Terveisiä kirjailijan kaaoksesta

Onko ehtinyt tulla ikävä? Minua on ottanut rinnasta se, kuinka vähän aikaa blogille on ollut. Mutta sellaista se kirjoitustyö on. On nimittäin raavittava kasaan sitä, josta pennoset tulevat. Silti en oikein vieläkään ymmärrä, että minä todella olen kirjailija. Tällä hetkellä tosin hyvin epätoivoinen.
DSC_0132Syksy on ollut kerrassaan kuormittava, mikä on ollut itselleni täydellinen yllätys. Miten voi jäädä oman unelmansa alle? Miksi unelma ei tunnukaan tarpeeksi unelmalta? Näiden kysymysten äärellä olen jälleen kerran ollut kirjoittaessani oman ISBN-numeron saavaa teosta. Minä todella olen kirjailija.

Mutta kun ei tunnu yhtään siltä.

Pitäisi nimittäin tehdä proosaa. Suurieleisesti sydän verellä. Eikä mitään reportaasi- ja henkilökuvakokoelmaa, vaikka senkin aihe koskettaa tuhansia ihmisiä. Vaikka se on tilattu minulta ihan oikealla ja vieläpä hyvällä korvauksella. Palkalla, josta maksetaan kunnon ihmisten tavoin verot ja jota odotetaan yhtä paljon kuin kirjan valmistumista.

Ennen kuin viimeiset sanat ovat elektronisella paperilla jaan teille ajatuksia epätoivoiseksi muodostuneen prosessin keskeltä! Ajatusten kehä on aina sama.

  • Vihaan tätä. En osaa. Miksi kukaan on halunnut maksaa tästä? Pitäisi varmaan palauttaa ennakkopalkkio ja kieltäytyä loppumaksusta.
  • Ei, mutta minähän rakastan kirjoittamista! Kylläpä sujuu. Olen itse asiassa todella hyvä.
  • Nyt kulkee kyllä hyvin. Näppäimistö huutaa.
  • Onpa tylsää. No, mutta työthän ovat yleensä tylsiä. Harvoin mistään huippukivasta saa rahaa.
  • En minä niin tylsistynyt ole. Tämä on yhteiskunnallisesti tärkeää työtä arvokkaan ajatuksen ja oikeiden ihmisten puolesta.
  • Silmissä vilisevät sanat. Kirjoitettiinkohan Finanssivalvonta siis isolla alkukirjaimella?
  • Kopioin ajatusviivan ajatusviivan perään. Liikaa sitaatteja.
  • Liikaa tarinaa. Käytänpä silti värikynää.
  • En osaa. Olen laiska ja surkea.
  • Rakastan kirjoittamista. Olen siinä hyvä. Tästä tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta aiemmin.
  • Huoh, ei tämä proosateos ole. En ole mitään.
  • Tylsää.
  • Rakastan kirjoittamista. Rakastan tätä työtä. Selviän.

Toista.

Mitä haluaisit tietää kirjan tuottamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Haikeaa, rohkeaa ja vapauttavaa – blogin uusi nimi

Kaikki muutokset tuntuvat minusta aina poikkeuksetta kammottavilta, surullisiltakin. Jopa Lidlistä ostetun tarjoilulautasen paikan siirtäminen viikko sitten tuntui selkäytimessä asti, joten voitte kuvitella, kuinka itkettävän pahalta blogin nimen muuttaminen tuntuu.
DSC_0139Kun jokin aina paikoillaan ollut liikahtaa, tuntuu se kurkussa, sydämessä ja vatsanpohjassa. Muutosvastaisuus on fyysinen kokemus, joka saa olon apeaksi. Uusi verkkotunnus on ostettu, olo on periaatteessa ihan hyvä, mutta silti tuntuu haikealta. Siitäkin huolimatta, että uusi nimi antaa paljon enemmän tilaa kirjoittaa siitä, mistä haluan. Rehellistä, vakavahenkistä ja kevyttä lifestylea runollisesti ja joskus vähän raivotenkin.

Bloginaisen taakka

Oli surullista katsoa blogin tilastojen kasvua samaan aikaan, kun aiempi nimi hävetti, rajoitti ja sai kaiken inspiraation ehtymään. Miten yhtäkkiä kävi niin, että nimi, josta vuosia oli ylpeä, paisui taakaksi, jota ei enää voinut kantaa?

Vaan eipä siitä taakasta niin vain vapauduta. Otsikointi, iskulauseiden ja nimien keksiminen on vaikein tietämäni kirjallinen tehtävä. Otsikointiongelmasta olen päässyt yli opiskelun ansiosta, mutta nimetä en osaa ketään enkä mitään. Tämä oli parasta, mihin pystyin.

Jotain uutta, vanhaa ja lainattua

Ennen aamukahviahan ei oikeasti voi tehdä mitään. Pahinta on se, jos kahvi jää kokonaan juomatta, mutta onneksi myös iltasumppi on ihan yhtä varteenotettava vaihtoehto. Sitä en sentään keksinyt änkeä nimeen.

Ennen aamukahvia ei voi -nimi kuvastaa minua ennen kaikkea sen runollisuuden vuoksi. Olen kyllä toimelias ja aikaansaava, mutta aika usein myös haaveilija ja hyviä ideoita paperille rustaava vätys, joka harvoin niitä toteuttaa.

Halusin nimeen myös intertekstuaalisen viittauksen, ja tarkkasilmäiset huomaavatkin selvän yhteyden Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaaniin (Tammi 2000). Ironista on se, että en edes kummemmin pidä kyseisestä teoksesta, sillä scifi-maailma ei koskaan imaise minua mukaansa. Romaanin miljöö on Tampere, ja sehän on hyvä sattuma, sillä Ennen aamukahvia ei voi on myös blogi Tampereesta.

Aamukahvia iltaisin

Ongelmaton uusi blogi-identiteettini ei ole, sillä nimi on pitkä ja vaikeasti taivutettava. Onneksi viimeinen sana on voi, joka mahdollista kuitenkin helpot taivutuspäätteet.

Aamukahviteema vilahtelee some-sisällöissä tuon tuosta, joten mikään neronleimaus uusi nimi ei ole. Ehkä kiteytettynä voisi sanoa, että Ennen aamukahvia ei voi sisältää niitä ajatuksia, joita ei voi edes ajatella ennen ensimmäistä kupillista. Nimestä huolimatta näitä juttuja kannattaa lukea siis iltaisin.

Vanha verkkotunnus mediakka.com toimii edelleen ja uudelleenohjaa liikenteen ennenaamukahvia.comiin vielä pitkään. Kaikki seuraamissivustot on myös päivitetty, joten perille löytää, vaikka aamukahvi olisi jäänyt juomatta.

Miltä uusi nimi kuulostaa? Täysosuma vai -tyrmäys?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Teksti, jonka

Mediakka on päivittynyt neljän vuoden aikana jo 659 kertaa. Luku pitää sisällään niin täysosumia, tietopaketteja kuin täytejuttuja. Niinpä kokosin vapaasti kopioitavissa olevan pohjan, jonka perusteella kerron ajatuksiani raapustuksistani.
DSC_0144

Teksti, jonka…

…olisin halunnut menestyvän

Kirjoitan juhlakirjan tuottamisesta yritykselle postaussarjaa, jonka kaksi ensimmäistä osaa on jo julkaistu. Ne eivät ole herättäneet kummempaa kiinnostusta. Ymmärränhän minä sen. Blogeista haetaan ennen kaikkea viihdettä, ei tietoa ensisijaisesti, vaikka monet jutut ovat valtavan hyödyllisiä. Ehkä salaa toivoin juttusarjani perusteella yhteydenottoja ja työkeikkoja.

Menestystä olisin suonut myös koiran omistamisesta kertovalle jutulle jo suloisten kuvien vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi, että olisin halunnut oikeasti keskustella lemmikin omistamisesta.

…kirjoittamisesta olen ylpeä

Parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon syntyi suuren inspiraation polttaessa sormissa junassa puhelimen muistioon, johon harvemmin kirjoitan ylös muuta kuin yksittäisiä sanoja tai kauppalistoja. Tekstin dialogi on aito ja junassa salakuunneltu. Pieniä yksityisyydensuojaan liittyviä muutoksia olen kuitenkin tehnyt.

…julkaisemista harkitsin pitkään

Kiusatuksi joutumisesta kertovan blogitekstin kirjoittaminen ei ollut helppoa, vaikken koe olevani millään tavalla traumatisoitunut. Jouduin miettimään, millaisen kuvan haluan antaa itsestäni, ymmärretäänkö minut väärin ja miten kerron tapahtumista halventamatta muita osapuolia, vaikka jotkut jutussa mainitut tapahtumat ovat niin iljettäviä, ettei oikeasti tarvitsisi ajatella kuin itseään.

…julkaisu hävettää

Punnitsen tarkkaan kaikkea julkaisemaani, joten voisin vastata, etten häpeä mitään. Mutta kyllä minua hävettää kaikki einesarvostelut. Yksittäisistä jutuista posket punastuvat eniten Terveiset Kärsämäeltä! Stindebinde elää -otsikolla julkaistusta jutusta, jota luetaan joka päivä kammottavan monta kertaa. Maailman turhin hakusanapostaus, joka ei ole edes erityisen hyvä.

…en uskonut saavuttavat kävijäpiikkiä blogiin

Tammisaaren-matkailujuttu levisi kulovalkean tavoin somessa ja tavoitti myös seudun markkinoinnin. Yhden päivän aikana blogissani kävi enemmän vierailijoita kuin normaalisti koko kuukautena. Ymmärsin konkreettisesti, miten suuri voima tekstillä voi olla, jos sitä vain päätetään jakaa tarpeeksi. Vieläkään en tiedä, miksi juttu herätti niin suurta kiinnostusta raaseporilaisissa. Ehkä alueesta ei kirjoiteta tarpeeksi?

Muita salamenestyjiä: Yleishyödykeköyhät: Nämä joka kodin tavarat meiltä puuttuvat! ja Kadonneen isoisän jäljillä – sukututkimusmatka Hämeenlinnaan

…suosio kasvoi suureksi odotettua myöhemmin

Maria Åkerblomista kertovaa juttuani (26.8.2018) luetaan joka päivä kymmeniä, jopa satoja kertoja, mikä on ymmärrettävää, sillä Zaida Bergrothin Marian paratiisi saa ensi-iltansa 4.10.2019. Siltikään en ymmärrä, miksi juuri minun juttuni tavoittaa ihmiset. Vaikka onhan se kyllä kelpo, kirjaan perustuva tietopaketti Åkerblomista.

…sanoma kestää aikaa

En katoa koskaan on kauniisti kirjoitettu, paljon ajatuksia ja edelleen ajankohtaista tietoa sisältävä juttu siitä, miten pitäisi suhtautua kuolemaan, kun jokaisella on digitaalinen jalanjälki. Pitäisikö kuolla kahdesti vai jäädä kummittelemaan someen?

Jätä kommentti tähän juttuun, jos päädyit kertomaan omista tekstihelmistäsi jutun runkoa käyttäen.

Mitä haluaisit lukea? Mitkä jutut ovat jääneet mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lässähtänyt proosateos ja luomisen tuska

Pitkäksi ja kiviseksi muodostunut proosateoksen kirjoitusprosessi on opettanut sen, että vaikka olisi kuinka lahjakas kirjoittaja, painaa valmistumisen vaakakupissa eniten sinnikkyys.
DSC_01288.JPGOn se kumma, että on helpompaa ja nopeampaa suoltaa ulos sata sivua tieteellistä tekstiä kuin kirjoittaa sama määrä liuskoja proosaa. Voisi kuvitella, että lähteisiin viittaaminen veisi enemmän aikaa kuin mielikuvitusmaailman tapahtumien referointi. Ehkä olen glorifioinut ja toisaalta myös kauhistellut pro gradu -taivaltani niin paljon, että sen rinnalla perhe- ja talousdraaman kirjoittaminen on tuntunut helpolta.

Kuinka väärässä olenkaan ollut! Kirjoitusprosessi on eittämättä rankka, vaikka takana olisi erinomainen idea ja takana satoja kirjoitettuja juttuja ja esseitä. Mikään ei ole kuin proosateos, joka repii sisintä auki jokaisella kirjoitetulla rivillä. En puhu traumoista, vaan siitä, kuinka on pakko antaa kaikkensa tavusta toiseen. Kirjoittaminen itsessään on rutiini, mutta sanojen takana oleva sisältö ei. En tietenkään voi väittää, että aina on näin tai että se koskisi jokaista teosta, mutta jos taustalla on vahva sanoma, joka ei edes perustu tieteeseen, on sen ydin revittävä mielikuvituksesta. Ja sen eläminen on rankkaa.

Proosan kirjoittaminen tuntuu onneksi vain lähes aina hyvällä tavalla tuskalta, jopa fyysiseltä kokemukselta. Tuskalta, jonka selättäminen vain vaatii päättäväisyyttä, sisua ja aitoa halua, jota en tiennyt tarvittavankaan. Proosan idean, sanat, lauseet ja kappaleet muhivat sisällä valtavana möykkynä, jonka ulos saaminen tuntuu pakottavalta ja samaan aikaan pelottavalta. Viitsiikö tähän edes ryhtyä? Joku voisi varmaan verrata sitä pitkittyneeseen ponnistusvaiheeseen, kovan vatsan loppunäytelmään tai kurkkuun juuttuneeseen oksennukseen. Miten sitä kukakin haluaa mielikuvin värittää.

Olen silti kiitollinen jokaisesta viisautta tuovasta päivästä, kuukaudesta ja vuodesta, vaikka toivon, ettei käsikirjoitukseni loppuun saattamisessa tarvitse laskea ainakaan vuosia. Jokainen eletty hetki, liukuportaissa seistyt sekunnit, suihkun lattialla istutut minuutit, töissä käydyt tunnit ja arkipäivät tekevät minusta minut. Minä teen käsikirjoituksen, joka toivottavasti koskettaa ja näyttää maailman sellaisena kuin minä näen sen – tai vaihtoehtoisesti näyttää sen sellaisena kuin en sitä koskaan haluaisi kokea.

Mihin urakkaan vertaisit proosateoksen kirjoittamista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Eettiset kysymykset, joita mietin blogatessa

Vaikka olen vienyt blogiani alati entistä kevyempään suuntaan, mietin myös kepeitä tekstejä kirjoittaessa sanomaa, jonka takana seison. Olipa kyseessä vakava aihe tai tajunnanvirta, on taustalla aina ajatus, jota haluan ajaa. Tuputtamatta.
DSC_0085
Minkälaisen viestin kuluttamisesta haluan välittää?

Tänään ei ollut elämäni järkevin kulutuspäivä. Kauppaan meni aivan tuhottomasti rahaa, mikä toki oli myös investointi tulevaan mökkireissuun. Mutta siinähän oli vasta minun osuuteni kaikesta tarvitsemastamme. Ostin myös design-korvakorut, joita ilmankin ihminen voi eloaan jatkaa. Korvakorut olivat ekologisesti tuotetut, mutteivät tarpeelliset.

Pakko myöntää, että jätän usein blogista pois kulutushumputteluni, mutta en kuitenkaan yritä väittää olevani viimeisen päälle ekologinen kuukuppikirpparityyppi. Kumpikaan edellä mainituista ei oikein maistu. Haluaisin silti, että ihmiset miettisivät kulutustottumuksiaan etenkin jokapäiväisissä valinnoissa. Nautiskelulle voi antaa tilaa, mutta johonkin raja on vedettävä.

Täytyykö eettisen syömisen puolesta kampanjoida?

Kirjoitan aiheesta myöhemmin tarkemmin, mutta jälkikäteen vegeruokamääkiminen hävettää, vaikka itse asiassa ei mitään vikaa olekaan. Mutta omassa suhtautumisessani oli. Olin ehdoton ja omahyväinen, vaikka tarkoitus oli hyvä. Ajattelin levittäväni ekolologisen ja eettisen syömisen sanomaa, mutta kukapa jaksaisi kuunnella, kun kasvispiirakkaa haukutaan tekstistä toiseen. Toivon silti edelleen, että ihmiset miettisivät valintojaan niin itsensä kuin ilmaston kannalta.

Kannattaako poliittinen näkemys tuoda esiin?

Ei kannata. Pelkään sen edelleen vaikuttavan työn saamiseen, vaikken ole millään mittapuulla tai missään asiassa radikaali. Valitettavasti maailma ei kuitenkaan ole valmis pehmeille arvoille eikä bisnesmaailma tunne ajatuksia, joita kannan.

Puhuisinko uskonvapaudesta?

Bloggaushistoriani ensimmäinen kommenttimylly alkoi uskonvapaudesta kertovan blogitekstini alla. Voin avoimesti kertoa olevani täydellisen uskonvapauden kannalla, ja minun mielestä lapsen kastaminen on sen viemistä. Eihän pakkoliittämistä johonkin uskontokuntaan voi millään tavalla pitää vapautena, vaikka myöhemmin olisi vapaus valita, eroaako kirkosta vai ei! Lasta ei pitäisi kastaa, vaan luoda hänelle puitteet valita oma uskontonsa ja tukea siinä, kun sen aika on.

Olen siis onnellinen, ettei minua koskaan kastettu. Ja kävin muuten ihan tavalliset uskonnontunnit, vaikka ne joskus tuntuivat ahdistavilta. Valitettavasti se oli kuitenkin helpoin ratkaisu aikataulujen kannalta, ja kaiken lisäksi edistyneimmillä asteilla uskonto tieteenä tarjosi paljon näkökulmia kulttuuriin.

Voiko alkoholia näyttää somessa?

Törmäsin yläkouluni uskonnonopettajaan pari päivää sitten, kun olin menossa kotiin Alkon pussi kilisten. Hävetti, vaikkei ole mitään syytä luimistella. Mietin paljon sitä, kuinka paljon alkoholi saa näkyä somessa. Usein hetket, joihin viini liittyy, ovat myös niitä, jotka ovat visuaalisesti kauniita: ihania juhlia, kauniita auringonlaskuja ja kevyitä lauantai-iltoja. Jos julkaisee sisältöä vain niistä, käsitys arjesta vääristyy, enkä halua luoda vääriä mielikuvia, varsinkaan ongelmakäytöstä. Samaan aikaan pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että järkevä alkoholinkäyttö näkyy somessa. Alkoholi ei ole koskaan tervein mahdollinen valinta, mutta on tärkeä näyttää elämää katuojien ja kreisibiletyksen ulkopuolella.

Vaikea kysymys. Ajaako terveellistä elämää täysillä ja luoda raitis imago vai näyttää elämä sellaisena kuin se on – höystettynä muutamalla viinilasillisella?

Mihin vedän yksityisyyden rajan?

Blogini on taipaleensa aikana moninkertaistanut kävijämääränsä. Toistaiseksi olen saanut murjottaa lähikaupassa ihan rauhassa ja lörpötellä livenä parvekkeeltani, ja todennäköisesti niin tulee olemaan aina, ellei ihme tapahdu ja tilastot räjähdä käsiin. Olipa lukijoita sitten yksi tai 111 000, kannattaa yksityisyydestä pitää kiinni. Silloin ei tarvitse katua mitään. Tässä kohtaa puhun siis fyysisestä yksityisyydestä, sillä työhistoriani ja nimeni on julkisesti esillä ja on myös tulevaisuuden töissä.

Vähemmän eettisenä kysymyksenä voisin miettiä, kannattaako itsestä ottaa kuva ryppyisellä paidalla ja julkaista se blogissa. Oikeasti paidassa on myös kolme reikää, mutta sitähän lukijat eivät näe.

Mitä kysymyksiä tai arvoja pohdit blogatessasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Elämä on runo – ainakin tänään

Eino Leinon, runon ja suven päivää vietetään 6. heinäkuuta. Leinon kuolemasta on kulunut jo 93 vuotta, mutta runot elävät. Kuinka kauan?
DSC_04111Kirjoittaessani juhlapyhistä joudun aina ikuisuusjumiin, joka pakottaa pohtimaan, onko todella kaikenmoisille sankareille oltava oma juhlapäivä. On ihan totta, että kulttuurielämä rullaisi entiseen malliin ilman Eino Leinon päivääkin, mutta toisaalta on myös tärkeää vaalia kulttuuriperintöä ja kulttuurin toteuttamisen muotoja. Tänään juhlittavat runothan eivät varsinaisesti ole muodin huipulla, ja Leinonkin muisto elää lähinnä vanhoissa lyriikoissa ja pölyisissä kuvissa.

Eino Leinon päivä palautti mieleeni oman niin ikään pölyttyneen runohistoriani. Olen kirjoittanut pöytälaatikkoon kaksi runoteosta vuosia sitten. Toinen on sekalainen vuodatuskokoelma täynnä ihmeellisiä kyhäelmiä ja tarkoitushakuista kohahduttamista, toisessa taas on järkevä idea, jonka aion ehdottomasti vielä hyödyntää ihan oikeaan runokokoelmaan.

En voi sanoa, että teosteni tekeminen olisi ollut erityisen rankkaa tai haavoittavaa. Sanat vain tulivat paperille, mikä saikin minut kyseenalaistamaan niin omat kykyni kuin koko runokonseptin. Olenko niin surkea runoilija, että suollan sontaa paperille vai olenko kenties nero? Onko vika sittenkin runoissa? Ovatko ne mitätöntä tajunnanvirtaa, jotka vuosisatoja sitten ovat saaneet kohtuuttoman suuren arvostuksen?

Vaikka runoteoksia julkaistaan tasaisesti, runojen tulevaisuus huolettaa minua. Miten ne pärjäävät maailmassa, jossa ei ole aikaa maistella sanoja ja jossa audiovisuaalisuus on imaissut lyriikat itseensä? Ajattelen runoista selvästi hyvin perinteisesti ja kenties liian konservatiivisesti. Sykähdyttävin runo on paperille hakattuja sanoja, jotka saavat oivaltamaan uutta, koskettavat ja kertovat merkittävistä aiheista vertauskuvallisesti. Sen, että lyriikka siirtyy analogiselta alustalta elektroniselle, ei pitäisi vaikuttaa sisältöön, mutta jonkinlainen suuri hohto katoaa. Runo arkipäiväistyy, mutta toisaalta tulee samalla lähemmäs yleisöään.

Huolestani huolimatta uskon, etteivät runot kuole koskaan, sillä elämä itsessään on runo. Muutama rivi, kaunis sana ja avoimeksi jäävä loppu.

Minkälaisena näet runojen tulevaisuuden? Millainen on hyvä runo?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihan oikea unelmatyöpäivä: Juttukeikalla Järvenpäässä

Tiedän, että monia ärsyttävät unelmahömpötykset, enkä itsekään tiedä, onko katteettomassa unelmointivakuuttelussa mitään järkeä. Kun kerta kuitenkin julkaisin viime viikolla kyhäelmän täydellisestä päivästä, on syytä esitellä arkipäiväni, joka oli hyvin lähellä tavoittamattomissa olevaa unelmaa.
DSC_01888.23 Please. Ei kukaan voi tulla ostamaan arpoja ja tarkistuttamaan lottokuponkeja vähän ennen puolta yhdeksää rautatieaseman R-Kioskille. Ei vain saa tulla, kun muut yrittävät ostaa kahvia junaan ja hankkia lähiliikennelippuja.

8.37 Istun tyytyväisenä kahvikuppi kädessä tyhjässä junassa, joka lähtee matkaan sovitusti vähän puolen jälkeen. Nukuttaa ja jännittää niin kuin aina ennen työkeikkaa. Syön tuorepuuroa ja sinapilla ja vegekebabilla täytettyä leipää. Miksi aloin rakastaa sinappia vasta yli 25-vuotiaana?

9.46 Saksaa puhuvat tytöt laulavat kaanonissa radion hittibiisejä ja mutustavat kylmiä soijanakkeja. Ärsyynnyn, mutta en tiedä, miksi. Eikö aamujunan rauhaa voi kunnioittaa? Kuuntelen heidän keskusteluitaan, ja olen hyvilläni siitä, että ymmärrän aika paljon sanoja ja fraaseja ihan vain Duolingo-opiskelulla.

10.25 Saavun aurinkoiseen Järvenpäähän, ja yritän jälleen kerran muistella, miten pääsinkään määränpäähäni. Edellisestä käynnistä on vuosi, ja suuntavaistoni on selvästi jäänyt Tampereelle.

11.29 Kohde näkyvissä! Kirjaudun sisään, kerään arkistomateriaaleja, pohdiskelen aikatauluja ja puuhastelen yhteistyökumppanini kanssa viileässä toimistossa.

12.00–13.44 Teen tunnin haastattelun ja otan samalla noin sata kuvaa. Leikittelen vihreillä lehdillä ja kuvaan valettua patsasta sekä paikan päällikköä. Juttelemme terveyspalveluista, sotesta, tulevaisuudesta ja terveyden merkityksestä yhteiskunnassa ja yritysmaailmassa. Jännitys on poissa, ja muistan taas, miksi niin paljon freelancer-työtä rakastan. En kuitenkaan tarpeeksi alkaakseni yrittäjäksi.

14.33–15.08 Kävelen takaisin Järvenpään keskustaan, ja alan etsiä lounaspaikkaa. Käy hyvin nopeasti ilmi, että mikään vegaanin Mekka kaupunki ei ole. Puhtaasti vegaaniset vaihtoehdot ovat sushipaikat ja Kotipizza. Voimat ovat ehtyneet, joten en lähde etsimään ravintoloita. Päädyn kaupungin nepalilaiseen, jossa palvelu on sydämellistä, maisemat karut ja ruoka lähes vegaanista, muttei kovin kummoista. Menisin silti toiste, jos esitys on parasta, mitä kaupunki voi tarjota.

15.16 Ostan junalipun hetken mielijohteesta ja ensimmäistä kertaa sovelluksesta. Paperilippu on paras, mutta nyt ei ole vaihtoehtoja, vaikka harkitsen hetken pikkuruisen puuaseman lippuluukulle kömpimistä. Pakko yrittää olla nykyaikainen. Pystyn siihen työelämässä, mutta en vapaa-ajalla. Ahdistaa lisätä kortti sovellukseen!

15.38 Hermojani kiristää. Astun täyteen R-junaan jääden jumiin oviaukkoon, ja maalaan jo kauhukuvia siitä, kuinka seison käytävällä Tampereelle asti. Jokelassa tapahtuu ihme, ja juna tyhjenee. Pääsen ikkunapaikalle, jossa kökötän siihen asti, että jälleen kerran myöhässä ollut juna saapuu perille.

17.27 Liki kahteen tuntiin venynyt matka on kulunut siivillä Kuuhullut-podcastia kuunnellen. En jaa kaikkia samoja ajatuksia Neean ja Sallan kanssa, mutta aiheet ovat kiehtovia. Pidän myös heidän rauhallisista, mutta luonnollisista äänistään. Ihanaa, että jotkut uskaltavat puhua huuhaina pidetyistä aiheista, ja tunnistankin itseni monesta teemasta.

18.04 Viimeinen taistelu on ohi. Näyttämö on tyhjä. Minä olen tyhjä. Makaan sängyssä, vaikka pitäisi pestä jalat, jotka haisevat pahalta päivän jälkeen. Käytän Skopunktenin hajupohjallisia, mutta ne eivät ole onnistuneet pelastamaan 12 kilometrin kävelyn aiheuttamia tuoksuhaittoja. Jos en sisäisesti puklaisi sanonnalle ”borta bra men hemma bäst”, sanoisin sen nyt.

Miten junassa kuuluu käyttäytyä? Saako missä tahansa kioskissa tarkistuttaa veikkauksensa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yritykselle juhlakirja 2/3 – vinkkejä hyvään haastatteluun

Kaikista eniten toimittajan työssä nautin kirjoittamisesta, josta parhaiten saa irti silloin, kun tekstin taustalla on onnistunut haastattelu. Kymmenen vuoden aikana olen nähnyt myös kyyneleitä, paniikkikohtauksia, epäluuloisia katseita ja kuullut lukemattomia etukäteen opeteltuja lauseita. Siksi jaankin omat vinkkini haastattelun tekemiseen ja sen perusteella tehdyn jutun kirjoittamiseen.
DSC_0731Työssäni olen ollut eniten tekemisissä niin sanottujen tavisten eli haastattelu-untuvikkojen kanssa ja asiantuntijoiden, jotka yleensä ovat melko tottuneita antamaan haastatteluita, mutta myös erittäin tarkkoja sanomisistaan.

Olen haastatellut yritysten juhlakirjoihin lukemattomia henkilökuntaan kuuluvia ihmisiä ja nykyisiä ja jo eläköityneitä johtajia, jotka ovat jotakin asiantuntijan ja yksityishenkilön väliltä. Koska haastattelu julkaistaan kirjassa, on sen sisällöstä oltava tarkka, ja yleensä annankin haastateltavalle tavallista enemmän vapauksia muokata juttua, ettei julkaisu aiheuttaisi pahaa mieltä. Silti lopullinen sisältö on aina neuvottelun tulos, sillä ihan jokaista jorinaa ei vain voi lisätä mukaan, vaikka 1970-luvulla olisi tapahtunut kuinka jännittäviä käänteitä tahansa.

Nämä vinkit pidän mielessäni, kun teen henkilökuvaa tai reportaasia yrityshistoriasta! Vinkit sopivat myös blogikirjoittamisesta kiinnostuneille, jotka haluavat kehittää juttujensa tyyliä journalistiseen suuntaan.

Hyvä haastattelu

  • sisältää oleelliset tiedot aiheesta
  • kertoo jotakin uutta henkilöstä ja jutun aiheesta
  • perustuu keskusteluun, ei kysymystykitykseen
  • sisältää selkeät teemat
  • antaa tekohetkellä tilaa ja aikaa haastateltavalle, vaikka ohjat säilyvät toimittajalla
  • on hyvä kokemus haastateltavalle (erityisesti, kun kyseessä on painettu kirja tai kokematon haastateltava)

Haastatteluvinkkejä

  • älä tuijota kysymyksiä liikaa
  • iskosta mieleen kaikista tärkeimmät asiat ja luota keskustelun voimaan
  • käytä nauhuria ja keskity keskusteluun, mutta älä jää nauhurin orjaksi
  • unohda nauhuri ja tee lyhyitä muistiinpanoja ja kirjoita haastattelu heti puhtaaksi
  • älä kysy kysymyksiä, joihin voi vastata ”kyllä” tai ”ei”
  • älä kysy useita kysymyksiä yhdellä hengenvedolla
  • kotona ihminen on rennoimmillaan, joten sitä kannattaa hyödyntää
  • koti tilana on myös ääninauhojen ystävä
  • yritä saada haastateltavasta irti pieni tarina, jota voi käyttää jutussa mielenkiintoisena yksityiskohtana tai juonta rakentavana tarinana

Haastattelun kompastuskiviä

  • haastateltava ei sano mitään
    • vältä kyllä tai ei -kysymyksiä, mutta kysy tarpeeksi paljon kysymyksiä, jotta jutun rakentaminen on edes jotenkin mahdollista
  • haastateltava takertuu epäolennaiseen
    • olen törmännyt monesti tilanteeseen, jossa haastateltava haluaa ehdottomasti penkoa vanhoja kuvia tai arkistomateriaaleja, joista näkee heti, ettei niillä ole merkitystä jutun kannalta, mutta ne ovat ihmiselle itselleen tärkeitä
    • ratkaisu: huomioi ja kunnioita, mutta huolehdi, että keskustelu jatkuu olennaiseen keskittyen, ja yritä saada materiaalista jotakin lisäarvoa juttuun
  • haastateltava itkee
    • näin on tapahtunut yllättävän usein, sillä yleensä tilanne voi olla jännittävä tai herättää myös negatiivisia muistoja
    • ratkaisu: ajan antaminen ja sopivan neutraalisti reagoiminen, sillä se takaa haastattelun loppuun saattamisen

Jutun kirjoittaminen haastattelun perusteella

  • aika monet jutut alkavat kuvauksella, kuinka toimittaja tai haastateltava itse saapuu haastatteluun, mikä on todella tylsää, jopa todellinen klisee, sillä on itsestäänselvää, että haastatteluun on pakko saapua, eikä se ole kiinnostavaa
  • monissa aloittelijoiden teksteissä näkyy kannanottoja haastateltavan sanomisiin, mutta toimittajan tehtävä ei ole punnita haastateltavan vastausten arvoa ja ihastella tai kauhistella sitä
  • pidä huolta, että tekstistä käy aina ilmi, kuka puhuu ja kenen repliikki on kyseessä
  • suosin itse sukunimellä puhuttelua, mutta etunimen käyttäminen sopii joihinkin juttuihin, kuten naistenlehtiin
  • muista säilyttää tasapaino oman tekstin ja repliikkien välillä
  • ensimmäistä kertaa haastateltavana oleville voi olla armollinen, mutta kaikessa ei kannata eikä saa antaa periksi

Minkälaisia vinkkejä sinä antaisit kirjoittajille? Oletko kirjoittanut journalistisia artikkeleita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjoitusvirheistä pilkkaaminen on ilkeää mutta tarpeellista – ainakin yrityksille

Kun viime viikolla vaelsin kotiini pitkin Hämeenkatua, silmiini osui vasta avatun sähkötupakkakaupan mainosteippaukset. Tai siis sähkötupakka kaupan. Miksi yritysten on vaikea pitää kiinni kielioppisäännöistä? Miksi virheettömät viestit ovat tärkeitä?
kielioppi_mediakkaOlen halunnut olla armollinen ja ihan oikeasti yrittänyt sivuuttaa joka paikassa helottavat yhdyssanavirheet, piestyt lauseenvastikkeet ja karmeat yhdysviivat. Tiedän tietysti, että joillakin ihmisillä on lukihäiriö, mutta tiedän myös, että kirjoittamista voi harjoitella. Itse asiassa laadukkaalta näyttävä viestintä ei edes vaadi kaikkein syvimpien kielikiemuroiden hallitsemista, mutta perusosaamisen on oltava kunnossa.

Kirjoitusvirheillä ei koskaan ole sopivaa aikaa ja paikkaa, mutta kaikista vähiten ne sopivat yrityskäyttöön. Syynään aina mainokset ja kauppojen kyltit, mikä yleensä aiheuttaa tarpeettomasti harmaita hiuksia. Eihän minun ongelmani ole Sokoksen pikakassoilla oleva pilkutusvirhe lauseenvastikkeessa tai yliopiston luentosalin nimitaulun yhdysviivavirhe. Kielioppiosaajilla on oltava paikkansa, jos opasteissa olevat virheet onnistuvat läpäisemään oletettavasti monta silmäparia.

Harmillisin perustelu kirjoitusvirheille on se, että niillä ei ole väliä. Pahimmillaan kielioppivirheet muuttavat viestin merkityksen käänteiseksi tai estävät koko sanoman ymmärtämisen. En myöskään oikein hyväksy perusteluksi sitä, ettei ole aikaa. Jos on aikaa ja mahdollisuuksia perustaa yritys, pitäisi myös pystyä pyytämään apua kielenhuoltoon. On näet niin, että huonosti muotoiltu viesti vaikuttaa uskottavuuteen. Jos ei ole uskottavuutta, ei tule rahaa.

Huonosti, huolimattomasti tai yksinkertaisesti väärin kirjoitettu teksti ei anna ammattimaista kuvaa kirjoittajastaan. Ymmärrän, että esimerkiksi markkinoinnissa idea ja sanoma ovat kaikkein tärkeimmät, mutta eihän niillä ole merkitystä, jos toteutus on törkyinen. Harvoin kirjoitusvirhe vaikuttaa niin, että se jättää positiivisen muistijäljen. En toki usko, että aivan kaikki kyttäävät kylttejä kielioppimielessä, mutta silti puhtaalla kielellä on väliä, jos haluaa viestin menevän perille uskottavasti. Jos esimerkiksi olen itse asiakas, jää minulle epäilyttävä kuva asiakaspalvelun huonosti kirjoitetusta vastauksesta. Miksi vastaus olisi totta, jos sitä ei voi ilmaista puhtaasti?

Tavallisen kirjoittajan ei tarvitse stressata huippuunsa hiotusta tekstistä, mutta minusta vähintään päivämäärät, yhdyssanat, peruspilkut ja pisteet täytyy jokaisen saada paikoilleen. Toivottavia onnistumisen kohteita ovat myös yhdysviiva, lauseenvastike ja kielten ja kansallisuuksien oikeinkirjoitus. Perushuolellisuudella pääsee jo pitkälle, sillä virheet usein kertovat vain siitä, ettei oikein kiinnosta.

Aion siis päivitellä yritysten kirjoitusvirheitä entiseen tapaan ja nauraa makoisasti, kun näen huvittavan virkkeen. Niin kauan, että kielioppi saa tarvitsemansa arvostuksen. Siksi, että oikeinkirjoitus on kansakunnan sivistyksen perusta. Vähintään yksi rakennuspalikka.

Milloin kielivirheistä huomauttaminen on aiheellista? Vaikuttaako kielivirheitä sisältävä teksti viestin uskottavuuteen mielestäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yritykselle juhlakirja 1/3 – ehdotuksesta suunnitelmaksi

Kolmiosaisessa juttusarjassa kerron siitä, millaista on tehdä yritykselle juhlakirja. Kun sopimus on syntynyt, on aika siirtää teos tarjouspyynnöstä suunnitelmaksi.
DSC_0059Perusraadannan lomassa unohdan monesti, että teen tosiaan yrityksille tilauksesta juhlakirjoja. Jotkut puhuvat myös historiikeistä, mutta se kuulostaa aika kankealta – pölyiseltä ja kuivalta jorinalta. Minun kirjani ovat värikkäitä, raikkaita ja elävästi kirjoitettuja, joten kutsun niitä juhlakirjoiksi. Niitä ne nimenomaan ovat, sillä tarkoitushan on juhlistaa yrityksen hienoa taivalta!

Tähän mennessä olen saanut kaikki keikkani sanan kiiriessä. En suhteilla, vaan hyvän kellon kalkattaessa kauas. Olen siis tehnyt jotakin oikein, vaikka välillä pelkään, että luova urani on murskana eikä minusta ole mihinkään. Pitäisi ehtiä ja saavuttaa niin paljon, minkä vuoksi tuntuu siltä, ettei itse tuotettu kirjakaan ole mitään. Tarkemmin, kun ajattelee, se on aika paljon. Se on yksi ISBN-numerolla varustettu tekele lisää kirjastojen kokoelmiin, ja kaiken lisäksi se kantaa nimeäni.

Pitkä taival alkaa pölyisistä mapeista

Suunnitteleminen ei koskaan ole tuottanut minulle tuskaa, sillä aika usein olen täynnä ideoita. Moni hyväksi havaittu idea toimii useissa juhlakirjoissa, joten ajattelen asiakkaan valitsevan mieleisensä osat, joista kirja lopulta koostuu. Pääsääntöisesti kirjat jakautuvat kahteen osioon: tarinallisiin historiaosuuksiin ja henkilökuviin. Silloin muodostuu mukava tasapaino yleisen kerronnan ja haastateltavien äänen välille.

Valtava osa suunnittelutyötä on materiaalien läpikäyminen. Yksi satasivuinen juhlakirja nielee sisäänsä kymmeniä mappeja, raportteja ja skannattuja kuvia. Nämä eivät ainoastaan ole historiaosuuksien perusta, vaan myös taustamateriaaleja henkilöjuttuihin. Aikaa vie olennaisten papereiden löytäminen ja myös mahdollisten vanhojen vuosikatsausten lukeminen ja referointi.

Suunnittelemiseen kuuluu myös haastattelurunkojen laatiminen. Pidän vapaasta keskustelusta enemmän kuin kysymystulituksesta, mutta kun on käytävä läpi muutamassa tunnissa yhden ihmisen tai ryhmän kanssa usean vuosikymmenen tarinat, on hyvä valmistautua antamalla poikkeuksellisesti kysymykset etukäteen. Ne eivät ole ehdoton punainen lanka, vaan enemminkin muistojen ja ajatusten herättäjä haastateltavalle.

Oleellista ja yksinäistä puuhaa on ajatustyö, jota on vaikea laskuttaa, sillä välillä se on käynnissä minulla ympäri vuorokauden, ja yleensä parhaimmat ideat syntyvät silloin, kun sitä vähiten odottaa. Pidän enemmän paperisista muistiinpanovälineistä, mutta nykyään kännykkäni muistio pullistelee, sillä naputtelen pikavauhtia sinne talteen kaupungilla tai pyörän selässä syntyneet ideat. Mielikuvissani olen kuitenkin söpösti muistikirjaan ajatuksiaan raaputteleva runotyttö, vaikka todellisuudessa minulla on aika huono käsiala, josta tuskin saa selvää.

Lasken suunnitteluvaiheeseen myös kulujen arvioinnin ja dokumentoinnin sekä yhteydenpidon. Mietin, mitä ohjelmia joudun ostamaan ja milloin, ja hankin matkalippuja ja tallennan niitä tulevia matkalaskuja varten. Kun historiaosuudet ja haastattelut valmistuvat, alkaa pyöriä tiivis yhteydenpito asiakkaan ja yhteistyökumppaneiden kera, kun juttuja muokataan ja lähetetään hyväksytettäviksi. Kaikista kovimmillaan vauhti on sitten, kun projektiin hyppää myös kirjapaino, jonka toiveita ja teknisiä vaatimuksia on noudatettava.

Vaikka juhlakirja on monta kuukautta kasa pölyisiä mappeja ja nallekarhun kuvalla koristeltuun vihkoon raapustettuja ideoita, tuntuu silti siltä, että olen ainakin melkein oikea kirjailija. Paras palkinto häämöttää aina lopussa, mutta siitä lisää seuraavissa osissa.

Minkälaisia ajatuksia tai kysymyksiä juhlakirjan tekemisestä heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa