Paras vuosi ikinä naurattaa räävittömyydellään ja ihastuttaa ikäproblematiikallaan

Kun on kasvanut ajatukseen siitä, että vapaus koittaa vasta eläkkeellä, on vaikea kuvitella irtautuvansa oravanpyörästä kesken kovimman vauhdin. Paras vuosi ikinä on kymmenenosainen katsaus kolmikymppisten ystävysten, parisuhteessa jätetyksi tulleen Miinan ja burn outin jälkeen irtisanoutuneen Karlan, välivuoteen, jonka ainoa tavoite on tarttua hetkeen pientä ’bucket listiä’ ja some-kanavaa unohtamatta.
hyvasti_karvaton_isukki-2_1Kuva: C More

Kun elämä alkaa muutenkin maistua puulta, mainostoimistossa työskentelevä Karla (Lotta Kaihua) ja Teemun (Joonas Kääriäinen) kanssa vietetyn 17 yhteisen vuoden jälkeen toisen naisen (Sara Soulié) vuoksi jätetyksi tullut Miina (Ella Lahdenmäki) ymmärtävät, ettei eläkepäiviä tarvitse alkaa odotella, sillä paras vuosi ikinä on järjestelykysymys, joka ei katso ikää. Naiset perustavat sarjan nimeä kantavan YouTube-kanavan, jonka kuvitteellisista videoista jaksot osin koostuvat.

Kirsikka Saaren ja Selma Vilhusen ohjaama, Jenni Toivoniemen yhdessä Saaren kanssa käsikirjoittama sarja on hengästyttävä kuvaus Karlan ja Miinan välivuodesta, jonka alkutavoitteita ovat huumeiden kokeileminen ja orgioihin osallistuminen. Näillä aktiviteeteillä sarjaa on myyty, mutta niihin liittyvät humoristiset kohtaukset jäävät lopulta ytimen ulkopuolelle – ja hyvä niin!

Paras vuosi ikinä jaksaa ansiokkaasti naurattaa jaksosta toiseen pienillä huomioilla kolmikymppisyyden monimutkaisuudesta ja siihen liittyvistä ulkopuolisten luomista odotuksista. Alastomuus tekee komediasta räävitöntä, mutta on toisaalta omiaan korostamaan sarjan sanomaa, koko elämän kokoista irti päästämistä. Jatkuva huumoritykitys on tosin välillä niin vauhdikasta, että päähenkilöiden samastuttavuus kärsii.

Pienistä kompastuskivistään huolimatta Paras vuosi ikinä on erinomaista tv-viihdettä erityisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin se haastaa katsojan miettimään omaa elämänkaartaan, ja toisekseen sarja käsittelee ikäproblematiikkaa häkellyttävän koskettavasti ja osuvasti.

Vanhimmat katsojat kenties kysyvät sarjaa katsoessaan, miksi ihmeessä kolmikymppisten pitää päästä vapaalle elämästään, sillä eihän ennenkään – muka – sellaista tarvittu. Eipä! Monet lähtivät perhe-elämää pakoon Ruotsiin tai jopa rapakon taakse. Henkilöhahmojen kanssa samaa ikäpolvea olevat puolestaan havahtuvat kenties itsekin siihen ajatukseen, ettei elämää tarvitse elää eläkeikää varten. Se, että vapaus koittaa vasta eläkkeellä, on itse asiassa aika musertava, etenkään kun eläkkeelle ei välttämättä pääse ikinä tai edes terveenä.

Miina vierailee sarjassa samassa talossa asuvan Marken (Seela Sella) luona halutessaan tehdä hyväntekeväisyyttä yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Käy ilmi, että Marke on kaikkea muuta kuin yksinäinen, ja hän käsittää ystävätoiminnan toisin päin. Vaikka vanhusten yksinäisyys on joidenkin mukaan yleistä, ei sitä kuitenkaan voi yleistää kaikkiin. Kohtaus osoittaa, ettei ikä eläkepelotteluista huolimatta ole yksitoikkoisen elämän tuomio.

Karla ja Miina heilastelevat sarjan aikana itseään nuorempien eli parikymppisten miesten kanssa, mikä tuo ikäkysymykseen vielä uuden ulottuvuuden. Feissari-Pietarin (Pietu Wickström) ja Karlan suhde lopahtaa, sillä Pietari kyllästyy Karlan henkisesti vanhaan ja piikikkääseen käytökseen. Hykerryttäviä hetkiä tarjoaa myös Karlan, Miinan ja Tanjan (Armi Toivonen) yhdessä Pietarin ystävien kanssa viettämä ilta, joka näyttää lempeästi saman sukupolven vastakkaisissa päissä olevien ikäryhmien koomisuuden. Elämän ei tarvitse olla ehdotonta maailman pelastamista tai keskittyä valuvien rintojen ympärille, vaan kenties se voisi olla jotakin niiden väliltä, olipa elämäntilanne mikä tahansa.

Liikoja paljastamatta sarjan viimeinen jakso antaa vihiä toisesta kaudesta tai luo vähintäänkin hyvät lähtökohdat sille, sillä loppuratkaisu, jota katsoja ei edes odota, osoittaa, mikä elämässä on usein on tärkeintä: pysyvyys ja rakkaus.

Paras vuosi ikinä on nähtävissä suoratoistopalvelu C Moressa.

Oletko välivuoden tarpeessa omasta elämästäsi? Minkälaisia ajatuksia Paras vuosi ikinä herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Erika Vikmanin Cicciolina Euroviisuihin!

Tämä juttu ei valitettavasti ole tiedote, vaan toive ja analyysi. Jos päässä on kukkahattu, kannattaa lopettaa lukeminen välittömästi tai laittaa myssy naulaan. Erika Vikmanin Cicciolina on täydellinen viisubiisi – esityskielestä huolimatta.
Erika Vikman_WarnerKuva: Warner Music

Mauton. Kamala. Viekää Vikman kotiin. Ei ainakaan tuota. Ihan hirveä. Näin on Erika Vikmanin Cicciolina-UMK20-finaalikappaletta luonnehdittu. Minä olen eri mieltä. Tuokaa Vikman suoraan Rotterdamiin. Lallatukset sikseen, vain sanomalla on väliä.

Minäpä kerron, miksi Cicciolina pitää saada Euroviisuihin.

Ensinnäkin Cicciolina on tarttuva diskohitti, ja Vikman tulkitsee sen varmasti ja vahvasti. Toiseksi Cicciolinan sanoma on korvan kuulemia nuotteja suurempi. Jos kappaleen häveliäät sanoitukset ahdistavat, kannattaa muistaa, kuinka valtavaa, koko kansakuntaa järkyttänyttä pelkoa sai aikaan Lordin Hardrock Hallelujah (2006), jossa ei ollut minkäänlaista sanomaa, vaan lähinnä naamaripäisiä hemmoja rokkaamassa pyroruiskujen iskiessä tahtia lavalla. Ei ottanut paholainen valtaansa tätä kansakuntaa, joten ei sitä tee Cicciolinakaan.

Balladit ja pornotähdet pois

Vikmanin UMK-kappaleesta on kiinnostunut myös itse Cicciolina (oik. Ilona Staller), joka on valmis esiintymään Vikmanin kanssa Viisu-lavalla, jos vain hinnasta sovitaan. Mistään alelapusta ei liene kyse, vaikka kovin Cicciolina-huuma on vain kaukainen muisto viime vuosituhannelta. Cicciolinan rooli on Vikmanin kappaleessa on olla innoittaja ja ennen kaikkea symboli sanomalle, ei maskotti, joka pitäisi raahata lavalle lisäpisteiden toivossa. Idea ei ole ylistää pornotähteä, vaan Cicciolinan merkitystä omassa ajassaan, mistä me voimme yhä edelleen oppia. Kuka uskaltaisi olla yhtä peloton, vallaton ja silti valtaa pitävä? Stallerhan istui yhden kauden myös Italian edustajainhuoneessa.

Euroviisut eivät salli poliittista kannanottoa, mutta Vikmanin Cicciolina välittää ydinsanomansa ovelasti – hömpöttelevän pinkkiin ja humppaavaan diskoon verhottuna rietasteluserenadina. Cicciolina näyttää konkreettisesti sen, mihin nainen pystyy valtiossa, joka ei aseta rajoja sukupuolen perusteella. Omassa ajassaan Cicciolina taisteli Italiassa vanhanaikaisen katolilaisen valtion normeja vastaan, mutta me nykysuomalaiset saamme nauttia tasa-arvotyön hedelmistä.

Diskojytää parempaa esitystapaa Cicciolinalle ei olisi voinut valita, sillä liirumlaarum-balladit voi heittää suoraan roskakoriin Euroviisujen backstagella. Teoriassa voittomahdollisuudet ovat niillä suuremmat kuin Cicciolinalla, mutta sanomaa niillä ei ole. Aika moni näet on jo oppinut, että rakkaus – muka – voittaa aina ja että se on usein sokea. Viulut ja valkoiset haituvat esityksen takana loistavalla elektronisella taululla eivät enää lämmitä.

”Nautinnon puolesta päähän nostan seppeleen
Ja halutessani meet mun eessä polvilleen
Maailman nähdä voi niin kauniina
Jos on elänyt kuin Cicciolina”

Yhteiskuntamme peili

Cicciolinan esittäminen on erinomainen tilaisuus näyttää Euroopalle Suomen vahvuudet. Vaikka moni asia voisi olla meillä paremmin, eivät kaikki valtiot todellakaan voi julkaista Cicciolinan kaltaista kappaletta. Cicciolina osoittaa, mihin ainakin näennäisesti tasa-arvoinen yhteiskuntamme pystyy: sukupuoliin ja seksuaalisuuteen liittyviin vapauksiin, itseilmaisun mahdollisuuksiin ja rajujakin elementtejä hyödyntäviin representaatioihin.

”Hyväilen nalleani, mulla rakkautta riittää
Joo, sytyn huomiosta, mun ei tarvii sitä peittää
Kaunista on olla vapaa sekä rietas
Liian moni tääll’ on itselleenkin vieras”

”Kun löytyy valuuttaa paidan alta
Mull’ on tilanteessa aina valta
Katseet ja kommentoijat kauhistelee: ”Ei noin!”
Miehenä olisin jo kadehdittu playboy”

Erika Vikman lähtee kisaan ennakkosuosikkina, ja tällä hetkellä Cicciolinan vedonlyöntikerroin onkin kaikista kilpailukappaleista alhaisin (1,33 7.3.2020 klo 12.56). UMK:ssa puolet pisteistä tulevat kansainvälisiltä ammattilaisraadeilta, mikä voi heikentää Cicciolinan mahdollisuuksia esityskielen ja yleisten asenteiden vuoksi. Ammattilaisraadin sotkeminen UMK:hon on huvittavaa, sillä kansan pitäisi itse saada valita, kenet lähettää viisuihin, ei siihen ammattiapua vaadita. Syteen tai saveen, vastuu on meidän.

UMK:sta puhuttaessa on vaikea välttyä puimasta koko Euroviisujen voittomahdollisuuksia. Olen aivan kyllästynyt voittolätinään, sillä voitolla ei ole mitään merkitystä. Tärkeintä on se, että julkaisee jotakin sellaista, jonka takana voi seistä, joka tuo iloa ja jolla on todellinen sanoma. Cicciolina on kaikessa surkuhupaisuudessaan ja överiydessään yhteiskuntamme peili, joka hävettää vain ja ainoastaan osuvuutensa vuoksi. Mauttomuus on tässä tapauksessa valtti, sillä me kaikki sorrumme siihen.

”Turha opettaa mua ristiin jalkojani laittaa
Synnyin syntiseksi, sori jos se sua haittaa
Kun jotain haluaa, se pitää sanoo ääneen
Kuultavan valkoisessa jonon ohi pääsee”

Jos Cicciolina ei voita UMK:ta, rullaa elämä niin kuin ennen, mutta Cicciolinan työ jatkuu, sillä niitettävää riittää. On niin paljon alaspainajia, rivoja setiä ja ankeuttajia.

Kukkahattutädit, pitäkää hatuistanne kiinni, nyt mennään!

Erika Vikmanin Cicciolinan voi kuunnella Spotifyssä ja YouTubessa. UMK20-finaali lähetetään YLE TV1:ltä 7. maaliskuuta klo 21.00.

Kenet sinä lähettäisit Rotterdamin viisuihin? Kerro myös Euroviisu-suosikkisi kautta aikain!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Hotel Swan Helsingin salaisuus paljastuu heti, jos vieras on hereillä

Hotel Swan Helsinki on tasaisen varma draamalla höystetty suomalaisdekkari, joka kosiskelee yleisöä upealla miljööllä, mutta jättää katsojan lopulta kylmäksi etäisellä käsittelytyylillään ja ilmiselvällä loppuratkaisullaan.
hotelswan_560_x_315_graffoillaKuva: C More

Hotel Swan Helsinki avaa uudistamisen jälkeen ovensa ristiriitaisissa tunnelmissa. Hotellinjohtaja Ville Pajari (Turkka Mastomäki) on kadonnut, ja hänen tilalleen palkataan kauan sitten hotellissa työskennellyt Ella Kallio (Oona Airola). Hotellinjohtaja Kallion lisäksi Hotel Swania ohjaavat hallituksen varapuheenjohtaja Henrik Svanström (Lauri Tilkanen) ja hallituksen puheenjohtaja Lauri Raudus (Leo Honkonen).

Pajarin katoamista alkavat tutkia poliisista Salla Vartio (Milka Ahlroth) ja Risto Lintunen (Roope Salminen), jotka joutuvat pöyhimään niin Kallion taustat kuin hänen kasvattisisartensa Jere Hirvosen (Jaakko Ohtonen) ja Jessica Virtasen (Laura Eklund Nhaga). Tutkinnalta eivät säästy myöskään hotellin vastaanoton ja siivousosaston vakikasvot Joonas Riekkinen (Eppu Salminen), Anita Björk (Meri Nenonen), Maija Björk (Elina Saarela) ja Ninni Korhonen (Netta Laurenne).

Käsitykseni mukaan ainakaan viime vuosina ei ole tehty suomalaisia hotelliin sijoittuvia sarjoja, mutta ulkomailta vastaavista tuotannoista mainitsemisen arvoisia lienevät The Halcyon (2017) ja Grand Hotel (2019). Kotimaisen draaman saaminen tv-ruudulle on aina suuri ilo, eikä vähiten mielenkiintoisen miljöön vuoksi Hotel Swan Helsingin tapauksessa.

Hotelli on erityisen herkullinen miljöö niin draamalle kuin dekkareille. Koska hotelli on sekä työpaikka että vieraiden tilapäinen koti, on maaperä hahmojen väliselle jännitteelle otollinen. Vieraita kirjaimellisesti tulee ja menee, joten useasta jaksosta koostuvaan draamaan on mahdollista ujuttaa myös pienoistarinoita ja ohimeneviä humoristisia kohtauksia. Juonen kannalta ne eivät ole erityisen oleellisia, mutta vaikuttavat siihen, kuinka uskottavalta hotelliin sijoittuva sarja tuntuu. Sarja ottaa vaivihkaa kantaa myös siihen, miten hulluksi hotellibisnes on mennyt ja kuinka surrealistia asiakkaiden vaatimukset ja metkut joskus ovat.

Hotel Swan Helsingin miljöö on poikkeuksellisen aidontuntuinen ja tarjoaa upeat puitteet draamalle, mikä ei ole ihme, sillä sarjan hotellia varten on rakennettu muun muassa standard-tason hotellihuoneita, sviitti ja kylpyhuone sekä tunnelmallinen aulabaari. Hotel Swanin sisustusta on ruodittu tarkemmin maaleihin keskittyvän Uula Color Oy:n blogissa, jossa voi tarkastella kuvitteellisen hotellin miljöötä yksityiskohtaisesti.

Valitettavasti kaunis kuori ei korvaa sitä, mitä juonesta puuttuu. Hotel Swanin ydinjuoni on hotellinjohtajan katoaminen, joka sittemin muuttuu henkirikostutkinnaksi. Rikokseen liittyvä tapahtumakulku lässähtää nopeasti, ja uskon, että sarja toimisi paljon paremmin pelkkänä draamana, sillä murha ei nosta sarjan profiilia mitenkään, kenties päinvastoin. Heikko murhajuoni ja miljöökeskeisyys etäännyttävät henkilöhahmot katsojista, minkä vuoksi heidän kohtalonsa eivät kosketa yleisöä.

Kahdeksanosainen sarja on kuitenkin sopivanpituinen eikä sorru jaaritteluun, mutta vavisuttavia juonenkäänteitä se ei onnistu tarjoamaan. Hotel Swan Helsinki ei pysty hämäämään varsinkaan edistynyttä dekkaristia, sillä jos on katsonut genren sarjoja, voi syyllisen päätellä helposti. Harvoin nimittäin syyttävä sormi näyttää, kuka on kaiken takana.

Pettymys onkin suuri, kun peilistä lopulta kurkistavat odotetut kasvot. Murhaajan kasvot. Näinkö halvalla mysteeri ratkesi?

Hotel Swan Helsinki on katsottavissa kokonaisuudessaan C Moressa. MTV3 näyttää joka maanantai yhden jakson 2. maaliskuuta 2020 alkaen.

Mikä hotelliin sijoittuva sarja on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Synninpesä syynissä – espanjalais-suomalainen Paratiisi vie katsojat Aurinkorannikon rikollisuuden ytimeen

Fuengirola Etelä-Espanjan Aurinkorannikolla. Helteinen synninpesä, hämäräkaman vaihtoasema, monen viimeinen leposija, eläkeläisten ulkoilmapäivähoitola. Rantakaupunki idyllisesti täynnä toivoa, josta yleensä jää hyppysiin vain tuhkat lentokoneessa.

Oululaisiin naisiin liittyvät rikokset johdattavat rikostutkija Hilkka Mäntymäen (Riitta Havukainen) Fuengirolaan työtehtäviin, joiden kimppuun hän käy Andrés Villanuevan (Fran Perea) ja Luisa Salinasin (María Romero) kanssa.
Paradise_Ana_Belen01Kuva: Ana Belén Fernández.

Ylellä nähtävä Paratiisi on kanavan, MRP Matila Röhr Productions Oy:n ja Mediapron espanjalais-suomalainen yhteistuotanto. Sarja on kuvattu Oulussa ja Fuengirolassa, joiden välillä Paratiisi liikkuu vaivatta. Hilkkaa Ouluun jäävät odottamaan Anni-tytär (Armi Toivanen) perheineen ja Alzheimeria sairastava Aarne-puoliso (Risto Tuorila), joka tekee Aarnena valtavan hienon, uskottavan ja tarkkanäköisen roolityön. Harvassa sarjassa kuvataan yhtä todenmukaisesti ja koskettavasti Alzheimeria kuin Paratiisissa.

Fuengirolassa tutkijoita on vastassa Aurinkorannikolla rehottava nappikauppa, joka tosin lopulta muodostuu vain sivujuoneksi tarinassa. Ihmissuhdedekkareiden faneille ratkaisu on mieleinen, mutta mafiosot joutuvat pettymään. Huumeet tuovat kuitenkin esiin Aurinkorannikon hämärän, jopa armottoman puolen. Sen, jonka perässä ihmiset saapuvat etelään ja jonka pariin monet ajautuvat. Sivujuoni ottaneekin osuvasti kantaa mediassa käytävään keskusteluun suomalaisten huumekuolemista Aurinkorannikolla. Tarinoissa toistuu se, miten suuri yllätys surullinen käänne on ollut, mutta Paratiisi osoittaa, että yleensä kaikki ennusmerkit ovat ilmassa jo paljon ennen ikävää lopputulosta.

Paratiisin käärmeen jäljille ei sarjassa pääse heti, mikä on ilahduttavaa, mutta loppuratkaisun kannalta myös turhauttavaa. Tarinan huippu nimittäin osoittaa, ettei katsoja olisi voinut mitenkään aavistaa puutarhan paholaista. Jos ei tiedä, mitä etsiä, ovat tunteet tyhjän päällä eikä ratkaisu riipaise sydäntä.

Fiktiivisessä Oulussa asiat ajautuvat niin pitkälle, ettei ole vaikea arvata, että Paratiisin ensimmäinen kausi jättää hiekkaan selvät askelmerkit toiselle kaudelle, vaikkei katsojaa sentään kiusata ensimmäisellä kierroksella jättämällä avoimia kysymyksiä.

Loppuratkaisun perusteella Paratiisin ydinsanoma lienee se, että yleensä alueen uusien vakiasukkaiden perustavanlaatuiset ongelmat ovat olemassa jo ennen Aurinkorannikolle muuttoa. Todelliset haavat eivät parane, vaikka matkustaisi maailmaan ääriin. Vähiten niistä pääsee eroon Aurinkorannikolla, jonka huoleton ilmapiiri kannustaa irrottamaan ankkurin lopullisesti, sillä ainahan tulee huominen. Kunnes sitä ei enää ole.

Paratiisin kaikki jaksot ovat katsottavissa Yle Areenassa.

Oletko sinä antautunut jo Paratiisiin? Minlälaisia mielikuvia Aurinkorannikko herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Helene – taiteilijana koskettava, elokuvana tylsä

Helene Schjerfbeckistä (1862–1946) kertova Helene on taide-elokuvamainen kuvaus unohdetun taiteilijan tuskasta, joka parhaimmillaan vavahduttaa ja pahimmillaan tylsistyttää.
Helene_pressi4Kuva: Nordisk Film

Antti J. Jokisen ohjaama ja Marko Leinon kanssa käsikirjoittama Helene on itsessään taideteos, joka on visuaalisena elämyksenä suurempi kuin melko tavalliseksi taipuva tarina: unohdettu taiteilija, yllätysmenestys ja riuduttava rakkaus. Elokuvassa keski-ikäisen Schjerfbeckin (Laura Birn) rakkaudenkohde on nuori taidemaalarikirjailija Einar Reuter (Johannes Holopainen), johon tutustuminen muuttaa pysyvästi Schjerfbeckin elämän.

Schjerfbeckistä tuli erityisen kuuluisa taidekauppiaan löydettyä hänet ja 159 teosta vuonna 1915. Menestys johti suosittuihin näyttelyihin ja tuottoisiin taidekauppoihin. Esimerkkinä kerrottakoon, että vuonna 2008 Schjerfbeckin maalaus Tanssiaiskengät myytiin huutokaupassa lähes 3,9 miljoonalla eurolla, joka on enemmän kuin on koskaan maksettu suomalaistaiteilijan työstä.

Birn on Helenenä hurmaava, koskematon ja vahva taiteilijan fyysisestä hauraudesta huolimatta. Birnin fiktiivinen Helene maalaa uskottavasti ja luo melko yksipuoliseksi nivoutuvaan tarinaan syvyyttä ja liikettä vivahteikkailla eleillään. Schjerfbeckin parhaan ystävän Helena Westermarckin roolin tulkitsee Krista Kosonen, joka vie Westerin osansa varmuudella loppuun. Westeriksi kutsutun Helenan ja taitelija-Helenen aikuinen ystävyys on vankkaa ja koskettavaa, jopa samastuttavaa, katsottavaa.

Aikakauden kuvauksen ja Helenen henkilökohtaisen elämän huomioiden keskiössä ovat myös Schjerfbeckin äiti Olga Printz (Pirkko Saisio) ja veli Magnus (Eero Aho), jonka taskuun suuri osa taidekaupparahoista päätyy naisen aseman ja holhoussuhteen vuoksi. Sisarukset joutuvat myös miettimään, kumpi jaksaa paremmin väkäleukaista ja teräväkielistä äitiä aikana, jolloin vaivaistalot olivat kirosana ja läheisten hoitaminen loppuun saakka velvollisuus.

Kun Helene-elokuvan kuvaukset alkoivat, kohahdutti elokuvan esityskieli, sillä Schjerfbeck oli suomenruotsalainen. Taidekriitikko Pontus Kyander ehdotti elokuvan boikotoimista, mutta Jokinen vei projektinsa loppuun sellaisenaan eli suomeksi, vaikka tiettävästi Charlotte Airas oli tarjonnut hänelle ruotsinkielistä käsikirjoitusta.

Kun ottaa huomioon Schjerfbeckin taustan ja kaksikielisen Suomen, olisi ollut taiteilijaa kunnioittavaa tehdä elokuva hänen äidinkielellään tai ainakin tuoda kieli teoksessa ilmi. Jokisen teoksessa ruotsin kieli ei ole millään tavalla läsnä, mikä on jopa huvittavaa, sillä Schjerfbeckin aikana Suomen kulttuuripiirit olivat pitkälti ruotsinkielisiä. Toisaalta näin ajatellen ei Hollywoodissakaan olisi voitu tehdä kuin murto-osa elämäkertaelokuvista, jos ne pitäisi aina toteuttaa henkilön äidinkielellä.

Helene on pitkäveteisyydestään huolimatta kaunis ja koskettava elokuva, joka hivelee erityisesti taiteesta nauttivia elämäkertaintoilijoita. Schjerfbeckin nimikkoelokuva ei ehkä jää historiaan genrensä kokonaisvaltaisesti onnistuneimpana elokuvana, mutta ainakin esimerkkinä siitä, miltä öljyvärimaalaus näyttää elokuvaksi muutettuna ja miten kauniilta ideaalitilanteessa taitelijan elämäkertaelokuva voi näyttää.

Tack, Helene.

Helene on katsottavissa elokuvateattereissa 17.1.2020 alkaen.

Mitä mieltä olet Helenen kielikysymyksestä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Helmimies meikkaa ja yrittää epätoivoisesti viedä Pakkasen dekkarit 2010-luvulle

Outi Pakkasen Anna Laine -dekkarit piirtävät tarkkanäköisen kuvan Helsingistä ja kuvatun ajan ilmiöistä, mutta viehätysvoima puree parhaiten silloin, kun dekkarit eivät kuvaa käsillä olevaa aikaa. Helmimies (Otava 2019) kertoo yksinäisestä naiseksi pukeutuvasta miehestä, jonka tarinan juonessa YouTubellakin on paikkansa.
9789511346395_preview.jpg;jsessionid=1eq5yh2v1siyr67tff6i0drtkKuva: Otava

Olen lukenut Outi Pakkasen Anna Laine -dekkarit satunnaisessa järjestyksessä viiden viime vuoden aikana. Lukujärjestyksellä ei kuitenkaan ole merkitystä niin kauan kuin ei kiinnitä huomiota kirjojen laajaan julkaisuväliin. Pakkanen on näet julkaissut dekkareita vuodesta 1973, jolloin ilmestyi Murhan jälkeen mainoskatko (Weilin+Göös 1973). Kirjat kuvaavat aina ilmestymisvuotensa aikaa, joten niin fiktiivinen miljöö kuin ihan oikea ympäristö on kokenut yli 40 vuodessa melkoisen muutoksen.

Pakkasen dekkareista Rakkaudesta kuolemaan (Otava 1994) sai minut ymmärtämään, mikä niissä on niin erinomaista. Tutustuin nimittäin lukukokemuksen aikana ensimmäistä kertaa hakulaitteeseen, jolla oli dekkarissa oleellinen rooli rikoksen selvittämisessä. Eikä minulla ollut mitään hajua koko vempeleestä! Sen jälkeen olen tarkkaillut Pakkasen teoksia peilaten niitä ajan yhteiskuntaan, ja kuluvalla vuosituhannella olen päässyt oikein aitiopaikalle arvioimaan teosten maalaamaa ajankuvaa.

Keskinkertainen tarina aikamme kuvana

Pakkasen tuorein dekkari Helmimies (Otava 2019) kuljettaa lukijan jälleen Helsinkiin keskelle talvea. Sarjakuvataiteilija Erik Elman on veljensä syvästi vihaama miljoonaperijä – ja perijä vasten tahtoaan. Ei siis ole yllättävää, että romaanin pääteemoja ovat raha ja katkeruus. Perinteiset aiheet tarjoavat hyvin perinteisen juonen, jonka loppuratkaisun voi arvata jo ennen puoliväliä. Siksi onkin harmi, ettei viimeistä käännettä tule. Sitä, joka veisi dekkariharrastajan alta maton ja tarjoaisi oikean jännityselämyksen.

Sillä, että Helmimies on keskinkertainen dekkari, ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole väliä. Romaani on tärkeä virstanpylväs Pakkasen pitkäjänteisesti rakentamassa ajankuvassa, jota todennäköisesti ihmetellään kovasti 40 vuoden päästä. Helmimies vinoilee sukupuolisensitiivisyydelle, tubettamiselle ja somelle ylipäätään. Helmimieheksi nimetty Elman pukeutuu naisten vaatteisiin ja sipaisee meikkiä kasvoihinsa, mikä on eittämättä kiinnostava yksityiskohta, mutta merkityksetöntä teeman kannalta. Siksi vaikuttaa siltä, että ratkaisu on tehty vain halusta kuvata vapautunutta aikaa. Ehkä onkin niin, että Pakkasen dekkarit toimivat parhaiten lähihistoriallisina kuvauksina, vaikka tuntuu hullulta puhua viimeisistä vuosikymmenistä historiana.

Helmimiehen tavoite rakentaa uskottava ajankuva nykyhetkestä vaikuttaa joissakin kohdissa niin suurelta, että ajassa kiinni olevalle lukijalle se näyttäytyy jopa tarpeettomana tykityksenä, joka ryöpyttää kaikki some-ajan ilmiöt tiskiin. Teemoja ei tarvitsisi alleviivata, vaan yksityiskohdat riittäisivät asemoimaan lukijan aikaan itsestään. Esimerkiksi YouTuben kummastelu vaikuttaa ainoastaan epäuskottavalta, sillä kyseinen alusta ei ole enää ihmetyksen aihe, vaan osa monen arkea.

Rikoksista Laineeseen

Helmimies ei ole Pakkasen onnistunein dekkari, vaan väliteos, jonka tarkoituksena on keskittyä päähenkilö Anna Laineen elämän draamankaareen ja jättää rikokset taka-alalle. Viidellä vuosikymmenellä kirjoissa vilahdellut Laine on jo ikäneito, jonka elämä hiipii kohti ehtoopuolta, vaikka kaikkein tuoreimmissa teoksissa hän on aivan uudessa vauhdissa yksityiselämässään.

Jos Helmimiehen tyyliin on uskominen, on teosten pääpaino myös tulevaisuudessa Laineen elämässä, ei niinkään rikoksissa, vaikka ne veisivät eniten kirjan sivuja. Uusi Pakkas-lukija ei saa Laineesta irti tarpeeksi, mutta paatunut fani tuskin laittaa pahakseen suunnanmuutosta.

Minkälaisia ajatuksia Outi Pakkasen dekkareiden ajankuvat herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kuuluuko rikollisen mieli televisioon?

Rikollinen mieli antaa ensimmäistä kertaa dokumenttisarjassa äänen rikoksesta tuomituille. Pahimmillaan sarja polkee uhrin kohtaloa ja muistoa sekä omaisten tunteita, ja parhaimmillaan se voi avata keskustelun moraalisista valinnoista ja oikeuden toteutumisesta.
rikollinenmieli_tv-sarja.JPGTelevisiossa pyörii lähes tauotta jokin kotimainen rikosdokumenttisarja. Viimeisimpänä on alkanut Rikoksen anatomia TV5:llä. Yhteistä perinteisille rikosdokumenteille on se, että niiden kerrontatapa on neutraali ja juontajavetoinen – ollen aina kuitenkin uhrin puolella. YLEn Kadonneet-sarjassa on myös suoraan haastateltu kadonneiden omaisia, joista jotkut ovat myös tienneet rikoksen olevan mahdollinen vaihtoehto katoamisen taustalla.

Rikollinen mieli on tiettävästi ensimmäinen suomalainen dokumenttisarja, joka kerrotaan tuomitun näkökulmasta. Jaksojen käsittelemien rikostapausten elossa olevat uhrit ja uhrien omaiset ovat pettyneet siihen, ettei sarjan julkaisusta kerrottu heille etukäteen (IL 10.10.2019). Tiedottaminen tuskin on ainoa syy mielipahaan. Miltä tuntuu, kun äänen saa se, joka on jo vienyt kaiken?

Omaisten tilanteeseen on mahdotonta asettua, vaikka kuinka kuvittelisi kauheuksia mielessään. Kukaan ei voi tietää, miltä omaisen kokema kaltoinkohtelu tai omaisen menettäminen rikoksen uhrina tuntuu, jos sellaista ei ole kokenut.

Se, mitä Rikollinen mieli haluaa sanoa, on epäselvää. Ymmärrän, että idean kaltaisia konsepteja luodaan, sillä ne ovat yksinkertaisesti myyviä kaikessa järkyttävyydessään. Sanomaan se ei kuitenkaan anna vastausta. Haluaako Rikollinen mieli ymmärtää kohdettaan, jakaa uutta oikeutta vai vain kauhistuttaa?

Kyseenalaisinta sarjassa onkin ajatus oikeasta ja väärästä. Ajattelen lähtökohtaisesti, että kaikilla on oikeus tulla kuulluksi, mutta koska sarjassa esiintyvät henkilöt on jo tuomittu rikoksistaan, ovat he myös saaneet oikeuden puolustautua. Jos asia siis on jo oikeudenmukaisesti loppuunkäsitelty, miksi juuri tuomitulle annetaan uusi mahdollisuus, jota ei kuitenkaan voida enää uhrille tarjota? Muuttuisiko tilanne paremmaksi, jos myös omaisia tai uhria kuultaisi? Miltä näyttäisi sarja, joka kertoisi kahdenlaisen näkökulman tapahtumista? Antaisiko se myös oikeuskäsittelystä vääristyneen kuvan ja kuka silloin totuutta arvioisi?

Rikollisen mielen käsittelytapa määrittää sen, onko sarjan tarkoitus ainoastaan kohahduttaa vai voiko se jopa laajentaa aiheeseen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua oikeudesta ja moraalista. Se nähdään tiistaina 29.10.2019 klo 20, kun sarja alkaa YLE TV1:llä.

Aiotko antaa Rikolliselle mielelle mahdollisuuden? Kuuluuko rikollisen päästä ääneen televisiossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Juhannustanssit vuonna 2019 pöyristyttää yhtä paljon kuin Salaman kirja 1964 – mutta eri syystä

Tampereen Työväen Teatterin Juhannustanssit on monitasoinen, ajattelemaan haastava uuden sukupolven esitys, joka ei anele rakkautta yleisöltään.
juhannustanssit_DSC2018_pressi
Helmi-Leena Nummela (vas.), Jussi-Pekka Parviainen ja Verneri Lilja. Kuva: Janne Vasama, Tampereen Työväen Teatteri.

Pyörivä bussi, keikkalava, ökyjahti, disko, bändi, tuolien yli pomppivat näyttelijät ja lavalla ajelehtiva sorsa. Juhannustanssien jälkeen olo on sama kuin roolihahmoilla: nääntynyt ja häkeltynyt. Muistikuvat ovat hatarat eikä voi olla aivan varma, oliko ilta onnistunut vai kokoelma sekavia otteita.

Käsikirjoittaja Juho Gröndahl kertoi Ylelle (Yle.fi 15.10.2019), ettei TTT:n Juhannustanssien tarkoitus ole tuoda kirjaa näyttämölle, vaan Hannu Salaman (1964) samanniminen teos kannattaa lukea sellaisenaan, jos on kiinnostunut alkuperäistekstistä. Aivan itsenäinen näytelmä ei kuitenkaan ole, sillä Salaman romaanin lukeminen auttaisi huomattavasti ymmärtämään näytelmän yksityiskohtia, vaikka toisaalta ydinsanoma tulee kerrotuksi tarpeeksi hyvin, joskin repaleisesti, nippelitiedosta viis.

Linda Wahlgrenin ohjaama näytelmä kuuluttaa olevansa kertomus pätkätyösukupolvesta. Kaunis ajatus, mutta siitä on vaikea saada kiinni esityksen aikana. Juhannustanssit on tarinoiden kokoelma, joka kyllä yrittää kiteyttää nykyajan ongelmia ja onnistuukin siinä, mutta irrallisuus ei ole ainoastaan hyve. Sanoma hukkuu sorsien, valojen, Salorannan yhtyeen (Helmi-Leena Nummela, Jussi-Pekka Parviainen, Joel Mäkinen, Paavo Malmberg, Juho Kanervo ja Riku Vartiainen) keskinäisten kinojen, rakkaustarinoiden (Eriikka Väliahde, Mika Honkanen ja Verneri Lilja), yhden seksikohtauksen ja muurari Hiltusen (Minea Lång) höpinöiden alle. Yksittäiset kohtaukset ovat vaikuttavia, mutta se, miten ne liittyvät toisiinsa tai mitä ne haluavat sanoa nimenomaan yhdessä, jää epäselväksi.

Repalaisuuden vuoksi on vaikea uskoa, että yleisö ottaa esityksen omakseen, toisin kuin usein käy suosikkimusikaaleissa. Vaikka Juhannustanssit on ajatukseltaan voimakas ja visuaalisesti vaikuttava esitys, on siitä vaikea erottaa sukupolvikokemusta, jota näytelmä korostaa. Onko sukupolvemme todella niin huonossa jamassa, että siitä jää jäljelle vain vilkkuvin valoin ilmaistu oravanpyörä ja karmea metakka?

En halua tehdä jakoa yleisön kesken, mutta uskallan väittää, että Juhannustanssit sopii parhaiten edistyneelle teatteriharrastajalle, joka haluaa etsiä syviä merkityksiä näytelmästä ja analysoida niitä pitkänkin ajan päästä. Se on sääli, sillä jos ajatuksena on käsitellä sellaisia asioita kuin pätkätyöt, perusturvallisuus, ihmisyyden monimuotoisuus ja ilmastokriisi, olisi suotavaa, että se tavoittaisi kohteensa ja samalla koskettaisi ja innostaisi välittömästi.

Kun Juhannustansseihin lähtee, voi luulla päätyvänsä keskelle rivoa dialogia, jonka taustalla pyörii kansallisromanttinen maisema. Hyvä asia on se, että yleisö huomaa heti alkuun olevansa täysin väärässä. Kuulemani mukaan jotkut ovat myös tyrmistyneet. Salaman alkuteoksen jumalanpilkka ei hetkauta, vaikka se roisilta kuulostaa edelleen. Sen sijaan moni tuntuu olevan närkästynyt siitä, että esitys ravistelee perinteistä teatteria. Kovan rahan näytelmät kun yleensä kosiskelevat yleisöä helpolla aiheella tai miellyttävällä esitystavalla.

Heikkouksistaan huolimatta Juhannustanssit on ennen kaikkea elämys. Sitä ei voi pureskella kerralla tasaiseksi massaksi eikä se miellytä kaikkia. On myös hyvä, että perinteistä teatteria koetellaan, vaikka se suomalaisuuden perusolemusta ravisteleekin. Sen enempää paljastamatta näytöksessä pääsee osaksi esitystä, halusi tai ei. Kun jopa väsyttävä osallistuminen sekoitetaan taiteellisuuteen, on kokonaisuus kiehtova. Harmi vain, ettei se yletä itse tarinaan.

Kun pomppimista ja räiskintää on katsonut kaksi tuntia, laskeutuu näyttämölle ja yleisöön täydellinen hiljaisuus. Esirippu ei sulkeudu, vaan näyttämö pimenee viimeisen valonpilkahduksen kuihtuessa pois. Näinkö meidän lopulta käy?

Juhannustanssien ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterissa oli 16.10.2019.

Saako alkuteoksen myllätä uuteen uskoon uudella esitysalustalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Poikabändi – hetki ennen kuin ysäri museoidaan

Tampereen Työväen Teatterin syksyn uutuusmusikaali Poikabändi on kaikin puolin taitavasti toteutettu esitys, joka lunastaa lupauksensa viihdyttää, naurattaa ja sytyttää 90-luvun tematiikalla.
poikabandi_300dpi_vaaka.jpgKUVA: Tampereen Työväen Teatteri. Jonas Saaren (vas.), Jari Aholan, Jon-Jon Geitelin, Lauri Mikkolan ja Saska Pulkkisen roolihahmot perustavat ToiBoysin.

Toijala vuonna 1992, nurin mennyt mainostoimisto ja kaiken menettäneet kolmikymppiset Make (Samuli Muje) ja Kari (Jari Ahola). Maa velloo lamassa, kuten vuosiluvusta voi päätellä, mutta jotakin pitäisi keksiä. Syntyy vasten kaikkia odotuksia ja rattaisiin laitettuja vanhan ajan kapuloita poikabändi ToiBoys eli Toijalan pojat. Nauruhermoja kutkuttavien koe-esiintymisien jälkeen kuvitteelliseen yhtyeeseen liittyvät myös Matteus (Jon-Jon Geitel), Juzzi (Jonas Saari), Seitti (Saska Pulkkinen) ja Korppi (Lauri Mikkola).

Näytelmässä yhtyeen kuvitteellisena – ja toisella tasolla todellisena – keikkayleisönä toimivat teatterisalin katsojat. Se mahdollistaa avoimen kommunikoinnin yleisön kanssa. Flirtti on estotonta eikä katsoja välttämättä edes muista olevansa teatterissa. Sen huomaa, sillä monet laulavat mukana, nousevat seisomaan, taputtavat ja viheltävät. Vähän happamampi katsoja saattaa ottaa tästä itseensä, mutta jos nyt muistaa joten kuten kunnioittaa kanssakatsojia, saanee toteuttaa itseään haluamallaan tavalla.

Ei siis ole ihme, että fanipaidat menevät näytöksen jälkeen kuumille kiville – tai naisille. Liekö kyseessä visuaalisuuden nälkä vai hurmos taitavasta lavatyöskentelystä. Yleisön villiintyminen onkin itse asiassa kuin tilauksesta tapahtunut vuoropuhelu poikabändi-ilmiön kanssa. Millaisessa maailmassa täytyy ansaita  rahaa flirtillä ja hikoilemaan saavalla tanssilla? Miksi sillä ansaitsee paremmin kuin mainostoimistolla tai metsätöillä?

Natkutusmusikaalit sortuvat monesti ontuvaan tarinaan, mutta Poikabändiä ei siitä voi syyttää. Mikään maata mullistava kehityskertomus näytelmän käsikirjoitus ei ole, mutta ei tarvitsekaan, sillä ilo, ystävyys ja vuosikymmenteema välittyvät silti katsojalle, ja tarina kantaa läpi musikaalin aina lamavuosista uuden vuosituhannen taitteeseen. Hyvä niin, sillä olisi katsojan aliarviointia luottaa pelkkään huojumiseen ja vatkaamiseen, vaikka esitys on kieltämättä myös teknisesti visuaalinen ilotulitus. Muuta ei tosin voi odottaakaan TTT:n suurtuotannolta.

Poikabändiä katsoessa miettii, miten yhtäkkiä kävi niin, että 90-lukukin joutaa museoon. Johan siellä on 80-luvun leluja, bensamittareita ja päiväkotikalusteita (ks. Työväenmuseo Werstas). Tarpeeksi vanhoista asioistahan aikakausinäytelmiä yleensä tehdään, sillä silloin on helpointa ja hedelmällisintä nauraa aikalaiskliseille. Poikabändin huumori uppoaa niin 90-luvun aikuisiin kuin vuosikymmenen lapsiin. Hyvä yleistieto ja historiatuntemus auttavat aktivoimaan nauruhermot oikein kunnolla. Voisi siis sanoa, että näytelmässä on kevyestä luonteestaan huolimatta kaksi puolta: riemukas komedia ja ajan ilmiöiden tarkkanäköinen esittely.

Puhuessani kulttuurituotteesta en voi olla nostamatta esiin sen yhteiskunnallista merkitystä, vaikka samaan aikaan tiedostan, ettei kaikella viihteellä välttämättä tarvitse olla sitä. Viihde voi olla puhtaasti viihtymistä, ja ehkä sen yhteiskunnallinen merkitys on juuri se, että sen avulla voi vapautua kaikista yhteiskunnan kahleista. Leipää ja sirkushuveja -virttä en edes aloita. Poikabändiä ei ole tehty ottamaan kantaa, vaikka pieniä piikkejä aikakauden kaupallisuudelle ja arjen ilmiöille onkin havaittavissa. Esityksen sanoma lienee kuitenkin se, että aurinko paistaa aina lopulta risukasaan ja joskus se paistaa niin, että koko keko syttyy tuleen. Silloin syntyy uusia ilmiöitä.

Ennustan Poikabändistä TTT:n uutta, pitkäkestoista hittiä. Näytelmän jälkeen tuntuu nimittäin siltä, ettei yhdeksänkymmentäluku sittenkään kuole koskaan.

Esityksen käsiohjelma on puettu seinäkalenterin muotoon. Kukapa ei olisi 90-luvulla ja vähän sen jälkeenkin käynyt pieteetillä valitsemassa alkavalle vuodelle uutta seinäkalenteria. Vieläpä moneen huoneeseen. Poikabändi todella on viimeisen päälle harkittu kokonaisuus, jonka oheistuotteet tukevat teemaa.

Minkälaisia ajatuksia juttu tai näytelmä herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Valvooko isoveli ihan turhaan?

Tämänkin päivän piti sitten koittaa. Että alkaa taas näköradiosta tulvia uuden Big Brother -kauden jaksoja ihan päivittäin, interwebissä oikein 24 tuntia vuorokaudessa. Eikö isovelitosi-tv-hömpötyksen ajan pitänyt olla jo ohi?
DSC_0151.JPGEi varmaan pitäisi tunnustaa heti alkuun sitä, että itsehän en ole koskaan katsonut minuuttiakaan Big Brother -sarjaa, jota seuraavaksi aion parjata. Tai ainakin kyseenalaistaa ja kummastella. En myöskään kuvittele heikon BB-historiani olevan meriitti enkä odota siitä mitalia.

Suhtaudun vuosina 2005–2014 MTV:llä pyörineeseen ja tänään Jimillä ja Ruudussa alkavaan, uudestisyntyneeseen sarjaan nihkeästi siksi, etten ymmärrä, mikä siinä viehättää katsojia. Toki ilmiötä voi ruotia keittiöpsykologian avuin tai ihan tutkijoiden sanomien perusteella, mutta tuntuisi silti typerältä olettaa, että se, mikä on tutkitusti totta, aina toteutuisi. Emmehän me ole pelihahmoja, osallistuja ovat. Vai onko yleisökin osa tarinaa?

Tietysti on. Jotta Big Brotherin kaltaisista ohjelmista tulee kiinnostavia, täytyy siitä tehdä ilmiö ja puheenaihe, mikä jää yleisön ja median vastuulle. Kun Big Brother 24/7 pyöri vuosia sitten tv:ssä, nosti se taatusti jo ennestään suositun sarjan arvoa, kun suoratoistopalveluiden loputtomaan saatavuuteen tottumaton yleisö sai kerrankin ahmia. Ihan tauotta. Jatkuvuus on koukuttavaa ja tekee kyltymättömäksi. Nähtäväksi jää tällä kierroksella, kuinka sarjan idea lähtee lentoon vuosien tauon jälkeen, vaikka BB:tä voinee pitää jo tosi-tv-klassikkona ja genren uranuurtajana.

Koukuttavuusnäkökulmaa enemmän ihmettelen sitä, miksi sarjan osallistujista tulee vielä kaiken päälle julkkiksia. Ymmärränhän minä sen teoriassa ja käytännössäkin tiedän, miten niin käy. Selitys on sama kuin sarjan viehätyksessä. Yleisö samastuu lähelle tuleviin, tavallisiin hahmoihin ja viettää virtuaalisesti, joskin yksipuoleisesti, aikaa heidän kanssaan. Sympaattisuus sulattaa sydämen ja kärkkäys kiristää sopivan kutkuttavasti hermoja. Yleisö luo julkisuudenhenkilöt. Vähän kuin rakentaisi robotin, joka ottaakin vallan. Sen jälkeen voikin marista nettilehtien kommenttikentissä niin sanotuista turhista julkkiksista kertovista uutisista.

Yleisön roolia kiinnostavampi osa on kilpailijalla. En koskaan lähtisi mukaan touhuun – eikä kaltaistani narisijaa valittaisi edes hämmentämään soppaa – mutta on myönnettävä, että ajatus reaaliaikaisesta ja oikeasta ihmiskokeesta on kiinnostava. Big Brother on tosielämän Sims-peli, jossa hahmoilla on oma tahto, mutta peliä ohjaa suunnitellusti ja vaivihkaa jokin näkymätön voima eli tuotantoyhtiö. Tuntuu samaan aikaan sekä kiehtovalta että ahdistavalta olla suljettuna taloon, jossa kaikki on näennäisesti ihan tavallista, vaikka mitään normaalia touhussa ei olekaan. Ilta-Sanomien toimittaja Wilma Ruohisto vietti Kauppakeskus Rediin rakennetussa BB-talossa vuorokauden, ja hänen kirjoituksensa (IS.fi 29.8.2019) antaa hyviä näkökulmia kilpailijan rooliin.

Big Brother on silti mielestäni yhtä kulunut ihmiskoe kuin psykologian tunneilta tutut Pavlovin koirat. Aikansa eläneitä kumpikin, mutta silti niin käyttökelpoisia ideoita, että pysyvät pinnalla aina ihmeen kaupalla, kun joku keksii ne esiin ottaa. Joku voisi kai puhua nerokkaista konsepteista.

Eikö isoveli siis valvo ihan turhaan? Kyllä valvoo kaikista kiehtovuusnäkökulmista huolimatta, mutta sen on valvottava, koska rahavirrat pyörivät mukavasti samalla, kun pitää porukkaa silmällä.

Big Brother Suomi alkaa 1.9.2019 Jimillä ja Ruudussa.

Minkälaisia ajatuksia Big Brother herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa