Kun some-paineet saavuttivat minutkin

Olen blogannut noin viisi vuotta, tavoitteellisesti niistä kolme. Viime aikoina moni asia orastavalla some-urallani on tuntunut mitättömältä, ja olen todella pohtinut, mitä ihmettä tavoittelen ja mihin uskon työni johtavan. Kaiken lisäksi elämä tuntuu johdattaneen takaisin journalismin pariin, vaikka aiemmin pyristelin vastaan ja aloin kumartaa toiseen suuntaan – kaupallisuuteen.
anna_maksimoff_ennenaamukahviaeivoiKuva: Eeva Kyyrö

Ajattelen sosiaalisen median olevan tunneli, jossa rämmin. Sen päässä on kyllä valoa, mutten tiedä, koska se tulee vastaan. En kuitenkaan voi kääntyä tai lopettaa, sillä jossakin sisimmässäni tiedän tieni olevan oikea. Vaikka some on minulle ensisijaisesti keino työllistyä omalle alalleni kokopäiväisesti, on blogista tullut niin rakas harrastus, etten osaisi lopettaa enää ollenkaan. Toki välillä mietin, mitä kaikkea tekisin blogilta vapautuvalla ajalla, mutta vastaus olisi jotakin töihin ja kirjoittamiseen liittyvää kuitenkin.

Viime aikoina some on kuitenkin saanut minut tuntemaan riittämättömyyttä. Ei yksityishenkilönä, vaan nimenomaan ammatillisesti. Yksityishenkilönä arkeni on näet varmaankin ihan mielenkiintoista. Elän huoletonta, kohtuullisen vakavaraista ja vapaata arkea, jossa on aikaa levolle, shoppailulle, herkuttelulle ja pakosta raa’alle työnteolle.

Riittämättömyydessä kyse ei ole siitä, että itsetuntoni olisi huono. Tiedän tarkalleen, kuka olen, mitä teen ja miksi teen.

Kamelinselkäni some-kilpajuoksussa katkaisi kuitenkin Instagram, jota teen sisältöjä lähinnä itseni ja ilmeisesti myös tuttujeni iloksi nimimerkillä @annakatariinam. Katselin hurjasti näyttökertoja kerääviä kuvia ja niiden täydellisiä asetelmia, mutta suupieleni vääntyivät mutruun nähdessäni oman kuvani. Seison siinä kuhmalahtelaisella pellolla kukkatakissa. ”Voi helkutti oikeasti, miksi kukaan haluaisi nähdä minua pellolla, työpistettäni keittiössämme tai suosikkikirjaani”, ajattelin katsoessani kuvavirtaani. Yhtäkkiä kaikki tuntui merkityksettömältä, heijastukselta ja valheelta. Siitähän Instagramissa on pitkälti kyse, kuten myös blogissa. Tarkoitus ei ole valehdella, mutta totuus on helppo kehystää. Ja ehkä juuri siksi olen journalisti. Vaikka kaikkea voi maalata toisenväriseksi, en koskaan halua peittää totuutta.

Tarpeettomin, joskin hedelmällinen, näkökulma some-painekeskustelussa on mielestäni se, ketä pitäisi syyttää, sillä ainahan on niin mukavaa etsiä syyllinen, olipa kyseessä mikä tapahtuma tahansa. Turhan monesti syynin alle joutuu se julkaisija, jonka koetaan luovan paineita. Tässä on varmasti koulukuntaeroja, mutta itse ajattelen niin, että jokaisen on kannettava vastuu itsestä niin sosiaalisessa mediassa kuin mediassa. Lähde- ja mediakritiikkiä on opeteltava eikä kaikesta näkemästään voi sysätä vastuuta ulkopuolelle, vaikka ideaalitilanteessa media-alustat olisivat puhtaita kaikesta synkkyydestä, mustavalkoisuudesta ja turhamaisuudesta. Niin ei kuitenkaan tule koskaan olemaan.

Minä en voi syyttää tarpeettomista paineista kuin itseäni. Elämääni on aina leimannut huijarisyndrooma. Ei epäusko tai uskonpuute.

Elämääni on aina leimannut huijarisyndrooma, ajatus siitä, että mitä tahansa teen, ei se kuitenkaan ole tarpeeksi suurta.

Heinäkuussa käyn kirjapainossa sopimassa tuoreimman yritysjuhlakirjani painattamisesta. Kuinka hienolta se kuulostaakaan! Että jälleen kerran minun räpellykseni painetaan isossa talossa. Mutta kukapa sitä lukee, ajattelen kuitenkin.

Olen myös saanut keikkatarjouksia, mikä tuntuu kunnialta kilpaillulla alalla, mutta silti tyhjyys vaivaa. Miksi en ole vieläkään saanut kokopäiväistä työtä?

Vastauksia alan etsiä Tiina Ekmanin teoksesta Huijarisyndrooma – Miksi en usko itseeni (vaikka olen hyvä) (Minerva 2017). Aiheesta puhuminen ei nimittäin ole heikkoutta, vaan niitä kysymyksiä, joita lähes kaikki pohtivat jossakin vaiheessa elämäänsä, etenkin uskoakseni luovalla alalla.

Some on parhaimmillaan mahtava mahdollisuuksien alusta, mutta käyttipä sitä miten tahansa, on aina muistettava, että digitaalinen alusta on aina vain heijastus todellisuudesta. Epätotta ja yhtä monesti tarpeeksi totta, mutta totuudelle painoarvoa ei voi luvata kukaan. Ja siksi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa omaan tekemiseen.

Koetko sosiaalisessa mediassa paineita? Mikä ne aiheuttaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Suuret Tampere-suositukset – näitä palveluita minä käytän

Vaikka poikkeusolojen pahin vaihe on takana päin ainakin toistaiseksi, on nyt jos koskaan aika tukea paikallisia yrittäjiä. Tämän jutun palvelut ovat niitä, joita minä ihan aidosti Tampereella käytän ja suosittelen lämpimästi kaikille.
suositellut_palvelut_tampereella_ennenaamukahviaeivoi

Kauneus ja terveys

CWA

Arvostan kätevää nettivarausta, edullisia hintoja ja mukavaa tunnelmaa. Käyn CWA:lla säännöllisesti sekä hieronnassa että kampaajalla. Haluan antaa opiskelijoille mahdollisuuden kehittyä, ja samalla säästän itse rahaa.

Lumova

TAKKiin kuuluvassa Lumovassa käyn kasvo- ja jalkahoidossa silloin, kun muistan. Peilikuvan perusteella olisi syytä käydä useammin. Arvostan ammattimaista hoitolatunnelmaa ja huokeita hintoja. Lumovassa on usein hyviä tarjouksia, ja nettiajanvaraus palvelee ympäri vuorokauden.

Ruokaa lähellä maailmalta

East Asia Mart

Tullintorin sydämessä majaa pitävä East Asia Mart on vakiostospaikkamme. Hankimme East Asia Martista tofua, soijakastiketta, seesamiöljyä, chilitahnaa, paksoita, pinaattia, tempehiä, enokisieniä, dumpligeja, kastikepohjia ja nuudeleita. Sitä, mitä ei East Asia Martista saa, ei ihminen tarvitse. Vegelle kaupassa on kaikki tarpeellinen astioita ja keittiövekottimia myöten.

Kaupalla on myös oma pieni ruokatiskinsä, joten myös paikan päällä herkuttelu onnistuu. Tuorekuorma saapuu kauppaan viikoittain. Ja kyllä, myös ihania aasialaisia juomia ja oheistilpehööriä voi ostaa myymälästä.

Family Market

Ostamme Tampereen Kuninkaankadulla sijaitsevasta Family Marketista hummusta, naanleipää ja satunnaisia pikkuherkkuja, kuten täytettyjä paprikoita, okraa ja hapankaalia. Family Market on hyvin järjestetty, ilmastoitu ja tilava itämainen kauppa, jota on helppoa lähestyä, vaikkei alueen ruokakulttuurista olisi kokemusta.

Culinaria Keittiöelämää

Culinariasta välittyy tunne siitä, että putiikkia pidetään suurella sydämellä. Etelä-Eurooppaan, erityisesti Italiaan, keskittyvä kauppa sijaitsee Tampereella Aleksis Kiven kadulla Laukontorin läheisyydessä. Ostamme Culinariasta 00-jauhoja, pastaa, pestoa, tahnoja ja tapaskulhoja. Jos haaveilee mistään eteläeurooppalaisesta ruoasta, kannattaa ehdottomasti suunnata Culinariaan tai kurkistaa Facebook-sivut, jossa voi myös tehdä kauppaan nettitilauksen.

Vakipaikat

Bistro Naapuri

Vaikken itse ketoile, arvostan sitä, että Bistro Naapuri on ottanut asiakseen ketogeenisten tuotteiden valmistamisen. Missään ruokavaliossa ei nimittäin ole itsestäänselvää se, että saa itselleen sopivia tuotteita. Ei siis ihme, että Naapurin terassi Kyttälän sykkeessä kuhisee yleensä. Itse käyn satunnaisesti nauttimassa paikan päällä lasin viiniä, ja olenpa joskus myös aterioinut sisällä. Naapuri huomioi kaikki ruokavaliot kiitettävästi ja ihastuttaa viinitietämyksellään.

Mr. Panini & Co

Mr. Panini & Co on heittämällä suosikkikahvilani. Panininimen ei kannata antaa hämätä, sillä kahvilalla on yllättävän vähän tekemistä kauppojen litistyneiden peruspaninien kanssa. Kahvilan paninit ovat runsaita, itse paistettuja ja täytettyjä, ja sen lisäksi Mr. Panini & Co’sta saa valtavan runsaat ja herkulliset salaatit. Kaikissa kategorioissa huomioidaan erityisruokavaliot, etenkin vegaanit. Rakastan myös heidän aamupalakassiaan, jonka voi napata matkaan 4,5 eurolla. Kassi sisältää kahvin, tuoreen leivän ja mehun.

Thai Golden Chang

Eniten ruokaa haemme Thai Golden Changista. Take away -annos lähtee mukaan kympillä, ja sen parempaan hinta-laatusuhteeseen en ole missään Tampereella vielä törmännyt. Annokset ovat täyttäviä, puhtaita ja ravitsevia. Tofu chilillä ja basilikalla sekä paistettu riisi tofulla ja vihanneksilla ovat suosikkejamme.

Ristorante Capricciosa

Jos pitäisi nimetä Tampereen vegaanisten pizzojen kuningas, olisi valinta äärimmäisen helppo: Ristorante Capricciosa. Valitsemme listalta aina Vöner Pizzan, joka maksaa 12 euroa. Jälleen kerran hinta-laatusuhde ratkaisee. Vaikka Capricciosa ei totisesti ole fiini illallispaikka, pesee se mennen tullen monen tyylikkääksi profiloituneen ravintolan vegepizzan niin maultaan kuin hinnaltaan. Sitä paitsi Capricciosa on yllättävän tyylikäs peruspizzeria, johon voi piipahtaa suoraan Pyynikintorin laidalta.

Harvoin nautittuja supersuosikkeja

Inez Tapas Bar Sidreria

Innostun aina uudelleen Inezin ideasta. Vaikka Kyttälänkadun kulmassa istuessa ei varsinaisesti ole ulkomailla, on tunnelma ihanan eteläeurooppalainen. Ravintola tarjoaa nimensä mukaisesti tapaksia, jotka tilataan kätevästi rastittamalla paperilapusta.

Café Bakery Mimosa

Mimosa on huikea vegaaninen kahvila, joka tarjoilee myös edullista lounasta. Kahvilassa tuoksuvat itse tehdyt herkut. Keittolounaan saa kuudella eurolla ja keiton ruokaisan salaatin kera kympillä. Mimosa järjestää myös herkkutapahtumia, kuten brunsseja ja makeisiin tuotteisiin keskittyneitä buffetteja. Ihailtavaa innovatiivisuutta!

Papu & Pata

Arvostan Papu & Padan ideologiaa tehdä maukasta ja mutkatonta kotiruokaa vegaanisesti. Kaupinkadulla sijaitsevan lounasravintolan ruokia saa myös ainakin K-Market Mestarista ja tien toiselta puolelta K-Market Kalevasta. Papu & Pata on Mimosan tavoin osoittanut, että vegaaninen ruoka voi maistua ihan kaikille mihinkään ominaisuuteen tai luokitteluun katsomatta. Tuskinpa kaikki edes huomaavat eläinkunnan tuotteiden puuttumista!

Muusa

Kun haluamme illallistaa hienosti ja intiimisti kauniissa miljöössä, suuntaamme Muusaan. Muusan menu huomioi kaikki ruokavaliot ja mahdollistaa myös pienten ruokien maistelun. Meillä on tapana jakaa mezelankku puoliksi pikkuruokien kyljessä. Muusan miljöö yhdistää Tampereelle ominaista tehdasmaisuutta tyylikkääseen itämaisuuteen. Ravintolan yläkerrassa sijaitseva kattoterassi on loppukesän iltoina aivan ykkönen!

Mitä palveluita sinä suosittelet Tampereelta tai ylipäätään Pirkanmaalta? Jos ehdotuksia todella tulee, jaan niitä mielelläni blogissani. Nyt saa mainostaa ihan rehellisesti itseään!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Elämäni suurin haaste: keskeneräisyyden ja väliaikaisuuden sietäminen

Olen aina elänyt tavoitellen jotakin usein saavuttamatta mitään. Ainakin olen unohtanut iloita saavutuksistani. En siedä välitiloja, jaksa olla kesken tai kellua massassa, josta ei saa kiinni. Vuosi 2020 on ollut niin hullunkurinen, että olen uskaltanut vihdoin päästää irti ja luottaa hetkeen. Elämässä, kun ei lopulta näytä olevan mitään muuta kuin tämä hetki. Kaikki muu katoaa ympäriltä ennen pitkää.
keskeneräisyys_ennenaamukahviaeivoiMuistelen huvittuneena tammikuista keskiviikkopäivää. Asuimme vanhassa kodissamme, töpötin liukasta katua pitkin pääkirjastoon kangaskassi täynnä piuhoja, läppäri ja kirjoja. Istuuduin kirjaston muhkealle design-tuolille, asettelin tietokoneeni pöydälle ja aloin tärkeänä naputella päivän velvollisuuksia kasaan. Hoidin kurssityöt loppuun, lähetin työsähköposteja ja kirjoitin blogia. Katselin ohikulkevia ihmisiä ja imin kirjaston ikiaikaista tuoksua itseeni.

Silmäilin vuodesta 2020 kertovaa juttuani ja unelmoin.  Vähänpä tiesin. En tiennyt, että edessä olisi muutto ja pian toinen ainakin ajatuksen tasolla. En tiennyt, etten osaisi luopua päivätyöstäni niin rohkeasti kuin luulin ja heittäytyä tyhjän päälle. En uskonut, että vuosi 2020 toisi surua, epävarmuutta ja aivan käsittämättömiin mittasuhteisiin paisuneen kevään. Tänään on 17. kesäkuuta eikä vuosi ole edes puolivälissä. Minusta tuntuu, että olen huvipuiston vuoristoradassa jumissa puolivälin mutkassa.

En tiennyt, että sinisävyisessä kirjastossa viettämäni hetki olisi osa viimeistä viikkoani samaisella asuinalueella. En olisi koskaan uskonut, että koti, jota rakastimme vaihtuisi kotiin, johon rakastuisimme vielä kovemmin vain kuullaksemme, että joudumme luopumaan siitä. Sitäkään en osannut arvata, että reilun kuukauden päästä nauttimani purilainen olisi viimeinen ravintola-ateriani moneen kuukauteen.

Elämän arvaamattomuus ahdistaa, mutta olen alkanut löytää sen jujun. Elämme täällä etsiäksemme pysyvyyttä ja oppiaksemme sietämään sitä, ettei mikään ole koskaan valmista. Jos oikein jaksaa pinnistellä, voi ajatella, että keskeneräisyys, välitilat ja arvaamattomuus tekevät elämästä elämisen arvoista. Samalla kannattaa kuitenkin muistaa, että hetkeen tarttuminen ja siitä huumaantuminen on etuoikeus, johon kaikilla ei ole mahdollisuutta.

Henkilökohtaisen elämän lisäksi en ole koskaan uskaltanut tarttua hetkeen työelämässä, ja siksi olenkin vellonut todella syvissä vesissä ammatillisesti. Kun tänään sain työsähköpostin, havahduin siihen, kuinka hienoja asioita olen tehnyt. Minun tuottamani eli alusta loppuun asti itse toteuttamani laitos on menossa painoon! Eikä se ole ensimmäinen vaan kolmas lajiaan! Siitä huolimatta murehdin asioita, joita minulla ei ole ja päätöksiä, jotka astuvat voimaan niin monen kuukauden päästä, etteivät kahden käden sormet riitä niiden laskemiseen.

Koska kaikki näyttää lahoavan altani, ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin uskaltaa hypätä laskuvarjon kera. Elämä kantaa, vaikka yhtä usein se vetää maton jalkojen alta. Siksi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pitää kiinni ja toivoa parasta.

Siedätkö keskeneräisyyttä? Uskallatko luottaa huomiseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Lapseton äitikaveri

Minä ja ystäväni alamme olla siinä iässä, että lapsensaanti ei ole enää hämmästys tai poikkeus, vaan ihan tavallinen osa elämää. Vaikkeivät lapset kuulu omiin haaveisiini eikä minulla ole hoitoviettiä, en halua, että minun luullaan kammoavan vaahtosammuttimia. Miksi kääntäisin selkäni pienelle ihmiselle, joka on osa ystävääni?
anna_ennenaamukahviaeivoiKun ystäväpiirini ensimmäiset lapset syntyivät, olin 21–23-vuotias, kova juhlimaan ja innoissani lähinnä yliopisto-opiskelusta ja thaimaalaisesta ruoasta. Viikonloppu vauvan tapittaessa sitterissä olisi ollut painajainen ja merkitsi muutenkin lähinnä elämän kokonaisvaltaista tuhoa – vaikkei kyseessä ollut edes oma.

Lapsien astuminen elämääni tarkoitti kuitenkin jonkinlaisen aikakauden päättymistä. Ihan oikeaa aikuisuutta, vaikken missään nimessä ajattele, että vanhemmuus tekisi ihmisestä toisarvoisen hyvällä tai huonolla tavalla. Näen edelleen punaista siitä, miten äitiyden oletetaan määrittelevän naiseutta ja miten perheen perustamista pidetään edelleen ainoana elämän ihanteena.

Viimeisin tulokas ystäväpiiriimme syntyi marraskuussa. Nyt pieni tyttö on jo vilkas toukka, joka pyörii lattialla ja paukuttaa lelujaan pöytään. On yleisesti tiedossa, etten ole niin sanottu lapsi-ihminen niin ristiriitaiselta kuin ilmaisu kuulostaakin, eikä mieleni ole muuttunut perheen suhteen, mutten halua, että minun luullaan inhoavan pikkuisia. Hoitotätiä minusta ei saa enkä ole sylittelijä, mutta pienen ihmisen touhuja on ihan mukava seurata, etenkin, kun se ihminen on osa rakasta ystävääni.

On selvää, että mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän jälkikasvua tulee. Niin ihmiselämä usein menee, ja siksi tuntuu hyvältä, että olen löytänyt sisäisen tasapainoni lapsiasiassa. Vielä tulee aika, jolloin lapsiarki on taakse jäänyttä aikaa. Tulee aika, jolloin lapset ovat kasvaneet toukista käveleviksi olennoiksi ja lopulta aikuisiksi muutamien myrskyjen jälkeen. Tulee aika, jolloin katsomme heitä yhdessä ystäviemme kanssa ja mietimme, miten nopeasti aika meni ja kuinka viisaita heistä tuli. Kuinka mukavaa heidän kanssaan olisi istua iltaa!

Paitsi, että niiden mielestähän me olemme silloin noloja. Luonnonlaki sekin.

Mitä sinä ajattelet ystäviesi jälkikasvusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ikävä ihmisten luo

Ainakin näennäisesti kiireinen elämäni pitää minut arki-iltoina ja viikonloppuisin niin väsyneenä, että illanviettoihin osallistuminen vaatii todellisia ponnistuksia. Se ei tarkoita, ettenkö arvostaisi ystäviäni tai rakastaisi heidän seuraansa, mutta yleensä lepääminen vie voiton. Vallitseva poikkeustila on kuitenkin saanut minut syleilemään koko maailmaa, suorastaan janoamaan ystäviäni. Niitäkin, joita en koskaan kuvitellut ikävöiväni.
anna-maksimoff_ennenaamukahviaeivoiTiedättehän, että elämä on aika usein sattumien sarja. Minusta ainakin tuntuu siltä, että ystävyyssuhteitani on määrittänyt nimenomaan sattuma ja se, että ne ovat muodostuneet silloin, kun sitä vähiten olen odottanut. Ne ovat tekeytyneet kuin viini, jalostuneet, kasvaneet, kriiseilleet ja pikkuhiljaa käyneet aikuiseksi ystävyydeksi, kunnioittamiseksi, johon mahtuu virheitä ja lukemattomia ilon hetkiä, joissa tuoksuu aina kuitenkin lopulta nuotio, grillimakkara, tapaspöytä ja talvi-ilta. Koko vuoden kirjo.

En missään nimessä lajittele ystäviäni arvojärjestykseen, mutta tottahan tunnistan eri ystäväporukoita, joita olen kerännyt onnekkaasti mukaani matkan varrella. Se ei todellakaan ole ollut itsestäänselvyys ottaen huomioon taustani koulukiusattuna. Koen, että elämäni jakautuu kolmeen eri toverileiriin – lapsuudenystäviin, lukiossa ja vähän sen jälkeen tavattuihin sekä työkavereihin, jotka todellakin ovat enemmän kuin kollegoita. Minulla on hirvittävä ikävä heitä kaikkia, mikä samaan aikaan saa sydämeni pakahtumaan, mutta itseni vihaiseksi. Täytyykö aina tapahtua jotain äärimmäisen kamalaa, että oppii arvostamaan kaikkea hyvää?

Ajattelen ystäväporukat satamina, joihin minun pieni laivani saa porhaltaa säällä kuin säällä. Kuulostaa aivan valtavan kliseiseltä, ja ennen kaikkea se tuo mieleeni yhden alakoulutaipaleen kamalimmista hetkistä. Laulukokeen. Se tapahtui pörheätukkaisen kanslistin työhuoneen sivukopissa, jossa ystävällinen opettajamme meitä vuorollaan odotti. Valitsin pienestä laivasta kertovan kappaleen koekipaleekseni. En ole varsinainen satakieli, mutten ole koskaan laulanut yhtä huonosti ja yhtä ahdistuneena. En edes lähibaarin karaokessa viisi vuotta sitten. (Jos tunnistat, mistä laivakappaleesta on kyse, kerro. En saa millään mieleeni kuin satunnaisia pätkiä, jotka eivät riitä googlaukseen!)

Tiedän, ettei kaikilla välttämättä ole ystäviä niin sanotuissa eri porukoissa, mutta itse pidän sitä terveenä ja totta kai myös onnenkantamoisena. Elämään saa valtavasi perspektiiviä siitä, että keskustelee eritaustaisten, monenlaisilla aloilla työskentelevien, erihenkisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa. Vaikka joskus myrskyäisi, on merkitystä vain sillä, ketkä istuvat nokassa vielä silloinkin, kun on jälleen tyyntä.

Koronatilanne ei taida helpottaa vielä vuosiin, mutta hallituksen eilen pitämä tiedotustilaisuus on luvannut maltillisesti helpotusta ystävyyssuhteisiin, kunhan muistaa huomioida riskiryhmät tapaamisissa. Käsidesi kainalossa marssin turvavälipiknikeille, ja nautin taatusti enemmän kuin ennen. Me sohvalle jäävät änkyrät näköjään tarvitsemme vähän rankemman muistutuksen siitä, miten kultaisia ystävyyssuhteet ovat. Kun elämä palaa uomiinsa, aion useammin vastata myöntävästi ja lähteä ilman suunnitelmia viettämään aikaa yhdessä, sillä loppujen lopuksi millään muulla ei ole väliä. Ystävät jäävät, vaikka kaikki muu olisi mennyt.

Tässä iässä ystäväporukka saa täytettä myös jälkeläisistä, mutta heistä taidan kirjoittaa myöhemmin.

Pysy kuulolla!

Onko suhtautumisesi ystävyyteen muuttunut poikkeustilan aikana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Suomalaisen työn päivänä

Vuodesta 1979 lähtien siniristiliput on hilattu salkoihin säntillisesti toukokuun ensimmäisenä päivänä – suomalaisen työn päivänä. Ei ihme, sillä työhön olemme aina uskoneet, siitä on maamme tehty ja monien identiteetti rakennettu.
DSC_0156Työ ei pahemmin vaivannut päätäni ennen kuin pääsin ylioppilaaksi. Kaikki kesätyöpaikat, joihin olin teininä suostunut pitkin hampain, olivat tipahtaneet syliini suhteilla ja vanhempien avustuksella. Työ ei ollut silloin haaste, vaan pakollinen paha, joka täytyi suorittaa, koska vanhempien mielestä se oli kasvattavaa.

Kun lakki oli painettu päähän ja lahjarahat rällätty, odotti jo aiemmin samana vuonna sovittu toimitusharjoittelijan pesti minua. Onni jatkui, sillä kun työt loppuivat, pääsin yliopistoon. Opiskelujen aikana työskentelin osa-aikaisesti haalien myös freelance-kirjoitustöitä, ja olin varma, että kun valmistun, lähtee urani raketin lailla kiitoon.

No, ei lähtenyt.

Eikä ole liiemmin lähtenyt vieläkään, mutta työtä olen oppinut arvostamaan.

Ajattelen kaiken työn olevan arvokasta. Muistan sen katsellessani yhteiskunnan liikkuvia osia, mutta en omassa elämässäni, jossa vellon epäonnistumiskuplassani. Vaikka korkeakoulutus ja sitä vastaava työ ovat minulle tärkeitä tavoitteita, jopa arvoja, eivät ne vähennä tai nosta urani merkitystä loppujen lopuksi. En halua luoda kielikuvilla vastakkainasetteluita tai arvottaa töitä, mutta luulen, että ainakin hyvin monina päivinä joku käytännönläheistä työtä tekevä – kuten siivoja tai bussikuski – saa paljon enemmän aikaiseksi kuin minä yhteiskunnan kannalta. Tosin niin kuin totesin, on kaikki työ arvokasta.

Työ on tärkeä osa identiteettiäni. Tukehtuisin, jos en saisi luoda. Aivan yksinkertainen asia se ei kuitenkaan ole, sillä työ saa merkityksensä rahasta. Ilman sitä se ei olisi työelämää, vaan ainoastaan elämää. Elämä kuitenkin vaatii rahaa, ja siksi ei aina riitä, että luo jotakin, sillä kohtuullisen korvauksen saaminen on joskus kiven alla. Minulle vaikeinta on ollut kokopäiväisen, koulutustani vastaavan työn saaminen, mikä on kaiken turhautumisen lomassa saanut arvostamaan työtä vielä enemmän niin luovan työn näkökulmasta kuin sen työn, jota nyt teen. On etuoikeus saada ansaita rahaa, jolla pystyy elämään mielekästä elämää. On etuoikeus valittaa työstä, vaikka on jo töissä.

Uravalintani journalismin parissa oli selvä jo suurin piirtein alakoulussa. En koskaan ajatellut rahaa hakeutuessani koulutukseen tai pohtiessani alavalintoja. Edelleenkin minulle on tärkeintä se, että nautin siitä, mitä teen, mutta koska rahaa ei voi jättää työelämän ulkopuolelle, olen välillä pohtinut, olisinko valinnut rahankiilto silmissä toisin. Tuskinpa, sillä lääkäriksi minusta ei ole, ja lakimaailmaan olen liian pehmo. Yritysjohtajuudestakaan en haaveile, sillä minulle riittää jo ajatus omasta pienyrityksestä, ja sekin on vasta hento suunnitelma takaraivossa.

Suomalainen työelämä on parhaimmillaan tasa-arvoinen, oikeudenmukainen ja hyvin valvottu, mutta kehitys ei saa pysähtyä eikä vakaa tilanne polkea niitä oikeuksia, mitä meillä on. Niiden ansiosta suomalainen yhteiskunta on rakennettu työllä ja siksi sen varaan on kukin voinut halutessaan rakentaa identiteettinsä. Sitä, onko se järkevää, voi jokainen pohtia itsekseen.

Ain’ laulain työtäs tee, opetti jo Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937). Siihen ei kukaan pysty, mutta joskus voi jopa hymyilyttää.

Hyvää suomalaisen työn päivää!

Mitä työ merkitsee sinulle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tätä et tiennyt minusta, osa 3

Olen kirjoittanut viiden vuoden aikana paljon ajatuksistani blogiini, mutta siirrän huomion mieluusti pois henkilökohtaisesta elämästäni. Joku raja täytyy pitää, mutta nokkahuiluista, tomaateista ja paperisilppureista puhun mielelläni.
DSC_0062Olin alakoulussa innokas nokkahuilisti, mutta mitään muuta soitinta en ole koskaan osannut soittaa. Välillä esittelimme kaksin ystäväni kanssa opettajallemme musiikintunnin jälkeen oppimiamme kappaleita. Huh, mitenhän opettajaparka jaksoi tauollaan kuunnella niitä renkutuksia.

Karaokebravuurini on Madonnan La Isla Bonita, mutta onnekseni olen esittänyt sen julkisesti vain kolmesti. Siinä on kolme kertaa liikaa, sillä julkisesti laulaminen on yksi painajaisistani.

Minusta tomaatti on usein liian märkää. Enkä ole tämän asian kanssa yksin! Ensitreffit alttarilla  –Tiina puhui televisiossa samasta ongelmasta vuonna 2016! Tomaatti on parhaimmillaan herkullinen lisuke, mutta huonoimmillaan vetinen ällötys, ja siksi minä kuivaan tomaattiviipaleet yleensä paperiin.

Olen värjännyt hiukseni kerran punaiseksi. Jos on verisuonet pinnassa ja luonnostaan punakka naama, en voi suositella punaisia hiuksia. Vaan eipä tämä oljenvärinen, aavistuksen virtsaan taittava hiuskaan sen kummoisempi ole.

Vieroksuin teini-ikäisenä työtä hyvin voimakkaasti, enkä ymmärtänyt, miksi kesätöihin oli mentävä. Lopulta päädyin tätini työpaikalle kaivelemaan arkistoja ja silppuamaan papereita. Ne olivat pitkät kaksi viikkoa silppurin ääressä, mutta myöhemmin se johti minut kirjatyöhön, joka toi minulle lisää keikkoja. Voisi sanoa, että kaikella on tarkoitus.

Arvostan yliopistotutkintoa enemmän kuin ammattikorkeakoulututkintoa. Koen, etten ole itse saanut tutkinnolleni sellaista arvostusta kuin itse annan sille, ja nyt puhun nimenomaan työelämästä. Yliopistotutkintoa parjataan turhaan sen teoreettisuudesta, vaikka mielestäni se on nimenomaan kaiken ydin. Aivan turha pipertää minkään parissa, jos ei ymmärrä, miksi sitä tekee.

Olen harrastanut vuosia tanssia, vaikken jälkikäteen edes tiedä, miksi. Jännitin vatsani kipeäksi aina ennen tanssituntia enkä koskaan tuntenut oloani kotoisaksi. Se johtui pitkälti siitä, että tanssia tunnuttiin harrastavan verenmaku suussa, siitä puuttui ilo. Pidän paljon enemmän kuntokeskusten ryhmäliikuntatunneista, joilla voi heilua vapaasti kuin heinäseiväs eikä kukaan tule vääntelemään selkää ja nilkkaa oikeaan asentoon. Oma lukunsa onkin sitten se, kannattaako kuntokeskuksista maksaa.

Annoin pitkään aivan liian helposti anteeksi. Nykyään siivoan elämästäni ihmiset, jotka aiheuttavat vain pahaa oloa, enkä tarkoita mitään pieniä erimielisyyksiä, vaan pitkään jatkunutta kaltoinkohtelua. Elämä on liian lyhyt kurjille ihmissuhteille. Silti uskon, että anteeksiannolla on maailmassa sijansa, ja se johtaa aina pidemmälle kuin katkeruus.

Voit lukea myös juttusarjan aiemmat osat vuodelta 2018 ja 2019.

Tiesitkö jonkin kohdan jo etukäteen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kiinnostavinta tällä hetkellä

Eivät ainakaan koronauutiset – mitä tulee viihtymiseen ja rentoutumiseen. Uskokaa tai älkää, mutta myös muut asiat kiinnostavat minua niin ahdistava kuin maailman tilanne onkin. Elämässä on paljon hyvää, vaikka ihan joka aamu ei siltä tunnu.
anna_ennenaamukahvia1anna_ennenaamukahvia2anna_ennenaamukahvia3

Lukeminen ja kirjoittaminen

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat parasta pakenemista, vaikka nautittu tai luotu sisältö olisi surullista, sillä ainakin käsissä oleva maailma on silloin hallinnassa. Kun tänään kirjoitin kohtausta, jossa lapsi ilmentää Barbie-leikissä vanhempiensa pahoinpitelyä, ajattelin, että tuotokseni on aika hirveä, mutta vielä kamalampaa olisi olla ulkona katsomassa, miten maailma pysähtyy. Se tekee minut surulliseksi ja ahdistuneeksi.

HS:n Kuukausiliite

Sain lukion päätteeksi stipendin äidinkielestä. Se ei suinkaan ollut rahaa, vaan Helsingin Sanomien vuosikerta, jota en varsinaisesti osannut arvostaa. Suru tuli vasta, kun lehti loppui, vaikka sitä ennen olin jo ehtinyt muuttaa lapsuudenkodistani pois. Lehden ilmestyminen ruuhkautti postilaatikon, mutta helpotti aamuja, kun vanhemmat saivat lukea vuorotellen Hesarin ja Aamulehden eikä kenellekään tullut lehdettömyydestä kiukkua. Ilmaisjaksoni aikana opin arvostamaan HS:n Kuukausiliitettä, jota vihdoin voi ostaa irtonumerona – törkeään hintaan – mutta silloin tällöin maksan siitä ilolla.

Hävikkiruoka

Olen ollut vuosia itsekäs kuluttaja ja saanut suurta nautintoa kaiken uuden hamstraamisesta, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan säästämistä ja käytettyä, vaikken edelleenkään ole kirppisihminen. Hävikkiruokasovellusten makuun olen kuitenkin päässyt. Miksi maksaa turhasta, kun voi hyödyntää hävikkiä? Suosittelen kuitenkin käymään ravintoloissa ihan tavallisin hinnoin, mutta hävikin vähentäminen on bonusta kaikille.

Blogitilastot

Taidan jättää koronavouhotuksen pian taakseni, sillä blogitilastoni ovat suorastaan räjähtäneet, kun pandemia laskeutui Suomen ylle. Vaikka olen saanut kiitosta koronaa käsittelevästä blogitekstistäni, ovat ihmiset innostuneet blogissani ihan muista jutuista. Se kertoo siitä, että muille aiheille todellakin on tilaa, ja niihin uppoutuminen on yksi selviytymiskeinoista.

Olen kiitollinen ja otettu kaikista palautteista, kommenteista ja lukukerroista, sillä teen blogia sydän verellä palavasta halusta.

Kiitollisuus

Lähipiirissämme tapahtui vähän aikaa sitten kuolemantapaus. Lohdutin toista sillä, että loppujen lopuksi jäljelle jää usein vain kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, miten pitkän elämän ihminen on saanut ja kuinka pitkään hänet on saanut elämässä pitää.

Samaan aikaan käynnistynyt, meille vapauteen tottuneille absurdi virustilanne rajoituksineen antaa myös aihetta kiitollisuuteen sitten, kun pahin on ohi. Kiitollinen saa olla myös pandemiaan liittyvistä toimista, vaikka ne tuntuvat epäreiluilta. Kyllä, kaiken hyvän keskellä myös negatiiviset tunteet puskevat esiin.

Ainainen kiitollisuushöpinä tuntuu usein puuduttavalta, mutta kun siihen todella on aihetta, on se juhlan arvoista. Sitten, kun voi juhlia jonkun kanssa.

Mikä sinua kiinnostaa tällä hetkellä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Fine dining – ökyhuvittelua vai ymmärtämättömyyttä?

Illastin fine dining -ravintolassa serkkuni kanssa viime perjantaina. Viiden ruokalajin maistelumenu suisti meidät ähkyyn, ja selkä kipeytyi pönöttämisestä. Olemmeko liian rahvaita ymmärtämään lajin hienouden vai onko fine dining vain yliarvostettua nypläämistä?
DiningKuva ei liity perjantain illalliseemme. En uskaltanut kuvata ravintolassa, mikä kertoo hyvin olettamastani ilmapiiristä.

Kun saimme eteemme keittiön tervehdykseksi kutsutun nokareen, olimme varmoja, että ilta päättyisi grillikopille. Nykyihmisen, kun pitää saada itsensä täyteen, ei todellakaan hinnalla millä hyvänsä, vaan järkevään hintaan. Maistelumenu eteni kuitenkin sellaisiin sfääreihin, ettemme olleet lainkaan varmoja, pystymmekö kävelemään takaisin keskustaan. Jouduimme lepäämään rautatieaseman ravintolassa.

Maistelumenumme maksoi yhdeltä henkilöltä 70 euroa ja 12 senttilitraa viiniä 15 euroa. Minusta summat kuulostavat pyöristyttäviltä. Ravintola oli pieni ja hiljainen, yritimme kuiskia salaisuuksia toisillemme ja lukea huulilta uusimmat kuulumiset. Todellisuudessa olisi pitänyt tyytyä ylistämään rapeaksi kärvennettyä kaalia ja rouskuttamaan sorbettia viettelevää granolaa.

Minusta tuntui, ettei tarjottu ape ole minua varten. En kuulunut ravintolaan. En nukkaisen jakkuni kanssa, en kenkieni kanssa, jotka valuttivat kuraa vaalealle parketille ja jättivät pikkukiviä jälkeensä vessareissullani. WC:n hanaan oli kiinnitetty leveä kaulus. Se sai virtaavan suihkun näyttämään vesiputoukselta. Siitä minäkin maksoin 170 euron laskulla osani.

Se, miksi fine dining tuntuu siltä, että se on tarkoitettu vain tietylle kansanosalle, johtuu siitä, ettei hintoja kerrota avoimesti. Se ei yksinkertaisesti ole tapana, ei kuulu tyyliin. Meille tarjottiin listan kalleimmat viinit eikä muusta ollut puhe. Oikeasti elämä ei ole muutamasta eurosta kiinni, mutta en voi valehdella, etteikö hintapimitys risoisi. Nuukailu ei kuitenkaan kuulu samalle lautaselle suoristettujen vesikrassien ja punaviinissä uivien, yrttitahnan kanssa pelehtivien pihvinokareiden kanssa. Mieleeni tulee erityisen hyvin yksityisellä lääkäriasemalla asiointi, jonka jälkeen käteen lyödään käsittämätön lasku ilman, että kukaan on puhunut rahasta mitään.

Fine diningin suurin ongelma on käsitys siitä, mikä on järkevä hinta-laatusuhde. Mistä ihan oikeasti kannattaa maksaa? Missä vaiheessa yhteiskunta kehittyi siihen pisteeseen, että muutamasta juureskikkareesta voi ja on soveliasta maksaa kolminumeroisia summia? Onko kokemus todella niin uniikki, että se on joka sentin arvoinen? Kuka määrittää kuutioksi kovetetun porkkanasoseen arvokkaammaksi kuin kaksi ihmistä ruokkivan noutoruoan?

Kaikenlaisesta vegehifistelystä huolimatta taidan kuitenkin olla niin tavallinen tallukka, että nautin eniten kympin maksavasta rehellisestä ravintolapurilaisesta, ja jos oikein hulluksi heittäydyn, maistelen ruokia peräti kahdella kympillä. Sen enempää ei yleensä kannata maksaa mistään, minkä tunkee kurkustaan alas.

Niin mehevää linssilajiketta ei tältä planeetalta löydy, että maksaisin sen vienosta tanssista suolaliemen kanssa sata euroa.

Mitä mieltä olet fine diningista? Olisitko valmis maksamaan siitä? Mikä on kohtuullinen hinta illalliselle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Me emme olleetkaan turvassa

Runollisesti alkanut viikko muuttui hetkessä todelliseksi hysteriapommiksi, kun Suomi-neidon uumaan iskeytyi voimalla koronakauhistus. Kiinassa viime vuoden lopussa alkunsa saanut virus oli päässyt livahtamaan helman ali ja tunkeutumaan rungon kaikkiin osiin varpaista kainaloon ja nuppiin saakka. Eikö kaukaisen Pohjolan neidon pitänyt aina olla turvassa?
coronavirus-4817450_1920Kuva: Pixabay

Tiedän, että ihmiset ovat kyllästyneitä keskustelemaan koronasta (COVID-19) niin tarpeellista kuin se tässä tilanteessa onkin. Haluan silti jakaa muutaman ajatuksen olutmerkin kanssa yhteen soivasta viruksesta, sillä toivon tervettä keskustelua aiheesta.

Ensiksi on tosin pakko todeta, että blogikirjoitukset aiheesta eivät välttämättä ole sitä, mitä koronaepidemia kaipaa.

Pandemiaksi paisunut epidemia kaipaa faktoja ja järkevää ja nopeaa tiedottamista. Ei lietsontaa tai terveyteen, biologiaan tai hoitoon liittyviä mielipiteitä. Ilmiöstä keskusteleminen on kuitenkin tervetullutta ja kuuluu yhteiskuntaan, joka perustuu vapaalle keskustelulle.

Tulevat uutisimmuunit?

Minua häiritsee koronakeskustelussa muutama mediaan ja yhteiskuntaan liittyvä seikka.

Ymmärrän, että tilanne on vakava, ja perjantaina 13.3. Suomen on kerrottu olevan lähellä epidemian kynnystä. Koronasta on puhuttu pitkään epidemiana ja jopa pandemiana, joka tarkoittaa maailmanlaajuista epidemiaa, mutta Suomessa epidemia saavutetaan vasta lähiaikoina.

Uutissivut kirkuvat koronauutisia, jotka saavat yleisön ahdistumaan ja huolestumaan, mutta myös turtumaan. Mitä tapahtuu, jos muuttuu immuuniksi uutisoinnille? Minkälaisia seurauksia on sillä, jos uutiset muuttuvat ahdistuspuuroksi ja kuihtuvat kasaan?

Toivon iltapäivälehtien vähentävän sensaatiohakuisuuttaan, sillä epidemia ei ole oikea aihe rahastaa ja revitellä. Tiedotusvälineiden täytyy tukea todelliseen tietoon perustuvaa viestintää, mutta säilyttää silti keskusteleva ote.

Kun puhutaan terveydestä, oikeasti myös elämästä ja kuolemasta, on kuitenkin oltava äärimmäisen varovainen. Moni on jo parantunut koronasta, mutta tervehtyneistä ei juuri kerrota, minkä arvelen johtuvan yksityisyydensuojan lisäksi siitä, ettei vääriä mielikuvia haluta luoda tai antaa mahdollisuutta sille, että terveeksi diagnosoitaisiin vielä sairas ihminen.

Uutistulvan ja mustaksi väritettyjen otsikoiden keskellä hämärtyy helposti todellisuudentaju. Mikä on turvallista? Jos maasta ei saa poistua ja on suositeltavaa pysyä kotona, täytyykö ulkona käymisestä tuntea syyllisyyttä?

Kauhukorona

Koska korona on vierasperäinen sana, on se omiaan lisäämään pelkoa. Kaikki tuntematon ja vaikeasti käsitettävä pelottaa. Vaikka lintu- ja sikainfluenssat olivat vaarallisia – elleivät jopa koronaa tappavampia – olivat ne ymmärrettävämpiä kuin ei mitään suoraan tarkoittava korona, joka tuo mieleen sen mukavan oranssin olkkosen lisäksi dystopioissa salaman lailla leviävät salaliittovirukset.

Riskiryhmät ja etätyöeliitti

Korona uhkaa erityisesti riskiryhmiä. Riskiryhmäpuhe uutisissa keskittyy usein vain vanhuksiin ja vakavasti sairaisiin, mikä on ymmärrettävää ensinnäkin tiedon käsittelyn vuoksi ja toiseksi paniikin vähentämiseksi. Stereotyyppien käyttäminen on kuitenkin aina vaarallista. Jos riskiryhmä rajataan koskemaan vain tiettyä kansanosaa, on riskiryhmäpuheen ulkopuolelle jäävän riskiryhmän sairastuttaminen varomattomuuden vuoksi helpompaa.

Ratkaisuksi koronatilanteessa on tarjottu etätöitä. Kuinka varma ja helppo ratkaisu! Paitsi, että etätöitä voi tehdä vain osa työväestöstä, ja yleensä juuri ne, jotka ovat vähiten muiden ihmisten kanssa tekemisissä työskennellessään suljetuissa toimistoissa ja lasikattokonttoreissa.

Etätyökeskustelusta kirjoitti osuvasti Ylelle Heikki Valkama, jonka mukaan etätyö on ”paremman väen” mahdollisuus. Bussit eivät kulje ilman kuskia eikä luuta lakaise ilman moppaajaa. Asiakkaat eivät voi valmistaa itse ruokiaan ravintolassa eivätkä kauppojen hyllyt täyty itsestään.

Suurin niistä on terveys

Minua huolettaa, mutta on myös pakko myöntää, että olen katkera – ja se hävettää minua. Olen katkera siitä, miten vaikeaksi elämä ainakin näennäisesti muuttuu ja miten kesälomani on jo nyt tuhoon tuomittu. Miten en näe kirsikkapuita Tukholmassa enkä herää saariston aamuaurinkoon laivalla. Tunteet lienevät tuttuja kaikille, jotka menettävät vapautensa ensimmäistä kertaa.

Tärkeintä on kuitenkin terveys, ja se menee aina kaiken edelle.

Elämä sotien jälkeen

Koronapandemian terveisten ydin yleisterveyden ilosanoman lisäksi koto-Suomessamme lienee turvan ja vapauden tunteessa.

Emme ole ikuisesti turvassa, vaikka niin on ollut helppo uskoa. Ei vain koronatilanteessa silloin, kun se oli kaukainen pöpö jossakin kiinalaisen torin laidalla, vaan kaikkien tautien, maailmanpoliittisten muutosten ja kriisien keskellä. Emme voi tuudittautua siihen, että katselemme kriisejä ja epidemioita aina kaukaa. Katsos, nykyään tänne Pohjolaankin pääsee muuten kuin jalan ja jäätyneen lahden yli hiihtämällä.

Toinen maailmansota ei ollut kansakuntamme viimeiseksi jäänyt kriisi, mikä unohtuu välillä itseltänikin. Historian opetus on koulussa hyvin sotakeskeistä, joten ei ihme, että moni huokaisee helpotuksesta, kun sulkee oppikirjansa vuodesta 1945 kertovan luvun jälkeen – ohi on ja hyvin pyyhkii. Sotapelottelun jalkoihin jäävät todelliset uhat, ja ilmastonmuutos ei ole niistä ainoa.

Vapaus on ainut, mitä käteen ei jää

Yhteiskuntamme ydin on aina ollut vapaus niin kauan kuin muistamme. Meillä on ollut vapaus liikkua niin kotimaassa kuin ulkomailla. Meillä on ollut vapaus ostaa elintarvikkeita ilman säännöstelyä. Meitä ei ole rajoitettu kuin perustuslailla, ja sekin on Suomessa inhimillinen ja järkeenkäypä.

Kun tänä keväänä karanteeneista, koulu- ja työpaikkasuluista ja matkustusrajoituksista tulee totta, joudumme kohtaamaan sen, miltä vapauden menettäminen tuntuu. Miltä tuntuu, kun auktoriteetti sanelee, mitä voimme tehdä? Sen kohtaaminen on silmiä avaava kokemus ja saa meidät toivottavasti tekemään töitä entistä terveemmän ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Sitten, kun koronatuhot on korjattu.

Historian oppikirjassa vuoden 1945 jälkeen tulee aina luku jälleenrakentamisesta. Rankkaa oli, mutta kyllä kannatti. Sillähän me ratsastamme edelleen, joten siihen lienee hyvä tuudittautua myös tulevassa terveyden ja talouden toipumisoperaatiossa.

Tänään työn voi aloittaa jo käsiä pesemällä.

Minkälaisia ajatuksia koronaepidemian mediarepresentaatio herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa