Turvallista kotimaanmatkailua ääniaalloilla – testissä Nextory

*sisältää mainoslinkkejä

Matkahaaveeni siintävät jo horisontissa, mutta niiden toteutumista ennen täytyy pysytellä visusti Suomi-neidon helmojen katveessa. Vaikka kotimaanmatkailua on tuettava enemmän kuin koskaan, voi matkan suorittaa turvallisesti ja virtuaalisesti ääni- ja e-kirjasovelluksilla. Romaanien miljöissä pääsee nimittäin uskomattoman laajasti tutustumaan Suomeen. Tässä tulevat omat suosikkini!
nextory_ennenaamukahviaeivoi_1nextory_ennenaamukahviaeivoi_2nextory_ennenaamukahviaeivoi_3

Olisi varmasti parasta sanoa, ettei lukukokemuksen kannalta sukupuolella tai paikalla olisi merkitystä, mutta minulle on. Vaikka luen paljon ja monipuolisesti, dekkareiden suhteen olen erittäin nirso. Tätä juttua kirjoittaessani huomasin, että toden totta luen vain naisdekkaristeja, joiden sarjojen päähahmo on etelässä seikkaileva nainen.

Vaikka haluan ehdottomasti kannustaa kaikkia käyttämään turvallisesti kotimaan palveluita kesällä, sijoittuvat minun matkailu- ja lukuvinkkini tottumuksieni mukaisesti Suomi-neidon helmaan. Ei se tosin aivan huono idea ole! Ehkäpä tänä kesänä kannattaakin virtuaalimatkailla etelässä ja käydä oikeasti pohjoisessa, sillä sinne ei pääse aina edes dekkarin kyydissä – saati saa aikaiseksi muuten lähteä, me etelän laiskamadot.

Espoo

Tuija Lehtisen eläköitynyt kuusikymppinen rikostutkijahahmo Erja Repo asuu espoolaisessa tornitalossa, mutta selvittää rikoksia tähän mennessä ilmestyneissä dekkareissa myös Ruotsissa ja Kreikassa. Tarkkasilmäiset tunnistavat varmasti Espoon tutut kulmat Revon tutkimuksista.

Sarjaan kuuluvat Väärä vainaja (2016), Viesti menneisyydestä (2017), Kuollut jättää jäljen (2018) ja Tornin naakat (2019). Näistä ensimmäinen ja viimeinen on luettavissa *Nextoryssä.

Turku

Ellen Lähde on Eppu Nuotion Ellen Lähteen tutkimuksia -sarjan Turun Port Arthurissa asuva päähenkilö, joka Lehtisen Revon tavoin tosin päätyy niin Andalusiaan kuin Berliiniin asti. Nuotion kuvailema Portsa on idyllinen ja vastannee todellisuutta hyvin. Vaikka faktoissa pysyminen ei välttämättä nosta miljöön arvoa, lisää ainakin oman lukukokemukseni nautinnollisuutta se, että tiedän olevani todellisessa paikassa – olinpa mielikuvitusmatkalla tai en. Koko Ellen lähteen tutkimuksia -sarja on luettavissa *Nextoryssä: Myrkkykeiso (2017), Anopinhammas (2018) ja Elämänlanka (2020).

Helsinki

Helsinki-dekkareiden suurin kuningatar on eittämättä Outi Pakkanen, jonka Anna Laine -dekkareita on julkaistu niin valtava määrä, että niitä on jopa mahdotonta luetella. Jos pääkaupunkiseutu kauhistuttaa kesällä, pääsee Pakkasen dekkareiden mukana koluamaan Helsingin keskustan, Lauttasaaren ja lähialueet käsittämättömän tarkasti. Pakkanen on julkaissut teoksiaan 1970-luvulta asti, joten hänen tuotannossaan näkee kauniisti ajankulun. Maailma ei totisesti ole etenkään enää ennallaan, ja paljon on muuttunut yli 40 vuodessa. *Nextoryssa luettavissa on peräti 22 Pakkas-dekkaria.

Fiktiivinen kaupunki

Ei ole salaisuus, että viehätyn paljon ruotsin kielestä ja suomenruotsalaisesta kulttuurista. Toimittaja Eva Frantzin Anna Glad -sarja kuuluukin suosikkeihini, vaikka julkaistu on vasta kaksi osaa: blogikulttuuriin kantaa ottava Sininen huvila (2017) ja vanhoja koulumuistoja koluava Kahdeksas neito (2018). Frantz ei dekkareissaan paljasta, mistä kaupungista on kyse, mutta lukija voi tunnistaa suomenruotsalaisen pikkukaupungin stereotypioineen ja sijoittaa sen haluamaansa paikkaan kartalle. Frantzin Glad-dekkarit on myös saatavilla *Nextoryssä.

Paluu pohjoiseen

Jos kaipaa sittenkin pohjoisia maisemia ja naapurimaata, kannattaa *Nextoryssä nautiskella Åsa Larssonin Rebecka Martinsson -sarjaa, joka parhaillaan on katsottavissa ainakin C Moressa. Kiirunan Kurravaarassa asuvasta syyttäjä Martinssonista kertova ensimmäinen kausi perustuu Larssonin kirjoihin, toisen käsikirjoittamisessa Larsson on ollut mukana.

*Rekisteröitymällä Nextoryn käyttäjäksi saat 14 päivää maksutonta luku- ja kuunteluaikaa. Palvelussa ei ole sitovuutta, ja kirjoja voi lukea ja kuunnella niin paljon kuin haluaa. Nextory toimii myös offline-tilassa, joten jos kotimaassa tai ulkomailla joutuu internetyhteyksien ulkopuolelle, onnistuu nautiskelu silloinkin.
Maksuton aika koskee uusia käyttäjiä.

Vaikuttaako romaanin tapahtumapaikka kiinnostukseesi ja lukukokemukseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Me emme olleetkaan turvassa

Runollisesti alkanut viikko muuttui hetkessä todelliseksi hysteriapommiksi, kun Suomi-neidon uumaan iskeytyi voimalla koronakauhistus. Kiinassa viime vuoden lopussa alkunsa saanut virus oli päässyt livahtamaan helman ali ja tunkeutumaan rungon kaikkiin osiin varpaista kainaloon ja nuppiin saakka. Eikö kaukaisen Pohjolan neidon pitänyt aina olla turvassa?
coronavirus-4817450_1920Kuva: Pixabay

Tiedän, että ihmiset ovat kyllästyneitä keskustelemaan koronasta (COVID-19) niin tarpeellista kuin se tässä tilanteessa onkin. Haluan silti jakaa muutaman ajatuksen olutmerkin kanssa yhteen soivasta viruksesta, sillä toivon tervettä keskustelua aiheesta.

Ensiksi on tosin pakko todeta, että blogikirjoitukset aiheesta eivät välttämättä ole sitä, mitä koronaepidemia kaipaa.

Pandemiaksi paisunut epidemia kaipaa faktoja ja järkevää ja nopeaa tiedottamista. Ei lietsontaa tai terveyteen, biologiaan tai hoitoon liittyviä mielipiteitä. Ilmiöstä keskusteleminen on kuitenkin tervetullutta ja kuuluu yhteiskuntaan, joka perustuu vapaalle keskustelulle.

Tulevat uutisimmuunit?

Minua häiritsee koronakeskustelussa muutama mediaan ja yhteiskuntaan liittyvä seikka.

Ymmärrän, että tilanne on vakava, ja perjantaina 13.3. Suomen on kerrottu olevan lähellä epidemian kynnystä. Koronasta on puhuttu pitkään epidemiana ja jopa pandemiana, joka tarkoittaa maailmanlaajuista epidemiaa, mutta Suomessa epidemia saavutetaan vasta lähiaikoina.

Uutissivut kirkuvat koronauutisia, jotka saavat yleisön ahdistumaan ja huolestumaan, mutta myös turtumaan. Mitä tapahtuu, jos muuttuu immuuniksi uutisoinnille? Minkälaisia seurauksia on sillä, jos uutiset muuttuvat ahdistuspuuroksi ja kuihtuvat kasaan?

Toivon iltapäivälehtien vähentävän sensaatiohakuisuuttaan, sillä epidemia ei ole oikea aihe rahastaa ja revitellä. Tiedotusvälineiden täytyy tukea todelliseen tietoon perustuvaa viestintää, mutta säilyttää silti keskusteleva ote.

Kun puhutaan terveydestä, oikeasti myös elämästä ja kuolemasta, on kuitenkin oltava äärimmäisen varovainen. Moni on jo parantunut koronasta, mutta tervehtyneistä ei juuri kerrota, minkä arvelen johtuvan yksityisyydensuojan lisäksi siitä, ettei vääriä mielikuvia haluta luoda tai antaa mahdollisuutta sille, että terveeksi diagnosoitaisiin vielä sairas ihminen.

Uutistulvan ja mustaksi väritettyjen otsikoiden keskellä hämärtyy helposti todellisuudentaju. Mikä on turvallista? Jos maasta ei saa poistua ja on suositeltavaa pysyä kotona, täytyykö ulkona käymisestä tuntea syyllisyyttä?

Kauhukorona

Koska korona on vierasperäinen sana, on se omiaan lisäämään pelkoa. Kaikki tuntematon ja vaikeasti käsitettävä pelottaa. Vaikka lintu- ja sikainfluenssat olivat vaarallisia – elleivät jopa koronaa tappavampia – olivat ne ymmärrettävämpiä kuin ei mitään suoraan tarkoittava korona, joka tuo mieleen sen mukavan oranssin olkkosen lisäksi dystopioissa salaman lailla leviävät salaliittovirukset.

Riskiryhmät ja etätyöeliitti

Korona uhkaa erityisesti riskiryhmiä. Riskiryhmäpuhe uutisissa keskittyy usein vain vanhuksiin ja vakavasti sairaisiin, mikä on ymmärrettävää ensinnäkin tiedon käsittelyn vuoksi ja toiseksi paniikin vähentämiseksi. Stereotyyppien käyttäminen on kuitenkin aina vaarallista. Jos riskiryhmä rajataan koskemaan vain tiettyä kansanosaa, on riskiryhmäpuheen ulkopuolelle jäävän riskiryhmän sairastuttaminen varomattomuuden vuoksi helpompaa.

Ratkaisuksi koronatilanteessa on tarjottu etätöitä. Kuinka varma ja helppo ratkaisu! Paitsi, että etätöitä voi tehdä vain osa työväestöstä, ja yleensä juuri ne, jotka ovat vähiten muiden ihmisten kanssa tekemisissä työskennellessään suljetuissa toimistoissa ja lasikattokonttoreissa.

Etätyökeskustelusta kirjoitti osuvasti Ylelle Heikki Valkama, jonka mukaan etätyö on ”paremman väen” mahdollisuus. Bussit eivät kulje ilman kuskia eikä luuta lakaise ilman moppaajaa. Asiakkaat eivät voi valmistaa itse ruokiaan ravintolassa eivätkä kauppojen hyllyt täyty itsestään.

Suurin niistä on terveys

Minua huolettaa, mutta on myös pakko myöntää, että olen katkera – ja se hävettää minua. Olen katkera siitä, miten vaikeaksi elämä ainakin näennäisesti muuttuu ja miten kesälomani on jo nyt tuhoon tuomittu. Miten en näe kirsikkapuita Tukholmassa enkä herää saariston aamuaurinkoon laivalla. Tunteet lienevät tuttuja kaikille, jotka menettävät vapautensa ensimmäistä kertaa.

Tärkeintä on kuitenkin terveys, ja se menee aina kaiken edelle.

Elämä sotien jälkeen

Koronapandemian terveisten ydin yleisterveyden ilosanoman lisäksi koto-Suomessamme lienee turvan ja vapauden tunteessa.

Emme ole ikuisesti turvassa, vaikka niin on ollut helppo uskoa. Ei vain koronatilanteessa silloin, kun se oli kaukainen pöpö jossakin kiinalaisen torin laidalla, vaan kaikkien tautien, maailmanpoliittisten muutosten ja kriisien keskellä. Emme voi tuudittautua siihen, että katselemme kriisejä ja epidemioita aina kaukaa. Katsos, nykyään tänne Pohjolaankin pääsee muuten kuin jalan ja jäätyneen lahden yli hiihtämällä.

Toinen maailmansota ei ollut kansakuntamme viimeiseksi jäänyt kriisi, mikä unohtuu välillä itseltänikin. Historian opetus on koulussa hyvin sotakeskeistä, joten ei ihme, että moni huokaisee helpotuksesta, kun sulkee oppikirjansa vuodesta 1945 kertovan luvun jälkeen – ohi on ja hyvin pyyhkii. Sotapelottelun jalkoihin jäävät todelliset uhat, ja ilmastonmuutos ei ole niistä ainoa.

Vapaus on ainut, mitä käteen ei jää

Yhteiskuntamme ydin on aina ollut vapaus niin kauan kuin muistamme. Meillä on ollut vapaus liikkua niin kotimaassa kuin ulkomailla. Meillä on ollut vapaus ostaa elintarvikkeita ilman säännöstelyä. Meitä ei ole rajoitettu kuin perustuslailla, ja sekin on Suomessa inhimillinen ja järkeenkäypä.

Kun tänä keväänä karanteeneista, koulu- ja työpaikkasuluista ja matkustusrajoituksista tulee totta, joudumme kohtaamaan sen, miltä vapauden menettäminen tuntuu. Miltä tuntuu, kun auktoriteetti sanelee, mitä voimme tehdä? Sen kohtaaminen on silmiä avaava kokemus ja saa meidät toivottavasti tekemään töitä entistä terveemmän ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Sitten, kun koronatuhot on korjattu.

Historian oppikirjassa vuoden 1945 jälkeen tulee aina luku jälleenrakentamisesta. Rankkaa oli, mutta kyllä kannatti. Sillähän me ratsastamme edelleen, joten siihen lienee hyvä tuudittautua myös tulevassa terveyden ja talouden toipumisoperaatiossa.

Tänään työn voi aloittaa jo käsiä pesemällä.

Minkälaisia ajatuksia koronaepidemian mediarepresentaatio herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

LinkedIn – uran nousu vai tuho?

Aktivoidun ensi viikolla LinkedInissä, sillä haluan kokeilla perinteistä poikkeavia tapoja löytää unelmaduuni. Eikö olekin ärsyttävä ilmaisu? Mutta miksi maatua tutussa ja tylsässä, jos voisi antaa itsestään kaiken ja nauttia joka päivä! Sitä on unelmaduuni.
DSC_0116Olen ollut niin lähellä monta kertaa. Uskon kärsiväni Saara Aalto -syndroomasta eli ikuisen kakkosen kirouksesta, ja olen todella kyllästynyt siihen. Oikeastihan mitään kirousta ei ole langetettu ylleni, vaan kyse on todennäköisesti ollut sattumasta ja kovan kilpailun alle rutistumisesta. Kiroukset voi murtaa taikavoimin, mutta epäonniset tapahtumaketjut on mahdollista katkaista itse. Sen eteen täytyy vain tehdä töitä ja uskoa oikeaan ajoitukseen.

Ennen LinkedIn-herätystäni tyydyin höpisemään urasaavutuksistani työpaikan kahvipöydässä ja Instagramissa (@annakatariinam), jossa minua seuraavat lähinnä tutut, vaikka tuntemattomat ovat ihan yhtä tervetulleita! Kukaan ei siis ole voinut kuulla osaamisestani, sillä keskusteluareenani ovat olleet täysin väärät. Kun tavoitteena on työllistyä ihan oikeasti tehtävään, jossa voin hyödyntää täysin osaamistani, ei sitä kannata kahvikupin pohjalle mutista.

Hyppääminen LinkedIniin pelottaa. Vaikken näe alustaa suorana kilpailukenttänä, tulee siellä väkisinkin verratuksi muihin. En siis voi väittää, ettenkö miettisi, miksi ihmeessä edes vaivaudun, kun taso on jo valmiiksi kova. Tämän jutun kaltaisten tekstien pitäisi keskittyä itsensä promoamiseen eikä epävarmuuksiin ja surkutteluun, mutta minusta on tärkeää puhua siitä, miten hulluksi työnhaku on mennyt pitkine rekrytointiprosesseineen ja monesti palkkatasoon nähden hullunkurisine vaatimuksineen. Työnhaku on raskasta, olipa luontainen onnistuja tai kivisen polun tallaaja.

Mikä sitten on pahinta, mitä voi tapahtua, kun astuu LinkedInissä esiin? Uskon, että meillä kaikilla on alkukantainen pelko tulla torjutuksi ja epäonnistua. Pelkään erityisesti jälkimmäistä, vaikka samalla tiedän, että ihan oikeasti LinkedIn-läsnäolon merkitys ihmisen elämässä kokonaisvaltaisesti on mitätön. En silti halua tulla muistetuksi viestintätyöläisenä, josta ei koskaan tullutkaan mitään ja joka antoi itsestään aivan typerän kuvan verkostoitumispalvelussa.

Parhaimmillaan LinkedIn voi tarjota minulle oikotien päämäärääni eli kokopäiväiseen viestintätyöhön, jonka perässä olen juossut pari vuotta. Pahimmassa tapauksessa uudella alustalla aktivoituminen ei johda mihinkään, mutta sitä, onko se epäonnistumista, en vielä tiedä.

Voin ainakin lohduttautua sillä, että yleensä menestymisen takana on ainakin yksi epäonnistuminen. Ei huvittaisi kokea sitä LinkedInissä, mutta yrittänyttä ei laiteta. Mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Matkaani LinkedInissä voi seurata profiilissani.

Mitä mieltä olet työnhausta LinkedInissä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Alkoholi somessa – kippis, kulaus ja kuulutus kaikille

Uusivuosi on kuohuviinikuvien kulta-aikaa. Täytyykö niiden julkaisemista harkita? Onko sillä ylipäätään väliä, millä tavoin alkoholinkäyttöään sosiaalisessa mediassa esittelee?kuohuviini_uusivuosiOn täysin mahdollista, että kukkahattu kiristää päätäni tämän jutun aiheen suhteen aivan liikaa, ja joku varmasti on sitä mieltä, että ongelma on yksin minun, kun edes mietin alkoholinkäytön näkymistä somessa. Itse asiassa mietin sitä vain itseni kannalta, en siten, että arvailisin sitä, kuinka usein muut juovat.

Alkoholin näkyminen somessa on mielestäni normaalia, mutta myös turhan ylikorostettua. Selitys on toki looginen, sillä yleensä someen jaetaan palasia elämän piristävistä hetkistä ja iloisista juhlista, ja vaikka jokainen tietää, että todellinen elämän ilo löytyy aivan muualta kuin alkoholista, on se usein osa visuaalista esitystä. Sitä vain sattuu olemaan yleensä tarjolla juhlissa tai illanvietoissa. Ei toki kaikilla, mutta monella. Siksi alkoholin näkymisestä niin sanotun ongelman tekeminen on turhaa, mutta samaan aikaan tervettä ja aiheellista. Minkälaisen viestin alkoholikuva välittää jakajastaan?

Pidän alkoholin näkymistä somessa yleisesti terveenä, koska yleensä jonkin asian totaalinen piilottaminen kertoo nimenomaan ongelmasta. En siis missään nimessä väitä, että jos alkoholin näkymistä omassa somessaan piilottelee, kärsii jonkinlaisesta ongelmasta. Itse pidän alkoholikuvien julkaisua käytön normalisointina ja turhien mörköjen poistamisena, mutta on tapauskohtaista, tuleeko viestineeksi myös ongelmakäytön normalisoinnista.

Alkoholi ei koskaan ole terveystuote, joten olisi varmasti parempi, ettei sitä käyttäisi lainkaan eikä se silloin näkyisi somessakaan. Koska tilanne on se, että monet sitä nauttivat, näkyy se somessa ja siksi suhdetta siihen sekä henkilökohtaisesti että julkisesti on hyvä pohtia. Kannattaa myös miettiä, mitä tulee viestineeksi, jos elämä on jatkuvaa kilistelyä ja kekkeröintiä, vaikkei se edes olisi totta.

Miten sitten itse ratkaisen alkoholin ja some-näkyvyyden suhteen? En pahemmin mieti, mitä muut ajattelevat minusta, mutten myöskään halua antaa vääriä viestejä. Minulla on puhelimessani tallessa paljon kuvia juhlista ja kuohuviinin kilistämisestä, sillä itse asiassa minusta kuohuviinilasit ovat visuaalisesti kauniita. Mietin kuitenkin – joskus myös turhan paljon – sitä, milloin kuvan julkaisen. En halua tehdä sitä esimerkiksi tiistaina, ettei joku, yleensä työnantaja tai yhteistyökumppani, luule minun dokailevan keskellä viikkoa. Totuus todennäköisesti on kuitenkin se, että kukaan ei edes kiinnitä kuviin huomiota, mutta henkilökohtaisesti minulla on parempi olo, kun mietin omaa some-läsnäoloani ja -imagoani.

Painajaiseni olisi herätä aamulla ja nähdä kammottavia humalanhuuruisia tarinoita ja kuvia omalla tililläni. Nyt en puhu mistään juhlakuvista, vaan meluisista ja mongertavista päivityksistä, joiden katsojamäärät saisivat minut pyörtymään. Kaduttavat päivitykset eivät myöskään ole mikään ikäsidonnainen juttu, vaan sellaisia näkee ihan kaikenlaisilta eri elämäntilanteissa olevilta ihmisiltä.

Vaikken halua olla kammottavassa tuiskeessa, olen tullut siihen tulokseen, että kun korkki napsahtaa, sujahtaa puhelin laukunpohjalle tai ainakin some-sovellukset pysyvät kiinni. Se on ensimmäinen ja erityisen kannattava askel some-alkoholietiketissä.

Mitä mieltä olet alkoholinkäytön näkymisestä somessa? Onko alkoholikuvien julkaisu käytön normalisointia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kuuluuko rikollisen mieli televisioon?

Rikollinen mieli antaa ensimmäistä kertaa dokumenttisarjassa äänen rikoksesta tuomituille. Pahimmillaan sarja polkee uhrin kohtaloa ja muistoa sekä omaisten tunteita, ja parhaimmillaan se voi avata keskustelun moraalisista valinnoista ja oikeuden toteutumisesta.
rikollinenmieli_tv-sarja.JPGTelevisiossa pyörii lähes tauotta jokin kotimainen rikosdokumenttisarja. Viimeisimpänä on alkanut Rikoksen anatomia TV5:llä. Yhteistä perinteisille rikosdokumenteille on se, että niiden kerrontatapa on neutraali ja juontajavetoinen – ollen aina kuitenkin uhrin puolella. YLEn Kadonneet-sarjassa on myös suoraan haastateltu kadonneiden omaisia, joista jotkut ovat myös tienneet rikoksen olevan mahdollinen vaihtoehto katoamisen taustalla.

Rikollinen mieli on tiettävästi ensimmäinen suomalainen dokumenttisarja, joka kerrotaan tuomitun näkökulmasta. Jaksojen käsittelemien rikostapausten elossa olevat uhrit ja uhrien omaiset ovat pettyneet siihen, ettei sarjan julkaisusta kerrottu heille etukäteen (IL 10.10.2019). Tiedottaminen tuskin on ainoa syy mielipahaan. Miltä tuntuu, kun äänen saa se, joka on jo vienyt kaiken?

Omaisten tilanteeseen on mahdotonta asettua, vaikka kuinka kuvittelisi kauheuksia mielessään. Kukaan ei voi tietää, miltä omaisen kokema kaltoinkohtelu tai omaisen menettäminen rikoksen uhrina tuntuu, jos sellaista ei ole kokenut.

Se, mitä Rikollinen mieli haluaa sanoa, on epäselvää. Ymmärrän, että idean kaltaisia konsepteja luodaan, sillä ne ovat yksinkertaisesti myyviä kaikessa järkyttävyydessään. Sanomaan se ei kuitenkaan anna vastausta. Haluaako Rikollinen mieli ymmärtää kohdettaan, jakaa uutta oikeutta vai vain kauhistuttaa?

Kyseenalaisinta sarjassa onkin ajatus oikeasta ja väärästä. Ajattelen lähtökohtaisesti, että kaikilla on oikeus tulla kuulluksi, mutta koska sarjassa esiintyvät henkilöt on jo tuomittu rikoksistaan, ovat he myös saaneet oikeuden puolustautua. Jos asia siis on jo oikeudenmukaisesti loppuunkäsitelty, miksi juuri tuomitulle annetaan uusi mahdollisuus, jota ei kuitenkaan voida enää uhrille tarjota? Muuttuisiko tilanne paremmaksi, jos myös omaisia tai uhria kuultaisi? Miltä näyttäisi sarja, joka kertoisi kahdenlaisen näkökulman tapahtumista? Antaisiko se myös oikeuskäsittelystä vääristyneen kuvan ja kuka silloin totuutta arvioisi?

Rikollisen mielen käsittelytapa määrittää sen, onko sarjan tarkoitus ainoastaan kohahduttaa vai voiko se jopa laajentaa aiheeseen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua oikeudesta ja moraalista. Se nähdään tiistaina 29.10.2019 klo 20, kun sarja alkaa YLE TV1:llä.

Aiotko antaa Rikolliselle mielelle mahdollisuuden? Kuuluuko rikollisen päästä ääneen televisiossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Viimeksi googlattu x 10

Kylläpä voikin 10 viimeisintä Google-hakua kertoa paljon ihmisestä. Vaikka totuutta on helppo muunnella ja kehystää internetissä, voin vakuuttaa hakusanalistani olevan täyttä totta. Kaikki haut on tehty tänään.
DSC_0068.JPG”supreme robbie williams”
Mietin, milloin tämä upea pop-kappale julkaistiin. Olisin veikannut vuotta 2003, mutta väärin meni. Vuosi oli 2000. ”This new century keeps bringing me down”, lauloi Williams.

”matti ranin”
Samaan aikaan, kun kuuntelin Robbie Williamsia, tuli yhtäkkiä mieleen Ihmeidentekijät (1996–1998) ja Matti Ranin (1926–2013). Täytyi selvittää, milloin hän syntyi ja kuoli. Tarkistin myös vaimojen ja lasten tiedot. Näin opin knoppitietoa!

”työväenmuseo werstas aukioloajat”
Werstas on maksuton museo Tampereella Finlaysonin alueella. Olen käynyt siellä lukemattomia kertoja, mutta seuraavaksi haluan mennä kävelemään sinne kaikessa rauhassa yksin. Elokuvissa ja museoissa on rauhoittavaa käydä ihan vain itsekseen.

”mensan testi”
Katsoin Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa, jossa yksi morsian kertoi kuuluvansa Mensaan. Ajattelin tehdä testin itse, vaikka moinen seura ei minua kiinnosta missään määrin. Tein Mensan nettitestistä 10 tehtävää. Tylsiä olivat. Palluroita ja pylpyröitä siellä täällä. Minusta todellinen viisaus asuu muualla.

”bookbeat koodi”
No ei tietenkään ollut hyvää alekoodia, kun sitä oikeasti tarvitsisin.

”storytel eppu nuotio elämänlanka”
Mutta eipä haittaa. Miltään e- ja äänikirjafirmalta ei löydy niitä kirjoja, jotka juuri nyt haluaisin lukea.

”jadeia kuumakivihieronta”
Kävin Tampereen Lielahdessa sijaitsevassa Jadeia-kauneushoitolassa intialaisessa päänhieronnassa. Kosmetologi suositteli seuraavaksi kuumakivihierontaa, joten otin hinnoista heti selvää.

”manse rg”
Tunnetaan myös nimellä Koulukadun minigolf. On muuten vielä auki. Tältä kesältä testaamatta on enää huoparata. Tampere tunnetuksi -passissa on kaksi yhden hinnalla -tarjous, mutta sen olemme käyttäneet jo. Suosittelen ehdottomasti paikan kekseliästä eterniittirataa.

”tkl 21”
Käytän eniten bussia numero 21. Silloin harvoin, kun käytän. Sillä pääsee niin töihin kuin Lielahden ostosparatiisiin. Aikataulujen googlaaminen on aina ollut hankalaa, sillä jostakin syystä hakutulokset järjestyvät – mielestäni – aivan väärin. Parhaimmaksi hakusanapariksi olen todennut tkl:n ja halutun bussin numeron.

”agglutinatiivinen kieli”
Aloin tutkia Nattastuntureita, sitten saamen kieltä, sen murteita ja tunnuspiirteitä. Päädyin lukemaan myös agglutinatiivisesta kielestä. Se viittaa kielien luokkaan, jossa sanan vartaloon voi liittyä useita päätteitä ja affikseja.

Mitä itse googlasit viimeksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Villityksenä Lappiin muuttaminen – koko Suomi tarvitsee kuntalähettiläitä

Yhden naisen kuntayhteistyökeksinnöstä innostunut sosiaalinen media seuraa tarkasti helsinkiläisperheen arkea Keski-Lapissa Sodankylässä, ja siitä haluavat osansa myös muut mediat. Miksi juuri Lappi kiehtoo? Miksi kunnat heräsivät some-markkinointiin vasta nyt?
lappi_mediakka.jpgLappi sellaisena kuin sitä yleensä markkinoidaan.

Kun Äidin Puheenvuoro -some-kanavia ylläpitävä viestintäyrittäjä Inari Fernández palasi perheensä kanssa alkuvuodesta Saariselän-lomalta, jäi koko porukkaan kytemään niin syvä viehätys Lapista, että he alkoivat miettiä, voisiko siellä asumisesta tehdä totta. Tämän tarinan kaikki Fernándezin somea seuranneet tai hänestä tehtyjä lehtijuttuja lukeneet tietävät. Kyllä Lappiin muuttaa voi, ja niin he tekivätkin. Perhe saapui elokuun alussa Sodankylään, jossa ajatuksena on asua ainakin vuosi. Somessa muutto tunnetaan kaupallisena yhteistyönä nimellä #vaihtovuosisodankylässä, jonka vakituisia kumppaneita ovat Sodankylän kunta, Reima ja MTK.

Fernández on puhunut avoimesti vaihtovuoden taloudellisesta puolesta ja kertonut, että Sodankylän kunta maksaa Äidin Puheenvuoron Youtubeen ja Instagramiin tehtävästä sisältöyhteistyöstä kuukaudessa 2500 euroa (ks. esim. YLE 4.8.2019). Hän kirjoittaa perheen elämänmuutoksesta myös samannimiseen blogiinsa Vauva.fi-sivustolle. Yhtä suurta sisältöyhteistyötä ei ole Suomessa aiemmin tehty ainakaan kuntamarkkinoinnissa.

Fernándezin idean kopioi tehokkaasti YLE, joka alkoi viime viikolla mainostaa tulevaa sarjaa, johon etsitään halukkaita Lappiin muuttajia. Aiheesta uutisoi Lapin Kansa 14.8.2019. Jännittävä sattuma kerrassaan, kun Fernándezin perheen Sodankylään muutosta oli kulunut pari viikkoa. Fernández itse puhui Äidin Puheenvuoron Instagram-tilillä tarinassaan samana päivänä idean pihistämisestä ja pohti, mahtaako ketään enää myöhemmin kiinnostaa tv-sarja, jossa käsikirjoitus on sama kuin perheen jo toteuttamassa elämänmuutoksessa. Ainakin YLEn luotto on kova, tarpeeksi vahva.

Me muiden Lapissa

Lapin maakunta kärsii maan sisäisen muuttoliikkeen vuoksi pitkään jatkuneesta muuttotappiosta (Lapin liiton muuttoliikekatsaus 2017, 5), joten Fernándezin yhteistyö Sodankylän kanssa on siunaus koko Suomi-neidon ylävartalolle. Fernández itse on kuvaillut vaihtovuotta koko perheen unelmaksi – kaksi kärpästä siis yhdellä iskulla. On ymmärrettävää, että elämä Lapissa  tuntuu erilaiselta verrattuna perheen aiempaan arkeen Helsingin Lauttasaaressa, mutta silti Lapin jumalointi vaikuttaa vähän yliampuvalta. Ei pelkästään Fernándezin perheen puheissa, vaan ylipäätään aiheen käsittelytapa tuntuu liioittelevalta, jopa toiseuttavalta. Aivan kuin Lappi olisi toinen maa, jossa asuvat muut, emme me. Lapin maakunta on kuitenkin 117 000 ihmisen koti, ja vaihtovuosiprojektin kohdekunnassa Sodankylässä asuu 8400 suomalaista. Eivät he ole tuntemattomia sotilaita, vaan ihan tavallisia kansalaisia.

Huvittavana Lapin-muuttointo näyttäytyy, jos asetelma käännetään päälaelleen tai edes horisontaaliin suuntaan Suomen kartan huomioiden. Miksi kukaan ei ole kiinnostunut siitä, kun lappilainen muuttaa Helsinkiin? Niinpä, koska Etelä-Suomeen on joka tapauksessa muutettava monesti työn perässä. Miksi kukaan ei hekumoi Kokkolasta Kuopioon muutolla? Ovatko porot parempia kuin Puijon torni tai tunturit uskomattomampia kuin tiilitehtaan rauniot?

Some-lähettiläät Suomeen

Innostui Lapista tai ei, kaikki kunnat voisivat ottaa mallia Fernándezin vaihtovuosiprojektista ja palkata oman kuntalähettilään tekemään jonkinlaista sisältöyhteistyötä. Kuinka hienoa olisikaan, jos jokaisella Suomen kunnalla olisi oma sanansaattaja! Ainakin se olisi huomattavasti tehokkaampaa mielikuvamarkkinointia kuin Comic Sans -fontilla tehdyt mainokset hiljaisella Facebook-sivulla, jota on joskus luvannut ylläpitää joku kunnanvirastosta.

Jos sisältöyhteistyötä tehtäisiin kaikissa maankolkissa, näkyisi Suomi somessa kansalaisilleen ja turisteille rehellisesti omana itsenään. Paikkana, jossa tuhansien järvien välissä on satoja mielenkiintoisia kuntia ja jossa on muutakin hehkutettavaa kuin Lapin eksotiikka.

Minkä kunnan lähettilääksi sinä alkaisit? Onko Lappi niin eksoottinen kuin annetaan ymmärtää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Puuterintuoksuisessakin yhteiskunnassa on paha mieli

Prime life by Umppu -blogin Ulla-Riitta Koskinen kirjoittaa meikkaamisesta kertovassa jutussaan siitä, että naisen pitäisi ehostaa itseään, sillä se on kanssaihmisen kunnioittamista ja vastaisku epäsiisteydelle. Ajatus on rohkea, mutta puistattava.
DSC_0058.JPGKosmetiikkayrittäjä Helena Rubinsteinin lausahdukseen ”Ei ole olemassa rumia naisia, ainoastaan laiskoja” pohjautuvassa blogitekstissä Umppu Koskinen ihmettelee ”naisena”, miten ”joku ei viitsi laittautua tai vaikka osaa meikata ollenkaan”, sillä hänen mukaansa ”tietynlaisen siisteyden ja huolitellun kokonaisuuden” pitäisi olla itsestäänselvyyksiä. Siihen, mitä muiden kunnioittaminen meikkaamalla käytännössä on, blogiteksti ei ota kantaa muuta kuin vetoamalla ilmeisesti yleiseen esteettiseen nautintoon.

Koskinen sotkee kirjoituksessaan myös vaatetuksen kunnioittamisnäkökulmaan. ”Pinkissä Crocseissa, reisitaskushortseissa ja printti-t-paidassa” ei ole asiaa palvelualalle, jos mielii kunnioittaa muita. On aivan ilmiselvää, että työtilanteessa täytyy pukeutua asianmukaisesti, mutta korostettujen kulmien ja huoliteltujen ripsien ei pitäisi vaikuttaa palvelukokemukseen. Eikä myöskään henkilökohtaiseen hygieniaan, johon Koskinen myös vetoaa. Meikkaaminenhan tosin ei oikeasti liity henkilökohtaiseen hygieniaan, ja jos oikein pilkkua viilataan, ylimääräiset tuotteethan voivat jopa vaikuttaa päinvastoin.

Blogitekstistä syntyy mielikuva siitä, että toisen kunnioittaminen olisi ulkokultanen seikka, joka ei vaatisi käytöstapoja. Tätä en usko Koskisen tarkoittaneen, mutta hänen esittämässään näkökulmassa korostuu kurjalla tavalla ulkonäkökeskeisyys, joka tuntuu jyräävän yli kaikkien peruselementtien, joista toisen kunnioittaminen rakentuu: avoimesta asenteesta, lempeistä eleistä ja suoraselkäisyydestä.

Olisi tosin turhan jaloa vähätellä ulkonäön merkitystä. Se voi vaikuttaa niin itsevarmuuteen kuin arkisiin keskinäisviestinnän tilanteisiin, kuten ensivaikutelmaan ja jopa myyntimenestykseen. Hilpeäksi meikkaamisen korostamisen tekee ajatus siitä, että kysehän on vain loppujen lopuksi väreistä ja valoista – samasta kuin taiteessa. Tekisikö taideteoksen kainalossa kantaminen vuorovaikutustilanteesta kunnioittavamman tai uskottavamman?

En myöskään malta olla nostamatta esiin sukupuolittunutta asetelmaa, josta Koskinenkin tekstissään puhuu. On melko vanhanaikaista korostaa sitä, että meikkaaminen tapahtuu aina muita varten tai että kyse olisi aina siitä, että nainen meikkaa. Vaikka ajatus voi tuntua huvittavalta, ei kukaan puhu siitä, miten miehen ehostus vaikuttaa menestykseen tai palvelukokemukseen.

Minkälainen olisi maailma, jossa ei olisi meikkejä tai minkäänlaisia ulkonäön jatkeita tai täytteitä? En usko hurskastellen siihen, että silloin tapahtuisi jotenkin mystisesti muutos parempaan tai että olennaiseen keskityttäisiin enemmän. Olisi ehkä muutama minuutti enemmän aikaa aamulla, vähemmän kauneushoitoloita ja pakko hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Jälkimmäinen tosin tapahtuu joka tapauksessa, jos on tapahtuakseen, olipa meikkejä ja kauneuslisäosia saatavilla tai ei.

Maailmassa, jossa meikkejä ei olisi, kunnioitettaisiin muita ihmisiä aivan yhtä paljon tai vähän kuin puuterintuoksuisessa yhteiskunnassakin. Jotkut räkisivät naamalle ja toiset kääntäisivät toisenkin poskensa.

Miten arvelet meikkaamisen vaikuttavan keskinäiseen kunnioitukseen tai palvelukokemukseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Eettiset kysymykset, joita mietin blogatessa

Vaikka olen vienyt blogiani alati entistä kevyempään suuntaan, mietin myös kepeitä tekstejä kirjoittaessa sanomaa, jonka takana seison. Olipa kyseessä vakava aihe tai tajunnanvirta, on taustalla aina ajatus, jota haluan ajaa. Tuputtamatta.
DSC_0085
Minkälaisen viestin kuluttamisesta haluan välittää?

Tänään ei ollut elämäni järkevin kulutuspäivä. Kauppaan meni aivan tuhottomasti rahaa, mikä toki oli myös investointi tulevaan mökkireissuun. Mutta siinähän oli vasta minun osuuteni kaikesta tarvitsemastamme. Ostin myös design-korvakorut, joita ilmankin ihminen voi eloaan jatkaa. Korvakorut olivat ekologisesti tuotetut, mutteivät tarpeelliset.

Pakko myöntää, että jätän usein blogista pois kulutushumputteluni, mutta en kuitenkaan yritä väittää olevani viimeisen päälle ekologinen kuukuppikirpparityyppi. Kumpikaan edellä mainituista ei oikein maistu. Haluaisin silti, että ihmiset miettisivät kulutustottumuksiaan etenkin jokapäiväisissä valinnoissa. Nautiskelulle voi antaa tilaa, mutta johonkin raja on vedettävä.

Täytyykö eettisen syömisen puolesta kampanjoida?

Kirjoitan aiheesta myöhemmin tarkemmin, mutta jälkikäteen vegeruokamääkiminen hävettää, vaikka itse asiassa ei mitään vikaa olekaan. Mutta omassa suhtautumisessani oli. Olin ehdoton ja omahyväinen, vaikka tarkoitus oli hyvä. Ajattelin levittäväni ekolologisen ja eettisen syömisen sanomaa, mutta kukapa jaksaisi kuunnella, kun kasvispiirakkaa haukutaan tekstistä toiseen. Toivon silti edelleen, että ihmiset miettisivät valintojaan niin itsensä kuin ilmaston kannalta.

Kannattaako poliittinen näkemys tuoda esiin?

Ei kannata. Pelkään sen edelleen vaikuttavan työn saamiseen, vaikken ole millään mittapuulla tai missään asiassa radikaali. Valitettavasti maailma ei kuitenkaan ole valmis pehmeille arvoille eikä bisnesmaailma tunne ajatuksia, joita kannan.

Puhuisinko uskonvapaudesta?

Bloggaushistoriani ensimmäinen kommenttimylly alkoi uskonvapaudesta kertovan blogitekstini alla. Voin avoimesti kertoa olevani täydellisen uskonvapauden kannalla, ja minun mielestä lapsen kastaminen on sen viemistä. Eihän pakkoliittämistä johonkin uskontokuntaan voi millään tavalla pitää vapautena, vaikka myöhemmin olisi vapaus valita, eroaako kirkosta vai ei! Lasta ei pitäisi kastaa, vaan luoda hänelle puitteet valita oma uskontonsa ja tukea siinä, kun sen aika on.

Olen siis onnellinen, ettei minua koskaan kastettu. Ja kävin muuten ihan tavalliset uskonnontunnit, vaikka ne joskus tuntuivat ahdistavilta. Valitettavasti se oli kuitenkin helpoin ratkaisu aikataulujen kannalta, ja kaiken lisäksi edistyneimmillä asteilla uskonto tieteenä tarjosi paljon näkökulmia kulttuuriin.

Voiko alkoholia näyttää somessa?

Törmäsin yläkouluni uskonnonopettajaan pari päivää sitten, kun olin menossa kotiin Alkon pussi kilisten. Hävetti, vaikkei ole mitään syytä luimistella. Mietin paljon sitä, kuinka paljon alkoholi saa näkyä somessa. Usein hetket, joihin viini liittyy, ovat myös niitä, jotka ovat visuaalisesti kauniita: ihania juhlia, kauniita auringonlaskuja ja kevyitä lauantai-iltoja. Jos julkaisee sisältöä vain niistä, käsitys arjesta vääristyy, enkä halua luoda vääriä mielikuvia, varsinkaan ongelmakäytöstä. Samaan aikaan pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että järkevä alkoholinkäyttö näkyy somessa. Alkoholi ei ole koskaan tervein mahdollinen valinta, mutta on tärkeä näyttää elämää katuojien ja kreisibiletyksen ulkopuolella.

Vaikea kysymys. Ajaako terveellistä elämää täysillä ja luoda raitis imago vai näyttää elämä sellaisena kuin se on – höystettynä muutamalla viinilasillisella?

Mihin vedän yksityisyyden rajan?

Blogini on taipaleensa aikana moninkertaistanut kävijämääränsä. Toistaiseksi olen saanut murjottaa lähikaupassa ihan rauhassa ja lörpötellä livenä parvekkeeltani, ja todennäköisesti niin tulee olemaan aina, ellei ihme tapahdu ja tilastot räjähdä käsiin. Olipa lukijoita sitten yksi tai 111 000, kannattaa yksityisyydestä pitää kiinni. Silloin ei tarvitse katua mitään. Tässä kohtaa puhun siis fyysisestä yksityisyydestä, sillä työhistoriani ja nimeni on julkisesti esillä ja on myös tulevaisuuden töissä.

Vähemmän eettisenä kysymyksenä voisin miettiä, kannattaako itsestä ottaa kuva ryppyisellä paidalla ja julkaista se blogissa. Oikeasti paidassa on myös kolme reikää, mutta sitähän lukijat eivät näe.

Mitä kysymyksiä tai arvoja pohdit blogatessasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tarinoita Instagram-kuvien takaa

Jos kyse on harmittomasta lifestylestä, saa sekä kuvissa että teksteissä kaunistella ja käyttää värikynää hyvän maun rajoissa, kunhan pitää huolen siitä, ettei uskottavuus mene. Näin minä puijaan Instagramissa!
@annakatariinam1. Suunnitelmissa oli viettää ihana kesäpäivä Onkiniemessä auringonlaskua katsellen ja sen jälkeen Euroviisuja vahdaten. No, kaikki joutuvat joskus törmäyskurssille, kuten me tuona päivänä. Kinasimme aikamme laiturilla ja kipusimme lopulta niemestä kotiin murjottamaan. Euroviisutkin tuntuivat latteilta, koska Suomi ei ollut mukana. Kuvan laiturista julkaisin vasta myöhemmin.

2. Samalla reissulla otin kuvan järven pinnasta, johon siitepöly oli sekoittunut kauniisti ja johon taivas ja puut heijastuivat. Kuva keräsi paljon kehuja, ja monet arvelivat, että olen muokannut sitä paljon ja käsitellyt pintaa. Ehei, olen säätänyt vain Instagramin vakiokuva-asetuksia, muutoin kuva on puhdas luonnontuotos.

@annakatariinam(1)3. Tampereen pääkirjasto Metsossa otetussa kuvassa muistelin omaa pro gradu -taivaltani. Kerroin, kuinka ”kirjasto tuoksuu kymmeniltä kirjoitetuilta sivuilta, hiirenkorvilla olevilta kirjoilta, tuhruisilta post it -lapuilta ja epätoivolta”. Se onkin ihan totta, mutta aika liioiteltua, sillä en minä gradua kirjastossa väkertänyt. Hain vastahakoisesti lähdeteoksia, mutta ei valtavan materiaalikuorman kanssa olisi pystynyt työskentelemään muualla kuin kotona.

4. Kirkkopuistosta työmatkalla napsaistuun kuvaan kirjoitin siitä, että uskoin lapsena kuralätäköistä näkyvän toisen maailman. Valetta. En uskonut, mutta lätäköiden heijastukset ovat aina kiehtoneet minua. Sitä kyllä mietin lapsena, asuuko puunrunkojen sisällä keijuja.

@annakatariinam(2)5. Kehittelin itse vegaanisen cannelonivuoan reseptin, joka soveltuu myös lasagnen perustaksi. Kuvatekstissä pohdin sitä, miksi täytyy korostaa jonkin ruoan olevan vegaaninen, mutta oikeasti ajatukseni olivat toisaalla. Cashewkastike ja soijarouhe olivat melkoinen koetus vatsalle, mikä johti ilmavaivoihin ja asunnon tuulettamiseen. Kukapa reseptikuvassa kirjoittaisi piereskelemisestä.

6. Kävimme napsimassa kuvia Särkänniemen liepeillä, mutta ei niistä oikein mitään tullut. Vatsa pömpötti, hiukset olivat likaiset ja asetelma ainoassa onnistuneessa kuvassa oli päin prinkkalaa. Episodia oli edeltänyt epäonninen piknik, jonka aikana mieheni housut kastuivat haaravälistä ja samalla reissulla hän laski kätensä linnunkakkaan.

@annakatariinam(3)7. Otin selfien mummin puolityhjässä asunnossa. Puhuin pikkuhousunsuojista ja rahakätköistä. Olin yllättävän raikkaan näköinen ottaen huomioon, että junamatka oli ollut raskas, edessä olivat hautajaiset ja paluumatka kotiin suoraan työvuoroon. Hautajaiset ovat ahdistavia siksi, että niiden aikana on vaikea hengittää. Aivan kuin kaikkea toimintaa säätelisi jokin ylhäältä tuleva määräys ja on varottava sanojaan ja askeliaan. Selfien hautajaispäivältä julkaisin kuitenkin siksi, että se sattui sopimaan Instagramin kuvavirtaan, vaikka harvemmin jaksan käyttää energiaani sen suunnitteluun. Ehkä pitäisi.

8. Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus Kustannus 2018) vaikuttaa kerrassaan kiehtovalta teokselta. Sellaiselta, jonka haluaisin itse kirjoittaa tai olla kirjoittanut. Totuus on kuitenkin se, että en ole vielä selailua enempää avannut Savonlahden teosta. Joihinkin kirjoihin on vain vaikea tarttua, vaikka kuinka haluaisi. Yöpöytää se on koristanut kauniisti kuvissa ilman lukemistakin, mutta kuvassa annoin ymmärtää aloittavani teoksen. Hyvin suunniteltuhan tosin on puoliksi tehty. Puolivälissä kirjaa ollaan siis!

Kuinka pahasti valehtelet kuvissa ja kuvateksteissä? Saako niin tehdä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa