Yksityisyyden lyhyt oppimäärä

Haluan sanoa muutaman sanan some-hiljaiselostani, vaikka olen kuullut, etteivät bloggaajien paatokselliset pohdinnat omasta ja blogin olemassaolosta ole kovin kiinnostavia. Turhat höpinät ovat sitä paitsi selittelyä, eivätkä ne yleensä johda mihinkään järin hedelmälliseen, mutta uskon silti, että monet kirjoittajat ja lukijat käyvät läpi samoja teemoja kuin minä.

Kirjoittaminen on viime aikoina tuntunut vaikealta, koska sisällön jakaminen minusta itsestäni on tuntunut ahdistavalta. Olen mielestäni toteuttanut blogia aina itseäni kunnioittaen ja yksityisyyttäni vaalien, mutta tänä syksynä pienetkin palat omasta elämästä julkisena riistana ovat tuntuneet pahalta. Tämän ääneen sanominen tuntuu jopa hassulta, sillä oikeasti syksyni on ollut kaikin puolin hyvä ja inspiroiva. Elämässäni on kaikki hyvin, ja arki rullaa tasaisesti. Tai sitten vika on nimenomaan siinä: Ihanko todella joku haluaisi lukea siitä, mitä ajattelen, kun olen ollut ensiksi kahdeksan tuntia töissä ja sitten käynyt Lidlissä ostamassa pastaa ja tofua?

Somessa – tuossa valtavassa, kasvottomassa ja paikoin valheellisessa maailmassa – on puhuttu syksyn aikana lasten yksityisyydestä ja lapsien kustannuksella mainoksilla ansaitsemisesta, ja etenkin Leikki leikkinä -blogin kirjoitusta aiheesta on jaettu. Lapset eivät liity blogiini, mutta vilkas keskustelu aiheesta on saanut minut pohtimaan yksityisyyteni hintaa. Kuinka avoin voin olla ja kuinka pitkälle voin sillä päästä? Onko se todella sen arvoista, etten olekaan niin yksityinen henkilö kuin haluaisin?

On vaikea pukea sanoiksi sitä, mikä yksityisyyden niin sanotussa menettämisessä ahdistaa. Se, että joku tunnistaisi minut ulkona liikkuessa, tuntuu oudolta. En siis luule, että niin alvariinsa kävisi. Jos kuitenkin näin olisi, miten se eroaisi siitä, että aiemmin kasvotusten tapaamani ihminen tunnistaisi minut? Kyse ei ehkä olekaan fyysisyydestä, vaan ajatusten pääomasta. Kun antaa sisimmästään, antaa itsensä arvioitavaksi muille. En pelkää arvostelua, sillä olen tottunut siihen niin opinnoissa kuin työelämässä, vaan olen huolissani siitä, miten minusta voidaan muodostaa mielikuvia, joihin en voi vaikuttaa. Voin yrittää sanoa jutuillani mitä tahansa, mutta tulkinta ja päätelmät ovat aina vastaanottajan vastuulla – ja vallassa.

Tästä syystä olen joutunut pohtimaan, mikä on blogini rooli työnhaussa. Tähän saakka olen ajatellut, että siitä on hyötyä niin kauan kuin olen edukseni täällä, mutta on hyvä muistaa, että kaikki eivät pidä blogirustailua saavutuksena tai lainkaan positiivisena sellaisena. Mitä jos minut ymmärretään väärin? Mitä jos menetän elämäni tilaisuuden blogini vuoksi? Onko vika silloin kirjoittajassa, alustassa vai tilaisuuden antajassa?

Jos voisin valita, eli jos olisin eläkevirassa, jossa voisin muhia seuraavat nelisenkymmentä vuotta, en taatusti kirjoittaisi nettiin sanaakaan. Samaan aikaan totta on se, että ensinnäkään työpaikat eivät ole enää ikuisia, jos ovat koskaan olleetkaan, eikä se eläkeikäkään välttämättä koita ikinä, joten parempi vain elää kuin odotella.

Uskon edelleen blogiini, sillä tiedän, että ajatuksilleni on tilausta, mikä kuulostaa vähättelykulttuurissa suorastaan leuhkimiselta. En minä kuitenkaan jaksaisi raapustaa suurin piirtein palkatta sanaakaan, jos en uskoisi ideaan.

Siihen, että haluan tarjota pohdittavaa matalalla kynnyksellä. Ja sitä ärsyttävän elämänmakuista sisältöä, jossa on aina pieni kulttuuri- tai pohdintamauste.

Minkälaisia ajatuksia juttu herättää? Kommentoi ihmeessä, sillä jokainen kommentti piristää todella päivää! Niin se vain on.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Keskusta-asuminen avasi silmäni sille, minkä moni haluaa unohtaa

Olemme asuneet nyt kahdeksan kuukautta kirjaimellisesti keskellä Tampereen keskustaa, jonne muutimme keskusta-alueen läntiseltä laidalta. Turha siis puhua mistään maalaisesta kaupunkilaiseksi -tarinasta, mutta se vasta onkin yllättänyt, miten reilun kilometrin verran vaihtunut sijainti on muuttanut elinympäristöä ja vaatinut kohtaamaan kaupungin kaikki lieveilmiöt, erityisesti käsiin räjähtäneen huumeongelman.

Sanotaan, että huumeongelma Tampereella on kasvanut jo hyvä tovi sitten (AL 19.4.2018). Viimeksi sunnuntaina Aamulehti kirjoitti Tullintorin Itkumuuriksi kutsutusta porrasalueesta, jossa korvaushoidossa olevat päihderiippuvaiset viettävät aikaa (AL 4.10.2020). Posteljooninpuistoon taas on ilmestynyt oma roskakori neuloille. Some-keskusteluissa empiiristen havaintojeni perusteella aihe on kuitattu ”pelottaa, pois silmistä” -mantralla. Helppo ja yksinkertainen valinta.

Kun muutimme ydinkeskustaan, ajattelin lähinnä henkilökohtaista elämääni koskevia muutoksia. Pohdin, kuluisiko rahaa enemmän vai jopa vähemmän palveluiden ollessa kirjaimellisesti nenän edessä, ja mietin, veisikö hyvä sijainti innon turhilta heräteostoksilta ja ostoskeskusluuhaamiselta, kun kotimatka ei enää kulkisikaan usean kauppakeskittymän läpi. Pohdin, voisiko keskustaa koskaan oppia kutsumaan kodiksi, sillä eihän keskustalla yleensä ole samanlaista identiteettiä ja yhteisöä kuin selvästi rajatuilla asuinalueilla.

Asuinalueaatoksissani unohdin kuitenkin kokonaan sen, miten maisemanvaihdos ja sen mukana tuomat ihmiset ja silmien edessä avautuva keskustapöhinä vaikuttaisi minuun – ja miten joutuisin itse kohtaamaan ennakkoluuloni ja pelkoni. Ongelmat, jotka on niin helppo hävittää mielestä, kun niitä ei näe.

Näen huumeidenkäyttöä ja suoneen piikittämistä useita kertoja viikossa puhumattakaan etovan makeasta hajusta, joka saattelee minut töihin koko pitkän kadunpätkän. Kun lähden kodistani, lojuu porttikongissa verisiä neuloja. Ravintolan kulman takana nyssäkät vaihtavat omistajaa niin vikkelästi, että harvoin sitä ehtii edes huomata.

Minua pelottaa. Sen myöntäminen hävettää. Se hävettää siksi, että samalla tulen sanoneeksi sanattomasti, että haluaisin siivota näköpiiristäni jonkin ryhmän toiminnan. Ja että ylipäätään viittaan huomaamattomasti ryhmänä henkilöihin, joiden elämässä huumeet ovat. En ole asiantuntija, joten yritän varoa sanojani, leimaamista ja entiteettien luomista. Siksi tässä jutussa ei ole kuvituksena ihmisiä. Ei siksi, etteivät he saisi näkyä, vaan siksi, ettei kukaan ole näyttelyesine.

En myöskään jaksaisi keskustella siitä, onko huumeidenkäyttö järkevää vai ei, onko sillä terveyshyötyjä ja pitäisikö sen olla osin laillista. Kantani on jyrkkä, mutta se ei liity ihmisiin, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet elämäntyyliin, johon kuuluvat ne päihteet, jotka ainakin suurin osa ihmisistä näkee ongelmana.

Pelosta, surusta ja huolesta huolimatta kasvoille lävähtäneen katuelämän kohtaaminen on ollut opettavaista. Se on pakottanut kohtaamaan hyvinvointivaltion ongelmat, sote-alan voimattomuuden, kysymykset yksilönvapaudesta ja lintukotouskomusten loppumisen. Niin paljon kasvattavia ajatuksia, vaikka jokaisena päivänä vuodesta valitsisin sen, että matka töihin olisi huumevapaa.

Yhdenkään ryhmän ei kuitenkaan koskaan pidä jäädä näkymättömäksi, sillä siitä ponnistavat vielä suuremmat ongelmat: yhteiskunnasta eristäytyminen, syrjäytyminen ja syrjäyttäminen.

Minkälaisia ajatuksia juttu herätti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kun yksityinen muuttui julkiseksi – terveystiedot somessa korona-aikana

Maatessani räkäisenä sängyssä mieleeni tulvahtivat lukuisat ”huhhuh, ei ollut koronaa” -päivitykset kera testituloskuvakaappausten. Pandemia ja siitä selviytyminen on teoriatasolla meidän kaikkien yhteinen asia, mutta on silti huolestuttavaa, miten paljon ihmiset jakavat terveystietoa itsestään sosiaaliseen mediaan. Miksi pandemia teki henkilökohtaisesta julkista riistaa? Onko somettava potilas vastuullisempi kuin vaivoistaan vaikeneva?

Terveystiedot ovat Suomessa tarkasti laissa varjeltuja. Niiden käsittelyä rajoitetaan oikeudessa eikä niistä hiiskuta työpaikoilla. Siitä pitävät huolen laki yksityisyyden suojasta työelämässä (759/2004) ja laki sosiaali- ja terveystietojen toissijaisesta käytöstä (552/2019) puhumattakaan siitä, mihin kaikkiin muihin lakeihin terveystiedot liittyvät välillisesti.

Havaintojeni perusteella sosiaalisen median alustat täyttyvät terveyspäivityksistä enemmän kuin aiemmin. Kuvissa on kuumemittareita, nenäliinoja, otteita testituloksista, kokemuksia koronanäytteistä ja teekuppeja niiden onnellisien käsissä, joilla koronaa ei ollut. Ottaen huomioon, kuinka sekä meille some-aikakauden ulkopuolella syntyneille että diginatiiveille korostetaan henkilökohtaisten tietojen salassapitoa ja siihen liittyviä some-rajoja, on erikoista, miten yhtäkkiä onkin normaalia raportoida terveysviranomaisille kuuluvat tiedot sosiaaliseen mediaan ja ottaa jopa kuvakaappauksia Omakanta-palvelusta.

Se, että terveystietojen levittäminen somessa arveluttaa, ei tarkoita sitä, että pitäisin Koronavilkku-sovellusta arveluttavana. Digitaalinen aikakausi luo uskomattoman hienon mahdollisuuden hillitä pandemiaa, mutta sosiaalinen media ei ole henkilökohtaisten tietojen levityspaikka.

Uskon, että terveyssometuksella tähdätään kahteen maaliin: sympatian keräämiseen ja vastuullisuuden todisteluun avoimuudella. Kaikkihan me haluamme huomiota etenkin heikkoina hetkinä, ja silloin on aivan sama, mistä tuutista sitä tulee.

Omien testitulosten riepottelemisen ja vaivojen analysoinnin tarkoituksena taas lienee inhimillisen paniikin hälventäminen ja itsensä puhdistaminen, mikä on toki täysin ymmärrettävää aikana, jolloin paheksunta voi saada valtavat mittasuhteet pienestä yskäisystä tai kasvomaskin kotiin jäämisestä. Veikkaukseni on siis se, että terveystiedoista somettamalla varmistetaan henkilökohtaisten valintojen – kuten esimerkiksi ihmismassoissa liikkumisen – sosiaalinen hyväksyminen. Vaikka korona ei tee kenestäkään ’likaista’, lienee jokaisella tarve vakuuttaa, ettei ole tartuttaja, ’syyllinen’.

Vastuullisuus ei kuitenkaan ole kiinni somesta tai toteudu paremmin vain siksi, että somettaa. Sosiaalista mediaa koskevat totta kai monet vastuullisuuskysymykset myös terveysnäkökulmasta esimerkiksi todenmukaisen tiedon levittämisessä, mutta kun kyse on henkilökohtaisesta terveydestä ja siten mahdollisista tartuntaketjuista, on kaikella sillä, mikä tapahtuu alustan ulkopuolella tosielämässä, paljon suurempi merkitys kuin some-ruikutuksella.

Some on illuusio, ihana ja välillä informatiivinenkin maailma, jossa tehdyt asiat eivät kuitenkaan koskaan muuta tosiasiassa sitä, mitä tapahtuu oikeasti. Se, että kertoo menevänsä koronatestiin, voi olla mielenkiintoista sisältöä, mutta kenenkään naamaan se ei liimaa kasvomaskia eikä pysäytä pärskimistä ulkona tai eristä kotiin.

Mitä mieltä olet terveyssometuksesta? Onko pandemia-aikana vastuullisempaa päivittää someen omasta terveydentilastaan kuin olla somettamatta siitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kun some-paineet saavuttivat minutkin

Olen blogannut noin viisi vuotta, tavoitteellisesti niistä kolme. Viime aikoina moni asia orastavalla some-urallani on tuntunut mitättömältä, ja olen todella pohtinut, mitä ihmettä tavoittelen ja mihin uskon työni johtavan. Kaiken lisäksi elämä tuntuu johdattaneen takaisin journalismin pariin, vaikka aiemmin pyristelin vastaan ja aloin kumartaa toiseen suuntaan – kaupallisuuteen.
anna_maksimoff_ennenaamukahviaeivoiKuva: Eeva Kyyrö

Ajattelen sosiaalisen median olevan tunneli, jossa rämmin. Sen päässä on kyllä valoa, mutten tiedä, koska se tulee vastaan. En kuitenkaan voi kääntyä tai lopettaa, sillä jossakin sisimmässäni tiedän tieni olevan oikea. Vaikka some on minulle ensisijaisesti keino työllistyä omalle alalleni kokopäiväisesti, on blogista tullut niin rakas harrastus, etten osaisi lopettaa enää ollenkaan. Toki välillä mietin, mitä kaikkea tekisin blogilta vapautuvalla ajalla, mutta vastaus olisi jotakin töihin ja kirjoittamiseen liittyvää kuitenkin.

Viime aikoina some on kuitenkin saanut minut tuntemaan riittämättömyyttä. Ei yksityishenkilönä, vaan nimenomaan ammatillisesti. Yksityishenkilönä arkeni on näet varmaankin ihan mielenkiintoista. Elän huoletonta, kohtuullisen vakavaraista ja vapaata arkea, jossa on aikaa levolle, shoppailulle, herkuttelulle ja pakosta raa’alle työnteolle.

Riittämättömyydessä kyse ei ole siitä, että itsetuntoni olisi huono. Tiedän tarkalleen, kuka olen, mitä teen ja miksi teen.

Kamelinselkäni some-kilpajuoksussa katkaisi kuitenkin Instagram, jota teen sisältöjä lähinnä itseni ja ilmeisesti myös tuttujeni iloksi nimimerkillä @annakatariinam. Katselin hurjasti näyttökertoja kerääviä kuvia ja niiden täydellisiä asetelmia, mutta suupieleni vääntyivät mutruun nähdessäni oman kuvani. Seison siinä kuhmalahtelaisella pellolla kukkatakissa. ”Voi helkutti oikeasti, miksi kukaan haluaisi nähdä minua pellolla, työpistettäni keittiössämme tai suosikkikirjaani”, ajattelin katsoessani kuvavirtaani. Yhtäkkiä kaikki tuntui merkityksettömältä, heijastukselta ja valheelta. Siitähän Instagramissa on pitkälti kyse, kuten myös blogissa. Tarkoitus ei ole valehdella, mutta totuus on helppo kehystää. Ja ehkä juuri siksi olen journalisti. Vaikka kaikkea voi maalata toisenväriseksi, en koskaan halua peittää totuutta.

Tarpeettomin, joskin hedelmällinen, näkökulma some-painekeskustelussa on mielestäni se, ketä pitäisi syyttää, sillä ainahan on niin mukavaa etsiä syyllinen, olipa kyseessä mikä tapahtuma tahansa. Turhan monesti syynin alle joutuu se julkaisija, jonka koetaan luovan paineita. Tässä on varmasti koulukuntaeroja, mutta itse ajattelen niin, että jokaisen on kannettava vastuu itsestä niin sosiaalisessa mediassa kuin mediassa. Lähde- ja mediakritiikkiä on opeteltava eikä kaikesta näkemästään voi sysätä vastuuta ulkopuolelle, vaikka ideaalitilanteessa media-alustat olisivat puhtaita kaikesta synkkyydestä, mustavalkoisuudesta ja turhamaisuudesta. Niin ei kuitenkaan tule koskaan olemaan.

Minä en voi syyttää tarpeettomista paineista kuin itseäni. Elämääni on aina leimannut huijarisyndrooma. Ei epäusko tai uskonpuute.

Elämääni on aina leimannut huijarisyndrooma, ajatus siitä, että mitä tahansa teen, ei se kuitenkaan ole tarpeeksi suurta.

Heinäkuussa käyn kirjapainossa sopimassa tuoreimman yritysjuhlakirjani painattamisesta. Kuinka hienolta se kuulostaakaan! Että jälleen kerran minun räpellykseni painetaan isossa talossa. Mutta kukapa sitä lukee, ajattelen kuitenkin.

Olen myös saanut keikkatarjouksia, mikä tuntuu kunnialta kilpaillulla alalla, mutta silti tyhjyys vaivaa. Miksi en ole vieläkään saanut kokopäiväistä työtä?

Vastauksia alan etsiä Tiina Ekmanin teoksesta Huijarisyndrooma – Miksi en usko itseeni (vaikka olen hyvä) (Minerva 2017). Aiheesta puhuminen ei nimittäin ole heikkoutta, vaan niitä kysymyksiä, joita lähes kaikki pohtivat jossakin vaiheessa elämäänsä, etenkin uskoakseni luovalla alalla.

Some on parhaimmillaan mahtava mahdollisuuksien alusta, mutta käyttipä sitä miten tahansa, on aina muistettava, että digitaalinen alusta on aina vain heijastus todellisuudesta. Epätotta ja yhtä monesti tarpeeksi totta, mutta totuudelle painoarvoa ei voi luvata kukaan. Ja siksi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa omaan tekemiseen.

Koetko sosiaalisessa mediassa paineita? Mikä ne aiheuttaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Suuret Tampere-suositukset – näitä palveluita minä käytän

Vaikka poikkeusolojen pahin vaihe on takana päin ainakin toistaiseksi, on nyt jos koskaan aika tukea paikallisia yrittäjiä. Tämän jutun palvelut ovat niitä, joita minä ihan aidosti Tampereella käytän ja suosittelen lämpimästi kaikille.
suositellut_palvelut_tampereella_ennenaamukahviaeivoi

Kauneus ja terveys

CWA

Arvostan kätevää nettivarausta, edullisia hintoja ja mukavaa tunnelmaa. Käyn CWA:lla säännöllisesti sekä hieronnassa että kampaajalla. Haluan antaa opiskelijoille mahdollisuuden kehittyä, ja samalla säästän itse rahaa.

Lumova

TAKKiin kuuluvassa Lumovassa käyn kasvo- ja jalkahoidossa silloin, kun muistan. Peilikuvan perusteella olisi syytä käydä useammin. Arvostan ammattimaista hoitolatunnelmaa ja huokeita hintoja. Lumovassa on usein hyviä tarjouksia, ja nettiajanvaraus palvelee ympäri vuorokauden.

Ruokaa lähellä maailmalta

East Asia Mart

Tullintorin sydämessä majaa pitävä East Asia Mart on vakiostospaikkamme. Hankimme East Asia Martista tofua, soijakastiketta, seesamiöljyä, chilitahnaa, paksoita, pinaattia, tempehiä, enokisieniä, dumpligeja, kastikepohjia ja nuudeleita. Sitä, mitä ei East Asia Martista saa, ei ihminen tarvitse. Vegelle kaupassa on kaikki tarpeellinen astioita ja keittiövekottimia myöten.

Kaupalla on myös oma pieni ruokatiskinsä, joten myös paikan päällä herkuttelu onnistuu. Tuorekuorma saapuu kauppaan viikoittain. Ja kyllä, myös ihania aasialaisia juomia ja oheistilpehööriä voi ostaa myymälästä.

Family Market

Ostamme Tampereen Kuninkaankadulla sijaitsevasta Family Marketista hummusta, naanleipää ja satunnaisia pikkuherkkuja, kuten täytettyjä paprikoita, okraa ja hapankaalia. Family Market on hyvin järjestetty, ilmastoitu ja tilava itämainen kauppa, jota on helppoa lähestyä, vaikkei alueen ruokakulttuurista olisi kokemusta.

Culinaria Keittiöelämää

Culinariasta välittyy tunne siitä, että putiikkia pidetään suurella sydämellä. Etelä-Eurooppaan, erityisesti Italiaan, keskittyvä kauppa sijaitsee Tampereella Aleksis Kiven kadulla Laukontorin läheisyydessä. Ostamme Culinariasta 00-jauhoja, pastaa, pestoa, tahnoja ja tapaskulhoja. Jos haaveilee mistään eteläeurooppalaisesta ruoasta, kannattaa ehdottomasti suunnata Culinariaan tai kurkistaa Facebook-sivut, jossa voi myös tehdä kauppaan nettitilauksen.

Vakipaikat

Bistro Naapuri

Vaikken itse ketoile, arvostan sitä, että Bistro Naapuri on ottanut asiakseen ketogeenisten tuotteiden valmistamisen. Missään ruokavaliossa ei nimittäin ole itsestäänselvää se, että saa itselleen sopivia tuotteita. Ei siis ihme, että Naapurin terassi Kyttälän sykkeessä kuhisee yleensä. Itse käyn satunnaisesti nauttimassa paikan päällä lasin viiniä, ja olenpa joskus myös aterioinut sisällä. Naapuri huomioi kaikki ruokavaliot kiitettävästi ja ihastuttaa viinitietämyksellään.

Mr. Panini & Co

Mr. Panini & Co on heittämällä suosikkikahvilani. Panininimen ei kannata antaa hämätä, sillä kahvilalla on yllättävän vähän tekemistä kauppojen litistyneiden peruspaninien kanssa. Kahvilan paninit ovat runsaita, itse paistettuja ja täytettyjä, ja sen lisäksi Mr. Panini & Co’sta saa valtavan runsaat ja herkulliset salaatit. Kaikissa kategorioissa huomioidaan erityisruokavaliot, etenkin vegaanit. Rakastan myös heidän aamupalakassiaan, jonka voi napata matkaan 4,5 eurolla. Kassi sisältää kahvin, tuoreen leivän ja mehun.

Thai Golden Chang

Eniten ruokaa haemme Thai Golden Changista. Take away -annos lähtee mukaan kympillä, ja sen parempaan hinta-laatusuhteeseen en ole missään Tampereella vielä törmännyt. Annokset ovat täyttäviä, puhtaita ja ravitsevia. Tofu chilillä ja basilikalla sekä paistettu riisi tofulla ja vihanneksilla ovat suosikkejamme.

Ristorante Capricciosa

Jos pitäisi nimetä Tampereen vegaanisten pizzojen kuningas, olisi valinta äärimmäisen helppo: Ristorante Capricciosa. Valitsemme listalta aina Vöner Pizzan, joka maksaa 12 euroa. Jälleen kerran hinta-laatusuhde ratkaisee. Vaikka Capricciosa ei totisesti ole fiini illallispaikka, pesee se mennen tullen monen tyylikkääksi profiloituneen ravintolan vegepizzan niin maultaan kuin hinnaltaan. Sitä paitsi Capricciosa on yllättävän tyylikäs peruspizzeria, johon voi piipahtaa suoraan Pyynikintorin laidalta.

Harvoin nautittuja supersuosikkeja

Inez Tapas Bar Sidreria

Innostun aina uudelleen Inezin ideasta. Vaikka Kyttälänkadun kulmassa istuessa ei varsinaisesti ole ulkomailla, on tunnelma ihanan eteläeurooppalainen. Ravintola tarjoaa nimensä mukaisesti tapaksia, jotka tilataan kätevästi rastittamalla paperilapusta.

Café Bakery Mimosa

Mimosa on huikea vegaaninen kahvila, joka tarjoilee myös edullista lounasta. Kahvilassa tuoksuvat itse tehdyt herkut. Keittolounaan saa kuudella eurolla ja keiton ruokaisan salaatin kera kympillä. Mimosa järjestää myös herkkutapahtumia, kuten brunsseja ja makeisiin tuotteisiin keskittyneitä buffetteja. Ihailtavaa innovatiivisuutta!

Papu & Pata

Arvostan Papu & Padan ideologiaa tehdä maukasta ja mutkatonta kotiruokaa vegaanisesti. Kaupinkadulla sijaitsevan lounasravintolan ruokia saa myös ainakin K-Market Mestarista ja tien toiselta puolelta K-Market Kalevasta. Papu & Pata on Mimosan tavoin osoittanut, että vegaaninen ruoka voi maistua ihan kaikille mihinkään ominaisuuteen tai luokitteluun katsomatta. Tuskinpa kaikki edes huomaavat eläinkunnan tuotteiden puuttumista!

Muusa

Kun haluamme illallistaa hienosti ja intiimisti kauniissa miljöössä, suuntaamme Muusaan. Muusan menu huomioi kaikki ruokavaliot ja mahdollistaa myös pienten ruokien maistelun. Meillä on tapana jakaa mezelankku puoliksi pikkuruokien kyljessä. Muusan miljöö yhdistää Tampereelle ominaista tehdasmaisuutta tyylikkääseen itämaisuuteen. Ravintolan yläkerrassa sijaitseva kattoterassi on loppukesän iltoina aivan ykkönen!

Mitä palveluita sinä suosittelet Tampereelta tai ylipäätään Pirkanmaalta? Jos ehdotuksia todella tulee, jaan niitä mielelläni blogissani. Nyt saa mainostaa ihan rehellisesti itseään!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Elämäni suurin haaste: keskeneräisyyden ja väliaikaisuuden sietäminen

Olen aina elänyt tavoitellen jotakin usein saavuttamatta mitään. Ainakin olen unohtanut iloita saavutuksistani. En siedä välitiloja, jaksa olla kesken tai kellua massassa, josta ei saa kiinni. Vuosi 2020 on ollut niin hullunkurinen, että olen uskaltanut vihdoin päästää irti ja luottaa hetkeen. Elämässä, kun ei lopulta näytä olevan mitään muuta kuin tämä hetki. Kaikki muu katoaa ympäriltä ennen pitkää.
keskeneräisyys_ennenaamukahviaeivoiMuistelen huvittuneena tammikuista keskiviikkopäivää. Asuimme vanhassa kodissamme, töpötin liukasta katua pitkin pääkirjastoon kangaskassi täynnä piuhoja, läppäri ja kirjoja. Istuuduin kirjaston muhkealle design-tuolille, asettelin tietokoneeni pöydälle ja aloin tärkeänä naputella päivän velvollisuuksia kasaan. Hoidin kurssityöt loppuun, lähetin työsähköposteja ja kirjoitin blogia. Katselin ohikulkevia ihmisiä ja imin kirjaston ikiaikaista tuoksua itseeni.

Silmäilin vuodesta 2020 kertovaa juttuani ja unelmoin.  Vähänpä tiesin. En tiennyt, että edessä olisi muutto ja pian toinen ainakin ajatuksen tasolla. En tiennyt, etten osaisi luopua päivätyöstäni niin rohkeasti kuin luulin ja heittäytyä tyhjän päälle. En uskonut, että vuosi 2020 toisi surua, epävarmuutta ja aivan käsittämättömiin mittasuhteisiin paisuneen kevään. Tänään on 17. kesäkuuta eikä vuosi ole edes puolivälissä. Minusta tuntuu, että olen huvipuiston vuoristoradassa jumissa puolivälin mutkassa.

En tiennyt, että sinisävyisessä kirjastossa viettämäni hetki olisi osa viimeistä viikkoani samaisella asuinalueella. En olisi koskaan uskonut, että koti, jota rakastimme vaihtuisi kotiin, johon rakastuisimme vielä kovemmin vain kuullaksemme, että joudumme luopumaan siitä. Sitäkään en osannut arvata, että reilun kuukauden päästä nauttimani purilainen olisi viimeinen ravintola-ateriani moneen kuukauteen.

Elämän arvaamattomuus ahdistaa, mutta olen alkanut löytää sen jujun. Elämme täällä etsiäksemme pysyvyyttä ja oppiaksemme sietämään sitä, ettei mikään ole koskaan valmista. Jos oikein jaksaa pinnistellä, voi ajatella, että keskeneräisyys, välitilat ja arvaamattomuus tekevät elämästä elämisen arvoista. Samalla kannattaa kuitenkin muistaa, että hetkeen tarttuminen ja siitä huumaantuminen on etuoikeus, johon kaikilla ei ole mahdollisuutta.

Henkilökohtaisen elämän lisäksi en ole koskaan uskaltanut tarttua hetkeen työelämässä, ja siksi olenkin vellonut todella syvissä vesissä ammatillisesti. Kun tänään sain työsähköpostin, havahduin siihen, kuinka hienoja asioita olen tehnyt. Minun tuottamani eli alusta loppuun asti itse toteuttamani laitos on menossa painoon! Eikä se ole ensimmäinen vaan kolmas lajiaan! Siitä huolimatta murehdin asioita, joita minulla ei ole ja päätöksiä, jotka astuvat voimaan niin monen kuukauden päästä, etteivät kahden käden sormet riitä niiden laskemiseen.

Koska kaikki näyttää lahoavan altani, ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin uskaltaa hypätä laskuvarjon kera. Elämä kantaa, vaikka yhtä usein se vetää maton jalkojen alta. Siksi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pitää kiinni ja toivoa parasta.

Siedätkö keskeneräisyyttä? Uskallatko luottaa huomiseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Lapseton äitikaveri

Minä ja ystäväni alamme olla siinä iässä, että lapsensaanti ei ole enää hämmästys tai poikkeus, vaan ihan tavallinen osa elämää. Vaikkeivät lapset kuulu omiin haaveisiini eikä minulla ole hoitoviettiä, en halua, että minun luullaan kammoavan vaahtosammuttimia. Miksi kääntäisin selkäni pienelle ihmiselle, joka on osa ystävääni?
anna_ennenaamukahviaeivoiKun ystäväpiirini ensimmäiset lapset syntyivät, olin 21–23-vuotias, kova juhlimaan ja innoissani lähinnä yliopisto-opiskelusta ja thaimaalaisesta ruoasta. Viikonloppu vauvan tapittaessa sitterissä olisi ollut painajainen ja merkitsi muutenkin lähinnä elämän kokonaisvaltaista tuhoa – vaikkei kyseessä ollut edes oma.

Lapsien astuminen elämääni tarkoitti kuitenkin jonkinlaisen aikakauden päättymistä. Ihan oikeaa aikuisuutta, vaikken missään nimessä ajattele, että vanhemmuus tekisi ihmisestä toisarvoisen hyvällä tai huonolla tavalla. Näen edelleen punaista siitä, miten äitiyden oletetaan määrittelevän naiseutta ja miten perheen perustamista pidetään edelleen ainoana elämän ihanteena.

Viimeisin tulokas ystäväpiiriimme syntyi marraskuussa. Nyt pieni tyttö on jo vilkas toukka, joka pyörii lattialla ja paukuttaa lelujaan pöytään. On yleisesti tiedossa, etten ole niin sanottu lapsi-ihminen niin ristiriitaiselta kuin ilmaisu kuulostaakin, eikä mieleni ole muuttunut perheen suhteen, mutten halua, että minun luullaan inhoavan pikkuisia. Hoitotätiä minusta ei saa enkä ole sylittelijä, mutta pienen ihmisen touhuja on ihan mukava seurata, etenkin, kun se ihminen on osa rakasta ystävääni.

On selvää, että mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän jälkikasvua tulee. Niin ihmiselämä usein menee, ja siksi tuntuu hyvältä, että olen löytänyt sisäisen tasapainoni lapsiasiassa. Vielä tulee aika, jolloin lapsiarki on taakse jäänyttä aikaa. Tulee aika, jolloin lapset ovat kasvaneet toukista käveleviksi olennoiksi ja lopulta aikuisiksi muutamien myrskyjen jälkeen. Tulee aika, jolloin katsomme heitä yhdessä ystäviemme kanssa ja mietimme, miten nopeasti aika meni ja kuinka viisaita heistä tuli. Kuinka mukavaa heidän kanssaan olisi istua iltaa!

Paitsi, että niiden mielestähän me olemme silloin noloja. Luonnonlaki sekin.

Mitä sinä ajattelet ystäviesi jälkikasvusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ikävä ihmisten luo

Ainakin näennäisesti kiireinen elämäni pitää minut arki-iltoina ja viikonloppuisin niin väsyneenä, että illanviettoihin osallistuminen vaatii todellisia ponnistuksia. Se ei tarkoita, ettenkö arvostaisi ystäviäni tai rakastaisi heidän seuraansa, mutta yleensä lepääminen vie voiton. Vallitseva poikkeustila on kuitenkin saanut minut syleilemään koko maailmaa, suorastaan janoamaan ystäviäni. Niitäkin, joita en koskaan kuvitellut ikävöiväni.
anna-maksimoff_ennenaamukahviaeivoiTiedättehän, että elämä on aika usein sattumien sarja. Minusta ainakin tuntuu siltä, että ystävyyssuhteitani on määrittänyt nimenomaan sattuma ja se, että ne ovat muodostuneet silloin, kun sitä vähiten olen odottanut. Ne ovat tekeytyneet kuin viini, jalostuneet, kasvaneet, kriiseilleet ja pikkuhiljaa käyneet aikuiseksi ystävyydeksi, kunnioittamiseksi, johon mahtuu virheitä ja lukemattomia ilon hetkiä, joissa tuoksuu aina kuitenkin lopulta nuotio, grillimakkara, tapaspöytä ja talvi-ilta. Koko vuoden kirjo.

En missään nimessä lajittele ystäviäni arvojärjestykseen, mutta tottahan tunnistan eri ystäväporukoita, joita olen kerännyt onnekkaasti mukaani matkan varrella. Se ei todellakaan ole ollut itsestäänselvyys ottaen huomioon taustani koulukiusattuna. Koen, että elämäni jakautuu kolmeen eri toverileiriin – lapsuudenystäviin, lukiossa ja vähän sen jälkeen tavattuihin sekä työkavereihin, jotka todellakin ovat enemmän kuin kollegoita. Minulla on hirvittävä ikävä heitä kaikkia, mikä samaan aikaan saa sydämeni pakahtumaan, mutta itseni vihaiseksi. Täytyykö aina tapahtua jotain äärimmäisen kamalaa, että oppii arvostamaan kaikkea hyvää?

Ajattelen ystäväporukat satamina, joihin minun pieni laivani saa porhaltaa säällä kuin säällä. Kuulostaa aivan valtavan kliseiseltä, ja ennen kaikkea se tuo mieleeni yhden alakoulutaipaleen kamalimmista hetkistä. Laulukokeen. Se tapahtui pörheätukkaisen kanslistin työhuoneen sivukopissa, jossa ystävällinen opettajamme meitä vuorollaan odotti. Valitsin pienestä laivasta kertovan kappaleen koekipaleekseni. En ole varsinainen satakieli, mutten ole koskaan laulanut yhtä huonosti ja yhtä ahdistuneena. En edes lähibaarin karaokessa viisi vuotta sitten. (Jos tunnistat, mistä laivakappaleesta on kyse, kerro. En saa millään mieleeni kuin satunnaisia pätkiä, jotka eivät riitä googlaukseen!)

Tiedän, ettei kaikilla välttämättä ole ystäviä niin sanotuissa eri porukoissa, mutta itse pidän sitä terveenä ja totta kai myös onnenkantamoisena. Elämään saa valtavasi perspektiiviä siitä, että keskustelee eritaustaisten, monenlaisilla aloilla työskentelevien, erihenkisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa. Vaikka joskus myrskyäisi, on merkitystä vain sillä, ketkä istuvat nokassa vielä silloinkin, kun on jälleen tyyntä.

Koronatilanne ei taida helpottaa vielä vuosiin, mutta hallituksen eilen pitämä tiedotustilaisuus on luvannut maltillisesti helpotusta ystävyyssuhteisiin, kunhan muistaa huomioida riskiryhmät tapaamisissa. Käsidesi kainalossa marssin turvavälipiknikeille, ja nautin taatusti enemmän kuin ennen. Me sohvalle jäävät änkyrät näköjään tarvitsemme vähän rankemman muistutuksen siitä, miten kultaisia ystävyyssuhteet ovat. Kun elämä palaa uomiinsa, aion useammin vastata myöntävästi ja lähteä ilman suunnitelmia viettämään aikaa yhdessä, sillä loppujen lopuksi millään muulla ei ole väliä. Ystävät jäävät, vaikka kaikki muu olisi mennyt.

Tässä iässä ystäväporukka saa täytettä myös jälkeläisistä, mutta heistä taidan kirjoittaa myöhemmin.

Pysy kuulolla!

Onko suhtautumisesi ystävyyteen muuttunut poikkeustilan aikana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Suomalaisen työn päivänä

Vuodesta 1979 lähtien siniristiliput on hilattu salkoihin säntillisesti toukokuun ensimmäisenä päivänä – suomalaisen työn päivänä. Ei ihme, sillä työhön olemme aina uskoneet, siitä on maamme tehty ja monien identiteetti rakennettu.
DSC_0156Työ ei pahemmin vaivannut päätäni ennen kuin pääsin ylioppilaaksi. Kaikki kesätyöpaikat, joihin olin teininä suostunut pitkin hampain, olivat tipahtaneet syliini suhteilla ja vanhempien avustuksella. Työ ei ollut silloin haaste, vaan pakollinen paha, joka täytyi suorittaa, koska vanhempien mielestä se oli kasvattavaa.

Kun lakki oli painettu päähän ja lahjarahat rällätty, odotti jo aiemmin samana vuonna sovittu toimitusharjoittelijan pesti minua. Onni jatkui, sillä kun työt loppuivat, pääsin yliopistoon. Opiskelujen aikana työskentelin osa-aikaisesti haalien myös freelance-kirjoitustöitä, ja olin varma, että kun valmistun, lähtee urani raketin lailla kiitoon.

No, ei lähtenyt.

Eikä ole liiemmin lähtenyt vieläkään, mutta työtä olen oppinut arvostamaan.

Ajattelen kaiken työn olevan arvokasta. Muistan sen katsellessani yhteiskunnan liikkuvia osia, mutta en omassa elämässäni, jossa vellon epäonnistumiskuplassani. Vaikka korkeakoulutus ja sitä vastaava työ ovat minulle tärkeitä tavoitteita, jopa arvoja, eivät ne vähennä tai nosta urani merkitystä loppujen lopuksi. En halua luoda kielikuvilla vastakkainasetteluita tai arvottaa töitä, mutta luulen, että ainakin hyvin monina päivinä joku käytännönläheistä työtä tekevä – kuten siivoja tai bussikuski – saa paljon enemmän aikaiseksi kuin minä yhteiskunnan kannalta. Tosin niin kuin totesin, on kaikki työ arvokasta.

Työ on tärkeä osa identiteettiäni. Tukehtuisin, jos en saisi luoda. Aivan yksinkertainen asia se ei kuitenkaan ole, sillä työ saa merkityksensä rahasta. Ilman sitä se ei olisi työelämää, vaan ainoastaan elämää. Elämä kuitenkin vaatii rahaa, ja siksi ei aina riitä, että luo jotakin, sillä kohtuullisen korvauksen saaminen on joskus kiven alla. Minulle vaikeinta on ollut kokopäiväisen, koulutustani vastaavan työn saaminen, mikä on kaiken turhautumisen lomassa saanut arvostamaan työtä vielä enemmän niin luovan työn näkökulmasta kuin sen työn, jota nyt teen. On etuoikeus saada ansaita rahaa, jolla pystyy elämään mielekästä elämää. On etuoikeus valittaa työstä, vaikka on jo töissä.

Uravalintani journalismin parissa oli selvä jo suurin piirtein alakoulussa. En koskaan ajatellut rahaa hakeutuessani koulutukseen tai pohtiessani alavalintoja. Edelleenkin minulle on tärkeintä se, että nautin siitä, mitä teen, mutta koska rahaa ei voi jättää työelämän ulkopuolelle, olen välillä pohtinut, olisinko valinnut rahankiilto silmissä toisin. Tuskinpa, sillä lääkäriksi minusta ei ole, ja lakimaailmaan olen liian pehmo. Yritysjohtajuudestakaan en haaveile, sillä minulle riittää jo ajatus omasta pienyrityksestä, ja sekin on vasta hento suunnitelma takaraivossa.

Suomalainen työelämä on parhaimmillaan tasa-arvoinen, oikeudenmukainen ja hyvin valvottu, mutta kehitys ei saa pysähtyä eikä vakaa tilanne polkea niitä oikeuksia, mitä meillä on. Niiden ansiosta suomalainen yhteiskunta on rakennettu työllä ja siksi sen varaan on kukin voinut halutessaan rakentaa identiteettinsä. Sitä, onko se järkevää, voi jokainen pohtia itsekseen.

Ain’ laulain työtäs tee, opetti jo Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937). Siihen ei kukaan pysty, mutta joskus voi jopa hymyilyttää.

Hyvää suomalaisen työn päivää!

Mitä työ merkitsee sinulle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tätä et tiennyt minusta, osa 3

Olen kirjoittanut viiden vuoden aikana paljon ajatuksistani blogiini, mutta siirrän huomion mieluusti pois henkilökohtaisesta elämästäni. Joku raja täytyy pitää, mutta nokkahuiluista, tomaateista ja paperisilppureista puhun mielelläni.
DSC_0062Olin alakoulussa innokas nokkahuilisti, mutta mitään muuta soitinta en ole koskaan osannut soittaa. Välillä esittelimme kaksin ystäväni kanssa opettajallemme musiikintunnin jälkeen oppimiamme kappaleita. Huh, mitenhän opettajaparka jaksoi tauollaan kuunnella niitä renkutuksia.

Karaokebravuurini on Madonnan La Isla Bonita, mutta onnekseni olen esittänyt sen julkisesti vain kolmesti. Siinä on kolme kertaa liikaa, sillä julkisesti laulaminen on yksi painajaisistani.

Minusta tomaatti on usein liian märkää. Enkä ole tämän asian kanssa yksin! Ensitreffit alttarilla  –Tiina puhui televisiossa samasta ongelmasta vuonna 2016! Tomaatti on parhaimmillaan herkullinen lisuke, mutta huonoimmillaan vetinen ällötys, ja siksi minä kuivaan tomaattiviipaleet yleensä paperiin.

Olen värjännyt hiukseni kerran punaiseksi. Jos on verisuonet pinnassa ja luonnostaan punakka naama, en voi suositella punaisia hiuksia. Vaan eipä tämä oljenvärinen, aavistuksen virtsaan taittava hiuskaan sen kummoisempi ole.

Vieroksuin teini-ikäisenä työtä hyvin voimakkaasti, enkä ymmärtänyt, miksi kesätöihin oli mentävä. Lopulta päädyin tätini työpaikalle kaivelemaan arkistoja ja silppuamaan papereita. Ne olivat pitkät kaksi viikkoa silppurin ääressä, mutta myöhemmin se johti minut kirjatyöhön, joka toi minulle lisää keikkoja. Voisi sanoa, että kaikella on tarkoitus.

Arvostan yliopistotutkintoa enemmän kuin ammattikorkeakoulututkintoa. Koen, etten ole itse saanut tutkinnolleni sellaista arvostusta kuin itse annan sille, ja nyt puhun nimenomaan työelämästä. Yliopistotutkintoa parjataan turhaan sen teoreettisuudesta, vaikka mielestäni se on nimenomaan kaiken ydin. Aivan turha pipertää minkään parissa, jos ei ymmärrä, miksi sitä tekee.

Olen harrastanut vuosia tanssia, vaikken jälkikäteen edes tiedä, miksi. Jännitin vatsani kipeäksi aina ennen tanssituntia enkä koskaan tuntenut oloani kotoisaksi. Se johtui pitkälti siitä, että tanssia tunnuttiin harrastavan verenmaku suussa, siitä puuttui ilo. Pidän paljon enemmän kuntokeskusten ryhmäliikuntatunneista, joilla voi heilua vapaasti kuin heinäseiväs eikä kukaan tule vääntelemään selkää ja nilkkaa oikeaan asentoon. Oma lukunsa onkin sitten se, kannattaako kuntokeskuksista maksaa.

Annoin pitkään aivan liian helposti anteeksi. Nykyään siivoan elämästäni ihmiset, jotka aiheuttavat vain pahaa oloa, enkä tarkoita mitään pieniä erimielisyyksiä, vaan pitkään jatkunutta kaltoinkohtelua. Elämä on liian lyhyt kurjille ihmissuhteille. Silti uskon, että anteeksiannolla on maailmassa sijansa, ja se johtaa aina pidemmälle kuin katkeruus.

Voit lukea myös juttusarjan aiemmat osat vuodelta 2018 ja 2019.

Tiesitkö jonkin kohdan jo etukäteen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa