Alkoholi somessa – kippis, kulaus ja kuulutus kaikille

Uusivuosi on kuohuviinikuvien kulta-aikaa. Täytyykö niiden julkaisemista harkita? Onko sillä ylipäätään väliä, millä tavoin alkoholinkäyttöään sosiaalisessa mediassa esittelee?
kuohuviini_uusivuosiOn täysin mahdollista, että kukkahattu kiristää päätäni tämän jutun aiheen suhteen aivan liikaa, ja joku varmasti on sitä mieltä, että ongelma on yksin minun, kun edes mietin alkoholinkäytön näkymistä somessa. Itse asiassa mietin sitä vain itseni kannalta, en siten, että arvailisin sitä, kuinka usein muut juovat.

Alkoholin näkyminen somessa on mielestäni normaalia, mutta myös turhan ylikorostettua. Selitys on toki looginen, sillä yleensä someen jaetaan palasia elämän piristävistä hetkistä ja iloisista juhlista, ja vaikka jokainen tietää, että todellinen elämän ilo löytyy aivan muualta kuin alkoholista, on se usein osa visuaalista esitystä. Sitä vain sattuu olemaan yleensä tarjolla juhlissa tai illanvietoissa. Ei toki kaikilla, mutta monella. Siksi alkoholin näkymisestä niin sanotun ongelman tekeminen on turhaa, mutta samaan aikaan tervettä ja aiheellista. Minkälaisen viestin alkoholikuva välittää jakajastaan?

Pidän alkoholin näkymistä somessa yleisesti terveenä, koska yleensä jonkin asian totaalinen piilottaminen kertoo nimenomaan ongelmasta. En siis missään nimessä väitä, että jos alkoholin näkymistä omassa somessaan piilottelee, kärsii jonkinlaisesta ongelmasta. Itse pidän alkoholikuvien julkaisua käytön normalisointina ja turhien mörköjen poistamisena, mutta on tapauskohtaista, tuleeko viestineeksi myös ongelmakäytön normalisoinnista.

Alkoholi ei koskaan ole terveystuote, joten olisi varmasti parempi, ettei sitä käyttäisi lainkaan eikä se silloin näkyisi somessakaan. Koska tilanne on se, että monet sitä nauttivat, näkyy se somessa ja siksi suhdetta siihen sekä henkilökohtaisesti että julkisesti on hyvä pohtia. Kannattaa myös miettiä, mitä tulee viestineeksi, jos elämä on jatkuvaa kilistelyä ja kekkeröintiä, vaikkei se edes olisi totta.

Miten sitten itse ratkaisen alkoholin ja some-näkyvyyden suhteen? En pahemmin mieti, mitä muut ajattelevat minusta, mutten myöskään halua antaa vääriä viestejä. Minulla on puhelimessani tallessa paljon kuvia juhlista ja kuohuviinin kilistämisestä, sillä itse asiassa minusta kuohuviinilasit ovat visuaalisesti kauniita. Mietin kuitenkin – joskus myös turhan paljon – sitä, milloin kuvan julkaisen. En halua tehdä sitä esimerkiksi tiistaina, ettei joku, yleensä työnantaja tai yhteistyökumppani, luule minun dokailevan keskellä viikkoa. Totuus todennäköisesti on kuitenkin se, että kukaan ei edes kiinnitä kuviin huomiota, mutta henkilökohtaisesti minulla on parempi olo, kun mietin omaa some-läsnäoloani ja -imagoani.

Painajaiseni olisi herätä aamulla ja nähdä kammottavia humalanhuuruisia tarinoita ja kuvia omalla tililläni. Nyt en puhu mistään juhlakuvista, vaan meluisista ja mongertavista päivityksistä, joiden katsojamäärät saisivat minut pyörtymään. Kaduttavat päivitykset eivät ole mikään ikäsidonnainen juttu, vaan sellaisia näkee ihan kaikenlaisilta eri elämäntilanteissa olevilta ihmisiltä.

Vaikken halua olla kammottavassa tuiskeessa, olen tullut siihen tulokseen, että kun korkki napsahtaa, sujahtaa puhelin laukunpohjalle tai ainakin some-sovellukset pysyvät kiinni. Se on ensimmäinen ja erityisen kannattava askel some-alkoholietiketissä.

Mitä mieltä olet alkoholinkäytön näkymisestä somessa? Onko alkoholikuvien julkaisu käytön normalisointia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näistä aiheista pahoitin mieleni vuonna 2019

Ideointi ei ole vaikeaa, mutta ihan jokaisesta mielensäpahoittamistilanteesta ei saa kokonaista juttua aikaiseksi. Vuoden aikana ehtiikin kertyä melkoinen määrä aiheita, jotka ärsyttävät, mutta eivät sentään eheän tekstin verran. Lue, ärsyynnyitkö vuonna 2019 samoista aiheista kuin minä!
ennenaamukahviaeivoi_annaPääministerin myyjätaustalle irvaileminen. On huolestuttavaa, jos sitä, että pääministeri Sanna Marin on ollut töissä Sokoksella, pidetään yleisesti erikoisena. Minusta kassatyötä kummallisempaa olisi se, ettei olisi tehnyt politiikan ulkopuolisia töitä lainkaan. En myöskään pidä siitä, että keskusteluissa puhutaan asiakaspalvelutyöstä hanttihommana, sillä monimuotoisten työtehtävien halveksunta yhteiskunnassa ei ole tervettä, vaan tietynlaisen hierarkian ja luokkien rakentamista.

Ehdottomuus keskusteluissa. Minusta on turha ottaa osaa keskusteluun, jos ei voi perustella kantaansa muuten kuin jankuttamalla. Aina on nimittäin mahdollista olla myös hiljaa. Se, ettei ole valmis perustelemaan mielipiteitään, ei ole jonkin asian takana seisomista, vaan argumenttien heikkoutta.

Seksistiset nettikommentit. On hyvin huolestuttavaa, että nettijutut keräävät julkiseen kommenttikenttäänsä luonnossa maksamiseen ja ulkonäön arvostelemiseen liittyviä kommentteja – ja nämäkin mainitut aiheet ovat vain murto-osa alentavien kommenttien pääsanomista. Kaikista järjettomimpänä ja samaan aikaan surkuhupaisana pidän sitä, että useat tekevät sen omilla kasvoillaan. Se ei ole suoraselkäistä, vaan kertoo siitä, ettei kaikki taida olla ihan kunnossa.

Iskelmän Aamuklubin Sukupuolten taistelu -radiovisailu. Olen kuullut monesti olevani tylsä paasaaja ja ’inhottava femakko’ puhuessani sukupuoliin liittyvistä rakenteista ja vallankäytöstä. Siksi, etten jaksa tapella aiheesta, olen jättänyt sen sivuun blogista. Nyt, kun työpaikalla on soinut Iskelmä aamusta alkaen, en enää voi olla hiljaa, sillä olen järkyttynyt syvästi kanavan aamushow’hun kuuluvasta Sukupuolten taistelu -tietokilpailusta.

Aina on mahdollista painaa asioita villasella, mutta joskus niihin on myös puututtava. Vaikka joku olisi niin sanottu hauska vitsi, on sen toistaminen myös aina jonkin rakenteen ylläpitämistä. Iskelmä kuvailee Sukupuolten taistelua kisaksi, jossa ”miehet ovat miehiä ja naiset naisia”. Arkiaamuisin käytävässä kilpailussa esitetään aina kolme kysymystä, jotka ”liittyvät vastakkaista sukupuolta koskeviin aihealueisiin”.

Sukupuolten taistelu ei ole hauska kilpailu, vaan visa, joka valitettavasti viittaa siihen, ettei kanavalla tunneta sukupuolten monimuotoisuutta tai sukupuoleen perustuvan vallan toisintavia rakenteita.

Some-tykkäämisten ja -kommenttien vaikutus. En haluaisi myöntää tätä, mutta joudun toteamaan, että tykkäämiset, kommentit ja lukijamäärät vaikuttavat minuun. Kun lukijoita lähtee tai kommenttikenttä pysyy kuolleena, en voi välttyä miettimästä syytä. Se kuuluu kai ihmisyyteen ja siihen, että loppujen lopuksi kaikki haluavat hyväksyntää, vaikka kuinka seisoisi kirjoitustensa takana

Yhteisiin asioihin osallistumattomuus ja se, ettei ole valmis antamaan omistaan. Meiltä on varastettu pesutuvasta ohjelman pyörimisen aikana jo muutaman kerran pesuainepurkki. Se on aika erikoista talossa, jossa oletettavasti jokaisella pitäisi olla mahdollisuus hankkia oma pesuainepaketti. En toki muiden taloudesta tiedä, mutta oletan näin. Kaiken huippu on ollut se, että kerran pesuainetta ei varastettu, vaan sen loput lantrattiin, jolloin jäljelle jäi tehotonta litkua.

Meitä muutaman putelin vohkiminen ei kaada, mutta se tekee surulliseksi. Se kertoo yhteisöstä, jossa kaikki kyllä kelpaa, mutta mitään ei voi antaa. Me olemme luovuttaneet yhteiskäyttöön tuotteita, kuten tuoneet yleisten tilojen vessaan paperia, ja selvittäneet jumiin jääneen pesukoneen vyyhtiä. Vaikka jotakin ei omistaisi, ei tarkoita sitä, ettei siitä voisi pitää huolta. Kaikelle ei myöskään tarvitse aina saada vastinetta.

Palkan saaminen teksteistä, jotka ovat kieliopiltaan ala-arvoisia. Aivan varmasti minunkin jutuissani on virheitä, ja toisinaan rikon kieliopin rakenteita tarkoituksella. Kirjoitusvirheet, kuten lyöntivirheet tai pilkuttamattomuus, eivät kuitenkaan ole teho- tai ilmaisukeino, vaan ne kertovat ainoastaan siitä, että lisäoppi on tarpeen. Jos kirjoittaa ammatikseen rahapalkkaa vastaan missä tahansa työssä mitä tahansa tekstejä, on mielestäni pystyttävä virheettömään kieleen, jossa perusrakenteiden lisäksi on saavutettu edistynyt taso.

Raha ratkaisee aina lopulta kaiken, mutta silti sitä ei olla valmiita antamaan. Yllätys! En elä kuplassa, jossa rahalla ei olisi roolia tai jossa kuvittelisin, että vaihdantatalous riittää pitämään pyörät pyörimässä. Raha ratkaisee kaiken, eikä sitä pääse kukaan pakoon. Omassa elämässä se tuntuu pahalta silloin, kun syntyy ristiriita, jossa työntekijälle ei olla valmiita maksamaan tietyntasoista palkkaa tai lainkaan sitä, mutta työtehtävän vaatimustaso on viritetty äärimmilleen. Tämä ei ole kauhukuva, vaan arkipäivää työnhakupalstoilla.

Suostumalla riistotyöhön tekee hallaa yleiselle palkkatasolle, mutta samaan aikaan on tiedostettava, ettei ongelmaa voi kuitata yhdellä virkkeellä. Aina työstä ei nimittäin ole mahdollista kieltäytyä.

Mistä sinä pahoitit mielesi kuluneena vuonna? Kerro halutessasi myös oma mielipiteesi esiin nostamistani aiheista.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Miten vapautua materiasta, jalo pakettihirmu?

Joulunaluskausi on otollista aikaa tavarauhriutua ja kylpeä jalomielisyydessä. Minuun se iski sunnuntaina, kun selasin väkisin nettikauppaa käyttääkseni saadun lahjakortin. Enhän minä tarvitse mitään! Enkä halua mitään! Mutta kun on pakko.
tavaraähkyElin lapsuuteni todella yltäkylläisissä jouluolosuhteissa. Jopa niin yliampuvissa, että jälkikäteen olen miettinyt, ettei pakettien määrässä ollut mitään järkeä. Liekö syynä ollut ainoan lapsen siunaus vai vanhempieni usko siihen, ettei lapselta tulisi puuttua mitään koskaan – jouluaatosta puhumattakaan.

Tiedän erittäin hyvin, että on etuoikeutettua taivastella lahjaähkyä, sillä yleensä kerrotut tarinat ovat aivan päinvastaisia, eikä onnellisen lapsuuden onnellisissa jouluissa pitäisi olla mitään dramaattista. Eikä ihan oikeasti tietysti olekaan, mutta vaikka minusta ei aivan kieroon kasvanut tullut, on lahjafilosofian oikaisemisessa ollut tekemistä.

Ensinnäkin piti oppia, ettei määrä korvaa laatua. Toiseksi piti lopettaa yleisesti tavaran haaliminen. Otin ohjenuorakseni Joulumaa-kappaleen, jossa väännetään rautalangasta se, että joulu on mielentila. Ihmismielen rauhan valtakunta. Kuinka nöyrää!

Jouluaatto perustuu pitkälti odottamiselle, tavaran odottamiselle. Lapsena odotinkin lähinnä lahjoja. Joulupukin tuloa, paperin rapinaa. Nykyään odotan lähinnä joulutorttuja, kuusen koristelemista ja aattoiltaa, kun vihdoin istahdan pöydän ääreen eikä edessä ole muuta pysäkkiä kuin sänky. Jos joku minua haluaa lahjalla muistaa, olen siitä kiitollinen. En minäkään pyhästä hengestä ja pettuleivästä elä, vaan yhtä lailla nautin hyväntuoksuisista saippuoista ja kauniista esineistä.

Mutta ilmankin pärjäisin. Täytyy tosin myöntää, että tavarattomuudesta on helppo nauttia silloin, kun se on vapaaehtoista, ja siksi esimerkiksi keskustelu lasten lahjapuukeräysten toiveista on turhaa. Ihmisillä on unelmia varallisuustasosta riippumatta.

Materiasta vapautuminen näkyy arjessani – tai pitäisikö sanoa juhlassa – siten, että emme osta mieheni kanssa toisillemme joululahjoja. Päätös tuli voimaan heti ensimmäisen joulun jälkeen ihan vahingossa. Toivoin Haglöfsin reppua lahjaksi, ja mieheni halusi arvokkaan, vanhan vinyylin, joka maksoi sattumalta saman verran kuin toivomani reppu. Minä sain repun, ja lopulta annoin rahan vinyyliin, sillä hänen täytyi tilata se itse. Totesimme yhteisesti, ettei touhussa ole järkeä, ja päätimme keskittyä arjen pieniin piristyksiin.

Vaikka pesäkolossamme lahjoja ei vaihdeta, huomioin silti läheisiäni paketein. Tänä jouluna olen päättänyt olla ostamatta mitään turhaa ja antaa vain ajatuksella ja tarpeeseen annettuja lahjoja, vaikka yhtä lailla herkuilla on paikkansa lahjakimarassa.

Tuntuu jalolta sanoa, että tältä joululta toivon itse ihan oikeasti vain vapaata, loputtomia yöunia ja terveyttä lahjaksi tulevalle vuodelle. Muistan tietysti, miten hyvältä tuntui saada lahjaksi Barbie-talo ja Viktor & Rolfin hajuvesikokoelma, mutta mikään materia ei mene sen rauhan yli, jonka vuoksi toivoo elävänsä koko vuoden.

Vuoden jokaisena päivänä.

(Sillä lahjakortilla ostin lopulta seitsemän paria sukkia ja nilkkurit, sillä minulla ei ole yhtäkään reiätöntä sukka- tai kenkäparia.)

Minkälainen joululahja- ja tavarafilosofiasi on?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Helmimies meikkaa ja yrittää epätoivoisesti viedä Pakkasen dekkarit 2010-luvulle

Outi Pakkasen Anna Laine -dekkarit piirtävät tarkkanäköisen kuvan Helsingistä ja kuvatun ajan ilmiöistä, mutta viehätysvoima puree parhaiten silloin, kun dekkarit eivät kuvaa käsillä olevaa aikaa. Helmimies (Otava 2019) kertoo yksinäisestä naiseksi pukeutuvasta miehestä, jonka tarinan juonessa YouTubellakin on paikkansa.
9789511346395_preview.jpg;jsessionid=1eq5yh2v1siyr67tff6i0drtkKuva: Otava

Olen lukenut Outi Pakkasen Anna Laine -dekkarit satunnaisessa järjestyksessä viiden viime vuoden aikana. Lukujärjestyksellä ei kuitenkaan ole merkitystä niin kauan kuin ei kiinnitä huomiota kirjojen laajaan julkaisuväliin. Pakkanen on näet julkaissut dekkareita vuodesta 1973, jolloin ilmestyi Murhan jälkeen mainoskatko (Weilin+Göös 1973). Kirjat kuvaavat aina ilmestymisvuotensa aikaa, joten niin fiktiivinen miljöö kuin ihan oikea ympäristö on kokenut yli 40 vuodessa melkoisen muutoksen.

Pakkasen dekkareista Rakkaudesta kuolemaan (Otava 1994) sai minut ymmärtämään, mikä niissä on niin erinomaista. Tutustuin nimittäin lukukokemuksen aikana ensimmäistä kertaa hakulaitteeseen, jolla oli dekkarissa oleellinen rooli rikoksen selvittämisessä. Eikä minulla ollut mitään hajua koko vempeleestä! Sen jälkeen olen tarkkaillut Pakkasen teoksia peilaten niitä ajan yhteiskuntaan, ja kuluvalla vuosituhannella olen päässyt oikein aitiopaikalle arvioimaan teosten maalaamaa ajankuvaa.

Keskinkertainen tarina aikamme kuvana

Pakkasen tuorein dekkari Helmimies (Otava 2019) kuljettaa lukijan jälleen Helsinkiin keskelle talvea. Sarjakuvataiteilija Erik Elman on veljensä syvästi vihaama miljoonaperijä – ja perijä vasten tahtoaan. Ei siis ole yllättävää, että romaanin pääteemoja ovat raha ja katkeruus. Perinteiset aiheet tarjoavat hyvin perinteisen juonen, jonka loppuratkaisun voi arvata jo ennen puoliväliä. Siksi onkin harmi, ettei viimeistä käännettä tule. Sitä, joka veisi dekkariharrastajan alta maton ja tarjoaisi oikean jännityselämyksen.

Sillä, että Helmimies on keskinkertainen dekkari, ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole väliä. Romaani on tärkeä virstanpylväs Pakkasen pitkäjänteisesti rakentamassa ajankuvassa, jota todennäköisesti ihmetellään kovasti 40 vuoden päästä. Helmimies vinoilee sukupuolisensitiivisyydelle, tubettamiselle ja somelle ylipäätään. Helmimieheksi nimetty Elman pukeutuu naisten vaatteisiin ja sipaisee meikkiä kasvoihinsa, mikä on eittämättä kiinnostava yksityiskohta, mutta merkityksetöntä teeman kannalta. Siksi vaikuttaa siltä, että ratkaisu on tehty vain halusta kuvata vapautunutta aikaa. Ehkä onkin niin, että Pakkasen dekkarit toimivat parhaiten lähihistoriallisina kuvauksina, vaikka tuntuu hullulta puhua viimeisistä vuosikymmenistä historiana.

Helmimiehen tavoite rakentaa uskottava ajankuva nykyhetkestä vaikuttaa joissakin kohdissa niin suurelta, että ajassa kiinni olevalle lukijalle se näyttäytyy jopa tarpeettomana tykityksenä, joka ryöpyttää kaikki some-ajan ilmiöt tiskiin. Teemoja ei tarvitsisi alleviivata, vaan yksityiskohdat riittäisivät asemoimaan lukijan aikaan itsestään. Esimerkiksi YouTuben kummastelu vaikuttaa ainoastaan epäuskottavalta, sillä kyseinen alusta ei ole enää ihmetyksen aihe, vaan osa monen arkea.

Rikoksista Laineeseen

Helmimies ei ole Pakkasen onnistunein dekkari, vaan väliteos, jonka tarkoituksena on keskittyä päähenkilö Anna Laineen elämän draamankaareen ja jättää rikokset taka-alalle. Viidellä vuosikymmenellä kirjoissa vilahdellut Laine on jo ikäneito, jonka elämä hiipii kohti ehtoopuolta, vaikka kaikkein tuoreimmissa teoksissa hän on aivan uudessa vauhdissa yksityiselämässään.

Jos Helmimiehen tyyliin on uskominen, on teosten pääpaino myös tulevaisuudessa Laineen elämässä, ei niinkään rikoksissa, vaikka ne veisivät eniten kirjan sivuja. Uusi Pakkas-lukija ei saa Laineesta irti tarpeeksi, mutta paatunut fani tuskin laittaa pahakseen suunnanmuutosta.

Minkälaisia ajatuksia Outi Pakkasen dekkareiden ajankuvat herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

10 asiaa, joita arvostan Suomessa

Kun oma arki on tasaista, ei kovin usein tule edes miettineeksi niitä pieniä asioita, jotka tekevät Suomesta Suomen. Meillä on huippuluokan koulutusjärjestelmä ja valtavasti osaamista sairaanhoidossa, mutta yhtä tärkeitä ovat arkiset asiat, joihin suomalaisina olemme etuoikeutettuja.
DSC_00551. Flunssa on riepottellut minua pitkin viikkoa, ja olen ollut palkallisella sairauslomalla, johon olin oikeutettu ilman lääkärikäyntiä, luottamuksesta. Minulla olisi myös ollut mahdollisuus ilmaiseen työterveysvastaanottoon.

2. Tänään olen nukkunut koko päivän, sillä olen palkallisella arkipyhävapaalla.

3. Olen syönyt ravitsevaa ja puhdasta ruokaa, koska minulla on mahdollisuus hankkia sitä monesta eri lähikaupasta. Voin myös valita luomua tai lähituotettua.

4. Kävelin eilen myöhään illalla kotiin sateessa. Taapersin pitkin suvannon rantaa ja oikaisin puiston läpi tapojeni vastaisesti. Arvostan sitä, että Suomessa on mahdollista kävellä yksin naisena pimeällä kotiin ilman, että on akuutisti pelättävä vaaraa, vaikka samaan aikaan olen huolissani turvallisuustilanteesta, enkä kannusta ketään uhkarohkeuteen, vaan kulkemaan aina valaistuja reittejä, joilla kulkee myös paljon muita.

5. Saan työskennellä tasa-arvoisessa ympäristössä ja olla tekemisissä freelancerina yhteistyökumppaneiden kanssa, joita yhdistää halu tehdä töitä paremman yhteiskunnan puolesta.

6. Arvostan sitä, että saan sellaista palkkaa työstäni, että voin maksaa sillä kaikki menoni ja vielä hemmotella itseäni. Jos työelämältä menisi pohja, olisin oikeutettu työttömyysturvaan. Toivoisin, että kaikki liittyisivät työttömyyskassoihin ja ammattiyhdistyksiin.

7. Olen onnellinen siitä, että kotini ikkunoissa on tuplalasit, ja vuokralaisena minulla on maksutta oikeus saada korjauksia asuntooni. Arvostan myös yhteistä pesutupaa, ja toivon, että ne yleistyisivät taloyhtiöissä uudelleen.

8. Koska ulkona liikkuminen yleisesti ottaen on turvallista, on myös mahtavaa, että voin ulkoilla puhtaassa luonnossa yksin milloin tahansa ilman, että tarvitsee pelätä mitään – ihmisiä, eläimiä tai luonnonvoimia. Ulkoilu on maksutonta, eikä erillinen liikuntakeskusjäsenyys ole välttämätön.

9. On etuoikeutettua matkustaa turvallisesti – siis sen lisäksi, että  se ylipäätään on taloudellisesti mahdollista. Voin käydä maailman mittakaavassa yllättävän uniikilla risteilyllä, mutta voin myös hypätä turvallisen, kotimaisen lentoyhtiön siiville lentäessäni toiseen maanosaan. Siitä, onko se järkevää, voi olla monta mieltä. Olinpa missä tahansa, on minulla turvanani diplomaattinen edustusto.

10. Arvostan puhdasta vettä. Se ei ole vain abstrakti käsite, vaan arjen käytännön asia. Voin milloin tahansa juoda hanasta vettä niin kauan, että jano tyrehtyy. Voin kylpeä ja olla varma, että huikealla paineella tuleva kuuma vesi ei lopu. Siihen nähden vesimaksut, joita meiltä ei muuten edes erikseen veloiteta, ovat mitättömiä.

Suomi on turvaa ja taloudellista vakautta, vaikka samaan aikaan on muistettava, ettei elämä kohtele kaikkia samalla tavalla. Siksi Suomen on oltava myös välittämistä ja sellaisten ratkaisujen tekemistä, että tätä omituisen muotoista maatilkkua voi kutsua myös seuraavat vuosisadat hyvinvointivaltioksi.

Onnea, Suomi 102 vuotta!

Mitä sinä arvostat Suomessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Surkea polttarijärjestäjä ja suuret suunnitelmat

Polttarit ovat ihana riitti avioliittoon, mutta miten sen voisi suorittaa kukkaroa kunnioittaen ja morsiamen odotukset ylittäen?
DSC_0006 (2).JPGJärjestän ensi vuonna ystävälleni polttarit. Ajankohtaan en tietenkään voi ottaa kantaa, mutta havahduin vähän aikaa sitten siihen, että jos mielii saada aikaan unohtumattoman illan kohtuullisin kuluin, on pian laitettava pyörät pyörimään. Se on samaan aikaan sekä innostavaa että vähän surullista. Onko juhlakulttuuri todella päätynyt siihen pisteeseen, ettei minkäänlaisella hetkessä elämisellä ole sijaa?

Olen järjestänyt polttarit kerran aiemmin. Jälkikäteen voin todeta, että ei se ihan putkeen mennyt, mikä johtui ennen kaikkea huonosta järjestämisestä, punaisen langan puuttumisesta. Oli ihanan rento ilta, muttei mitään erityistä ohjelmaa, mikä saattoi polttarisankaria harmittaa. Ainakin sellaiseen ajatukseen voi päätyä, jos pohtii muiden vauhdikkaita seikkailuiltoja ja kimalluksen täyteisiä luksusjuhlia.

Polttarit eivät ole minulle missään nimessä yhdentekevä tapahtuma, vaikka avioliitto itsessään ei merkitse minulle mitään. Muiden avioitumispäätökset eivät kuulu minulle, ja kaasona ja ystävänä olen vilpittömän iloinen ystävieni onnesta. Suorittajana koen kuitenkin paineita polttareiden järjestämisestä – nehän ovat ikään kuin kaason taidonnäyte. Pitäisi tarjota unohtumattomia kokemuksia ilman, että ajaa morsiamen pään kaljuksi tai tilaa stripparin heilumaan huoneen nurkkaan.

Voi olla, että olen katsonut liikaa elokuvia ja seurannut turhan huimia Instagram-päivityksiä, ja siksi todellisuudentajuni on hämärtynyt, mutta aivan kuin Suomessakin ihan tavallisilla tallaajilla olisi lähtenyt lapasesta polttarijärjestelyt. Sviittejä, benjihyppyjä, tornikiipeilyä, ilmassa syötyjä illallisia, helikoptereita ja kalleinta samppanjaa. Joko laskutuspalvelun piikki paukkuu tai sitten elän sellaisessa todellisuudessa, jossa raha käytetään vähän järkevämmin – ei välttämättä rahastoihin, mutta johonkin muuhun kuin ökyilyyn.

Polttareissa kyse on ennen kaikkea odotuksista. Miten minä odotan juhlien sujuvan? Mitä morsian odottaa? Mitä vieraat odottavat saavansa osallistumismaksulla? Tärkein mittari on morsiamen tyytyväisyys, sillä kukaan ei halua tulla nöyryytetyksi, mutta en menisi myöskään rakentamaan omanarvontuntoa polttareiden varaan. Juhlajärjestäjän odotukset ovat oleellisia ainoastaan henkilökohtaisen paineen vuoksi, minkä takia osallistujien odotukset painavat eniten. Polttarit eivät ole ilmaista lystiä, joten rahalle on saatava vastinetta, ja siksi tapahtuma on hoidettava hyvin maaliin saakka.

Odotuksia enemmän polttareiden kulkua sanelee nimenomaan mammona. Budjetoinnista minulla on yhtä paljon kokemusta kuin makkaran syönnistä. Olen nimittäin osallistunut vain kerran polttareihin, joita en itse järjestänyt, ja ne minun järjestämäni loihdittiin talkoohengessä minimaallisin kuluin. Koska taloudellinen tilanteeni on hyvä, en myöskään osaa arvioida sitä, mikä on liikaa. Tiedän, mitä en itse ainakaan maksaisi yksistä juhlista, mutten voi odottaa sitä toisilta. Tasapaino löytynee keskustelemalla ja tekemällä järkeviä valintoja, sillä olen kuitenkin varma, että hyvällä suunnitelmalla saa aikaan kohtuullisen loppulaskun ja ihanan juhlan.

Tärkeintä polttareissa on se, että kaikki rakkaat ystävät ovat paikalla ja heittäytyvät teemaan, mutta olisi valetta sanoa, etteikö ilta olisi pikkiriikkisen ihanampi pienellä luksuksella ja parilla yllätyksellä. Kunhan tylsä talouspuoli on järjestyksessä, voi ja täytyy antaa mielikuvitukselle siivet. Suunnitelmia on, mutta nähtäväksi jää, kuinka suuriksi ne muodostuvat.

Ja jos ei pöydässä ole Bollingeria, niin ainakin ihan sairaanhyvät Mimosat. Minun ja morsiamen näköiset: pirskahtelevat, vähän kaikkeen mukautuvat ja hyvään uskovat.

Mitä ajattelet polttareista? Millaiset niiden pitäisi olla? Ehdota ihmeessä myös polttariohjelmaa!

(Morsian ei saa lukea kommenttikenttää.)

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Luokkakokous – hyvät, pahat ja rumat

En koskaan tuntenut oloani kotoisaksi peruskoulussa, mutta silti olen käynyt joka ikisessä luokkakokouksessa. Ja menen jälleen tammikuussa. Uteliaisuus voittaa näet menneisyyden möröt.
classroom-510228_960_720Kuva: Pixabay

Tiedättehän ne yhdysvaltalaistyyliin tehdyt rivot ja humalanhuuruiset Luokkakokous-leffat (2015/2016)? Ne, joissa alapäälle esitetään enemmän synonyymejä kuin on peruskoulussa luokka-asteita. Ne, joissa kaikki on ihanan nostalgista ja Aku Hirviniemi laulaa roiseja sanoja taukoamatta Macarenan tahtiin samalla, kun Jaajo Linnonmaa ja Sami Hedberg yrittävät pysyä menossa mukana.

No enpä ole sellaisessa luokkakokouksessa ollut. Ei ole ollut tarvetta rietastella sen enempää kuin Luokkakokouksen päähenkilöillä miettiä motiivejaan osallistua tapaamiseen.

Luokkakokoukset eivät ole muotia, vaan ennemmin viesti historiasta. Pakkohan sen on olla museokamaa, kun se on jo päätynyt elokuvien aiheiksi, vaikka kieltämättä aihe on hedelmällinen, sillä luokkakokouksessa on aina ajasta riippumatta meheviä henkilöhahmoja myös tosielämässä. Harvemmin voi kuitenkaan puhua iloisesta ja odotetusta jälleennäkemisestä.

Totuushan on nimittäin se, että yleensä luokkakokous on vain kokoelma yksityisiä, toisistaan loitonneita henkilöitä, jotka kohteliaisuudesta tai uteliaisuudesta saapuvat paikalle. Ei ole ’meitä’, vaan jo utuisiksi muuttuneita muistoja harmaasta koulurakennuksesta, jonka vihreä lattia narisi aina, ja joka oli niin täynnä oppilaita, että ainakin pari vuotta täytyi syödä pulpetin ääressä luokkaan tuotua ruokaa.

Kouluhistoriani ei ole kovin ruusuinen, minkä vuoksi ihmettelen itsekin välillä, minkä tähden osallistun kerta toisensa jälkeen luokkakokoukseen. Asian voi mielestäni ratkaista kahdella tavalla: näyttää selvinneensä tai antaa kaiken olla. Kumpikaan ei ole toista parempi vaihtoehto, mutta minä olen päätynyt saapumaan paikalle. En niinkään kertoakseni itsestäni tai näyttääkseni kaiken kääntyneen sittenkin hyväksi, vaan silkasta uteliaisuudesta. Minä haluan tietää, miten muiden kävi. Haluan tietää, millä tavoin ihmiset muuttuvat, sillä me kaikki muutumme.

Edellisistä luokkakokouksista on jo vuosia, ja muistan niistä vain intensiivisen kuulumisien vaihdon ja keskustelut opettajista. Halvan viinin ja rasvaisen ruoan. Ilon ja naurun sekä niiden alle peittyneen hämmennyksen. Voiko tunne olla aito, jos on yhteisössä, jossa lähtökohtaisesti oli paha olla niin monta vuotta ja jossa solvaukset olivat säännöllisiä?

Vaikka kuinka istuisi paikoillaan uteliaisuudesta ja hyvässä hengessä, sisimmässään tietää aina, etteivät vanhat hierarkiat murru koskaan. Siksi on parempi jatkaa matkaa parin lasin jälkeen.

Oli kiva nähdä.

Oletko osallistunut luokkakokouksiin? Mitä mieltä olet niistä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Miten päin pitäisi olla somessa, kun elämä heittää häränpyllyä? + 3 muuta pohdintaa elämästä

Jos tuijottaisin vain tilastoja, saisin tietää, että ihmiset ovat suorastaan nauttineet hiljaiselostani. Lukijakunta on nimittäin laajentunut sitä enemmän, mitä kauemmin olen ollut hiljaa. Yleisön ajatuksista en tiedä, mutta minun käytökselleni on syynsä.
DSC_0135
Miten käyttäytyä somessa, kun kaikki menee päin mäntyä?

Minä päätin olla hiljaa, koska esittäminen tuntui liian raskaalta. Harmi vain, etteivät henkilökohtaiset huolet pysäytä töitä. Enkä tiedä, onko niin tarkoituskaan. Olisihan se aikamoista, jos elämä pyörisi vain oman navan ympärillä ja voisi jäädä kotiin surkuttelemaan, kun haluaa. Ironista kyllä, mitään kamalaa ei ole tapahtunut, mutta minä ainakin olen mestari huolestumaan ja stressaantumaan mistä vain. Mielikuvituksellani ei ole rajoja, ja valitettavasti se on rajaton myös henkilökohtaisessa elämässä. Samalla innolla, jolla keksin itselleni huolia, voisin kirjoittaa valmiiksi aika monta fiktiivistä romaania. Yhtä totta kumpikin – eli ei yhtään.

Onko ihmisellä edelleen mahdollisuus hoitaa huolensa julkisessa terveydenhuollossa?

Mutta oli minulla ihan oikeita huolia. Inhottavaa antaa palasia sieltä täältä, mutta kuten arvata saattaa, eivät kenenkään terveystiedot kuulu nettiin, uskomattoman mahtavaa ja modernia Omakantaa lukuun ottamatta.

Tuntuu pahalta sanoa, mutta ensimmäistä kertaa ikinä jouduin pettymään julkiseen terveydenhuoltoon. Tunsin itseni nöyryytetyksi ja koin tulleeni vähätellyksi. Mietin pitkään, onko ongelma minussa, mutta ei omia tunteitaan voi kieltää. Siispä maksoin 300 euroa siitä lystistä, että sain piinani hoidetuksi 20 minuutissa. Omalla terveydellä ei ole hintalappua, mutta on surullista, jos julkinen terveydenhuolto resurssipulassaan ajautuu siihen, että osa ongelmista on hoidettava yksityisellä puolella. On selvää, ettei kaikilla ole siihen mahdollisuutta.

Olisipa Suomi täynnä vielä sairauskassoja ja aktiivisia puuhaveikkosia, mutta auttaminen ei ole enää muotia. Raha on.

Miksi kaikki hyvät sarjat sisältävät kuolemaa?

Rakastan draamaa ja rikoksia, mutta olen vähällä pakahtua aina, kun näen sairautta ja kuolemaa draamasarjoissa. En yksinkertaisesti kestä sitä, sillä pelkään niin paljon koko aihepiiriä. Samaan aikaan tiedostan, ettei elämää voi elää niin, että pelkää alati jotakin. Yritän siis rauhoittua ja aloittaa The Affair -sarjan viidennen kauden. Siinä on muuten yksi maailman parhaimmista sarjoista. Turha höpöttää Game of Thronesista tahi muista vastaavista fantasiapläjäyksistä!

Miksi Ikean hotdog maksaa 50 senttiä?

Sitten, kun on lopulta saanut mielenrauhan ja voi taas keskittyä keskivertolänsimaalaisen ongelmiin, voi kahdessa minuutissa syödyn hodarin jälkeen miettiä, miksi hitossa se maksoi vain 50 senttiä. Tiedänhän minä kaupan lainalaisuudet, mutta silti tuntuu uskomattoman hienolta ja samaan aikaan pahalta se, että kelvon hotdogin saa ruotsalaisketjun aulabaarista yhdellä pikkuruisella lantilla. Tässä meneekin loppyö valvoessa. Taas!

Osaatko vastata pohdintoihini?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kuuluuko rikollisen mieli televisioon?

Rikollinen mieli antaa ensimmäistä kertaa dokumenttisarjassa äänen rikoksesta tuomituille. Pahimmillaan sarja polkee uhrin kohtaloa ja muistoa sekä omaisten tunteita, ja parhaimmillaan se voi avata keskustelun moraalisista valinnoista ja oikeuden toteutumisesta.
rikollinenmieli_tv-sarja.JPGTelevisiossa pyörii lähes tauotta jokin kotimainen rikosdokumenttisarja. Viimeisimpänä on alkanut Rikoksen anatomia TV5:llä. Yhteistä perinteisille rikosdokumenteille on se, että niiden kerrontatapa on neutraali ja juontajavetoinen – ollen aina kuitenkin uhrin puolella. YLEn Kadonneet-sarjassa on myös suoraan haastateltu kadonneiden omaisia, joista jotkut ovat myös tienneet rikoksen olevan mahdollinen vaihtoehto katoamisen taustalla.

Rikollinen mieli on tiettävästi ensimmäinen suomalainen dokumenttisarja, joka kerrotaan tuomitun näkökulmasta. Jaksojen käsittelemien rikostapausten elossa olevat uhrit ja uhrien omaiset ovat pettyneet siihen, ettei sarjan julkaisusta kerrottu heille etukäteen (IL 10.10.2019). Tiedottaminen tuskin on ainoa syy mielipahaan. Miltä tuntuu, kun äänen saa se, joka on jo vienyt kaiken?

Omaisten tilanteeseen on mahdotonta asettua, vaikka kuinka kuvittelisi kauheuksia mielessään. Kukaan ei voi tietää, miltä omaisen kokema kaltoinkohtelu tai omaisen menettäminen rikoksen uhrina tuntuu, jos sellaista ei ole kokenut.

Se, mitä Rikollinen mieli haluaa sanoa, on epäselvää. Ymmärrän, että idean kaltaisia konsepteja luodaan, sillä ne ovat yksinkertaisesti myyviä kaikessa järkyttävyydessään. Sanomaan se ei kuitenkaan anna vastausta. Haluaako Rikollinen mieli ymmärtää kohdettaan, jakaa uutta oikeutta vai vain kauhistuttaa?

Kyseenalaisinta sarjassa onkin ajatus oikeasta ja väärästä. Ajattelen lähtökohtaisesti, että kaikilla on oikeus tulla kuulluksi, mutta koska sarjassa esiintyvät henkilöt on jo tuomittu rikoksistaan, ovat he myös saaneet oikeuden puolustautua. Jos asia siis on jo oikeudenmukaisesti loppuunkäsitelty, miksi juuri tuomitulle annetaan uusi mahdollisuus, jota ei kuitenkaan voida enää uhrille tarjota? Muuttuisiko tilanne paremmaksi, jos myös omaisia tai uhria kuultaisi? Miltä näyttäisi sarja, joka kertoisi kahdenlaisen näkökulman tapahtumista? Antaisiko se myös oikeuskäsittelystä vääristyneen kuvan ja kuka silloin totuutta arvioisi?

Rikollisen mielen käsittelytapa määrittää sen, onko sarjan tarkoitus ainoastaan kohahduttaa vai voiko se jopa laajentaa aiheeseen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua oikeudesta ja moraalista. Se nähdään tiistaina 29.10.2019 klo 20, kun sarja alkaa YLE TV1:llä.

Aiotko antaa Rikolliselle mielelle mahdollisuuden? Kuuluuko rikollisen päästä ääneen televisiossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Maailman vaikein sana ei ole kiitos, vaan ei

En ole koskaan osannut kieltäytyä mistään. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeammaksi kaikki käy. Ihminen, joka ei koskaan sano ei, kantaa näet harteillaan oman elämänsä kuorman lisäksi muiden murheita.
DSC_00555Se alkoi jo päiväkodissa. Paheni vain, mitä pidemälle koulutaival eteni. Autoin koulutehtävissä ja olin ilman paria jääneen kaveri, vaikka yhtä usein olin itsekin se, jolla ei ollut ketään. Lukiossa uskonnonopettaja pyysi jakamaan virsikirjoja kirkkoon ennen jumalanpalvelusta. Minä menin, vaikka se oli vastoin kaikkia periaatteitani. Isoja ja pieniä uhrauksia vuodesta toiseen.

Työelämä ei varsinaisesti parantanut kiltteyssyndroomani oireita. Painan hommia silloinkin, kun muut eivät. Otan vastaan jokaisen työkeikan, jota tarjotaan. Ihan vain, koska en halua sanoa ei. Ettei vain toimeksiantajalle tulisi paha mieli, vaikka samaan aikaan mietin, mistä välistä nipistän omaa vapaa-aikaani lisätöille. Liian kiltti ihminen kärsii myös usein saavutuspaniikista. Pitäisi edetä, saavuttaa ja pitää muut tyytyväisenä.

Työelämän lisäksi kiltteyden ongelmat näkyvät henkilökohtaisessa elämässä. Kun ei osaa sanoa vapaallakaan ei, täyttyvät päivät sosiaalisista velvollisuuksista. Havahduin hetki sitten siihen, että olen lähes joka päivä hoitanut muiden asioita, ollut saatavilla ja auttanut. Kuulostaa oikein laupiaalta, mutta en minä ylistystä tarvitse, vaan rauhaa.

Tällaisen asian ääneen sanominen on vähän vaarallista ja voi aiheuttaa pahaa mieltä, ja sitähän minä nimenomaan pelkään! Inhoan henkilöityneitä konflikteja, enkä halua, että kukaan suuttuu minulle. En ehkä käännä toista poskeani, mutta annan ajastani toisenkin tunnin muiden hyväksi, mikä ajaa siihen, että sitä jo odotetaan minulta.

Toisten auttamisen kuormittavuudesta puhuminen ei tarkoita sitä, etteikö haluaisi auttaa tai tekisi sitä myöhemminkin. Ongelma on se, että jos ei koskaan kieltäydy, ihminen muuttuu apuautomaatiksi, eikä raja hyväksikäyttöön ole kovin suuri. Ojentaessani auttavan käteni muille olen väistämättä joutunut miettimään, kuka minua auttaisi, kun sen aika on.

Tätä juttua on turha päättää pohtimalla, miten kiltteydestä pääsisi eroon tai miten oppisi sanomaan ei. Koska kyse on niin vahvasti luonteeseen kaiverretusta piirteestä, en keksi muuta keinoa kuin täydellinen eristäytyminen ja tavoittamattomissa oleminen. Kuulemani mukaan monet ovat kuitenkin oppineet kieltäytymään, ajattelemaan enemmän itseään ja vetämään rajat omien voimavarojensa venyttämiselle. Miten se tapahtuu?

Oletko liian kiltti? Miten voi oppia kieltäytymään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa