Kuolinilmoitukset – surun pelottavan julkinen virsi

En tiedä, onko minusta tullut vanha vai kyylä, mutta nykyään viikonloppuni suola on kuolinilmoitusten lukeminen. Vertailen Aamulehden ja Helsingin Sanomien ilmoituksia, tarkkailen ihmiselämän kulkua ja titteleitä, jotka näyttävät merkinneen kantajalleen yllättävän paljon.

Nuuskinta kuljettaa minut myös lapsuuden kesiin, jolloin lastasimme kesälomareissun alkajaisiksi vanhan Ladan täyteen Aamulehtiä mummille Pohjanmaalle vietäväksi, jotta hän sai lukea rippikoulukavereiden kuolemista ja lusikan nurkkaan heittäneistä evakkotuttavista. Joskus touhu meni niin yli, että hän haki puhelinluettelon, veivasi vieraan numeron lankapuhelimeen, vapautti kiekon, odotti, että toisessa päässä vastattiin ja kysyi, miten on, onko siellä kuoltu vai ei.

Kuolinilmoitukset tarjoavat ihmisestä niin paljon tietoa, että hirvittäisi, jos samanlainen julistus keikkuisi elossa olevasta läheisestä lehden suositulla aukeamalla. Syntymäaika ja -paikka, vastaavat päivämäärät kuolemasta, joskus myös kuolintapa, ammatti tai koulutus, hoitokoti ja sairaalaosasto. Siihen päälle vielä kaikkien läheisten nimet. Huh!

Vaikka kuolinilmoituksessa on paljon yksilöiviä tietoja, eniten ihmiselämästä kertovat elinajan pituus, kuolleen puhuttelutapa, muistovärssy ja läheisten määrä. Kuka lähti aikaisin ja miksi? Mitä kaikkea ehti naapuri-ilmoituksen päätähti nähdä sadassa vuodessa? Joku on ytimekkäästi ”rakas”, toinen ”vaimo, äiti, tytär, isoäiti, täti, sisko ja isomummi”. Mummaa, mammelia, isiä, paappaa, vaaria ja faijaa muistelevat joskus vain läheiset, toisinaan taas samanlainen liuta erisnimiä, jotka tarjoavat vielä enemmän tietoa vainajan elämästä, ihmissuhteista ja jälkeläisten pariutumisesta.

Muistovärssyssä monet ilmoituksista tyytyvät vakiovalikoiman perussäkeisiin, kun taas jotkut muokkaavat niitä uuteen uskoon mukaillen läheisen elämää tai kirjoittavat jopa oman runon. Sitä en tiedä, mikä on tekijänoikeuksien rooli kuolinilmoituksissa, ja jaksetaanko sellaisesta edes välittää elämää suuremman äärellä.

Kallis kunniavieras

Kuolinilmoituksen julkaiseminen lehdessä ei ole pakollista, vaan lähinnä perinne ja hinnan vuoksi usein myös poisrajattu vähävaraisilta, vaikka olen kuullut joidenkin säästäneen itse rahat kuolinilmoitukseensa sen ollessa kunnia-asia. Viimeinen valokeila, virallinen niitti. Sen lisäksi, että kuolinilmoitus kertoo, kenen taival päättyi ja keiden ympärillä vainaja eli, tekee se myös yhteiskunnassa näkyväksi. Minä elin ja olin todistettavasti olemassa.

Niin paljon kuin suru puristaa rintaani ilmoituksia lukiessa ja miten paljon nautin niiden tutkimisesta ja arvioimisesta, ymmärrän hyvin sen, miten raskaita tulkinnat ja arvailut ovat läheisille. Siksi yleensä onkin tapana olla tarkkana, mitä sanamuotoja kuolinilmoituksessa käyttää. Havaintojeni perusteella nuorten poismenoihin lisätään usein tieto tapaturmasta tai jopa henkirikoksesta, ettei väärinkäsityksiä tulisi, aivan kuin olisi huonompia tai parempia tapoja kuolla. Sairaudet kuulutetaan osastoa tai hoitokotia kiittämällä. Ettei vain jälleen kerran jäisi epäselvyyksiä.

Helsingin Sanomien kuolinilmoituksen luontipalvelun perusteella halvimmillaan omaisen nimen saa painokoneen läpi paperille valitsemalla yksipalstaisen, arkiviikolla julkaistavan ilmoituksen, jolloin hinnaksi jää 470 euroa. Viikonloppuna hinta kipuaa yli 500:n lähes 600:een euroon. Kaksipalstainen ilmoitus sunnuntain lehdessä on kallein, ja se maksaa noin 660 euroa, viikolla noin 500–570 euroa.

Julkaisipa ilmoituksen milloin tahansa tai olipa miten varakas, vie kuolinilmoitus sievoisen summan kuolinpesän rahaa. Satoja euroja nimestä, syntymäajasta ja läheisten listasta. Draaman loppukohtaus, uteliaiden ehtymätön keidas.

Muinaista kyyläämistä

Ihmiselämän päätepisteellä on helppo rahastaa ainakin niin kauan kuin digitaaliset hautajaiset ja elektroniset muistot eivät lyö läpi kunnolla. Esimerkiksi Emonum julkaisi jo kolme vuotta sitten palvelun, jonka avulla voi taltioida digitaalisen jalanjälkensä. Jossain määrin sama idea on myös Facebookin In memoriam -mahdollisuudessa, jolla voi muuttaa läheisen profiilin muistosivustoksi. Rakkaat eivät siis katoa, vaikka maallinen vaellus päättyy, ja pian on todella kuoltava kahdesti, jotta voi kadota planeetalta. Bittiavaruudessa kaikki tosin tuntuu olevan ikuista.

Uskon kuolinilmoitusten jäävän historiaan kahdesta syystä. Kalliin hinnan lisäksi tietojen avoin jakaminen voi alkaa epäilyttää niin ironista kuin se onkin edulliseen ja kaikkien saatavilla olevaan nettipalveluun verrattuna. Toiseksi kuolinilmoitukset lienevät vanhan kansan juttu eivätkä ne tarjoa yhteisöllisyyttä surun ympärille. Jaksavatko tulevat polvet todella tilata lehden kytätäkseen tuttaviaan? Vai onko kyylääminen niin universaalia, ihmiseen kaiverrettua toimintaa, ettei se tule koskaan loppumaan, vaikka somessa voi yhtä lailla nuuskia?

Mummikin taisi käyttää lehtien kuolinilmoituksia nimenomaan sosiaalisen median kaltaisena kyttäysväylänä. Tietolähde vain sattui olemaan painokoneen tuotos, ei interaktiivinen kanava, jossa voisi olla yhteydessä toiseen jo elinaikana.

Kun aikaa kuluu tarpeeksi, elämä – niin kuin surukin – muuttaa muotoaan väistämättä, ja siksi poismenon performanssikin muuttuu vielä. Se tosin on varmaa, että kyylät löytävät haluamansa tiedonmuruset joka tapauksessa, kävi miten kävi.

Mitä sinä ajattelet kuolinilmoituksista? Ovatko ne jopa liian julkisia? Mikä niiden merkitys on nykyaikana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Alle vuodessa neliöstä pikkukaksioon

Monet haaveilevat yhä suuremman kodin hankkimisesta, mikä on samalla yksinkertainen symboli elämässä etenemiselle. Me teimme toisin ja vaihdoimme neliöstä pieneen kaksioon. Kyllä kannatti! Miksi? Mitä saimme ja mistä luovuimme?

Jos haluaa asua Tampereen keskustassa, ei vuokrataso vaihtele niin paljon, että asuntoa vaihtamalla säästäisi merkittävästi. Toki voi valita, maksaako uusista pinnoista tai lisähuoneista, mutta jos haluaa asua kohtuullisessa kunnossa olevassa asunnossa keskusta-alueella, joutuu siitä joka tapauksessa maksamaan 800–1000 euroa kuukaudessa.

Neliömme Amurissa maksoi 1000 euroa kuukaudessa sisältäen saunan, parvekkeen ja maksuttoman parkkialueen. Muuttomme jälkeen vuokra ponnahti yli 1100 euroon. Siirtyessämme ydinkeskustaan saunalliseen, neloskerroksen parvekkeelliseen kuudenkymmenen neliön kaksioon vuokra putosi vajaalla parilla sadalla eurolla. Se oli toki positiivinen muutos, muttei niin merkittävä säästö, että nimenomaan siksi olisi kannattanut muuttaa. Me vaihdoimme maisemaa sekä kiinteistöllisistä syistä että ihan vain vaihtelun vuoksi. Toiselle meistä 15 vuotta Amuria riitti, ja minäkin olin viiden vuoden jälkeen valmis kaupunginosan hiljentyessä.

Emme olisi koskaan uskoneet, että taipaleemme Stockmannin kupeessa päättyisi melkein ennen kuin ehti alkaakaan kunnolla. Mutta niin vain suuremmat voimat päättivät toisin, mikä antoi myös rohkeutta katsella ympärille vähän laajemmin. Keskustan ongelmat – jatkuva pilven haju, yleisesti raju huumeiden käyttö, piikittäminen, levottomuus ja tappelut – lävähtivät päin näköä, ja kun tiesi joutuvansa luopumaan asunnosta, muuttui ympäristö sietämättömäksi.

Pakottavista syistä hidas irti päästäminen tarjosi kuitenkin yhteiskunnallisten ongelmien pureskelemisen lisäksi mahdollisuuden miettiä, mitä oikeasti haluamme asunnoltamme, mistä haluamme maksaa ja missä tarkalleen asua. En tietenkään kerro tarkkaa sijaintiamme, mutta me päätimme pysyä ydinkeskustan alueella sopivan rauhallisessa sopukassa, joka ainakin toistaiseksi on myös ympäristöltään vastannut kaikkia odotuksiamme itse asunnosta puhumattakaan. Voin todellakin kutsua tätä unelmakodikseni. Omistamisesta en haaveile, joten vuokralla asuminen tässä on parasta, mitä voin kuvitella.

Mutta mistä siis luovuimme ja mitä ihan oikeasti saimme, kun vaihdoimme läntisen suurkeskusta-alueen neliön ydinkeskustan pieneen kaksioon?

Luovuimme oikeasti konkreettisesti vain reilusta 20 asuinneliöstä ja kirjahyllystä, joka oli ainoa huonekalu, jolle ei löytynyt järkevää sijoituspaikkaa. Se ei tosin haitannut, sillä vaatehuoneessa on kuin kirjoille luotu oma hyllykkökokonaisuus, josta on helppo ihastella rakkaita opuksia.

Työhuoneeni vaihtui ensimmäisessä uudessa asunnossamme työtilaan, ja nykyisessä kodissamme työpöytäni kiertävät makuuhuoneen seinää. Pidän siitä itse asiassa enemmän kuin työtila- tai -huoneratkaisusta, sillä näin myös makuuhuone on koko ajan hyötykäytössä. Turha tila on siis minimoitu koko asunnossa, jossa on makuuhuone, avokeittiö, olohuone ja kylpyhuone-saunakokonaisuus sekä eteinen kaapistoineen.

Uusi koti antoi meille näkymät Tampereen kattojen ylle ja maiseman, jonka horisontissa siintävät harjun korkeimmat talot, Näsinneula, Näsijärven rantaviivan uudet tornit ja monet keskustan maamerkit. Kun katseen kääntää toiseen suuntaan, voi nähdä tukkijunan suuntaavan pohjoiseen. Maailma ei nuku, vaan sulkee syliinsä turvaan.

Saimme myös taloyhtiön täynnä sopivaa vilskettä. Hellyttävän cockerspanielin, joka pelkää yli kaiken maastopyörää ja opettelee kuuliaisesti kulkemaan sähköovista. Lapset, jotka laulavat äitinsä perässä laahustaessa joululauluja omin sanoin. On piristävää, kun rappukäytävässä ei enää haise ehta uloste ja kaalikääryleet, kun lippu ei ole joka viikko puolitangossa ja kun hissi on niin kovassa käytössä, että omaa vuoroa täytyy odottaa.

Tervetuloa elämä!

Mitä sinä vaadit kodiltasi tai asuinympäristöltäsi? Miten asut? Minkälaisia ajatuksia asuminen ylipäätään herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Neljän sukupolven näkemyksiä itsenäisyydestä työväen Tampereella

Suomi-neidon jäljelle jäänyt käsi lienee jo ryppyinen, Utsjoen ylle piirtyneet hiukset harmaat ja harvenneet. Mitä muuta voi 103-vuotiaalta odottaakaan? Joulukuun kuudennen päivän kunniaksi kerron neljän tamperelaisen ajatuksia itsenäisyydestä. Postuumisti näkemyksensä kertovat sisällissodan kokenut nainen ja hänen viisi vuotta sotinut poikansa, kun taas nykyaikaa edustaa pojan kuusikymppinen tytär ja hänen tyttärensä – minä.

Ida, s. 1896, kertojana pojantytär

”Ida ei varsinaisesti koskaan puhunut Suomen itsenäistymisestä, mutta mutisi toisinaan sisällissodasta. Narisevalla äänellä olohuoneen nurkassa hän kertoi siitä, miten kansalaissota oli hirveää aikaa. Ida joutui vankileirille, josta vapautui ihmeen kaupalla ennen aamun teloitusta, eikä meistä kukaan tiedä, miksi. On vain arvauksia. Sisällissota jätti jälkeensä repaleisen Tampereen ja ihmisiä ilman kansalaisoikeuksia. Ne Idakin menetti. Hänelle jäi kuitenkin usko Suomeen ylipäätään, koska hän ei esimerkiksi monien muiden tavoin eronnut kirkosta, vaan pysyi jäsenenä kuolemaansa saakka. Uskon, että kaikkien kauheuksien jälkeen Ida arvosti turvallisuutta, vaikken tiedä, osasiko hän ajatella sitä nimenomaan itsenäisyyden ansiona, koska maan alkumetrit olivat olleet niin järkyttävät.”

Paavo, s. 1920, kertojana tytär

”Paavo passitettiin jatkosotaan ensimmäisten joukossa kaksikymppisenä. Taakse jäivät vaikeat kotiolot ja uraa povaava urheiluharrastus. Kotiin hän pääsi piirua vaille 25-vuotiaana jatkosodan päätteeksi, mutta sota piti huolen siitä, ettei paluuta jalkapallokentille ollut, ja työtä täytyi etsiä muualta. Isä ei haavoittunut taisteluissa, mutta henkiset arvet olivat suuret. Sen olen ymmärtänyt kunnolla vasta aikuisena kauan isän kuoleman jälkeen. Sodasta ei puhuttu kotona. Isä vastasi, kun kysyttiin, mutta yleensä vasta muutaman paukun jälkeen. Isä ei ihannoinut itsenäisyyttä erityisesti, mutta luulen hänen olleen tyytyväinen siitä, mitä kaikki tekivät kotimaansa eteen. Isästä tuli tavallinen työssä käyvä, perheellinen kunnan työntekijä, joka tosin tarttui liian usein pulloon. Sotaveteraanien arvostaminen kasvoi vasta 90-lukua lähestyttäessä, joten ei ihme, että mielen kuntouttaminen oli jäänyt puolitiehen aikanaan. Jälkikäteen tuntuu itse asiassa aivan käsittämättömältä, kuinka alkeellista psyyken hoitaminen tuolloin oli. Ville Kivimäen Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 (WSOY 2013) on silmiä avaava teos, jota suosittelen kaikille.”

Ritva, s. 1960

”En ajatellut lapsena olevani sotaveteraanin tytär. Eihän se myöskään ollut mitenkään erityistä, sillä monien vanhempien lasten isät olivat olleet sodassa, eikä siitä puhuttu. Elettiin vain niin kuin ennenkin. Kun veteraaneja oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen ikänsä puolesta jo paljon, alettiin heitä mielestäni vasta silloin arvostaa. Se tuntuu pahalta ottaen huomioon, missä oloissa ja minkälaisen paineen ja kuolemanpelon alla miehet viettivät vuosia. Kiitokset sai päällystö, mutta ne sotilaat, jotka antoivat henkensä kauppatavaraksi, jäivät huomioitta pitkään. Sydämeeni sattuu, kun ajattelen, miten nuoria suurin osa sotilaista oli. Pohdin usein myös sitä, mitä isä ajatteli Rukajärvellä laukausten äänten peittäessä linnunlaulun ja havupuiden kahinan. Olen ylpeä isästä sekä hänen ja kaikkien muiden uhrauksista, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä kiitollisempi olen itsenäisyydestä ja siitä valtavasta kehityksestä, jonka Suomi on saavuttanut.”

Anna, s. 1992

”Itsenäisyydestä on vieläkin vaikea puhua ilman veteraaninäkökulmaa, enkä tiedä, milloin Suomi pääsee eteenpäin sisällissota- ja maailmansotakeskustelusta. En tiedä, tarvitseeko edes. Ehkä ne ovat tapahtumia, jotka leimaavat maatamme ikuisesti, vaikka asianosaisia ei kohta enää ole. Sodat ovat uusi Kalevalamme, yhteiskuntamme syntykertomus. Pohdin usein sitä, miksi juuri Suomi onnistui nousemaan takapajuisesta metsätilkusta yhdeksi maailman parhaista maista. Olen tullut siihen tulokseen, että jostain kaivautui sattuman kaupalla viisaita ihmisiä tekemään järkeviä päätöksiä sydämellä, ja olenpa kiittänyt mielessäni myös Arvo Ylppöä neuvolajärjestelmän perustamisesta. Terveys, kuten olemme saaneet huomata tänä vuonna, on yksi yhteiskunnan kulmakivistä. Arjessa herään välillä ihmettelemään myös sitä, miten turvallinen maa Suomi on. Turva lienee se, mihin itsenäisyys kiteytyy. Me olemme päässeet turvaan ja onnistuneet luomaan turvallisen yhteiskunnan, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö epäkohtia olisi. Kaikkialla on, mutta itsenäisyydessä parasta on se, että vakaa yhteiskunta selviää kyllä.”

Mitä sinä ajattelet itsenäisyydestä? Kenen kertomukseen samastut eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vihattu oppiaine, naljailun kohde ja niin suuri osa kulttuuriperintöämme

Jos on huomannut lippujen heiluvan saloissa, on todennäköisesti joutunut tarkistamaan kalenterista, minkä juhlapäivän kunniaksi talonmiehet ovat heränneet aamuvarhain. Tänään 6. marraskuuta juhlitaan ruotsalaisuuden päivää eli suomenruotsalaisten oikeutta käyttää kieltään Suomessa. Ja sekös suututtaa!

Kun kerron, että ostin keltaiset sukkahousut lukiossa pukeutuakseni Ruotsin lipun väreihin, joku varmasti ajattelee, etten käynyt ihan täysillä. Vaan minäpä puin kyseisten nailonpöksyjen kaveriksi taivaansinisen tunikan, sini-keltaisen hupparin, itse tehdyt Ruotsi-teemaiset lapaset, villasukat ja pipon. Ja otinpa käteeni vielä länsinaapurimme lipun.

Mitä tekemistä pukutarinallani on ruotsalaisuuden päivän kanssa? (Aika vähän, mutta se on osa minun tarinaani, joka taas liittyy tämän jutun ydinajatukseen.)

Suomessa 6. marraskuuta juhlittavan päivän nimestä huolimatta lippuja ei kiskota salkoihin Ruotsin vuoksi, vaan suomenruotsalaisen kulttuuriperinnön kunniaksi ja tietysti suomenruotsalaisten oikeuden käyttää kotimaassaan omaa kieltään. Tuota pohjoisgermaanista, yli kahdeksan miljoonan puhujan sulokasta ja suhisevaa äänteiden yhteenliittymää! Suomessa tunnemme naapurimaamme pääkielen kansalliskielenämme, jonka varianttia kutsutaan suomenruotsiksi.

Halusitte tai ette.

En ole aiemmin kirjoittanut ruotsin kielen taustastani blogissani, sillä se on tuntunut sekä epäaidolta että jo ennakkoon turhalta. Ei siksi, että pitäisin lukijoitani jollakin tavalla inhottavina, mutta jos aiheesta kirjoittamiani lehtijuttuja on uskominen, tulee lunta – snö’tä – tupaan. Stugaan siis. Jos oikein yksinkertaistan sanomaani ja säästän juttua lukevat lopuilta höpinöiltäni, totean, että en todellakaan ymmärrä, miksi yksi kieli aiheuttaa niin valtavan paljon henkistä kärsimystä suomalaisille. Siinä ei kuule ole mitään järkeä. Sympatiani eivät ole kärsijöiden puolella.

Ruotsin kieli on ollut aina luonnollinen osa elämääni. Isäni on suomenruotsalaisesta kaupungista kotoisin, muttei itse puhu ruotsia äidinkielenään. Kieli on kuitenkin ollut erottamaton osa hänen synnyinkylänsä arkea, minkä ansiosta minäkin olen saanut siitä osani lapsuudenkesinä kuunnellessani ruotsia ja leikkiessäni lasten kanssa, jotka eivät osanneet suomea kummoisesti. Leikit sujuivat ja opimme vaivihkaa toisiltamme. Aloitin ruotsin kielen opiskelun kuitenkin vasta seitsemännellä, enkä tiedä, olisiko kielen varhaisempi opiskelu ollut edes mahdollista pikkukunnassa ilman koulunvaihtoa maakuntakeskukseen. Eikä kyllä vielä minunkaan kouluaikanani mietitty sitä, olisiko järkevä kulkea kauemmas opin perässä.

Kun sitten pääsin – huom, pääsin – opiskelemaan ruotsia seitsemännellä, tuntui kaikki niin tutulta, vähän liiankin yksinkertaiselta. Oli helppo iloita opiskelusta ja sen tuomasta menestyksestä. Kaikista merkittävintä oli itselleni se, miten kieli kolahti minuun. Suorastaan hullaannuin ruotsiin! Janosin lisää, sain opettajalta vaikeampia tehtäviä ja opiskelin netistä sen verran kuin siihen aikaan edes pystyi. Aloin lukea ruotsinkielisiä lehtiä ja nautiskella viihdesisältöjä på svenska. Siitä tuli tärkeä osa näennäistä identiteettiäni, teinin itsensä etsimistä. Siksi vähän harmitti, etten ollut ihan oikea suomenruotsalainen, vaan taitava klovni. Kielen merkityksen elämässäni ymmärsin vasta myöhemmin.

En ole niin tomppeli, että ajattelisin henkilökohtaisen kielitaustani merkitsevän niin paljon, että vain siksi kaikkien tulisi iloita maamme kaksikielisyysrikkaudesta. Niin sanotuksi pakkoruotsikeskusteluksi tiivistyvässä meuhkaamisessa on muutama erityisen suuri ongelmakohta, jotka ovat kirvoittaneet minut kirjoittamaan tämän sepustuksen.

Ruotsin kielestä Suomen kontekstissa puhuttaessa vedotaan yleensä kielen pieneen puhujamäärään ja siihen, miksi reilun kahdensadantuhannen vuoksi pitää opiskella jotakin ’turhaa’. Minun mielestäni oleellinen kysymys on se, onko mikään kieli tai oppiaine ylipäätään turha. Etenkään kieli, joka rakenteeltaan auttaa ymmärtämään monia muita germaanisia kieliä, puhumattakaan ruotsin kielen selvistä sukulaisista tanskasta ja norjasta. Kieli on avain, ei lukko.

Avain sopii oveen, jonka takana on Skandinavia. Siihenhän me emme kuulu muuten kuin henkisesti. On ihan totta, että taatusti kiinan ja venäjän opiskelusta on hyötyä elämässä, jos suuntaa idänkauppaan, johon tietysti moni vaahtosammutin tietää haluavansa jo päiväkodista asti. Maailma kyllä pienenee, joten ymmärrän, etteivät muut kielet ole koskaan vain tiettyä tehtävää varten. Uskallan kuitenkin väittää, että pohjoismaisten kielten tunteminen ja jonkintasoinen ymmärtäminen on oleellista kulttuuriperimämme huomioiden ja pohjoismaisen yhteistyön vuoksi, johon meidät on kasvatettu ja johon Suomi on halunnut kurkottaa jo satoja vuosia mukaan lukien historian mittakaavassa tuoreet käänteet venäläistämispelosta yöpakkasiin. Venäjää tarjotaan siis opintokielivaihtoehdoksi silloin, kun ruotsin hyötyjä halutaan vähätellä, mutta samaan aikaan pyllistetään länteen niin, että polvet kipeytyvät.

Kun itse toivuin suurin piirtein parikymppisenä suurimmasta ruotsihuumastani ja ymmärsin, ettei minusta tule suomenruotsalaista enää mitenkään, oivalsin kieli-innostukseni suurimman lahjan. Sen, miten teini-iän identiteetin hakemisen päätähdestä eli ruotsin kielestä tuli minulle tärkeä työväline, työmarkkinoiden valttikortti ja silmiä ja sydäntä avartava keino ymmärtää sitä, mistä me tulemme, mihin menemme ja millaisiksi haluamme tulla. Ruotsin kielen taidon ansiosta olen saanut useimmat työpaikkani, ja samalla kielitaito on liittänyt minut pohjoismaiseen kulttuuriin, pohjoismaiden kansalaiseksi.

Kaiken tämän läpättämisen jälkeen järkytän kaikkia vielä sillä, että minusta on ihan reilua, että Suomessa saa kukin palvelua sillä kielellä, millä haluaa, oli kyse sitten suomesta tai ruotsista. Mutta mistään ei kannata tehdä vaikeaa, sillä tärkeintähän on yhteistyö ja kanssaihmisten hyväksyminen, josta tämäkin ikuisuuskielisoppa on alkanut porista.

Glad svenska dagen!

Minkälaisia ajatuksia ruotsin kieli ja sen asema herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yksityisyyden lyhyt oppimäärä

Haluan sanoa muutaman sanan some-hiljaiselostani, vaikka olen kuullut, etteivät bloggaajien paatokselliset pohdinnat omasta ja blogin olemassaolosta ole kovin kiinnostavia. Turhat höpinät ovat sitä paitsi selittelyä, eivätkä ne yleensä johda mihinkään järin hedelmälliseen, mutta uskon silti, että monet kirjoittajat ja lukijat käyvät läpi samoja teemoja kuin minä.

Kirjoittaminen on viime aikoina tuntunut vaikealta, koska sisällön jakaminen minusta itsestäni on tuntunut ahdistavalta. Olen mielestäni toteuttanut blogia aina itseäni kunnioittaen ja yksityisyyttäni vaalien, mutta tänä syksynä pienetkin palat omasta elämästä julkisena riistana ovat tuntuneet pahalta. Tämän ääneen sanominen tuntuu jopa hassulta, sillä oikeasti syksyni on ollut kaikin puolin hyvä ja inspiroiva. Elämässäni on kaikki hyvin, ja arki rullaa tasaisesti. Tai sitten vika on nimenomaan siinä: Ihanko todella joku haluaisi lukea siitä, mitä ajattelen, kun olen ollut ensiksi kahdeksan tuntia töissä ja sitten käynyt Lidlissä ostamassa pastaa ja tofua?

Somessa – tuossa valtavassa, kasvottomassa ja paikoin valheellisessa maailmassa – on puhuttu syksyn aikana lasten yksityisyydestä ja lapsien kustannuksella mainoksilla ansaitsemisesta, ja etenkin Leikki leikkinä -blogin kirjoitusta aiheesta on jaettu. Lapset eivät liity blogiini, mutta vilkas keskustelu aiheesta on saanut minut pohtimaan yksityisyyteni hintaa. Kuinka avoin voin olla ja kuinka pitkälle voin sillä päästä? Onko se todella sen arvoista, etten olekaan niin yksityinen henkilö kuin haluaisin?

On vaikea pukea sanoiksi sitä, mikä yksityisyyden niin sanotussa menettämisessä ahdistaa. Se, että joku tunnistaisi minut ulkona liikkuessa, tuntuu oudolta. En siis luule, että niin alvariinsa kävisi. Jos kuitenkin näin olisi, miten se eroaisi siitä, että aiemmin kasvotusten tapaamani ihminen tunnistaisi minut? Kyse ei ehkä olekaan fyysisyydestä, vaan ajatusten pääomasta. Kun antaa sisimmästään, antaa itsensä arvioitavaksi muille. En pelkää arvostelua, sillä olen tottunut siihen niin opinnoissa kuin työelämässä, vaan olen huolissani siitä, miten minusta voidaan muodostaa mielikuvia, joihin en voi vaikuttaa. Voin yrittää sanoa jutuillani mitä tahansa, mutta tulkinta ja päätelmät ovat aina vastaanottajan vastuulla – ja vallassa.

Tästä syystä olen joutunut pohtimaan, mikä on blogini rooli työnhaussa. Tähän saakka olen ajatellut, että siitä on hyötyä niin kauan kuin olen edukseni täällä, mutta on hyvä muistaa, että kaikki eivät pidä blogirustailua saavutuksena tai lainkaan positiivisena sellaisena. Mitä jos minut ymmärretään väärin? Mitä jos menetän elämäni tilaisuuden blogini vuoksi? Onko vika silloin kirjoittajassa, alustassa vai tilaisuuden antajassa?

Jos voisin valita, eli jos olisin eläkevirassa, jossa voisin muhia seuraavat nelisenkymmentä vuotta, en taatusti kirjoittaisi nettiin sanaakaan. Samaan aikaan totta on se, että ensinnäkään työpaikat eivät ole enää ikuisia, jos ovat koskaan olleetkaan, eikä se eläkeikäkään välttämättä koita ikinä, joten parempi vain elää kuin odotella.

Uskon edelleen blogiini, sillä tiedän, että ajatuksilleni on tilausta, mikä kuulostaa vähättelykulttuurissa suorastaan leuhkimiselta. En minä kuitenkaan jaksaisi raapustaa suurin piirtein palkatta sanaakaan, jos en uskoisi ideaan.

Siihen, että haluan tarjota pohdittavaa matalalla kynnyksellä. Ja sitä ärsyttävän elämänmakuista sisältöä, jossa on aina pieni kulttuuri- tai pohdintamauste.

Minkälaisia ajatuksia juttu herättää? Kommentoi ihmeessä, sillä jokainen kommentti piristää todella päivää! Niin se vain on.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Keskusta-asuminen avasi silmäni sille, minkä moni haluaa unohtaa

Olemme asuneet nyt kahdeksan kuukautta kirjaimellisesti keskellä Tampereen keskustaa, jonne muutimme keskusta-alueen läntiseltä laidalta. Turha siis puhua mistään maalaisesta kaupunkilaiseksi -tarinasta, mutta se vasta onkin yllättänyt, miten reilun kilometrin verran vaihtunut sijainti on muuttanut elinympäristöä ja vaatinut kohtaamaan kaupungin kaikki lieveilmiöt, erityisesti käsiin räjähtäneen huumeongelman.

Sanotaan, että huumeongelma Tampereella on kasvanut jo hyvä tovi sitten (AL 19.4.2018). Viimeksi sunnuntaina Aamulehti kirjoitti Tullintorin Itkumuuriksi kutsutusta porrasalueesta, jossa korvaushoidossa olevat päihderiippuvaiset viettävät aikaa (AL 4.10.2020). Posteljooninpuistoon taas on ilmestynyt oma roskakori neuloille. Some-keskusteluissa empiiristen havaintojeni perusteella aihe on kuitattu ”pelottaa, pois silmistä” -mantralla. Helppo ja yksinkertainen valinta.

Kun muutimme ydinkeskustaan, ajattelin lähinnä henkilökohtaista elämääni koskevia muutoksia. Pohdin, kuluisiko rahaa enemmän vai jopa vähemmän palveluiden ollessa kirjaimellisesti nenän edessä, ja mietin, veisikö hyvä sijainti innon turhilta heräteostoksilta ja ostoskeskusluuhaamiselta, kun kotimatka ei enää kulkisikaan usean kauppakeskittymän läpi. Pohdin, voisiko keskustaa koskaan oppia kutsumaan kodiksi, sillä eihän keskustalla yleensä ole samanlaista identiteettiä ja yhteisöä kuin selvästi rajatuilla asuinalueilla.

Asuinalueaatoksissani unohdin kuitenkin kokonaan sen, miten maisemanvaihdos ja sen mukana tuomat ihmiset ja silmien edessä avautuva keskustapöhinä vaikuttaisi minuun – ja miten joutuisin itse kohtaamaan ennakkoluuloni ja pelkoni. Ongelmat, jotka on niin helppo hävittää mielestä, kun niitä ei näe.

Näen huumeidenkäyttöä ja suoneen piikittämistä useita kertoja viikossa puhumattakaan etovan makeasta hajusta, joka saattelee minut töihin koko pitkän kadunpätkän. Kun lähden kodistani, lojuu porttikongissa verisiä neuloja. Ravintolan kulman takana nyssäkät vaihtavat omistajaa niin vikkelästi, että harvoin sitä ehtii edes huomata.

Minua pelottaa. Sen myöntäminen hävettää. Se hävettää siksi, että samalla tulen sanoneeksi sanattomasti, että haluaisin siivota näköpiiristäni jonkin ryhmän toiminnan. Ja että ylipäätään viittaan huomaamattomasti ryhmänä henkilöihin, joiden elämässä huumeet ovat. En ole asiantuntija, joten yritän varoa sanojani, leimaamista ja entiteettien luomista. Siksi tässä jutussa ei ole kuvituksena ihmisiä. Ei siksi, etteivät he saisi näkyä, vaan siksi, ettei kukaan ole näyttelyesine.

En myöskään jaksaisi keskustella siitä, onko huumeidenkäyttö järkevää vai ei, onko sillä terveyshyötyjä ja pitäisikö sen olla osin laillista. Kantani on jyrkkä, mutta se ei liity ihmisiin, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet elämäntyyliin, johon kuuluvat ne päihteet, jotka ainakin suurin osa ihmisistä näkee ongelmana.

Pelosta, surusta ja huolesta huolimatta kasvoille lävähtäneen katuelämän kohtaaminen on ollut opettavaista. Se on pakottanut kohtaamaan hyvinvointivaltion ongelmat, sote-alan voimattomuuden, kysymykset yksilönvapaudesta ja lintukotouskomusten loppumisen. Niin paljon kasvattavia ajatuksia, vaikka jokaisena päivänä vuodesta valitsisin sen, että matka töihin olisi huumevapaa.

Yhdenkään ryhmän ei kuitenkaan koskaan pidä jäädä näkymättömäksi, sillä siitä ponnistavat vielä suuremmat ongelmat: yhteiskunnasta eristäytyminen, syrjäytyminen ja syrjäyttäminen.

Minkälaisia ajatuksia juttu herätti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kun yksityinen muuttui julkiseksi – terveystiedot somessa korona-aikana

Maatessani räkäisenä sängyssä mieleeni tulvahtivat lukuisat ”huhhuh, ei ollut koronaa” -päivitykset kera testituloskuvakaappausten. Pandemia ja siitä selviytyminen on teoriatasolla meidän kaikkien yhteinen asia, mutta on silti huolestuttavaa, miten paljon ihmiset jakavat terveystietoa itsestään sosiaaliseen mediaan. Miksi pandemia teki henkilökohtaisesta julkista riistaa? Onko somettava potilas vastuullisempi kuin vaivoistaan vaikeneva?

Terveystiedot ovat Suomessa tarkasti laissa varjeltuja. Niiden käsittelyä rajoitetaan oikeudessa eikä niistä hiiskuta työpaikoilla. Siitä pitävät huolen laki yksityisyyden suojasta työelämässä (759/2004) ja laki sosiaali- ja terveystietojen toissijaisesta käytöstä (552/2019) puhumattakaan siitä, mihin kaikkiin muihin lakeihin terveystiedot liittyvät välillisesti.

Havaintojeni perusteella sosiaalisen median alustat täyttyvät terveyspäivityksistä enemmän kuin aiemmin. Kuvissa on kuumemittareita, nenäliinoja, otteita testituloksista, kokemuksia koronanäytteistä ja teekuppeja niiden onnellisien käsissä, joilla koronaa ei ollut. Ottaen huomioon, kuinka sekä meille some-aikakauden ulkopuolella syntyneille että diginatiiveille korostetaan henkilökohtaisten tietojen salassapitoa ja siihen liittyviä some-rajoja, on erikoista, miten yhtäkkiä onkin normaalia raportoida terveysviranomaisille kuuluvat tiedot sosiaaliseen mediaan ja ottaa jopa kuvakaappauksia Omakanta-palvelusta.

Se, että terveystietojen levittäminen somessa arveluttaa, ei tarkoita sitä, että pitäisin Koronavilkku-sovellusta arveluttavana. Digitaalinen aikakausi luo uskomattoman hienon mahdollisuuden hillitä pandemiaa, mutta sosiaalinen media ei ole henkilökohtaisten tietojen levityspaikka.

Uskon, että terveyssometuksella tähdätään kahteen maaliin: sympatian keräämiseen ja vastuullisuuden todisteluun avoimuudella. Kaikkihan me haluamme huomiota etenkin heikkoina hetkinä, ja silloin on aivan sama, mistä tuutista sitä tulee.

Omien testitulosten riepottelemisen ja vaivojen analysoinnin tarkoituksena taas lienee inhimillisen paniikin hälventäminen ja itsensä puhdistaminen, mikä on toki täysin ymmärrettävää aikana, jolloin paheksunta voi saada valtavat mittasuhteet pienestä yskäisystä tai kasvomaskin kotiin jäämisestä. Veikkaukseni on siis se, että terveystiedoista somettamalla varmistetaan henkilökohtaisten valintojen – kuten esimerkiksi ihmismassoissa liikkumisen – sosiaalinen hyväksyminen. Vaikka korona ei tee kenestäkään ’likaista’, lienee jokaisella tarve vakuuttaa, ettei ole tartuttaja, ’syyllinen’.

Vastuullisuus ei kuitenkaan ole kiinni somesta tai toteudu paremmin vain siksi, että somettaa. Sosiaalista mediaa koskevat totta kai monet vastuullisuuskysymykset myös terveysnäkökulmasta esimerkiksi todenmukaisen tiedon levittämisessä, mutta kun kyse on henkilökohtaisesta terveydestä ja siten mahdollisista tartuntaketjuista, on kaikella sillä, mikä tapahtuu alustan ulkopuolella tosielämässä, paljon suurempi merkitys kuin some-ruikutuksella.

Some on illuusio, ihana ja välillä informatiivinenkin maailma, jossa tehdyt asiat eivät kuitenkaan koskaan muuta tosiasiassa sitä, mitä tapahtuu oikeasti. Se, että kertoo menevänsä koronatestiin, voi olla mielenkiintoista sisältöä, mutta kenenkään naamaan se ei liimaa kasvomaskia eikä pysäytä pärskimistä ulkona tai eristä kotiin.

Mitä mieltä olet terveyssometuksesta? Onko pandemia-aikana vastuullisempaa päivittää someen omasta terveydentilastaan kuin olla somettamatta siitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kun some-paineet saavuttivat minutkin

Olen blogannut noin viisi vuotta, tavoitteellisesti niistä kolme. Viime aikoina moni asia orastavalla some-urallani on tuntunut mitättömältä, ja olen todella pohtinut, mitä ihmettä tavoittelen ja mihin uskon työni johtavan. Kaiken lisäksi elämä tuntuu johdattaneen takaisin journalismin pariin, vaikka aiemmin pyristelin vastaan ja aloin kumartaa toiseen suuntaan – kaupallisuuteen.
anna_maksimoff_ennenaamukahviaeivoiKuva: Eeva Kyyrö

Ajattelen sosiaalisen median olevan tunneli, jossa rämmin. Sen päässä on kyllä valoa, mutten tiedä, koska se tulee vastaan. En kuitenkaan voi kääntyä tai lopettaa, sillä jossakin sisimmässäni tiedän tieni olevan oikea. Vaikka some on minulle ensisijaisesti keino työllistyä omalle alalleni kokopäiväisesti, on blogista tullut niin rakas harrastus, etten osaisi lopettaa enää ollenkaan. Toki välillä mietin, mitä kaikkea tekisin blogilta vapautuvalla ajalla, mutta vastaus olisi jotakin töihin ja kirjoittamiseen liittyvää kuitenkin.

Viime aikoina some on kuitenkin saanut minut tuntemaan riittämättömyyttä. Ei yksityishenkilönä, vaan nimenomaan ammatillisesti. Yksityishenkilönä arkeni on näet varmaankin ihan mielenkiintoista. Elän huoletonta, kohtuullisen vakavaraista ja vapaata arkea, jossa on aikaa levolle, shoppailulle, herkuttelulle ja pakosta raa’alle työnteolle.

Riittämättömyydessä kyse ei ole siitä, että itsetuntoni olisi huono. Tiedän tarkalleen, kuka olen, mitä teen ja miksi teen.

Kamelinselkäni some-kilpajuoksussa katkaisi kuitenkin Instagram, jota teen sisältöjä lähinnä itseni ja ilmeisesti myös tuttujeni iloksi nimimerkillä @annakatariinam. Katselin hurjasti näyttökertoja kerääviä kuvia ja niiden täydellisiä asetelmia, mutta suupieleni vääntyivät mutruun nähdessäni oman kuvani. Seison siinä kuhmalahtelaisella pellolla kukkatakissa. ”Voi helkutti oikeasti, miksi kukaan haluaisi nähdä minua pellolla, työpistettäni keittiössämme tai suosikkikirjaani”, ajattelin katsoessani kuvavirtaani. Yhtäkkiä kaikki tuntui merkityksettömältä, heijastukselta ja valheelta. Siitähän Instagramissa on pitkälti kyse, kuten myös blogissa. Tarkoitus ei ole valehdella, mutta totuus on helppo kehystää. Ja ehkä juuri siksi olen journalisti. Vaikka kaikkea voi maalata toisenväriseksi, en koskaan halua peittää totuutta.

Tarpeettomin, joskin hedelmällinen, näkökulma some-painekeskustelussa on mielestäni se, ketä pitäisi syyttää, sillä ainahan on niin mukavaa etsiä syyllinen, olipa kyseessä mikä tapahtuma tahansa. Turhan monesti syynin alle joutuu se julkaisija, jonka koetaan luovan paineita. Tässä on varmasti koulukuntaeroja, mutta itse ajattelen niin, että jokaisen on kannettava vastuu itsestä niin sosiaalisessa mediassa kuin mediassa. Lähde- ja mediakritiikkiä on opeteltava eikä kaikesta näkemästään voi sysätä vastuuta ulkopuolelle, vaikka ideaalitilanteessa media-alustat olisivat puhtaita kaikesta synkkyydestä, mustavalkoisuudesta ja turhamaisuudesta. Niin ei kuitenkaan tule koskaan olemaan.

Minä en voi syyttää tarpeettomista paineista kuin itseäni. Elämääni on aina leimannut huijarisyndrooma. Ei epäusko tai uskonpuute.

Elämääni on aina leimannut huijarisyndrooma, ajatus siitä, että mitä tahansa teen, ei se kuitenkaan ole tarpeeksi suurta.

Heinäkuussa käyn kirjapainossa sopimassa tuoreimman yritysjuhlakirjani painattamisesta. Kuinka hienolta se kuulostaakaan! Että jälleen kerran minun räpellykseni painetaan isossa talossa. Mutta kukapa sitä lukee, ajattelen kuitenkin.

Olen myös saanut keikkatarjouksia, mikä tuntuu kunnialta kilpaillulla alalla, mutta silti tyhjyys vaivaa. Miksi en ole vieläkään saanut kokopäiväistä työtä?

Vastauksia alan etsiä Tiina Ekmanin teoksesta Huijarisyndrooma – Miksi en usko itseeni (vaikka olen hyvä) (Minerva 2017). Aiheesta puhuminen ei nimittäin ole heikkoutta, vaan niitä kysymyksiä, joita lähes kaikki pohtivat jossakin vaiheessa elämäänsä, etenkin uskoakseni luovalla alalla.

Some on parhaimmillaan mahtava mahdollisuuksien alusta, mutta käyttipä sitä miten tahansa, on aina muistettava, että digitaalinen alusta on aina vain heijastus todellisuudesta. Epätotta ja yhtä monesti tarpeeksi totta, mutta totuudelle painoarvoa ei voi luvata kukaan. Ja siksi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa omaan tekemiseen.

Koetko sosiaalisessa mediassa paineita? Mikä ne aiheuttaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Suuret Tampere-suositukset – näitä palveluita minä käytän

Vaikka poikkeusolojen pahin vaihe on takana päin ainakin toistaiseksi, on nyt jos koskaan aika tukea paikallisia yrittäjiä. Tämän jutun palvelut ovat niitä, joita minä ihan aidosti Tampereella käytän ja suosittelen lämpimästi kaikille.
suositellut_palvelut_tampereella_ennenaamukahviaeivoi

Kauneus ja terveys

CWA

Arvostan kätevää nettivarausta, edullisia hintoja ja mukavaa tunnelmaa. Käyn CWA:lla säännöllisesti sekä hieronnassa että kampaajalla. Haluan antaa opiskelijoille mahdollisuuden kehittyä, ja samalla säästän itse rahaa.

Lumova

TAKKiin kuuluvassa Lumovassa käyn kasvo- ja jalkahoidossa silloin, kun muistan. Peilikuvan perusteella olisi syytä käydä useammin. Arvostan ammattimaista hoitolatunnelmaa ja huokeita hintoja. Lumovassa on usein hyviä tarjouksia, ja nettiajanvaraus palvelee ympäri vuorokauden.

Ruokaa lähellä maailmalta

East Asia Mart

Tullintorin sydämessä majaa pitävä East Asia Mart on vakiostospaikkamme. Hankimme East Asia Martista tofua, soijakastiketta, seesamiöljyä, chilitahnaa, paksoita, pinaattia, tempehiä, enokisieniä, dumpligeja, kastikepohjia ja nuudeleita. Sitä, mitä ei East Asia Martista saa, ei ihminen tarvitse. Vegelle kaupassa on kaikki tarpeellinen astioita ja keittiövekottimia myöten.

Kaupalla on myös oma pieni ruokatiskinsä, joten myös paikan päällä herkuttelu onnistuu. Tuorekuorma saapuu kauppaan viikoittain. Ja kyllä, myös ihania aasialaisia juomia ja oheistilpehööriä voi ostaa myymälästä.

Family Market

Ostamme Tampereen Kuninkaankadulla sijaitsevasta Family Marketista hummusta, naanleipää ja satunnaisia pikkuherkkuja, kuten täytettyjä paprikoita, okraa ja hapankaalia. Family Market on hyvin järjestetty, ilmastoitu ja tilava itämainen kauppa, jota on helppoa lähestyä, vaikkei alueen ruokakulttuurista olisi kokemusta.

Culinaria Keittiöelämää

Culinariasta välittyy tunne siitä, että putiikkia pidetään suurella sydämellä. Etelä-Eurooppaan, erityisesti Italiaan, keskittyvä kauppa sijaitsee Tampereella Aleksis Kiven kadulla Laukontorin läheisyydessä. Ostamme Culinariasta 00-jauhoja, pastaa, pestoa, tahnoja ja tapaskulhoja. Jos haaveilee mistään eteläeurooppalaisesta ruoasta, kannattaa ehdottomasti suunnata Culinariaan tai kurkistaa Facebook-sivut, jossa voi myös tehdä kauppaan nettitilauksen.

Vakipaikat

Bistro Naapuri

Vaikken itse ketoile, arvostan sitä, että Bistro Naapuri on ottanut asiakseen ketogeenisten tuotteiden valmistamisen. Missään ruokavaliossa ei nimittäin ole itsestäänselvää se, että saa itselleen sopivia tuotteita. Ei siis ihme, että Naapurin terassi Kyttälän sykkeessä kuhisee yleensä. Itse käyn satunnaisesti nauttimassa paikan päällä lasin viiniä, ja olenpa joskus myös aterioinut sisällä. Naapuri huomioi kaikki ruokavaliot kiitettävästi ja ihastuttaa viinitietämyksellään.

Mr. Panini & Co

Mr. Panini & Co on heittämällä suosikkikahvilani. Panininimen ei kannata antaa hämätä, sillä kahvilalla on yllättävän vähän tekemistä kauppojen litistyneiden peruspaninien kanssa. Kahvilan paninit ovat runsaita, itse paistettuja ja täytettyjä, ja sen lisäksi Mr. Panini & Co’sta saa valtavan runsaat ja herkulliset salaatit. Kaikissa kategorioissa huomioidaan erityisruokavaliot, etenkin vegaanit. Rakastan myös heidän aamupalakassiaan, jonka voi napata matkaan 4,5 eurolla. Kassi sisältää kahvin, tuoreen leivän ja mehun.

Thai Golden Chang

Eniten ruokaa haemme Thai Golden Changista. Take away -annos lähtee mukaan kympillä, ja sen parempaan hinta-laatusuhteeseen en ole missään Tampereella vielä törmännyt. Annokset ovat täyttäviä, puhtaita ja ravitsevia. Tofu chilillä ja basilikalla sekä paistettu riisi tofulla ja vihanneksilla ovat suosikkejamme.

Ristorante Capricciosa

Jos pitäisi nimetä Tampereen vegaanisten pizzojen kuningas, olisi valinta äärimmäisen helppo: Ristorante Capricciosa. Valitsemme listalta aina Vöner Pizzan, joka maksaa 12 euroa. Jälleen kerran hinta-laatusuhde ratkaisee. Vaikka Capricciosa ei totisesti ole fiini illallispaikka, pesee se mennen tullen monen tyylikkääksi profiloituneen ravintolan vegepizzan niin maultaan kuin hinnaltaan. Sitä paitsi Capricciosa on yllättävän tyylikäs peruspizzeria, johon voi piipahtaa suoraan Pyynikintorin laidalta.

Harvoin nautittuja supersuosikkeja

Inez Tapas Bar Sidreria

Innostun aina uudelleen Inezin ideasta. Vaikka Kyttälänkadun kulmassa istuessa ei varsinaisesti ole ulkomailla, on tunnelma ihanan eteläeurooppalainen. Ravintola tarjoaa nimensä mukaisesti tapaksia, jotka tilataan kätevästi rastittamalla paperilapusta.

Café Bakery Mimosa

Mimosa on huikea vegaaninen kahvila, joka tarjoilee myös edullista lounasta. Kahvilassa tuoksuvat itse tehdyt herkut. Keittolounaan saa kuudella eurolla ja keiton ruokaisan salaatin kera kympillä. Mimosa järjestää myös herkkutapahtumia, kuten brunsseja ja makeisiin tuotteisiin keskittyneitä buffetteja. Ihailtavaa innovatiivisuutta!

Papu & Pata

Arvostan Papu & Padan ideologiaa tehdä maukasta ja mutkatonta kotiruokaa vegaanisesti. Kaupinkadulla sijaitsevan lounasravintolan ruokia saa myös ainakin K-Market Mestarista ja tien toiselta puolelta K-Market Kalevasta. Papu & Pata on Mimosan tavoin osoittanut, että vegaaninen ruoka voi maistua ihan kaikille mihinkään ominaisuuteen tai luokitteluun katsomatta. Tuskinpa kaikki edes huomaavat eläinkunnan tuotteiden puuttumista!

Muusa

Kun haluamme illallistaa hienosti ja intiimisti kauniissa miljöössä, suuntaamme Muusaan. Muusan menu huomioi kaikki ruokavaliot ja mahdollistaa myös pienten ruokien maistelun. Meillä on tapana jakaa mezelankku puoliksi pikkuruokien kyljessä. Muusan miljöö yhdistää Tampereelle ominaista tehdasmaisuutta tyylikkääseen itämaisuuteen. Ravintolan yläkerrassa sijaitseva kattoterassi on loppukesän iltoina aivan ykkönen!

Mitä palveluita sinä suosittelet Tampereelta tai ylipäätään Pirkanmaalta? Jos ehdotuksia todella tulee, jaan niitä mielelläni blogissani. Nyt saa mainostaa ihan rehellisesti itseään!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Elämäni suurin haaste: keskeneräisyyden ja väliaikaisuuden sietäminen

Olen aina elänyt tavoitellen jotakin usein saavuttamatta mitään. Ainakin olen unohtanut iloita saavutuksistani. En siedä välitiloja, jaksa olla kesken tai kellua massassa, josta ei saa kiinni. Vuosi 2020 on ollut niin hullunkurinen, että olen uskaltanut vihdoin päästää irti ja luottaa hetkeen. Elämässä, kun ei lopulta näytä olevan mitään muuta kuin tämä hetki. Kaikki muu katoaa ympäriltä ennen pitkää.
keskeneräisyys_ennenaamukahviaeivoiMuistelen huvittuneena tammikuista keskiviikkopäivää. Asuimme vanhassa kodissamme, töpötin liukasta katua pitkin pääkirjastoon kangaskassi täynnä piuhoja, läppäri ja kirjoja. Istuuduin kirjaston muhkealle design-tuolille, asettelin tietokoneeni pöydälle ja aloin tärkeänä naputella päivän velvollisuuksia kasaan. Hoidin kurssityöt loppuun, lähetin työsähköposteja ja kirjoitin blogia. Katselin ohikulkevia ihmisiä ja imin kirjaston ikiaikaista tuoksua itseeni.

Silmäilin vuodesta 2020 kertovaa juttuani ja unelmoin.  Vähänpä tiesin. En tiennyt, että edessä olisi muutto ja pian toinen ainakin ajatuksen tasolla. En tiennyt, etten osaisi luopua päivätyöstäni niin rohkeasti kuin luulin ja heittäytyä tyhjän päälle. En uskonut, että vuosi 2020 toisi surua, epävarmuutta ja aivan käsittämättömiin mittasuhteisiin paisuneen kevään. Tänään on 17. kesäkuuta eikä vuosi ole edes puolivälissä. Minusta tuntuu, että olen huvipuiston vuoristoradassa jumissa puolivälin mutkassa.

En tiennyt, että sinisävyisessä kirjastossa viettämäni hetki olisi osa viimeistä viikkoani samaisella asuinalueella. En olisi koskaan uskonut, että koti, jota rakastimme vaihtuisi kotiin, johon rakastuisimme vielä kovemmin vain kuullaksemme, että joudumme luopumaan siitä. Sitäkään en osannut arvata, että reilun kuukauden päästä nauttimani purilainen olisi viimeinen ravintola-ateriani moneen kuukauteen.

Elämän arvaamattomuus ahdistaa, mutta olen alkanut löytää sen jujun. Elämme täällä etsiäksemme pysyvyyttä ja oppiaksemme sietämään sitä, ettei mikään ole koskaan valmista. Jos oikein jaksaa pinnistellä, voi ajatella, että keskeneräisyys, välitilat ja arvaamattomuus tekevät elämästä elämisen arvoista. Samalla kannattaa kuitenkin muistaa, että hetkeen tarttuminen ja siitä huumaantuminen on etuoikeus, johon kaikilla ei ole mahdollisuutta.

Henkilökohtaisen elämän lisäksi en ole koskaan uskaltanut tarttua hetkeen työelämässä, ja siksi olenkin vellonut todella syvissä vesissä ammatillisesti. Kun tänään sain työsähköpostin, havahduin siihen, kuinka hienoja asioita olen tehnyt. Minun tuottamani eli alusta loppuun asti itse toteuttamani laitos on menossa painoon! Eikä se ole ensimmäinen vaan kolmas lajiaan! Siitä huolimatta murehdin asioita, joita minulla ei ole ja päätöksiä, jotka astuvat voimaan niin monen kuukauden päästä, etteivät kahden käden sormet riitä niiden laskemiseen.

Koska kaikki näyttää lahoavan altani, ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin uskaltaa hypätä laskuvarjon kera. Elämä kantaa, vaikka yhtä usein se vetää maton jalkojen alta. Siksi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pitää kiinni ja toivoa parasta.

Siedätkö keskeneräisyyttä? Uskallatko luottaa huomiseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa