Työtilan uusi kuningas viidakosta

Raahustin vappupäivänä railakkaan juhlaillan jälkeen piiskaamaan itseäni yhdeksän kilometrin lenkille. Viimeisellä korttelisuoralla jäin tutkimaan pesulan mainosta, jolta huomion varasti naapuriliikkeen ikkunalla istunut apina. Minun oli saatava se – ja nyt viikkoa myöhemmin olen typerän onnellinen apinalampun omistaja.
apinalamppu_k5living_ennenaamukahvia_1apinalamppu_k5living_ennenaamukahvia_2apinalamppu_k5living_ennenaamukahvia_3apinalamppu_k5living_ennenaamukahvia_4Jos ajattelee ihmiselämää ja kansainvälisiä kriisejä, eivät ne varmasti vaadi apinalampun hankkimista, mutta joskus asiat muuten etenevät siihen pisteeseen, että arkea on mahdotonta jatkaa ilman uutta aarretta. Koen harvoin pakottavaa tarvetta ostaa roinaa, joten silloin, kun jotakin haluan, aivan taatusti toteutan sen.

Pikainen hakukoneselailu osoitti, että ainakin täällä koti-Tampereella apinapöytälamppuja saa kätevimmin Hämeenpuistossa sijaitsevasta K5 Living -sisustusliikkeestä, jolla on myös nettikauppa. Poikkeustilan aikana satasen maksanutta vekkulia ostosta voinee perustella itselleen paikallisen yrityksen tukemisella, eikö vain?

Vaikka tänä tavallisena keskiviikkona apinalamppu on päiväni kohokohta, arastelen edelleen sisustuksesta kirjoittamista blogissani, sillä koen, että elämässä on ehdottomasti tärkeämpiäkin asioita, ja sen lisäksi en missään nimessä ole sisustusguru tai edes alan harrastaja. Suurin osa kotimme tavaroista on tehty ties missä valtiossa ja ostettu erään ruotsalaisen jättimerkin myymälästä, ja värimaailmassa olemme luottaneet sokeasti ja liian helposti valkoiseen. Ehkä silloin tosin osaa arvostaa veikeää eläinvalaisinta tavallista enemmän.

Kun on tottunut lähinnä syömään sata euroa, tuntuu sen laittaminen lamppuun paljolta, mutta loppujen lopuksi se on pieni hinta sekä jokapäiväisestä silmänilosta että #supportyourlocal-ideasta.

K5 Livingin kivijalkakauppa sijaitsee Tampereella osoitteessa Hämeenpuisto 33.

Tuetko koronan aikana enemmän paikallisia yrittäjiä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

20 kotipuuhaa aikuiselle

Kuukaudessa on yleensä noin 20 työpäivää, ja ne, jotka tekevät työnsä toistaiseksi kotona tai ovat joutuneet lomautetuksi, saavat keksiä itselleen ja muille asuinkumppaneille viihdykettä neljän seinän sisällä ainakin toukokuun puoliväliin saakka. Näin minä pelastautuisin, jos arkeni olisi muuttunut!
DSC_0085Aloita sukututkimus. DNA-testipalvelut ovat käsitykseni mukaan ruuhkautuneet koronan aiheuttamien erityisjärjestelyiden vuoksi, mutta sukuselvityksen teon voi aloittaa silti rekisteröitymällä alan sivustoille, kuten Geniin tai MyHeritageen. DNA-testipaikaksi suosittelen FamilyTreeDNA:ta.

Siivoa kaapit. Minulla on aina vähintään yksi romukaappi, enkä pääse huonosta tavasta eroon millään.

Kaiva lautapelit esiin. Minä pelaan Trivial Pursuitia ja kaupunkivisapelejä, mutta viime aikoina myös Monopoly on houkutellut.

Vaativia pelejä kaipaavat voivat uppoutua Risk-strategiapelin maailmaan, kun on kerrankin aikaa.

Kokeile joogaa. Erityisesti suosittelen rannejoogaa.

Uppoudu maantietovisapeleihin. Olen nauttinut suunnattomasti Jetpunk-sivuston peleistä.

Soita videopuheluita. Pidin elämäni ensimmäisen vapaa-ajan videokeskustelun viime viikolla, ja se oli ihan mahtavaa! Helppoa ja yllättävän läheisen tuntuista.

Katso klassikkosarjoja. Itse olen viimeksi innostunut Pokka pitää -sarjasta.

Perusta blogi. Sen ei tarvitse olla edes julkinen. Blogia voi kirjoittaa itselle tai rajatulle joukolle jakamalla siihen linkin tai kutsumalla käyttäjiä sähköpostiosoitteella.

Täytä self help -kirjoja. Sana saa niskakarvani pystyyn, mutten silti usko, että itsetutkiskeluun tarkoitetuista kirjoista on ainakaan haittaa.

Käy virtuaalimuseoissa. Kaikuvan museon tunnelmaa ei voi virtuaalimaailma voittaa, mutta on sekin parempi kuin ei mitään.

Suunnittele tulevia juhlia. Olen saanut todella paljon voimaa juhlasuunnittelusta, vaikka kekkerit ovat toistaiseksi jäissä.

Leiki keittiönsuunnittelusovelluksilla. Jos on koskaan innostunut Sims-peleistä, nauttii myös kodinsuunnitteluohjelmista.

Nettishoppaile pienyrittäjien kaupoissa. Jos rahapussi ei anna siihen mahdollisuutta, kerro hyvistä yrityksistä somessa.

Tee jälkikasvulle nukkekoti pahvi- ja paperimateriaaleista. Vanha kunnon taikataikina mahdollistaa pienten hahmojen ja tavaroiden valmistamisen, ja apuna voi käyttää ylijäämäkankaita, rikkinäisiä vaatteita ja remonttirojua. Projekti on täydellinen kierrätysmateriaalien hyödyntämispaikka! Serkkuni teki minulle kaksi nukkekotia kuvauksen mukaisesti, ja voi miten rakastinkaan niitä! Ne olivat valtavan upeita ja toivat iloa vuosia. Leikki ei totisesti katso rahaa! (Kiitos, Eeva!)

Kirjoita päiväkirjaa. Tässä hullussa ajanjaksossa riittää ruodittavaa!

Pidä ruoka- tai juoma-tasting kotona. Nehän ovat muutenkin usein ylihinnoiteltuja, vaikka sitten, kun maailma palaa raiteilleen, onkin syytä tukea yrittäjiä. Vegeilystä innostunut voi aloittaa ostamalla esimerkiksi kasvipohjaisia juustoja. Lupaan, että makukimara on laaja.

Ala harrastaa kahveja. Jos on ylimääräisiä roposia, voi ostaa mutteripannun ja alkaa juoda papukahvia. Tämä on myös helppo paikka tukea pienyrittäjiä.

Jos poikkeustila on vapauttanut aikaa, voi luppoajan käyttää opettelemalla uuden leivonnaisen valmistamisen. Suosittelen vegaanisia minttusuklaaneliöitä Kinuskikissan reseptillä.

Lue Jared Diamondin Tykit, taudit ja teräs – ihmisen yhteiskuntien kohtalot (Terra Cognita 2005). Teos antaa perspektiiviä myös vallitsevaan katastrofiin.

Mitä puuhia sinä suosittelet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Hilja, missä sinä olet?

Kuvittelen raskaat askeleet. Kuvittelen kiharat hiukset, jotka ovat harmaantuneet vain aavistuksen yhdeksässäkymmenessä vuodessa, niin jostakin syystä kuvittelen. Ajattelen sängyssä makaavaa hahmoa, jonka liikkumattoman ruumiin päälle eteisen lamppu luo valonsillan. Näen, miten ruskeat ikkunankarmit imevät valon itseensä. Tunnen, miten asunnossa on vielä aamullakin hiljaista. Hän ei ole täällä enää. Me olemme.
DSC_0013Kun kaikki palaset loksahtivat kohdilleen ja ymmärsin, että hyvin suurella todennäköisyydellä edellinen asukas on heittänyt lusikan nurkkaan nykyisessä kodissamme, aloin nähdä asuntomme uudessa valossa. Pinttyneestä liasta tuli kammotus, mummituoksusta kalmankatku ja jokaisesta naarmusta historiavälähdys.

Viimeisenä iltana ennen muuttoamme istuin makuuhuoneessa pyyhkimässä roiskeita patterista. Ruokottomaan kuntoon jätetyn asunnon patterit olivat likaisia ja näin kirjaimellisesti sieluni silmin, miten joku on heittänyt viimeisen henkäyksensä kyytipoikana oksennukset patterille.

Aloin ajatella yhä useammin kylpyhuoneeseensa kuollutta mummiani. Kun kävin viimeisen kerran hänen asunnossaan, istuin saman kylpyhuoneen pöntöllä miettien, miten koruttomasti elämä yleensä päättyy, ja pelkäsin mummini tulevan keskeyttämään tarpeeni. Ei tullut, en aistinut värähdystäkään.

***

Lain mukaan vuokralaiselle tai asunnon ostajalle ei tarvitse kertoa kuolemasta, mutta välittäjien kannustetaan käyttämään hyvää välitystapaa. Jos ajattelee kuluneita vuosia ja historiaa, on kärjistäen lähes jokaisessa asunnossa kuollut joku. Siksi on helppo todeta, ettei sillä pitäisi olla väliä, mutta silti kuoleman kaltaisilla niin sanotusti kammottavilla asioilla voi olla vaikutusta asunnon ostajaan tai vuokraajaan. Ei siis ihme, että Yhdysvalloissa on käytössä Diedinhouse.com-palvelu, joka yhdistelee julkisten rekistereiden tietoja selvittääkseen, onko osoitteessa kuollut ihminen.

Kuolema pysäyttää, enkä usko, että tuoreen poismenon jälkiä voi koskaan kokonaan peittää uudelta asukkaalta. Sen saimme mekin huomata postilaatikosta tulvivista kirjeistä, jotka muistuttivat maksamattomista laskuista ja kuolinpesän varoista paljastaen myös asukkaan nimen. Pinttynyt haju kodissa vihjoi estoitta edellisen asukkaan iästä, mikä oli omiaan vahvistamaan epäilyksiämme. Niitä herätti myös tuliterä muovimatto makuuhuoneessa muun lattian ollessa parketilla vuorattu.

Haluaisin ajatella, ettei entisen asukkaan elontiellä ole merkitystä. Eihän sillä ollut aiemmassa kodissammekaan, jonka tarina oli vähintäänkin värikäs, ja sen perusteella oli hyvin todennäköistä, että vuosien saatossa vauhdikasta elämää viettäneistä veikkosista oli joku joskus potkaissut tyhjää seiniemme sisällä. Eivät he tulleet kuitenkaan morjestamaan eikä mumminikaan istunut yönpimeydessä saunanlauteillamme, vaikka sitä pelkäsin toisinaan. Mietin silti Hiljaa usein, sillä minä pelkään kuolemaa enkä suostu päästämään herkkyydestäni irti.

***

Kun olimme lapsia, ystäväni kysyi minulta, ovatko äitini nuorina kuolleet vanhemmat tulleet tervehtimään meitä.

– Ai, siis kummitelleet? äiti kysyi.

– Niin, se sanoi, että niiden kuollut vaari oli yöllä käynyt silittämässä kissaa, selitin.

– Ei ole vanhempiani näkynyt, ja jos olisi mahdollista tulla meille juttelemaan, niin taatusti olisivat sen tehneet, äiti vastasi.

Uskon, että Hilja pysyy poissa vanhasta kodistaan, sillä ei kai hänellä meille asiaa ole. Minä haluaisin tosin kysyä häneltä, miten ihmeessä hän eli niin sotkuisesti, mutta harvemmin sitä osaavat perustella sen enempää elävät kuin kuolleetkaan.

Hiipiessäni öisin vessaan olen varmuuden vuoksi tihrustanut olohuoneeseen ja tarkistanut, istuuko Hilja sohvalla. Sohva on pysynyt tyhjänä, eikä läheisen tavaratalon valomainosten kajastus ole paljastanut kutsumatonta vierasta. Hän ei ole täällä enää.

Vaikka yksi matka päättyy, elämä jää aina asumaan seinien sisään.

Oletko asunut kodissa, jossa joku on kuollut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Uuvuttavaa jorinaa uudessa kodissa

Meidän kotimme ei ole uusi, mutta rakastamme sitä. Kodissamme on kuusikymmentä neliötä, kulunut parketti, ankea parveke, ruskea muovimatto kylpyhuoneessa ja ikkunat suositun tavaratalon takapihalle. Kotimme on meidän näköisemme: vähän rosoinen, mutta siisti. Luontainen tarinankertoja, joka joskus pääsee ruostumaan.
DSC_0148DSC_0143DSC_0145DSC_0107DSC_0150DSC_0144Blogin pariin palaaminen helmikuun hiljaiselon jälkeen ei ole helppoa. Rimani on korkealla ja niin monia asia, josta haluaisin kirjoittaa, tuntuu turhalta. Olen kirjoittanut monta hyvää juttua ja aika monta heikkoa. Joka päivä pitäisi onnistua, mutta silti kaikki, mitä pystyn tänä maanantaina antamaan, on kotimme nuhjuinen yleisilme.

Kotimme on kuitenkin osa minua enkä halua piilotella sitä. Eikä siihen ole tarvetta, sillä taidan edelleen elää sellaisessa utopiassa, etteivät tekemiseni juurikaan kiinnosta muita. Jonkinlainen itsesuojeluvaisto minullakin on enkä sentään huuda kurkku suorana asuinpaikkaani, mutta sillä, miltä meillä näyttää, on merkitystä vain oman viihtyvyytemme kannalta. Koti on tärkeä paikka minulle, mutta sen jakaminen visuaalisesti muille ei vie sitä minulta pois.

Helmikuu lipui ohi niin nopeasti, etten ehtinyt kuin narista vähän ja puuhata muuton loppuun. Tauko teki hyvää, sillä vaikka virtuaalimaailman pitää elää koko ajan, on silti vaikeneminen kultaa myös digiaikakaudella. Jos ei ole sanottavaa, ei kannata suoltaa sontaa ulos. Hiljaiselon aikana on tehnyt hyvää pohtia kirjoittamista, bloggaamista ja sitä, millä tavalla haluan ja pystyn olemaan somessa läsnä. Loppujen lopuksi käsissä on kuitenkin vain lumemaailma ja silti sinnekin pitäisi luoda oma persoona.

Oman henkilöbrändin rakentaminen on loputon suo enkä tiedä, miten tätä katastrofia voisi enää pelastaa. Ensiksi yritin olla äkäinen vegaani, sitten poliittisesti aktiivinen älykkö ja lopulta turhan lätisijä. Paineet kaupallistaa toiminta ovat kovat, sillä tuntuisi kohtuulliselta saada tästä naputtamisesta rahaa – saanhan sitä myös kaikesta muusta tekemästäni kirjoitustyöstä.

Tyylini blogissa on ollut aina kärkevä, vaikka oikeasti yksityiselämässä olen hyvin mukautuva, kiltti ja joustava tyyppi. Tiedän, että ihmiset haluaisivat lukea kevyitä juttuja ja katsoa kauniita kuvia ikuisen valituksen sijaan, mutta minun on yksinkertaisesti vaikea kirjoittaa esimerkiksi sisustamisesta ihan vain sen ilosta. Siis että sohvat ja tyynyt olisivat jotenkin oleellisia? No, kyllähän ne ovat, sillä monet tekevät niitä mainostamalla elantonsa. Minä mietin, mikä ihme yhteiskunnassa on pielessä, että rahaa saa hengettömillä kuvilla eikä aidolla keskustelulla.

Näiden aatosten vuoksi näissä kuvissa on meidän kotimme sellaisena kuin se on. Olemme perussiistejä ihmisiä, mutta aina ei jaksa hinkata joka nurkkaa. Inhottavinta on tiskaaminen. Olemme odottaneet yli viikon kodinelektroniikkaliikkeen lupaamaa asennusta ja käyneet ylikierroksilla hyvityksistä huolimatta. Ja huolimatta siitä, että asiat ovat niin hyvin, että on aikaa ja voimavaroja ottaa pultteja siitä, että pesukone on kytkemättä johtoihin.

En ihmettele, että oma media-alustani on kaaoksessa, sillä olen ehtinyt edellisissä kappaleissa puhua sisustuksesta, henkilöbrändistä, yksityisyydestä ja pesukoneesta. En vielä tiedä, minkälaiseen mukiin aamukahvi tulevaisuudessa kaadetaan, mutta lupaan sumppia lähes joka päivä.

Tarjolla on ainakin sitä kuuluisaa elämänmakua. Vähän sekavaa, jokseenkin kasassa pysyvää jorinaa, markettitulppaaneja halvassa maljakossa, nirhaumia parketissa, hirveästi intoa kirjoittaa lisää, satunnaista epäuskoa ja ikkunoita, jotka ovat niin likaiset, ettei niitä voi puhdistaa kuin isäni erikoispesurilla.

Auttaisikohan three in one  -pesuvehje myös tähän kirjoituskriisiin?

Mitä mieltä olet sisustusjutuista blogeissa? Milloin kriittinen näkökulma on tarpeen? Mistä haluaisit tässä blogissa lukea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Havaintoja ihan oikeasta keskusta-asumisesta

En viitsisi pilata tätä juttua juonipaljastuksella heti aluksi, mutta kerron silti yleishavaintoni. En ole havainnut mitään – tavallisuudesta poikkeavaa. Ydinkeskusta-asuminen poikkeaa arkielämässä kuitenkin jonkin verran keskustan laitamilla tai kantakaupungin ulkopuolella majailusta.
Kyttälä_TampereOlen asunut niin kunnan taajamassa kuin esikaupunkialueella ja keskustan laidalla. Kangasalan luonnonhelmassa sijainneen lapsuudenkodin jälkeen tuntui suorastaan ihmeelliseltä muuttaa Tampereen puolelle Kalevan kaupunginosaan. Vielä huikeampaa oli muuttaa entisen tehdas-Tampereen sydämeen Amuriin, jossa silloin, vielä viisi vuotta sitten, kaikki palvelut olivat käden ulottuvilla. Voi olla, että nälkä kasvaa syödessä, mutta lopulta Amurikaan ei tuntunut miltään ja keskustajano vain kasvoi.

No, nyt sitten asun kirjaimellisesti keskellä ydinkeskustaa. Siellä, missä tapahtuu. Tai pitäisi tapahtua. Huvittavaa onkin se, että itse asiassa ytimessä on toistaiseksi ollut rauhallisempaa kuin Amuria halkovalla kadulla, jossa teoriassa paahtavat vain autot lähinnä iltapäiväruuhkassa ja muutamat yksinäiset baarista palaajat pilkun jälkeen.

Huomaan silti pelkääväni keskustassa enemmän kuin sen laidalla. Ihan vain siksi, että tiedostan asuvani todella keskeisellä paikalla. Siellä, missä kaikkien yhteiskunnan ongelmien pitäisi lävähtää päin naamaa ja missä käydään kauppaa ties mistä aineista. Kerjätään ja varastellaan. Oikeastihan tilanne on monesti aivan päinvastainen mitä tulee pelkäämiseen. Mitä vähemmän ihmisiä on ympärillä, sitä vähemmän saa apua.

Tähän mennessä olen huomannut pari pientä nahistelua tai tappelua tietynlaiselta vakiporukalta, joka näyttää tappavan aikaa aseman kulmilla. Vaaratilanteita en ole kohdannut, paitsi jos liikenne lasketaan mukaan. Poikkeusreiteillä kulkevat bussit pölähtävät kulman takaa yllättäen ja joutuvat kääntymään liian ahtailla kaduilla. Työmaat ovat syöneet liikennevalot, minkä vuoksi kaaharit voivat huristella surutta yli suojateiden. Sääntö-Suomessa vain liikennevalot voivat tehdä voitavansa.

Ydinkeskusta-asumisessa henkilökohtaisesti yllättävintä ovat olleet äänet. Meidän kotonamme on monin verroin hiljaisempaa kuin Amurissa. Vaikka autot tekevät kaikkensa päästäkseen ajamaan joka sopukkaan, ei liikenteen melua kuulu kuin murto-osa aiemmasta. Huutajia ja kälkättäjiäkään ei ole näkynyt, eikä kukaan ole vaivautunut edes rimputtamaan ovipuhelintamme. Amurissa se saattoi soida pahimmillaan 30 kertaa laskin kerran yössä. Eikä summerivehjettä saanut pois päältä.

Asia, joka ei ole yllättänyt pätkääkään, on rahanmeno. Sitä on kulunut. Elämmehän kuherruskuukautta uuden sijainnin kanssa. En ole ostanut mitään turhaa, mutta kaikenlaisia kokeiluruokia, lähiravintoloiden antimia ja yhden tarpeellisen, joskin hyvin hintavan, takin. Kun palveluiden saatavuuteen ja houkutuksiin tottuu, voi rahaa kulua jopa vähemmän. Kai kuluttamiseenkin turtuu.

Vaikka asuminen ydinkeskustassa on tuntunut alusta asti luontevalta, olen silti pohtinut paikkasidonnaista identiteettiä. Paikat eivät nimittäin ole minulle yhdentekeviä, ja jaksoinkin pro gradu -työssäni jauhaa paikan käsitteestä 90 sivun verran. Rakastin Amuria koko sydämestäni, mutta ennen kaikkea rakastan Tamperetta. Olen kotona, kun saan asua täällä. (Ja Kangasalla asumisessa ei muuten ole mitään samaa!) Keskustassa kaikki on kuitenkin ohimenevää, käsistä lipuvaa. Uusia ihmisiä, ikiliikkujia ja loppumatonta sykettä. Voiko tänne todella juurtua? Voiko keskusta koskaan viedä sydäntä niin, että kokisi sen oikeaksi kodikseen?

Paikan, jossa oikeasti ei ole mitään pysyvää.

Voiko keskusta-asumiseen identifioitua? Pelkäätkö enemmän ytimessä vai sen ulkopuolella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kissa kuolleen kodissa

Olin vielä alkuvuodesta eli noin viisi viikkoa sitten sitä mieltä, etten tänä vuonna muuta minnekään. Harvemmin teen nopeita päätöksiä yksityiselämässä, mutta tällä kertaa oli pakko. Muutos osoittautui onneksi lottovoitoksi, ja nyt edessä on kuherruskuukausi!
Uusikoti1Uusikoti2Uusikoti3Uuteen kotiin muuttaminen on vähän kuin aloittaisi tuoreen parisuhteen. Täytyy tutustua varovasti, kun ei tunne toisen tapoja. Olen viikonlopun aikana vaeltanut kodissamme nurkasta toiseen. Katsellut ja kuunnellut. Haistellut ja koskenut. Minähän olen vähän kuin kissa, sillä kiinnyn paikkoihin. Senpä vuoksi muutto ei ole mikään yhdentekevä asia minulle eikä minusta saisi sarjamuuttajaa millään. On siis huojentavaa tietää, että asun tässä kodissa niin monta vuotta, että ehtinen viettää nelikymppisiänikin. (Ja nyt, kun sanon näin, odottaa jotakin yllättävää nurkan takana.)

Uudessa kodissamme on selkeästi asunut aiemmin iäkäs henkilö. Sen näkee kylpyhuoneeseen asennetuista apukahvoista ja haistaa ehdasta mummotuoksusta, jota olemme tuulettaneet pois ja yrittäneet häätää etikkamukilla. Kahden päivän kotimuhiminen alkaa tuottaa tulosta, sillä kotiinpalaajaa ei eteisessä enää tervehdi tunkkainen hajuverho.

Koska kodissamme on kaikissa huoneissa parkettilattia makuuhuoneen muovimattoa lukuun ottamatta, hiipi väistämättä mieleeni ajatus siitä, että parketti on jouduttu poistamaan siitä syystä, että henkilö on menehtynyt huoneessa ja mädäntynyt paikoilleen. Loppujen lopuksi aavistuksen oikeellisuudella ei ole merkitystä, sillä vain tällä hetkellä ja sillä, että olemme löytäneet tärkeältä tuntuvan kodin, on väliä.

Ihmisenä, jonka päässä on jatkuva ajatuskaruselli, en kuitenkaan ole voinut välttyä pohtimasta kotimme historiaa. Kun viime yönä hiivin vessaan, mielessäni pyörivät kummitukset, sillä en minä ennen ole asunut paikassa, johon joku on todennäköisesti kuollut. Tulin kuitenkin kummitusten suhteen siihen lopputulokseen, ettei minua kiinnosta, onko niitä olemassa vai ei. Olen hoitanut elämäni sen verran hyvin, että jos jollakin hengellä tai kaapuhemmolla on asiaa, olen valmis keskustelemaan. Tervetuloa vain entinen asukas, jos on kysyttävää!

Minä itse asiassa haluaisin tietää, mikset koskaan puhdistanut kaappejasi ja miksi seisoit niin usein keskellä ruokailutilan lattiaa, että siihen kului tumma jälki.

Minkälaisia ajatuksia asunnossa mahdollisesti tapahtuneet kuolemat herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Uusi alku, siirretty sydän

Kun oikein kovasti luulee rakastavansa jotakin ja uskoo, ettei voisi koskaan päästää irti, onkin se lopulta helpompaa kuin osasi odottaa. Etenkin, kun kyseessä on materia.
muutto_ennenaamukahviaMe suljemme ensi kuun aikana nykyisen neliömme oven, ja siirrämme tavaramme keskustan sykkeeseen. Aivan valtavan raivostuttava kielikuva, mutta menemättä yksityiskohtaiseen sijaintiin voin todeta todellakin muuttavani keskelle kaikkea.

Tampereen keskustan painopisteen siirtyessä idemmäksi ja idemmäksi huomasimme jäävämme varjoon läntisen keskustan rajalla Amurissa. Puistot, vehreys, yhteisöllisyys ja elävät kauppakulmat vaihtuivat mylviviin hälytysajoneuvoihin, autioihin liiketiloihin ja loskaisiin katuihin.

En ala käsitellä aihetta poliittisesti tai muutenkaan ota kantaa tapahtumiin, mutta yksi suuri tekijä autioitumisessa – ainakin henkisessä – on ollut Rantatunnelin rakentaminen, joka muutti liikenteen kulkua siirtäen kamalan mölyn ikkunamme alle. Ratikkatyömaa sen sijaan autioitti liikkeet ja teki liikkumisesta ja yrittämisestä helvettiä.

On tietysti aika huvittavaa, että valitan nykyisen asuinalueemme mölystä, mutta muutan silti aivan keskelle Tampereen keskustaa. Olipa alue mikä tahansa, on kyse ennen kaikkea yleisestä vireystilasta. Jos ympärillä on vain harmautta ja ponnettomia vaeltajia, joutuu helposti itsekin apatiamassaan mukaan. Kuihtumisen lisäksi muuttoomme on tosin myös toinen, meistä riippumaton syy, mutta minun tehtäväni ei ole kommentoida sitä.

Juuri tällä hetkellä, tänä iltana, olen todella väsynyt. Asiat ovat tapahtuneet nopeasti ja vaatineet paljon työtunteja, asiakirjojen tutkimista ja siivoamista. On hassua, miten paikka, jota kutsui kodiksi vielä viime viikolla, onkin nyt vain asunto, jossa on pakko käydä nukkumassa.

Ystäväni onnittelivat minua uudesta kodista. Yksi totesi, että saan varmasti paljon inspiraatiota uudesta paikasta. Ja hän oli aivan oikeassa! Olinkin unohtanut, kuinka vahvasti paikka vaikuttaa luovuuteeni. On ihana päästä työhuonekopistani keskelle kotia työnurkkaukseeni luomaan. Uudesta kodista saattaa tulla jopa proosateokseni synnyinkoti. Se, jonka seinään sitten aikanaan kiinnitetään samanlainen laatta kuin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kirjoitustalon oveen Finlaysonin kupeessa. Tai sitten siihen seinään räkivät vain lähikuppilan sankarit.

Mutta kaikki on mahdollista. Onhan?

Antaako muuttaminen sinulle uutta inspiraatiota? Muutatko vain pakosta vai huviksesi virkistääksesi mieltä? Mistä syistä ylipäätään olet muuttanut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Mistä voisin luopua ihan oikeasti?

Kirjoitin Instagramissa (@annakatariinam) alkavan vuosikymmenen tavoitteistani, ja yksi niistä on elää kokonaisvaltaisesti nykyistä ekologisempaa elämää. Ensimmäinen askel on karsia turhat tavarat pois nurkista ja yrittää opetella hankkimaan asioita käytettynä, sillä on pakko myöntää, että olen aivan surkea niissä. Haluton ja laiska hienohelma.
DSC_0105Kun puhun turhan tavaran karsimisesta, tarkoitan ihan oikeasti tarpeetonta rompetta, jota vuosien varrella kertyy nurkkiin ihan huomaamatta. Minimalistiksi minusta ei ole enkä sellaiseksi halua edes tulla, vaikka olisi toki ajatuksen tasolla hienoa vapautua materiasta kokonaan, mutta minulle ei sovi minkäänlainen ehdottomuus.

Mistään hetkellisestä uuden vuoden huumasta ei ole kyse, sillä olen pohtinut jo aiemmin säästämisnäkökulmasta sitä, mistä olen halunnut luopua. Kirjoittamani juttu tosin käsitteli asioita teorian tasolla, eikä minulla ollut minkäänlaisia käytännön aikeita muuttaa tottumuksiani, sillä kaikki tekstissä mainitut asiat olivat oikeastaan jo valmiita luontaisia valintojani.

Uusi turhasta luopumisvimmani ei liity pelkästään konkreettiseen materiaan, vaan myös elintapoihin ja kulutustottumuksiin. Kun tarkastelee omia toimiaan kriittisesti, tuntuu ainakin näennäisesti siltä, että puhdistuisi. Ainakin toivon, että huomioni kiinnittyy tulevaisuudessa asioihin, joiden äärellä olen läsnä, sen sijaan, että onni tulisi materiasta. Kaipaan sitä, että kaikki elämän pienimmätkin yksityskohdat tuntuisivat jälleen ihmeellisiltä.

Mistä käytännössä aion luopua?

  • Olen lapsesta saakka ollut tavarahamsteri. Olipa kyseessä sitten paperinpala tai vanha vaate, laitan sen talteen siltä varalta, että vielä tarvitsen sitä.
  • Käyn läpi kaikki vaatteeni, ja luovun niistä, joita en todellakaan ole pitänyt vuosiin.
  • Karsin koruni, joita on hirvittävät määrät, vaikka todellisuudessa minulla on vain tietyt suosikit.
  • Lajittelen kaikki säilömäni paperit. Olen säästänyt esimerkiksi kaikki laskut, joita olen koskaan saanut. Niiden seassa on tietysti tärkeitä papereita, joten suoraan grilliin kasaa ei voi laittaa.
  • Lopuksi lajittelen sekalaiset kaapissa lojuvat esineet, ja toivon, että ne löytävät hyvän kodin.
  • Alan kehittää edullisia, useita päiviä kestäviä arkiruokareseptejä, jotka palvelevat vatsaa, vararengasta ja lompakkoa.
  • Yritän olla ostamatta vaatteita uutena. Jos en edelleenkään opi kirpputorikuluttajaksi, olen sitten ostamatta. Alusvaatteet ja sukat ovat poikkeus, ja tietysti joskus saa hemmotella itseään. Hemmottelunkaan ei tosin tarvitsisi aina liittyä uuden haalimiseen.
  • Rakastan kulttuuria, mikä tarkoittaa usein rahanmenoa. Toivon löytäväni vielä enemmän maksuttomia tai edullisia kulttuurinautintoja, joita toivottavasti saan jaettua myös blogissa.

On mahdollista, ettei elämäni muutu yhtään paremmaksi, mutta ehkä tietyistä asioista luopuminen edes ajatuksen tasolla muuttaa suhtautumista elämään positiivisesti. En myöskään halua unohtaa sitä, että on etuoikeus hamstrata kaikkea mahdollista, luopua jostakin ja jauhaa siitä, sillä kaikilla ei ole, mistä luopua. Siksi tuntuu typerältä tunnelmoida sitä, kuinka luopuminen avartaa elämän ja arjen, sillä niinhän se ei oikeasti mene.

Ehkä tarmo siistiä kaapit ja käyttötavarat liittyykin siihen, että löytäisi rohkeutta siivota elämänsä henkisesti. Jotkut meistä vain tarvitsevat siihen käytännönläheisen suhtautumisen luullen, että yksi siisti kaappi siivoaa myös mielen. Nähtäväksi jää, käykö niin oikeasti.

Mistä sinä voisit luopua ihan oikeasti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Meillä siivoaa mies – pitäisikö hävetä?

Ei ole salaisuus, että meidän taloudessamme minä en ole se, joka tarttuu imurin varteen tai loikkii alakerran pesutupaan. Järjestely sopii meille, mutta huvittaa muita.
kotityöt.JPGOlen kuullut sanottavan, että lapset, jotka on pakotettu siivoamaan lapsuudenkodissaan, laiskistuvat aikuisina ja alkavat elää kaaoksen keskellä. Mutta jos taas antaa lapselle täydet vapaudet olla miten haluaa, alkaa hän arvostaa siisteyttä aikuisena. Tai sitten käy niin kuin yleensä on helppo ennustaa, arki jatkuu samanlaisena aikuisuudessa – laiskasti tai ahkerasti.

Jos olen ihan rehellinen, ei minulta lapsena vaadittu kotitöitä. Meillä oli siisti koti, jossa äiti teki enemmän kuin tarpeeksi ja isä paljon vähemmän. Perinteinen tarina siis lukuun ottamatta sitä, etten joutunut tienaamaan viikkorahojani moppaamalla, kuten monet muut lapsukaiset.

Kävi niin kuin yleensä käy. Minusta tuli taiteilijatyyppi, joka ei inspiroidu siivoamisesta juurtuneiden sosiaalisten rakenteiden vaatimalla tavalla. Arvostan siistiä kotia, enkä halua elää sikalassa, mutta jos pitää valita, pesenkö saunan lauantai-iltana vai katselenko YouTube-videoita, valitsen jälkimmäisen. (Tätä tekstiä kirjoittaessa kumpikin mainittu toiminto on käynnissä taloudessamme. Hän siivoaa, minä haaveilen.)

Joku voisi sanoa onnenpotkuksi sitä, että tapasin hyvällä tavalla siivousfriikin ihmisen. Kun muutimme yhteen, jakautuivat kotityöt kuin itsestään – ja hyvin epätasapainoisesti. Aluksi luulimme, että työnjako johtuu vallitsevista työ- ja opiskelutilanteista, mutta vuosien saatossa olosuhteiden vaihtuessa taloutemme kotityörintamalla mikään ei ole muuttunut. Minä jynssään lieden taikasienellä, pyyhin keittiönkaapit ja kastelen Hirvonen-nimisen viirivehkamme, ja saatanpa joskus innostua huhkimaan wc-pöntön ja lavuaarin parissa Rainbow’n erinomaisella kylpyhuonepesuaineella. Muut hommat jäävät toiselle. Kuulostaa aika epäreilulta, mutta toimii meillä.

Tunnustan siis nyt julkisesti, että minä, naisen kehoon kaiverrettu 27-vuotias ihminen, en vastaa taloutemme pyykkihuollosta. Enkä imuroi. En pese saunaa tai täytä tiskikonetta. Lähipiirissäni asia ei ole ollut koskaan salaisuus, vaan on aiheuttanut suurta hupia. Kyllähän se naurattaa. Mutta vain hetken.

Kukaan ei nimittäin nauraisi, jos nainen tekisi kaikki kotityöt. Ei nauraisi, sillä se on edelleen normi, oletusasetus. Ei nauraisi, ei surisi. Voi olla, että sukupuolisidonnainen kotityöjako on hälvenemässä sukupolvemme viisastuessa, mutta silti olen nähnyt paljon perinteisiä nais-miesasetteluun perustuvia kotityöjakoja, jossa henkilökohtaisilla vahvuuksilla tai mielihaluilla ei ole merkitystä, ainoastaan sukupuolella. Se on kurjaa. Etenkin, kun sukupuoli ei liity kotitöiden tekemiseen millään tavalla.

Arvostan kovasti kotimme eteen töitä tekevää miestäni, mutta ei hän ole sankari sen enempää kuin yksikään kotiäiti. Minäkään en ole siivouspelkoinen luuseri tai aikuinen vauva, kuten kotitöitä vältteleviä miehiä yleensä kutsutaan. Minusta vain tuli tällainen, ja monessa asiassa voisin kehittyä. Viimeistään sitten, kun on aikaa. Tosin eivät kai oravanpyörästä vapautuneetkaan siivoamisesta erityisesti kiinnostu saavutettuaan kaiken.

Muistan ajatelleeni jälkikäteen, kuinka hyvä tuuri kävi, että vaari nukkui pois ennen mummia. Ei hän olisi osannut keittää edes perunoita. Tuskin edes tiesi, missä kaapissa imuri on. Ei siihen aikaan miehen tarvinnut vaivata sillä päätään, vaikka kumpikin heistä kävi töissä koko aikuisiän.

Niinpä ihan vain jo taistellakseni luutuneita hierarkioita vastaan aion siis olla koskematta pesukoneeseen niin kauan kuin se toiselle sopii. Tulevaisuus tarvitsee sukupolvia, jotka eivät kaihda tai rakasta siivoamista sukupuolensa vuoksi, vaan itsensä tähden.

Kumpi teillä tekee enemmän kotitöitä? Mihin työnjakonne perustuu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näissä asioissa säästän ja tuhlaan

Katselin kellastuneita ja pahasti haarautuneita hiussuortuviani peilin edessä vain vähän ennen kuin upotin jalkani nilkkureihin, joista toisen pinta oli kulunut jo niin pahasti, että ei menisi enää kauaa, kun siihen tulisi reikä. Selvemmin en olisi voinut havaita sitä, missä säästän. Vastapainoksi osaan kyllä laittaa rahaa myös sileäksi.
DSC_0174

Antaa palaa

Ruoka. Harrastan ruokaa niin ravintoloissa kuin kaupoissa. Jos haluan testata uutuutta, hinnalla ei ole mitään merkitystä. Kokemus määrittää sen, syydänkö enää uudelleen rahojani kohteeseen. Harvoin mikään todella kallis on sen arvoista, että sitä kannattaisi ostaa säännöllisesti.

Juoma. Jos aikoo juoda esimerkiksi alkoholia, en ymmärrä, miksi se pitäisi tehdä hammasta purren vain humaltumisen tähden. Viinin hinnalla ei ole merkitystä. Enkä tarkoita nyt sitä, ettei kyykkypullo voisi olla hyvä, mutta väkisin ei kannata juoda pahanmakuista alkoholia tai mitään muutakaan juomaa.

Lahjat ja juhlat. En laske euroja, kun ostan toiselle lahjan tai järjestän juhlat. Näillä tuloilla ei ökyillä, mutta minusta muiden ilahduttaminen on niin mukavaa, että mielelläni laitan siihen rahaa. Hyvä saa kenties aikaan hyvää. Ainakin uskon niin! Sitä paitsi lahjan arvoahan ei mitata rahassa, mutta aika taas on rahaa, ja hyvä lahja vie syystäkin aikaa ja ajatuksia, vaikkei maksaisi mitään.

Tarkan markan kohteet

Hiukset. Arvostan kovasti kaikkia käsityöammatteja, mutta olen laiska käymään kampaajalla, koska koen sen turhaksi. Siksi, että paljon halvemmalla voi päästä. Se harvoin on paras ratkaisu, mutta ehkä en vain tarpeeksi arvosta pehkoani tuhlatakseni siihen mammonaa.

Kengät. Hiusten lisäksi kenties pahin säästökohteeni on kengät. Ensinnäkin kengät ovat erittäin epäkiinnostavia, toiseksi tolkuttoman kalliita ja kolmanneksi mielekkäitä on vaikea löytää. Kun sitten vihdoin saan jalkoihini oikeanlaiset popot, käytän ne puhki. Yleensä tämä tapahtuu turhan nopeasti, sillä asioin halpaliikkeissä. Tiedän, että pitäisi teettää ammattilaisella kalliit loppuelämän töppöset.

Matkaliput. Jos en saa hyvään hintaan matkalippua, en liiku mihinkään. Sellaista pakkoa ei olekaan, että pitäisi maksaa minkä tahansa liikennevälineen lipusta maltaita. Järkytyin syvästi, kun isäni osti Mikkeliin 39 euron junalipun. En maksaisi sellaista summaa kuin lentolipusta.

Siivousvälineet. En voisi kuvitellakaan ostavani niin sanottuja merkkisiivousvälineitä. Olin vähällä ostaa erään sinisävyisen siivousmerkin raonpuhdistajan, mutta se maksoi kuusi euroa. Aika kova hinta harjasta. Ostan aina markettien omien merkkien rättejä ja pesuaineita. Suosikkini on Rainbow’n kylpyhuonepesuneste.

Sekä että

Viihdepalvelut. Välillä minua alkaa puistattaa, kuinka paljon rahaa olen syytänyt suoratoistopalveluihin, mutten mahda mitään sille, että kun joskus harvoin tulee jokin minua miellyttävä sarja, haluan ehdottomasti nähdä sen, ja koen myös ansainneeni siitä nautiskelun. Hyödynnän mahdollisimman paljon maksuttomia kuukausia ja muita tarjouksia, ja laitan palvelut säännöllisesti katkolle.

Taksi. Taksiajelulla on vähän huono maine. Varsinkin alan vapautumisen jälkeen. Kun kyse on pakosta tai omasta turvallisuudestani, en epäröi käyttää taksia. Kurvaaminen toiseen kortteliin vain tuhlaamisen ilosta on turhaa. Valitsen siis joukkoliikenteen aina, kun mahdollista, mutta taksillakin on paikkansa.

Kirjat. Kun haluan lukea jonkun kirjan, josta tiedän olevan minulle hyötyä tai iloa vielä vuosienkin päästä, ostan sen eikä hinnalla ole silloin väliä. En kuitenkaan tuhlaa dekkareihin, jotka miellyttävyydessään ovat minulle kertakäyttökamaa. Muistan juonen koko loppuelämäni, joten en lue kirjaa kahdesti. Sitä paitsi kirjastopalvelut ovat valtiomme ylpeydenaihe ihan syystä!

Vaatteet ja asusteet. Olen lopettanut kreisishoppailemisen jo ajat sitten. Ekologiset arvot ohjaavat valintojani, mutta olisi tekopyhää sanoa, että onnistun aina. Yritän parhaani mukaan tukea kotimaista tuotantoa, ja erityisen innostunut olen kotimaisista koruista. Rahaa siis saa kulua, mutten ole valmis laittamaan 200 euroa yhteen t-paitaan.

Vakuutukset. Ajatuksen tasolla olen valmis maksamaan vakuutuksesta maltaita, ja välillä mielessäni pyörii kaiken maailman henkivakuutusten ja muiden pahan päivän varan vakuutusten hankkiminen. Ironista kyllä, minulla ei silti ole kuin kotivakuutus. Ei edes tapaturmavakuutusta, joka olisi syytä olla. Syy taitaa olla se, että olen aika laiska neuvottelemaan hinnoista, mutten halua tulla huiputetuksi ottamalla ensimmäisen minulle tarjotun paketin.

Missä asioissa pihistelet ja mihin kulutat surutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa