Mistä voisin luopua ihan oikeasti?

Kirjoitin Instagramissa (@annakatariinam) alkavan vuosikymmenen tavoitteistani, ja yksi niistä on elää kokonaisvaltaisesti nykyistä ekologisempaa elämää. Ensimmäinen askel on karsia turhat tavarat pois nurkista ja yrittää opetella hankkimaan asioita käytettynä, sillä on pakko myöntää, että olen aivan surkea niissä. Haluton ja laiska hienohelma.
DSC_0105Kun puhun turhan tavaran karsimisesta, tarkoitan ihan oikeasti tarpeetonta rompetta, jota vuosien varrella kertyy nurkkiin ihan huomaamatta. Minimalistiksi minusta ei ole enkä sellaiseksi halua edes tulla, vaikka olisi toki ajatuksen tasolla hienoa vapautua materiasta kokonaan, mutta minulle ei sovi minkäänlainen ehdottomuus.

Mistään hetkellisestä uuden vuoden huumasta ei ole kyse, sillä olen pohtinut jo aiemmin säästämisnäkökulmasta sitä, mistä olen halunnut luopua. Kirjoittamani juttu tosin käsitteli asioita teorian tasolla, eikä minulla ollut minkäänlaisia käytännön aikeita muuttaa tottumuksiani, sillä kaikki tekstissä mainitut asiat olivat oikeastaan jo valmiita luontaisia valintojani.

Uusi turhasta luopumisvimmani ei liity pelkästään konkreettiseen materiaan, vaan myös elintapoihin ja kulutustottumuksiin. Kun tarkastelee omia toimiaan kriittisesti, tuntuu ainakin näennäisesti siltä, että puhdistuisi. Ainakin toivon, että huomioni kiinnittyy tulevaisuudessa asioihin, joiden äärellä olen läsnä, sen sijaan, että onni tulisi materiasta. Kaipaan sitä, että kaikki elämän pienimmätkin yksityskohdat tuntuisivat jälleen ihmeellisiltä.

Mistä käytännössä aion luopua?

  • Olen lapsesta saakka ollut tavarahamsteri. Olipa kyseessä sitten paperinpala tai vanha vaate, laitan sen talteen siltä varalta, että vielä tarvitsen sitä.
  • Käyn läpi kaikki vaatteeni, ja luovun niistä, joita en todellakaan ole pitänyt vuosiin.
  • Karsin koruni, joita on hirvittävät määrät, vaikka todellisuudessa minulla on vain tietyt suosikit.
  • Lajittelen kaikki säilömäni paperit. Olen säästänyt esimerkiksi kaikki laskut, joita olen koskaan saanut. Niiden seassa on tietysti tärkeitä papereita, joten suoraan grilliin kasaa ei voi laittaa.
  • Lopuksi lajittelen sekalaiset kaapissa lojuvat esineet, ja toivon, että ne löytävät hyvän kodin.
  • Alan kehittää edullisia, useita päiviä kestäviä arkiruokareseptejä, jotka palvelevat vatsaa, vararengasta ja lompakkoa.
  • Yritän olla ostamatta vaatteita uutena. Jos en edelleenkään opi kirpputorikuluttajaksi, olen sitten ostamatta. Alusvaatteet ja sukat ovat poikkeus, ja tietysti joskus saa hemmotella itseään. Hemmottelunkaan ei tosin tarvitsisi aina liittyä uuden haalimiseen.
  • Rakastan kulttuuria, mikä tarkoittaa usein rahanmenoa. Toivon löytäväni vielä enemmän maksuttomia tai edullisia kulttuurinautintoja, joita toivottavasti saan jaettua myös blogissa.

On mahdollista, ettei elämäni muutu yhtään paremmaksi, mutta ehkä tietyistä asioista luopuminen edes ajatuksen tasolla muuttaa suhtautumista elämään positiivisesti. En myöskään halua unohtaa sitä, että on etuoikeus hamstrata kaikkea mahdollista, luopua jostakin ja jauhaa siitä, sillä kaikilla ei ole, mistä luopua. Siksi tuntuu typerältä tunnelmoida sitä, kuinka luopuminen avartaa elämän ja arjen, sillä niinhän se ei oikeasti mene.

Ehkä tarmo siistiä kaapit ja käyttötavarat liittyykin siihen, että löytäisi rohkeutta siivota elämänsä henkisesti. Jotkut meistä vain tarvitsevat siihen käytännönläheisen suhtautumisen luullen, että yksi siisti kaappi siivoaa myös mielen. Nähtäväksi jää, käykö niin oikeasti.

Mistä sinä voisit luopua ihan oikeasti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Meillä siivoaa mies – pitäisikö hävetä?

Ei ole salaisuus, että meidän taloudessamme minä en ole se, joka tarttuu imurin varteen tai loikkii alakerran pesutupaan. Järjestely sopii meille, mutta huvittaa muita.
kotityöt.JPGOlen kuullut sanottavan, että lapset, jotka on pakotettu siivoamaan lapsuudenkodissaan, laiskistuvat aikuisina ja alkavat elää kaaoksen keskellä. Mutta jos taas antaa lapselle täydet vapaudet olla miten haluaa, alkaa hän arvostaa siisteyttä aikuisena. Tai sitten käy niin kuin yleensä on helppo ennustaa, arki jatkuu samanlaisena aikuisuudessa – laiskasti tai ahkerasti.

Jos olen ihan rehellinen, ei minulta lapsena vaadittu kotitöitä. Meillä oli siisti koti, jossa äiti teki enemmän kuin tarpeeksi ja isä paljon vähemmän. Perinteinen tarina siis lukuun ottamatta sitä, etten joutunut tienaamaan viikkorahojani moppaamalla, kuten monet muut lapsukaiset.

Kävi niin kuin yleensä käy. Minusta tuli taiteilijatyyppi, joka ei inspiroidu siivoamisesta juurtuneiden sosiaalisten rakenteiden vaatimalla tavalla. Arvostan siistiä kotia, enkä halua elää sikalassa, mutta jos pitää valita, pesenkö saunan lauantai-iltana vai katselenko YouTube-videoita, valitsen jälkimmäisen. (Tätä tekstiä kirjoittaessa kumpikin mainittu toiminto on käynnissä taloudessamme. Hän siivoaa, minä haaveilen.)

Joku voisi sanoa onnenpotkuksi sitä, että tapasin hyvällä tavalla siivousfriikin ihmisen. Kun muutimme yhteen, jakautuivat kotityöt kuin itsestään – ja hyvin epätasapainoisesti. Aluksi luulimme, että työnjako johtuu vallitsevista työ- ja opiskelutilanteista, mutta vuosien saatossa olosuhteiden vaihtuessa taloutemme kotityörintamalla mikään ei ole muuttunut. Minä jynssään lieden taikasienellä, pyyhin keittiönkaapit ja kastelen Hirvonen-nimisen viirivehkamme, ja saatanpa joskus innostua huhkimaan wc-pöntön ja lavuaarin parissa Rainbow’n erinomaisella kylpyhuonepesuaineella. Muut hommat jäävät toiselle. Kuulostaa aika epäreilulta, mutta toimii meillä.

Tunnustan siis nyt julkisesti, että minä, naisen kehoon kaiverrettu 27-vuotias ihminen, en vastaa taloutemme pyykkihuollosta. Enkä imuroi. En pese saunaa tai täytä tiskikonetta. Lähipiirissäni asia ei ole ollut koskaan salaisuus, vaan on aiheuttanut suurta hupia. Kyllähän se naurattaa. Mutta vain hetken.

Kukaan ei nimittäin nauraisi, jos nainen tekisi kaikki kotityöt. Ei nauraisi, sillä se on edelleen normi, oletusasetus. Ei nauraisi, ei surisi. Voi olla, että sukupuolisidonnainen kotityöjako on hälvenemässä sukupolvemme viisastuessa, mutta silti olen nähnyt paljon perinteisiä nais-miesasetteluun perustuvia kotityöjakoja, jossa henkilökohtaisilla vahvuuksilla tai mielihaluilla ei ole merkitystä, ainoastaan sukupuolella. Se on kurjaa. Etenkin, kun sukupuoli ei liity kotitöiden tekemiseen millään tavalla.

Arvostan kovasti kotimme eteen töitä tekevää miestäni, mutta ei hän ole sankari sen enempää kuin yksikään kotiäiti. Minäkään en ole siivouspelkoinen luuseri tai aikuinen vauva, kuten kotitöitä vältteleviä miehiä yleensä kutsutaan. Minusta vain tuli tällainen, ja monessa asiassa voisin kehittyä. Viimeistään sitten, kun on aikaa. Tosin eivät kai oravanpyörästä vapautuneetkaan siivoamisesta erityisesti kiinnostu saavutettuaan kaiken.

Muistan ajatelleeni jälkikäteen, kuinka hyvä tuuri kävi, että vaari nukkui pois ennen mummia. Ei hän olisi osannut keittää edes perunoita. Tuskin edes tiesi, missä kaapissa imuri on. Ei siihen aikaan miehen tarvinnut vaivata sillä päätään, vaikka kumpikin heistä kävi töissä koko aikuisiän.

Niinpä ihan vain jo taistellakseni luutuneita hierarkioita vastaan aion siis olla koskematta pesukoneeseen niin kauan kuin se toiselle sopii. Tulevaisuus tarvitsee sukupolvia, jotka eivät kaihda tai rakasta siivoamista sukupuolensa vuoksi, vaan itsensä tähden.

Kumpi teillä tekee enemmän kotitöitä? Mihin työnjakonne perustuu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näissä asioissa säästän ja tuhlaan

Katselin kellastuneita ja pahasti haarautuneita hiussuortuviani peilin edessä vain vähän ennen kuin upotin jalkani nilkkureihin, joista toisen pinta oli kulunut jo niin pahasti, että ei menisi enää kauaa, kun siihen tulisi reikä. Selvemmin en olisi voinut havaita sitä, missä säästän. Vastapainoksi osaan kyllä laittaa rahaa myös sileäksi.
DSC_0174

Antaa palaa

Ruoka. Harrastan ruokaa niin ravintoloissa kuin kaupoissa. Jos haluan testata uutuutta, hinnalla ei ole mitään merkitystä. Kokemus määrittää sen, syydänkö enää uudelleen rahojani kohteeseen. Harvoin mikään todella kallis on sen arvoista, että sitä kannattaisi ostaa säännöllisesti.

Juoma. Jos aikoo juoda esimerkiksi alkoholia, en ymmärrä, miksi se pitäisi tehdä hammasta purren vain humaltumisen tähden. Viinin hinnalla ei ole merkitystä. Enkä tarkoita nyt sitä, ettei kyykkypullo voisi olla hyvä, mutta väkisin ei kannata juoda pahanmakuista alkoholia tai mitään muutakaan juomaa.

Lahjat ja juhlat. En laske euroja, kun ostan toiselle lahjan tai järjestän juhlat. Näillä tuloilla ei ökyillä, mutta minusta muiden ilahduttaminen on niin mukavaa, että mielelläni laitan siihen rahaa. Hyvä saa kenties aikaan hyvää. Ainakin uskon niin! Sitä paitsi lahjan arvoahan ei mitata rahassa, mutta aika taas on rahaa, ja hyvä lahja vie syystäkin aikaa ja ajatuksia, vaikkei maksaisi mitään.

Tarkan markan kohteet

Hiukset. Arvostan kovasti kaikkia käsityöammatteja, mutta olen laiska käymään kampaajalla, koska koen sen turhaksi. Siksi, että paljon halvemmalla voi päästä. Se harvoin on paras ratkaisu, mutta ehkä en vain tarpeeksi arvosta pehkoani tuhlatakseni siihen mammonaa.

Kengät. Hiusten lisäksi kenties pahin säästökohteeni on kengät. Ensinnäkin kengät ovat erittäin epäkiinnostavia, toiseksi tolkuttoman kalliita ja kolmanneksi mielekkäitä on vaikea löytää. Kun sitten vihdoin saan jalkoihini oikeanlaiset popot, käytän ne puhki. Yleensä tämä tapahtuu turhan nopeasti, sillä asioin halpaliikkeissä. Tiedän, että pitäisi teettää ammattilaisella kalliit loppuelämän töppöset.

Matkaliput. Jos en saa hyvään hintaan matkalippua, en liiku mihinkään. Sellaista pakkoa ei olekaan, että pitäisi maksaa minkä tahansa liikennevälineen lipusta maltaita. Järkytyin syvästi, kun isäni osti Mikkeliin 39 euron junalipun. En maksaisi sellaista summaa kuin lentolipusta.

Siivousvälineet. En voisi kuvitellakaan ostavani niin sanottuja merkkisiivousvälineitä. Olin vähällä ostaa erään sinisävyisen siivousmerkin raonpuhdistajan, mutta se maksoi kuusi euroa. Aika kova hinta harjasta. Ostan aina markettien omien merkkien rättejä ja pesuaineita. Suosikkini on Rainbow’n kylpyhuonepesuneste.

Sekä että

Viihdepalvelut. Välillä minua alkaa puistattaa, kuinka paljon rahaa olen syytänyt suoratoistopalveluihin, mutten mahda mitään sille, että kun joskus harvoin tulee jokin minua miellyttävä sarja, haluan ehdottomasti nähdä sen, ja koen myös ansainneeni siitä nautiskelun. Hyödynnän mahdollisimman paljon maksuttomia kuukausia ja muita tarjouksia, ja laitan palvelut säännöllisesti katkolle.

Taksi. Taksiajelulla on vähän huono maine. Varsinkin alan vapautumisen jälkeen. Kun kyse on pakosta tai omasta turvallisuudestani, en epäröi käyttää taksia. Kurvaaminen toiseen kortteliin vain tuhlaamisen ilosta on turhaa. Valitsen siis joukkoliikenteen aina, kun mahdollista, mutta taksillakin on paikkansa.

Kirjat. Kun haluan lukea jonkun kirjan, josta tiedän olevan minulle hyötyä tai iloa vielä vuosienkin päästä, ostan sen eikä hinnalla ole silloin väliä. En kuitenkaan tuhlaa dekkareihin, jotka miellyttävyydessään ovat minulle kertakäyttökamaa. Muistan juonen koko loppuelämäni, joten en lue kirjaa kahdesti. Sitä paitsi kirjastopalvelut ovat valtiomme ylpeydenaihe ihan syystä!

Vaatteet ja asusteet. Olen lopettanut kreisishoppailemisen jo ajat sitten. Ekologiset arvot ohjaavat valintojani, mutta olisi tekopyhää sanoa, että onnistun aina. Yritän parhaani mukaan tukea kotimaista tuotantoa, ja erityisen innostunut olen kotimaisista koruista. Rahaa siis saa kulua, mutten ole valmis laittamaan 200 euroa yhteen t-paitaan.

Vakuutukset. Ajatuksen tasolla olen valmis maksamaan vakuutuksesta maltaita, ja välillä mielessäni pyörii kaiken maailman henkivakuutusten ja muiden pahan päivän varan vakuutusten hankkiminen. Ironista kyllä, minulla ei silti ole kuin kotivakuutus. Ei edes tapaturmavakuutusta, joka olisi syytä olla. Syy taitaa olla se, että olen aika laiska neuvottelemaan hinnoista, mutten halua tulla huiputetuksi ottamalla ensimmäisen minulle tarjotun paketin.

Missä asioissa pihistelet ja mihin kulutat surutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Karvaturri kotihoidossa – ajatuksia koiran omistamisesta

Valkoinen paimenkoirapoika saapui meille hoitoon pitkäksi viikonlopuksi toissa päivänä. Jo puolivälissä yhteistä aikaa veijari on opettanut paljon vastuusta, etiikasta ja siitä, mihin arjen ajan haluaa käyttää. Tassunjäljet sydämessä eivät ole riittävä peruste lemmikin hankkimiselle.
DSC_0325DSC_0321DSC_0326DSC_0323Koiran tassuteltua edestakaisin asuntoamme puoli yötä tajusin, kuinka hiljaista meillä on aina ollut. Kynsien nakutus parkettia vasten, luun järsimisestä kuuluva ähinä ja jatkuva läähätys ovat täyttäneet kotimme, ja vieläkin tuntuu oudolta, että meillä ihan oikeasti asuu nelijalkainen nisäkäs, jolla on persoonallinen luonne, tunteet ja oma tahto.

Eniten olen yllättynyt koiran pyyteettömästä rakkaudesta. Emme ole koiran rakkaimmat ihmiset, mutta hän on hyväksynyt meidät väliaikaisiksi huoltajikseen, ja odottaa innolla joka aamu unikeon heräämistä, vaikka olisi jo leikkinyt ja saanut rapsutuksia toisen kanssa. Unia on mahdotonta jatkaa, kun aavistuksen kostea kuono hivuttautuu patjan reunalle puhisemaan – ja miten onnellinen valkoisesta karvaturrista tuleekaan, kun nukkuja vihdoin nousee!

Nisäkäselämys maksaa

On käsittämätöntä, ettei meillä ole kotonamme majailevan otuksen kanssa yhteistä kieltä, mutta viestiminen on silti mahdollista, ja että koira vielä ihan oikeasti osoittaa ymmärtävänsä: tottelee, osoittaa katumusta ja kertoo tarvitsevansa huomiota. Voisin jopa hieman juhlalliseen sävyyn todeta, että väliaikainen koiraperhe-elämä on saanut minut uskomaan yhä enemmän luonnon yhteyteen. Siihen, että olemme kaikki nisäkkäitä ja siksi ymmärrämme toisiamme, vaikka toinen on kauttaaltaan valkoisen turkin peitossa, eikä minulla kasva kuin kolme ruskeaa karvaa nilkassa.

Minulla ei koskaan ole ollut omaa koiraa, kun taas talouden toisella osapuolella on ollut elämässään montakin karvakorvaa, joten niin osaaminen kuin odotuksemme ovat olleet aivan erilaisia. En odottanut, että jo pitkä viikonloppu koiran kanssa osoittaisi näin selvästi, kuinka paljon sitoutumista, aikaa ja rahaa turri vaatii. Kyse ei ole siitä, etteikö siihen olisi valmis tai mahdollisuuksia, vaan siitä, mihin elämänsä haluaa käyttää. Koira ei ole lelu, vaan ilmielävä olento, josta ihminen on vastuussa.

Hankkimista harkitsevat koiraleirille

Olemme ottaneet koiravahtipestimme vakavasti ja hoitaneet sen niin hyvin kuin se vain on mahdollista, vaikka selvää on, ettemme koskaan hanki yhteistä koiraa. Niin sen pitääkin mennä, sillä on hyvä tiedostaa omat rajansa ja päämääränsä. En koskaan itse jättäisi koiraa heitteille, mutten myöskään halua tuhlata kymmentä vuotta elämästäni tassupesuralliin ja kakan noukkimiseen. Niinpä kaikkien, jotka harkitsevat koiran hankkimista, olisi syytä kokeilla elämää koiran kanssa ennen sitä. On liian paljon hylättyjä lemmikkejä ja laiminlyöntejä, joista osa voitaisi välttää sillä, että voimavaroja ja vastuunkantoa mitattaisi etukäteen.

En halua arvostella koiranomistajia, jotka ovat jo hankkineet iloisen karvaturrin kotiinsa, mutten myöskään malta olla kyseenalaistamatta sitä, kuuluuko koira kenenkään kotiin. Koirasta on tullut kotitalouksien ja tiettyjen elämänvaiheiden itsestäänselvyys, eikä ihmisen kanssa elämään tottunutta koiraa voi tai pidä paiskata luontoon takaisin, mutta kaikenlaiseen lemmikkibisnekseen pitäisi suhtautua kriittisesti. Onko elävää olentoa eettistä pitää ihmiskodissa? Minkälaiseen ympäristöön koirat on luotu? Saavatko ne toteuttaa itseään vaaditulla tavalla? Voiko esimerkiksi delfinaarioita kritisoida, jos omassa kodissa on lemmikkejä?

Niin tärkeä kuin valkoisesta paimenkoirasta onkaan tullut meille näiden päivien aikana, on silti ihanaa, että silkkikorvainen otus palaa kotiinsa rakkaimpiensa luokse alkuviikosta. Kerrostalokotiamme ei ole tehty koiralle eikä meitä koiran omistamista varten. Ennen lähtöä kuitenkin rapsutetaan ja leikitään niin, että vinkuvan valaslelun ääni soi korvissa vielä pitkään.

Mitä koirat ovat opettaneet sinulle? Mitä mieltä olet lemmikkien omistamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yleishyödykeköyhät: Nämä joka kodin tavarat meiltä puuttuvat!

Ken jaksaa blogiini jääkiekkohuumassa sukeltaa, pääsee nyt kurkistamaan kotiimme, josta puuttuu aika monta kodin yleishyödykkeeksi koettua juttua. Tervetuloa siis meille! Sujuisiko elo kodissamme?
DSC_0164 (2)DSC_0158 (3)DSC_0167 (3)Kodistamme ei mielestäni puutu mitään, mutta tarkemmin ajateltuna meillä ei omasta tahdostamme ole montaakaan asiaa, joita lähes kaikkien kodeista löytyy. Muutenkin ajatus yleishyödykkeestä on aika huvittava. Missä vaiheessa kodeista tuli niin yltäkylläisiä, että kymmenet elektroniikkalaitteet ovat arkipäivää? En tarkoita, etteikö kehitys saisi jatkaa hurjaa kulkuaan tai että pitäisi jämähtää päretorppaan, mutta onhan se huvittavaa, että lähes kaikkeen on keksitty sähkömasiina.

Olen aiemmin ollut mestari keräämään krääsää, joten on ollut helpottavaa huomata, että hamsteripiirteeni on hälvennyt iän karttuessa. Sanotaanko näin, että monet asiat kodissamme ovat vaatineet kompromisseja, ja jos toiselta osapuolelta kysyttäisi, asuisimme varmaan teltassa keskellä olohuoneen lattiaa ja tekisimme ruokaa avotulella.

Matot. Tarkoitukseni oli todeta, ettei meillä ole mattoja, mutta onhan niitä, vaikka toki vähemmän kuin ihmisillä yleensä. Meillä on suuri kuramatto eteisessä, pieni kynnysmatto parvekkeen oven edessä, ohut ja helposti siirreltävä vessan matto ja työhuoneeni pörrömatto. Asunnon pinta-alan huomioiden se on aika vähän.

Mikroaaltouuni. Mikrosta luopuminen oli aluksi minulle kova paikka, vaikken edes käyttänyt sitä. Kaipaan nykyään mikroa vain silloin, kun haluaisin lämmittää ruoantähteitä, mutta on kai hyvä syödä tuoretta ruokaa ja välttää mikroaaltoja. Toisinaan myös keittiön mikrolle varattu kolonen ja sen ammottava tyhjyys keljuttaa.

Keittiön muut sähkövermeet. Kahvinkeitin on meille itsestäänselvyys, mutta muita sähkölaitteita meillä ei perusuunia ja sauvasekoitinta lukuun ottamatta ole. Joskus mietin tehosekoittimen hankintaa, mutta olen todennut toistaiseksi sauvasekoittimen kätevämmäksi pesun kannalta. Onhan meillä toki uudenkarhea astianpesukone, joka ei totisesti ole ekoteko, mutta sanotaanko näin, että kyllä se käsin tiskaamisen voittaa. Aikahan on rahaa.

Kylpyhuoneen elektroniikka. Meillä ei ole pesukonetta tai kuivuria, sillä taloyhtiössämme on toimiva pesukone, joka tosin joskus kiukuttelee niin, että ehkä kerran vuodessa harkitsemme oman ostamista. Emme kuitenkaan näe järkeä siinä, että yhden rapun yhdeksällä taloudella jyllää samaan aikaan yhdeksän pesukonetta, kun pesemisen voi hoitaa yhteisissä tiloissa.

Kauneuselektroniikka. En omista suoristimia, kihartimia tai hiustenkuivaajia, mikä johtuu täysin siitä, etten koskaan jaksaisi käyttää niitä enkä halua rasittaa hiustani lämpökäsittelyllä.

Tuuletin. Viime kesä oli tukahduttavan kuuma ja silloin olimme vähällä hankkia minkä tahansa tuulettimen. Ne sattuivat olemaan loppu kaikista kaupoista, joten oli pärjättävä ilman. Tänä kesänä teimme päätöksen olla hankkimatta sitä, sillä selvisimmehän viimekesäisestäkin koettelemuksesta.

Auto. En aio koskaan hankkia autoa, sillä minusta se on tarpeettoman kallis hyötyynsä nähden eikä sitä voi parhaalla tahdollakaan kutsua ekologiseksi valinnaksi. Lainaan tai vuokraan auton, kun sitä tarvitsen.

Viihde-elektroniikka. Meillä on televisio ja vähän liian monta tietokonetta, joista kaksi on aktiivikäytössä. Emme omista pelikonsoleita tai muita viihdevekottimia. Tietokone hoitaa kaiken työn, ja toisinaan tv jää pelkäksi ruuduksi tai olohuoneen koristeeksi.

Tätä tekstiä kirjoittaessani Suomi varmisti paikkansa MM-kilpailujen finaalissa. Se meillä katsottiin suoraan televisiosta, sillä emme jaksaneet virittää HDMI-kaapelia tietokoneelta tv-ruudulle nähdäksemme pelin suoratoistopalvelusta. Chromecastia meille ei nimittäin todellakaan tule koskaan. Periaatekysymys sekin.

Mitä yleishyödykkeeksi koettua sinulla ei ole kodissasi? Mitä ilman et voisi elää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ikuisesti Tampereella?

Tampere, Tampere ja Tampere. Muusta en tiedä. Havahduinkin vähän aikaa sitten siihen, että on poikkeuksellista elää Suomessa näin täysin yhteen kaupunkiin kiinnittynyttä elämää. Täällä minulla on kaikki. Pitäisikö tilanteen olla toisenlainen?
DSC_00300Kävellessäni töihin tänään viima riuhtoi kulahtanutta kaulahuiviani. Katselin kadun päässä möllöttävää kirkkoa ja saman kadun toisessa päässä sijaitsevaa huvipuistoa, jonka uutuuslaite kohosi horisontissa uljaana. Nämä näkymät minä tunnen ja tiedän: joka kulman, suuren poppelipuun, tiilet ja luodinreiät suihkulähteessä. Täällä asuvat ystäväni ja vanhempani, ajattelin.

Jos karttaan pitäisi piirtää asumishistoriani, olisi se pitkä 15 kilometriä pitkä viiva. Sen varrella minulla on ollut kuusi osoitetta siistissä rivissä aina Pispalasta kangasalalaiseen lähiöön saakka. Ei minulla ole lapsuutta vieraassa kaupungissa, äkkipikaisia muuttoja muualle tai työkomennuksia maakunnissa.

On tavallaan surullista, ettei minulla ole siteitä muihin kaupunkeihin. Toki se, että isäni on kotoisin Kokkolasta, jossa mummolani myös sijaitsi, laajensi elämänpiiriäni etenkin lapsena. Läheisiä ystäviä en koskaan löytänyt, vaikka paljon hyviä tuttavuuksia jäikin. Ehken vieraillut kaupungissa tarpeeksi usein, ja kun sosiaalisesta mediasta vihdoin tuli arkipäivää, oli ystävyydensiementen kylväminen myöhäistä, sillä en oikein ehtinyt nähdä tovereita koskaan kasvotusten. Turha siinä on enää somessa lätistä.

Harmillista Tampereelle keskittyvässä suhdetoiminnassani on se, että laaja ystäväverkosto ympäri Suomen loisi mahdollisuuksia myös työasioissa – puhumattakaan siitä, miten paljon se avartaisi mieltä ja käsitystä suomalaisuudesta. Asumme samassa maassa ja olemme maailman mittakaavassa hyvin homogeeninen kansa, mutta silti on aivan eri asia asua Helsingissä, Kokkolassa, Kuopiossa tai Rovaniemellä. Jo paikallinen kulttuuriperintö on aivan omanlaisensa joka kolkassa!

Eroavaisuuksia on myös työllisyystilanteessa ympäri Suomen. Jos olisin järkevä, lähtisin varmasti oikopäätä Helsinkiin tai vaihtoehtoisesti pieneen kaupunkiin nappaamaan loistoduunin, mutta kun en halua. Uskon siihen, että hyvä tekijä saa töitä mistä vain, mutta kova kilpailu täytyy hyväksyä. On pakko jaksaa yrittää.

En kuitenkaan ole niin uppiniskainen, etten voisi missään nimessä työskennellä muualla kuin Tampereella. Varmasti voisin. Olisi itse asiassa aika huimaa hurauttaa välillä junalla töihin Helsinkiin tai muualle. Tähän mennessä olen tehnyt vain päivätyömatkoja tiheimmillään kaksi kertaa kuussa, mutta jaksaisin pendelöidä tarvittaessa monta kertaa viikossa.

Tuskin koskaan voisin siirtää vakituista osoitettani nykyisen postinumeroni alta pois, mutta työpäivien lisäksi voisin olla valmis pieneen ja vähän pysyvämpään piipahdukseen, kunhan sen nimenomaan voisi laskea visiitiksi, ei asumiseksi.

Puhuimme nimittäin kotona vähän aikaa sitten siitä, mitä tekisimme, jos minulla olisi loputtomasti aikaa ja rahaa. Voisin hyvin vuokrata tönön jostakin korvesta ja asua siellä vuoden kirjoittamassa. Paikassa, jossa saisi tuntea kaikki vuodenajat sellaisina kuin ne ovat ja ikävöidä kunnolla kaupunkia. Ehkä jossakin ruotsinkielisessä lilliputtikylässä, jossa ostokset pitäisi tehdä puhuen vanhaa ruotsin murretta ja jossa kesät tanssittaisi perinteisen juhannussalon ympärillä. Talven tullen ketään ei enää näkyisi.

Tulimme kumpikin samaan lopputulokseen: Idea olisi ihan mahtava, kunhan pääsisi äkkiä junalla kotiin. Sinne, missä Näsinneula kurkkaa parvekkeelta, kun tarpeeksi kääntää päätään.

Oletko muuttanut monta kertaa elämäsi aikana? Missä et voisi koskaan asua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

7 hyvää asiaa viime viikolta

Kaikilla pilvillä ei todellakaan ole hopeareunusta, mutta uskallan väittää, että jokaisessa viikossa on jotakin hyvää. Ainakin aika usein. Minun viime viikkoni oli poikkeuksellisen mukava, ja luulen, että tästä tulee vielä parempi.
DSC_0599DSC_0610DSC_0611Maanantaina söin maailman parhaimman vegaanisen hampurilaisen Ravintola Puistossa kotikaupungissani Tampereella Koskenrannassa. Purilainen oli koottu ihanan sitkeästä seitanista, suolaisesta vegejuustosta, pehmeästä briossisämpylästä, herkullisesta vegevalkosipulimajoneesista, balsamicosta, salaatista ja rapeista perunoista.

Tiistaina sain blogikirjoitusintoni takaisin. Neljän päivän tauko tuntui ikuisuudelta, mutta uuden tekstin julkaiseminen päätti kohmeen. Instagram-kulisseista kertovasta jutusta tuli todella luettu.

Keskiviikkona aloin katsoa Markku Pölösen Oma maa -elokuvaa (2018), josta Oona Airola voitti naispääosa-Jussin. Pidän enemmän sarjoista kuin elokuvista, joten olen nautiskellut elokuvaa pitkin viikkoa pienissä pätkissä, vaikka jonkun mielestä se on varmasti elokuvan kaltoinkohtelua.

Torstaina ostin kotiin Violifen savunmakuisia vegejuustoviipaleita. En vieläkään pidä vegejuustosta kuin sulaneena, mutta jostakin syystä olen halunnut opetella. Eihän siinä järkeä ole, mutta luulen intoni johtuvan siitä, etten ole koskaan elämässäni syönyt juustoja.

Perjantaina pyöräilin pitkän lenkin ja nuuhkin kevättä oikein kunnolla. Kotona sivelin naamion kasvoilleni, istuin saunassa jalat katossa, uitin hiuksiani syväpuhdistavassa shampoossa ja valelin ne lopuksi hopeashampoolla. Perjantai on viikon ihanin päivä. Täynnä toivoa, ja silloin kevätkin tuoksuu poikkeuksellisen hyvältä.

Lauantaina kävin neljännen kerran elämässäni pakohuonepelissä. Ottaen huomion kuinka vähän pidän peleistä olen suorastaan ihmeissäni pakohuonepeli-innostani. En koe olevani niissä erityisen hyvä, mutta nautin ongelmanratkaisusta suunnattomasti. Tänään hyvästelimme toiselle paikkakunnalle muuttavan ystävämme ex-työporukastani.

Sunnuntaina en tehnyt mitään tähdellistä, sillä se, ettei tee mitään, on joskus parasta, mitä itselleen voi suoda. Tarvitsen yksinoloa ja hiljaisuutta saadakseni energiaa uuteen viikkoon. Vierailin Tallipihalla, kävin ruokaostoksilla, paahdoin vihanneksia, tein seitanpihvejä ja kesärullia. Melkoinen lista, muttei tunnu miltään, kun mitään ei ollut pakko tehdä.

Leffalippuarvontaan voi osallistua koko viikon.

Mitä hyvää sinulle tapahtui viimeksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihan todella rasittavan valmis luopumaan

Minusta tuli melkein jo Muumilaakson asukas, kun oivalsin, että tavarakuorma kotona saa minut voimaan pahoin. Eikö olekin ärsyttävä ilmiö?
dsc_0035 (4)En todellakaan ole kokenut minkäänlaista valaistumista tai edes innostunut Kon Marista, mutta olen kummasti alkanut haaveilla siitä, että minulla olisi mahdollisimman vähän tavaraa. Tai toivoisin edes, että kaikki omistamani olisi tarpeellista.

Totuus on kuitenkin kaukana tyhjyydestä, kun avaan kaappini. Sille on tosin ihan järjellinen selitys, sillä olin ennen hamstraaja, joka vielä kaiken lisäksi nautti ostamisesta ja aineellisista lahjoista. Saatoin säilöä itse ostamieni esineiden ja vaatteiden lisäksi kaiken ilmaisista messutuotenäytteistä lahjoihin, joita olin saanut alakouluikäisenä. Valtava materiataakka seurasi minua ensimmäiseen omaan kotiini ja vielä nykyiseenkin kotiini, jossa uskoin pääseväni turhasta roinasta eroon, mutta se oli aika huikenteleva haave, sillä neliöömme saa sullottua uskomattoman määrän tavaraa.

Olen ryhtynyt tarkoituksellisesti karsimaan aineellista omaisuuttani. Minulla on käytännössä kolme turhuuskeidasta: vaatekaappi, kosmetiikan ja käyttötavaroiden kaapisto sekä kirjakaappi. Kun ensimmäisen kerran päätin luopua kaikesta – käyttötavarasäilössä olevasta – turhasta erään siivousurakan päätteeksi, tuntui se yllättävän pahalta, jopa sydäntä särkevältä. Niin monta muistoa oli pakko jättää taakse. Myöhemminkään ei ole ollut helppoa, mutta sentään aiempaa helpompaa. Jotkut ryhtyvät vuoden kestävään haasteeseen, jossa heitetään tavara pois päivässä. Siihen minusta ei ole, mutta toivoisin Kon Mari -hengessä, että pääsisin siihen pisteeseen, että omistaisin vain tavaroita, jotka tuovat iloa ja hyvää mieltä.

Olen tainnut tulla siihen ikään, jossa tuntuu hyvältä alkaa haaveilla klassisesta, laadukkaasta ja harmonisesta vaatekaapista. Tuntuisi tuhlaamiselta laittaa kaikki vaatekerrat uusiksi, enkä usko missään nimessä, että minusta tulisi pienissä puodeissa kahdensadan euron paitoja osteleva järkeilijä. Enkä tiedä sitäkään, kannattaako kestävyyden nimissä roposet syytää johonkin vain siksi, että hinta ehkä tarkoittaa laatua.

Sitten on vielä työhuoneeni nurkassa nököttävä kirjakaappi. Se on syystä nimenomaan kaappi, sillä en voisi ostaa avonaista kirjahyllyä sisällön ollessa yleensä pahasti sikin sokin. Kirjat ovat minulle todella rakkaita ja pidän niitä suuressa arvossa, ja siksi myös oman proosateoksen ulos saaminen painosta tullee aikanaan olemaan minulle suuri virstanpylväs. On kuitenkin pakko olla rehellinen, että ei kirjojen ostamisessa ja keräämisessä ole mitään järkeä, kun kaiken voisi lainata Suomen upeasta kirjastojärjestelmästä.

Tekemästäni vapauttavasta ajatustyöstä huolimatta elämän karsiminen muoti-ilmiönä ärsyttää minua. Niin kuin kaiken maailman hömpötykset yleensä. Tavarakuorman vähentämisessä ei missään nimessä ole mitään vikaa, sehän on nimenomaan ekologinen teko, jos tuotteet vielä kierrättää ja tekee myöhemmin parempia valintoja. En usko minkäänlaisiin lakkoihin, vaan siihen, että hyvät ajatukset heijastuvat arjen valintoihin, jotka johtavat parempaan lopputulokseen. Ehkä siis olen vain tuohtunut siitä, että elämän karsimisesta täytyy ylipäätään meuhkata – niin kuin teen nyt itsekin. Pitäisihän aikuisen ihmisen itse oivaltaa tehdä oikein, vaikka ei taskulampun sytyttämisessä toisen puolesta mitään vikaa ole.

Ihannetilanteessa ihminen olisi Nuuskamuikkunen, jolla ei olisi muuta kuin huuliharppu ja nyssäkkä kepin päässä kirkkaiden ja rauhallisten ajatusten lisäksi. Olisi vain aikaa ja vapautta. Minä en ole lähelläkään Muikkusta, mutta sanotaan niin, että olen jo matkalla laaksoon. Yksinäiset vuoret näkyvät horisontissa.

Mistä olet valmis luopumaan? Ärsyttääkö elämän karsimisesta kohkaaminen sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka ostaisi vanhan kirjahyllyn?

Olen viime vuoden aikana osallistunut kahteen vanhusten huonekalujen myyntioperaatioon. Molemmilla kerroilla olen yllättynyt – ja tuntenut haikeutta.
DSC_0029 (3)Hiki valui pitkin kasvojani, kun helteisenä kesäpäivänä odotin nettikirpputorille myyntiin laitetun huonekalun ostajaa. Ei näkynyt, eikä vielä seuraavanakaan päivänä. Kun lopulta myyntiä varten kotiimme tuodut rojut oli saatu pois nurkista, koti tuntui ihanan tyhjältä. Oli aikaa pureskella kaupankäyntiä. En olisi esimerkiksi koskaan uskonut, että ihmiset taistelevat käytetystä digiboksista, vaikka se laadukas laite olikin. Enkä olisi arvannut, etteivät lasipöydät kiinnosta ostajia. Ja että inasen väärä sävy voi pilata koko ostotapahtuman, vaikka enhän minä itsekään ostaisi vempelettä, joka ei täysin miellytä minua.

Viimekesäisen myyntikimaran jälkeen jäin siis siihen käsitykseen, ettei ihmisiä kiinnosta vanhat huonekalut hyväkuntoisuudesta ja huokeista hinnoista huolimatta. No, inhoanhan minä itsekin sitä, että kaikenlaista yritetään myydä retrohenkisyydellä. Toisaalta opin myös sen, että tavaran suosiota on vaikea ennustaa. Se tuli todistetuksi myös viime viikolla, kun vastikään edesmenneen mummini huonekaluja on alettu myydä.

Julkaisin kaikista huonekaluista myynti-ilmoituksen sekä Tori.fi:ssä että paikallisella myyntisivustolla, josta itse en ollut koskaan kuullutkaan. Tunti ilmoitusten julkaisemisesta isäni puhelin oli tukossa. Paskanruskean kirjahyllyn takia. En olisi ikinä uskonut, että jotkut todella haluavat sinapinruskean hyllyn, jossa on omituiset laatikot, liian suuret hyllyvälit ja epäkäytännölliset ratkaisut nykyajan elektroniikan tarpeisiin. Ehkä pyydetty hinta oli liian vähän, ja myimme tietämättämme helmen.

Pian mummini asunto on tyhjä, ja muutama retrolipasto sen hitiksi nousseen kirjahyllyn lisäksi on päätynyt uusiin koteihin. Yksi kuulemma juuri remontoituun takkahuoneeseen. Minulla on vähän haikea olo. Ei siksi, että tyhjä asunto tekee todelliseksi sen, ettei mummia enää ole, vaan se, kuinka kaunista on tarinan jatkuminen. Tavarat jatkavat matkaansa, vaikka itse päädymme osaksi luonnon kiertokulkua.

Vuosikymmeniä vanhat huonekalut kirjoittavat nyt uudet luvut jossakin muualla, ja siellä, missä se tapahtuu, ei tiedetä, minkälaisia tarinoita on jo tehty mummini kodissa. Ei tiedetä, että lipaston laatikot ja kaappien hyllyt ovat olleet täynnä kortteja, kirjeitä ja valokuvia, jotka ovat taltioineet ihan valtavan määrän tietoa monen ihmisen elämästä aivan huomaamatta. Ei tiedetä,  että minä, tavaroiden myyjä, en ollut koskaan ennen myymistä edes yrittänyt avata pikkuruisella avaimella lukittuja laatikoita. Eikä kukaan tiedä, ettei laatikossa ollutkaan aarteita, vaikka luulin niin.

Mistä sinä olet eniten yllättynyt vanhoja huonekaluja myydessä tai ylipäätään nettikirpputoreilla seikkaillessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Asuuko teilläkin Hirvonen? Entä kuka pesee tiskit?

Koti kertoo ihmisestä vähän huomaamattakin aika paljon. Minun kotipaljastuksistani päätellen olen ehkä vähän laiska, nautintoaltis ja suurpiirteinen, vaikka oikeasti olen myös ahkera, tehokas ja pikkutarkka.
DSC_0089Meillä asuu Hirvonen-niminen viirivehka. Täytyy tunnustaa, etten ole varma, onko se edes viirivehka, mutta siinä uskossa olen. Totta on ainakin se, että kasvin kutsumanimi on Hirvonen. Arvaatko miksi?

Makuuhuonettamme kutsutaan kammariksi. Vanha kunnon kammari. Ei mitään lemmenpesiä tai upeasti sisustettuja hotellityylisiä makuuhuoneita. Kammari on kammari, ja onkin huvittavaa, kuinka yhdestä sanasta voi tulla niin lämmin olo. Ennen kaikkea on kiva kutsua makuuhuonetta kammariksi, sillä kukaan muu ei tee niin.

Neliömme huoneista kaksi ovat puuhahuoneita, joista toinen on omistettu riippumatolle. Voisin hyvin asua pienemmässä asunnossa, mutta koska tähdet sattuvat olemaan kaikin puolin kohdillaan hinnan ja laadun suhteen, on käynyt niin, että asumme neliössä. Olohuone, kammari ja työhuoneeni ovat itsestäänselvyyksiä, mutta viimeinen pikkuhuone on talouden toisen osapuolen romuvarastohuone, jonka keskipisteenä on netistä tilattu, aito eteläamerikkalainen riippumatto. Sekä minun työhuonettani että riippumattohuonetta kutsutaan puuhahuoneiksi. Koska. Niissä puuhataan.

Astianpesukonetta käyttää vain toinen meistä. En tiedä mitään vastenmielisempää kuin inhottavien, vesivahingon mahdollisesti aiheuttavien koneiden ränkkääminen. Kyllä, meillä on asianmukaiset suojat, ammattilaisen asennus ja kotivakuutukset, mutten silti suostu koskemaan masiinaan. Tähän asti olen onnistunut välttelemään sitä myös työelämässä.

Viimeisin kotiimme ostettu tuote oli lamppupari yöpöydille. Oli muuten hyvä diili. Kaksi kaunista lamppua reilulla kolmellakympillä Prismasta. Talouden toinen osapuoli järkyttyi mustanvärisestä johdosta, mutta minä olen sitä mieltä, että sen kanssa oppii elämään. Niin hienot kiemurtelevat lampunvarret ovat!

Mitä salaisuuksia talouteesi kätkeytyy? Mitä kotisi kertoo sinusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa