Ekorikollinen lähtee Islantiin

Varasimme matkan Islantiin tammikuulle. Kaukana Atlantilla sijaitseva saari vaikuttaa taianomaiselta, mutta tuntuu silti tutulta. Mehän olemme kaikki pohjoismaalaisia, vaikka loppujen lopuksi yhteistä ei ole kuin siniset silmät ja vaalea pellavatukka.
DSC_01800.JPGSyksy on ollut melkoinen ihmislihamylly minulle, joten koin oikeudekseni lomailla oikein kunnolla heti, kun kiire helpottaa. Näin siis oikeutan sinänsä aika turhan reissun maahan, jossa on tammikuussa niin pimeää, etten ole varma, näenkö vilaustakaan pääkaupunki Reykjavíkista.

Matkasuunnitelmista puhuminen tuntuu muuten riskialttiilta ekotuomitsemisen aikakaudella, joten olisi vain parempi olla hiljaa, vaikka muutosten aikaansaaminen vaatii monipuolista keskustelua. Hyviä ja huonoja valintoja, joista ei pitäisi edes vitsailla.

Yhden hengen lento Islantiin maksoi alle 200 euroa, ja kolmen tähden hotellin, jolle matkailijat olivat antaneet arvosanaksi nelosen, nappasimme kolmella sadalla eurolla kolmeksi yöksi. Kuulostaa hämmentävän halvalta! Siksi epäilen, että paikan päällä odottaa todellinen hintapommi, mikä lienee aiheellinen pelko, kun ajattelee maan elintasoa ja vertaa sitä niin ikään kalliiseen Norjaan.

Minulle Islanti näyttäytyy satumaana, jonka kantaisiä ovat viikingit, tontut ja maahiset. Maa on luonut brändinsä kieltämättä hyvin, jos se onnistuu herättämään vain positiivisia, jopa mystisiä mielikuvia. Koska olen kuitenkin todellinen nihkeilijä, en tietenkään usko, että vauraassa maassa asiat rullaisivat kaikilla erinomaisesti. Siksi olisi mielenkiintoista nähdä, miltä kurjuus näyttää taikamaassa, vaikka ongelmat lienevät kaikkialla samat. Rahat loppuvat yhtä lailla jäätikön reunalla kuin lähiössä, ja pirtu maistuu merenrannalla samalta kuin epämääräisellä torilla. Silloin eivät paljon lohduta tarinat Leifur Eiríkssonista ja Erik Punaisesta.

En voi väittää olevani niin jalomielinen, että aikoisin käyttää lomani muuhun kuin rehelliseen löhöilyyn ja hauskanpitoon. Haluan kamerani täyteen sinisiä kuvia, joissa lumi sekoittuu pieniin kalastajamökkeihin. Haluan juoda lasin viiniä pubissa, joka on koristeltu mauttomilla viikinkikuvilla. Haluan kävellä merenrannalle ja hengittää ilmaa, joka on ihan sitä samaa kuin kotipuolessakin, mutta sillä hetkellä se tuntuu ihan erilaiselta. Satumaisen puhtaalta.

Kerro parhaat vinkkisi Islantiin!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Surkea polttarijärjestäjä ja suuret suunnitelmat

Polttarit ovat ihana riitti avioliittoon, mutta miten sen voisi suorittaa kukkaroa kunnioittaen ja morsiamen odotukset ylittäen?
DSC_0006 (2).JPGJärjestän ensi vuonna ystävälleni polttarit. Ajankohtaan en tietenkään voi ottaa kantaa, mutta havahduin vähän aikaa sitten siihen, että jos mielii saada aikaan unohtumattoman illan kohtuullisin kuluin, on pian laitettava pyörät pyörimään. Se on samaan aikaan sekä innostavaa että vähän surullista. Onko juhlakulttuuri todella päätynyt siihen pisteeseen, ettei minkäänlaisella hetkessä elämisellä ole sijaa?

Olen järjestänyt polttarit kerran aiemmin. Jälkikäteen voin todeta, että ei se ihan putkeen mennyt, mikä johtui ennen kaikkea huonosta järjestämisestä, punaisen langan puuttumisesta. Oli ihanan rento ilta, muttei mitään erityistä ohjelmaa, mikä saattoi polttarisankaria harmittaa. Ainakin sellaiseen ajatukseen voi päätyä, jos pohtii muiden vauhdikkaita seikkailuiltoja ja kimalluksen täyteisiä luksusjuhlia.

Polttarit eivät ole minulle missään nimessä yhdentekevä tapahtuma, vaikka avioliitto itsessään ei merkitse minulle mitään. Muiden avioitumispäätökset eivät kuulu minulle, ja kaasona ja ystävänä olen vilpittömän iloinen ystävieni onnesta. Suorittajana koen kuitenkin paineita polttareiden järjestämisestä – nehän ovat ikään kuin kaason taidonnäyte. Pitäisi tarjota unohtumattomia kokemuksia ilman, että ajaa morsiamen pään kaljuksi tai tilaa stripparin heilumaan huoneen nurkkaan.

Voi olla, että olen katsonut liikaa elokuvia ja seurannut turhan huimia Instagram-päivityksiä, ja siksi todellisuudentajuni on hämärtynyt, mutta aivan kuin Suomessakin ihan tavallisilla tallaajilla olisi lähtenyt lapasesta polttarijärjestelyt. Sviittejä, benjihyppyjä, tornikiipeilyä, ilmassa syötyjä illallisia, helikoptereita ja kalleinta samppanjaa. Joko laskutuspalvelun piikki paukkuu tai sitten elän sellaisessa todellisuudessa, jossa raha käytetään vähän järkevämmin – ei välttämättä rahastoihin, mutta johonkin muuhun kuin ökyilyyn.

Polttareissa kyse on ennen kaikkea odotuksista. Miten minä odotan juhlien sujuvan? Mitä morsian odottaa? Mitä vieraat odottavat saavansa osallistumismaksulla? Tärkein mittari on morsiamen tyytyväisyys, sillä kukaan ei halua tulla nöyryytetyksi, mutta en menisi myöskään rakentamaan omanarvontuntoa polttareiden varaan. Juhlajärjestäjän odotukset ovat oleellisia ainoastaan henkilökohtaisen paineen vuoksi, minkä takia osallistujien odotukset painavat eniten. Polttarit eivät ole ilmaista lystiä, joten rahalle on saatava vastinetta, ja siksi tapahtuma on hoidettava hyvin maaliin saakka.

Odotuksia enemmän polttareiden kulkua sanelee nimenomaan mammona. Budjetoinnista minulla on yhtä paljon kokemusta kuin makkaran syönnistä. Olen nimittäin osallistunut vain kerran polttareihin, joita en itse järjestänyt, ja ne minun järjestämäni loihdittiin talkoohengessä minimaallisin kuluin. Koska taloudellinen tilanteeni on hyvä, en myöskään osaa arvioida sitä, mikä on liikaa. Tiedän, mitä en itse ainakaan maksaisi yksistä juhlista, mutten voi odottaa sitä toisilta. Tasapaino löytynee keskustelemalla ja tekemällä järkeviä valintoja, sillä olen kuitenkin varma, että hyvällä suunnitelmalla saa aikaan kohtuullisen loppulaskun ja ihanan juhlan.

Tärkeintä polttareissa on se, että kaikki rakkaat ystävät ovat paikalla ja heittäytyvät teemaan, mutta olisi valetta sanoa, etteikö ilta olisi pikkiriikkisen ihanampi pienellä luksuksella ja parilla yllätyksellä. Kunhan tylsä talouspuoli on järjestyksessä, voi ja täytyy antaa mielikuvitukselle siivet. Suunnitelmia on, mutta nähtäväksi jää, kuinka suuriksi ne muodostuvat.

Ja jos ei pöydässä ole Bollingeria, niin ainakin ihan sairaanhyvät Mimosat. Minun ja morsiamen näköiset: pirskahtelevat, vähän kaikkeen mukautuvat ja hyvään uskovat.

Mitä ajattelet polttareista? Millaiset niiden pitäisi olla? Ehdota ihmeessä myös polttariohjelmaa!

(Morsian ei saa lukea kommenttikenttää.)

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Luokkakokous – hyvät, pahat ja rumat

En koskaan tuntenut oloani kotoisaksi peruskoulussa, mutta silti olen käynyt joka ikisessä luokkakokouksessa. Ja menen jälleen tammikuussa. Uteliaisuus voittaa näet menneisyyden möröt.
classroom-510228_960_720Kuva: Pixabay

Tiedättehän ne yhdysvaltalaistyyliin tehdyt rivot ja humalanhuuruiset Luokkakokous-leffat (2015/2016)? Ne, joissa alapäälle esitetään enemmän synonyymejä, kun on peruskoulussa luokka-asteita. Ne, joissa kaikki on ihanan nostalgista ja Aku Hirviniemi laulaa roiseja sanoja taukoamatta Macarenan tahtiin samalla, kun Jaajo Linnonmaa ja Sami Hedberg yrittävät pysyä menossa mukana.

No enpä ole sellaisessa luokkakokouksessa ollut. Ei ole ollut tarvetta rietastella sen enempää kuin Luokkakokouksen päähenkilöillä miettiä motiivejaan osallistua tapaamiseen.

Luokkakokoukset eivät ole muotia, vaan ennemmin viesti historiasta. Pakkohan sen on olla museokamaa, kun se on jo päätynyt elokuvien aiheiksi, vaikka kieltämättä aihe on hedelmällinen, sillä luokkakokouksessa on aina ajasta riippumatta meheviä henkilöhahmoja myös tosielämässä. Harvemmin voi kuitenkin puhua iloisesta ja odotetusta jälleennäkemisestä.

Totuushan on nimittäin se, että yleensä luokkakokous on vain kokoelma yksityisiä, toisistaan loitonneita henkilöitä, jotka kohteliaisuudesta tai uteliaisuudesta saapuvat paikalle. Ei ole ’meitä’, vaan jo utuisiksi muuttuneita muistoja harmaasta koulurakennuksesta, jonka vihreä lattia narisi aina, ja joka oli niin täynnä oppilaita, että ainakin pari vuotta täytyi syödä pulpetin ääressä luokkaan tuotua ruokaa.

Kouluhistoriani ei ole kovin ruusuinen, minkä vuoksi ihmettelen itsekin välillä, minkä tähden osallistun kerta toisensa jälkeen luokkakokoukseen. Asian voi mielestäni ratkaista kahdella tavalla: näyttää selvinneensä tai antaa kaiken olla. Kumpikaan ei ole toista parempi vaihtoehto, mutta minä olen päätynyt saapumaan paikalle. En niinkään kertoakseni itsestäni tai näyttääkseni kaiken kääntyneen sittenkin hyväksi, vaan silkasta uteliaisuudesta. Minä haluan tietää, miten muiden kävi. Haluan tietää, millä tavoin ihmiset muuttuvat, sillä me kaikki muutumme.

Edellisistä luokkakokouksista on jo vuosia, ja muistan niistä vain intensiivisen kuulumisien vaihdon ja keskustelut opettajista. Halvan viinin ja rasvaisen ruoan. Ilon ja naurun sekä niiden alle peittyneen hämmennyksen. Voiko tunne olla aito, jos on yhteisössä, jossa lähtökohtaisesti oli paha olla niin monta vuotta ja jossa solvaukset olivat säännöllisiä?

Vaikka kuinka istuisi paikoillaan uteliaisuudesta ja hyvässä hengessä, sisimmässään tietää aina, etteivät vanhat hierarkiat murru koskaan. Siksi on parempi jatkaa matkaa parin lasin jälkeen.

Oli kiva nähdä.

Oletko osallistunut luokkakokouksiin? Mitä mieltä olet niistä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Terveisiä kirjailijan kaaoksesta

Onko ehtinyt tulla ikävä? Minua on ottanut rinnasta se, kuinka vähän aikaa blogille on ollut. Mutta sellaista se kirjoitustyö on. On nimittäin raavittava kasaan sitä, josta pennoset tulevat. Silti en oikein vieläkään ymmärrä, että minä todella olen kirjailija. Tällä hetkellä tosin hyvin epätoivoinen.
DSC_0132Syksy on ollut kerrassaan kuormittava, mikä on ollut itselleni täydellinen yllätys. Miten voi jäädä oman unelmansa alle? Miksi unelma ei tunnukaan tarpeeksi unelmalta? Näiden kysymysten äärellä olen jälleen kerran ollut kirjoittaessani oman ISBN-numeron saavaa teosta. Minä todella olen kirjailija.

Mutta kun ei tunnu yhtään siltä.

Pitäisi nimittäin tehdä proosaa. Suurieleisesti sydän verellä. Eikä mitään reportaasi- ja henkilökuvakokoelmaa, vaikka senkin aihe koskettaa tuhansia ihmisiä. Vaikka se on tilattu minulta ihan oikealla ja vieläpä hyvällä korvauksella. Palkalla, josta maksetaan kunnon ihmisten tavoin verot ja jota odotetaan yhtä paljon kuin kirjan valmistumista.

Ennen kuin viimeiset sanat ovat elektronisella paperilla jaan teille ajatuksia epätoivoiseksi muodostuneen prosessin keskeltä! Ajatusten kehä on aina sama.

  • Vihaan tätä. En osaa. Miksi kukaan on halunnut maksaa tästä? Pitäisi varmaan palauttaa ennakkopalkkio ja kieltäytyä loppumaksusta.
  • Ei, mutta minähän rakastan kirjoittamista! Kylläpä sujuu. Olen itse asiassa todella hyvä.
  • Nyt kulkee kyllä hyvin. Näppäimistö huutaa.
  • Onpa tylsää. No, mutta työthän ovat yleensä tylsiä. Harvoin mistään huippukivasta saa rahaa.
  • En minä niin tylsistynyt ole. Tämä on yhteiskunnallisesti tärkeää työtä arvokkaan ajatuksen ja oikeiden ihmisten puolesta.
  • Silmissä vilisevät sanat. Kirjoitettiinkohan Finanssivalvonta siis isolla alkukirjaimella?
  • Kopioin ajatusviivan ajatusviivan perään. Liikaa sitaatteja.
  • Liikaa tarinaa. Käytänpä silti värikynää.
  • En osaa. Olen laiska ja surkea.
  • Rakastan kirjoittamista. Olen siinä hyvä. Tästä tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta aiemmin.
  • Huoh, ei tämä proosateos ole. En ole mitään.
  • Tylsää.
  • Rakastan kirjoittamista. Rakastan tätä työtä. Selviän.

Toista.

Mitä haluaisit tietää kirjan tuottamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näissä asioissa säästän ja tuhlaan

Katselin kellastuneita ja pahasti haarautuneita hiussuortuviani peilin edessä vain vähän ennen kuin upotin jalkani nilkkureihin, joista toisen pinta oli kulunut jo niin pahasti, että ei menisi enää kauaa, kun siihen tulisi reikä. Selvemmin en olisi voinut havaita sitä, missä säästän. Vastapainoksi osaan kyllä laittaa rahaa myös sileäksi.
DSC_0174

Antaa palaa

Ruoka. Harrastan ruokaa niin ravintoloissa kuin kaupoissa. Jos haluan testata uutuutta, hinnalla ei ole mitään merkitystä. Kokemus määrittää sen, syydänkö enää uudelleen rahojani kohteeseen. Harvoin mikään todella kallis on sen arvoista, että sitä kannattaisi ostaa säännöllisesti.

Juoma. Jos aikoo juoda esimerkiksi alkoholia, en ymmärrä, miksi se pitäisi tehdä hammasta purren vain humaltumisen tähden. Viinin hinnalla ei ole merkitystä. Enkä tarkoita nyt sitä, ettei kyykkypullo voisi olla hyvä, mutta väkisin ei kannata juoda pahanmakuista alkoholia tai mitään muutakaan juomaa.

Lahjat ja juhlat. En laske euroja, kun ostan toiselle lahjan tai järjestän juhlat. Näillä tuloilla ei ökyillä, mutta minusta muiden ilahduttaminen on niin mukavaa, että mielelläni laitan siihen rahaa. Hyvä saa kenties aikaan hyvää. Ainakin uskon niin! Sitä paitsi lahjan arvoahan ei mitata rahassa, mutta aika taas on rahaa, ja hyvä lahja vie syystäkin aikaa ja ajatuksia, vaikkei maksaisi mitään.

Tarkan markan kohteet

Hiukset. Arvostan kovasti kaikkia käsityöammatteja, mutta olen laiska käymään kampaajalla, koska koen sen turhaksi. Siksi, että paljon halvemmalla voi päästä. Se harvoin on paras ratkaisu, mutta ehkä en vain tarpeeksi arvosta pehkoani tuhlatakseni siihen mammonaa.

Kengät. Hiusten lisäksi kenties pahin säästökohteeni on kengät. Ensinnäkin kengät ovat erittäin epäkiinnostavia, toiseksi tolkuttoman kalliita ja kolmanneksi mielekkäitä on vaikea löytää. Kun sitten vihdoin saan jalkoihini oikeanlaiset popot, käytän ne puhki. Yleensä tämä tapahtuu turhan nopeasti, sillä asioin halpaliikkeissä. Tiedän, että pitäisi teettää ammattilaisella kalliit loppuelämän töppöset.

Matkaliput. Jos en saa hyvään hintaan matkalippua, en liiku mihinkään. Sellaista pakkoa ei olekaan, että pitäisi maksaa minkä tahansa liikennevälineen lipusta maltaita. Järkytyin syvästi, kun isäni osti Mikkeliin 39 euron junalipun. En maksaisi sellaista summaa kuin lentolipusta.

Siivousvälineet. En voisi kuvitellakaan ostavani niin sanottuja merkkisiivousvälineitä. Olin vähällä ostaa erään sinisävyisen siivousmerkin raonpuhdistajan, mutta se maksoi kuusi euroa. Aika kova hinta harjasta. Ostan aina markettien omien merkkien rättejä ja pesuaineita. Suosikkini on Rainbow’n kylpyhuonepesuneste.

Sekä että

Viihdepalvelut. Välillä minua alkaa puistattaa, kuinka paljon rahaa olen syytänyt suoratoistopalveluihin, mutten mahda mitään sille, että kun joskus harvoin tulee jokin minua miellyttävä sarja, haluan ehdottomasti nähdä sen, ja koen myös ansainneeni siitä nautiskelun. Hyödynnän mahdollisimman paljon maksuttomia kuukausia ja muita tarjouksia, ja laitan palvelut säännöllisesti katkolle.

Taksi. Taksiajelulla on vähän huono maine. Varsinkin alan vapautumisen jälkeen. Kun kyse on pakosta tai omasta turvallisuudestani, en epäröi käyttää taksia. Kurvaaminen toiseen kortteliin vain tuhlaamisen ilosta on turhaa. Valitsen siis joukkoliikenteen aina, kun mahdollista, mutta taksillakin on paikkansa.

Kirjat. Kun haluan lukea jonkun kirjan, josta tiedän olevan minulle hyötyä tai iloa vielä vuosienkin päästä, ostan sen eikä hinnalla ole silloin väliä. En kuitenkaan tuhlaa dekkareihin, jotka miellyttävyydessään ovat minulle kertakäyttökamaa. Muistan juonen koko loppuelämäni, joten en lue kirjaa kahdesti. Sitä paitsi kirjastopalvelut ovat valtiomme ylpeydenaihe ihan syystä!

Vaatteet ja asusteet. Olen lopettanut kreisishoppailemisen jo ajat sitten. Ekologiset arvot ohjaavat valintojani, mutta olisi tekopyhää sanoa, että onnistun aina. Yritän parhaani mukaan tukea kotimaista tuotantoa, ja erityisen innostunut olen kotimaisista koruista. Rahaa siis saa kulua, mutten ole valmis laittamaan 200 euroa yhteen t-paitaan.

Vakuutukset. Ajatuksen tasolla olen valmis maksamaan vakuutuksesta maltaita, ja välillä mielessäni pyörii kaiken maailman henkivakuutusten ja muiden pahan päivän varan vakuutusten hankkiminen. Ironista kyllä, minulla ei silti ole kuin kotivakuutus. Ei edes tapaturmavakuutusta, joka olisi syytä olla. Syy taitaa olla se, että olen aika laiska neuvottelemaan hinnoista, mutten halua tulla huiputetuksi ottamalla ensimmäisen minulle tarjotun paketin.

Missä asioissa pihistelet ja mihin kulutat surutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Maailman vaikein sana ei ole kiitos, vaan ei

En ole koskaan osannut kieltäytyä mistään. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeammaksi kaikki käy. Ihminen, joka ei koskaan sano ei, kantaa näet harteillaan oman elämänsä kuorman lisäksi muiden murheita.
DSC_00555Se alkoi jo päiväkodissa. Paheni vain, mitä pidemälle koulutaival eteni. Autoin koulutehtävissä ja olin ilman paria jääneen kaveri, vaikka yhtä usein olin itsekin se, jolla ei ollut ketään. Lukiossa uskonnonopettaja pyysi jakamaan virsikirjoja kirkkoon ennen jumalanpalvelusta. Minä menin, vaikka se oli vastoin kaikkia periaatteitani. Isoja ja pieniä uhrauksia vuodesta toiseen.

Työelämä ei varsinaisesti parantanut kiltteyssyndroomani oireita. Painan hommia silloinkin, kun muut eivät. Otan vastaan jokaisen työkeikan, jota tarjotaan. Ihan vain, koska en halua sanoa ei. Ettei vain toimeksiantajalle tulisi paha mieli, vaikka samaan aikaan mietin, mistä välistä nipistän omaa vapaa-aikaani lisätöille. Liian kiltti ihminen kärsii myös usein saavutuspaniikista. Pitäisi edetä, saavuttaa ja pitää muut tyytyväisenä.

Työelämän lisäksi kiltteyden ongelmat näkyvät henkilökohtaisessa elämässä. Kun ei osaa sanoa vapaallakaan ei, täyttyvät päivät sosiaalisista velvollisuuksista. Havahduin hetki sitten siihen, että olen lähes joka päivä hoitanut muiden asioita, ollut saatavilla ja auttanut. Kuulostaa oikein laupiaalta, mutta en minä ylistystä tarvitse, vaan rauhaa.

Tällaisen asian ääneen sanominen on vähän vaarallista ja voi aiheuttaa pahaa mieltä, ja sitähän minä nimenomaan pelkään! Inhoan henkilöityneitä konflikteja, enkä halua, että kukaan suuttuu minulle. En ehkä käännä toista poskeani, mutta annan ajastani toisenkin tunnin muiden hyväksi, mikä ajaa siihen, että sitä jo odotetaan minulta.

Toisten auttamisen kuormittavuudesta puhuminen ei tarkoita sitä, etteikö haluaisi auttaa tai tekisi sitä myöhemminkin. Ongelma on se, että jos ei koskaan kieltäydy, ihminen muuttuu apuautomaatiksi, eikä raja hyväksikäyttöön ole kovin suuri. Ojentaessani auttavan käteni muille olen väistämättä joutunut miettimään, kuka minua auttaisi, kun sen aika on.

Tätä juttua on turha päättää pohtimalla, miten kiltteydestä pääsisi eroon tai miten oppisi sanomaan ei. Koska kyse on niin vahvasti luonteeseen kaiverretusta piirteestä, en keksi muuta keinoa kuin täydellinen eristäytyminen ja tavoittamattomissa oleminen. Kuulemani mukaan monet ovat kuitenkin oppineet kieltäytymään, ajattelemaan enemmän itseään ja vetämään rajat omien voimavarojensa venyttämiselle. Miten se tapahtuu?

Oletko liian kiltti? Miten voi oppia kieltäytymään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Haikeaa, rohkeaa ja vapauttavaa – blogin uusi nimi

Kaikki muutokset tuntuvat minusta aina poikkeuksetta kammottavilta, surullisiltakin. Jopa Lidlistä ostetun tarjoilulautasen paikan siirtäminen viikko sitten tuntui selkäytimessä asti, joten voitte kuvitella, kuinka itkettävän pahalta blogin nimen muuttaminen tuntuu.
DSC_0139Kun jokin aina paikoillaan ollut liikahtaa, tuntuu se kurkussa, sydämessä ja vatsanpohjassa. Muutosvastaisuus on fyysinen kokemus, joka saa olon apeaksi. Uusi verkkotunnus on ostettu, olo on periaatteessa ihan hyvä, mutta silti tuntuu haikealta. Siitäkin huolimatta, että uusi nimi antaa paljon enemmän tilaa kirjoittaa siitä, mistä haluan. Rehellistä, vakavahenkistä ja kevyttä lifestylea runollisesti ja joskus vähän raivotenkin.

Bloginaisen taakka

Oli surullista katsoa blogin tilastojen kasvua samaan aikaan, kun aiempi nimi hävetti, rajoitti ja sai kaiken inspiraation ehtymään. Miten yhtäkkiä kävi niin, että nimi, josta vuosia oli ylpeä, paisui taakaksi, jota ei enää voinut kantaa?

Vaan eipä siitä taakasta niin vain vapauduta. Otsikointi, iskulauseiden ja nimien keksiminen on vaikein tietämäni kirjallinen tehtävä. Otsikointiongelmasta olen päässyt yli opiskelun ansiosta, mutta nimetä en osaa ketään enkä mitään. Tämä oli parasta, mihin pystyin.

Jotain uutta, vanhaa ja lainattua

Ennen aamukahviahan ei oikeasti voi tehdä mitään. Pahinta on se, jos kahvi jää kokonaan juomatta, mutta onneksi myös iltasumppi on ihan yhtä varteenotettava vaihtoehto. Sitä en sentään keksinyt änkeä nimeen.

Ennen aamukahvia ei voi -nimi kuvastaa minua ennen kaikkea sen runollisuuden vuoksi. Olen kyllä toimelias ja aikaansaava, mutta aika usein myös haaveilija ja hyviä ideoita paperille rustaava vätys, joka harvoin niitä toteuttaa.

Halusin nimeen myös intertekstuaalisen viittauksen, ja tarkkasilmäiset huomaavatkin selvän yhteyden Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaaniin (Tammi 2000). Ironista on se, että en edes kummemmin pidä kyseisestä teoksesta, sillä scifi-maailma ei koskaan imaise minua mukaansa. Romaanin miljöö on Tampere, ja sehän on hyvä sattuma, sillä Ennen aamukahvia ei voi on myös blogi Tampereesta.

Aamukahvia iltaisin

Ongelmaton uusi blogi-identiteettini ei ole, sillä nimi on pitkä ja vaikeasti taivutettava. Onneksi viimeinen sana on voi, joka mahdollista kuitenkin helpot taivutuspäätteet.

Aamukahviteema vilahtelee some-sisällöissä tuon tuosta, joten mikään neronleimaus uusi nimi ei ole. Ehkä kiteytettynä voisi sanoa, että Ennen aamukahvia ei voi sisältää niitä ajatuksia, joita ei voi edes ajatella ennen ensimmäistä kupillista. Nimestä huolimatta näitä juttuja kannattaa lukea siis iltaisin.

Vanha verkkotunnus mediakka.com toimii edelleen ja uudelleenohjaa liikenteen ennenaamukahvia.comiin vielä pitkään. Kaikki seuraamissivustot on myös päivitetty, joten perille löytää, vaikka aamukahvi olisi jäänyt juomatta.

Miltä uusi nimi kuulostaa? Täysosuma vai -tyrmäys?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näin käytän rahaa ihan tavallisella viikolla

Olen kertonut blogissani rahankäytöstäni ennenkin, ja tuolloin olen keskittynyt joko viikkobudjettihaasteeseen tai viikkoon, joka ei kuvannut realistisesti eloani, sillä se sisälsi paljon turhia ostoksia ja hemmottelua lahjakortein. Tällä kertaa esittelen teille tavallisen, mutta vauhdikkaan lokakuun ensimmäisen viikon taloudenpitoni tulokset.
DSC_0178 (2).JPGAloitan viikkoseurannan sunnuntaista, sillä yleensä teen silloin suuret ruokaostokset, jotka kattavat ainekset tulevan viikon eväisiin. Lauantaisin käyn myös ostoksilla, ja niiden antimia syömme aina sunnuntaisin.

Seurantaviikolla minulla oli palkkapäivä, joka yleensä nostaa kuluttamista jonkin verran – lähinnä siksi, että jaksan ja saan vihdoin aikaiseksi täydentää vastuullani olevia kodintarvikevarastoja. Tällä viikolla en kuitenkaan mielestäni käyttänyt rahaa sen enempää kuin normaalistikaan. Lauantainen Helsingin-reissukaan ei tehnyt niin suurta lovea kuin olin odottanut. En nimittäin nykyään shoppaile vain kuluttamisen ilosta.

Sunnuntai 29.9. 31,24 €

Laiskotti. Tein viikon ruokaostokset lähi-K-Marketissamme, joka on törkeänhintainen, mutta valikoimaltaan ihan kiitettävä. Ostokset keskittyivät vihanneksiin ja eväsaineksiini, joista riittää myös tulevalle viikolle ja viikonlopun iltapalalle.

Maanantai 30.9. 9,28 € (117,28 €)

Tein Sokoksella pienet ruokaostokset ja nappasin muutaman palan Itsudemon susheja ruokaosaston palvelupisteestä. Ostin myös joululahjan läheiselleni. Päivä oli siis kallis, mutta arkieloon meni vain vähän rahaa. Suluissa on summa, joka sisältää joululahjan.

Maksoin myös kaikki laskuni, mutta ne ovat sen verran henkilökohtaisia asioita, että ne jäävät tästä raportista pois. Voin puhua rahankäytöstäni avoimesti, mutta raja menee siinä, etten luettele laskutietojani.

Tiistai 1.10. 9,90 €

Vietin koko päivän töissä. Kävin ostamassa ainoastaan cashewtahnapurkin K-Supermarketista. Ostamani tuote on luomua ja kestää käytössäni kaksi kuukautta.

Keskiviikko 2.10. 21,50 €

Latasin bussikortin 10 eurolla ja hain Picnicistä kolmen täytteen uuniperuna-aterian, sillä suuntasin ystäväni luo auttamaan häntä tutkimussuunnitelman tekemisessä. Noutoruoka oli siis pakollinen ostos.

Torstai 3.10. 62,95 €

Viikon selkeä heikko kohta. Ostin parilla kympillä mekon ketjuliikkeestä, nappasin ruokauutuuksia testiin Kuninkaankulman K-Supermarketista ja ostin myös viikon viimeiselle työpäivälle eväät Salesta, sillä en jaksanut kokata. Teen mieluummin ison määrän ruokaa usealle päivälle. Kävimme myös eräässä kuppilassa yksillä ja söimme vegaaniset kapsalonit. Loppulaskumme oli 34,50 euroa, josta minun osuudekseni jäi 12,52 euroa.

Perjantai 4.10. 6,97 €

Ostin vitosella neilikkakimpun lähi-Koosta ja välipalatäydennystä. Neilikat kestävät ainakin kaksi viikkoa, sillä osaan nykyään hoitaa niitä oikein.

Lauantai 5.10. 48,50 €

Osallistuin Helsingissä blogikoulutukseen. Koska olen maailman surkein aamuherääjä, jouduin syömään kaikki ruokani ulkona. Ei kovin kurja kohtalo, sillä rakastan ruokaa ja ravintoloita. Mutta kyllä lähti lapasesta. Jouduin ostamaan R-Kioskilta aamupalan, sillä yksikään lähikauppa ei ollut auki, kun lähdin junaan. Ärrälle meni 21 euroa, josta 11 euroa meni ruokaan ja kympillä latasin bussikortin.

Söin iltapäivällä pakon edessä Picnicissä, sillä kaikki ravintolat olivat Kampissa täynnä. No, pääsin todennäköisesti halvemmalla näin, mutta sanonpahan vain, etteivät uuniperuna-annokset Helsingissä ole yhtä maukkaita kuin Ratinan Picnicin tuotokset. Niitä ei voi voittaa, vaikka samaa ketjua ovatkin!

Lopuksi hain Kiposta minulle ja miehelleni Sir Pesto -leivät. Turha ostos, mutta rakastan Kippoa eikä sinne pääse usein. Minä söin omani aamulla, toinen leipä katosi paperikassista jo ennen illansuuta.

Viikon tulos: 190,34 € (298,34 €)

No ei mennyt ihan niin kuin piti. Toisaalta summa ei kuitenkaan ole ihan niin paha kuin oletin, sillä pyrin 150 euron viikkobudjettiin. Tämä viikko olisi siihen kirkkaasti yltänyt ilman Helsingin-reissua.

Ostettu lahja nosti viikkobudjetin taivaisiin, mutta vähän kuin valtiollakin, meni etukäteen ostettu lahja aivan eri budjetista kuin arkitoiminnot.

Käytetyn summan taivastelun sijaan pitäisi keskittyä siihen, mihin rahaa käyttää, mitä se tarkoittaa ja minkälaisia asioita siitä seuraa. Ostanko tarpeeseen? Ketä kulutukseni palvelee? Minkälaisia arvoja se välittää? Mitä tulen tukeneeksi kulutusvalinnoillani?

Esittelyviikon valintojeni perusteella käytän rahaa melko itsekeskeisesti, mutta toisaalta valintani tukevat pienyrittäjyyttä ja ovat kaiken lisäksi ekologisia kasvissyönnin ansiosta, ainakin yleensä. Rahankäyttäjänä ajattelen siis ensisijaisesti itseäni, mutta luontaisten mieltymysteni ansiosta tulen tehneeksi ihan hyviä valintoja, vaikka harha-askelia mahtuu aina mukaan.

Kuluttipa miten tahansa, yhdestä asiasta voinee olla samaa mieltä: raha on tehty liikkumaan.

Miten käytät rahaa? Minkälaisia ajatuksia raporttini herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ehdota blogille uutta nimeä!

Nyt on käynyt niin, ettei Mediakka tunnu enää luontevalta bloginimeltä. Vuotuinen verkko-osoitteen maksupäiväkin kolkuttelee oven takana, joten uusi nimi on saatava ulos parissa viikossa. Auttakaa!
Kiitos kaikesta,Ei ole normaalia, että blogin nimi hävettää. Havahduin häpeän tunteeseen viikonloppuna pidetyllä blogikurssilla. Tilaisuuden ilmapiiri oli avoin ja lämminhenkinen, mutta silti Mediakan ääneen sanominen sai käteni hikoilemaan, ja huomasin selitteleväni blogin nimeä – ennen kaikkea itselleni.

Mediakkahan oli aiemmin Akkamedia. Kumpikin kuulostaa aivan kamalalta. Kankealta, vaikealta ja etäiseltä. Ajatus nimien takana oli kaunis ja jopa kekseliäs, sillä alun perin minun oli tarkoitus kirjoittaa mediailmiöistä, mutta ennen pitkää huomasin blogini lipuneen lifestyleen. Se ei varsinaisesti ollut ihme, sillä vakava ja säännöllinen kirjoittaminen alkoi tuntua taakalta, ja koin myös, etten pystynyt harrastuksena kirjoittamaan niin syväluotaavia tekstejä kuin olisin voinut. (Päädyin alun jälkeen parjaamaan myös eineksiä ja aloittamaan ruokahifistelyn, mutta ne ajat ovat jo takana.)

Olen jo pitkään halunnut, että blogini on elämänmakuinen hyvän mielen paikka, jossa lukija ei kuitenkaan pääse liian helpolla. Ajankohtaisaiheista kirjoittaminen on edelleen mielekästä, mutta blogissani niitä tarkastellaan kevyesti, joten ei alustani mikään mediatutkimuskanava ole. Siksi Mediakka tuntuu lähinnä taakalta, vakavalta nimeltä, jonka alta paljastuu pumpulia. Myös nimeen henkilöityminen on vaikeaa. En voisi kuvitellakaan, että minua kutsuttaisiin Mediakaksi tai Mediakka-Annaksi.

Pyydänkin nyt teiltä – ihme kyllä tuhansilta – lukijoiltani apua. Mikä uudeksi nimeksi blogille?

Blogini kantava ajatus on siis tarkastella elämää vakavan kepeästi. Punainen lanka lienee nimenomaan arki, ajatteleminen ja ajattelemisen keveys. Pienetkin asiat voivat olla vakavia. Miksi ystäväkirjat ovat aikuiselle tärkeitä? Miksi meidän viirivehkaamme kutsutaan Hirvoseksi? Miksi mikroaaltouuni aiheuttaa riitoja? Minkä vuoksi Big Brotherin katsomista täytyy hävetä?

Pidän intertekstuaalisista nimistä, vaikka usein ne lipsuvat tekotaiteellisuuden tai mauttomuuden puolelle. Myös ja-sanan sisältävät nimet ovat mieleeni, mutta ne ovat valitettavan yleisiä. Jos pitäisi lähteä ryöstöretkelle, ottaisin Pia Alapeterin Lyhyenä hetkenä -blogin nimen. Siinäpä siis vinkkejä. Ehdota uutta nimeä kommenttikentässä tai Instagramissa!

Miten nimeäsit blogini? Jos et keksi nimeä, kerro ihmeessä, miten kuvailisit blogiani.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi ulkomailla tuntuu aina siltä, että kaikki on paremmin kuin Suomessa?

Kun asiat ovat tarpeeksi hyvin, on helppo päivitellä sitä, kuinka makoisalta elo tuntuu vain kivenheiton päässä Suomen aluevesirajalta. Syytän ainakin historiaa, kansallistunnetta, matkailumarkkinointia ja henkilökohtaisia ongelmia.
DSC_0056.JPGSen huomasi jo satamassa, kun saavuimme Ruotsiin. Vanhat rakennukset nököttivät horisontissa sumun takana ylväinä ja rauhallisina. Sade oli kastellut asfaltin, työmatkapyöräilijät lipuivat ohitsemme ja autot antoivat tilaa kaikille jalankulkijoille. Oli helpompi hengittää, vaikka olimme saapuneet vain Pohjanlahden toiselle puolelle, emmekä edes tienneet, voisiko reissuamme ylipäätään kutsua ulkomaanmatkaksi. Maailma on nykyisin niin pieni, että naapurimaassa käyminen menee kyllä jo melkein lähimatkailusta.

Yksinkertainen selitys sille, miksi ulkomailla tuntuu siltä, että kaikki on paremmin, on se, että ihminen on lomalla. Ei sen kummempaa, mutta minusta kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös kansallistunteesta, historiasta ja henkilökohtaisista kokemuksista.

Ensinnäkin uskon, että suomalaiset ovat turhan vaatimattomia kotimaansa suhteen. Naapurilla on kaikki aina paremmin niin kotikadulla kuin Pohjanlahden takana. Meillä nyt vain on tällainen Suomi, jossa ainakin on Lappi, joulupukki ja poroja, vähän revontulia ja aika paljon järviä. Epsanjassa on lämmin ja Ruotsissa töitä. On ollut ainakin 70-luvulla. Lontoota, kun puhuu, niin maailma aukeaa.

Vaatimattomuutta selittää myös toinen uskomukseni ulkomaiden paremmuudesta. Veikkaan, ettemme ole vieläkään päässeet aivan kokonaan irti historian ikeestä. Tuskin esimerkiksi ikäpolveni sitä tiedostaa, mutta olen monesti miettinyt, miten sodat ja elo naapurivaltioiden vallan alla on vaikuttanut kansallistunteeseen. On kyllä ollut halu itsenäistyä, mutta sitä en tiedä, onko tarpeeksi halua iloita Suomesta niin, että se näkyisi myös turisteille.

Ennen kaikkea kyse on kai siitä, mitä ihminen itse tuntee. Yhden sydän kuuluu edes hipaisun verran Suomi-neidon uuman ulkopuolelle, kun taas toisen sydämen on Jussi kuokkinut syvälle perisuomalaiseen suohon. En itse muuttaisi Suomesta pois, ja muistan myös ihailla kotikaupunkiani, minkä lisäksi yritän aina nähdä muiden kaupunkien kauneuden. Silti ajattelen, että aidan takana kaikki on paremmin. Isompaa, kauniimpaa, ylväämpää ja loistokkaampaa. Rakennukset, kadut, ihmiset, maisemat ja elämä.

Jos otan esimerkiksi viimeisen matkakohteeni Tukholman ja sitä edeltäneen Hanoin, voin hyvin erottaa mainitut seikat niistä. Tukholmassa rakennukset ja arki tuntuvat jollakin tavalla täyteläisimmiltä kuin kotona. Siltä, että kaikki on mahdollista, myös minulle. Hanoissa ja Pohjois-Vietnamissa elämä ylipäätään tuntui suurelta, jopa ihmeeltä. Oli etuoikeutettu olo, joskaan ei aina positiivisella tavalla. Luonto oli niin valtavan mykistävä, että ymmärsin konkreettisesti, millaiset hirmuvoimat sillä on jo pelkästään siitä, kun näin sumun vierivän alas vuorenrinteitä.

Mitä enemmän paremmuusnäkökulmaa pohdin, sitä kammottavammalta juttuni otsikko kuulostaa. Totuushan on se, että asiat ovat Suomessa maailman mittakaavassa aivan järjettömän hyvin. Niin hyvin, että voimme keskittää energiamme asioihin, joista huolehtiminen ei liity hengen ylläpitämiseen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksesta huolestuminen on täysin aiheellista, mutta sille ei olisi aikaa, jos energia menisi ihan vain selviytymiseen.

On siis vallan helppo tunnelmoida sitä, kuinka ihanalla kaupunkilomalla elämä tuntuu hymyilevän – ovathan rakennukset kauniita, valikoimat kaikissa kaupoissa piskuisen Suomen tarjontaa laajempia ja arki juhlantuntuista ympäröivän maailman ollessa täysin uusi. Silloin ummistaa silmänsä katukuvaan kiinnittyneeltä köyhyydeltä, ahdingolta ja epätasa-arvolta, sillä niitä ei yksinkertaisesti tarvitse huomioida lomalla, joka on kaukana arjen ajatuksista. Tarvitsemisella tarkoitan sitä, että maailmantuska lienee kaukana ihmisestä, jonka paatti tai pilotti on kuljettanut kauas kotipesästä. Minunkin suurimmat murheeni Tukholmassa olivat aikainen aamuherätys, väkisin syöty munaleipä ja heikko vegaaninen ruokatarjonta. Että en ihan voinut maailmanlaajuista avustusjärjestöä pyytää apuun.

Olipa oma maa sitten mustikka tai mansikka ärsyttävän sanonnan mukaan, tärkeintä on ymmärtää, että hyvä ja turvallinen elämä itsessään on jo sitä, että jokin on ’paremmin’ kuin muualla.

Tuntuuko sinustakin siltä, että asiat ovat ulkomailla paremmin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa