Miksi ulkomailla tuntuu aina siltä, että kaikki on paremmin kuin Suomessa?

Kun asiat ovat tarpeeksi hyvin, on helppo päivitellä sitä, kuinka makoisalta elo tuntuu vain kivenheiton päässä Suomen aluevesirajalta. Syytän ainakin historiaa, kansallistunnetta, matkailumarkkinointia ja henkilökohtaisia ongelmia.
DSC_0056.JPGSen huomasi jo satamassa, kun saavuimme Ruotsiin. Vanhat rakennukset nököttivät horisontissa sumun takana ylväinä ja rauhallisina. Sade oli kastellut asfaltin, työmatkapyöräilijät lipuivat ohitsemme ja autot antoivat tilaa kaikille jalankulkijoille. Oli helpompi hengittää, vaikka olimme saapuneet vain Pohjanlahden toiselle puolelle, emmekä edes tienneet, voisiko reissuamme ylipäätään kutsua ulkomaanmatkaksi. Maailma on nykyisin niin pieni, että naapurimaassa käyminen menee kyllä jo melkein lähimatkailusta.

Yksinkertainen selitys sille, miksi ulkomailla tuntuu siltä, että kaikki on paremmin, on se, että ihminen on lomalla. Ei sen kummempaa, mutta minusta kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös kansallistunteesta, historiasta ja henkilökohtaisista kokemuksista.

Ensinnäkin uskon, että suomalaiset ovat turhan vaatimattomia kotimaansa suhteen. Naapurilla on kaikki aina paremmin niin kotikadulla kuin Pohjanlahden takana. Meillä nyt vain on tällainen Suomi, jossa ainakin on Lappi, joulupukki ja poroja, vähän revontulia ja aika paljon järviä. Epsanjassa on lämmin ja Ruotsissa töitä. On ollut ainakin 70-luvulla. Lontoota, kun puhuu, niin maailma aukeaa.

Vaatimattomuutta selittää myös toinen uskomukseni ulkomaiden paremmuudesta. Veikkaan, ettemme ole vieläkään päässeet aivan kokonaan irti historian ikeestä. Tuskin esimerkiksi ikäpolveni sitä tiedostaa, mutta olen monesti miettinyt, miten sodat ja elo naapurivaltioiden vallan alla on vaikuttanut kansallistunteeseen. On kyllä ollut halu itsenäistyä, mutta sitä en tiedä, onko tarpeeksi halua iloita Suomesta niin, että se näkyisi myös turisteille.

Ennen kaikkea kyse on kai siitä, mitä ihminen itse tuntee. Yhden sydän kuuluu edes hipaisun verran Suomi-neidon uuman ulkopuolelle, kun taas toisen sydämen on Jussi kuokkinut syvälle perisuomalaiseen suohon. En itse muuttaisi Suomesta pois, ja muistan myös ihailla kotikaupunkiani, minkä lisäksi yritän aina nähdä muiden kaupunkien kauneuden. Silti ajattelen, että aidan takana kaikki on paremmin. Isompaa, kauniimpaa, ylväämpää ja loistokkaampaa. Rakennukset, kadut, ihmiset, maisemat ja elämä.

Jos otan esimerkiksi viimeisen matkakohteeni Tukholman ja sitä edeltäneen Hanoin, voin hyvin erottaa mainitut seikat niistä. Tukholmassa rakennukset ja arki tuntuvat jollakin tavalla täyteläisimmiltä kuin kotona. Siltä, että kaikki on mahdollista, myös minulle. Hanoissa ja Pohjois-Vietnamissa elämä ylipäätään tuntui suurelta, jopa ihmeeltä. Oli etuoikeutettu olo, joskaan ei aina positiivisella tavalla. Luonto oli niin valtavan mykistävä, että ymmärsin konkreettisesti, millaiset hirmuvoimat sillä on jo pelkästään siitä, kun näin sumun vierivän alas vuorenrinteitä.

Mitä enemmän paremmuusnäkökulmaa pohdin, sitä kammottavammalta juttuni otsikko kuulostaa. Totuushan on se, että asiat ovat Suomessa maailman mittakaavassa aivan järjettömän hyvin. Niin hyvin, että voimme keskittää energiamme asioihin, joista huolehtiminen ei liity hengen ylläpitämiseen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksesta huolestuminen on täysin aiheellista, mutta sille ei olisi aikaa, jos energia menisi ihan vain selviytymiseen.

On siis vallan helppo tunnelmoida sitä, kuinka ihanalla kaupunkilomalla elämä tuntuu hymyilevän – ovathan rakennukset kauniita, valikoimat kaikissa kaupoissa piskuisen Suomen tarjontaa laajempia ja arki juhlantuntuista ympäröivän maailman ollessa täysin uusi. Silloin ummistaa silmänsä katukuvaan kiinnittyneeltä köyhyydeltä, ahdingolta ja epätasa-arvolta, sillä niitä ei yksinkertaisesti tarvitse huomioida lomalla, joka on kaukana arjen ajatuksista. Tarvitsemisella tarkoitan sitä, että maailmantuska lienee kaukana ihmisestä, jonka paatti tai pilotti on kuljettanut kauas kotipesästä. Minunkin suurimmat murheeni Tukholmassa olivat aikainen aamuherätys, väkisin syöty munaleipä ja heikko vegaaninen ruokatarjonta. Että en ihan voinut maailmanlaajuista avustusjärjestöä pyytää apuun.

Olipa oma maa sitten mustikka tai mansikka ärsyttävän sanonnan mukaan, tärkeintä on ymmärtää, että hyvä ja turvallinen elämä itsessään on jo sitä, että jokin on ’paremmin’ kuin muualla.

Tuntuuko sinustakin siltä, että asiat ovat ulkomailla paremmin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kadonneen isoisän jäljillä – sukututkimusmatka Hämeenlinnaan

Pendolino Helsinkiin kulkee ohi Lempäälän. Äitini katseli maisemia hiljaa. Isoisän haamuko se pelloilla hääri? Vai oliko se sittenkin kadoksissa oleva isovaari? Lähdimme metsästämään viimeksi mainitun isyydestä käytyjä käräjäkirjoja Hämeenlinnaan.
DSC_0122 (2)DSC_0124DSC_0126Ei ole salaisuus, ettei suvussamme juuri ole pidetty lukua isistä. Äitini puolen suvusta ensimmäinen varmasti isänsä tietävä on äiti itse sisarineen. Jokaisesta sukuhaarasta puuttuu siis puolet, mikä tarkoittaa sitä, että puolet meistä on kadoksissa.

Suullisen tiedon mukaan äitini mummon isyydestä on käräjöity, mutta tietoa tarkasta ajankohdasta ei ole. Siksi tuomioluetteloiden ja varsinaisasioiden käsittelylistojen läpi käyminen vie aikaa. Erityisen vaikean operaatiosta tekee se, ettei tietoa ole siitä, onko kyseessä ollut elatusasia vai esimerkiksi jonkinlainen solvaus tai kunnianloukkaus, jossa tiettyä henkilöä on väitetty isäksi. Tällöin tuomiokunnan kirjat täytyisi niiltä vuosilta selata kokonaisuudessaan, sillä jos asia on isäksi väitetyn nimellä, emme tietenkään voi sitä arvata asialuettelon perusteella. Mehän emme tiedä hepusta mitään!

Isyysepäselvyydet eivät meitä hävetä, vaan saavat enemminkin toivomaan, että jostakin putkahtaa vielä yllättävän läheisiä sukulaisia. Siksi on vaikea ymmärtää sukututkimuksen käänteitä leimaavaa häpeää, joka joillakin tuntuu pukkaavan esiin, kun suvusta paljastuu salattuja isejä, pettureita tai rikollisia. Miksi hävetä jotakin sellaista, johon ei ole mitenkään voinut vaikuttaa?

Maakunta-arkiston matala kynnys

Hämeenlinnan maakunta-arkisto toimii Kansallisarkiston alaisuudessa, ja siellä säilytetään valtion alue- ja paikallishallinnon virastojen arkistoja, kirkollisia ja joitakin kunnallisia arkistoja sekä yksityisiä arkistoja ja asiakirjajäljennöksiä mikrofilmeinä. Matkamme suuntautui Hämeenlinnaan nimenomaan siksi, että sen toiminta kattaa myös Pirkanmaan, joten ylvään ja modernin rakennuksen uumenissa lepäävät kaipaamamme tuomioluettelot Lempäälä–Vesilahden alueelta silloisesta Pirkkalan tuomiokunnasta.

Saimme erinomaista palvelua arkistossa, vaikka esittämämme pyynnöt olivat epämääräisiä ja vyyhdin selvittäminen siksi työlästä niin arkistosihteereille kuin meille. Oli itse asiassa yllättävää, kuinka omistautuneita arkiston työntekijät olivat asiallemme. Jopa tosin niin omistautuneita, ettei sisäpiiritermeistä aina saanut kiinni, mutta se taitaa mennä myös keltanokkaisuutemme piikkiin.

Maakunta-arkistossa on avara sali, jossa on erinomaisen mukavat tuolit ja kätevät pöydät lukulamppuineen. Ei tarvitse ihmetellä, miksi aika rientää siivillä arkistoja tutkiessa. Salissa saa kuvata tiettyjä materiaaleja, ja henkilökunta kertoo erikseen, onko toimitettujen asiakirjojen kuvaaminen luvallista omaan käyttöön.

Meidän tuloksemme olivat tällä kertaa laihoja, mutta harvalle osuu jackpot heti ensimmäisellä kierroksella. Yhden hepun saimme rajattua laskuista pois, joten saavutus sekin.

Maailma pölyisissä kirjoissa

Arkistojen selaaminen on yllättävän koukuttavaa – aivan kuin dekkaria lukisi! On pakko edetä vielä vähän, lähestyä loppuratkaisua. Sitä ei meidän tapauksessa tullut, mutta jo kellastuneisiin papereihin musteella muotoillut tekstit kertovat vielä jonakin päivänä, mitä ihmettä tapahtui 1800- ja 1900-lukujen taitteessa lempääläläisessä käräjäsalissa. Pääsikö isä livahtamaan vai syytettiinkö tyystin väärää miestä? Ei hän ainakaan lempääläläisen pellon reunassa seissyt junamatkallamme, sillä me emme usko aaveisiin, vaan toteen. Vähän tuomioluetteloihin ja tarpeettoman epäoikeudenmukaiseen maailmaan, jossa liian monta mutkaa on vedetty suoraksi.

Vanhojen asiakirjojen silmäily antaa myös hyvää perspektiiviä historiaan, sillä jo pelkät rikosnimikkeet kertovat vinksallaan olleesta maailmasta. Varsinaisasioiden luettelot täyttyivät solvauksista, lapsen eläkeasioista, laittomien teiden ja uittojen puimisesta, huoruudesta, oma- ja itsevaltaisuudesta, palveluksesta karkaamisista ja niskottelusta palvelukseen astuessa.

Eniten epätasapainossa ennen olivat luokkaerot ja voimasuhteet, mikä käy hyvin ilmi isyysasioita selvitettäessä. Mitä enemmän rahaa ja valtaa oli, sitä todennäköisemmin pääsi pälkähästä vannomalla kaksi sormea Raamatulla syyttömyyttään. Olisivatpa retaleet tienneet, että vielä jonakin päivänä voi jäädä kiinni pelkällä sylkinäytteellä!

Maailma oli epäreilu ja auki vain pienelle kansan osalle. Sellaisessa maailmassa emme halua elää. Ja siksi välit menneen kanssa täytyy tehdä selväksi.

Jaa parhaat arkistovinkkisi tai kerro ajatuksiasi sukututkimuksesta!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Crystal Plaza hellii Ruotsin-matkaajia huokeaan hintaan Stureplanin liepeillä

Kohtuuhintaisen hotellin varaaminen Tukholmasta ei ole helppoa, mutta toisin kuin yleensä, voi olla kannattavaa tarttua laivayhtiöiden pakettitarjouksiin. Ainakin se helpottaa saatavuuden ja hintojen vertailua, kun matkat ja hotellit näkee samalla sivulla. Me yövyimme Norrmalmin ja Östermalmin rajalla lähellä Stureplania sijaitsevassa Crystal Plaza -hotellissa, jonka varasimme Viking Linelta.
Crystalplaza6Crystalplaza7Crystalplaza10Crystalplaza9Crystalplaza4Crystalplaza5Crystalplaza2Crystalplaza1

Tukholman hintataso

Vierastan pakettimatkoja, joten tarkoitus oli alun perin ostaa edullinen laivamatka ja varata hotelli erikseen Tukholman-kaupunkilomallemme. Suunnitelmissa oli itse asiassa varata Scandic-hotelli selkeän early check-in -mahdollisuuden ja luotettavan varaussivuston vuoksi. Haluamallemme ajalle hotellit kuitenkin maksoivat jopa 300 euroa, vaikka tuolloin varsinaiseen matkaan oli aikaa kaksi kuukautta.

Lopulta siis ostimme koko matkan Viking Linen sivuilta. Yksi yö Double Room -huoneessa maksoi 145 euroa.

Sijainti ja ympäristö

Crystal Plaza sijaitsee Norrmalmilla aivan Östermalmin rajalla lähellä Stureplania Birger Jarlsgatanilla. Ydinkeskustaan on kivenheitto, ja liikkuminen hotellilta kaikkialle on helppoa.  Toki aivan ytimeenkin voisi majoittua, mutta rauhallinen sijainti tarjoaa kenties enemmän mahdollisuuksia laajentaa tutkimusympäristöä. Hotellin lähellä on monta puistoa, ja itse Birger Jarlsgatankin hivelee betonilaatikkotalolähiössä elävän turistin silmiä. Tukholma on kaunis jugendtaloineen ja somine istutuksineen. Rosoista, mutta hallittua.

Ruokapaikkojen löytäminen hotellin lähistöltä ei kuitenkaan ole helppoa. Crystal Plazan alakerrassa sijaitsee Ravintola Ming, jonka tiloihin myös hotellin aamupala katetaan. Mikään halpa kioski ei ole kyseessä. Onnekas sattuma on kuitenkin se, että vaikka kohtuuhintaisia ruokapaikkoja ei hotellin välittömässä läheisyydessä näy, on kadun toisella puolella kuin tilauksesta uskomattoman herkullinen burgeriravintola Phil’s Burger, joka on palkittu Food Truckin Burgare-sarjassa Ruotsissa tänä vuonna. Eikä ihme, sillä Philin seitanhampurilainen vie kielen mennessään. Paikan palvelu on älyttömän ystävällistä ja asiakasta huomioivaa.

Huone ja asiakaspalvelu

Minulla ei ole kovin suuria vaatimuksia hotellille. Hinnan on oltava kohdillaan, huoneen siisti, aamupalan kuuluttava hintaan ja sen lisäksi olisi hyvä, että sijainti mahdollistaa liikkumisen kävellen paikasta toiseen.

Saimme kuin ihmeen kaupalla hotellihuoneen jo kymmeneltä aamulla ilman lisämaksua, ja päädyimme Double Room Standardiin. Näin jälkikäteen katsottuna en kuitenkaan ole varma, olimmeko varanneet kyseisen huoneen vai hieman askeettisemman Double Room Economyn. Hinta ainakin viittaa jälkimmäiseen. Joka tapauksessa hotelli kohteli väsyneitä matkalaisia erinomaisesti eikä hinnoista naputettu. Koska olimme maksaneet hotellin jo verkossa, ei sisäänkirjautuessa tarvinnut kuin vilauttaa passia, niin saimme avaimet käteen.

Crystal Plazan tilat ovat ylelliset, ehkä jopa vähän överit. Modernia ilmettä kaipaavaa ne eivät hivele, mutta minusta oli ihana yöpyä kokolattiamaton, suuren ikkunalaudan, korkeiden huoneiden, kierreportaiden ja kaksiosaisten ovien suojissa. Kuvittelin eläväni entisaikojen kuninkaallisessa Tukholmassa. Kuten kuvista voi nähdä, huoneen ulkoasu vastaa yleisten tilojen ilmettä.

Vaikka hotellissa vaikuttaa olevan runsaasti huoneita, eivät aamupalatilat Ming-ravintolassa ole kovin suuret. Ruuhkaa se ei kuitenkaan meidän vierailullamme aiheuttanut. Aamupala oli hyvin tavallinen eikä erityisruokavalioita ollut huomioitu erikseen. Saimme kuitenkin vatsamme täyteen, ja kiitoksen annan paistetuista nuudeleista ja kasviksista, joiden tarjoilu selittynee hotellin kiinalaisyhteydellä.

Mielenkiintoinen yksityiskohta hotellissa on se, että kaikki opasteet ovat ruotsiksi, englanniksi ja kiinaksi. Kiinalaisturisteja paikassa muuten riittää, mikä luo ihanan kansainvälisen tunnelman. Muihin suomalaisiin emme törmänneet, vaikka paikka tekee yhteistyötä Viking Linen kanssa.

Minne seuraavaksi?

En kaipaa Ruotsin-lomilla juhlimista, vaan täydellistä rentoutumista. Siihen Crystal Plazan sijainti ja miljöö sopivat erinomaisesti. Uskon myös, että erityisen paljon hotellista nauttivat hieman varttuneemmat matkailijat. Terminaalin vastaanottovirkailija kertoikin, että Crystal Plaza oli aikoinaan karjalaisten suosiossa. Liekö kaipuu Viipurin loistoon houkuttanut paikalle.

Seuraavan kerran saatan varata hotellin jo ihan vaihtelun vuoksi läheltä ydinkeskustaa, ja tämänkertaisella reissullamme kiinnitinkin huomioni Drottningsgatanilla sijaitsevaan Queen’s Hotelliin, joka sijainnistaan huolimatta vaikuttaa kohtuuhintaiselta.

Mitä hotellia suosittelet Tukholmasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

38 tuntia Tukholmassa

Enpä olisi uskonut, että aamupalan nauttiminen Tukholmassa voisi olla vaikeaa. Enkä varsinkaan olisi voinut kuvitella elämän sammuvan Pohjoismaiden keskuksessa jo kuuden jälkeen.
DSC_0028.JPG
DSC_0046DSC_0040DSC_00526.35 Mieheni silmät eivät aukea. Voisin luulla, että hänet on hakattu, jos en tietäisi hänen olevan yksi eniten rauhaa rakastavista tuntemistani ihmisistä. Minä olen herännyt jo ennen viittä. Olen meikannut ja kuorruttanut hiukseni lakalla. Napostellut muutaman salmiakin ja juonut vettä. Kiskon peiton hänen päältään ja pakotan suihkuun. Jos hytissämme olisi ikkuna, Tukholman saaristo näkyisi jo.

7.10 Kiinalaisturisteja on laivassa enemmän kuin pohjoismaalaisia. Matelemme innokkaiden ryhmämatkailijoiden perässä satamatunnelissa. Tukholmassa tuoksuu ihan erilaiselta kuin Turussa. Kävelemme tihkusateessa merenrantaa pitkin keskustaan. Ihmisiä kyllä riittää, mutta puodit ovat kiinni. Alkaako elämä Tukholmassa tosiaan vasta klo 10?

9.15 Istumme McDonald’sissa. Vau! McVegan-hampurilaista ei kuulemma myöskään voi tilata ennen kymmentä, joten on tyydyttävä aamupalamenuun. Syömme munaleivät. Ei todellakaan vegaanista, mutta on pakko, sillä olemme viimeksi syöneet klo 16 edellispäivänä. Heikottaa. Ja oksettaa se halvatun McMuffin-munaleipä.

10.27 Saavumme Crystal Plaza -hotellille rättiväsyneinä. Kysyn, onko mahdollista kirjautua huoneeseen ennenaikaisesti. On kuulemma. Olemme onnekkaita, virkailija sanoo. Kummallinen yhteensattuma, sillä olen mäyhännyt hotellin kanssa vaihdetuissa viesteissä milloin mistäkin. Hävettää. Junttisuomalaiset suuressa Tukholmassa. Koen erityistä tarvetta puhua ruotsia, jotta osoittaisin edes vähän kuuluvani yhteisöön.

14.00 Herään taas nälkään. Klassisesti ruokapaikkaa ei tietenkään löydy, ja alankin ihmetellä, missä ihmeessä Tukholmassa pitäisi liikkua, että vegaaninen ruokailu onnistuisi muitta mutkitta. Lopulta päädymme Phil’s Burgeriin Birger Jarlsgatanille. Hyvä niin, sillä hinta on kohdillaan ja vegaaninen seitanpurilainen erinomainen. Palvelu on superystävällistä ja tunnelma mainio.

17.40 Juoksen Sephoraan. En todellakaan ole huomioinut, että Tukholmassa kaupat sulkeutuvat jo kuudelta. Mitä hiivattia kaikki puuhaavat sen jälkeen? Matkalla poikkean Zarassa ja Lagerhausissa. Hypistelen pöksyjä ja vihkoja. Sephorassa ei ole mitään, joten palaan katuja ja ihmisiä ihastellen takaisin hotellille. Haemme illallisen Coopin tiskiltä, sillä vegaaninen mezetarjonta on kiinnittänyt huomiomme jo aiemmin vedenhakureissulla. En varmaan koskaan opi juomaan hotellin hanasta.

21.00 Makaamme sängyssä, kuuntelemme musiikkia, katselemme YouTube-videoita ja SVT:tä. Järkytyn syvästi kanavien ilmeestä. Ne henkivät yhdeksänkymmentälukua ja mietimme mieheni kanssa, onko SVT1:n kulttuuriohjelma todella tätä päivää vai throwback viime vuosituhannelle.

Seuraavana päivänä

9.04 Kömmimme hotellin aamupalalle Ming-ravintolaan. Brittiläinen liikenainen varastaa pöytämme ja menetän hermoni täysin röyhkeästä käytöksestä. Nainen tönii ja vie kahvipannun kädestä. Kihisen raivosta, mutta hillitsen itseni ja menen pöytään asettelemaan paprikasiivuja leipäni päälle. Mieheni sanoo, ettei tilanne ole vakava. On se. Käytöstavat pitää olla aina.

11.59 Kirjaudumme ulos hotellista. Äkäinen suomalaisturisti lähtee viime minuuteilla, kun on ensiksi kinunnut tarpeettoman aikaisen sisäänkirjautumisen. Jätän mieheni viralliseen miesparkkiin Espresso Houseen Dagens Nyheterin kanssa. Suoritan kylpytakkiostokset Åhlénsilla ja haen suosikkileggingsejä H&M:ltä. Sitä, mitä ei Suomessa myydä, löytyy Ruotsista. Paitsi Glitterin Billion Diamonds -hajuvettä.

14.37 Vapautan kumppanini miesparkista ja menemme syömään köykäiseen burgeripaikkaan. Taas. Maha ei tästä tykkää, mutta Tukholma on pettänyt meidät pahasti ruokakulttuurin suhteen. Tarjoilija puhuu sekaisin suomea, ruotsia ja englantia enkä lopulta muista, mitä kieltä itse puhun. Eikä sillä oikeastaan ole väliä. Terassilla syödessämme muuan suomalainen trukkikuski Jouko bongaa meidät ja jää juttelemaan. Hän hokee olevan pöhnässä kuulostaen samalla Putous-hahmolta. Voisin melkein myydä Jouko-karikatyyrin tuotantoyhtiölle.

16.15 Leiriydymme Limerick-irkkupubiin, sillä mitään muuta tekemistä ei enää ole. Juomme viiniä ja olutta. Lämpölamput hohkaavat iholla ja turistit ja kantaruotsalaiset huutavat humalassa. Brittiasiakas suuttuu tarjoilijalle, joka ei osaa kertoa, mitä peliä parhaillaan näytetään. Melkoinen futisfani!

17.52 Lähdemme kohti satamaa. Taksin saaminen osoittautuu vaikeaksi, mutta pakolliseksi, sillä mieheni jalkoihin hiertyneet rakot eivät enää kestä kävelyä. Nappaamme taksin kadulta ja ajamme satamaan.

19.03 Terminaalin aula on aneeminen. Työmatkalaisia, perheitä, yksineläjiä ja yksi kiljuva jalkapallojoukkue. Ahvenanmaalla asuvat miehet puhuvat syksyn perunasadosta. Kiinalaisturistit napsivat viimeisiä kuvia laivasta. Virkailija höpöttää meille hotellistamme, joka kuulemma joskus oli karjalaisten suosiossa. Noustessamme laivaan meiltä kysytään ensimmäistä kertaa koko matkan aikana henkilöllisyystodistusta. En voi olla ajattelematta, mitä ja kuinka paljon vuotaa seulan läpi.

Ja kuten aina, on ihanaa lopulta olla kotona, vaikka hädässä hotkittu vegaaninen rullakebab kumoaa pian kaikki lämpimät tunteet.

Pian kuulette hotellistamme ja laivakulttuurista.

Minkälaisia eroavaisuuksia olet huomannut Pohjoismaissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Amuri – Ihmisen paikka

Siitä on tarkalleen neljä ja puoli vuotta, kun pakkasin Kalevassa sijainneen yksiöni tavarat kasaan ja siirsin ne kosken toiselle puolelle Amuriin. Minun piti asua ikuisesti Kalevassa, mutta Amuri vei sydämeni lopulta niin, etten osaa enää edes kulkea idässä. Enkä varsinkaan voi kuvitella asuvani missään muualla kuin täällä.
DSC_0109
DSC_0144DSC_0142DSC_0115DSC_0108Amuri alkaa heti keskustan päätyttyä Hämeenpuistoon. Pohjoisessa vastaan tulee Näsijärvi ja hurmaava Mustanlahden satama, kun taas etelässä rajana lienee Pirkankatu, joka erottaa Amurin ja Pyynikin toisistaan. Lännessä Amuri loppunee Sepänkatuun, viimeistään ennen Tipotien terveysasemaa, joka on taas on Pyynikin ja Pispalan välissä.

Omin mielelläni Mustanlahden sataman Amurille, vaikka kai sitä voisi omaksi alueeksikin kutsua. Amurin pohjoisrajalla kulkee junarata, joka ihme kyllä ei juuri ääntä pidä, vaikka niin tavara- kuin matkustajajunat kulkevat sitä pitkin etelään ja pohjoiseen. Jos muuten legendaarinen Amurin seisake otettaisiin jälleen käyttöön, olisin valmis käymään toisessa maakunnassa töissä vaikka heti!

Päätin kirjoittaa täysin puolueellisen ylistysjutun kotikaupunginosastani, kun eilen palasin aamupalanhakureissulta Amurin Helmestä. Tuoreet kaurasämpylät rapisivat paperipussissa, keltaiset vaahteranlehdet tarttuivat kengänpohjiin eikä Amurin krouvissa soivaa Roxette-hittiä voinut olla kuulematta. Se sekoittui terassilta kantautuvaan puheensorinaan ja kadulla riitelevän sauvakävelijäpariskunnan meuhkaamiseen. ”Minä en jaksa kuunnella sinun juttujasi. Puhu vaikka Eskolle, se voisi jaksaa kuunnella sinua”, nainen paasasi miehelleen. Tämä on minun kotini, minä ajattelin.

Viehätyn siitä, kuinka Amurissa on mahdollista liikkua tunnelmasta toiseen. Muutaman lehmuksen, suojatien ja 1960-luvun kerrostalon päässä toisistaan sijaitsevat jalkapallokenttä, valtava Väinö Linnan puisto, Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) kirjoituspaikan pikkuruinen muistolaatta ja kolme lähikauppaa – kaksi K-Markettia ja yksi Sale. Amurin Helmi, työläismuseokortteli ja Krouvi. Taidemuseo, R-Kioski ja Särkänniemi, joka näkyy melkein kaikkien amurilaisten parvekkeilta.

Ennen kaikkea Amuri on ihmisten – inhimillisyyden – kaupunginosa. Tavallisten ihmisten koti. Siksi on jopa hätkädyttävää, että Amuri on kärkikahinoissa Käpylän ja keskustan kanssa Tampereen kalleimpien postinumeroiden joukossa. Suomenkin mittakaavassa alueen kaksi postinumeroa (33210 ja 33230) ovat sadan kalleimman listalla. Ehkä teen turhia ennakko-oletuksia, mutta on mielestäni erikoista, ettei se näy täällä. Ei ole pröystäilyä tai toisten ihmisten arvottamista. On ehkä joskus väärin ja tympeästi pysäköityjä katumaastureita siellä täällä, mutta väitän, että ihmiset kohtaavat toisensa vertaisinaan. Ei täällä kyllä tosikko edes pärjäisi. Täytyy löytyä huumoria siksakkia käveleville jampoille, poikittain vedetyille rollaattoreille, loputtomille kassajonoille ja lähikaupan savukalan hajulle, joka jää kiinni takkiin, vaikka kulkisi vain kohteliaasti ohi.

Välillä historian tarpeeton pönkiminen voi johtaa turhan lennokkaisiin johtopäätöksiin, mutta minä haluan uskoa, että Amuriin asettuvat sellaiset ihmiset, jotka arvostavat mennyttä, tietävät paikkansa, kuvittelevat toisinaan vanhat puutalokorttelit paikoilleen, eivät naputa vähän liian myöhään jylläävästä pesukoneesta tai huoneesta toiseen juoksevista lapsista. Tietävät, että tämän kaupunginosan tekivät eläväksi ihmiset, jotka kuivasivat pyykkejä rankujilla ja tirvaisivat rottia luudilla päähän. Ne, jotka eivät ehkä koskaan uskoneet, että parempi aika on tulossa.

Mutta tuli se. Ja mahtava kaupunginosa tästä tulikin.

Mikä kaupunginosa Suomessa on tehnyt sinuun lähtemättömän vaikutuksen? Miksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Villityksenä Lappiin muuttaminen – koko Suomi tarvitsee kuntalähettiläitä

Yhden naisen kuntayhteistyökeksinnöstä innostunut sosiaalinen media seuraa tarkasti helsinkiläisperheen arkea Keski-Lapissa Sodankylässä, ja siitä haluavat osansa myös muut mediat. Miksi juuri Lappi kiehtoo? Miksi kunnat heräsivät some-markkinointiin vasta nyt?
lappi_mediakka.jpgLappi sellaisena kuin sitä yleensä markkinoidaan.

Kun Äidin Puheenvuoro -some-kanavia ylläpitävä viestintäyrittäjä Inari Fernández palasi perheensä kanssa alkuvuodesta Saariselän-lomalta, jäi koko porukkaan kytemään niin syvä viehätys Lapista, että he alkoivat miettiä, voisiko siellä asumisesta tehdä totta. Tämän tarinan kaikki Fernándezin somea seuranneet tai hänestä tehtyjä lehtijuttuja lukeneet tietävät. Kyllä Lappiin muuttaa voi, ja niin he tekivätkin. Perhe saapui elokuun alussa Sodankylään, jossa ajatuksena on asua ainakin vuosi. Somessa muutto tunnetaan kaupallisena yhteistyönä nimellä #vaihtovuosisodankylässä, jonka vakituisia kumppaneita ovat Sodankylän kunta, Reima ja MTK.

Fernández on puhunut avoimesti vaihtovuoden taloudellisesta puolesta ja kertonut, että Sodankylän kunta maksaa Äidin Puheenvuoron Youtubeen ja Instagramiin tehtävästä sisältöyhteistyöstä kuukaudessa 2500 euroa (ks. esim. YLE 4.8.2019). Hän kirjoittaa perheen elämänmuutoksesta myös samannimiseen blogiinsa Vauva.fi-sivustolle. Yhtä suurta sisältöyhteistyötä ei ole Suomessa aiemmin tehty ainakaan kuntamarkkinoinnissa.

Fernándezin idean kopioi tehokkaasti YLE, joka alkoi viime viikolla mainostaa tulevaa sarjaa, johon etsitään halukkaita Lappiin muuttajia. Aiheesta uutisoi Lapin Kansa 14.8.2019. Jännittävä sattuma kerrassaan, kun Fernándezin perheen Sodankylään muutosta oli kulunut pari viikkoa. Fernández itse puhui Äidin Puheenvuoron Instagram-tilillä tarinassaan samana päivänä idean pihistämisestä ja pohti, mahtaako ketään enää myöhemmin kiinnostaa tv-sarja, jossa käsikirjoitus on sama kuin perheen jo toteuttamassa elämänmuutoksessa. Ainakin YLEn luotto on kova, tarpeeksi vahva.

Me muiden Lapissa

Lapin maakunta kärsii maan sisäisen muuttoliikkeen vuoksi pitkään jatkuneesta muuttotappiosta (Lapin liiton muuttoliikekatsaus 2017, 5), joten Fernándezin yhteistyö Sodankylän kanssa on siunaus koko Suomi-neidon ylävartalolle. Fernández itse on kuvaillut vaihtovuotta koko perheen unelmaksi – kaksi kärpästä siis yhdellä iskulla. On ymmärrettävää, että elämä Lapissa  tuntuu erilaiselta verrattuna perheen aiempaan arkeen Helsingin Lauttasaaressa, mutta silti Lapin jumalointi vaikuttaa vähän yliampuvalta. Ei pelkästään Fernándezin perheen puheissa, vaan ylipäätään aiheen käsittelytapa tuntuu liioittelevalta, jopa toiseuttavalta. Aivan kuin Lappi olisi toinen maa, jossa asuvat muut, emme me. Lapin maakunta on kuitenkin 117 000 ihmisen koti, ja vaihtovuosiprojektin kohdekunnassa Sodankylässä asuu 8400 suomalaista. Eivät he ole tuntemattomia sotilaita, vaan ihan tavallisia kansalaisia.

Huvittavana Lapin-muuttointo näyttäytyy, jos asetelma käännetään päälaelleen tai edes horisontaaliin suuntaan Suomen kartan huomioiden. Miksi kukaan ei ole kiinnostunut siitä, kun lappilainen muuttaa Helsinkiin? Niinpä, koska Etelä-Suomeen on joka tapauksessa muutettava monesti työn perässä. Miksi kukaan ei hekumoi Kokkolasta Kuopioon muutolla? Ovatko porot parempia kuin Puijon torni tai tunturit uskomattomampia kuin tiilitehtaan rauniot?

Some-lähettiläät Suomeen

Innostui Lapista tai ei, kaikki kunnat voisivat ottaa mallia Fernándezin vaihtovuosiprojektista ja palkata oman kuntalähettilään tekemään jonkinlaista sisältöyhteistyötä. Kuinka hienoa olisikaan, jos jokaisella Suomen kunnalla olisi oma sanansaattaja! Ainakin se olisi huomattavasti tehokkaampaa mielikuvamarkkinointia kuin Comic Sans -fontilla tehdyt mainokset hiljaisella Facebook-sivulla, jota on joskus luvannut ylläpitää joku kunnanvirastosta.

Jos sisältöyhteistyötä tehtäisiin kaikissa maankolkissa, näkyisi Suomi somessa kansalaisilleen ja turisteille rehellisesti omana itsenään. Paikkana, jossa tuhansien järvien välissä on satoja mielenkiintoisia kuntia ja jossa on muutakin hehkutettavaa kuin Lapin eksotiikka.

Minkä kunnan lähettilääksi sinä alkaisit? Onko Lappi niin eksoottinen kuin annetaan ymmärtää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tarkastuskäynti Scandic Kaisaniemeen

Pitkäaikaisimmat tarinoideni lukijat saattavat muistaa yli kaksi ja puoli vuotta sitten sattuneen epäonnisen hotelliloman silloiseen Cumulus Kaisaniemeen. Cumulukset on sittemmin kuopattu, ja vanhat hotellit on muutettu Scandic-ketjun majapaikoiksi. Voiteliko Kaisaniemen uusi omistaja vanhat haavat?
DSC_0011DSC_0012DSC_0015DSC_0018DSC_0020DSC_0013Turhan laiskana reklamoijana olin yhteydessä Cumulus Kaisaniemeen sen jälkeen, kun olin vuodattanut pahan oloni blogiin. Hotellin silloinen omistaja Restel pahoitteli ja tarjosi edullista huonetta, jota en lopulta koskaan hyödyntänyt. Restel myös kertoi tulevasta remontista, joka tapahtuisi omistajavaihdoksen jälkeen.

Kun vihdoin saavuin Scandiciksi muuttuneeseen hotelliin pari vuotta viestinvaihdon jälkeen, sain huomata, ettei minkäänlaista päällepäin näkyvää remonttia ollut tapahtunut. Lupauksista ei tietenkään ole vastuussa Scandic, joka Restelin hotellit osti vuonna 2017.

Jo varsin nuivasti alkavan tarkistuskäyntiraporttini ydinongelma ei ole se, onko hotellia remontoitu vai ei. Lähinnä minua mietityttää, miten hinta-laatusuhde kohtaa hotellissa, joka on aito tuulahdus 90-lukua ja jonka huoneiden siisteydessä ja toimintakunnossa on parantamisen varaa. Kiilaako hinta mukavuuden edelle?

Hotelliloma perushuoneessa

Scandic Kaisaniemi on todennäköisesti yksi Helsingin ydinkeskustan edullisimmista perushotelleista. Yhden yön visiitti heinäkuisena lauantaina maksoi tasan 120 euroa, mikä on Suomen hintatasolla varsin kohtuullinen hinta huoneesta ja erityisen edullinen pääkaupungin keskustassa.

Kahden erillisen sängyn huone on kuin postikortti lapsuuden hotellilomilta viime vuosituhannen lopulta punertavine pyökkikalusteineen höystettynä pilvikuvitetulla katolla, keltaisilla seinillä ja ruskeilla tehosteväreillä unohtamatta sinistä kylpyhuonetta ja sen likaisia pumppupulloja. Kylpyhuone myös tarjoaa meille yllätyksen: Suihkussa käydessä lattia alkaa lainehtia niin, että vettä on nilkkoihin asti. Viemäri kyllä vetää, mutta hitaasti. Vieressä onkin sopivasti lasta, jolla lomailija voi kaapia lattian puhtaaksi. Siivoamaanhan tänne on tultu!

Majoituimme perheen kanssa Kaisaniemessä myös 2000-luvun alussa, ja silloin vielä kirkas, mutta nyt jo kulahtanut pilvikatto, tuntui hykerryttävän jännittävältä, ja taisinkin nukahtaa onnellisena pilvien alle pitkän ostosreissun jälkeen. Olen yrittänyt miettiä, voisiko Scandic Kaisaniemen ysäri-ilmeen ottaa jopa aikamatkana. Onko 90-luku jo tarpeeksi kaukaista historiaa, että kyseessä voisi olla jopa teemahuone?

Palvelu ja aamupala

Hotellin palvelua en oikeastaan voi kommentoida muuten kuin toteamalla sen olevan peruskohteliasta. Kaikki sujui nopeasti, sillä olimme maksaneet huoneen jo netissä.

Palveluun kuuluvaksi voinee laskea aamupalan, jota odotan vegaanin näkökulmasta aina innolla. Verrattuna aikaisempaan Cumulukseen on hotellin aamupala Scandicin alaisuudessa parantunut huimasti. Vierailuaamunamme tarjolla on lämpimäksi ruoaksi jättipapuja, kasvispaistosta, punajuuri- ja falafelpyöryköitä ja tietysti iänikuisia sieniä. Kasvijuomaa kahviin ei näy, enkä jaksa etsiä tarjoilijaa, jolta sitä ehkä saisi. Pidän kasvipohjaisen kahvijuoman puuttumista erikoisena, sillä nykyään sitä saa kaikkialta.

Milloin kannattaa valittaa?

On tietysti aika epäreilua, että kirjoitan kaikki harmitukseni raporttiin ilman, että olen kertonut niistä henkilökunnalle. Aina pitäisi olla mahdollisuus korjata virheet, mutta ajattelen myös niin, että palvelua pitää voida arvioida sellaisena kuin se on. Hotellilomalla ei pitäisi kuluttaa aikaa siihen, että juoksee vastaanotossa kertomassa murheistaan tai metsästää tarjoilijoita täydessä ruokasalissa. En myöskään usko, että valittamalla jo lainehtineesta kylpyhuoneen lattiasta tai palaneesta eteisen valosta saa lomasta jotenkin enemmän irti. En tiedä, mitä hotelli voisi tehdä tilanteessa, jossa vahinko on jo tapahtunut ja vieraalla on kiire jatkaa omille menoilleen.

Valitus pitäisi siis tehdä heti, kun epäkohtia huomaa, mutta usein on jo myöhäistä. Lisäksi on ihan perusteltua miettiä, mihin aikansa haluaa käyttää.

Kenelle Scandic Kaisaniemi sopii?

Muutaman askeleen päässä rautatieasemalta sijaitseva Scandic Kaisaniemi sopii budjettimatkailijalle, joka kuitenkin haluaa yöpyä hotellissa. Ilmeisesti reilulla satasella ei Suomessa voikaan odottaa muuta kuin peruskivaa ja vähän kulunutta koloa. Hyvä asia on se, että kaikki hotellit ovat siistejä, jos ei oteta huomioon ajan tuomaa kulutusta ja pinttynyttä likaa. Kun hotelliloman keskeisin asia on vain yön yli nukkuminen, on Scandic Kaisaniemi hyvä valinta.

Seuraavan sukulais- ja parisuhdelomani ajan majoitun muualla. Paikassa, jossa muutamalla lisäkympillä saa jo luksusta. Ja pääsee tälle vuosituhannelle.

Minkälainen perushotellihuoneen pitäisi mielestäsi olla? Kuinka paljon olet valmis maksamaan hotelliyöstä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

30 tunnin kesäseikkailu Helsingissä

Tuntuu hullulta kirjoittaa matkailutunnisteen alle Helsingin- ja Espoon-reissusta, mutta kuten kerroin, pitäisi kotimaanmatkailua arvostaa enemmän. Me todella yritimme parhaamme kuluneena viikonloppuna!
DSC_0024DSC_0026DSC_0067DSC_0019
Tarkoitukseni oli kirjoittaa minilomasta aikaleimojen avulla, sillä samantyylisistä jutuista on aiemmin pidetty blogitilastojen perusteella, mutta 30 tunnin huoleton kesäseikkailu täydestä aamujunasta muutaman kesäterassin, kalliin kahvilareissun ja lapasesta lähteneen ostosreissun kautta öiselle Kauppatorille ja hotellin aamupalalle olisi aivan liian pitkä. Sitä paitsi oli niin hauskaa, ettei kuvatodisteitakaan jäänyt järjestelmäkameraan muutamaa räpsyä lukuun ottamatta.

10 havaintoa Helsingin-minilomasta

  1. Matkustaminen on kallista, mutta reissussa rahaa kuluu aivan käsittämättömän paljon huomaamatta. Voisi tietysti tehdä järkeviä valintoja ja elää kitsastellen, mutta oikea kesäseikkailu vaatii kunnon budjetin. Ainakin, jos hakee hetkellistä luksusta elämäänsä.
  2. Kun katsoo tuttua kaupunkia aivan uusin silmin, voi tavoittaa samanlaista huolettomuutta, josta sai nauttia lapsuuden kesälomilla, vaikka ne eivät sisältäneet kolmea kahvilareissua ja kahta ravintolaillallista taksimatkoineen.
  3. Hotelliaamupalalla syö aina liikaa. Aivan kuin ruoka loppuisi kesken tai sitä ei enää koskaan saisi. Ihmiset myös muuttuvat seisovan pöydän antimien äärellä itsekkäiksi samasta syystä ja pitävät huolen, että nappaavat viimeiset palat kaikkea takana tulevan nenän edestä.
  4. Jokaisen kaupungin julkisen liikenteen järjestelmä on mysteeri, jota täytyy opiskella etukäteen. Oikeastihan kyse ei ole monimutkaisesta jutusta, mutten silti voi olla ärsyyntymättä siitä, että yhtä menolippua varten on ladattava sovellus ja seikkailtava maan alla. Pakko kuitenkin myöntää, että aika kivuttomasti pääsimme suhaamaan Espooseen ja takaisin.
  5. Reissuun ei koskaan kannata lähteä uusilla kengillä. Ei ainakaan netistä tilatuilla seitsemän euron kengillä. Tuloksena voi olla kahdeksan laastaroitua rakkoa.
  6. En yhtään ihmettele, että ihmisiä hukkuu Kauppatorin vesialtaisiin. Kesäyön lämpö ja veden ylle laskeutunut täydellinen pimeys nielaisevat sisuksiinsa monia.
  7. Koska pääkaupunkiseudulla asuu liki miljoona ihmistä, on kaupunki elossa läpi yön. Se, että kaupunki ei koskaan nuku, tuo turvaa. Aivan kuin joku pitäisi sylissä ja silittäisi. Hullua kyllä, tämä oli ensimmäinen aamuyöhön venynyt Helsingin-reissuni. Vaikka enpä tosin tiedä, minkälainen meriitti on pääkaupungin yössä bilettäminen.
  8. Rautatieasemalla haisee. Tämän ääneen sanominen kuulostaa juntilta, mutten voi sille mitään, etten nauti paikasta enkä varsinkaan sen hajusta. Silti asemiin liittyy aina jotakin kaunista ja haikeaa. Lähtöjä, jälleennäkemisiä ja viimeisiä kohtaamisia.
  9. Vaikka Helsinki tuntuu Tampereeseen – muista kaupungeista puhumattakaan – verrattuna valtavan kansainväliseltä keskukselta, on Suomi loppujen lopuksi niin pieni maa, että keskustan terassilta voi löytää oman serkkunsa ihan vahingossa.
  10. Kun lakkaa tavoittelemasta ja suunnittelemasta ihmeitä, alkaa nauttia enemmän. Itse asiassa ainoa suunnitelma, joka kannattaa tehdä, on junaan ehtiminen. En nimittäin pysty aivan samaan kuin reissukaverini: junalle saapumiseen vain minuutteja ennen lähtöä.

Millä tavoin vastuullisena aikuisena voi parhaiten saavuttaa huolettomuuden tunteen lomalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun Teisko ja Tukholma jäivät taakse, tilalle tuli Thaimaa

Ruotsinlaivoja käsittelevä juttuni herätti lukijoissa paljon muistoja ja ajatuksia risteilyistä. Minä jäin pohtimaan kotimaanmatkailua, jollaiseksi kai risteilytkin voi lukea. Miksi kaukomaat kiinnostavat enemmän kuin lähi- ja muut kotimaankohteet?
DSC_03911.JPGSanovat, että maailma on nykyisin kaikille avoinna ja pienentynytkin vielä. On niin hirvittävän helppoa porhaltaa toiselle mantereelle, hypätä koneeseen, lojua kentillä, lähettää sekunnissa viesti kotimaahan ja puhua maksutta videopuheluita. Kaukokaipuuhötäkässä unohtuu kuitenkin kotimaanmatkailu: Miksi lähteä naapuripitäjään, kun muutamalla lisälantilla pääsee toiseen maahan ja eri mantereelle?

On kieltämättä nurinkurista, että en ole koskaan käynyt Tampereen laidalla Teiskossa viinitilalla enkä varmasti edes osaisi ajaa sinne, mutta pystyn kyllä hankkimaan Kiinassa itselleni bussiliput ja suhaamaan ilman yhteistä kieltä ympäri valtavaa maakuntaa. Tänä viikonloppuna lähden kauan sitten sovitulle sukulointimatkalle Espooseen, ja samalla yövymme Helsingissä. Toisin kuin Kiinassa, minulla ei ole mitään hajua, miten ja mistä saan bussilipun Helsingistä Espooseen, johon ei muuten Tampereelta pääse julkisilla suoraan ilman vaihtoja.

Harva kehuskelee tulevalla Espoon-reissulla ja tunnelmoi sitä etukäteen. Ei palmuja, ei vierasta kieltä tai uusia makuja. Toista oli silloin, kun olin lapsi. Oli aivan tavallista tehdä tiuhaan hotellilomia vieraisiin kaupunkeihin, tutkia niiden nähtävyyksiä ja koluta leirintäalueita läpi. Muistoni lapsuudesta voivat tosin olla pahasti värittyneitä, sillä raha- tai aikataulupohdinnat eivät koskeneet minua, mutta luulen, että ennen kaikki oli silti paremmin. Saattoi pakata tavarat autoon ja soittaa hotelliin, että tulossa ollaan tai könytä leirintäalueen tiskille kyselemään mökkiä. Ja laivallekin pääsi, kun halusi!

Veikkaan lähimatkojen muodikkuuden laskeneen siksi, että lamassa kärvistellyt kansa joutui kauan sitten tyytymään kotimaanmatkailuun rahapulassa ja sai lopulta koko touhusta ähkyn. Sitten tuli nousukausi, halpalentoyhtiöt ja uusia kohteita. EU ja euro. Idän avautuneita valtakuntia. Turistirysiä kaukomaiden rannikoille.

Olipa rahahuolia tai ei, jokainen meistä joutuu edelleen miettimään, mihin pennosensa haluaa syytää. Ja valitettavasti siksi reissut kotimaassa häviävät edelleen kaukomatkoille. Matkailu Suomessa ja lähialueilla on yksinkertaisesti kallista siihen nähden, mihin asti investoinnillaan pääsee ja mitä sillä saa. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että yhden yön reissu pääkaupunkiseudulle maksoi yhteensä 160 euroa, johon sisältyi vain junamatkat ja yöpyminen. Kahden laivayön ja yhden hotelliyön Tukholman-matka puolestaan kustansi 340 euroa, kun taas viime kerralla yhden vaihdon edestakainen lentomatka Vietnamiin maksoi 560 euroa ja elo luksushotelleissa ja ulkona syöden toiset 500 euroa kuukauden aikana.

Toivoisin, että matkailussa saataisiin kiinni taas yksinkertaisuudesta ja spontaaniudesta. On totta, että aikuisen ihmisen täytyy olla kykenevä suunnittelemaan menonsa ajoissa, mutta matkailutilannetta ei ainakaan paranna se, että on auttamattomasti myöhässä reissusta, ellei lippuja ja hotellia 150 kilometrin päähän varaa yli kuukautta etukäteen. Mekään emme saaneet enää Espoosta hyvää hotellia varatessamme reissua viisi viikkoa sitten. Tukholman-matkan kohdalla taas kävi tuuri, sillä laivayhtiön kautta hotellihuoneen keskustasta sai yli puolet halvemmalla kuin nettivaraussivustoilta. Varaus piti tehdä yli kaksi kuukautta lähtöä aiemmin.

Uskon lähi- ja kotimaanmatkailun suosion kuitenkin kasvavan, sillä vaikka hinta kurittaa lompakkoa, on moni valmis maksamaan siitä jo ekologisuuden vuoksi. Telluksen hyvinvoinnin lisäksi lähimatkailussa minua kiehtoo tieto ja vähän yllättäen ilmennyt kokemuksen puute. Miksi ihmeessä tiedän, mistä saa Tukholman parasta pistaasijäätelöä ja maukkainta parsakaalia vuoristoisessa Länsi-Kiinassa, mutta en osaa ajaa Tampereen maaseudulle viinitilalle? Miksi olen käynyt Aasiassa, mutta en perunarieskoja myyvällä lähitilalla Pirkanmaalla?

Maailma on totta vie pienentynyt. Mutta ei vain maantieteellisten rajojen kaatumista syleillen. Kun voi katsoa mihin vain, ei enää näe tarpeeksi lähelle. Ja kun niiden lähimatkojen kohteita ei kukaan näe, pysyvät hinnat pilvissä.

Mitäpä jos siis varaisi vaikka huoneen eteläsuomalaisesta kummituslinnasta tai vanhasta vankilasta ja ostaisi matkalla sitä perunarieskaa, ennen kuin tekee ostoksia Finnairin sivuilla.

Matkustatko enemmin kotimaassa vai ulkomailla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Anna ruotsinlaivalle uusi mahdollisuus!

Mitä jos ruotsinlaivalla käyminen olisikin taas luksusta? Vähintäänkin rentouttava ja tyylikäs matka naapuriin. Toivon nimittäin risteilykulttuurin uuden aikakauden alkavan pian.
DSC_0121Ei ihme, että suomalaiset innostuivat viime talvena YLEllä nähdystä yhden vuorokauden risteilystä kertovasta M/S Romantic -sarjasta (2019). Se koskettaa lähes kaikkia suomalaisia, ja jollakin tavalla lienee jo outoa se, jos ei ole käynyt risteilyllä. M/S Romantic on siitä nerokas sarja, että se onnistuu kokoamaan yhteen kaikki risteilijä- ja risteilystereotypiat vaalien draamaa ja huumoria. Sarjasta on helppo löytää itsensä ja tuttunsa, mutta viihteen alle jää se, kuinka uniikista matkasta on kyse. Ja millaisen inflaation risteilykulttuuri on kokenut viime vuosina.

Käsittääkseni missään muualla maailmassa ei ole samanlaista, täysin vastaavaa risteilykonseptia kuin Suomen ja Ruotsin välillä. Ei, vaikka paatteja seilaa maasta toiseen kaikkialla. Missään ei ole samanlaista välkehtivää yökerhoa, oksennettua kokolattiamattoa, kullanhohtoisia kaiteita, hyljepehmoleluja myyviä puoteja ja täyteen ahdettua buffet’ta. Mikään reissu ei ole niin kuin 23 tunnin risteily Ruotsiin. Eikä mikään muu kansa ole siitä yhtä innoissaan kuin suomalaiset – eivät edes reitin toisessa päässä odottavat ruotsalaiset.

Lähden itse pitkästä aikaa laivalle syyskuussa. Termithän ovat tarkkoja. Kyseessä ei ole edestakainen matka eli risteily, vaan reittimatka Tukholmaan perinteisessä yölaivassa, jossa meno yltynee aina sekavaksi.  Meidän seilatessa halki Itämeren ajatuksena on syödä hyvin, nauttia tunnelmasta ja tunnelmoida lapsuutta. Painaa illan lopuksi pää siistin hytin tyynyyn ja herätä levänneenä Tukholmassa.

Risteilyllä aion nautiskella lasin samppanjaa laivan viinibaarissa ihan vain siksi, etten ole koskaan tehnyt niin. Sen lisäksi haluan tutkailla ihmisiä etäältä ja ihmetellä, miten kaikki selviävät reissusta kotiin. Kyse ei ole siitä, että arvostelisin muiden tekemiä valintoja ja tapoja viettää aikaa risteilyllä. Jollakin kierolla tavallahan örveltäminen kuuluu risteilyyn, mikä näin kirjoitettuna kuulostaa aika älyttömältä.

Raisu juomiskulttuuri lienee myös syynä siihen, että risteilyjen hohto on kärsinyt arvon alenemisesta. Voisi nimittäin olla toisin. Voisi olla, että risteilyt olisivat taas miellyttävä koko kansan juhlapaikka, joka tarjoaisi unohtumattomia kokemuksia kohtuulliseen hintaan.

Siksi lähden laivalle seuraavaksi niin kuin kaikki olisi uutta. Ja niin tavallaan onkin. Ei paineita juhlimisesta, maittava ateria ravintolassa, josta vihdoin saa vegaanista ruokaa, muutama typerästi tuhlattu euro lapsuudesta tuttuun peliin ja se ylihinnoiteltu samppanjalasillinen laivan valtavan ikkunan edessä. Sininen Itämeri, jonka takana odottaa Tukholma. Sitäkin aion katsoa niin kuin en olisi ennen nähnyt. Mehän luulemme aina tuntevamme länsinaapurimme pääkaupungin, mutta totuus on se, että harva meistä on kolunnut sitä tarkemmin. Se, että näkee kaupungin edustan saaret laivan ikkunasta, ei ole Tukholmassa käymistä. Eikä laivamatkustamista ole se, ettei muista matkasta mitään.

Suosittelen siis pitämään pään kunnossa laivamatkalla ja heräämään kerrankin Tukholmasta niin, että on aikaa tehdä mitä tahansa. Kaljakärryt ehtii täyttämään paluumatkalla.

Mitä mieltä olet risteilyistä? Miten niiden arvoa voisi nostaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa