sättimisen aiheita, sillä eihän siinä oikeastaan ole mitään järkeä, että surkuttelen sitä, etten ole ehtinyt nautiskella fiktiosta. Voisi kuitenkin ajatella, että elämässä loppujen lopuksi on hyvä pysyä asiassa ja pitää huolta siitä, että faktat ovat kunnossa.

Heikosta lukusuorituksestani huolimatta koen sisimmässäni olevani kirjaharrastaja, ja olenkin tilannut paljon kirjoja itse, saanut niitä lainaan tuttavilta ja lahjaksi kustantamoilta. Silti teokset ovat jääneet lojumaan avaamattomina yöpöydälleni kuluneena vuonna. Tiedän, että kuusi kuukautta on monelle lyhyt aika edellisestä lukukokemuksesta, ja jollekin on saavutus, jos saa luettua yhden kirjan vuodessa tai kahdessa. Minulle se on kuitenkin liikaa. Liian vähän lukemista.

Vuositahtiani hidastaa yleensä se, että tarvitsen kirjan jälkeen palautumisajan. En pysty aloittamaan uutta tarinaa, ennen kuin edellinen on pureskeltu, sillä tarinat eivät todellakaan ole minulle kertakäyttöviihdettä. Edellinen maailma täytyy jättää taakse tyylikkäästi ja vasta sitten voin antautua uuteen. Oma lukunsa – kirjaimellisesti – ovat kevyet sarjadekkarit, jotka kannattaakin ahmia putkeen, sillä mielikuvitusmaailmasta saa eniten irti, kun se piirtyy mieleen tarkasti ja jatkuu kirjasta toiseen.

Kun viimeksi tammikuussa tartuin kirjaan, luin suomalaisista rikoksista. Kyseessä ei ollut proosateos, mikä ei tietenkään tee lukukokemuksesta yhtään vähempiarvoista kuin kaunokirjallisuutta kahlatessa. Tärkeintähän minulle ovat tarinat, joten proosa – tai lukeminen ylipäätään – ei ole ainoa keino nautiskella niistä. Arvostan lukemista paljon, mutta samalla yritän muistaa, ettei kirjojen pidempi historia tee niistä ehdottomasti tarinoiden uusia kerrontatapoja, kuten tv-sarjoja ja elokuvia, parempia. Kirjojen nauttima arvostus on helppo perustella lukukokemuksen tarjoamilla rajattomilla mielikuvitusmahdollisuuksilla, mutta loppujen lopuksi merkittävintä on henkilökohtainen kokemus, olipa se mielikuvituksen tuotetta tai valmiiksi muotoiltu audiovisuaalinen esitys.

Tänään jätän kuitenkin Yle Areenan avaamatta ja Sorjosen rikostutkintoineen Lappeenrantaan, ja aloitan Taina Latvalan Venetsialaiset* (Otava 2018). Se on pölyttynyt aivan liian kauan pöydälläni. Tervetuloa tarina ja hyvät yöunet! Mihinkään ei nimittäin nukahda yhtä hyvin kuin kirjan ääreen.

*saatu Otavalta

Minkälainen lukija olet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yritykselle juhlakirja 1/3 – ehdotuksesta suunnitelmaksi

Kolmiosaisessa juttusarjassa kerron siitä, millaista on tehdä yritykselle juhlakirja. Kun sopimus on syntynyt, on aika siirtää teos tarjouspyynnöstä suunnitelmaksi.
DSC_0059Perusraadannan lomassa unohdan monesti, että teen tosiaan yrityksille tilauksesta juhlakirjoja. Jotkut puhuvat myös historiikeistä, mutta se kuulostaa aika kankealta – pölyiseltä ja kuivalta jorinalta. Minun kirjani ovat värikkäitä, raikkaita ja elävästi kirjoitettuja, joten kutsun niitä juhlakirjoiksi. Niitä ne nimenomaan ovat, sillä tarkoitushan on juhlistaa yrityksen hienoa taivalta!

Tähän mennessä olen saanut kaikki keikkani sanan kiiriessä. En suhteilla, vaan hyvän kellon kalkattaessa kauas. Olen siis tehnyt jotakin oikein, vaikka välillä pelkään, että luova urani on murskana eikä minusta ole mihinkään. Pitäisi ehtiä ja saavuttaa niin paljon, minkä vuoksi tuntuu siltä, ettei itse tuotettu kirjakaan ole mitään. Tarkemmin, kun ajattelee, se on aika paljon. Se on yksi ISBN-numerolla varustettu tekele lisää kirjastojen kokoelmiin, ja kaiken lisäksi se kantaa nimeäni.

Pitkä taival alkaa pölyisistä mapeista

Suunnitteleminen ei koskaan ole tuottanut minulle tuskaa, sillä aika usein olen täynnä ideoita. Moni hyväksi havaittu idea toimii useissa juhlakirjoissa, joten ajattelen asiakkaan valitsevan mieleisensä osat, joista kirja lopulta koostuu. Pääsääntöisesti kirjat jakautuvat kahteen osioon: tarinallisiin historiaosuuksiin ja henkilökuviin. Silloin muodostuu mukava tasapaino yleisen kerronnan ja haastateltavien äänen välille.

Valtava osa suunnittelutyötä on materiaalien läpikäyminen. Yksi satasivuinen juhlakirja nielee sisäänsä kymmeniä mappeja, raportteja ja skannattuja kuvia. Nämä eivät ainoastaan ole historiaosuuksien perusta, vaan myös taustamateriaaleja henkilöjuttuihin. Aikaa vie olennaisten papereiden löytäminen ja myös mahdollisten vanhojen vuosikatsausten lukeminen ja referointi.

Suunnittelemiseen kuuluu myös haastattelurunkojen laatiminen. Pidän vapaasta keskustelusta enemmän kuin kysymystulituksesta, mutta kun on käytävä läpi muutamassa tunnissa yhden ihmisen tai ryhmän kanssa usean vuosikymmenen tarinat, on hyvä valmistautua antamalla poikkeuksellisesti kysymykset etukäteen. Ne eivät ole ehdoton punainen lanka, vaan enemminkin muistojen ja ajatusten herättäjä haastateltavalle.

Oleellista ja yksinäistä puuhaa on ajatustyö, jota on vaikea laskuttaa, sillä välillä se on käynnissä minulla ympäri vuorokauden, ja yleensä parhaimmat ideat syntyvät silloin, kun sitä vähiten odottaa. Pidän enemmän paperisista muistiinpanovälineistä, mutta nykyään kännykkäni muistio pullistelee, sillä naputtelen pikavauhtia sinne talteen kaupungilla tai pyörän selässä syntyneet ideat. Mielikuvissani olen kuitenkin söpösti muistikirjaan ajatuksiaan raaputteleva runotyttö, vaikka todellisuudessa minulla on aika huono käsiala, josta tuskin saa selvää.

Lasken suunnitteluvaiheeseen myös kulujen arvioinnin ja dokumentoinnin sekä yhteydenpidon. Mietin, mitä ohjelmia joudun ostamaan ja milloin, ja hankin matkalippuja ja tallennan niitä tulevia matkalaskuja varten. Kun historiaosuudet ja haastattelut valmistuvat, alkaa pyöriä tiivis yhteydenpito asiakkaan ja yhteistyökumppaneiden kera, kun juttuja muokataan ja lähetetään hyväksytettäviksi. Kaikista kovimmillaan vauhti on sitten, kun projektiin hyppää myös kirjapaino, jonka toiveita ja teknisiä vaatimuksia on noudatettava.

Vaikka juhlakirja on monta kuukautta kasa pölyisiä mappeja ja nallekarhun kuvalla koristeltuun vihkoon raapustettuja ideoita, tuntuu silti siltä, että olen ainakin melkein oikea kirjailija. Paras palkinto häämöttää aina lopussa, mutta siitä lisää seuraavissa osissa.

Minkälaisia ajatuksia tai kysymyksiä juhlakirjan tekemisestä heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa