Käsikirjoitukseni aikajanana

Paljon voi huudella, vaikkei mitään tapahtuisi, mutta onneksi vihdoin tapahtuu. Vaikka kirjoittaminen vaatii ennen kaikkea keskittymiskykyä, on ainakin esikoistuotos aina elämänkokemusten summa, joka tulee ulos vasta, kun sen aika on. Se aika on nyt!
ennenaamukahvia_kirjailija
Huhtikuu 2007

Pidin pitkään itseisarvona sitä, että minusta tulisi kirjailija mahdollisimman nuorena. Aloin kirjoittaa novelleja tavoitteellisesti 15-vuotiaana, mutta ei niistä romaanikäsikirjoitusta saanut aikaiseksi. Kaikki kirjoitukseni ovat tallessa, ja näin jälkikäteen katsottuna ne ovat varmasti ikääni nähden taitavasti tehtyjä, mutta noin muuten täyttä sontaa.

Elokuu 2008

Lukiossa olin aivan varma, että kolmivuotisen taipaleen aikana proosateokseni näkee päivänvalon. Pääsin itse asiassa aika pitkälle, sillä kirjoitin kymmeniä liuskoja tekstiä. Tekele on täynnä villejä kielikuvia ja kauniitakin pätkiä, mutta suurin ongelma on se, ettei siinä ole juonta.

Syyskuu 2012

Ymmärsin hylätä ohuella juonella kyllästetyn käsikirjoitukseni vasta lukion jälkeen. Kun journalistiikan opinnot alkoivat, oli pakko keskittyä muuhun kuin räpeltämään punaista lankaa vailla olevaa jättinovellia. Fuksisyksynä olin kuitenkin varma, että julkaisen teokseni yliopistotaipaleeni aikana. Sain kuitenkin huomata, että kandissa, pro gradussa ja kahdessa yrityksen juhlakirjassa on aivan tarpeeksi naputeltavaa.

Marraskuu 2017

Viiden vuoden opiskelurallin jälkeen olin aivan loppu. Samaan aikaan sain kuitenkin hahmoteltua paperille selkeästi sen, mitä haluan sanoa. Perehdyin henkilöhahmoihin ja laadin tarkan käsikirjoituksen luvuittain. Sain kirjoitettua talven aikana kolmasosan arvioidusta käsikirjoituksesta, mutta lopulta tiedosto jäi taas untenmaille työpöydälleni.

Toukokuu 2018

Lomailin toukokuussa, ja katselin kirjakauppojen hyllyjä haaveillen, että viimeistään joulumarkkinoilla tekeleeni pönöttäisi hyllyssä. Arki oli kuitenkin rullannut taas eteenpäin niin kovaa vauhtia, että proosa – käytännössä siis ilmainen työ – oli jäänyt sen jalkoihin aivan liian pitkäksi aikaa. Sain aikaiseksi onneksi jatkaa, mutta lopputuloksena oli muistaakseni vain kaksi uutta lukua.

Lokakuu 2019

Kun ajattelen kuukausia toukokuun 2018 ja lokakuun 2019 välillä, en muista oikeastaan mitään. Kirjoitin vain vähän ja hyvin satunnaisesti. Olin väsynyt ja erittäin kyllästynyt elämääni, mutta keskityin haaveilemaan. Minähän olen aina ollut haaveilija – se, joka saa enemmän aikaiseksi ajatuksissaan kuin käytännössä. Lokakuussa virkistin mieltä editoimalla rankalla kädellä jo olemassa olevaa käsikirjoitusta.

Selontekoani lukiessa voi miettiä, miten ihmeessä jopa yli 10 vuoden takaiset tapahtumat liittyvät käsikirjoitukseeni. Uskon, että jokainen kirjoitettu virke, koetut epätoivon hetket, palautettu pro gradu, villit viini-illat ystävien kanssa, hyvät ja huonot blogitekstit ja ostoksilla salakuunnellut keskustelut johtavat lopulta siihen, että on unelmaansa valmis. Siksi kai kirjailijat ovat syystä jotakin muuta kuin teinejä.

Maaliskuu 2020

Naistenpäivänä heräsin aivan valtavaan inspiraatioon. Olin maannut loppuviikon kipeänä sängyssä, ja vihdoin sunnuntaina olin täynnä energiaa. Kirjoitusinspiraatiota on vaikea kuvailla. Se on pakottava tunne, joka on pakko päästää ulos. Se ei lähde, ennen kuin saa sormet näppäimistölle, ja näppäimistöä on hakattava vielä senkin jälkeen, kun sormet ovat jo uupuneet.

Olen kirjoittanut koko maaliskuun, enkä malta odottaa huhti- ja toukokuuta, jolloin minulla on tavallista enemmän aikaa kirjoittaa. Itseisarvo ei ole enää edes teoksen julkaiseminen, vaan se, että on sen tehnyt, luonut ja sanottavan sanonut. Käsikirjoitus ei ole romaani ilman ajatusta eikä siitä tule kirjaa ilman, että sen julkaisee. Siksi onkin turha väittää, että kustannussopimuksen saaminen olisi minulle oikeasti yhdentekevää.

Jos kaikki sujuu suunnitelmieni mukaan, on suurin työ takana jo toukokuun jälkeen. Ennen kuin lehdet laskeutuvat keltaisena kadulle, olen toivottavasti saanut kustantamosta myönteisen vastauksen.

En pelkää, sillä kun johonkin uskoo, on helppo olla luottavaisin mielin.

Inspiroivaa perjantaita!

Minkälainen sinun kirjoittamishistoriasi on?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Matkakirjoittajan muistilista vastuusta valintoihin

Vaikka tämän jutun kuvissa näkyy Pohjois-Vietnamissa sijaitsevan Sapan kaupunkia reunustava vuoristo, kirjoitan parhaillaan postausta Islannista. Matkustaminen ei koskaan ole ekoteko, ja se on hyvä muistaa matkailusta puhuessa. Kokosin reissuhulinoissa yhteen ajatuksia, joita jokaisen kirjoittajan olisi hyvä pohtia, kun käsittelee matkailua julkisesti, olipa se sitten blogiteksti, mainos tai matkareportaasi.
sapa_rakennussapa_näköalasapa_maisemasapa_voimalinjasapa_kahvilasapa_juomasapa_palmuMatkajutuissa kyse on mielestäni ennen kaikkea vastuusta, kuten matkailussa ylipäätään. Ympäristövastuullisinta olisi tietysti olla matkustamatta yhtään mihinkään, mutta jos toiseen maahan on päättänyt lähteä, on siellä syytä käyttäytyä vastuullisesti niin taloudellisesta, sosiaalisesta kuin ympäristöllisestä näkökulmasta.

Kun on saapunut paikan päälle, on ensimmäinen tehtävä tietysti kunnioittaa paikallisia sääntöjä. Jos esimerkiksi kirkossa on kuvauskielto, ei siellä ole tarpeen kuvata. Jos henkilö tai jokin ihmisryhmä ei halua tulla kuvatuksi, on sitä suotavaa kunnioittaa. Turististatus ei oikeuta typerää käyttäytymistä, ja myös salakuvaaminen on älytöntä, eikä se minusta ole hyväksyttävää missään tilanteessa. Julkisilla paikoilla saa kuvata, mutta kannattaa aina pohtia, missä tilanteessa se on oikeasti soveliasta.

Saatan olla turhan tiukkapipoinen, mutta vältän myös löytää-verbin käyttämistä matkajutuissa. Kuten ei löytöretkienkään aikaan, ei paikan päällä ole mikään hukassa, eli sitä ei voi löytää. Lisäksi löytää-verbi assosioi ainakin minun mielessäni vahvasti kolonialismiin, vaikka monet varmasti löytämisestä puhuessaan tarkoittavan vain sitä, että jokin on heille uutta.

Kuvaviestejä kaukomailta

Tekstiä suurempi rooli on kuvilla, sillä vaikka yhtä lailla tekstiin voi kätkeä piilomerkityksiä ja tulla sanoneeksi jotakin stereotypioita ylläpitävää, ovat kuvat tekstiä varomattomampia. Kuvan sanomaan vaikuttavat siinä näkyvät ihmiset, kuvakulma, kuvauspaikka ja värimaailma. Jokaisen kohdalla kannattaa pysähtyä ja miettiä, mitä niillä haluaa sanoa ja minkälaista tarinaa niillä haluaa kohteesta kertoa. Kuva on aina valinta, kehys ja metonymia paikasta.

Olen kuvannut tämän jutun otokset Vietnamissa ilman sen suurempia tarkoitusperiä tai pohtimista, ja jälkikäteen niiden katsominen onkin innostanut tutkimaan tarkemmin tekemiäni valintoja. Ne korostuvat erityisesti silloin, jos kuvat julkaisee. Vastuu kasvaa ja tulkintatapojen kirjo tulee esiin, kun kuvia katsoo yhä useampi ihminen. Vaikken ole mielestäni kuvatessani lomamatkalla tehnyt valintoja, on julkaisu aina valinta ja siksi on aiheellista miettiä, mitä kuva viestii.

Kun neljä vuotta myöhemmin katson ottamiani kuvia, joista valitsin tarkoituksella tietyt esimerkkiotokset, havaitsen selvästi näkökulmat, joista Vietnamia voisi käsitellä. Olen ikuistanut hylätyn kahvilan, mieheni seisomassa vuorilla, auringon siivilöimät riisiterassit ja vuoret, kahvilan parvekkeen, oranssin drinkin ja humisevan palmupuun. Ihmisiäkin kuvasin paljon, mutta minun valintani on olla julkaisematta heistä kuvia, sillä he eivät ole halunneet blogiini.

Kertooko hylätty kahvila rapistumisesta? Yrittääkö se viestiä jonkinlaisesta huonommuudesta vai onko se ikuistettu siksi, että se näyttää jopa aavemaiselta? Miksi se viehättää?

Onko mies maailmanomistaja seisoessaan kaukomaiden vuoristossa? Onko hän muita ylempänä? Vai onko hän vain piskuinen yksilö vieraassa paikassa?

Ovatko riisiterassit kuvaamista varten? Miksi toisten elinkeinoa täytyisi kuvata? Onko edes hyvä asia, että terassit ovat täynnä vettä?

Miksi kaukomailla kukkaruukut ovat kuvaamisen arvoisia? Nähdäänkö vieraassa paikassa pienetkin asiat erityisen viehättävinä? Mistä se kertoo?

Ovatko Vietnamin-lomat vain juomista varten? Mihin jäi upea, vanha kulttuuri? Onko Vietnam rantakohde? Ovatko palmut ainoita ikuistamisen arvoisia luontokappaleita maassa?

Vaikka tämän jutun kuvat on otettu Vietnamissa, olen joutunut pohtimaan samanlaisia valintoja myös ollessani parasta aikaa Islannissa. Matkakirjoittamisen etiikka ei siis liity vain sellaisiin paikkoihin, joissa esimerkiksi ihmiset ovat stereotyyppisesti erinäköisiä kuin kotipuolessa, ilmasto päinvastainen tai yhteiskuntarakenne tyystin toisenlainen.

Matkajuttujen pohtimista ei myöskään kannata jättää vain ulkomaille, vaan yhtä lailla se on ajankohtainen aihe koti-Suomessa. Kuinka totuudenmukainen Suomen brändi on, jos se esitetään vain Lappina? Jos autioitunutta maaseutua kuvataan aina Pohjanmaalla tai Itä-Suomessa, päättääkö se tietyn maakunnan kohtalon jo ennakkoon? Onko Tampere yksi iso mustamakkara? Entä Kainuu tyhjä muuttotappiolandia? Onko Kaakkois-Suomi vain venäläisten Lidl-pyhiinvaelluskohde?

Virtuaalimatkailusta ekopelastus?

Viimeinen pohdinnanaihe on se, kannattaako matkajuttuja ylipäätään tehdä. Oikeastaanhan sen pitäisi olla aivan ensimmäinen tilinteko, mutta koska matkajuttuja joka tapauksessa kirjoitetaan, kannattaa ne käydä läpi huolella niin tekovaiheessa kuin jälkikäteen. On myös suotavaa pohtia omia tarkoitusperiä ja tavoitteita matkakirjoittamisessa.

Sanoisin, että matkailun kasvaminen ja digitalisaatio ovat vieneet matkajutuilta koko kansaa koskevan kulttuurisivistämisen velvoitteen, vaikka edelleen laadukkaasti tehty matkajuttu, mielellään matkailujournalismin pelisäännöin rakennettu, on parhaimmillaan silmiä avaava yhteiskunnan tilaan ja matkailun peruskysymyksiin kantaa ottava kattava esittely paikasta. Aika paljon vaadittu yhdeltä jutulta, mutta se on mielestäni paikallaan aikana, jolloin kuvaräpsäisyt ja kylpyläesittelyt ovat menettäneet merkityksensä, sillä jo yksi Googlen kuvahaku vie virtuaalimatkalle toiseen maanosaan.

Koska matkailija ja matkustamisesta kirjoittava joutuu väistämättä käsittelemään myös ekologisuutta ja vastaamaan siitä, ei virtuaalimatkailu itse asiassa kuulosta yhtään hullummalta. Se toki tarkoittaa, että jonkun paikassa on käytävä, jotta muut voivat katsoa sitä. Tällöin vastuu kaikista kysymyksistä kasaantuu vain yhden harteille, ja yleensä, kun näin käy,  lähennellään jo aika vaarallista tilannetta ja yksipuolista kehystämistä.

Vaikka digitalisaatio räjähtäisi moninkertaisiin mittasuhteisiin nykyiseen verrattuna, ei ihmisen tarve kokea itse asioita kuole koskaan. Ja silloin ei paljon lohduta, että joku tamperelainen bloggaaja on käynyt Vietnamissa juomassa appelsiinimehua Catcatin ylängöillä ja katsellut vettä tihkuvia riisiterasseja.

Minkälaisia valintoja tai pohdintoja teet kirjoittaessasi reissusta tai ottaessasi kohteessa kuvia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tyhjä sielu tyrehdyttää proosasuonen

En olisi koskaan uskonut, että kirjoittajana joudun tilanteeseen, jossa olen niin väsynyt, ettei sanoja enää ole. Silloin on mahdotonta sukeltaa mielikuvitusmaailmaan, jossa kaikki on jo päin prinkkalaa. Kukapa tuplapahassa todellisuudessa haluaisi elää.
DSC_0107Se kirja. Proosateos. Joulumarkkinat ja kustannussopimuksen metsästys. Kävi kuitenkin niin, että tuhdiksi kasvanut tekstitiedosto jäi lopulta viime vuoden alussa nukkumaan, ei ikiunta, mutta jotakin vähän tainnuttavampaa kuin karhujen talviunet. Tuli arki, hirvittävä kasa töitä ja vielä kammottavampi väsymys. Kynnys kirjoittaa, kirjoittamislukko. Sielun tyhjyys.

Kun proosan kirjoittaminen on ollut jäissä, olo tuntunut tyhjältä. Siitäkin huolimatta, että muita kirjoitustöitä on ollut enemmän kuin aiemmin. Suurin osa niistä on keskittynyt sosiaali- ja terveysalaan, mutta sairausvakuutuslaista, sotesta ja päivärahoista on proosa todella kaukana! Niissä ei ole mitään runollista, kaunopuheista tai luovaa. Kylmyyttä ja uhkaa, välitiloja.

Luovakirjoittaminen on mahdotonta, jos ei ole sanoja. Ei tavuja, ei edes kirjaimia tai aihioita niille. Vähän aikaa sitten päädyin kokeilemaan päämäärätöntä kirjoittamista aukaistakseni kirjoitushanat, mutta sain aikaiseksi vain sysipaskan novellin, joka on huonompi kuin yksikään 16-vuotiaana kirjoittamani, vaikka niissä silkkihanskat elivät, moni kuoli syöpään ja nunnat olivat rikollisia.

***

Halusin olla kirjailija jo ennen kuin opin kirjoittamaan kunnolla, mutta myöhemmin tuli hyvin selväksi, että sellaiseksi ryhtymistä pidettiin täysin mahdottomana. Sitähän se onkin. Harvalla riittävät taidot, eikä sattumaakaan onnistu kovin moni uhmaamaan. Niinpä hautasin kirjailijahaaveet pitkäksi aikaa ja keskityin toimittajuuteen, sen jälkeen enemmän markkinointiin.

Tovi sitten vanha haave palasi takaisin mieleeni, kun haistelin kiinalaisgrilliltä tulevaa rasvankatkua kauppamatkalla. Miten se liittyy kirjoittamiseen? Ei mitenkään, mutta sillä hetkellä tuli pitkästä aikaa tunne, että käsillä ollut hetki kuuluisi kirjaani. Routainen maa, auki revitty katu, puistoaukion käryillään täyttävä kioski, märät sukat ja yleinen lohduttomuus.

Minun maailmani, joka paperilla oli jo niin synkkä, ettei itsensä uuvuksiin ajaneella työmyyrällä olisi sinne vielä asiaa.

***

Vielä en ole uskaltanut jatkaa vuosi sitten kesken jäänyttä proosaurakkaa. Käsikirjoitus tuntuu sydämessä, mikä on samanaikaisesti ilahduttavaa ja ahdistavaa. Ilahduttavaa siksi, että tiedän olevani jälleen täydessä iskussa, kun pystyn luomaan muutakin kuin journalistisia tai kaupallisia sisältöjä. Edessä oleva ahdistaa silti, sillä proosan kirjoittaminen vaatii ennen kaikkea kestävyyttä. Vaikka saatan ajatella proosan kirjoittamista liian pateettisesti, tiedän, että kyse on ennen kaikkea halusta tehdä töitä silloinkin, kun mielessä pyörivät kirosanat runollisia rakenteita enemmän.

Kun sitten väsyttävän vuoden puolikkaan jälkeen saan jälleen 60-sivuisen käsikirjoitusraatoni auki, annan mennä. En lupaa mitään, mutta sen tiedän, että keväällä minulla on aikaa ja voimia saattaa tarina loppuun.

Pelottaa ja hymyilyttää. Vaikka huijarisyndrooma iskee päälle joka toinen päivä, yritän muistaa, että tiettävästi paljon huonompiakin liuskanivaskoja on kustannettu kirjoiksi. En tiedä, näemmekö palkintogaaloissa, mutta uskoisin, että vähintään alelaarissa kesähelteillä.

Miten kirjoitusjumista pääsee eroon? Kerro ihmeessä kokemuksistasi, jos kirjoitat proosaa.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Terveisiä kirjailijan kaaoksesta

Onko ehtinyt tulla ikävä? Minua on ottanut rinnasta se, kuinka vähän aikaa blogille on ollut. Mutta sellaista se kirjoitustyö on. On nimittäin raavittava kasaan sitä, josta pennoset tulevat. Silti en oikein vieläkään ymmärrä, että minä todella olen kirjailija. Tällä hetkellä tosin hyvin epätoivoinen.
DSC_0132Syksy on ollut kerrassaan kuormittava, mikä on ollut itselleni täydellinen yllätys. Miten voi jäädä oman unelmansa alle? Miksi unelma ei tunnukaan tarpeeksi unelmalta? Näiden kysymysten äärellä olen jälleen kerran ollut kirjoittaessani oman ISBN-numeron saavaa teosta. Minä todella olen kirjailija.

Mutta kun ei tunnu yhtään siltä.

Pitäisi nimittäin tehdä proosaa. Suurieleisesti sydän verellä. Eikä mitään reportaasi- ja henkilökuvakokoelmaa, vaikka senkin aihe koskettaa tuhansia ihmisiä. Vaikka se on tilattu minulta ihan oikealla ja vieläpä hyvällä korvauksella. Palkalla, josta maksetaan kunnon ihmisten tavoin verot ja jota odotetaan yhtä paljon kuin kirjan valmistumista.

Ennen kuin viimeiset sanat ovat elektronisella paperilla jaan teille ajatuksia epätoivoiseksi muodostuneen prosessin keskeltä! Ajatusten kehä on aina sama.

  • Vihaan tätä. En osaa. Miksi kukaan on halunnut maksaa tästä? Pitäisi varmaan palauttaa ennakkopalkkio ja kieltäytyä loppumaksusta.
  • Ei, mutta minähän rakastan kirjoittamista! Kylläpä sujuu. Olen itse asiassa todella hyvä.
  • Nyt kulkee kyllä hyvin. Näppäimistö huutaa.
  • Onpa tylsää. No, mutta työthän ovat yleensä tylsiä. Harvoin mistään huippukivasta saa rahaa.
  • En minä niin tylsistynyt ole. Tämä on yhteiskunnallisesti tärkeää työtä arvokkaan ajatuksen ja oikeiden ihmisten puolesta.
  • Silmissä vilisevät sanat. Kirjoitettiinkohan Finanssivalvonta siis isolla alkukirjaimella?
  • Kopioin ajatusviivan ajatusviivan perään. Liikaa sitaatteja.
  • Liikaa tarinaa. Käytänpä silti värikynää.
  • En osaa. Olen laiska ja surkea.
  • Rakastan kirjoittamista. Olen siinä hyvä. Tästä tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta aiemmin.
  • Huoh, ei tämä proosateos ole. En ole mitään.
  • Tylsää.
  • Rakastan kirjoittamista. Rakastan tätä työtä. Selviän.

Toista.

Mitä haluaisit tietää kirjan tuottamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Haikeaa, rohkeaa ja vapauttavaa – blogin uusi nimi

Kaikki muutokset tuntuvat minusta aina poikkeuksetta kammottavilta, surullisiltakin. Jopa Lidlistä ostetun tarjoilulautasen paikan siirtäminen viikko sitten tuntui selkäytimessä asti, joten voitte kuvitella, kuinka itkettävän pahalta blogin nimen muuttaminen tuntuu.
DSC_0139Kun jokin aina paikoillaan ollut liikahtaa, tuntuu se kurkussa, sydämessä ja vatsanpohjassa. Muutosvastaisuus on fyysinen kokemus, joka saa olon apeaksi. Uusi verkkotunnus on ostettu, olo on periaatteessa ihan hyvä, mutta silti tuntuu haikealta. Siitäkin huolimatta, että uusi nimi antaa paljon enemmän tilaa kirjoittaa siitä, mistä haluan. Rehellistä, vakavahenkistä ja kevyttä lifestylea runollisesti ja joskus vähän raivotenkin.

Bloginaisen taakka

Oli surullista katsoa blogin tilastojen kasvua samaan aikaan, kun aiempi nimi hävetti, rajoitti ja sai kaiken inspiraation ehtymään. Miten yhtäkkiä kävi niin, että nimi, josta vuosia oli ylpeä, paisui taakaksi, jota ei enää voinut kantaa?

Vaan eipä siitä taakasta niin vain vapauduta. Otsikointi, iskulauseiden ja nimien keksiminen on vaikein tietämäni kirjallinen tehtävä. Otsikointiongelmasta olen päässyt yli opiskelun ansiosta, mutta nimetä en osaa ketään enkä mitään. Tämä oli parasta, mihin pystyin.

Jotain uutta, vanhaa ja lainattua

Ennen aamukahviahan ei oikeasti voi tehdä mitään. Pahinta on se, jos kahvi jää kokonaan juomatta, mutta onneksi myös iltasumppi on ihan yhtä varteenotettava vaihtoehto. Sitä en sentään keksinyt änkeä nimeen.

Ennen aamukahvia ei voi -nimi kuvastaa minua ennen kaikkea sen runollisuuden vuoksi. Olen kyllä toimelias ja aikaansaava, mutta aika usein myös haaveilija ja hyviä ideoita paperille rustaava vätys, joka harvoin niitä toteuttaa.

Halusin nimeen myös intertekstuaalisen viittauksen, ja tarkkasilmäiset huomaavatkin selvän yhteyden Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaaniin (Tammi 2000). Ironista on se, että en edes kummemmin pidä kyseisestä teoksesta, sillä scifi-maailma ei koskaan imaise minua mukaansa. Romaanin miljöö on Tampere, ja sehän on hyvä sattuma, sillä Ennen aamukahvia ei voi on myös blogi Tampereesta.

Aamukahvia iltaisin

Ongelmaton uusi blogi-identiteettini ei ole, sillä nimi on pitkä ja vaikeasti taivutettava. Onneksi viimeinen sana on voi, joka mahdollista kuitenkin helpot taivutuspäätteet.

Aamukahviteema vilahtelee some-sisällöissä tuon tuosta, joten mikään neronleimaus uusi nimi ei ole. Ehkä kiteytettynä voisi sanoa, että Ennen aamukahvia ei voi sisältää niitä ajatuksia, joita ei voi edes ajatella ennen ensimmäistä kupillista. Nimestä huolimatta näitä juttuja kannattaa lukea siis iltaisin.

Vanha verkkotunnus mediakka.com toimii edelleen ja uudelleenohjaa liikenteen ennenaamukahvia.comiin vielä pitkään. Kaikki seuraamissivustot on myös päivitetty, joten perille löytää, vaikka aamukahvi olisi jäänyt juomatta.

Miltä uusi nimi kuulostaa? Täysosuma vai -tyrmäys?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Teksti, jonka

Mediakka on päivittynyt neljän vuoden aikana jo 659 kertaa. Luku pitää sisällään niin täysosumia, tietopaketteja kuin täytejuttuja. Niinpä kokosin vapaasti kopioitavissa olevan pohjan, jonka perusteella kerron ajatuksiani raapustuksistani.
DSC_0144

Teksti, jonka…

…olisin halunnut menestyvän

Kirjoitan juhlakirjan tuottamisesta yritykselle postaussarjaa, jonka kaksi ensimmäistä osaa on jo julkaistu. Ne eivät ole herättäneet kummempaa kiinnostusta. Ymmärränhän minä sen. Blogeista haetaan ennen kaikkea viihdettä, ei tietoa ensisijaisesti, vaikka monet jutut ovat valtavan hyödyllisiä. Ehkä salaa toivoin juttusarjani perusteella yhteydenottoja ja työkeikkoja.

Menestystä olisin suonut myös koiran omistamisesta kertovalle jutulle jo suloisten kuvien vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi, että olisin halunnut oikeasti keskustella lemmikin omistamisesta.

…kirjoittamisesta olen ylpeä

Parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon syntyi suuren inspiraation polttaessa sormissa junassa puhelimen muistioon, johon harvemmin kirjoitan ylös muuta kuin yksittäisiä sanoja tai kauppalistoja. Tekstin dialogi on aito ja junassa salakuunneltu. Pieniä yksityisyydensuojaan liittyviä muutoksia olen kuitenkin tehnyt.

…julkaisemista harkitsin pitkään

Kiusatuksi joutumisesta kertovan blogitekstin kirjoittaminen ei ollut helppoa, vaikken koe olevani millään tavalla traumatisoitunut. Jouduin miettimään, millaisen kuvan haluan antaa itsestäni, ymmärretäänkö minut väärin ja miten kerron tapahtumista halventamatta muita osapuolia, vaikka jotkut jutussa mainitut tapahtumat ovat niin iljettäviä, ettei oikeasti tarvitsisi ajatella kuin itseään.

…julkaisu hävettää

Punnitsen tarkkaan kaikkea julkaisemaani, joten voisin vastata, etten häpeä mitään. Mutta kyllä minua hävettää kaikki einesarvostelut. Yksittäisistä jutuista posket punastuvat eniten Terveiset Kärsämäeltä! Stindebinde elää -otsikolla julkaistusta jutusta, jota luetaan joka päivä kammottavan monta kertaa. Maailman turhin hakusanapostaus, joka ei ole edes erityisen hyvä.

…en uskonut saavuttavat kävijäpiikkiä blogiin

Tammisaaren-matkailujuttu levisi kulovalkean tavoin somessa ja tavoitti myös seudun markkinoinnin. Yhden päivän aikana blogissani kävi enemmän vierailijoita kuin normaalisti koko kuukautena. Ymmärsin konkreettisesti, miten suuri voima tekstillä voi olla, jos sitä vain päätetään jakaa tarpeeksi. Vieläkään en tiedä, miksi juttu herätti niin suurta kiinnostusta raaseporilaisissa. Ehkä alueesta ei kirjoiteta tarpeeksi?

Muita salamenestyjiä: Yleishyödykeköyhät: Nämä joka kodin tavarat meiltä puuttuvat! ja Kadonneen isoisän jäljillä – sukututkimusmatka Hämeenlinnaan

…suosio kasvoi suureksi odotettua myöhemmin

Maria Åkerblomista kertovaa juttuani (26.8.2018) luetaan joka päivä kymmeniä, jopa satoja kertoja, mikä on ymmärrettävää, sillä Zaida Bergrothin Marian paratiisi saa ensi-iltansa 4.10.2019. Siltikään en ymmärrä, miksi juuri minun juttuni tavoittaa ihmiset. Vaikka onhan se kyllä kelpo, kirjaan perustuva tietopaketti Åkerblomista.

…sanoma kestää aikaa

En katoa koskaan on kauniisti kirjoitettu, paljon ajatuksia ja edelleen ajankohtaista tietoa sisältävä juttu siitä, miten pitäisi suhtautua kuolemaan, kun jokaisella on digitaalinen jalanjälki. Pitäisikö kuolla kahdesti vai jäädä kummittelemaan someen?

Jätä kommentti tähän juttuun, jos päädyit kertomaan omista tekstihelmistäsi jutun runkoa käyttäen.

Mitä haluaisit lukea? Mitkä jutut ovat jääneet mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lässähtänyt proosateos ja luomisen tuska

Pitkäksi ja kiviseksi muodostunut proosateoksen kirjoitusprosessi on opettanut sen, että vaikka olisi kuinka lahjakas kirjoittaja, painaa valmistumisen vaakakupissa eniten sinnikkyys.
DSC_01288.JPGOn se kumma, että on helpompaa ja nopeampaa suoltaa ulos sata sivua tieteellistä tekstiä kuin kirjoittaa sama määrä liuskoja proosaa. Voisi kuvitella, että lähteisiin viittaaminen veisi enemmän aikaa kuin mielikuvitusmaailman tapahtumien referointi. Ehkä olen glorifioinut ja toisaalta myös kauhistellut pro gradu -taivaltani niin paljon, että sen rinnalla perhe- ja talousdraaman kirjoittaminen on tuntunut helpolta.

Kuinka väärässä olenkaan ollut! Kirjoitusprosessi on eittämättä rankka, vaikka takana olisi erinomainen idea ja takana satoja kirjoitettuja juttuja ja esseitä. Mikään ei ole kuin proosateos, joka repii sisintä auki jokaisella kirjoitetulla rivillä. En puhu traumoista, vaan siitä, kuinka on pakko antaa kaikkensa tavusta toiseen. Kirjoittaminen itsessään on rutiini, mutta sanojen takana oleva sisältö ei. En tietenkään voi väittää, että aina on näin tai että se koskisi jokaista teosta, mutta jos taustalla on vahva sanoma, joka ei edes perustu tieteeseen, on sen ydin revittävä mielikuvituksesta. Ja sen eläminen on rankkaa.

Proosan kirjoittaminen tuntuu onneksi vain lähes aina hyvällä tavalla tuskalta, jopa fyysiseltä kokemukselta. Tuskalta, jonka selättäminen vain vaatii päättäväisyyttä, sisua ja aitoa halua, jota en tiennyt tarvittavankaan. Proosan idean, sanat, lauseet ja kappaleet muhivat sisällä valtavana möykkynä, jonka ulos saaminen tuntuu pakottavalta ja samaan aikaan pelottavalta. Viitsiikö tähän edes ryhtyä? Joku voisi varmaan verrata sitä pitkittyneeseen ponnistusvaiheeseen, kovan vatsan loppunäytelmään tai kurkkuun juuttuneeseen oksennukseen. Miten sitä kukakin haluaa mielikuvin värittää.

Olen silti kiitollinen jokaisesta viisautta tuovasta päivästä, kuukaudesta ja vuodesta, vaikka toivon, ettei käsikirjoitukseni loppuun saattamisessa tarvitse laskea ainakaan vuosia. Jokainen eletty hetki, liukuportaissa seistyt sekunnit, suihkun lattialla istutut minuutit, töissä käydyt tunnit ja arkipäivät tekevät minusta minut. Minä teen käsikirjoituksen, joka toivottavasti koskettaa ja näyttää maailman sellaisena kuin minä näen sen – tai vaihtoehtoisesti näyttää sen sellaisena kuin en sitä koskaan haluaisi kokea.

Mihin urakkaan vertaisit proosateoksen kirjoittamista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Eettiset kysymykset, joita mietin blogatessa

Vaikka olen vienyt blogiani alati entistä kevyempään suuntaan, mietin myös kepeitä tekstejä kirjoittaessa sanomaa, jonka takana seison. Olipa kyseessä vakava aihe tai tajunnanvirta, on taustalla aina ajatus, jota haluan ajaa. Tuputtamatta.
DSC_0085
Minkälaisen viestin kuluttamisesta haluan välittää?

Tänään ei ollut elämäni järkevin kulutuspäivä. Kauppaan meni aivan tuhottomasti rahaa, mikä toki oli myös investointi tulevaan mökkireissuun. Mutta siinähän oli vasta minun osuuteni kaikesta tarvitsemastamme. Ostin myös design-korvakorut, joita ilmankin ihminen voi eloaan jatkaa. Korvakorut olivat ekologisesti tuotetut, mutteivät tarpeelliset.

Pakko myöntää, että jätän usein blogista pois kulutushumputteluni, mutta en kuitenkaan yritä väittää olevani viimeisen päälle ekologinen kuukuppikirpparityyppi. Kumpikaan edellä mainituista ei oikein maistu. Haluaisin silti, että ihmiset miettisivät kulutustottumuksiaan etenkin jokapäiväisissä valinnoissa. Nautiskelulle voi antaa tilaa, mutta johonkin raja on vedettävä.

Täytyykö eettisen syömisen puolesta kampanjoida?

Kirjoitan aiheesta myöhemmin tarkemmin, mutta jälkikäteen vegeruokamääkiminen hävettää, vaikka itse asiassa ei mitään vikaa olekaan. Mutta omassa suhtautumisessani oli. Olin ehdoton ja omahyväinen, vaikka tarkoitus oli hyvä. Ajattelin levittäväni ekolologisen ja eettisen syömisen sanomaa, mutta kukapa jaksaisi kuunnella, kun kasvispiirakkaa haukutaan tekstistä toiseen. Toivon silti edelleen, että ihmiset miettisivät valintojaan niin itsensä kuin ilmaston kannalta.

Kannattaako poliittinen näkemys tuoda esiin?

Ei kannata. Pelkään sen edelleen vaikuttavan työn saamiseen, vaikken ole millään mittapuulla tai missään asiassa radikaali. Valitettavasti maailma ei kuitenkaan ole valmis pehmeille arvoille eikä bisnesmaailma tunne ajatuksia, joita kannan.

Puhuisinko uskonvapaudesta?

Bloggaushistoriani ensimmäinen kommenttimylly alkoi uskonvapaudesta kertovan blogitekstini alla. Voin avoimesti kertoa olevani täydellisen uskonvapauden kannalla, ja minun mielestä lapsen kastaminen on sen viemistä. Eihän pakkoliittämistä johonkin uskontokuntaan voi millään tavalla pitää vapautena, vaikka myöhemmin olisi vapaus valita, eroaako kirkosta vai ei! Lasta ei pitäisi kastaa, vaan luoda hänelle puitteet valita oma uskontonsa ja tukea siinä, kun sen aika on.

Olen siis onnellinen, ettei minua koskaan kastettu. Ja kävin muuten ihan tavalliset uskonnontunnit, vaikka ne joskus tuntuivat ahdistavilta. Valitettavasti se oli kuitenkin helpoin ratkaisu aikataulujen kannalta, ja kaiken lisäksi edistyneimmillä asteilla uskonto tieteenä tarjosi paljon näkökulmia kulttuuriin.

Voiko alkoholia näyttää somessa?

Törmäsin yläkouluni uskonnonopettajaan pari päivää sitten, kun olin menossa kotiin Alkon pussi kilisten. Hävetti, vaikkei ole mitään syytä luimistella. Mietin paljon sitä, kuinka paljon alkoholi saa näkyä somessa. Usein hetket, joihin viini liittyy, ovat myös niitä, jotka ovat visuaalisesti kauniita: ihania juhlia, kauniita auringonlaskuja ja kevyitä lauantai-iltoja. Jos julkaisee sisältöä vain niistä, käsitys arjesta vääristyy, enkä halua luoda vääriä mielikuvia, varsinkaan ongelmakäytöstä. Samaan aikaan pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että järkevä alkoholinkäyttö näkyy somessa. Alkoholi ei ole koskaan tervein mahdollinen valinta, mutta on tärkeä näyttää elämää katuojien ja kreisibiletyksen ulkopuolella.

Vaikea kysymys. Ajaako terveellistä elämää täysillä ja luoda raitis imago vai näyttää elämä sellaisena kuin se on – höystettynä muutamalla viinilasillisella?

Mihin vedän yksityisyyden rajan?

Blogini on taipaleensa aikana moninkertaistanut kävijämääränsä. Toistaiseksi olen saanut murjottaa lähikaupassa ihan rauhassa ja lörpötellä livenä parvekkeeltani, ja todennäköisesti niin tulee olemaan aina, ellei ihme tapahdu ja tilastot räjähdä käsiin. Olipa lukijoita sitten yksi tai 111 000, kannattaa yksityisyydestä pitää kiinni. Silloin ei tarvitse katua mitään. Tässä kohtaa puhun siis fyysisestä yksityisyydestä, sillä työhistoriani ja nimeni on julkisesti esillä ja on myös tulevaisuuden töissä.

Vähemmän eettisenä kysymyksenä voisin miettiä, kannattaako itsestä ottaa kuva ryppyisellä paidalla ja julkaista se blogissa. Oikeasti paidassa on myös kolme reikää, mutta sitähän lukijat eivät näe.

Mitä kysymyksiä tai arvoja pohdit blogatessasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Elämä on runo – ainakin tänään

Eino Leinon, runon ja suven päivää vietetään 6. heinäkuuta. Leinon kuolemasta on kulunut jo 93 vuotta, mutta runot elävät. Kuinka kauan?
DSC_04111Kirjoittaessani juhlapyhistä joudun aina ikuisuusjumiin, joka pakottaa pohtimaan, onko todella kaikenmoisille sankareille oltava oma juhlapäivä. On ihan totta, että kulttuurielämä rullaisi entiseen malliin ilman Eino Leinon päivääkin, mutta toisaalta on myös tärkeää vaalia kulttuuriperintöä ja kulttuurin toteuttamisen muotoja. Tänään juhlittavat runothan eivät varsinaisesti ole muodin huipulla, ja Leinonkin muisto elää lähinnä vanhoissa lyriikoissa ja pölyisissä kuvissa.

Eino Leinon päivä palautti mieleeni oman niin ikään pölyttyneen runohistoriani. Olen kirjoittanut pöytälaatikkoon kaksi runoteosta vuosia sitten. Toinen on sekalainen vuodatuskokoelma täynnä ihmeellisiä kyhäelmiä ja tarkoitushakuista kohahduttamista, toisessa taas on järkevä idea, jonka aion ehdottomasti vielä hyödyntää ihan oikeaan runokokoelmaan.

En voi sanoa, että teosteni tekeminen olisi ollut erityisen rankkaa tai haavoittavaa. Sanat vain tulivat paperille, mikä saikin minut kyseenalaistamaan niin omat kykyni kuin koko runokonseptin. Olenko niin surkea runoilija, että suollan sontaa paperille vai olenko kenties nero? Onko vika sittenkin runoissa? Ovatko ne mitätöntä tajunnanvirtaa, jotka vuosisatoja sitten ovat saaneet kohtuuttoman suuren arvostuksen?

Vaikka runoteoksia julkaistaan tasaisesti, runojen tulevaisuus huolettaa minua. Miten ne pärjäävät maailmassa, jossa ei ole aikaa maistella sanoja ja jossa audiovisuaalisuus on imaissut lyriikat itseensä? Ajattelen runoista selvästi hyvin perinteisesti ja kenties liian konservatiivisesti. Sykähdyttävin runo on paperille hakattuja sanoja, jotka saavat oivaltamaan uutta, koskettavat ja kertovat merkittävistä aiheista vertauskuvallisesti. Sen, että lyriikka siirtyy analogiselta alustalta elektroniselle, ei pitäisi vaikuttaa sisältöön, mutta jonkinlainen suuri hohto katoaa. Runo arkipäiväistyy, mutta toisaalta tulee samalla lähemmäs yleisöään.

Huolestani huolimatta uskon, etteivät runot kuole koskaan, sillä elämä itsessään on runo. Muutama rivi, kaunis sana ja avoimeksi jäävä loppu.

Minkälaisena näet runojen tulevaisuuden? Millainen on hyvä runo?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihan oikea unelmatyöpäivä: Juttukeikalla Järvenpäässä

Tiedän, että monia ärsyttävät unelmahömpötykset, enkä itsekään tiedä, onko katteettomassa unelmointivakuuttelussa mitään järkeä. Kun kerta kuitenkin julkaisin viime viikolla kyhäelmän täydellisestä päivästä, on syytä esitellä arkipäiväni, joka oli hyvin lähellä tavoittamattomissa olevaa unelmaa.
DSC_01888.23 Please. Ei kukaan voi tulla ostamaan arpoja ja tarkistuttamaan lottokuponkeja vähän ennen puolta yhdeksää rautatieaseman R-Kioskille. Ei vain saa tulla, kun muut yrittävät ostaa kahvia junaan ja hankkia lähiliikennelippuja.

8.37 Istun tyytyväisenä kahvikuppi kädessä tyhjässä junassa, joka lähtee matkaan sovitusti vähän puolen jälkeen. Nukuttaa ja jännittää niin kuin aina ennen työkeikkaa. Syön tuorepuuroa ja sinapilla ja vegekebabilla täytettyä leipää. Miksi aloin rakastaa sinappia vasta yli 25-vuotiaana?

9.46 Saksaa puhuvat tytöt laulavat kaanonissa radion hittibiisejä ja mutustavat kylmiä soijanakkeja. Ärsyynnyn, mutta en tiedä, miksi. Eikö aamujunan rauhaa voi kunnioittaa? Kuuntelen heidän keskusteluitaan, ja olen hyvilläni siitä, että ymmärrän aika paljon sanoja ja fraaseja ihan vain Duolingo-opiskelulla.

10.25 Saavun aurinkoiseen Järvenpäähän, ja yritän jälleen kerran muistella, miten pääsinkään määränpäähäni. Edellisestä käynnistä on vuosi, ja suuntavaistoni on selvästi jäänyt Tampereelle.

11.29 Kohde näkyvissä! Kirjaudun sisään, kerään arkistomateriaaleja, pohdiskelen aikatauluja ja puuhastelen yhteistyökumppanini kanssa viileässä toimistossa.

12.00–13.44 Teen tunnin haastattelun ja otan samalla noin sata kuvaa. Leikittelen vihreillä lehdillä ja kuvaan valettua patsasta sekä paikan päällikköä. Juttelemme terveyspalveluista, sotesta, tulevaisuudesta ja terveyden merkityksestä yhteiskunnassa ja yritysmaailmassa. Jännitys on poissa, ja muistan taas, miksi niin paljon freelancer-työtä rakastan. En kuitenkaan tarpeeksi alkaakseni yrittäjäksi.

14.33–15.08 Kävelen takaisin Järvenpään keskustaan, ja alan etsiä lounaspaikkaa. Käy hyvin nopeasti ilmi, että mikään vegaanin Mekka kaupunki ei ole. Puhtaasti vegaaniset vaihtoehdot ovat sushipaikat ja Kotipizza. Voimat ovat ehtyneet, joten en lähde etsimään ravintoloita. Päädyn kaupungin nepalilaiseen, jossa palvelu on sydämellistä, maisemat karut ja ruoka lähes vegaanista, muttei kovin kummoista. Menisin silti toiste, jos esitys on parasta, mitä kaupunki voi tarjota.

15.16 Ostan junalipun hetken mielijohteesta ja ensimmäistä kertaa sovelluksesta. Paperilippu on paras, mutta nyt ei ole vaihtoehtoja, vaikka harkitsen hetken pikkuruisen puuaseman lippuluukulle kömpimistä. Pakko yrittää olla nykyaikainen. Pystyn siihen työelämässä, mutta en vapaa-ajalla. Ahdistaa lisätä kortti sovellukseen!

15.38 Hermojani kiristää. Astun täyteen R-junaan jääden jumiin oviaukkoon, ja maalaan jo kauhukuvia siitä, kuinka seison käytävällä Tampereelle asti. Jokelassa tapahtuu ihme, ja juna tyhjenee. Pääsen ikkunapaikalle, jossa kökötän siihen asti, että jälleen kerran myöhässä ollut juna saapuu perille.

17.27 Liki kahteen tuntiin venynyt matka on kulunut siivillä Kuuhullut-podcastia kuunnellen. En jaa kaikkia samoja ajatuksia Neean ja Sallan kanssa, mutta aiheet ovat kiehtovia. Pidän myös heidän rauhallisista, mutta luonnollisista äänistään. Ihanaa, että jotkut uskaltavat puhua huuhaina pidetyistä aiheista, ja tunnistankin itseni monesta teemasta.

18.04 Viimeinen taistelu on ohi. Näyttämö on tyhjä. Minä olen tyhjä. Makaan sängyssä, vaikka pitäisi pestä jalat, jotka haisevat pahalta päivän jälkeen. Käytän Skopunktenin hajupohjallisia, mutta ne eivät ole onnistuneet pelastamaan 12 kilometrin kävelyn aiheuttamia tuoksuhaittoja. Jos en sisäisesti puklaisi sanonnalle ”borta bra men hemma bäst”, sanoisin sen nyt.

Miten junassa kuuluu käyttäytyä? Saako missä tahansa kioskissa tarkistuttaa veikkauksensa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa