Katsomista talven keskelle: suoratoistopalvelusuosikit

* Sisältää mainoslinkkejä

Olen tunnettu siitä, että rakastan draamaa, rikoksia, pohjoismaisia ja kotimaisia sarjoja. Katsomistottumuksieni pääjuju on se, että vaikka sarjat ovat suurimmaksi osaksi fiktiota, täytyy kuitenkin kaiken voida olla totta – periaatteessa. Nämä suositukset eivät siis tarjoa scifiä, fantasiaa tai verta ja suolenpätkiä, sillä raakuus harvemmin ruokkii mielikuvitusta. Onneksi.

Pohjolan laki on katsottavissa Viaplayssa. Vilho Arkivuon (Pertti Sveholm) asianajotoimistossa häärivät Adi (Anna Böhm) ja Matti Pohjola (Lauri Tilkanen).
Kuva: Hanna-Maria Grönlund. ©: Yellow Film & TV.

Pohjolan laki (2020)

Lauri Tilkasen, Iida-Maria Heinosen ja Anu Sinisalon tähdittämä kahdeksanosainen rikosdraama on tuorein suomalainen lakisarja. Jaksoissa käsitellään yksittäisiä asianajotapauksia, mutta juonen ytimessä ovat Ritarinmäen asuinaluetta vaivaavat oudot kuolemat ja niihin liittyvät vakuutus-, laki- ja ympäristöasiat. Asianajaja Matti Pohjola (Tilkanen) selvittää vyyhtiä sukkuloiden vaimonsa Eeva Bensonin (Heinonen) suvun lakiyrityksen Benson & Bensonin ja ’hyvien puolella olevan’ Arkivuon (Pertti Sveholm) asianajotoimiston välissä. Mitä tekemistä on Eevan isän Patrikin (Eero Saarinen) ja äidin Sofian (Sinisalo) menneisyydellä, valinnoilla, suhteilla ja salaisuuksilla Ritarinmäen kanssa?

Pohjolan laki on helposti pureskeltava ja mukaansatempaava sarja, joka ei pidä turhan pitkää oikeustieteen oppituntia, vaan osoittaa, että loppujen lopuksi pelinappuloita liikuttavat suhteet painavaa sanaa paremmin. Yksittäiset tapaukset limittyvät hienosti pääjuoneen rakentaen sarjasta eheän kokonaisuuden. Kotimaista laatudraamaa!

*Saatavilla Elisa Viihde Viaplayssa

Kaikki synnit 2 (2020)

Olenkin ehtinyt arvostella kovin sanakääntein Kaikki synnit -sarjan ensimmäisen kauden, joka yhdisti selvittämättömät murhat, lestadiolaisuuden ja pienen paikkakunnan ahtaat piirit ennalta arvattavaksi paketiksi. Toinen kausi vie takaisin pohjoispohjanmaalaiseen Varjakan kuntaan, mutta tällä kertaa vuosituhannen taitteeseen kaksikymmentä vuotta taaksepäin ensimmäisen kauden tapahtumista.

Kausi käsittelee poliisi Jussi Ritolan (Matti Ristinen) Meeri-vaimon (Inka Kallén) oikeustapausta, uraa teknologiayrityksessä ja vapaamielistä elämää taustoittaen samalla ensimmäisen kauden tapahtumia. Kaikki synnit 2 tarjoaa yllättävän loppuratkaisun ja ilahduttaa milleniumin ilmiöiden tarkkanäköisellä havainnoinnilla ja sarjan hahmojen menneisyyden huomioimisella. Odotan todella kolmatta kautta!

*Saatavilla Elisa Viihde Viaplayssa

Rakasta mua (2019–)

Josephine Bornebuschin luoma ruotsalaissarja Rakasta mua on ihastuttanut Ruotsissa jo kahden kauden ajan. Bornebusch näyttelee itse pääroolin rakkautta etsivänä lääkäri Clarana, jonka perheenjäsenten elämää sarja myös seuraa nostaen esiin rakkauden eri muodot ja parisuhteiden moninaiset valinnat. Nimensä mukaisesti (Älska mig) sarja halunnee sanoa, että lopulta me kaikki haluamme vain rakkautta. Rakasta mua on koskettava ja viihdyttävä draamapukuun verhottu tutkimusmatka ihmisten tunteisiin komediaa unohtamatta.

*Saatavilla Elisa Viihde Viaplayssa

Jättekiva (2018–)

Aino ja Micke (Anna Paavilainen & Elmer Bäck) hääräävät Ullanlinnassa lappilais-suomenruotsalaisessa taloudessa, jonka arkieloa värittävät Micken ruotsinkielistä yläluokkaa edustavat vanhemmat Gunilla (Ylva Ekblad) ja Lars (Mats Långbacka) sekä Ainon patalaiska veli Jussi (Mikko Penttilä). Jättekiva käsittelee lämmöllä ja huumorilla oivaltavasti, mutta osin kliseisesti, eri kielitaustoista tulevien ihmisten pari- ja ystävyyssuhteita. Erityisen paljon sarja saa nauramaan, jos taitaa molemmat kielet, jolloin voi nauraa kielivitseille syvemmin.

*Saatavilla Elisa Viihde Viaplayssa

Björnstad (2020)

Fredrik Backmanin samannimiseen menestysromaaniin (2016) perustuva Björnstad kertoo pohjoisruotsalaista jääkiekkokaupunkia järkyttävästä tragediasta, joka nivoo yhteen paikkakunnalle muuttaneen entisen NHL-tähti Peter Anderssonin (Ulf Stenberg) perheen, kiivaan jääkiekkokulttuurin, menestymisen paineet ja fyysiset rajat ylittävän valtapelin. Björnstadin tulevaisuus muuttuu, kun Anderssonin Maya-tyttären (Miriam Ingrid) elämä mullistuu yhtenä iltana kiekkovoittojuhlissa, joiden päätähti on kaukaloiden lupaus Kevin Erdahl (Oliver Dufåker). Erdahlin Mats-isää näyttelee sarjassa suomenruotsalainen Tobias Zilliacus, mutta suomalaisyhteys sarjassa jää käsittelemättä sitä tosiasiaa lukuun ottamatta, että pohjoinen on yhdistänyt pitkään kansoja yli valtioiden rajojen.

Björnstadin urheilijanuoret ovat tosielämässä jääkiekkoilijoita eivätkä ammattinäyttelijöitä (HS 29.10.2020), mikä tekee urheilusta uskottavaa ja tulkinnasta terävää. Sarjan tragedian käsittely on niin tarkkaa ja piinaavaa, että se voi järkyttää herkimpiä.

Saatavilla HBO Nordicissa

Huone 301 (2019)

Kurtin perheen elämä muuttuu peruuttamattomasti aseselkkauksen jälkeen, johon sarja palaa takaumin menneisyyden nostaessa päätään Kreikan-matkalla. Risto (Antti Virmavirta) ja hänen poikansa Seppo Kurtti (Jussi Vatanen) alkavat saada taakse jätettyyn viittaavia uhkauksia henkilöltä, jonka tulevaisuuden he tuhosivat samalla, kun Sepon pieni poika Tommi menetti henkensä. Kaikki viittaa siihen, että uhkailija on saapunut Kreikkaan häiritsemään Kurttien lomaa, minkä vuoksi Risto ottaa silmätikukseen satunnaislomailija Leon (Elias Gould). Onko Leo todella uhkausten takana – poika menneisyydestä?

Riston tarkkailun perusteella Seppo matkustaa isänsä luokse Kreikkaan ymmärtäen paikan päällä vaaran vaanivan lähempänä kuin olisi koskaan arvannut. Sitten on jo kiire. Välissä on Sepon tyttärien rakkauselämä, 50 000 menetettyä euroa ja yksi sydänkohtaus.

BBC on ostanut joulukuussa 2020 Huone 301:n oikeudet (IS 3.12.2020). Sarjan on luonut brittiläinen Kate Ashfield.

*Saatavilla Elisa Viihde Viaplayssa

Kadonneet Suomi (2020)

Suomalaisia katoamistapauksia ja rikoksia ovat aiemmin ruotineet ainakin YLEn Kadonneet (2006–2007), Rikostarinoita Suomesta (2001–2009), Arman ja Suomen rikosmysteerit (2017–) ja Rikoksen anatomia (2019–). Kadonneet Suomi on samaa perusvarmaa jatkumoa tapauksille, joita media on repinyt auki jo monen vuosikymmenen ajan.

Kadonneet Suomea voinee pitää kuitenkin kelpona kotimaisten mysteerien sarjana, sillä se haastattelee henkilöiden omaisia, käyttää kadonneista oikeita nimiä – toisin kuin esimerkiksi Arman Alizadin juontama nimikkosarja – ja tarjoaa ainakin ensimmäisellä kaudella monipuolisen näkemyksen siihen, miten ihmiset katoavat. Jotkut löytyvät, toiset eivät koskaan. Toisinaan katoaminen saa onnellisen päätöksen, vaikka kohtalo muuten olisi karu. Kadonneet Suomi ei siis ole kuolemantuomio kadonneelle, vaan jos ei tunne tapausta, voi lopussa tapahtua mitä tahansa.

Saatavilla Discovery+:ssa

The Affair (2014–2019)

Kun vuonna 2015 ahmin The Affairin HBO:sta, makasin kaksi päivää töiden jälkeen sängyssä tuijottaen parisenkymmentä jaksoa salasuhdedraamaa. Noah (Dominic West) ja Helen Sollowayn (Maura Tierney) elämä muuttuu kesäretkellä Helenin kotikaupunkiin, jossa Noah rakastuu nuoreen, Colen (Joshua Jackson) kanssa huonossa suhteessa riutuvaan tarjoilija Alisoniin (Ruth Wilson).

Jokainen jakso esittää samat tapahtumat useasta eri näkökulmasta, mikä tekee aiheesta – oikeasta ja väärästä – erityisen mehukkaan. Viidestä kaudesta koostuva sarja kuljettaa katsojan varmalla otteella läpi päähenkilöiden tarinoiden rakastumisesta rikkoutumiseen, ehjäksi tulemisesta kaiken loppuun. Aivan kirjaimellisesti! Viidennen kauden kertojana on nimittäin erään päähenkilön jälkeläinen. Siitä, onko jo vähän scifiltä vaikuttava tulevaisuuskatsaus uskottava, voi olla montaa mieltä, mutta silti loppuratkaisu koskettaa.

*Saatavilla Elisa Viihde Viaplayssa

Ovatko poikkeusajat vaikuttaneet suoratoistopalvelukulutukseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ylistetty Suon villi laulu lumoaa vain luontokuvauksellaan + BookBeat-etu

* Sisältää mainoslinkkejä

Kaksi vuotta maailmalla menestystä kerännyt *Suon villi laulu keikkuu tällä hetkellä myös Suomessa myyntitilastojen kärjessä. Jotkut rakastavat, toiset vähättelevät. Karun suoalueen ekosysteemin palvonnalla ratsastava Delia Owensin esikoisteos kompastuu kuitenkin niin moneen kiveen, ettei siitä jäisi ilman luontoa jäljelle kuin epämääräinen teemasotku.

Oli pienestä kiinni, ettei biologi Delia Owensin esikoisromaania Suon villiä laulua (2018) olisi julkaistu lainkaan. Kustantamo G. P. Putnam’s Son uumoili Owensin teokselle niin vaatimatonta menestystä, että ensimmäisen painoksen kappalemääräkin jäi alle 30 000:een, mikä Yhdysvaltojen kaltaisessa jättiläisvaltiossa ei ole kovin paljon. (HS 20.8.2020.)

Owensin teoksen draaman kaari kirjoitettiin kuitenkin uusiksi, kun näyttelijä Reese Witherspoon hehkutti teosta kirjakerhovideossaan (YouTube 7.9.2018). Suon villi laulu (engl. Where the Crawdads Sing) on siis raikunut jo maailmalla jo yli kaksi vuotta, mutta Suomeen käännöstä mukaillen rapujen laulu kantautui vasta tänä vuonna ilmestyessään WSOY:n kustantamana suomeksi elokuussa 2020. Kirjakauppaliiton marraskuisen tilaston perusteella Suon villi laulu on kolmanneksi myydyin kaunokirjallinen käännösteos.

Kaukana pohjoiscarolinalaisella marskimaalla asuva Kya Clark jää monen epäonnisen sattuman ja rikkinäisen ihmiskohtalon vuoksi yksin asumaan jo pikkutyttönä suon reunalle ränsistyneeseen tönöön. Koulua hän käy päivän verran, mutta oppii ihmeen kaupalla selviytymään karussa, mutta rikkaassa luonnossa. Hänestä tulee huipputaitava veneilijä, ihmisiä pelkäävä karkuri ja simpukkamyyjä, jota kylän hyljeksitty tumma väestö auttaa. Kasvukertomuksesta Suon villi laulu taipuu myös rakkaustarinaksi ja murhamysteeriksi. Siinä on aika paljon yhdelle kirjalle, joka on vieläpä päättänyt käsitellä kattavasti luontoa kaiken ohessa.

Teos kuvaa Clarkin elämää useassa aikatasossa aina lapsuudesta kirjan nykyhetkeen eli 1970-luvulle, jossa miljöön keskiössä on oikeussali, mistä saa pientä vihiä kirjassa tapahtuvan murhan näkökulmaan. Onneksi Suon villi laulu ei kuitenkaan jää pelkäksi lain luennaksi, vaikka siihenkin teos pureutuu melkoisella pieteetillä. Jotkut näkevät kaikkiin teemoihin ulottuvan tarkkuuden ansiona, toiset rautalangasta vääntämisenä, heikkoutena. Kipeän lapsuuden ja perusteellisen oikeudenkäynnin välissä on viitatun murhan lisäksi paljon rakkautta ja Kya Clarkin elämässä olleita poikia, joista yhden kanssa rakkaustarina on vähän liian kaunis ollakseen totta, toinen taas lähinnä sikailua ja hyväksikäyttöä.

Witherspoonin alulle panema kuume on oiva esimerkki siitä, kuinka vähän lopulta on merkitystä sillä, kuinka erinomaisena kustantamo pitää romaania ja miten taidokas se olisi kaunokirjalliset ihanteet huomioiden. Se pistää tavallaan vihaksi, mutta eihän se tietenkään teoksen syy ole, vaan vahvistaa ainoastaan sitä, miten suuri rooli niin sattumalla kuin markkinoinnilla on minkä tahansa tuotteen menestyksessä. Tekijällä tai teoksella ei lopulta ole väliä. Ja kuka sitä paitsi voi vähätellä teoksen onnistumista, jos se tavoittaa yleisönsä ja herättää tunteita?

Suon villi laulu on ajatuksen tasolla koskettava, mutta lopullisena käsikirjoituksena epäuskottava ja pitkäveteinen teos, jonka suurinta antia ja lumoa on opettavainen luontokuvaus. Biologin tarkkuudella kirjoitettu luontomiljöö on samaan aikaan sekä kiinnostava että kaunis – kuin vangitseva maalaus. Mutta siinä kohtaa sitten pensselit putoavatkin.

Owensin esikoisen loppuratkaisu on odottamaton ja samaan aikaan erittäin imelä. Onhan sekin toki taitolaji sortua ennalta-arvattavuuteen, mutta silti yllättää. Suon villin laulun loppu on itse asiassa niin yksityiskohtainen, että harva romaani kertoo liki tunnin tarkkuudella, mitä päähenkilölle lopulta käy. Jotkut innostuvat varmasti siitä, että teos katsoo hyvin pitkälle tulevaisuuteen antaen sille myös päätepisteen, mutta samaan aikaan se katkaisee mielikuvitukselta siivet, mitä ei voi pitää kaunokirjallisuuden tavoitteena.

Kirjan markkinoinnissa on lainattu usein New York Timesin luonnehdintaa teoksesta: ”Niin kaunis, että tekee kipeää.” Kauneus ei aina tarkoita epäuskottavuutta, mutta tällä kertaa marskimaan soiden tarina jää ontoksi nimenomaan siksi.

Saduksi on nimittäin vaikea pukea dramaattista juonta ja biologian oppituntia, jotka eivät kyseistä lajia kumarra.

Kritiikistä huolimatta suosittelen ehdottomasti lukemaan Suon villin laulun ja kertomaan siitä oman mielipiteen. Tunteita se herättää varmasti!

*Ennen aamukahvia ei voi -blogin lukijoina BookBeatin uudet asiakkaat saavat 30 päiväksi maksutta BookBeat Premiumin, jolla voi lukea ja kuunnella kirjoja niin paljon kuin haluaa.

*Jouluedun voi lunastaa TÄSTÄ.

Etu koskee vain uusia BookBeat-käyttäjiä, ja etu on voimassa 31.12.2020 saakka.

Jos olet lukenut kirjan, minkälaisia ajatuksia se herättää? Näyttäytyykö teos mielestäsi naiivina vai nerokkaana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Naked Attraction Suomi: Nakuohjelmat on helppo tuomita ja tuhota tärkeästä viestistä huolimatta

Alastomuudella ratsastava suomalaisversio kohutusta brittiformaatista Naked Attractionista kompastuu omaan sanomaansa. Miten olla kehopositiivisuuden asialla, jos ohjelman ydin on pelkästään ulkonäön perusteella tehtävä arviointi?

Kuva: Discovery Finland

Alastomuus on helppo valita vetonaulaksi melkein mihin tahansa, vaikka todellisuudessa teeman tyylikäs toteuttaminen ja liittäminen yhteiskunnalliseen keskusteluun on vaikeaa etenkin, jos se puetaan viihdekaapuun. Se nuttu nimittäin oikoo mutkia ja peittää alleen monesti kaiken asiasisällön.

Discoveryn mukaan Naked Attraction Suomen idea on etsiä ”tosirakkautta käänteisessä järjestyksessä” ja ”avata käsityksiä siitä, mistä ihminen viehättyy toisen kehossa”. Kuten niin monien tosi-tv-rakkausformaattien kohdalla, on vaikea uskoa, että tosirakkaus asuisi Naked Attractionin värikkäissä lasikopeissa, vaikka voihan se toki piillä missä tahansa, eikä viihdealastomuus oikeuta lyttäämään rakkauden etsintää. Parinvalintahan on aina sattumaa, eikä siinä vatsamakkara tai luiseva reisi sano viimeistä sanaa, joten on toisaalta aivan sama, katsooko toista ensin alakertaan kuin yläkertaan.

Naked Attractionin ydinidea haastaakin pohtimaan ensivaikutelman ihannointia, sillä yleensä ensivaikutelman määrittelevät ihmisen olemus, tyyli ja kasvot – ne kun julkisilla paikoilla ja perusarjessa ovat pakaroita ja peniksiä enemmän esillä. Naked Attractionin idealla voisi tosin asetella riviin vaikka varpaankynsiä ja arvioida sitten yhtä vedenpitävästi potentiaalisen kumppanin viehättävyyttä. Ruumiinosat eivät ole yhtä kuin seksuaalisuus, joka on yksinkertaistettuna tuntemuksia, ajatuksia, käyttäytymistä ja tekoja.

Ohjelman teemoiksi on Discoveryn tiedotteessa nimetty kehojen moninaisuus, kehorauha ja ulkonäköpaineet, joista keskustelua osallistujien kanssa käy sarjan juontaja, erityistason seksuaaliterapeutti Marja Kihlström. Vaikka Naked Attraction taipuu perusviihteeksi, on positiivista se, että sarjaan on otettu mukaan alan asiantuntija, sillä muuten silmille saattaisi lävähtää melkoinen nakuilun villilänsi, jossa valinnat eivät linkittyisi senkään vertaa luvattuihin teemoihin kuin nyt.

Jotakin formaattiin kohdistetuista odotuksista kertoo se, että Iltalehden mukaan ”katsojat raivostuivat” Naked Attraction Suomen trailerista, jossa sukupuolielimet, pakarat ja rinnat sensuroitiin (IL 5.12.2020). Näin innokkaita kehopositiivisuuden ja -rauhan kannattajia olemme! Innokkaimmat visualistit voivat huokaista helpotuksesta, sillä itse ohjelmaa ei sensuroida. Ohjelman perisynti ei siis ehkä olekaan sen idea, vaan katsojat, jotka eivät hae siltä ajankohtaista keskustelua ja näkökulmia kehoon liittyviin teemoihin.

Niille, joihin parinhakuohjelmat iskevät ja jotka innostuvat sukupuolielinhihittelystä, Naked Attraction Suomi tarjoaa taatusti keskustelunaihetta, vaikka lienee syytä epäillä, ettei ohjelman aikana tai jälkeen keskustella niinkään yhteiskunnallista teemoista, vaan vehkeiden koosta ja karvoituksesta.

Naked Attraction Suomea arvioidessa on myös hyvä muistaa, ettei se ole manifesti vaan viihdettä, jota sarja tekee ratsastaen sillä, mikä usein parhaiten myy: alastomuus. Sen välittäjänä oleva keho – kehollisuus ylipäätään – on kuitenkin niin moneen yhteiskunnalliseen keskusteluun ja rakenteeseen liittyvä kokonaisuus, ettei sen soisi suositussa formaatissa jäävän rooliin, jossa tärkeintä on se, minkälaiset tissit ja mahan se parinhakijalle tarjoaa ja onnistuuko se miellyttämään valitsijan silmää.

Naked Attraction Suomi on katsottavissa Dplay+:ssa 4. joulukuuta 2020 alkaen.

Minkälaisia ajatuksia formaatti herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Paras vuosi ikinä naurattaa räävittömyydellään ja ihastuttaa ikäproblematiikallaan

Kun on kasvanut ajatukseen siitä, että vapaus koittaa vasta eläkkeellä, on vaikea kuvitella irtautuvansa oravanpyörästä kesken kovimman vauhdin. Paras vuosi ikinä on kymmenenosainen katsaus kolmikymppisten ystävysten, parisuhteessa jätetyksi tulleen Miinan ja burn outin jälkeen irtisanoutuneen Karlan, välivuoteen, jonka ainoa tavoite on tarttua hetkeen pientä ’bucket listiä’ ja some-kanavaa unohtamatta.
hyvasti_karvaton_isukki-2_1Kuva: C More

Kun elämä alkaa muutenkin maistua puulta, mainostoimistossa työskentelevä Karla (Lotta Kaihua) ja Teemun (Joonas Kääriäinen) kanssa vietetyn 17 yhteisen vuoden jälkeen toisen naisen (Sara Soulié) vuoksi jätetyksi tullut Miina (Ella Lahdenmäki) ymmärtävät, ettei eläkepäiviä tarvitse alkaa odotella, sillä paras vuosi ikinä on järjestelykysymys, joka ei katso ikää. Naiset perustavat sarjan nimeä kantavan YouTube-kanavan, jonka kuvitteellisista videoista jaksot osin koostuvat.

Kirsikka Saaren ja Selma Vilhusen ohjaama, Jenni Toivoniemen yhdessä Saaren kanssa käsikirjoittama sarja on hengästyttävä kuvaus Karlan ja Miinan välivuodesta, jonka alkutavoitteita ovat huumeiden kokeileminen ja orgioihin osallistuminen. Näillä aktiviteeteillä sarjaa on myyty, mutta niihin liittyvät humoristiset kohtaukset jäävät lopulta ytimen ulkopuolelle – ja hyvä niin!

Paras vuosi ikinä jaksaa ansiokkaasti naurattaa jaksosta toiseen pienillä huomioilla kolmikymppisyyden monimutkaisuudesta ja siihen liittyvistä ulkopuolisten luomista odotuksista. Alastomuus tekee komediasta räävitöntä, mutta on toisaalta omiaan korostamaan sarjan sanomaa, koko elämän kokoista irti päästämistä. Jatkuva huumoritykitys on tosin välillä niin vauhdikasta, että päähenkilöiden samastuttavuus kärsii.

Pienistä kompastuskivistään huolimatta Paras vuosi ikinä on erinomaista tv-viihdettä erityisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin se haastaa katsojan miettimään omaa elämänkaartaan, ja toisekseen sarja käsittelee ikäproblematiikkaa häkellyttävän koskettavasti ja osuvasti.

Vanhimmat katsojat kenties kysyvät sarjaa katsoessaan, miksi ihmeessä kolmikymppisten pitää päästä vapaalle elämästään, sillä eihän ennenkään – muka – sellaista tarvittu. Eipä! Monet lähtivät perhe-elämää pakoon Ruotsiin tai jopa rapakon taakse. Henkilöhahmojen kanssa samaa ikäpolvea olevat puolestaan havahtuvat kenties itsekin siihen ajatukseen, ettei elämää tarvitse elää eläkeikää varten. Se, että vapaus koittaa vasta eläkkeellä, on itse asiassa aika musertava, etenkään kun eläkkeelle ei välttämättä pääse ikinä tai edes terveenä.

Miina vierailee sarjassa samassa talossa asuvan Marken (Seela Sella) luona halutessaan tehdä hyväntekeväisyyttä yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Käy ilmi, että Marke on kaikkea muuta kuin yksinäinen, ja hän käsittää ystävätoiminnan toisin päin. Vaikka vanhusten yksinäisyys on joidenkin mukaan yleistä, ei sitä kuitenkaan voi yleistää kaikkiin. Kohtaus osoittaa, ettei ikä eläkepelotteluista huolimatta ole yksitoikkoisen elämän tuomio.

Karla ja Miina heilastelevat sarjan aikana itseään nuorempien eli parikymppisten miesten kanssa, mikä tuo ikäkysymykseen vielä uuden ulottuvuuden. Feissari-Pietarin (Pietu Wickström) ja Karlan suhde lopahtaa, sillä Pietari kyllästyy Karlan henkisesti vanhaan ja piikikkääseen käytökseen. Hykerryttäviä hetkiä tarjoaa myös Karlan, Miinan ja Tanjan (Armi Toivonen) yhdessä Pietarin ystävien kanssa viettämä ilta, joka näyttää lempeästi saman sukupolven vastakkaisissa päissä olevien ikäryhmien koomisuuden. Elämän ei tarvitse olla ehdotonta maailman pelastamista tai keskittyä valuvien rintojen ympärille, vaan kenties se voisi olla jotakin niiden väliltä, olipa elämäntilanne mikä tahansa.

Liikoja paljastamatta sarjan viimeinen jakso antaa vihiä toisesta kaudesta tai luo vähintäänkin hyvät lähtökohdat sille, sillä loppuratkaisu, jota katsoja ei edes odota, osoittaa, mikä elämässä on usein on tärkeintä: pysyvyys ja rakkaus.

Paras vuosi ikinä on nähtävissä suoratoistopalvelu C Moressa.

Oletko välivuoden tarpeessa omasta elämästäsi? Minkälaisia ajatuksia Paras vuosi ikinä herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Erika Vikmanin Cicciolina Euroviisuihin!

Tämä juttu ei valitettavasti ole tiedote, vaan toive ja analyysi. Jos päässä on kukkahattu, kannattaa lopettaa lukeminen välittömästi tai laittaa myssy naulaan. Erika Vikmanin Cicciolina on täydellinen viisubiisi – esityskielestä huolimatta.
Erika Vikman_WarnerKuva: Warner Music

Mauton. Kamala. Viekää Vikman kotiin. Ei ainakaan tuota. Ihan hirveä. Näin on Erika Vikmanin Cicciolina-UMK20-finaalikappaletta luonnehdittu. Minä olen eri mieltä. Tuokaa Vikman suoraan Rotterdamiin. Lallatukset sikseen, vain sanomalla on väliä.

Minäpä kerron, miksi Cicciolina pitää saada Euroviisuihin.

Ensinnäkin Cicciolina on tarttuva diskohitti, ja Vikman tulkitsee sen varmasti ja vahvasti. Toiseksi Cicciolinan sanoma on korvan kuulemia nuotteja suurempi. Jos kappaleen häveliäät sanoitukset ahdistavat, kannattaa muistaa, kuinka valtavaa, koko kansakuntaa järkyttänyttä pelkoa sai aikaan Lordin Hardrock Hallelujah (2006), jossa ei ollut minkäänlaista sanomaa, vaan lähinnä naamaripäisiä hemmoja rokkaamassa pyroruiskujen iskiessä tahtia lavalla. Ei ottanut paholainen valtaansa tätä kansakuntaa, joten ei sitä tee Cicciolinakaan.

Balladit ja pornotähdet pois

Vikmanin UMK-kappaleesta on kiinnostunut myös itse Cicciolina (oik. Ilona Staller), joka on valmis esiintymään Vikmanin kanssa Viisu-lavalla, jos vain hinnasta sovitaan. Mistään alelapusta ei liene kyse, vaikka kovin Cicciolina-huuma on vain kaukainen muisto viime vuosituhannelta. Cicciolinan rooli on Vikmanin kappaleessa on olla innoittaja ja ennen kaikkea symboli sanomalle, ei maskotti, joka pitäisi raahata lavalle lisäpisteiden toivossa. Idea ei ole ylistää pornotähteä, vaan Cicciolinan merkitystä omassa ajassaan, mistä me voimme yhä edelleen oppia. Kuka uskaltaisi olla yhtä peloton, vallaton ja silti valtaa pitävä? Stallerhan istui yhden kauden myös Italian edustajainhuoneessa.

Euroviisut eivät salli poliittista kannanottoa, mutta Vikmanin Cicciolina välittää ydinsanomansa ovelasti – hömpöttelevän pinkkiin ja humppaavaan diskoon verhottuna rietasteluserenadina. Cicciolina näyttää konkreettisesti sen, mihin nainen pystyy valtiossa, joka ei aseta rajoja sukupuolen perusteella. Omassa ajassaan Cicciolina taisteli Italiassa vanhanaikaisen katolilaisen valtion normeja vastaan, mutta me nykysuomalaiset saamme nauttia tasa-arvotyön hedelmistä.

Diskojytää parempaa esitystapaa Cicciolinalle ei olisi voinut valita, sillä liirumlaarum-balladit voi heittää suoraan roskakoriin Euroviisujen backstagella. Teoriassa voittomahdollisuudet ovat niillä suuremmat kuin Cicciolinalla, mutta sanomaa niillä ei ole. Aika moni näet on jo oppinut, että rakkaus – muka – voittaa aina ja että se on usein sokea. Viulut ja valkoiset haituvat esityksen takana loistavalla elektronisella taululla eivät enää lämmitä.

”Nautinnon puolesta päähän nostan seppeleen
Ja halutessani meet mun eessä polvilleen
Maailman nähdä voi niin kauniina
Jos on elänyt kuin Cicciolina”

Yhteiskuntamme peili

Cicciolinan esittäminen on erinomainen tilaisuus näyttää Euroopalle Suomen vahvuudet. Vaikka moni asia voisi olla meillä paremmin, eivät kaikki valtiot todellakaan voi julkaista Cicciolinan kaltaista kappaletta. Cicciolina osoittaa, mihin ainakin näennäisesti tasa-arvoinen yhteiskuntamme pystyy: sukupuoliin ja seksuaalisuuteen liittyviin vapauksiin, itseilmaisun mahdollisuuksiin ja rajujakin elementtejä hyödyntäviin representaatioihin.

”Hyväilen nalleani, mulla rakkautta riittää
Joo, sytyn huomiosta, mun ei tarvii sitä peittää
Kaunista on olla vapaa sekä rietas
Liian moni tääll’ on itselleenkin vieras”

”Kun löytyy valuuttaa paidan alta
Mull’ on tilanteessa aina valta
Katseet ja kommentoijat kauhistelee: ”Ei noin!”
Miehenä olisin jo kadehdittu playboy”

Erika Vikman lähtee kisaan ennakkosuosikkina, ja tällä hetkellä Cicciolinan vedonlyöntikerroin onkin kaikista kilpailukappaleista alhaisin (1,33 7.3.2020 klo 12.56). UMK:ssa puolet pisteistä tulevat kansainvälisiltä ammattilaisraadeilta, mikä voi heikentää Cicciolinan mahdollisuuksia esityskielen ja yleisten asenteiden vuoksi. Ammattilaisraadin sotkeminen UMK:hon on huvittavaa, sillä kansan pitäisi itse saada valita, kenet lähettää viisuihin, ei siihen ammattiapua vaadita. Syteen tai saveen, vastuu on meidän.

UMK:sta puhuttaessa on vaikea välttyä puimasta koko Euroviisujen voittomahdollisuuksia. Olen aivan kyllästynyt voittolätinään, sillä voitolla ei ole mitään merkitystä. Tärkeintä on se, että julkaisee jotakin sellaista, jonka takana voi seistä, joka tuo iloa ja jolla on todellinen sanoma. Cicciolina on kaikessa surkuhupaisuudessaan ja överiydessään yhteiskuntamme peili, joka hävettää vain ja ainoastaan osuvuutensa vuoksi. Mauttomuus on tässä tapauksessa valtti, sillä me kaikki sorrumme siihen.

”Turha opettaa mua ristiin jalkojani laittaa
Synnyin syntiseksi, sori jos se sua haittaa
Kun jotain haluaa, se pitää sanoo ääneen
Kuultavan valkoisessa jonon ohi pääsee”

Jos Cicciolina ei voita UMK:ta, rullaa elämä niin kuin ennen, mutta Cicciolinan työ jatkuu, sillä niitettävää riittää. On niin paljon alaspainajia, rivoja setiä ja ankeuttajia.

Kukkahattutädit, pitäkää hatuistanne kiinni, nyt mennään!

Erika Vikmanin Cicciolinan voi kuunnella Spotifyssä ja YouTubessa. UMK20-finaali lähetetään YLE TV1:ltä 7. maaliskuuta klo 21.00.

Kenet sinä lähettäisit Rotterdamin viisuihin? Kerro myös Euroviisu-suosikkisi kautta aikain!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Hotel Swan Helsingin salaisuus paljastuu heti, jos vieras on hereillä

Hotel Swan Helsinki on tasaisen varma draamalla höystetty suomalaisdekkari, joka kosiskelee yleisöä upealla miljööllä, mutta jättää katsojan lopulta kylmäksi etäisellä käsittelytyylillään ja ilmiselvällä loppuratkaisullaan.
hotelswan_560_x_315_graffoillaKuva: C More

Hotel Swan Helsinki avaa uudistamisen jälkeen ovensa ristiriitaisissa tunnelmissa. Hotellinjohtaja Ville Pajari (Turkka Mastomäki) on kadonnut, ja hänen tilalleen palkataan kauan sitten hotellissa työskennellyt Ella Kallio (Oona Airola). Hotellinjohtaja Kallion lisäksi Hotel Swania ohjaavat hallituksen varapuheenjohtaja Henrik Svanström (Lauri Tilkanen) ja hallituksen puheenjohtaja Lauri Raudus (Leo Honkonen).

Pajarin katoamista alkavat tutkia poliisista Salla Vartio (Milka Ahlroth) ja Risto Lintunen (Roope Salminen), jotka joutuvat pöyhimään niin Kallion taustat kuin hänen kasvattisisartensa Jere Hirvosen (Jaakko Ohtonen) ja Jessica Virtasen (Laura Eklund Nhaga). Tutkinnalta eivät säästy myöskään hotellin vastaanoton ja siivousosaston vakikasvot Joonas Riekkinen (Eppu Salminen), Anita Björk (Meri Nenonen), Maija Björk (Elina Saarela) ja Ninni Korhonen (Netta Laurenne).

Käsitykseni mukaan ainakaan viime vuosina ei ole tehty suomalaisia hotelliin sijoittuvia sarjoja, mutta ulkomailta vastaavista tuotannoista mainitsemisen arvoisia lienevät The Halcyon (2017) ja Grand Hotel (2019). Kotimaisen draaman saaminen tv-ruudulle on aina suuri ilo, eikä vähiten mielenkiintoisen miljöön vuoksi Hotel Swan Helsingin tapauksessa.

Hotelli on erityisen herkullinen miljöö niin draamalle kuin dekkareille. Koska hotelli on sekä työpaikka että vieraiden tilapäinen koti, on maaperä hahmojen väliselle jännitteelle otollinen. Vieraita kirjaimellisesti tulee ja menee, joten useasta jaksosta koostuvaan draamaan on mahdollista ujuttaa myös pienoistarinoita ja ohimeneviä humoristisia kohtauksia. Juonen kannalta ne eivät ole erityisen oleellisia, mutta vaikuttavat siihen, kuinka uskottavalta hotelliin sijoittuva sarja tuntuu. Sarja ottaa vaivihkaa kantaa myös siihen, miten hulluksi hotellibisnes on mennyt ja kuinka surrealistia asiakkaiden vaatimukset ja metkut joskus ovat.

Hotel Swan Helsingin miljöö on poikkeuksellisen aidontuntuinen ja tarjoaa upeat puitteet draamalle, mikä ei ole ihme, sillä sarjan hotellia varten on rakennettu muun muassa standard-tason hotellihuoneita, sviitti ja kylpyhuone sekä tunnelmallinen aulabaari. Hotel Swanin sisustusta on ruodittu tarkemmin maaleihin keskittyvän Uula Color Oy:n blogissa, jossa voi tarkastella kuvitteellisen hotellin miljöötä yksityiskohtaisesti.

Valitettavasti kaunis kuori ei korvaa sitä, mitä juonesta puuttuu. Hotel Swanin ydinjuoni on hotellinjohtajan katoaminen, joka sittemin muuttuu henkirikostutkinnaksi. Rikokseen liittyvä tapahtumakulku lässähtää nopeasti, ja uskon, että sarja toimisi paljon paremmin pelkkänä draamana, sillä murha ei nosta sarjan profiilia mitenkään, kenties päinvastoin. Heikko murhajuoni ja miljöökeskeisyys etäännyttävät henkilöhahmot katsojista, minkä vuoksi heidän kohtalonsa eivät kosketa yleisöä.

Kahdeksanosainen sarja on kuitenkin sopivanpituinen eikä sorru jaaritteluun, mutta vavisuttavia juonenkäänteitä se ei onnistu tarjoamaan. Hotel Swan Helsinki ei pysty hämäämään varsinkaan edistynyttä dekkaristia, sillä jos on katsonut genren sarjoja, voi syyllisen päätellä helposti. Harvoin nimittäin syyttävä sormi näyttää, kuka on kaiken takana.

Pettymys onkin suuri, kun peilistä lopulta kurkistavat odotetut kasvot. Murhaajan kasvot. Näinkö halvalla mysteeri ratkesi?

Hotel Swan Helsinki on katsottavissa kokonaisuudessaan C Moressa. MTV3 näyttää joka maanantai yhden jakson 2. maaliskuuta 2020 alkaen.

Mikä hotelliin sijoittuva sarja on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Synninpesä syynissä – espanjalais-suomalainen Paratiisi vie katsojat Aurinkorannikon rikollisuuden ytimeen

Fuengirola Etelä-Espanjan Aurinkorannikolla. Helteinen synninpesä, hämäräkaman vaihtoasema, monen viimeinen leposija, eläkeläisten ulkoilmapäivähoitola. Rantakaupunki idyllisesti täynnä toivoa, josta yleensä jää hyppysiin vain tuhkat lentokoneessa.

Oululaisiin naisiin liittyvät rikokset johdattavat rikostutkija Hilkka Mäntymäen (Riitta Havukainen) Fuengirolaan työtehtäviin, joiden kimppuun hän käy Andrés Villanuevan (Fran Perea) ja Luisa Salinasin (María Romero) kanssa.
Paradise_Ana_Belen01Kuva: Ana Belén Fernández.

Ylellä nähtävä Paratiisi on kanavan, MRP Matila Röhr Productions Oy:n ja Mediapron espanjalais-suomalainen yhteistuotanto. Sarja on kuvattu Oulussa ja Fuengirolassa, joiden välillä Paratiisi liikkuu vaivatta. Hilkkaa Ouluun jäävät odottamaan Anni-tytär (Armi Toivanen) perheineen ja Alzheimeria sairastava Aarne-puoliso (Risto Tuorila), joka tekee Aarnena valtavan hienon, uskottavan ja tarkkanäköisen roolityön. Harvassa sarjassa kuvataan yhtä todenmukaisesti ja koskettavasti Alzheimeria kuin Paratiisissa.

Fuengirolassa tutkijoita on vastassa Aurinkorannikolla rehottava nappikauppa, joka tosin lopulta muodostuu vain sivujuoneksi tarinassa. Ihmissuhdedekkareiden faneille ratkaisu on mieleinen, mutta mafiosot joutuvat pettymään. Huumeet tuovat kuitenkin esiin Aurinkorannikon hämärän, jopa armottoman puolen. Sen, jonka perässä ihmiset saapuvat etelään ja jonka pariin monet ajautuvat. Sivujuoni ottaneekin osuvasti kantaa mediassa käytävään keskusteluun suomalaisten huumekuolemista Aurinkorannikolla. Tarinoissa toistuu se, miten suuri yllätys surullinen käänne on ollut, mutta Paratiisi osoittaa, että yleensä kaikki ennusmerkit ovat ilmassa jo paljon ennen ikävää lopputulosta.

Paratiisin käärmeen jäljille ei sarjassa pääse heti, mikä on ilahduttavaa, mutta loppuratkaisun kannalta myös turhauttavaa. Tarinan huippu nimittäin osoittaa, ettei katsoja olisi voinut mitenkään aavistaa puutarhan paholaista. Jos ei tiedä, mitä etsiä, ovat tunteet tyhjän päällä eikä ratkaisu riipaise sydäntä.

Fiktiivisessä Oulussa asiat ajautuvat niin pitkälle, ettei ole vaikea arvata, että Paratiisin ensimmäinen kausi jättää hiekkaan selvät askelmerkit toiselle kaudelle, vaikkei katsojaa sentään kiusata ensimmäisellä kierroksella jättämällä avoimia kysymyksiä.

Loppuratkaisun perusteella Paratiisin ydinsanoma lienee se, että yleensä alueen uusien vakiasukkaiden perustavanlaatuiset ongelmat ovat olemassa jo ennen Aurinkorannikolle muuttoa. Todelliset haavat eivät parane, vaikka matkustaisi maailmaan ääriin. Vähiten niistä pääsee eroon Aurinkorannikolla, jonka huoleton ilmapiiri kannustaa irrottamaan ankkurin lopullisesti, sillä ainahan tulee huominen. Kunnes sitä ei enää ole.

Paratiisin kaikki jaksot ovat katsottavissa Yle Areenassa.

Oletko sinä antautunut jo Paratiisiin? Minlälaisia mielikuvia Aurinkorannikko herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Helene – taiteilijana koskettava, elokuvana tylsä

Helene Schjerfbeckistä (1862–1946) kertova Helene on taide-elokuvamainen kuvaus unohdetun taiteilijan tuskasta, joka parhaimmillaan vavahduttaa ja pahimmillaan tylsistyttää.
Helene_pressi4Kuva: Nordisk Film

Antti J. Jokisen ohjaama ja Marko Leinon kanssa käsikirjoittama Helene on itsessään taideteos, joka on visuaalisena elämyksenä suurempi kuin melko tavalliseksi taipuva tarina: unohdettu taiteilija, yllätysmenestys ja riuduttava rakkaus. Elokuvassa keski-ikäisen Schjerfbeckin (Laura Birn) rakkaudenkohde on nuori taidemaalarikirjailija Einar Reuter (Johannes Holopainen), johon tutustuminen muuttaa pysyvästi Schjerfbeckin elämän.

Schjerfbeckistä tuli erityisen kuuluisa taidekauppiaan löydettyä hänet ja 159 teosta vuonna 1915. Menestys johti suosittuihin näyttelyihin ja tuottoisiin taidekauppoihin. Esimerkkinä kerrottakoon, että vuonna 2008 Schjerfbeckin maalaus Tanssiaiskengät myytiin huutokaupassa lähes 3,9 miljoonalla eurolla, joka on enemmän kuin on koskaan maksettu suomalaistaiteilijan työstä.

Birn on Helenenä hurmaava, koskematon ja vahva taiteilijan fyysisestä hauraudesta huolimatta. Birnin fiktiivinen Helene maalaa uskottavasti ja luo melko yksipuoliseksi nivoutuvaan tarinaan syvyyttä ja liikettä vivahteikkailla eleillään. Schjerfbeckin parhaan ystävän Helena Westermarckin roolin tulkitsee Krista Kosonen, joka vie Westerin osansa varmuudella loppuun. Westeriksi kutsutun Helenan ja taitelija-Helenen aikuinen ystävyys on vankkaa ja koskettavaa, jopa samastuttavaa, katsottavaa.

Aikakauden kuvauksen ja Helenen henkilökohtaisen elämän huomioiden keskiössä ovat myös Schjerfbeckin äiti Olga Printz (Pirkko Saisio) ja veli Magnus (Eero Aho), jonka taskuun suuri osa taidekaupparahoista päätyy naisen aseman ja holhoussuhteen vuoksi. Sisarukset joutuvat myös miettimään, kumpi jaksaa paremmin väkäleukaista ja teräväkielistä äitiä aikana, jolloin vaivaistalot olivat kirosana ja läheisten hoitaminen loppuun saakka velvollisuus.

Kun Helene-elokuvan kuvaukset alkoivat, kohahdutti elokuvan esityskieli, sillä Schjerfbeck oli suomenruotsalainen. Taidekriitikko Pontus Kyander ehdotti elokuvan boikotoimista, mutta Jokinen vei projektinsa loppuun sellaisenaan eli suomeksi, vaikka tiettävästi Charlotte Airas oli tarjonnut hänelle ruotsinkielistä käsikirjoitusta.

Kun ottaa huomioon Schjerfbeckin taustan ja kaksikielisen Suomen, olisi ollut taiteilijaa kunnioittavaa tehdä elokuva hänen äidinkielellään tai ainakin tuoda kieli teoksessa ilmi. Jokisen teoksessa ruotsin kieli ei ole millään tavalla läsnä, mikä on jopa huvittavaa, sillä Schjerfbeckin aikana Suomen kulttuuripiirit olivat pitkälti ruotsinkielisiä. Toisaalta näin ajatellen ei Hollywoodissakaan olisi voitu tehdä kuin murto-osa elämäkertaelokuvista, jos ne pitäisi aina toteuttaa henkilön äidinkielellä.

Helene on pitkäveteisyydestään huolimatta kaunis ja koskettava elokuva, joka hivelee erityisesti taiteesta nauttivia elämäkertaintoilijoita. Schjerfbeckin nimikkoelokuva ei ehkä jää historiaan genrensä kokonaisvaltaisesti onnistuneimpana elokuvana, mutta ainakin esimerkkinä siitä, miltä öljyvärimaalaus näyttää elokuvaksi muutettuna ja miten kauniilta ideaalitilanteessa taitelijan elämäkertaelokuva voi näyttää.

Tack, Helene.

Helene on katsottavissa elokuvateattereissa 17.1.2020 alkaen.

Mitä mieltä olet Helenen kielikysymyksestä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Helmimies meikkaa ja yrittää epätoivoisesti viedä Pakkasen dekkarit 2010-luvulle

Outi Pakkasen Anna Laine -dekkarit piirtävät tarkkanäköisen kuvan Helsingistä ja kuvatun ajan ilmiöistä, mutta viehätysvoima puree parhaiten silloin, kun dekkarit eivät kuvaa käsillä olevaa aikaa. Helmimies (Otava 2019) kertoo yksinäisestä naiseksi pukeutuvasta miehestä, jonka tarinan juonessa YouTubellakin on paikkansa.
9789511346395_preview.jpg;jsessionid=1eq5yh2v1siyr67tff6i0drtkKuva: Otava

Olen lukenut Outi Pakkasen Anna Laine -dekkarit satunnaisessa järjestyksessä viiden viime vuoden aikana. Lukujärjestyksellä ei kuitenkaan ole merkitystä niin kauan kuin ei kiinnitä huomiota kirjojen laajaan julkaisuväliin. Pakkanen on näet julkaissut dekkareita vuodesta 1973, jolloin ilmestyi Murhan jälkeen mainoskatko (Weilin+Göös 1973). Kirjat kuvaavat aina ilmestymisvuotensa aikaa, joten niin fiktiivinen miljöö kuin ihan oikea ympäristö on kokenut yli 40 vuodessa melkoisen muutoksen.

Pakkasen dekkareista Rakkaudesta kuolemaan (Otava 1994) sai minut ymmärtämään, mikä niissä on niin erinomaista. Tutustuin nimittäin lukukokemuksen aikana ensimmäistä kertaa hakulaitteeseen, jolla oli dekkarissa oleellinen rooli rikoksen selvittämisessä. Eikä minulla ollut mitään hajua koko vempeleestä! Sen jälkeen olen tarkkaillut Pakkasen teoksia peilaten niitä ajan yhteiskuntaan, ja kuluvalla vuosituhannella olen päässyt oikein aitiopaikalle arvioimaan teosten maalaamaa ajankuvaa.

Keskinkertainen tarina aikamme kuvana

Pakkasen tuorein dekkari Helmimies (Otava 2019) kuljettaa lukijan jälleen Helsinkiin keskelle talvea. Sarjakuvataiteilija Erik Elman on veljensä syvästi vihaama miljoonaperijä – ja perijä vasten tahtoaan. Ei siis ole yllättävää, että romaanin pääteemoja ovat raha ja katkeruus. Perinteiset aiheet tarjoavat hyvin perinteisen juonen, jonka loppuratkaisun voi arvata jo ennen puoliväliä. Siksi onkin harmi, ettei viimeistä käännettä tule. Sitä, joka veisi dekkariharrastajan alta maton ja tarjoaisi oikean jännityselämyksen.

Sillä, että Helmimies on keskinkertainen dekkari, ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole väliä. Romaani on tärkeä virstanpylväs Pakkasen pitkäjänteisesti rakentamassa ajankuvassa, jota todennäköisesti ihmetellään kovasti 40 vuoden päästä. Helmimies vinoilee sukupuolisensitiivisyydelle, tubettamiselle ja somelle ylipäätään. Helmimieheksi nimetty Elman pukeutuu naisten vaatteisiin ja sipaisee meikkiä kasvoihinsa, mikä on eittämättä kiinnostava yksityiskohta, mutta merkityksetöntä teeman kannalta. Siksi vaikuttaa siltä, että ratkaisu on tehty vain halusta kuvata vapautunutta aikaa. Ehkä onkin niin, että Pakkasen dekkarit toimivat parhaiten lähihistoriallisina kuvauksina, vaikka tuntuu hullulta puhua viimeisistä vuosikymmenistä historiana.

Helmimiehen tavoite rakentaa uskottava ajankuva nykyhetkestä vaikuttaa joissakin kohdissa niin suurelta, että ajassa kiinni olevalle lukijalle se näyttäytyy jopa tarpeettomana tykityksenä, joka ryöpyttää kaikki some-ajan ilmiöt tiskiin. Teemoja ei tarvitsisi alleviivata, vaan yksityiskohdat riittäisivät asemoimaan lukijan aikaan itsestään. Esimerkiksi YouTuben kummastelu vaikuttaa ainoastaan epäuskottavalta, sillä kyseinen alusta ei ole enää ihmetyksen aihe, vaan osa monen arkea.

Rikoksista Laineeseen

Helmimies ei ole Pakkasen onnistunein dekkari, vaan väliteos, jonka tarkoituksena on keskittyä päähenkilö Anna Laineen elämän draamankaareen ja jättää rikokset taka-alalle. Viidellä vuosikymmenellä kirjoissa vilahdellut Laine on jo ikäneito, jonka elämä hiipii kohti ehtoopuolta, vaikka kaikkein tuoreimmissa teoksissa hän on aivan uudessa vauhdissa yksityiselämässään.

Jos Helmimiehen tyyliin on uskominen, on teosten pääpaino myös tulevaisuudessa Laineen elämässä, ei niinkään rikoksissa, vaikka ne veisivät eniten kirjan sivuja. Uusi Pakkas-lukija ei saa Laineesta irti tarpeeksi, mutta paatunut fani tuskin laittaa pahakseen suunnanmuutosta.

Minkälaisia ajatuksia Outi Pakkasen dekkareiden ajankuvat herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kuuluuko rikollisen mieli televisioon?

Rikollinen mieli antaa ensimmäistä kertaa dokumenttisarjassa äänen rikoksesta tuomituille. Pahimmillaan sarja polkee uhrin kohtaloa ja muistoa sekä omaisten tunteita, ja parhaimmillaan se voi avata keskustelun moraalisista valinnoista ja oikeuden toteutumisesta.
rikollinenmieli_tv-sarja.JPGTelevisiossa pyörii lähes tauotta jokin kotimainen rikosdokumenttisarja. Viimeisimpänä on alkanut Rikoksen anatomia TV5:llä. Yhteistä perinteisille rikosdokumenteille on se, että niiden kerrontatapa on neutraali ja juontajavetoinen – ollen aina kuitenkin uhrin puolella. YLEn Kadonneet-sarjassa on myös suoraan haastateltu kadonneiden omaisia, joista jotkut ovat myös tienneet rikoksen olevan mahdollinen vaihtoehto katoamisen taustalla.

Rikollinen mieli on tiettävästi ensimmäinen suomalainen dokumenttisarja, joka kerrotaan tuomitun näkökulmasta. Jaksojen käsittelemien rikostapausten elossa olevat uhrit ja uhrien omaiset ovat pettyneet siihen, ettei sarjan julkaisusta kerrottu heille etukäteen (IL 10.10.2019). Tiedottaminen tuskin on ainoa syy mielipahaan. Miltä tuntuu, kun äänen saa se, joka on jo vienyt kaiken?

Omaisten tilanteeseen on mahdotonta asettua, vaikka kuinka kuvittelisi kauheuksia mielessään. Kukaan ei voi tietää, miltä omaisen kokema kaltoinkohtelu tai omaisen menettäminen rikoksen uhrina tuntuu, jos sellaista ei ole kokenut.

Se, mitä Rikollinen mieli haluaa sanoa, on epäselvää. Ymmärrän, että idean kaltaisia konsepteja luodaan, sillä ne ovat yksinkertaisesti myyviä kaikessa järkyttävyydessään. Sanomaan se ei kuitenkaan anna vastausta. Haluaako Rikollinen mieli ymmärtää kohdettaan, jakaa uutta oikeutta vai vain kauhistuttaa?

Kyseenalaisinta sarjassa onkin ajatus oikeasta ja väärästä. Ajattelen lähtökohtaisesti, että kaikilla on oikeus tulla kuulluksi, mutta koska sarjassa esiintyvät henkilöt on jo tuomittu rikoksistaan, ovat he myös saaneet oikeuden puolustautua. Jos asia siis on jo oikeudenmukaisesti loppuunkäsitelty, miksi juuri tuomitulle annetaan uusi mahdollisuus, jota ei kuitenkaan voida enää uhrille tarjota? Muuttuisiko tilanne paremmaksi, jos myös omaisia tai uhria kuultaisi? Miltä näyttäisi sarja, joka kertoisi kahdenlaisen näkökulman tapahtumista? Antaisiko se myös oikeuskäsittelystä vääristyneen kuvan ja kuka silloin totuutta arvioisi?

Rikollisen mielen käsittelytapa määrittää sen, onko sarjan tarkoitus ainoastaan kohahduttaa vai voiko se jopa laajentaa aiheeseen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua oikeudesta ja moraalista. Se nähdään tiistaina 29.10.2019 klo 20, kun sarja alkaa YLE TV1:llä.

Aiotko antaa Rikolliselle mielelle mahdollisuuden? Kuuluuko rikollisen päästä ääneen televisiossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa