Turvallista kotimaanmatkailua ääniaalloilla – testissä Nextory

*sisältää mainoslinkkejä

Matkahaaveeni siintävät jo horisontissa, mutta niiden toteutumista ennen täytyy pysytellä visusti Suomi-neidon helmojen katveessa. Vaikka kotimaanmatkailua on tuettava enemmän kuin koskaan, voi matkan suorittaa turvallisesti ja virtuaalisesti ääni- ja e-kirjasovelluksilla. Romaanien miljöissä pääsee nimittäin uskomattoman laajasti tutustumaan Suomeen. Tässä tulevat omat suosikkini!
nextory_ennenaamukahviaeivoi_1nextory_ennenaamukahviaeivoi_2nextory_ennenaamukahviaeivoi_3

Olisi varmasti parasta sanoa, ettei lukukokemuksen kannalta sukupuolella tai paikalla olisi merkitystä, mutta minulle on. Vaikka luen paljon ja monipuolisesti, dekkareiden suhteen olen erittäin nirso. Tätä juttua kirjoittaessani huomasin, että toden totta luen vain naisdekkaristeja, joiden sarjojen päähahmo on etelässä seikkaileva nainen.

Vaikka haluan ehdottomasti kannustaa kaikkia käyttämään turvallisesti kotimaan palveluita kesällä, sijoittuvat minun matkailu- ja lukuvinkkini tottumuksieni mukaisesti Suomi-neidon helmaan. Ei se tosin aivan huono idea ole! Ehkäpä tänä kesänä kannattaakin virtuaalimatkailla etelässä ja käydä oikeasti pohjoisessa, sillä sinne ei pääse aina edes dekkarin kyydissä – saati saa aikaiseksi muuten lähteä, me etelän laiskamadot.

Espoo

Tuija Lehtisen eläköitynyt kuusikymppinen rikostutkijahahmo Erja Repo asuu espoolaisessa tornitalossa, mutta selvittää rikoksia tähän mennessä ilmestyneissä dekkareissa myös Ruotsissa ja Kreikassa. Tarkkasilmäiset tunnistavat varmasti Espoon tutut kulmat Revon tutkimuksista.

Sarjaan kuuluvat Väärä vainaja (2016), Viesti menneisyydestä (2017), Kuollut jättää jäljen (2018) ja Tornin naakat (2019). Näistä ensimmäinen ja viimeinen on luettavissa *Nextoryssä.

Turku

Ellen Lähde on Eppu Nuotion Ellen Lähteen tutkimuksia -sarjan Turun Port Arthurissa asuva päähenkilö, joka Lehtisen Revon tavoin tosin päätyy niin Andalusiaan kuin Berliiniin asti. Nuotion kuvailema Portsa on idyllinen ja vastannee todellisuutta hyvin. Vaikka faktoissa pysyminen ei välttämättä nosta miljöön arvoa, lisää ainakin oman lukukokemukseni nautinnollisuutta se, että tiedän olevani todellisessa paikassa – olinpa mielikuvitusmatkalla tai en. Koko Ellen lähteen tutkimuksia -sarja on luettavissa *Nextoryssä: Myrkkykeiso (2017), Anopinhammas (2018) ja Elämänlanka (2020).

Helsinki

Helsinki-dekkareiden suurin kuningatar on eittämättä Outi Pakkanen, jonka Anna Laine -dekkareita on julkaistu niin valtava määrä, että niitä on jopa mahdotonta luetella. Jos pääkaupunkiseutu kauhistuttaa kesällä, pääsee Pakkasen dekkareiden mukana koluamaan Helsingin keskustan, Lauttasaaren ja lähialueet käsittämättömän tarkasti. Pakkanen on julkaissut teoksiaan 1970-luvulta asti, joten hänen tuotannossaan näkee kauniisti ajankulun. Maailma ei totisesti ole etenkään enää ennallaan, ja paljon on muuttunut yli 40 vuodessa. *Nextoryssa luettavissa on peräti 22 Pakkas-dekkaria.

Fiktiivinen kaupunki

Ei ole salaisuus, että viehätyn paljon ruotsin kielestä ja suomenruotsalaisesta kulttuurista. Toimittaja Eva Frantzin Anna Glad -sarja kuuluukin suosikkeihini, vaikka julkaistu on vasta kaksi osaa: blogikulttuuriin kantaa ottava Sininen huvila (2017) ja vanhoja koulumuistoja koluava Kahdeksas neito (2018). Frantz ei dekkareissaan paljasta, mistä kaupungista on kyse, mutta lukija voi tunnistaa suomenruotsalaisen pikkukaupungin stereotypioineen ja sijoittaa sen haluamaansa paikkaan kartalle. Frantzin Glad-dekkarit on myös saatavilla *Nextoryssä.

Paluu pohjoiseen

Jos kaipaa sittenkin pohjoisia maisemia ja naapurimaata, kannattaa *Nextoryssä nautiskella Åsa Larssonin Rebecka Martinsson -sarjaa, joka parhaillaan on katsottavissa ainakin C Moressa. Kiirunan Kurravaarassa asuvasta syyttäjä Martinssonista kertova ensimmäinen kausi perustuu Larssonin kirjoihin, toisen käsikirjoittamisessa Larsson on ollut mukana.

*Rekisteröitymällä Nextoryn käyttäjäksi saat 14 päivää maksutonta luku- ja kuunteluaikaa. Palvelussa ei ole sitovuutta, ja kirjoja voi lukea ja kuunnella niin paljon kuin haluaa. Nextory toimii myös offline-tilassa, joten jos kotimaassa tai ulkomailla joutuu internetyhteyksien ulkopuolelle, onnistuu nautiskelu silloinkin.
Maksuton aika koskee uusia käyttäjiä.

Vaikuttaako romaanin tapahtumapaikka kiinnostukseesi ja lukukokemukseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Viisi elämääni eniten vaikuttanutta kirjaa

Viiden vaikuttavimman teoksen poimimiseen meni minulta vain muutama minuutti, sillä niin helppoja valinnat olivat. Sitten iski morkkis. Eikö vastaavissa listoissa pitäisi aina olla suuria klassikoita ja tiiliskiviopuksia? Nämä viisi jo vähän rispaantunutta kirjaa eivät nauti klassikkoasemasta, mutta ovat jättäneet minuun lähtemättömän vaikutuksen niin henkilökohtaisesti kuin kirjailijuuden suhteen.
kirjat_ennenaamukahviaeivoi

Esittelen kirjat siinä järjestyksessä kuin ne ovat astuneet elämääni.

Ranya ElRamly: Auringon asema (Otava 2002)

Luin Ranya ElRamlyn esikoisteoksen yhdeksännellä luokalla, sillä äidinkielen lopputehtävänämme oli kirjoittaa kattava essee teoksesta, laatia kuvitteellinen kirjailijahaastattelu ja pitää siitä suullinen esitelmä. Minun unelmani, minun painajaiseni.

Auringon asema on kuin pitkä, päättymätön runo suomalais-egyptiläisen perheen kipupisteistä. Jos nyt lukisin teoksen uudelleen, en tiedä, jättäisikö se liikutuksen sijaan jälkeensä tyhjyyden. Senpä vuoksi olen päättänyt Auringon aseman pysyvän kiinni. Lopputyön ja lukukokemuksen jälkeen olin varma, että minusta tulee kirjailija. Sitä en arvannut, että se veisi näin kauan aikaa.

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt (Otava 2010)

Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt vei minut täysin mukanaan ja sai suorastaan janoamaan kirjoittamista. Ahmin kirjan yhden yön aikana eräänä kesäiltana, kun makasin sängyssä hikisenä poikkeuksellisessa helteessä. En pystynyt lopettamaan.

Lemmikkikaupan tyttöjä ei ilmeisesti ole pidetty Snellmanin parhaimmistona, mutta lukukokemus onkin aina subjektiivinen. Minun kohdallani ikä varmasti vaikutti siihen, sillä luin teoksen lukioikäisenä. Muistelen kokemusta edelleen lämmöllä, enkä tiedä, haluanko tämänkään teoksen kohdalla kokea sitä uudelleen.

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos (Otava 2009)

Jos pitäisi nimetä yksi suosikkikirjailija, vastaukseni olisi ehdottomasti Anna-Leena Härkönen. Ihailen hänen uraansa, ja pidän poikkeuksetta kaikista hänen teoksistaan. Kukaan ei kuitenkaan – ei edes Härkönen – voi synnyttää mestariteoksia kerta toisensa jälkeen, joten aivan jokainen Härkös-romaani ei ole päässyt erinomaisuudestaan huolimatta top-listoilleni.

Suurimman vaikutuksen minuun on Härkösen tuotannosta tehnyt Ei kiitos, josta Samuli Valkama ohjasi elokuvan vuonna 2014. Harvoin jaksan nurista kirjoista tehdyistä elokuvaversioista, mutta Ei kiitoksen poikkeuksellisen osuvaa huumoria, tiheää ja hersyvää tunnelmaa ei vain voi taltioida valkokankaalle kirjan tavoin. Uskon, että Ei kiitos -lukukokemuksen jälkeen minustakin tuli rohkeampi kirjoittaja.

Paulo Coelho: Veronika päättää kuolla (Bazar 2007)

Paulo Coelhon teokset kuuluvat taiteelliseen etsikkoaikaani. Heh, eikö kuulostakin ylväältä? Seikkailin jossakin runouden, yli hilseen lentävien ajatusten ja kirjailijaminän välimaastossa ahmien kirjallisuutta ja ihaillen Coelhoa. Monet pitävät ilmeisesti häntä nimenomaan tekotaiteellisena valeälykkönä, ja kieltämättä hänen teoksiaan lukiessa alkaa epäillä sitä, onko niiden äärellä kiinni suuressa älykkyydessä ja syvissä ajatuksissa vai ovatko kirjan sivut täynnä roskaa ja ajatusten virtaa.

Veronika päättää kuolla teki kuitenkin minuun vaikutuksen siksi, että se oli kenties maanläheisin Coelhon teoksista. Kirja käsittelee nimensä mukaisesti kuolemaa, mutta loppuratkaisu tuo valoa. Lukukokemuksen jälkeen ajattelin paljon sitä, mitä tekisin, jos tietäisin kuolevani. Miten ihmiseen vaikuttaa se, että hän luulee kuolevansa, muttei kuolekaan? Tekevätkö kaikki parannuksen viimeisinä hetkinään?

Hannele Harjunen (toim.) & Katariina Kyrölä (toim.): Koolla on väliä! Lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli (Like Kustannus Oy 2007)

Viimeiseksi tärkeäksi teokseksi nostan Hannele Harjusen ja Katariina Kyrölän toimittaman kulttuurisosiologisen puheenvuorokokoelman lihavuudesta. Kirja oli toinen tenttikirjani yliopistoaikana, ja halusin ostaa sen omakseni. Teos imaisi minut täysin mukaansa, ja silloin luulin, että kaikki tentit sujuisivat yhtä intohimoisesti. (Ei pitänyt paikkaansa.)

Kehoni on ollut tarkastelun alla koko elämäni. Olen aina ollut vääränkokoinen, ja olenpa sitten lihonut tai laihtunut, on kehoani aina kommentoitu: parjattu, kehuttu, kannustettu ja kauhisteltu.

Harjusen ja Kyrölän teos osoittaa, että lihavuudesta – siis kehosta ylipäätään – pitäisi puhua muistakin kuin ongelmalähtöisistä ja terveyskeskeisistä näkökulmista. Koolla on väliä! sai minut ymmärtämään, mikä yhteiskunnassa ihan oikeasti on pielessä ja miksi minunkin kehoni on kokenut sen, mitä on.

Mitkä teokset ovat vaikuttaneet sinuun eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Myöhäisherännäinen äänikirjojen kimpussa: Miten käy lukukokemuksen?

*Käyttöoikeus saatu ilmaiseksi Storyteliltä

Ei ihme, että maassa vallitsevassa poikkeustilassa kirjastojenkin ollessa suljettuina ääni- ja e-kirjasovellusten suosio on kasvanut. Minä hyppäsin kelkkaan jo pari viikkoa sitten autuaan tietämättömänä siitä, kuinka pitkälle virustilanne kehittyisi. Minä, joka lähtökohtaisesti inhoan elektroniikkaa ja rakastan painettuja kirjoja enemmän kuin mitään uutta teknologiaa.
Storytel-original_SukulainenTekee oikein pahaa myöntää, kuinka käteviä ääni- ja e-kirjasovellukset ovat. Ensinnäkin siksi, että minutkin on kasvatettu siihen, että näytön tuijottaminen tuhoaa silmät ja surkastuttaa aivosolut. Toiseksi siksi, että koen painettujen kirjojen lukemisen äärimmäisen rentouttavana ja niiden hipelöimisen miellyttävänä.

Tänä hurjana keväänä Storytelin kaltaisten sovellusten toiminta ja hyödyt punnitaan, kun kirjastoonkaan ei ole mitään asiaa. Tavallisessa tilanteessa arvostan kirjaston palveluita kovasti, vaikka kirjojen yleinen hygienia on mietityttänyt jo ennen koko virustilannetta. Julkisten palveluiden käyttämistä ei myöskään helpota kyltymätön halu nauttia uutuuskirjoja, joiden jonotusajat kestävät kirjastossa kuukausia.

Jos nauttii elektronisesta lukemisesta tai kuuntelusta, on ääni- ja e-kirjasovellus hyvä ja äärimmäisen kätevä valinta. Tottumista se voi vaatia, eikä loppujen lopuksi sovi koskaan kaikille. Vaikka tilanne maailmassa on vakava, en silti koskaan olisi uskonut rakastuvani lukusovelluksiin hyvän saatavuuden lisäksi hygienian vuoksi. Luksuspalveluissakin lopulta korostuvat elämän peruspilarit – terveys, turvallisuus ja vapaus.

Vuokko korviin vai silmät tihruun?

Olen ehdottomasti e-kirjojen kannalla, sillä niiden avulla pääsee kaikista lähimmäksi paperisia teoksia, joita edelleen niin kovasti rakastan, vaikka tiedostan, että kustannusala on murroksessa niin kuin talous ja ansaintamallit muutenkin.

Storytelin sovellus estää ainakin minun laitteellani ylimääräiset häiriöt, joten viesti-ikkunat eivät ponnahda keskelle kirjan sivua lukuhetken aikana. Vaikka edelleen pohdin elektroniikan vaikutusta lukukokemuksen arvokkuuteen, on myös e-kirjaan helppo uppoutua, kun häiriötekijät on poistettu alustalta. Itse asiassa keskittyminen voi olla jopa syvempää kuin painettuun kirjaan, sillä sitä pidellessä vieressä yleensä makaa itse paholainen eli luuri, jonka houkuttavat piippaukset ovat alati tarjolla. Kuulostaa nurinkuriselta, mutta toimii.

Tunnustan, etten olisi kuunnellut ensimmäistäkään äänikirjaa, jos kaikki minua kiinnostaneet teokset olisivat olleet saatavilla e-kirjana. Jouduin siis kuuntelemaan Sukulainen-dekkarin, mutta kokemus oli flunssaisena ihan kelpo, vaikka nukahdin toistuvasti kirjan ääreen. Kuunteleminen helpottui, kun käänsin nopeuden puolitoista- tai jopa kaksinkertaiseksi. Voisi tosin tehdä hyvää harjoitella keskittymistä myös verkkaisen äänikirjan äärellä. Ehkä siten oppisi sulkemaan kaiken käsillä olevan hetken ulkopuolella olevan epäolennaisen pois mielestä.

Kevätsuosikkini

Meritta Koivisto (2020) Sukulainen

Koiviston varta vasten äänikirjaksi kirjoittama Sukulainen kertoo ruotsinsuomalaisesta poliisista Harriet Jaatisesta, joka alkaa tutkia psykiatrisessa hoitolaitoksessa tapahtunutta kuolemaa. Tapahtumaketju johtaa Jaatisen syvälle ruotsalaisen ja suomalaisen suvun salaisuuksiin. Ilahduttavaa sinänsä aivan tavallisessa dekkarissa on se, että juoni kantaa loppuun saakka ja yllättää vielä viimeisillä kuunteluminuuteilla.

Sukulaista ei ole saatavilla lainkaan e-kirjana, vaan tarjolla on pelkästään Vuokko Hovatan lukema äänikirja, sillä teos kuuluu Storytel Original -sarjaan. Hovatan ääni on ihanan pehmeä, hyvällä tavalla unettava.

Emmi-Liia Sjöholm (2020) Paperilla toinen

Sjöholmin naiseksi kasvamisesta kertova esikoisteos on niitä kirjoja, jotka nimenomaan haluaisin lukea oikeista kirjan kansista. Haluaisin nuuhkia sivuja ja silittää niitä. Nauttia sanoista ja katsoa, miltä ne näyttävät sivulla painettuina. En ole autofiktion suuri ystävä, mutta Sjöholmin teos on koskettava, silkkaa sanataidetta, piti sisällöstä tai ei. En suosittele kuuntelemaan Paperilla toista, sillä kirjan ääni tulee aina lukijan sisältä.

Riikka Suominen (2020) Suhteellisen vapaata

Suhteellisen vapaata on Suomisen esikoisteos vapaasta suhteesta – kuten nimi leikitellen ja ilmiselvästi kertoo. Koska suosin e-kirjoja, myös Suomisen teoksen luin. Teksti on sujuvaa, aihe puhutteleva, mutta ilmaisu kevyttä. Suomisen teoksesta saavat varmasti irti eri elämäntilanteissa olevat. Jotkut samastuvat, ehkä innostuvat ja muut kauhistelevat.

Oletko kokeillut ääni- ja e-kirjasovelluksia? Onko suhtautumisesi niihin muuttunut virustilanteessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Helmimies meikkaa ja yrittää epätoivoisesti viedä Pakkasen dekkarit 2010-luvulle

Outi Pakkasen Anna Laine -dekkarit piirtävät tarkkanäköisen kuvan Helsingistä ja kuvatun ajan ilmiöistä, mutta viehätysvoima puree parhaiten silloin, kun dekkarit eivät kuvaa käsillä olevaa aikaa. Helmimies (Otava 2019) kertoo yksinäisestä naiseksi pukeutuvasta miehestä, jonka tarinan juonessa YouTubellakin on paikkansa.
9789511346395_preview.jpg;jsessionid=1eq5yh2v1siyr67tff6i0drtkKuva: Otava

Olen lukenut Outi Pakkasen Anna Laine -dekkarit satunnaisessa järjestyksessä viiden viime vuoden aikana. Lukujärjestyksellä ei kuitenkaan ole merkitystä niin kauan kuin ei kiinnitä huomiota kirjojen laajaan julkaisuväliin. Pakkanen on näet julkaissut dekkareita vuodesta 1973, jolloin ilmestyi Murhan jälkeen mainoskatko (Weilin+Göös 1973). Kirjat kuvaavat aina ilmestymisvuotensa aikaa, joten niin fiktiivinen miljöö kuin ihan oikea ympäristö on kokenut yli 40 vuodessa melkoisen muutoksen.

Pakkasen dekkareista Rakkaudesta kuolemaan (Otava 1994) sai minut ymmärtämään, mikä niissä on niin erinomaista. Tutustuin nimittäin lukukokemuksen aikana ensimmäistä kertaa hakulaitteeseen, jolla oli dekkarissa oleellinen rooli rikoksen selvittämisessä. Eikä minulla ollut mitään hajua koko vempeleestä! Sen jälkeen olen tarkkaillut Pakkasen teoksia peilaten niitä ajan yhteiskuntaan, ja kuluvalla vuosituhannella olen päässyt oikein aitiopaikalle arvioimaan teosten maalaamaa ajankuvaa.

Keskinkertainen tarina aikamme kuvana

Pakkasen tuorein dekkari Helmimies (Otava 2019) kuljettaa lukijan jälleen Helsinkiin keskelle talvea. Sarjakuvataiteilija Erik Elman on veljensä syvästi vihaama miljoonaperijä – ja perijä vasten tahtoaan. Ei siis ole yllättävää, että romaanin pääteemoja ovat raha ja katkeruus. Perinteiset aiheet tarjoavat hyvin perinteisen juonen, jonka loppuratkaisun voi arvata jo ennen puoliväliä. Siksi onkin harmi, ettei viimeistä käännettä tule. Sitä, joka veisi dekkariharrastajan alta maton ja tarjoaisi oikean jännityselämyksen.

Sillä, että Helmimies on keskinkertainen dekkari, ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole väliä. Romaani on tärkeä virstanpylväs Pakkasen pitkäjänteisesti rakentamassa ajankuvassa, jota todennäköisesti ihmetellään kovasti 40 vuoden päästä. Helmimies vinoilee sukupuolisensitiivisyydelle, tubettamiselle ja somelle ylipäätään. Helmimieheksi nimetty Elman pukeutuu naisten vaatteisiin ja sipaisee meikkiä kasvoihinsa, mikä on eittämättä kiinnostava yksityiskohta, mutta merkityksetöntä teeman kannalta. Siksi vaikuttaa siltä, että ratkaisu on tehty vain halusta kuvata vapautunutta aikaa. Ehkä onkin niin, että Pakkasen dekkarit toimivat parhaiten lähihistoriallisina kuvauksina, vaikka tuntuu hullulta puhua viimeisistä vuosikymmenistä historiana.

Helmimiehen tavoite rakentaa uskottava ajankuva nykyhetkestä vaikuttaa joissakin kohdissa niin suurelta, että ajassa kiinni olevalle lukijalle se näyttäytyy jopa tarpeettomana tykityksenä, joka ryöpyttää kaikki some-ajan ilmiöt tiskiin. Teemoja ei tarvitsisi alleviivata, vaan yksityiskohdat riittäisivät asemoimaan lukijan aikaan itsestään. Esimerkiksi YouTuben kummastelu vaikuttaa ainoastaan epäuskottavalta, sillä kyseinen alusta ei ole enää ihmetyksen aihe, vaan osa monen arkea.

Rikoksista Laineeseen

Helmimies ei ole Pakkasen onnistunein dekkari, vaan väliteos, jonka tarkoituksena on keskittyä päähenkilö Anna Laineen elämän draamankaareen ja jättää rikokset taka-alalle. Viidellä vuosikymmenellä kirjoissa vilahdellut Laine on jo ikäneito, jonka elämä hiipii kohti ehtoopuolta, vaikka kaikkein tuoreimmissa teoksissa hän on aivan uudessa vauhdissa yksityiselämässään.

Jos Helmimiehen tyyliin on uskominen, on teosten pääpaino myös tulevaisuudessa Laineen elämässä, ei niinkään rikoksissa, vaikka ne veisivät eniten kirjan sivuja. Uusi Pakkas-lukija ei saa Laineesta irti tarpeeksi, mutta paatunut fani tuskin laittaa pahakseen suunnanmuutosta.

Minkälaisia ajatuksia Outi Pakkasen dekkareiden ajankuvat herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Terveisiä kirjailijan kaaoksesta

Onko ehtinyt tulla ikävä? Minua on ottanut rinnasta se, kuinka vähän aikaa blogille on ollut. Mutta sellaista se kirjoitustyö on. On nimittäin raavittava kasaan sitä, josta pennoset tulevat. Silti en oikein vieläkään ymmärrä, että minä todella olen kirjailija. Tällä hetkellä tosin hyvin epätoivoinen.
DSC_0132Syksy on ollut kerrassaan kuormittava, mikä on ollut itselleni täydellinen yllätys. Miten voi jäädä oman unelmansa alle? Miksi unelma ei tunnukaan tarpeeksi unelmalta? Näiden kysymysten äärellä olen jälleen kerran ollut kirjoittaessani oman ISBN-numeron saavaa teosta. Minä todella olen kirjailija.

Mutta kun ei tunnu yhtään siltä.

Pitäisi nimittäin tehdä proosaa. Suurieleisesti sydän verellä. Eikä mitään reportaasi- ja henkilökuvakokoelmaa, vaikka senkin aihe koskettaa tuhansia ihmisiä. Vaikka se on tilattu minulta ihan oikealla ja vieläpä hyvällä korvauksella. Palkalla, josta maksetaan kunnon ihmisten tavoin verot ja jota odotetaan yhtä paljon kuin kirjan valmistumista.

Ennen kuin viimeiset sanat ovat elektronisella paperilla jaan teille ajatuksia epätoivoiseksi muodostuneen prosessin keskeltä! Ajatusten kehä on aina sama.

  • Vihaan tätä. En osaa. Miksi kukaan on halunnut maksaa tästä? Pitäisi varmaan palauttaa ennakkopalkkio ja kieltäytyä loppumaksusta.
  • Ei, mutta minähän rakastan kirjoittamista! Kylläpä sujuu. Olen itse asiassa todella hyvä.
  • Nyt kulkee kyllä hyvin. Näppäimistö huutaa.
  • Onpa tylsää. No, mutta työthän ovat yleensä tylsiä. Harvoin mistään huippukivasta saa rahaa.
  • En minä niin tylsistynyt ole. Tämä on yhteiskunnallisesti tärkeää työtä arvokkaan ajatuksen ja oikeiden ihmisten puolesta.
  • Silmissä vilisevät sanat. Kirjoitettiinkohan Finanssivalvonta siis isolla alkukirjaimella?
  • Kopioin ajatusviivan ajatusviivan perään. Liikaa sitaatteja.
  • Liikaa tarinaa. Käytänpä silti värikynää.
  • En osaa. Olen laiska ja surkea.
  • Rakastan kirjoittamista. Olen siinä hyvä. Tästä tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta aiemmin.
  • Huoh, ei tämä proosateos ole. En ole mitään.
  • Tylsää.
  • Rakastan kirjoittamista. Rakastan tätä työtä. Selviän.

Toista.

Mitä haluaisit tietää kirjan tuottamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Juhannustanssit vuonna 2019 pöyristyttää yhtä paljon kuin Salaman kirja 1964 – mutta eri syystä

Tampereen Työväen Teatterin Juhannustanssit on monitasoinen, ajattelemaan haastava uuden sukupolven esitys, joka ei anele rakkautta yleisöltään.
juhannustanssit_DSC2018_pressi
Helmi-Leena Nummela (vas.), Jussi-Pekka Parviainen ja Verneri Lilja. Kuva: Janne Vasama, Tampereen Työväen Teatteri.

Pyörivä bussi, keikkalava, ökyjahti, disko, bändi, tuolien yli pomppivat näyttelijät ja lavalla ajelehtiva sorsa. Juhannustanssien jälkeen olo on sama kuin roolihahmoilla: nääntynyt ja häkeltynyt. Muistikuvat ovat hatarat eikä voi olla aivan varma, oliko ilta onnistunut vai kokoelma sekavia otteita.

Käsikirjoittaja Juho Gröndahl kertoi Ylelle (Yle.fi 15.10.2019), ettei TTT:n Juhannustanssien tarkoitus ole tuoda kirjaa näyttämölle, vaan Hannu Salaman (1964) samanniminen teos kannattaa lukea sellaisenaan, jos on kiinnostunut alkuperäistekstistä. Aivan itsenäinen näytelmä ei kuitenkaan ole, sillä Salaman romaanin lukeminen auttaisi huomattavasti ymmärtämään näytelmän yksityiskohtia, vaikka toisaalta ydinsanoma tulee kerrotuksi tarpeeksi hyvin, joskin repaleisesti, nippelitiedosta viis.

Linda Wahlgrenin ohjaama näytelmä kuuluttaa olevansa kertomus pätkätyösukupolvesta. Kaunis ajatus, mutta siitä on vaikea saada kiinni esityksen aikana. Juhannustanssit on tarinoiden kokoelma, joka kyllä yrittää kiteyttää nykyajan ongelmia ja onnistuukin siinä, mutta irrallisuus ei ole ainoastaan hyve. Sanoma hukkuu sorsien, valojen, Salorannan yhtyeen (Helmi-Leena Nummela, Jussi-Pekka Parviainen, Joel Mäkinen, Paavo Malmberg, Juho Kanervo ja Riku Vartiainen) keskinäisten kinojen, rakkaustarinoiden (Eriikka Väliahde, Mika Honkanen ja Verneri Lilja), yhden seksikohtauksen ja muurari Hiltusen (Minea Lång) höpinöiden alle. Yksittäiset kohtaukset ovat vaikuttavia, mutta se, miten ne liittyvät toisiinsa tai mitä ne haluavat sanoa nimenomaan yhdessä, jää epäselväksi.

Repalaisuuden vuoksi on vaikea uskoa, että yleisö ottaa esityksen omakseen, toisin kuin usein käy suosikkimusikaaleissa. Vaikka Juhannustanssit on ajatukseltaan voimakas ja visuaalisesti vaikuttava esitys, on siitä vaikea erottaa sukupolvikokemusta, jota näytelmä korostaa. Onko sukupolvemme todella niin huonossa jamassa, että siitä jää jäljelle vain vilkkuvin valoin ilmaistu oravanpyörä ja karmea metakka?

En halua tehdä jakoa yleisön kesken, mutta uskallan väittää, että Juhannustanssit sopii parhaiten edistyneelle teatteriharrastajalle, joka haluaa etsiä syviä merkityksiä näytelmästä ja analysoida niitä pitkänkin ajan päästä. Se on sääli, sillä jos ajatuksena on käsitellä sellaisia asioita kuin pätkätyöt, perusturvallisuus, ihmisyyden monimuotoisuus ja ilmastokriisi, olisi suotavaa, että se tavoittaisi kohteensa ja samalla koskettaisi ja innostaisi välittömästi.

Kun Juhannustansseihin lähtee, voi luulla päätyvänsä keskelle rivoa dialogia, jonka taustalla pyörii kansallisromanttinen maisema. Hyvä asia on se, että yleisö huomaa heti alkuun olevansa täysin väärässä. Kuulemani mukaan jotkut ovat myös tyrmistyneet. Salaman alkuteoksen jumalanpilkka ei hetkauta, vaikka se roisilta kuulostaa edelleen. Sen sijaan moni tuntuu olevan närkästynyt siitä, että esitys ravistelee perinteistä teatteria. Kovan rahan näytelmät kun yleensä kosiskelevat yleisöä helpolla aiheella tai miellyttävällä esitystavalla.

Heikkouksistaan huolimatta Juhannustanssit on ennen kaikkea elämys. Sitä ei voi pureskella kerralla tasaiseksi massaksi eikä se miellytä kaikkia. On myös hyvä, että perinteistä teatteria koetellaan, vaikka se suomalaisuuden perusolemusta ravisteleekin. Sen enempää paljastamatta näytöksessä pääsee osaksi esitystä, halusi tai ei. Kun jopa väsyttävä osallistuminen sekoitetaan taiteellisuuteen, on kokonaisuus kiehtova. Harmi vain, ettei se yletä itse tarinaan.

Kun pomppimista ja räiskintää on katsonut kaksi tuntia, laskeutuu näyttämölle ja yleisöön täydellinen hiljaisuus. Esirippu ei sulkeudu, vaan näyttämö pimenee viimeisen valonpilkahduksen kuihtuessa pois. Näinkö meidän lopulta käy?

Juhannustanssien ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterissa oli 16.10.2019.

Saako alkuteoksen myllätä uuteen uskoon uudella esitysalustalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Lässähtänyt proosateos ja luomisen tuska

Pitkäksi ja kiviseksi muodostunut proosateoksen kirjoitusprosessi on opettanut sen, että vaikka olisi kuinka lahjakas kirjoittaja, painaa valmistumisen vaakakupissa eniten sinnikkyys.
DSC_01288.JPGOn se kumma, että on helpompaa ja nopeampaa suoltaa ulos sata sivua tieteellistä tekstiä kuin kirjoittaa sama määrä liuskoja proosaa. Voisi kuvitella, että lähteisiin viittaaminen veisi enemmän aikaa kuin mielikuvitusmaailman tapahtumien referointi. Ehkä olen glorifioinut ja toisaalta myös kauhistellut pro gradu -taivaltani niin paljon, että sen rinnalla perhe- ja talousdraaman kirjoittaminen on tuntunut helpolta.

Kuinka väärässä olenkaan ollut! Kirjoitusprosessi on eittämättä rankka, vaikka takana olisi erinomainen idea ja takana satoja kirjoitettuja juttuja ja esseitä. Mikään ei ole kuin proosateos, joka repii sisintä auki jokaisella kirjoitetulla rivillä. En puhu traumoista, vaan siitä, kuinka on pakko antaa kaikkensa tavusta toiseen. Kirjoittaminen itsessään on rutiini, mutta sanojen takana oleva sisältö ei. En tietenkään voi väittää, että aina on näin tai että se koskisi jokaista teosta, mutta jos taustalla on vahva sanoma, joka ei edes perustu tieteeseen, on sen ydin revittävä mielikuvituksesta. Ja sen eläminen on rankkaa.

Proosan kirjoittaminen tuntuu onneksi vain lähes aina hyvällä tavalla tuskalta, jopa fyysiseltä kokemukselta. Tuskalta, jonka selättäminen vain vaatii päättäväisyyttä, sisua ja aitoa halua, jota en tiennyt tarvittavankaan. Proosan idean, sanat, lauseet ja kappaleet muhivat sisällä valtavana möykkynä, jonka ulos saaminen tuntuu pakottavalta ja samaan aikaan pelottavalta. Viitsiikö tähän edes ryhtyä? Joku voisi varmaan verrata sitä pitkittyneeseen ponnistusvaiheeseen, kovan vatsan loppunäytelmään tai kurkkuun juuttuneeseen oksennukseen. Miten sitä kukakin haluaa mielikuvin värittää.

Olen silti kiitollinen jokaisesta viisautta tuovasta päivästä, kuukaudesta ja vuodesta, vaikka toivon, ettei käsikirjoitukseni loppuun saattamisessa tarvitse laskea ainakaan vuosia. Jokainen eletty hetki, liukuportaissa seistyt sekunnit, suihkun lattialla istutut minuutit, töissä käydyt tunnit ja arkipäivät tekevät minusta minut. Minä teen käsikirjoituksen, joka toivottavasti koskettaa ja näyttää maailman sellaisena kuin minä näen sen – tai vaihtoehtoisesti näyttää sen sellaisena kuin en sitä koskaan haluaisi kokea.

Mihin urakkaan vertaisit proosateoksen kirjoittamista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Onko 60 dekkarien uusi 30?

Vaikka keski-ikäisten naisnäyttelijöiden roolit ovat kortilla, on heille kirjoitettu hahmoja kirjojen kansiin ainakin jännitysromaanimaailmassa. Siellä nimittäin 60-vuotiaat naiset jyräävät nuoret etsivät mennen tullen.
DSC_0071.JPGJos on pitänyt silmänsä auki, on saattanut törmätä Erja Repoon Leppävaarassa tai Ellen Lähteeseen Port Arthurissa. Ehkäpä nähnyt Anna Laineen Kampissa tai Lauttasaaressa nuuhkimassa vanhoja kotikulmiaan. Minä ainakin olen.

Olen näet ahminut viime aikoina yksinomaan naisten kirjoittamia jännitysromaaneja, joita kutsun naisdekkareiksi jo ihan siksi, että kaikkien teosten päähenkilökin on nainen. Vaikka sukupuolen jalustalle nostaminen on yleensä turhaa, en malta olla toteamatta hyvin yleistäen, että naisten kirjoittamat teokset ovat monesti pehmeitä ja niiden rikokset inhimillisempiä ja enemmän ihmissuhteisiin liittyviä kuin miesten räiskintätarinoissa. Mafiakuviot ja salaliitot eivät vetoa minuun. Kukapa niille muutenkaan mitään mahtaisi, jos sellaisia olisi oikeasti.

Erja Repo on Tuija Lehtisen Erja Revon tutkimuksia -sarjan (2016–) päähenkilö, varhaiseläkkeelle jäänyt 58-vuotias tutkija, joka happamasta asenteestaan huolimatta ajautuu vanhojen rikosten pariin kerta toisensa jälkeen. Ellen Lähde on Eppu Nuotion turkulainen vastine Lehtisen Revolle, ja kuin ihmeen kaupalla myös Lähde on 58-vuotias varhaiseläkeläinen, joka uppoaa rikosten maailmaan vahingossa puutarhahommiensa lomassa. Nuotion sarja kulkee nimellä Ellen Lähteen tutkimuksia (2017–), vaikka kaikilla osilla on itsenäinen nimi, kuten myös Lehtisen Repo-sarjan kirjoilla.

Revon ja Lähteen yhteydessä on pakko mainita myös Outi Pakkasen Anna Laine -dekkarit, joita on julkaistu neljällä vuosikymmenellä aina vuodesta 1982 alkaen. Alussa Laine tosin esiintyi sivuroolissa Pakkasen kirjoissa ja on myös vuosien varrella teoskohtaisesti ollut päähenkilö, sivustaseuraaja tai jopa vain ohikulkija. Anna Laineen tarkkaa ikää ei ole kerrottu, vaan hän on vanhentunut vuosien saatossa Pakkasen tarinoissa, vaikka kuluneina vuosina ikääntyminen näyttää hidastuneen, sillä laskelmieni ja ensimmäisten dekkarien mukaan Laineen pitäisi olla nyt seitsemänkymppinen, mutta sarjan uusimmat osat antavat ymmärtää Laineen olevan ainoastaan keski-iän ohittanut leidi, ei ikäneito tai vanhus. Tällaisten ilmaisujen käyttäminen tosin on vähän vaarallista, sillä niitä voi tulkita hyvin subjektiivisesti ja niistä voi myös joku loukkaantua.

Henkilöhahmojen iän korottaminen mahdollistaa dekkarille uskottavan tavan käsitellä mennyttä. Kun kyseessä ei ole parikymppinen tirppa, voi päähenkilön laajaa elämänkokemusta käyttää helposti tarinan hyväksi etenkin historian merkitystä korostavissa juonissa. Ei kuitenkaan pidä tyytyä käsittelemään keski-ikäisiä päähenkilöitä aikakoneina, vaan antaa heille mahdollisuus toimia itsenäisesti ja uskottavasti ilman pullantuoksuisen isoäidin tai kävelevän muinaismuiston roolia. Tässä etenkin Lehtinen on onnistunut, sillä Erja Repo on ylpeästi lapseton, vapaaehtoisesti yksin ja omasta tahdostaan eläköitynyt. Sellainen voimanainen, jota nuoremmatkin voivat ihailla.

Ennen kaikkea keski-ikäiset dekkaripäähenkilöt ovat tärkeitä siksi, että ne edesauttavat terveen naiskäsityksen luomista. Vielä, kun dekkarileidien dominointi leviäisi visuaaliseen muotoon! Valitettavan usein käy kuitenkin niin, että päähenkilö kokee valkokankaalla nuorennusleikkauksen, mistä kertoo se, että keski-ikäisten naisnäyttelijöiden roolit ovat kiven alla. Epäilen vahvasti, että kaikkien mainittujen upeiden dekkarihahmojenkin iästä nipistettäisiin liikkuvassa kuvassa 10–20 vuotta pois. Se on epäreilua ja epätodellista. Etenkin, kun viisikymppiset naiset ovat kulttuurin suurin kuluttajaryhmä.

Ehkä vielä koittaa hetki, jolloin jännityselokuvan sankarinainen on tuhdisti ja häpeilemättä keski-ikäinen. Silloin viimeistään 60 on uusi 30.

Tuija Lehtisen Erja Revon tutkimuksia  -sarja

Väärä vainaja  (Crime Time 2016)
Viesti menneisyydestä  (Crime Time 2017)
Kuollut jättää jäljen  (Crime Time 2018)
Tornin naakat  (Crime Time 2019)

Eppu Nuotion Ellen Lähteen tutkimuksia  -sarja

Myrkkykeiso  (Otava 2017)
Anopinhammas  (Otava 2018)
Elämänlanka  (Otava 2019)

Outi Pakkasen Anna Laine  -dekkarisarja käsittää kymmeniä kirjoja, joihin voi tutustua täällä.

Miten ikä ja sukupuoli vaikuttavat dekkarilukukokemukseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kenraaliharjoitus unohtaa parinvaihdon ja muuttuu seksinovellista latteaksi arkikertomukseksi

Anna-Leena Härkösen Kenraaliharjoitus (Otava 2019) ratsastaa parinvaihdolla, mutta unohtaa aiheensa pian. Lopulta sopassa on lesbosuhde ja kaiken selittävä isättömyys.

Juttu käsittelee teeman lisäksi kirjan juonta.

DSC_0427.JPG

En haluaisi sanoa tätä, mutta on pakko, vaikken yleensä halua mennä henkilökohtaisuuksiin kirja-arvosteluissa. Kenraaliharjoitus saattaa olla Härkösen rimanalitus. Romaanista puuttuvat kaikki Härkösen valttikortit: terävä ja samastuttava arkikuvaus, ihastuttavat henkilöhahmot ja uskottava juoni. Parinvaihto aiheena on hykerryttävän haastava, mutta se kuivuu kokoon tarinan edetessä. Siksi, ettei sitä tapahdukaan.

Nelikymppinen matkatoimistovirkailija Jane saa näyttelijämieheltään Mikiltä roisin ehdotuksen. Kokeillaanpa parinvaihtoa! Pieleen menneet tutustumistuplatreffit johdattavat Janen baarin vessasta alkavaan kieltämättä melko arvaamattomaan seikkailuun samalla, kun hänen siippansa jää lähes kokonaan tarinan ulkopuolelle. Se siitä parinvaihdosta.

Parinvaihdosta kertovasta tarinasta ei automaattisesti tule pannukakkua vain siksi, ettei kumppanien vaihtumisella ja yksityiskohdilla mässäillä. Kenraaliharjoituksen ongelma on se, ettei siinä keskitytä ilmoille heitetyn, tavallisen tallaajan korvaan hurjalta kuulostavan ajatuksen taustasyihin, vaan tyydytään pääpariskunnan lyhyeksi ja pinnalliseksi jäävään dialogiin seksuaalisesta pidättyneisyydestä ja tylsästä elämästä. Se on sääli, sillä aihetta voisi käsitellä universaalein kysymyksin. Kuka on kenen ja millä perusteella? Mikä on pettämistä ja miksi? Jos on hetero, onko naisten välinen suhde pettämistä? Miksi fyysinen yhteys määrittää suhteen rajat?

Kuppilan vessasta alkava seikkailu johdattaa Janen lyhyeen suhteeseen häntä vanhemman naisen Valman kanssa. Käänne on oiva piikki niille, jotka odottivat muuta – kenties yksityiskohtia. Niitäkin tosin on tarjolla, mutta ei heterokeskeisestä parinvaihdosta. Itse asiassa on jopa hämmentävää, kuinka Härkösen teos muuttuu kesken lukemisen varsin peittelemättömäksi aivan yllättäen.

Kun Janen ja Valman suhde lähenee loppuaan, muuttaa kirja jälleen suuntaansa arvaamatta. Janen elämään astuu mies, joka paljastuu hänen isäkseen, mikä siis tarkoittaa sitä, ettei Janella ollutkaan jo kuolleeseen ja kaikin puolin kelvottomaan isäänsä minkäänlaista biologista sidettä. Epäuskottavasti lehden etusivulla komeilevan miehen ja Janen yhdennäköisyydestä alkava juonenkäänne tekee teoksesta lopulta pannukakun, sillä se yrittää ikään kuin väkisin tarjota yllätyksellisen lopun parinvaihdosta kertovalle teokselle, joka ei sitten koskaan kertonutkaan aiheestaan. Kaiken lisäksi huono isäsuhde ja myöhemmin koettu isättömyys ovat ontuvia selityksiä sille, miksi ihminen on hukassa myös vällyjen välissä. Voihan se olla totta, mutta siitä pitäisi kertoa rehdisti heti aluksi.

Parinvaihto ei ole helppo aihe, vaikka voisi luulla, että pelkällä seksimehustelulla pääsee jo pitkälle. Siihen on luottanut myös Pamela Tolan ohjaama Swingers (2018), joka itse asiassa kaikessa ronskiudessaan joutuu ikään kuin ääneti myöntämään, että fyysisetkin kokemukset ovat henkisistä seikoista kiinni. Näiden kahden näkökulman välille on kuitenkin vaikea löytää tasapaino, eikä sitä tavoita Härkösen Kenraaliharjoituskaan.

Minkälaisia ajatuksia teos tai teema herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Elämä on runo – ainakin tänään

Eino Leinon, runon ja suven päivää vietetään 6. heinäkuuta. Leinon kuolemasta on kulunut jo 93 vuotta, mutta runot elävät. Kuinka kauan?
DSC_04111Kirjoittaessani juhlapyhistä joudun aina ikuisuusjumiin, joka pakottaa pohtimaan, onko todella kaikenmoisille sankareille oltava oma juhlapäivä. On ihan totta, että kulttuurielämä rullaisi entiseen malliin ilman Eino Leinon päivääkin, mutta toisaalta on myös tärkeää vaalia kulttuuriperintöä ja kulttuurin toteuttamisen muotoja. Tänään juhlittavat runothan eivät varsinaisesti ole muodin huipulla, ja Leinonkin muisto elää lähinnä vanhoissa lyriikoissa ja pölyisissä kuvissa.

Eino Leinon päivä palautti mieleeni oman niin ikään pölyttyneen runohistoriani. Olen kirjoittanut pöytälaatikkoon kaksi runoteosta vuosia sitten. Toinen on sekalainen vuodatuskokoelma täynnä ihmeellisiä kyhäelmiä ja tarkoitushakuista kohahduttamista, toisessa taas on järkevä idea, jonka aion ehdottomasti vielä hyödyntää ihan oikeaan runokokoelmaan.

En voi sanoa, että teosteni tekeminen olisi ollut erityisen rankkaa tai haavoittavaa. Sanat vain tulivat paperille, mikä saikin minut kyseenalaistamaan niin omat kykyni kuin koko runokonseptin. Olenko niin surkea runoilija, että suollan sontaa paperille vai olenko kenties nero? Onko vika sittenkin runoissa? Ovatko ne mitätöntä tajunnanvirtaa, jotka vuosisatoja sitten ovat saaneet kohtuuttoman suuren arvostuksen?

Vaikka runoteoksia julkaistaan tasaisesti, runojen tulevaisuus huolettaa minua. Miten ne pärjäävät maailmassa, jossa ei ole aikaa maistella sanoja ja jossa audiovisuaalisuus on imaissut lyriikat itseensä? Ajattelen runoista selvästi hyvin perinteisesti ja kenties liian konservatiivisesti. Sykähdyttävin runo on paperille hakattuja sanoja, jotka saavat oivaltamaan uutta, koskettavat ja kertovat merkittävistä aiheista vertauskuvallisesti. Sen, että lyriikka siirtyy analogiselta alustalta elektroniselle, ei pitäisi vaikuttaa sisältöön, mutta jonkinlainen suuri hohto katoaa. Runo arkipäiväistyy, mutta toisaalta tulee samalla lähemmäs yleisöään.

Huolestani huolimatta uskon, etteivät runot kuole koskaan, sillä elämä itsessään on runo. Muutama rivi, kaunis sana ja avoimeksi jäävä loppu.

Minkälaisena näet runojen tulevaisuuden? Millainen on hyvä runo?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa