30 asiaa, jotka haluan tehdä ennen kuin täytän 30

Täytän 30 vuotta 852 päivän päästä. Sitä ennen on siis elettävä yli 800 arkista ja vähän ylellisempää aamua, joista ensimmäiset vietän muuten hotellin lakanoissa, sillä olen juuri saapunut Islantiin, kun luet tätä juttua.
DSC_00841. Haluan kasvattaa otsahiukset pois. Ne, jotka jo kerran sain pois silmiltä, mutta jotka taas leikkasin hetken mielijohteesta häiritsemään silmälaseja.

2. Olisi mahtavaa oppia käyttämään sähköhammasharjaa, ja toki sitä ennen hankkia se. Minua vain epäilyttää. Mahtaakohan se tehdä elämästä yhtään sen terveempää kuin se aiemminkaan on ollut?

3. En osaa tehdä täytekakkuja. Olen todellinen tumpelo leipomisessa, joten tulevia juhlia ajatellen voisi olla paikallaan, että osaisin vihdoin tehdä jotakin muutakin kuin suunnitella tarjottavia.

4. Haluan oppia pitämään ruokasienistä. Muihin tarkoituksiin hankittavia sieniä en aio maistaa.

5. Haluan tehdä valtavan vegaanisen nachopellin. Ja vegaanisen juustokastikkeen. Vaivalloista hommaa, joten otan aikatavoitteeksi rapeat kaksi vuotta.

6. Haluan maistaa Kompuchaa.

7. Haluan käydä Kööpenhaminassa. Olen käynyt siellä jo kerran, mutta hei, kerta kiellon päälle, vaikkei kukaan ole kieltänyt.

8. Ihan varmasti saan valmiiksi proosateokseni. Sen on oltava kaupoissa ennen kuin täytän 30 vuotta. Minusta tulee kirjailija vielä kakkosella alkavalla iällä. On tultava.

9. Haluan uskaltaa laulaa karaokea ainakin kerran ennen pyöreitä vuosia. Viimeksi olen laulanut lähipubissa monta vuotta sitten työkaverin kannustamana. Tiedän, ettei muiden korvista valu verta sen vuoksi, mutta tuskin lauluni sen suurempaa nautintoa kenellekään tarjoaa.

10. Toivon, että voin antaa anteeksi ja unohtaa kaikki menneisyyden kokemukset lapsuudesta lähtien.

11. Olisi hienoa lähteä vielä ennen pyöreitä vuosia all inclusive -lomalle etelään. En tiedä, onko siinä mitään järkeä, mutta se tuntuu hyvältä ajatukselta.

12. Haluaisin löytää rauhan. Se tarkoittaa turhista huolista vapautumista.

13. Voisin yrittää opetella sytyttämään tulitikun ja avaamaan tölkin erillisellä avaajalla. Kumpaakaan en vielä osaa.

14. Olisi suotavaa, että oppisin vihdoin pitämään joogasta.

15. Haluaisin selvittää sukuni salaisuudet.

16. Haluan oppia kieltäytymään.

17. Toivoisin, että uskaltaisin postata aktiivisesti LinkedInissä.

18. Haluan järjestää useat suuret teemajuhlat.

19. Olisi hienoa kokeilla maailmalla leviävää 5AM-viikkoa, jolloin on tarkoitus herätä viikon ajan joka päivä klo 5 ja kuulostella, miten se vaikuttaa omaan oloon. Tämähän on minulle suuri ponnistus, sillä väkisin herääminen ja aikaisin nukahtaminen ovat minulle myrkkyä.

20. Toivon, että kahden vuoden aikana saan aikaiseksi järjestellä tietokoneeni. Tiedostoja on jo viisinumeroinen määrä.

21. Haluan kehittyä valokuvaajana. Toistaiseksi kuvaan vain automaattiasetuksilla, ja olenkin pohtinut, tekeekö se kuvaajasta jollakin tavalla manuaalinäpertäjää huonomman, jos itse kuva on kaunis.

22. Toivon, että kolmikymppisenä käytän enemmän luonnonkosmetiikkaa ja ekologisia puhdistusaineita.

23. Haluaisin enemmän aikaa ja jaksamista keskittyä dokumentteihin.

24. Tällä hetkellä kirjojen lukeminen on minulle kausittaista. Saatan lukea monta romaania putkeen ja sitten pitää pitkän tauon. Mielikuvissani olisi ihanaa, jos lukeminen olisi selkä rutiini, joka vähentäisi myös yöllistä puhelimen räpläämistä.

25. Haluan laihtua. Tällaistahan ei yleensä saisi sanoa ääneen.

26. Toivon, että pidän myös tulevaisuudessa autolla ajamisesta kiinni sen verran, etteivät taidot ruostu. En silti suosittele yksityisautoilua kenellekään.

27. Haluan kirjastossa käymisestä rutiinin, vaikka on pakko myöntää, että räkäiset lainakirjat ällöttävät toisinaan minua.

28. Yritän tulevina vuosina uskaltautua useammin myös kirpputoreille. Olisi hienoa antaa uusi elämä jonkun muun vanhalle vaatteelle. Toistaiseksi olen myynyt siellä vain omia rojujani.

29. Mitä kiireisempää elämää elän, sitä huonompi kuuntelija olen. Vaikka elämä heittelisi miten tahansa, toivon, että olen kolmikymppisenä parempi kuuntelija. Sellainen, jonka muisti myös pelaa.

30. Haluan saada elantoni työstä, jota tehdessä ajattelen ainakin lähes joka päivä sitä, kuinka onnelliseksi se minut tekee.

Kaksi vuotta on oikeasti aika vähän. Se menee niin nopeasti, että on aivan turha haaveilla suurista, vaikka jotkuthan sanovat, että niin kannattaisi nimenomaan tehdä. Minä olen realisti ja otan suurissa unelmissa tavoitteekseni viisikymppiset. Sehän on minun aikanani todennäköisesti uusi 30, ja vaikkei olisi, otan siitä kaiken irti, sillä vanheneminen on minusta edelleen ihanaa.

Mitä haluat tai halusit tehdä ennen kolmikymppisiä? Toteutuivatko ne?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Päiväni lomalla ja kaikkea muuta kuin lomalla

Pohdin kuluneella viikolla Instagramissa työn merkitystä. Ulospäin saattaa näyttää siltä, että olen aina töissä. Se on tavallaan totta, mutta on minulla myös vapaa-aikaa, jota vaalin kaikin voimin. En halua luoda itsestäni kuvaa, jossa työ määrittää koko elämän tai jossa ihmisarvo määrittyy työn perusteella. Siksi esittelen kaksi täysin ääripäätä omasta arjestani: ylibuukatun työpäivän ja löffäilykeskiviikon.
ennenaamukahviaeivoi1601

Työpäivä

6.30 Kello soi. Nään unta, että joku yrittää irrottaa pääni ja että työkaverini on vienyt koiransa hoitoon elinkautisvangille. Töissä selviää, ettei kumpikaan ole totta. Väsyttää niin, etteivät jalat kanna.

6.50 Nousen sängystä. Kiire. Meikkaan nopeasti. Syön leipää ja juon smoothien. Mikähän senkin suomenkielinen nimi on?

7.15 Sade jättää silmälaseihin pisaroita ja kohta iho hohkaa niin, että lasit höyrystyvät. Ehdin töihin ajoissa, keitän kahvit ja raahaudun työpisteelleni. Istun niin kauan samassa asennossa, että toinen jalkani puutuu.

12.30 Syön kaksi päivää sitten tehtyjä canneloneja. Kuka nekin osaa täyttää? Ja miten voisi tehdä täytteen, jota voisi pursottaa helposti pussista?

15.30 Otan varaslähdön töistä. Juoksen kiireellä läheiseen kauppakeskukseen lataamaan bussikortin ja syöksyn pysäkille odottamaan ruuhka-autoa. Saan onneksi oman paikan ja iltapäivän kääntyessä täydelliseksi pimeydeksi yritän epätoivoisesti tiirata oikeaa jääntipysäkkiä.

16.32 Perillä markkinointiviestintäpalaverissa! Se menee hyvin ja on ohi tunnissa.

17.36 Nökötän pimeässä lähiössä odottamassa bussia. Keskustorin kohdalla olen niin väsynyt, että unohdan melkein jäädä pois, sillä on käytävä ostoksilla. Haen suurmarketista vihanneksia ja illallisaineksia.

19.14 Olen syönyt, istun sohvalla ja yritän pysyä hereillä. Kerään itseni, teen viimeiset muutokset presentaatioon ja muihin materiaaleihin. Tallennan ne Dropboxiin ja lähetän maailmalle.

23.11 Vetäydyn sänkyyn, katson rikossarjoja taas niin, etten uskalla nousta pissalle ja lopulta nukahdan vain huomatakseni, että kello on taas 6.30.

Lomapäivä

10.23 Raotan silmälummetta. Aukeaa yllättävän helposti. Olen kiitollinen heti ensimmäiseksi siitä, että saan herätä virkeänä. Viime päivinä on tuntunut siltä, että aivoilla on niin vähän polttoainetta, että ne voivat sammua milloin tahansa.

11.05 Kaapissa on vielä arkielämän aamupala-ainekset. Teen smoothien, mutta herkuttelen myös kurkulla täytetyillä croissanteilla. Sen jälkeen haahuilen kotona päämäärättömästi. Tekisi mieli itkeä ilosta. Ei stressiä, ei tekemättömiä hommia tai suunnitelmia.

13.42 Alan lompsia kohti lähikampaamoa. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten mennytkään vakikampaamooni, mutta sain niin hyvän alekoodin toiseen palveluun, että en voinut vastustaa sitä. Hiuksista tulee kivat. On paljon kauniimpi olo kuin ennen kampaajaa.

14.45 Luikin Lidliin. Yritän etsiä huhuttua uutuuspaprika-chilihummusta.

16.58 Makaan sängyssä. Ummistan silmäni. Nään taas pahoja unia. Kyllä ne helpottavat vielä. Nukun, vaikka yöpöydän lamppu on päällä. Herään ennen kuutta.

18.25 Syön eiliset intialaisen ruoan jämät. Kylmä ruoka on minusta oikeasti hyvää, ja hermostun, kun talouden toinen osapuoli lämmittää sen liian kuumaksi. Aika typerää.

19.30 Kirjoitan. Kirjoitan. Kirjoitan. Olo on autuas. Nautin räjähtäneistä tilastoista ja tunnelmoin blogitulevaisuudella. Teen mielessäni suunnitelmia ansaintalogiikkaan liittyen, mutta päädyn lopulta kuuntelemaan Anna Erikssonia ja sitten Paula Koivuniemeä.

00.45 Olen taas haahuillut kotona askaroiden monta tuntia. Nukutan itseni Arman ja Suomen rikosmysteerit -ohjelman positiiviseen värinään. Edelleen mietin, miksi ihmiset katsovat julmuuksia dramatisoituna. Nautin vaaran tunteesta ja siitä, että tiedän olevani kotona turvassa. Ristiriitaista ja jotenkin väärää.

Seuraavana päivänä kello ei todellakaan herätä klo 6.30. Tulen vihaamaan ikuisesti kyseistä kellonaikaa.

Kertooko työ tai työn tekeminen mielestäsi ihmisestä tai hänen elämästään jotakin oleellista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tyhjä sielu tyrehdyttää proosasuonen

En olisi koskaan uskonut, että kirjoittajana joudun tilanteeseen, jossa olen niin väsynyt, ettei sanoja enää ole. Silloin on mahdotonta sukeltaa mielikuvitusmaailmaan, jossa kaikki on jo päin prinkkalaa. Kukapa tuplapahassa todellisuudessa haluaisi elää.
DSC_0107Se kirja. Proosateos. Joulumarkkinat ja kustannussopimuksen metsästys. Kävi kuitenkin niin, että tuhdiksi kasvanut tekstitiedosto jäi lopulta viime vuoden alussa nukkumaan, ei ikiunta, mutta jotakin vähän tainnuttavampaa kuin karhujen talviunet. Tuli arki, hirvittävä kasa töitä ja vielä kammottavampi väsymys. Kynnys kirjoittaa, kirjoittamislukko. Sielun tyhjyys.

Kun proosan kirjoittaminen on ollut jäissä, olo tuntunut tyhjältä. Siitäkin huolimatta, että muita kirjoitustöitä on ollut enemmän kuin aiemmin. Suurin osa niistä on keskittynyt sosiaali- ja terveysalaan, mutta sairausvakuutuslaista, sotesta ja päivärahoista on proosa todella kaukana! Niissä ei ole mitään runollista, kaunopuheista tai luovaa. Kylmyyttä ja uhkaa, välitiloja.

Luovakirjoittaminen on mahdotonta, jos ei ole sanoja. Ei tavuja, ei edes kirjaimia tai aihioita niille. Vähän aikaa sitten päädyin kokeilemaan päämäärätöntä kirjoittamista aukaistakseni kirjoitushanat, mutta sain aikaiseksi vain sysipaskan novellin, joka on huonompi kuin yksikään 16-vuotiaana kirjoittamani, vaikka niissä silkkihanskat elivät, moni kuoli syöpään ja nunnat olivat rikollisia.

***

Halusin olla kirjailija jo ennen kuin opin kirjoittamaan kunnolla, mutta myöhemmin tuli hyvin selväksi, että sellaiseksi ryhtymistä pidettiin täysin mahdottomana. Sitähän se onkin. Harvalla riittävät taidot, eikä sattumaakaan onnistu kovin moni uhmaamaan. Niinpä hautasin kirjailijahaaveet pitkäksi aikaa ja keskityin toimittajuuteen, sen jälkeen enemmän markkinointiin.

Tovi sitten vanha haave palasi takaisin mieleeni, kun haistelin kiinalaisgrilliltä tulevaa rasvankatkua kauppamatkalla. Miten se liittyy kirjoittamiseen? Ei mitenkään, mutta sillä hetkellä tuli pitkästä aikaa tunne, että käsillä ollut hetki kuuluisi kirjaani. Routainen maa, auki revitty katu, puistoaukion käryillään täyttävä kioski, märät sukat ja yleinen lohduttomuus.

Minun maailmani, joka paperilla oli jo niin synkkä, ettei itsensä uuvuksiin ajaneella työmyyrällä olisi sinne vielä asiaa.

***

Vielä en ole uskaltanut jatkaa vuosi sitten kesken jäänyttä proosaurakkaa. Käsikirjoitus tuntuu sydämessä, mikä on samanaikaisesti ilahduttavaa ja ahdistavaa. Ilahduttavaa siksi, että tiedän olevani jälleen täydessä iskussa, kun pystyn luomaan muutakin kuin journalistisia tai kaupallisia sisältöjä. Edessä oleva ahdistaa silti, sillä proosan kirjoittaminen vaatii ennen kaikkea kestävyyttä. Vaikka saatan ajatella proosan kirjoittamista liian pateettisesti, tiedän, että kyse on ennen kaikkea halusta tehdä töitä silloinkin, kun mielessä pyörivät kirosanat runollisia rakenteita enemmän.

Kun sitten väsyttävän vuoden puolikkaan jälkeen saan jälleen 60-sivuisen käsikirjoitusraatoni auki, annan mennä. En lupaa mitään, mutta sen tiedän, että keväällä minulla on aikaa ja voimia saattaa tarina loppuun.

Pelottaa ja hymyilyttää. Vaikka huijarisyndrooma iskee päälle joka toinen päivä, yritän muistaa, että tiettävästi paljon huonompiakin liuskanivaskoja on kustannettu kirjoiksi. En tiedä, näemmekö palkintogaaloissa, mutta uskoisin, että vähintään alelaarissa kesähelteillä.

Miten kirjoitusjumista pääsee eroon? Kerro ihmeessä kokemuksistasi, jos kirjoitat proosaa.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näistä asioista sain hyvän mielen vuonna 2019

Kerroin jo pari viikkoa sitten, mistä pahoitin mieleni viime vuonna. Sain loistavan kommentin, jossa kummasteltiin sitä, miksi esiin nousee aina mielensäpahoittaminen, kun yhtä tärkeää on mielensähyvittäminen. Tässä tulevatkin aiheet, joista sain hyvän mielen vuonna 2019!
thought-2123970_1920Kuva: Pixabay

Monimuotoista elämää näyttävät some-kanavat

Luin juuri Helsingin Sanomien jutun (2.1.2020) Kaksi äitiä ja kaksoset  -Youtube-kanavapariskunnasta Ellasta ja Susannasta, joiden videoblogia seuraan säännöllisesti. Ihanan aurinkoinen artikkeli tavallisesta perheestä muistutti minua siitä, mikä Youtubessa tai missä tahansa muussa some-kanavassa on niin mahtavaa: elämän monimuotoisuus. En viittaa tällä vain sateenkaariperheisiin, vaan ihan kaikenlaiseen arkeen ja tapaan olla ihminen. Siksi seuraan paljon sisältöjä, jotka eivät millään tavalla linkity omaan elämääni, kuten perheellisiä, aivan eri-ikäisiä ja tyystin toisenlaisissa ammateissa työskenteleviä ihmisiä.

Minusta olisi tervettä, että kaikki kuluttaisivat tosissaan tai edes hetken mielenkiinnosta sellaisia media- ja some-sisältöjä, jotka eivät ole omaa elämää lähellä. Veikkaan, että silloin myös negatiivinen kommentointi vähenisi. Toinen arvaukseni on, että me olemme viimeinen sukupolvi, joka ongelman parissa joutuu painimaan. Vai mahtaakohan ahdasmielisyys poistua koskaan?

Instagram-tarinat

Haluan nostaa toisena vuoden kevyenä ilontuojana esiin Instagramin tarinat, joiden suosio näyttää empiiristen havaintojeni perusteella kasvaneen. Ainakin minun lähipiirissäni monet ovat uskaltautuneet niitä tekemään, ja se on mahtavaa! Vaikka Instagramin tarinasisältöjä eli minivideoita voi silotella siinä missä mitä tahansa muuta sisältöä, ovat ne myös oiva tilaisuus näyttää elämää sellaisena kuin se on. En menisi syyttämään somea ihan kaikista paineista, mitä ihminen voi itselleen haalia, mutta rosoisen elämän näkeminen taitaa kuitenkin olla ihan tervettä ja ulkoisia paineita laskevaa peruskiiltokuvien keskellä. Ainakin sotkuista kotia on helpompi näyttää minivideolla kuin ikuistaa kauniisiin kuviin.

Jääkiekon MM-kulta

Menin julistamaan aika mahtipontisesti, että minua ei torilla nähdä. Ei totisesti nähty, mutta monet muut siellä tavattiin toukokuussa. En vieläkään oikein sulata urheilua kovin yksioikoisena toimintana, vaan yritän edelleen pohtia, mikä sen rooli leipää ja sirkushuveja -yhteiskunnassa on. Olin silti onnellinen pelaajien puolesta MM-kultapelin jälkeen, ja kai voitto teki jollakin tavalla hyvää kansakunnalle. Ehkä huomiseen on taas vähän helpompi uskoa. Kunnes on taas uusi toukokuu. Nimittäin seuraaviin vuosiin on turha odottaa voittoa, sillä sehän ei tule kello kaulassa.

Kauppojen kehittyminen

Voi sitä aikaa, kun R-Kioski oli illan ainoa toivo, viimeinen soturi! Hetki sitten lähi-Ärrämme sulki ovensa viimeistä kertaa, eikä ihme, sillä tienoo on täynnä pieniä marketteja, jotka pitävät liukuovet auki yhteentoista saakka. Jonkun mielestä varmasti perinteet ovat pilalla, kun pikkukioskit käyvät elinkamppailua jättejä vastaan, mutta minun mielestäni nykyaikana on pystyttävä tarjoamaan palvelua mahdollisimman monipuolisesti laajoilla aukioloajoilla. Onkin ollut ilo huomata, että viime aikoina palvelua on saanut entistä kattavammin myös pyhäpäivinä, sillä kaikkien arki ei kalenterin punaisia pallukoita katso.

Aukioloaikojen laajentumisen lisäksi olen iloinnut kaikkien kauppojen valikoimien laajentumisesta, sillä kyllä lähikaupasta pitää voida ostaa muutakin kuin makkaraa ja maitoa. Samaan aikaan toivon kuitenkin, että erikoisliikkeet säilyvät, mutta veikkaan, että kaikkea ei voi saada – täyden palvelun lähikauppoja, edullisia marketteja ja suloisia pikkuliikkeitä.

Tasa-arvoinen eduskunta

Oikeastaan on vähän typerää edes ottaa eduskunnan sukupuolijakaumaa esiin, sillä lähtökotaisesti sukupuolella ei pitäisi olla merkitystä. Vuonna 2019 aloittaneesta eduskunnasta 47 prosenttia on kuitenkin naisia, mikä on enemmän kuin koskaan aiemmin. Vaikka toivon, ettei sukupuoli liittyisi mitenkään päätöksentekoon missään suhteessa, kertoo naisedustajien määrän kasvaminen mielestäni yhteiskunnan tasa-arvoistumisesta ja yhtäläisten mahdollisuuksien tunnustamisesta, sillä voimme vain muistella ja arvailla, millainen oli se Suomi, jonka eduskunnasta naisia oli 5,5 prosenttia.

Ilmastonmuutostietoisuuden kasvu

Vuoden 2019 koostetta on mahdotonta tehdä ilman, että nostaa esiin ilmastonmuutoksen. Uskon, että aiheesta on sanottu jo niin paljon, etten tiedonjyvästeni kanssa halua alkaa huikennella, mutta on pakko todeta, että vaikka asiat muuttuvat hitaasti, on ollut ilo huomata, miten ilmastonmuutostietoisuuden kasvu on vaikuttanut moniin jo arkitasolla. Kierrättäminen ja ekologinen liikkuminen kasvattavat toivottavasti suosiotaan entisestään, mutta jo se, että ottaa asioista selvää, kiinnostuu ja haluaa ymmärtää, on askel parempaan. Suuret päätökset tehdään niin kaukaisella tasolla, että siinä ei yhdellä biopussilla ole hirveästi sanottavaa, mutta silti on aina parempi tehdä ekologinen valinta kuin jättää tekemättä.

Saatamme tässäkin asiassa olla viimeinen sukupolvi, joka joutuu edes opiskelemaan ekologista elämää. Ei mene kauaa, kun se on jo lapsuudesta tuttua arkea joillekin. Ennen kaikkea siksi, ettei ole muuta vaihtoehtoa.

Tätä juttua kirjoittaessani huomasin hyvin, kuinka vaikeaa mielensähyvittämisestä on kirjoittaa. Oli nimittäin melkoinen työ keksiä asioita, jotka aidosti ilahduttivat!

Mikä sinua ilahdutti viime vuonna? Jos ilonaiheeni herättivät ajatuksia, kommentoi juttua alla.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

10 syytä, miksi 2020 on minun vuoteni

Olen varmasti kaikkina muina vuosina valehdellut kertoessani odottavani tulevaa vuotta tai hehkuttaessani sitä, kuinka jotakin suurta on tapahtumassa. No, ei taatusti ole ollut, olen vain toivonut sitä niin kovin. Ensi vuonna otan ohjat vihdoin omiin käsiini ja yritän opetella ihan kantapään kautta, että asiat muuttuvat vain, jos itse uskaltaa muuttua tai muuttaa niitä.
DSC_0411111. Teen suuren elämänmuutoksen. En muuta maalle tai yhtään mihinkään, mutta päästän irti energiaa vievistä asioista, sillä nyt se on taloudellisesti mahdollista.

2. Aloitan julkisen työnhakukampanjan. Se jännittää siksi, että pelkään nolaavani itseni.

3. Hankkiudun vararenkaastani eroon. Haluan takaisin muutama vuosi sitten koetun hyvän ja kevyen olon, jolloin tunsin aidosti rakastavani kehoani.

4. Karsin ja myyn kaikki turhat tavarani. Minimalistia minusta ei tule, mutta kaappini ovat täynnä jopa kuusi vuotta vanhoja papereita, että on jo aikakin siivota. Samalla kierrätän ja myyn vaatteet, joita en ole käyttänyt viimeiseen viiteen vuoteen.

5. Kirjoitan sen pirun proosateoksen loppuun. Tarina ei saa enää jäädä elämän alle.

6. Luen kaikki kirjakaappini lukemattomat teokset. Elämä asuu paperisilla sivuilla, kunhan muistaa, että sitä on myös niiden ulkopuolella.

7. Jos minulla on energiaa, perustan myös ruokablogin ja harjoittelen ruokakuvaamista.

8. Nautin sydämeni kyllyydestä monista suurista juhlista, joita on tiedossa jo tällä hetkellä ainakin neljä.

9. Aion olla parempi ystävä ja puoliso. Enemmän läsnä ja vähemmän puhelimella. Se lähtee siitä, että olen myös itselleni parempi.

10. Käytän rahaa järkevästi, nautin pienestä ja arvostan ilmaista. Aloitan toivottavasti sijoittamisen, sillä näillä näkymin äkkirikastumista ei ole tiedossa muullakaan keinolla.

Ihan aidosti onnellista uutta vuotta!

Mitä odotat tulevalta vuodelta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näistä aiheista pahoitin mieleni vuonna 2019

Ideointi ei ole vaikeaa, mutta ihan jokaisesta mielensäpahoittamistilanteesta ei saa kokonaista juttua aikaiseksi. Vuoden aikana ehtiikin kertyä melkoinen määrä aiheita, jotka ärsyttävät, mutta eivät sentään eheän tekstin verran. Lue, ärsyynnyitkö vuonna 2019 samoista aiheista kuin minä!
ennenaamukahviaeivoi_annaPääministerin myyjätaustalle irvaileminen. On huolestuttavaa, jos sitä, että pääministeri Sanna Marin on ollut töissä Sokoksella, pidetään yleisesti erikoisena. Minusta kassatyötä kummallisempaa olisi se, ettei olisi tehnyt politiikan ulkopuolisia töitä lainkaan. En myöskään pidä siitä, että keskusteluissa puhutaan asiakaspalvelutyöstä hanttihommana, sillä monimuotoisten työtehtävien halveksunta yhteiskunnassa ei ole tervettä, vaan tietynlaisen hierarkian ja luokkien rakentamista.

Ehdottomuus keskusteluissa. Minusta on turha ottaa osaa keskusteluun, jos ei voi perustella kantaansa muuten kuin jankuttamalla. Aina on nimittäin mahdollista olla myös hiljaa. Se, ettei ole valmis perustelemaan mielipiteitään, ei ole jonkin asian takana seisomista, vaan argumenttien heikkoutta.

Seksistiset nettikommentit. On hyvin huolestuttavaa, että nettijutut keräävät julkiseen kommenttikenttäänsä luonnossa maksamiseen ja ulkonäön arvostelemiseen liittyviä kommentteja – ja nämäkin mainitut aiheet ovat vain murto-osa alentavien kommenttien pääsanomista. Kaikista järjettomimpänä ja samaan aikaan surkuhupaisana pidän sitä, että useat tekevät sen omilla kasvoillaan. Se ei ole suoraselkäistä, vaan kertoo siitä, ettei kaikki taida olla ihan kunnossa.

Iskelmän Aamuklubin Sukupuolten taistelu -radiovisailu. Olen kuullut monesti olevani tylsä paasaaja ja ’inhottava femakko’ puhuessani sukupuoliin liittyvistä rakenteista ja vallankäytöstä. Siksi, etten jaksa tapella aiheesta, olen jättänyt sen sivuun blogista. Nyt, kun työpaikalla on soinut Iskelmä aamusta alkaen, en enää voi olla hiljaa, sillä olen järkyttynyt syvästi kanavan aamushow’hun kuuluvasta Sukupuolten taistelu -tietokilpailusta.

Aina on mahdollista painaa asioita villasella, mutta joskus niihin on myös puututtava. Vaikka joku olisi niin sanottu hauska vitsi, on sen toistaminen myös aina jonkin rakenteen ylläpitämistä. Iskelmä kuvailee Sukupuolten taistelua kisaksi, jossa ”miehet ovat miehiä ja naiset naisia”. Arkiaamuisin käytävässä kilpailussa esitetään aina kolme kysymystä, jotka ”liittyvät vastakkaista sukupuolta koskeviin aihealueisiin”.

Sukupuolten taistelu ei ole hauska kilpailu, vaan visa, joka valitettavasti viittaa siihen, ettei kanavalla tunneta sukupuolten monimuotoisuutta tai sukupuoleen perustuvan vallan toisintavia rakenteita.

Some-tykkäämisten ja -kommenttien vaikutus. En haluaisi myöntää tätä, mutta joudun toteamaan, että tykkäämiset, kommentit ja lukijamäärät vaikuttavat minuun. Kun lukijoita lähtee tai kommenttikenttä pysyy kuolleena, en voi välttyä miettimästä syytä. Se kuuluu kai ihmisyyteen ja siihen, että loppujen lopuksi kaikki haluavat hyväksyntää, vaikka kuinka seisoisi kirjoitustensa takana

Yhteisiin asioihin osallistumattomuus ja se, ettei ole valmis antamaan omistaan. Meiltä on varastettu pesutuvasta ohjelman pyörimisen aikana jo muutaman kerran pesuainepurkki. Se on aika erikoista talossa, jossa oletettavasti jokaisella pitäisi olla mahdollisuus hankkia oma pesuainepaketti. En toki muiden taloudesta tiedä, mutta oletan näin. Kaiken huippu on ollut se, että kerran pesuainetta ei varastettu, vaan sen loput lantrattiin, jolloin jäljelle jäi tehotonta litkua.

Meitä muutaman putelin vohkiminen ei kaada, mutta se tekee surulliseksi. Se kertoo yhteisöstä, jossa kaikki kyllä kelpaa, mutta mitään ei voi antaa. Me olemme luovuttaneet yhteiskäyttöön tuotteita, kuten tuoneet yleisten tilojen vessaan paperia, ja selvittäneet jumiin jääneen pesukoneen vyyhtiä. Vaikka jotakin ei omistaisi, ei tarkoita sitä, ettei siitä voisi pitää huolta. Kaikelle ei myöskään tarvitse aina saada vastinetta.

Palkan saaminen teksteistä, jotka ovat kieliopiltaan ala-arvoisia. Aivan varmasti minunkin jutuissani on virheitä, ja toisinaan rikon kieliopin rakenteita tarkoituksella. Kirjoitusvirheet, kuten lyöntivirheet tai pilkuttamattomuus, eivät kuitenkaan ole teho- tai ilmaisukeino, vaan ne kertovat ainoastaan siitä, että lisäoppi on tarpeen. Jos kirjoittaa ammatikseen rahapalkkaa vastaan missä tahansa työssä mitä tahansa tekstejä, on mielestäni pystyttävä virheettömään kieleen, jossa perusrakenteiden lisäksi on saavutettu edistynyt taso.

Raha ratkaisee aina lopulta kaiken, mutta silti sitä ei olla valmiita antamaan. Yllätys! En elä kuplassa, jossa rahalla ei olisi roolia tai jossa kuvittelisin, että vaihdantatalous riittää pitämään pyörät pyörimässä. Raha ratkaisee kaiken, eikä sitä pääse kukaan pakoon. Omassa elämässä se tuntuu pahalta silloin, kun syntyy ristiriita, jossa työntekijälle ei olla valmiita maksamaan tietyntasoista palkkaa tai lainkaan sitä, mutta työtehtävän vaatimustaso on viritetty äärimmilleen. Tämä ei ole kauhukuva, vaan arkipäivää työnhakupalstoilla.

Suostumalla riistotyöhön tekee hallaa yleiselle palkkatasolle, mutta samaan aikaan on tiedostettava, ettei ongelmaa voi kuitata yhdellä virkkeellä. Aina työstä ei nimittäin ole mahdollista kieltäytyä.

Mistä sinä pahoitit mielesi kuluneena vuonna? Kerro halutessasi myös oma mielipiteesi esiin nostamistani aiheista.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Saako metsästä voimaa ilman puiden halaamista?

Tein tänä vuonna päätöksen olla löpisemättä blogissa joulusta, sillä kaikkihan me tiedämme, millaista sen vietto on: aina yksilöllistä, usein kaavoihin kangistunutta ja yleensä myös sydäntä lämmittävää. Minun jouluni oli erityisen ihana. Paras joulu aikoihin, mutta kyllä yhden juhlapyhien huippuhetkistä tarjosi joulupäivän aamun lenkki lumen hunnuttamassa lähimetsässä.
ilkko_metsä3ilkko_metsä2ilkko_metsä1Nukkaantunut sukkani oli imenyt jo hyvän tovin itseensä vedeksi muuttunutta lunta, kun vihdoin löysin lapsuudestani tutun polun lähimetsästä. Jokainen askeleeni söi vastasatanutta lunta ja paljasti vain hetken piilossa olleen sammaleen, mädät lehdet ja vanhat kivet.

Kävelin, kompuroin ja liu’uin kohti metsän takana odottavaa rantaa. Syvällä metsässä avautuva maisema oli kuin muutamalla värillä maalattu teos. Vähän ruskeaa ja vihreää ja niiden päälle töpöteltyä paksua valkoista maalia, jolla aina viimeistelin taidekerhon harjoitustyöt.

Pilasin täydellisen harmonian kuvaamalla retkeltäni Instagramiin tarinavideoita (@annakatariinam) ja ottamalla blogiin kuvia, mutta joku raja on minunkin retki-innollani oltava. Siis sen lisäksi, että rauhallisin mielin voin olla vain silloin, kun tiedän tarkalleen, missä lähin autotie sijaitsee. Ihan vain siltä varalta, jos jotakin sattuu. Rikostutkijan ja stressaajan perusluonne ei nimittäin jää metsänreunaan.

Joku varmaan pitää minua höpsähtäneenä, mutta koin saavani uskomattoman paljon voimaa metsästä. Yleensähän metsästä saatava voima liitetään ivallisesti puiden halaamiseen, vaikka kai salaisuus oikeasti on siinä, että ulkoilu on yksinkertaisesti järkevää.

Raikas ilma tunkeutui hengitysteihini niin, että nenän sisällä kipristeli. Aivan kuin koko keho olisi puhdistautunut. Niin todella taisi käydä, sillä aattoillan lopuksi nautittujen punaviinilasillisten jälkeensä jättämä jyhmintäkin oli poissa retken päätteeksi. Ennen kaikkea lepäsi kuitenkin mieli, sillä kaupungin keskustassa harvoin pääsee nauttimaan metsän poikkeuksellisesta hiljaisuudesta. Rakastan asua ytimen imussa, mutta hiljaisessa metsässä saa huomata, millaisen melusaasteen ympäröimänä elää päivästä toiseen.

Rantaan asti en retkelläni koskaan lopulta uskaltanut, sillä tapoihini ei kuulu huikenteleminen. Olisihan se nyt ollut kumma, jos minusta yhtäkkiä olisi saanut lähi(ö)metsäretkeilijän. Kaikki aikanaan.

Seuraavaksi opettelen pukeutumaan niin, etteivät sukat kastu jo vanhempieni kotipihassa.

Saatko voimaa luonnosta? Mihin se mielestäsi perustuu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Miten vapautua materiasta, jalo pakettihirmu?

Joulunaluskausi on otollista aikaa tavarauhriutua ja kylpeä jalomielisyydessä. Minuun se iski sunnuntaina, kun selasin väkisin nettikauppaa käyttääkseni saadun lahjakortin. Enhän minä tarvitse mitään! Enkä halua mitään! Mutta kun on pakko.
tavaraähkyElin lapsuuteni todella yltäkylläisissä jouluolosuhteissa. Jopa niin yliampuvissa, että jälkikäteen olen miettinyt, ettei pakettien määrässä ollut mitään järkeä. Liekö syynä ollut ainoan lapsen siunaus vai vanhempieni usko siihen, ettei lapselta tulisi puuttua mitään koskaan – jouluaatosta puhumattakaan.

Tiedän erittäin hyvin, että on etuoikeutettua taivastella lahjaähkyä, sillä yleensä kerrotut tarinat ovat aivan päinvastaisia, eikä onnellisen lapsuuden onnellisissa jouluissa pitäisi olla mitään dramaattista. Eikä ihan oikeasti tietysti olekaan, mutta vaikka minusta ei aivan kieroon kasvanut tullut, on lahjafilosofian oikaisemisessa ollut tekemistä.

Ensinnäkin piti oppia, ettei määrä korvaa laatua. Toiseksi piti lopettaa yleisesti tavaran haaliminen. Otin ohjenuorakseni Joulumaa-kappaleen, jossa väännetään rautalangasta se, että joulu on mielentila. Ihmismielen rauhan valtakunta. Kuinka nöyrää!

Jouluaatto perustuu pitkälti odottamiselle, tavaran odottamiselle. Lapsena odotinkin lähinnä lahjoja. Joulupukin tuloa, paperin rapinaa. Nykyään odotan lähinnä joulutorttuja, kuusen koristelemista ja aattoiltaa, kun vihdoin istahdan pöydän ääreen eikä edessä ole muuta pysäkkiä kuin sänky. Jos joku minua haluaa lahjalla muistaa, olen siitä kiitollinen. En minäkään pyhästä hengestä ja pettuleivästä elä, vaan yhtä lailla nautin hyväntuoksuisista saippuoista ja kauniista esineistä.

Mutta ilmankin pärjäisin. Täytyy tosin myöntää, että tavarattomuudesta on helppo nauttia silloin, kun se on vapaaehtoista, ja siksi esimerkiksi keskustelu lasten lahjapuukeräysten toiveista on turhaa. Ihmisillä on unelmia varallisuustasosta riippumatta.

Materiasta vapautuminen näkyy arjessani – tai pitäisikö sanoa juhlassa – siten, että emme osta mieheni kanssa toisillemme joululahjoja. Päätös tuli voimaan heti ensimmäisen joulun jälkeen ihan vahingossa. Toivoin Haglöfsin reppua lahjaksi, ja mieheni halusi arvokkaan, vanhan vinyylin, joka maksoi sattumalta saman verran kuin toivomani reppu. Minä sain repun, ja lopulta annoin rahan vinyyliin, sillä hänen täytyi tilata se itse. Totesimme yhteisesti, ettei touhussa ole järkeä, ja päätimme keskittyä arjen pieniin piristyksiin.

Vaikka pesäkolossamme lahjoja ei vaihdeta, huomioin silti läheisiäni paketein. Tänä jouluna olen päättänyt olla ostamatta mitään turhaa ja antaa vain ajatuksella ja tarpeeseen annettuja lahjoja, vaikka yhtä lailla herkuilla on paikkansa lahjakimarassa.

Tuntuu jalolta sanoa, että tältä joululta toivon itse ihan oikeasti vain vapaata, loputtomia yöunia ja terveyttä lahjaksi tulevalle vuodelle. Muistan tietysti, miten hyvältä tuntui saada lahjaksi Barbie-talo ja Viktor & Rolfin hajuvesikokoelma, mutta mikään materia ei mene sen rauhan yli, jonka vuoksi toivoo elävänsä koko vuoden.

Vuoden jokaisena päivänä.

(Sillä lahjakortilla ostin lopulta seitsemän paria sukkia ja nilkkurit, sillä minulla ei ole yhtäkään reiätöntä sukka- tai kenkäparia.)

Minkälainen joululahja- ja tavarafilosofiasi on?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vuosikymmeneni ajokortista asumiseen ja ystävistä yliopistoon

On huojentavaa huomata odottavansa vuoden vaihtumista enemmän kuin koskaan aiemmin. Hyppäämällä uudelle vuosikymmenelle jätän taakseni pitkän kujanjuoksun, ja vuodesta 2020 eteenpäin aion tehdä ainoastaan sellaisia valintoja, jotka tekevät minut aidosti onnelliseksi.

Kurkistetaan sitä ennen kuitenkin kuluneeseen vuosikymmeneeni, josta kokosin yhteen pieniä paloja kevyistä yksityiskohdista suuriin muutoksiin.

Liikkuminen

Sain ajokortin. En koskaan ajatellut hankkivani ajokorttia, vaikka isäni oli tarjoutunut sen maksamaan ja piti sitä hyödyllisenä lipukkeena. On hyvä, että suoritin kortin lopulta ja onneksi vielä melko aikaisin, sillä taisin ilmoittautua autokouluun 18-vuotissyntymäpäivänäni. Kortti tuli lopulta vuonna 2011, sillä opinnot olivat niin epäinnostavia, että nukahdin jopa tunnilla. Se on saavutus, sillä en ole ikinä nukahtanut oppitunnilla tätä lukuun ottamatta.

Autolla ajan edelleen harvoin ja pääasiassa kesäisin. En siksi, että kapinoisin vuodenaikoja vastaan, vaan siksi, että ainoa paikka maailmassa, johon en jaksa raahautua bussilla, on mökki naapurikunnassa. Ihminen pärjää oikein mainiosti joukkoliikenteellä, jos vain järjestää elämänsä sen mukaisesti.

Opiskelu ja työelämä

Valmistuin kahdesta opinahjosta. Pääsin ylioppilaaksi vuonna 2011, ja yliopistosta sain käteeni maisterin paperit vuonna 2017. Välivuoden ennen korkeakouluopintoja vietin yliopiston radiossa työskennellen. Se oli mahtavaa aikaa, enkä yhtenäkään aamuna ajatellut, etten jaksaisi mennä töihin, mikä antoi kenties vähän liian ruusuisen kuvan työelämästä, mutta tarjosi myös tavoitteen. Työ voi olla sellainen, että sinne haluaa mennä joka päivä.

Aloitin palkkatyöt vuonna 2012. Viimeinen oikea lomani ilman lisätöitä tai opiskeluja on ollut kesällä 2011. Siinäpä tavoite seuraavalle vuosikymmenelle! Suorittajana tarvitsen aikaa palautua, ja siksi on ollut yllätys, ettei ihminen jaksakaan ilman lomaa. En minäkään. Tulevina vuosina lomailen niin paljon kuin pystyn, sillä elämä on muutakin kuin työn tekemistä varten. Se on suukkoja, iltoja rannalla, hitaita aamuja ja yöunia, joiden tunteja ei tarvitse laskea.

Ystävät

Tutustuin sekä opinnoissa että työssä ihaniin ihmisiin, joista on tullut minulle rakkaita ystäviä. Aina, kun olen aloittanut uudessa paikassa joko työt tai opinnot, olen ollut vakaasti sitä mieltä, etten tutustu kehenkään. Niin vain ystäviä on tullut. Torstaina juhlimme työyhteisön kanssa ja lauantaina näin sekä vanhaa työporukkaani että lukioaikaisia, rakkaita ystäviäni.

Asuminen

Muutin ensimmäiseen omaan kotiini ja myöhemmin toisen kanssa jaettuun. Kalevan-yksiöni oli aivan ihana pikkuluukku, joskin myös erittäin epäkäytännöllinen. Asunnossa ei ollut uunia, suihkuverho liimautui takapuoleen hiuksia pestessä ja ovet paiskautuivat yhteen eteisessä niin, että maali rapisi niistä irti.

Ruokavalio

Minusta tuli kasvissyöjä ja sittemmin vegaani. Ruokavaliomuutos tuntui lopulta hyvin luonnolliselta, sillä olen aina ollut todella nirso etenkin lihan suhteen. Kasvissyönti ja veganismi avasivat ovet ravinteikkaaseen ja monipuoliseen ruokaan, jonka syöminen on aina suuri ilo.

Ruokavaliossakaan en luota ehdottomuuteen, vaan aiemmasta einesräyhäämisestä poiketen olen nykyään oikein joustava ja avarakatseinen ruokailija.

Matkustaminen

Kävin Aasiassa ensimmäisen kerran. Lopulta kävin vuosikymmenen aikana kaksi kertaa Kiinassa ja kerran Vietnamissa. Rehellisesti sanottuna en ollut koskaan edes ajatellut, että voisin matkustaa Aasiaan, joten ensimmäinen Kiinan-matka avarsi silmiäni ennen kaikkea etuoikeutetusta asemasta ja siitä, kuinka upea maailma on tuolla jossain. Ollut niin kauan, ettemme pysty edes käsittämään sitä.

Bloggaaminen

Aloitin blogin. Itse asiassa useita, mutta vain yksi selviytyi: Mediakka, joka muuttui tänä vuonna Ennen aamukahvia ei voi -blogiksi. Muutos on tehnyt hyvää, sillä lukijamäärät ovat kasvaneet. Aamukahvi ei ole blogimaailmassa mikään uniikki nimikeksintö, mutta kuvaa tätä alustaa tarpeeksi hyvin.

Vuosikymmen pähkinänkuoressa

Kuluneet 10 vuotta ovat olleet valtavan työntäyteiset ja varmasti elämäni suorituskeskeisimmät vuodet, mikä on saanut ymmärtämään, ettei elämää ihan näinkään voi elää. Ei ole hyvä, jos ei ole aikaa kehittyä ihmisenä, kun arki rullaa niin kovaa vauhtia, ettei siitä saa edes kiinni.

Seuraavan vuosikymmenen omistan itselleni. Kaikelle sille, mitä tavoittelen itseäni ajatellen. Millaiseksi haluan tulla? Minkälaisessa kehossa minun on hyvä olla? Missä työssä viihdyn parhaiten? Mikä ihan oikeasti tekee minut onnelliseksi?

Uuden, alkavan vuosikymmenen suunnitelmistani kuulette vielä joulukuun aikana.

Kuulostaako tutulta? Kerro jotain vuosikymmenestäsi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Isovanhemmaton

On kulunut 11 kuukautta mummini poismenosta, eli olen ollut lähes vuoden isovanhemmaton. Suru iski jälkikäteen ja osoitti lähtöjärjestyksen, joka kaikesta huolimatta on aina arvaamaton.
IMG_5909Minä ja mummi 10 vuotta sitten.

Heinäkuun illat olivat ehtineet muuttua jo pimeiksi, kun oikaisin jalkani parvekkeen kaidetta vasten. Katselin halpoja muovitossujani ja tähtitaivasta. Sitten kuin taikaiskusta havahduin siihen, ettei minulla ole enää isovanhempia. Ei yhtäkään, ei ollut ollut enää kuukausiin. Sillä hetkellä ajattelin poisnukkuneita ihmisiä tähtinä, vaikka enhän minä yhtäkään nähnyt, sillä silmälasini olivat jääneet työhuoneeseen.

Menetyksen tunne oli yhtäkkisen musertava, vaikka olin suhtautunut mummini joulukuiseen lähtöön tyynesti. Niinhän sen pitikin mennä. 88 vuotta, 8 kuukautta ja 25 päivää elämää on enemmän kuin moni uskaltaa edes toivoa.

Olin luonut itselleni kuoren, jossa luonnolliset poistumat ovat vain osa elämän kiertokulkua, eivätkä ne suista minua raiteiltaan. En myöskään yleisesti ollut ajatellut isovanhempia erityisen läheisenä yksikkönä ihmisen elämässä, ja itse asiassa vasta tätieni isovanhemmaksi tuleminen on näyttänyt minulle, kuinka läheistä isovanhemmuus parhaimmillaan voi olla.

***

Äitini vanhemmat kuolivat kauan ennen syntymääni. Isäni isä menehtyi yli 10 vuotta sitten lähes 80 vuoden iässä, ja kuten kerrottu, mummini veti viimeisen henkäyksensä viime vuonna. Isäni vanhemmat, jotka siis sain tuntea, asuivat kuitenkin kaukana, eivätkä tapaamiset siksi voineet koskaan olla säännöllisiä. Puhuimme puhelimessa väkisin, vaikken nautinut siitä koskaan. Minun tapani ilmaista itseäni oli kirjoittaminen, ja olen onnellinen, että aloitimme mummini kanssa säännöllisen kirjeenvaihdon vaarin kuoleman aikoihin.

Kun mummi lähetti lokakuussa 2018 kirjeen minulle, tiesin, että se on hänen viimeisensä. Käsiala oli uupunutta, hienostunut kauno vaihtunut harakanvarpaisiin ja kirje jäänyt kesken. En vastannut, sillä en osannut. Kun näin mummin viimeisen kerran saman kuun aikana, tiesin halatessani, etten näe häntä enää.

Varasin innoissani kuitenkin heti uuden hotelliloman hänen kotikaupunkiinsa, vaikka levoton olo vaivasi alati. Lopulta kävi niin kuin olin aistinut, ja matkalla hiivimme mummin tyhjään asuntoon, kuvasimme huonekalut myyntiä varten ja suljimme oven hiljaa perässämme. Mummi oli mennyt.

***

Jouluaattona satoi isoja lumihiutaleita. Mummi oli soittanut päivällä tiukkasävyisen puhelun isälleni riisipuuron keittämisestä.

Istuimme huoltoaseman parkkipaikalla autossa odottamassa muita kyytiläisiä. Isäni päässä vilkkui vanha paristokäyttöinen tonttulakki, jonka tiuku vaihtaa väriä vielä 20 vuodenkin käytön jälkeen.

”Tiedätkö mitä?” isä kysyi.

”Mä luulen, että mummi lähtee niin kuin äitinsä. Herää aamulla like nothing ja sitten yhtäkkiä päivällä sydän pysähtyy”, hän sanoi.

Ja silti kukaan ei voinut tietää, että keskustelun hetkellä elämää oli jäljellä neljä päivää.

Mummini poismeno vahvahdutti minua ennen kaikkea siksi, että jokainen kuolemantapaus osoittaa, ettemme ole täällä ikuisesti. Lähtöjärjestystä voi yrittää laskea, mutta oikeasti millään laskutoimituksella ei ole merkitystä. On vain aavistuksia, oletuksia ja onnettomia sattumia.

Joulun välipäivät, isoja lumihiutaleita ja yksi aamupäivä, joka luopui seuraajastaan.

Mummini tarinan voi lukea hänen muistojutustaan.

Mitä ajattelet isovanhemmista tai isovanhemmuudesta? Minkälainen suhde sinulla on isovanhempiisi tai lapsenlapsiisi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa