Satatuhatta kertaa kiitos! Jäähyväisten aika

Olen aina ollut huono päästämään irti asioista. Vetkuttanut, venyttänyt ja toivonut parempaa. Kieltäytyminen, pettäminen ja pettymyksen tuottaminen ovat olleet minulle kovia paloja purtavaksi. Siksi tuntuu pahalta sanoa ääneen: Ennen aamukahvia ei voi lopettaa päivittymisensä huhtikuussa 2021.

Kun perustin Ennen aamukahvia ei voi -blogin vuonna 2015 nimellä Akkamedia, minua pelotti aivan kamalasti. Pelkäsin, että kaikki alkavat nauraa nähdessäni tekstejäni, mutta into kirjoittaa julkisesti harrastuksena voitti pelon. Ei toimituksen tukea, opettajaa tai mentoria apuna. Ja kaikki, mitä sanoisin, jäisi nettiin.

Blogin nimi vaihtui myöhemmin vielä Mediakaksi ja lopulta vuonna 2019 Ennen aamukahvia ei voi -muotoon. Kahden ensimmäisen etymologiaa en osaa avata, kun taas viimeisin nimi on vähän tekotaiteellinen, mutta kivan runollinen viittaus siihen, että aika harva asia toimii ennen sitä aamun ensimmäistä kupillista.

Lopettamispäätös syntyi puhtaasti ajanpuutteesta, joka osoitti, mihin elämässäni haluan käyttää aikaa ja mihin voimavarani riittävät. Koska kirjoitan työkseni, kaipaan käsillä tekemistä ja luovuutta ilman paineita vapaa-ajallani. Maalaan, ompelen ja kirjoitan sitä proosateostani, joka on edelleen kesken. Ei ehtinyt puolivalmiina ilman kustannussopimusta nimittäin äitienpäivä- tai joulumarkkinoille viime vuonna. Kustantaja, ota yhteyttä!

Uuden suunnan saanut ura

En koskaan uskonut sanovani tätäkään ääneen: Instagramin kätevyys on jyrännyt blogit, joiden takana niin kovasti olen halunnut seisoa. Luenhan itsekin blogeja edelleen säännöllisesti. Kommentointia en koskaan kuitenkaan ole osannut ottaa tavaksi, joten ihmekös tuo, että omakin kommenttiboksi on ollut tasaisen hiljainen, vaikka ruudun takana on ollut monta tuhatta ihmistä kuukausittain. Vuorovaikutus on tärkeää, muttei sen puute sentään ole syy lopettaa. Ja kyllä, olen saanut aivan ihania kommentteja, joista jopa herkistyin vanhoja juttujani selatessa.

Viime vuodesta alkaen olen onnistunut tekemään sisällöntuotantoa freelancerina yhä enemmän yrityksille. En voi sanoa, että asettaisin rahan etusijalle, sillä jos niin tekisin, olisin taatusti opiskellut jotakin muuta kuin journalistiikkaa. Eikä aikakaan minusta ole aina rahaa, mutta jos aikaa ei ole ylipäätään, täytyy miettiä, mistä nipistää, sillä asia, johon haluan aina tähdätä, on mielekäs ja kaikin tavoin kohtuullinen arki. Siksi suuntaankin nyt näppäimistön naputuksen urani tarkoituksiin.

Olisi pimittämistä olla vetämättä tähän keskusteluun myös yksityisyyttä. Ajatus siitä, että netti on täynnä kuviani ja henkilökohtaisia ajatuksiani ilman selittelyitä, tuntuu kieltämättä ahdistavalta. Haluan rakentaa nettiminäni uudelleen ja antaa hakukoneiden hiljalleen unohtaa näppäimistöltäni lentoon lähteneet yli 800 tekstiä. Haluan edustaa netissä äänelläni yrityksiä, en itseäni.

Surullista mutta riittävää

Mitä pidemmälle kirjoitan tätä juttua, sitä surullisemmalta ratkaisu minusta tuntuu. Mutta niin tuntisin minkä tahansa harrastuksen lopettamisen jälkeen. Uskomatonta, että osa lukijoista on ollut mukana ihan alusta saakka. Muistan myös elävästi sen, kun sain ensimmäisen seuraajan, ensimmäisen kommentin, henkilökohtaisen sähköpostiviestin, törkykommentin ja Instagramin yksityisviestin. Parhaimmillani keikuin Blogit.fin Kulttuuri-kategorian ensimmäisenä tai kärkikahinoissa kuukausia, Top 10 -listalla olin ainakin kaksi vuotta.

Blogin elossaoloaikana on myös tapahtunut paljon. Kun aloitin kirjoittamisen omalle alustalleni huhtikuussa 2015, olin hilkkua vaille 23-vuotias. Elinkaaren aikana vietin peräti kuudet syntymäpäivät. Seitsemännet olisivat koittaneet taas toukokuussa, ja ensi vuonna blogissani olisi juhlittu pyöreitäni. Kaikki aikanaan. Jos kuusi vuotta alakoulua on riittävästi pienen ihmisen kasvattamiseksi, on se aivan kunnioitettava ikä myös blogille.

Kirjoittamatta minulta jäi luonnoksiin 20 tekstiä, joiden aiheita olisivat olleet luonnon omistaminen, äitienpäiväideat, some-paaston arkivaikutukset, paljastukset blogitaipaleelta, typerimmät sananlaskut, asiat, joita en ymmärrä työelämässä, aikuisten siedettävät lautapelit, lukemisen myytit, lapsuuden suosikkisarjat, muistojen vaaliminen, säästövinkit, uupumus ja tyhjästä valittaminen. Ehkäpä näistä puhun lisää Instagramissa.

Henkilökohtaiset juttusuosikkini blogiurani varrelta

En katoa koskaan (24.5.2017)
Ihan kuin Ruotsissa – ihana Tammisaari (5.6.2018)
Parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon (18.1.2019)
Sirkka-mummille, joka ehti innostua kirjoittamisesta ja Reeperbahnin tytöt (9.4.2019)
Sukututkija kertoo: Ritva menetti vanhempansa nuorena ja pääsi vasta aikuisena sukunsa jäljille netissä (10.1.2021)

Ja silti. Kaikkien aikojen suosituin juttuni on munattomien ketosämpylöiden resepti (4.10.2019). Viis sanataiteesta, sämpylät uuniin!

Yksi sana: kiitos

Kiitos, että olet ollut tällä matkalla mukana. Kommentoinut, lukenut, jakanut, laittanut viestiä, avannut jopa henkilökohtaisia kokemuksia ja klikannut tykkäyksen. Kiitos myös blogiurani hyvin harvoista haistattelukommenteista, sillä ne kertovat siitä, että juttuni herättävät tunteita.

En osaa sanoa, milloin suljen blogini kokonaan, mutta toistaiseksi se jää avoimeksi. Seuraan myös kommentteja.

Jos mieleesi on jäänyt jotakin erityistä blogistani, kerro siitä!

Minua voi seurata Instagramissa nimimerkillä annakatariinam. Kirjoitan tilille pitkiä tekstejä ja dokumentoin arkeni iloja.

@annakatariinam

Ai että kun risoo!

* Sisältää mainoslinkkejä

Tehdessäni perinteisen lauantaikierroksen kirjakauppaan törmäsin Pasan ja Atpon * Vituiksi meni – Täytettävä omaelämäkerta -kirjaan (Gummerus 2020). Pidän lähtökohtaisesti v-alkuisen kirosanan viljelyä heikkona tehokeinona, johon turvaudutaan silloin, kun ei muuhun pysty, mutta kyseisen kirjan suhtautuminen elämään oli niin liikuttavan surkeaa ja itsesääliä juhlistavaa, että se sai minut hykertelemään. Voi itse asiassa olla ihan terapeuttista tutkia elämää self-helpien luvatussa maassa myös siitä näkökulmasta, mikä kaikki meni pieleen ja mikä pistää jurppimaan ihan toden teolla.

Self-help-kirjallisuuden ajatus on valtavan kaunis. Kun annat onnelle mahdollisuuden, se tulee luoksesi harjoittelemalla. No ei muuten tule. Aivan varmasti onnellisuuteen ja onnistumiseen keskittyvät self-helpit voivat kuitenkin tukea terveen käsityksen rakentumista itsestä, ja jossain määrin uskon siihenkin, että hyviä asioita tapahtuu, kun niihin oikeasti keskittyy. Silloinhan niitä vasta alkaa nähdä kunnolla. Mutta mitä jos ei saavutakaan mielenrauhaa tai tasapainoista, onnentäyteistä arkea, vaikka olisi lukenut pinon oppaita?

Jos on jo lukenut vinon pinon somia täytettäviä henkisen kasvun tai onnen avainten etsinnän oppaita, kannattaa kääntää kurssi täysin. Pasan ja Atpon Vituiksi meni – Täytettävä omaelämäkerta on sympaattinen itsesäälimatka, joka ei kuitenkaan jätä tilaa synkistelylle, vaan itse asiassa näyttää sen, mistä onnessa monesti on kyse: itsensä hyväksymisestä ja elämään sopivan rennosti suhtautumisesta.

Täytettävään kirjaan voi merkitä niille varattuihin listoihin muun muassa kaikki mieltä painavat asiat, epäonnistumiset, ärsyttävät ihmiset, kamalat työkokemukset ja arjen pienet vihan aiheet. Kun ne päästää ulos, voi ne myös hyvillä mielin jättää taakseen.

Kirjasta inspiroituneena laadin itse 10 kohdan listan asioista, jotka minua kyrsivät.

Korvia särkevät musiikkityylit

Hevi, raskas rock ja rap. Ei pysty. Tulen huonolle tuulelle.

Surkeimmat tv-ohjelmat

Simpsonit. Tiedän, että niissä on paljon hyviä intertekstuaalisia viitteitä, mutta en vain kertakaikkisesti siedä niitä keltaisia ja mölyäviä ukkeleita. Huutokauppa keisari on nimensä mukaisesti aivan turhaa huutoa. The Voice of Finland on muiden hoilotuskilpailuiden tavoin aikansa elänyt formaatti. Hauskat kotivideot haluaisin myös pois ruudusta.

Ankeimmat paikat, joissa olen käynyt

Riihimäki – siellä ei ollut mitään ja ihan typerät liikennejärjestelytkin. Pälkäneellä ei myöskään ollut mitään muuta paitsi ampiaisia. Vantaa vaikutti lähinnä valtavalta teollisuusaluekeskittymältä.

Elämäni surkeimmat vuodet

Vuodet 2005, 2012 ja 2016. Ihan syvältä. Olivatko opettavaisia? Ehkä.

Huonoimmat lukemani kirjat

Harry Potter -sarjan Liekehtivää pikaria luin 15 sivua. Oli niin hirveää kuraa, että enempää ei tarvinnut selata. Laura Honkasalon Eropaperit tylsistytti minut täysin, mutta toisaalta vuosien jälkeen tekisi mieli antaa uusi mahdollisuus.

Epämukavimman olon tuottavat vaatteet

Minihame. En jaksa uhrata ajatuksia sille, loistavatko persposket vai eivät. Kaikki makkarankuoret ovat myös todella epämukavia, olipa minkä kokoinen tahansa. V-aukkoiset vaatteet eivät pue minua.

Raivostuttavimmat ihmistyypit

Ei ei ei -ihmiset, joille ei käy mikään ja jotka väittävät periaatteesta vastaan. Ylimieliset tyypit, joilla on vääristynyt käsitys itsestään. Ihmiset, joilla ei ole mitään mielipidettä mistään.

Ärsyttävimmät tilanteet arjessa

Kaupassa käytävän kärryillään tukkivan ihmiset. Kaikkialla päin kävelevät ihmiset, jotka tuijottavat puhelintaan muita huomioimatta. Se, kun kauramaito on loppu. Kahvia on mahdotonta juoda mustana, ei vain onnistu.

Inhottavimmat piirteet itsessä

Jatkuva epäonnistumisen pelko, joka rajottaa yrittämistä. Hermostuminen pienistäkin asioista. Turhautuminen siihen, jos ei heti onnistu ja marttyyriksi heittäytyminen.

Muuten vaan koko ajan kyrsivät asiat

Se, että ei saa heti unta, turhauttaa. Kun kantaa painavaa kauppakassia ja avain on taskun pohjalla. Mobiili-Chromen välilehtien päivitetty järjestäytyminen kansioiksi.

Lisää ärsyyntymistä voi harjoitella * Vituiksi meni -kirjasta, johon voi raapustaa koko surkean elämänsä. Kirjan voi tilata suoraan *Adlibriksestä.

Listani on koottu huumorimielessä, joten sitä ei kannata ottaa henkilökohtaisena loukkauksena.

Löytyikö listastani samoja juttuja kuin sinulla? Mitä mieltä olet v-sanan käytöstä tehokeinona kulttuurituotteissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Koronan kirjoittama vuosi

Jos korona olisi elokuva, se olisi scifiä. Jos se olisi laulu, olisi se karjalainen itkuvirsi. Runona se soisi terävästi lyhyillä tavuilla, tiukkoina säkeinä. Kirjaksi korona taipuisi dystopiana, naturalismin edustajana ja autofiktiona. Me olemme kirjoittaneet korona-aikamme. Tässä on minun vuoteni.

Tammikuun alussa korona oli vain yksi pieni uutinen iltapäivälehtien kohuotsikoissa.

Ensimmäinen talvi

24. tammikuuta 2020

Olemme palaamassa viikonloppulomalta Islannista. Isäni kauhistelee Kiinassa leviävää koronavirusta ja sitä, että Reykjavík on suosittu välietappi Aasian ja Amerikan välissä. Aasialaisturisteilla on koneessa ja kentällä maskit, muilla ei. Ai, että kun tämä naurattaa jälkikäteen! Ja tuntuu jopa rikolliselta!

5. helmikuuta 2020

Istumme vanhassa asunnossamme. Minä olen kipeä, joten päätämme siirtää kevään Tukholman-matkan varaamista. Tuntuu siltä, että on hyvä olla skarppina, kun ostaa satojen eurojen arvoisen matkan.

11. helmikuuta 2020

Makaamme uuden asuntomme sohvalla vajaata viikkoa myöhemmin. Koronauutiset välkkyvät iltapäivälehtien uutisvirrassa. Pohdimme, varaisimmeko matkan kuitenkin tänään. Päätämme lykätä hommaa suosiolla maaliskuulle, jotta tiedämme, koska korona on ohi. Niin kuvittelemme.

Loppukeväällä elämä alkoi tuntua edes ajatuksen tasolla normaalilta.

Kevät

8. maaliskuuta 2020

Olen taas kipeä maaliskuun alussa. Tällä kertaa minulla on poskiontelotulehdus, varmaankin helmikuisen flunssan jälkimaininkeina. Olen lähtenyt aiemmin viikolla kesken päivän töistä kotiin, kun olemme ensiksi nauraneet yhdessä työporukalla koronavitseille. Kukaan ei epäile koronaa seuraavana päivänä mennessäni lääkäriin. Sinänsä ei ole syytäkään, kun poskista löytyy mähmää ultraamalla ja diagnoosi on selvä. Silti. Mikään ei ole niin kuin ennen, mutta hetken kaikki on vielä ihan tavallista ja tuttua. Mehiläisessä koronasta muistuttavat vain hissitiedotteet ja se, ettei lääkäri kättele. Hyvä niin, se on aina ollut vähän kiusallista ja turhaa.

16. maaliskuuta 2020

Suomi on suljettu. Vaellan autioituneen kaupungin halki iltavuorosta kotiin. Mies tulee vastaan, sillä olo on turvaton. On niin tyhjää. Kulmakunnan maamerkki McDonald’skin on kiinni. Keltaiset kaaret ovat sammuneet. Maaliskuun loppuun suunnitellut tuparit on peruttu jo kolme viikkoa aiemmin.

11. huhtikuuta 2020

Jotenkin pääsiäinen onnistuu saapumaan. Se kun ei koronarajoituksista piittaa. Ihmiset välittävät onneksi. Kevätauringon kuivaamat kadut ovat tyhjiä, mutta olo on vähän toiveikkaampi kuin ennen, vähän normaalimpi. Hiljaisuuteen on tottunut. Isäni pesee ikkunamme. En osta hänelle herkkutiskiltä perunaleivosta, sillä hän ei suostu syömään avopakattuja tuotteita. Toinen ystäväni kaasoista on jumissa Uudellamaalla, joten suunnittelemme polttareita kiivaasti etänä.

5. toukokuuta 2020

Hallitus tiedottaa koronarajoitusten asteittaisesta purkamisesta. Kiikun keittiön jakkaralla katsomassa tiedotustilaisuutta läppäriltä. Koska minäkin olen ihminen, harmittelen sitä, että kesäloma ehtii vielä kulua rajoitusten kourissa, vaikkei suuria suunnitelmia enää ole ollutkaan pitkään aikaan. Ne on kuopattu jo monta kuukautta sitten. Silti hetken tuntuu siltä, että painajaisuni on pian takana.

Kesällä retkeilimme myös Tampereen Hervannassa sijaitsevalla Suolijärvellä.

Kesä

2. kesäkuuta 2020

On kesälomani viimeinen päivä, ja ravintolat ovat avautuneet ensi kertaa kevään jälkeen paikan päällä syöntiä varten. Vettä sataa kaatamalla, ja istun talomme kivijalan bistrossa valkoviinillä. Tämä se on elämää, näin normaalia! Koronapelko hiipii mieleen. Hyppääkö pöpö pöytään kuitenkin jostain?

13. kesäkuuta 2020

Vietämme ystäväni ikimuistoiset polttarit mökillä luonnonhelmassa. Korona on karsinut suunnitelmia ja pitänyt loppumetreille asti jännityksessä, pääsemmekö edes mökille porukalla. Meitä on yhteensä yhdeksän. Riemuitsemme ja juhlimme sydämemme kyllyydestä. Pesemme käsiä ja käytämme käsidesiä. Vihanneksetkin käyvät suihkussa ennen salaattibaaritarjoilua.

27. kesäkuuta 2020

Juhlistamme vanhempieni merkkipäivää. Vierasmäärä on kutistunut murto-osaan, mutta tunnelma on hyvä. Korona ei tunnu olevan läsnä, vaikka moni pysyttelee pihamaalla nautiskelemassa virvokkeita ja ruokaa. Olen järjestänyt tarjottavat niin, ettei kenenkään tarvitse tulla sisälle, ja naapurit voivat halutessaan kilistää etäältä.

15. elokuuta 2020

Kulunut kuukausi on tuntunut jopa tavalliselta elämältä. Kun katson jälkikäteen kuvia heinäkuustani, en edes muista koronaa. Se ei siis tarkoita sitä, ettenkö olisi välittänyt, vaan elämä on rajoituksista ja hiljentymisestä huolimatta ollut normaalia. Erityisen onnellinen olen siitä, että ystäväni pienet häät toteutuvat elokuussa. Mikä tuuri!

22. elokuuta 2020

Ajamme Raaseporiin kierrelläksemme Tammisaaren keskustaa, josta olemme varanneet parvekkeellisen hotellihuoneen. Piipahdamme luontopolulla Hangon Tulliniemessä, näemme suoraan edessämme muutaman metrin päässä aikuisen kauriin ja syömme monta kertaa kiinalaisessa ravintolassa. Paluumatkalla käymme Fiskarissa, jonka tehdasmiljöö ja somat pikkupuodit ovat aina yhtä lumoavia. Elämä tuntuu tavalliselta. Kotimaanmatkailuun liikenee kieltämättä enemmän aikaa ja rahaa, kun humputtelut ulkomailla ovat pannassa.

Vierailimme Vaasassa hyvän aikaa ennen kuin pandemia levisi pohjanmaalaiskaupungissa käsiin.

Syksy

5. syyskuuta 2020

Olemme innostuneet Raaseporin-matkasta niin, että varaamme hotelliloman Vaasaan, jossa tautitilanne on maltillinen. Hotellihuoneessamme on oma sauna, jossa viihdymme illan, mutta piipahdamme myös kahdessa pubissa. Vaasassa on melko autiota illalla eikä missään ole merkkejä tulevasta tautiryppäästä. Tartunnat lähtevät leviämään kaupungissa vielä saman kuun aikana. Olo on helpottunut, pääsimme pois alta.

16. syyskuuta 2020

Vietämme iltaa ystäväni luona. Hääjuhlajuomien tyhjennystalkoot, silkkaa hyväntekeväisyyttä siis. Missikisat tulevat tv:stä. Neitosilla on maskit päässä yhdellä kierroksella, ja live-yleisö on myös verhottu hengityssuojaimiin. Moni on koronakesän jälkeen uskaltautunut kaivautumaan illanviettoon, ja onkin ihana nähdä ihmisiä.

30. syyskuuta 2020

Käyn katsomassa Tampereen työväen teatterissa Kinky Boots -musikaalin. Se on mahtava, ja toivon, että kaikki jääräpäät kävisivät katsomassa sen! Kaikilla katsojilla on maskit yhtä lukuun ottamatta. Järjestelyt on suunniteltu hyvin, mutta todellisuudessa ihmiset pakkautuvat odottamaan lämpiöön liian pieneen sumppuun, sillä suomalaiset eivät edelleenkään osaa jonottaa.

8. lokakuuta 2020

Pidän talvilomani, ja suuntaamme Rovaniemelle. Istun junassa pidempään kuin koskaan ennen. Näen valtavan määrän Suomen jokia ja lappilaisten pikkukuntien asemia. Rovaniemellä on märkää ja synkkää, mutta samaan aikaan kokemus on eksoottinen, jos niin voi edes sanoa kenenkään mieltä pahoittamatta. Lappiinkaan emme olisi matkanneet ilman pandemiaa. Ne eurot olisi todennäköisesti kiikutettu Tukholmaan kruunuiksi muuntuneina.

Rapsutimme poroja Joulupukin pajakylässä Santa Claus Reindeerin aitauksessa.

Talvi

24. marraskuuta 2020

Syksy on sujunut räpiköiden. Olemme yrittäneet tukea palveluita sen, mitä pystymme, mutta suurimmaksi osaksi olemme käyneet vain Lidlissä. Minä olen siirtynyt etätöihin jo muutama viikko sitten omasta halustani haistaen tulevan kaaoksen. Käymme katsomassa uutta potentiaalista kotia maskit naamalla. En voi käyttää silmälaseja suojaimen kanssa, joten kokemus on epämiellyttävä. Tiedämme kuitenkin haluavamme asunnon, ja niin saamme sen.

6. joulukuuta 2020

Tänä vuonna ei kätellä eikä katsella pukuloistoa. Kadut ovat autioita. Joulu huolettaa. Mitä jos Uusimaa taas suljetaan? Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että tämä painajainen voisi jo olla ohi. Rokotteet tulevat, mutta sekin huolettaa. Että niin nopeasti markkinoille! Pakko kuitenkin luottaa ammattilaisiin ja lääketieteeseen, kuten ennenkin.

12. joulukuuta 2020

Pikkujoulut on peruttu. Koronasta huolimatta moni juhla on vuoden aikana toteutunut, mutta vielä enemmän on peruuntunut yhteisiä illanviettoja. Huomaan ajattelevani lapsellisesti, että onneksi en ole vuoden tai kaksi vanhempi. Sinne menisivät suuri ilonaiheeni: kolmikymppiset. Mutta ehkä vuonna 2022 näkyy jo valoa. Tämä on kyllä ihmeellistä aikaa, ajattelen joka ilta.

Joulun sää oli yhtä erikoinen kuin koko vuosi.

24. joulukuuta 2020

Koronajoulu. Olemme ydinperheeni kesken emmekä näe sukulaisia. Vaihdamme lahjoja kuitenkin nopeasti heidän kanssaan. Teen aattopäivänä kävelylenkin hautausmaalla, jossa turvavälit säilyvät, mutta maskin kotiin jääminen harmittaa. Kun ajattelee, miten valtavia hautausmaat ovat, tuntuu absurdilta olla tilanteessa, jossa maskien miettiminen on ihan tavallista. Sää on ulkona apokalyptinen. Pilvet ovat sinistä hattaraa ja sumu peittää horisontin, mutta aurinko yrittää tervehtiä kultaisena vyönä kaukaisuudessa. On lämmin, vaikka pian pakastaa.

31. joulukuuta 2020

Enpä olisi arvannut, että viettäisin vuodenvaihdetta kodissa, joka on eri kuin se, jossa vuosi sitten asuin, ja että vielä siinä välissä ehtisin asua yhdessä asunnossa. Kun katson parvekkeellamme Tampereen siluetin piirtyvän taivaanrantaan kaupunginvaloilla koristeltuna, ihmettelen, miten vuosi on voinut olla ihan kamalan surkea, mutta silti täynnä monia ihania tapahtumia ja onnenkantamoisia – ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin.

Suurin oppi vuodelle taitaakin olla se, että vaikka kaikki on välillä valehtelematta täyttä kuraa, kipeitä menetyksiä ja raastavaa epäreiluutta, on lopulta paljon kiinni siitä, mitä päättää mukanaan kantaa ja miten aikoo tarinansa kirjoittaa. Kaikki sivut pysyvät mukana, mutta vain niihin tärkeimpiin kannattaa jättää kirjanmerkki ja palata uudelleen.

Turvallista ja onnellista uutta vuotta 2021!

Nähdään taas ensi vuonna. Ikihauska tokaisu! (Ei ole.)

Millaiseksi korona kirjoitti sinun vuotesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vähänpä tiesin – eli kaikki, mikä meni tänä vuonna pieleen

Ihmisellä on tapana muistella suurella pieteetillä kulunutta vuotta ja maalata ties mitä kuvia tulevasta vuodesta. Viime vuoden lopulla yritin olla kuitenkin äärimmäisen rehellinen, ja oikein mehustelin sitä, miten vuoden päästä lukisin vanhan juttuni 10 syytä, miksi 2020 on minun vuoteni ja miten saisin huomata suunnitelmien toteutuneen. Monesta kohdasta olin aivan varma ja osa pelotti, mutta suurinta osaa tulevista käänteistä en olisi koskaan kuvitellut todeksi. Vaikka vuotta on jäljellä vielä kolme viikkoa, ihmeitä tuskin on luvassa.

Julkaisin tulevan vuoden tunnelmointiartikkelin 31. joulukuuta 2019. Eikö tunnukin lähinnä pilkalta koko teksti? Kursivoidut kohdat on alkuperäisestä jutusta.

1. Teen suuren elämänmuutoksen. En muuta maalle tai yhtään mihinkään, mutta päästän irti energiaa vievistä asioista, sillä nyt se on taloudellisesti mahdollista.”

Voi Anna, väärin! Todellakin muutat. Ja vieläpä kahdesti!

2. Aloitan julkisen työnhakukampanjan. Se jännittää siksi, että pelkään nolaavani itseni.”

No, alkoihan se, mutta toistaiseksi on tullut alan termein vain liidejä.

3. Hankkiudun vararenkaastani eroon. Haluan takaisin muutama vuosi sitten koetun hyvän ja kevyen olon, jolloin tunsin aidosti rakastavani kehoani.”

Perseelleen meni. Paino nousi. Aikaa kehonhuollolle ei muka ole ollut.

4. Karsin ja myyn kaikki turhat tavarani. Minimalistia minusta ei tule, mutta kaappini ovat täynnä jopa kuusi vuotta vanhoja papereita, että on jo aikakin siivota. Samalla kierrätän ja myyn vaatteet, joita en ole käyttänyt viimeiseen viiteen vuoteen.”

Näin tapahtui! Mutta ei olisi tapahtunut ilman muuttoja. Kävin läpi kaikki säilömäni paperit ja poltin henkilötietoja sisältäneet turhuudet. Myin paljon vanhoja tavaroita, ja jäljellä ovat ainoastaan tarpeelliset huonekalut.

5. Kirjoitan sen pirun proosateoksen loppuun. Tarina ei saa enää jäädä elämän alle.”

En kirjoittanut, mutta edistynyt olen. Vuosi on heittänyt häränpyllyä, joten energiaa ylimääräiseen ei ole ollut.

6. Luen kaikki kirjakaappini lukemattomat teokset. Elämä asuu paperisilla sivuilla, kunhan muistaa, että sitä on myös niiden ulkopuolella.”

Keskityin e-kirjoihin.

7. Jos minulla on energiaa, perustan myös ruokablogin ja harjoittelen ruokakuvaamista.”

En perustanut, en jaksanut enkä harjoitellut ruokakuvaamista. Kuvasin vähemmän kuin ikinä. Että sellainen menestystarina.

8. Nautin sydämeni kyllyydestä monista suurista juhlista, joita on tiedossa jo tällä hetkellä ainakin neljä.”

Mitähän nämä juhlat siis mahtoivat olla? Neljät juhlat… Ihme kyllä vanhempieni kuusikymppiset toteutuivat, niin myös ystäväni polttarit ja häät maltillisen vierasmäärän ansiosta ja otollisen ajan eli kesä-heinäkuun taitteen vuoksi. Mutta noin muuten puhe suurista juhlista tuntuu jopa laittomalta. Ajatella, että korona oli vain nurkan takana, eikä kukaan osannut aavistaa tulevaa ihan oikeasti.

9. Aion olla parempi ystävä ja puoliso. Enemmän läsnä ja vähemmän puhelimella. Se lähtee siitä, että olen myös itselleni parempi.”

Noh, en voi väittää, että ainakaan puhelimen käyttö olisi vähentynyt. Mutta olen kyllä ollut enemmän läsnä.

10. Käytän rahaa järkevästi, nautin pienestä ja arvostan ilmaista. Aloitan toivottavasti sijoittamisen, sillä näillä näkymin äkkirikastumista ei ole tiedossa muullakaan keinolla.”

Olisin käyttänyt rahaa järkevästi, jos se olisi ollut mahdollista, vaan elämäpä heitteli siten, että tähän vuoteen upposi enemmän rahaa kuin mihinkään vuoteen koskaan. Mutta sellaista se on.

Vuosi 2020 on opettanut sen, että elämä todellakin on arvaamatonta, ja loppujen lopuksi mitään ei voi suunnitella etukäteen. Voi vain valmistautua ja toivoa parasta.

Mikä sinun vuodessasi meni pieleen? Nyt saa valittaa luvan kanssa!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Siitä on aikaa, kun…

Mitenhän sitä palaisi maailman surkeimman loka- ja marraskuun jälkeen taas sorvin ääreen? Olisi niin paljon sanottavaa ja niin paljon raportoitavaa, mutta samaan aikaan takaravoissa jyskyttää ajatus siitä, ettei ketään kiinnosta. Oikeasti pitäisi vain laittaa julkiseksi uskomattoman hyvä burritoresepti ja olla välittämättä mistään. Aistin vahvaa turnausväsymystä, jota muuten vihaan sanana. Koronakurjuus alkaa syödä voimia, ja sen lisäksi henkilökohtainen elämäni on tarjoillut muutoksia ja takapakkeja jo kesäkuun alusta alkaen. Siksi tähän melankoliseen, taas yhdet jäähyväiset sisältävään hetkeen sopiikin hyvin Karoliina Pentikäisen ”Siitä on aikaa, kun…” -blogisapluuna, jota muokkasin mielivaltaisesti.

…bloggasin viimeksi. Radiohiljaisuus. Ajatella, jos radio katoisi maailmasta. Radioaallot jäisivät kyllä jäljelle, mutta jos radio mediainstituutiona katoaisi, vaikenisi maailma, vaikkei se enää pyöri radion ympärillä. Radiohiljaisuus symboloi kuitenkin kaikkea julkista hiljaisuutta ja tuntuu niin loputtomalta. Mutta totta on se, etten ole ollut näin kauaa hiljaa blogissani vuosiin. Liki kolme viikkoa tyhjyyttä. Sinä aikana olen kokkaillut, lenkkeillyt ja katsonut paljon sarjoja.

…elin ajattelemalla vain rahaa, en terveyttä. On huvittavaa ajatella, miten ennen elämysten toteutumisen määritteli raha, nyt terveys. Ja sehän on ironista, että kun aikaa ja mahdollisuuksia olisi, on jokin suurempi voima, pandemia, joka viheltää pelin poikki heti alkuunsa.

…kävin uimahallissa. Sen täytyi olla tammikuun 2020 alkua. Löysin silloin Stockmannin etukortin hallin pukukaapista. Hetki sen jälkeen, kun olimme ystäväni kanssa keskustelleet siitä, mitä jos niin kävisi. Ja niin todella kävi!

…tunsin suurta inspiraatiota. Varmaan noin kuukausi sitten. Kun kirjani tuli ulos, viimeiset mehupisarat valuivat ulos puristimesta. Kerron myöhemmin koko tarinan tämän vuoden takana. Sanonpahan vain, että voi herranjestas, mikä vuosi! Kouluvuosiorientoituneena ihmisenä välitän yllättävän paljon kalenterivuoden vaihtumisesta, ja uskon yhä edelleen siihen, että hyvä voittaa. Aina.

…en kyseenalaistanut kaikkea mahdollista. Siitä on oltava jo liki vuosi. Koronapandemian lisäksi elämässäni käynnistyi ihmeellinen, hyväksyvä ja yllätyksellinen aikakausi alkuvuodesta, mutta onneksi se tulee pian päätökseensä.

…olen käynyt kuntosalilla. En kehtaa tunnustaa. Elixiassa vuonna 2011, luulen. Mutta haaveilen monesti soutulaitteen käyttämisestä lapojen avaamiseksi.

…piipahtanut kirjastossa. Tammikuussa 2020. Sen jälkeen onkin ollut vain alamäkeä. Eli kirjastossa ei kannata käydä?

…luistellut viimeksi. Joulukuussa 2012. Sirklasimme ystäväni kanssa naapurikunnan koulun jäällä pakkasen pitävissä leggingseissä. Se oli ihmeellistä ja ihanaa. Suora paluu lapsuuteen, jossa luistelu oli sekä pakollista koulussa että vapaa-ajan huvi.

…lentänyt vieraaseen maahan. Tammikuun lopussa tänä vuonna Islantiin. Siellä saatu mahti-idea käänsi vuotemme ylösalaisin. Kalliiksi tuli, mutta ainakin olen viisaampi ja rohkeampi kuin koskaan.

…pysyvyys tuntui ikuisuusmääreeltä. Vuonna 2019. Tai sitten lapsena. Ihminen uskoo lähtökohtaisesti siihen, että kaikki on ikuista, ja sen saman lapsenuskon haluan takaisin. Ajatella, jos elo olisi vain iloa siitä, mitä on, eikä murhetta siitä, mikä voi muuttua.

Palataan pian hyvien vinkkien, reseptien ja ajatusten kanssa!

Milloin viimeksi sinä olet tehnyt mainitsemiani asioita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yksityisyyden lyhyt oppimäärä

Haluan sanoa muutaman sanan some-hiljaiselostani, vaikka olen kuullut, etteivät bloggaajien paatokselliset pohdinnat omasta ja blogin olemassaolosta ole kovin kiinnostavia. Turhat höpinät ovat sitä paitsi selittelyä, eivätkä ne yleensä johda mihinkään järin hedelmälliseen, mutta uskon silti, että monet kirjoittajat ja lukijat käyvät läpi samoja teemoja kuin minä.

Kirjoittaminen on viime aikoina tuntunut vaikealta, koska sisällön jakaminen minusta itsestäni on tuntunut ahdistavalta. Olen mielestäni toteuttanut blogia aina itseäni kunnioittaen ja yksityisyyttäni vaalien, mutta tänä syksynä pienetkin palat omasta elämästä julkisena riistana ovat tuntuneet pahalta. Tämän ääneen sanominen tuntuu jopa hassulta, sillä oikeasti syksyni on ollut kaikin puolin hyvä ja inspiroiva. Elämässäni on kaikki hyvin, ja arki rullaa tasaisesti. Tai sitten vika on nimenomaan siinä: Ihanko todella joku haluaisi lukea siitä, mitä ajattelen, kun olen ollut ensiksi kahdeksan tuntia töissä ja sitten käynyt Lidlissä ostamassa pastaa ja tofua?

Somessa – tuossa valtavassa, kasvottomassa ja paikoin valheellisessa maailmassa – on puhuttu syksyn aikana lasten yksityisyydestä ja lapsien kustannuksella mainoksilla ansaitsemisesta, ja etenkin Leikki leikkinä -blogin kirjoitusta aiheesta on jaettu. Lapset eivät liity blogiini, mutta vilkas keskustelu aiheesta on saanut minut pohtimaan yksityisyyteni hintaa. Kuinka avoin voin olla ja kuinka pitkälle voin sillä päästä? Onko se todella sen arvoista, etten olekaan niin yksityinen henkilö kuin haluaisin?

On vaikea pukea sanoiksi sitä, mikä yksityisyyden niin sanotussa menettämisessä ahdistaa. Se, että joku tunnistaisi minut ulkona liikkuessa, tuntuu oudolta. En siis luule, että niin alvariinsa kävisi. Jos kuitenkin näin olisi, miten se eroaisi siitä, että aiemmin kasvotusten tapaamani ihminen tunnistaisi minut? Kyse ei ehkä olekaan fyysisyydestä, vaan ajatusten pääomasta. Kun antaa sisimmästään, antaa itsensä arvioitavaksi muille. En pelkää arvostelua, sillä olen tottunut siihen niin opinnoissa kuin työelämässä, vaan olen huolissani siitä, miten minusta voidaan muodostaa mielikuvia, joihin en voi vaikuttaa. Voin yrittää sanoa jutuillani mitä tahansa, mutta tulkinta ja päätelmät ovat aina vastaanottajan vastuulla – ja vallassa.

Tästä syystä olen joutunut pohtimaan, mikä on blogini rooli työnhaussa. Tähän saakka olen ajatellut, että siitä on hyötyä niin kauan kuin olen edukseni täällä, mutta on hyvä muistaa, että kaikki eivät pidä blogirustailua saavutuksena tai lainkaan positiivisena sellaisena. Mitä jos minut ymmärretään väärin? Mitä jos menetän elämäni tilaisuuden blogini vuoksi? Onko vika silloin kirjoittajassa, alustassa vai tilaisuuden antajassa?

Jos voisin valita, eli jos olisin eläkevirassa, jossa voisin muhia seuraavat nelisenkymmentä vuotta, en taatusti kirjoittaisi nettiin sanaakaan. Samaan aikaan totta on se, että ensinnäkään työpaikat eivät ole enää ikuisia, jos ovat koskaan olleetkaan, eikä se eläkeikäkään välttämättä koita ikinä, joten parempi vain elää kuin odotella.

Uskon edelleen blogiini, sillä tiedän, että ajatuksilleni on tilausta, mikä kuulostaa vähättelykulttuurissa suorastaan leuhkimiselta. En minä kuitenkaan jaksaisi raapustaa suurin piirtein palkatta sanaakaan, jos en uskoisi ideaan.

Siihen, että haluan tarjota pohdittavaa matalalla kynnyksellä. Ja sitä ärsyttävän elämänmakuista sisältöä, jossa on aina pieni kulttuuri- tai pohdintamauste.

Minkälaisia ajatuksia juttu herättää? Kommentoi ihmeessä, sillä jokainen kommentti piristää todella päivää! Niin se vain on.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Hei, uusi lukija, minä täällä! Aikuisten ystäväkirja – ota pohja talteen

On ollut aivan valtavan suuri ilo huomata raskaan työkesän – ihan kuin joskus olisin voinut elää kesätyöelämää – jälkeen, että satunnaisesta hiljaisuudesta huolimatta blogiani lukee enemmän silmäpareja kuin koskaan aiemmin. Jotkut ovat varmasti vain ohikulkumatkalla, mutta tilastot kertovat, että monet palaavat. Loin esittelypohjan, jolla kerron tarkemmin itsestäni. Sen voi halutessaan kopioida kuka tahansa omaan some-kanavaansa tai blogiinsa.

Vastaan puhelimeen yleensä Anna-nimellä. Hassua kyllä, mutta jos tiedän soittajan ja kyse on työasiasta, vastaan kokonimellä, mutten silloin, kun en tiedä soittajaa. Fonecta Caller on yksi tärkeimmistä sovelluksistani.

Koen eniten olevani toimittaja. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, vaikka haluankin kokeilla siipiäni markkinoinnissa. Ehkä kaikista eniten olen kirjoittaja. Se kuvaa hyvin sitä, mitä teen parhaiten. Alustalla tai ympäristöllä ei ole väliä, sillä on monta tapaa olla toimittaja.

Lempiruokani on pitsa. Kuinka tavallinen valinta! Mutten kyllästy siihen koskaan. Johtuu ehkä siitä, että minähän en lapsena pitänyt pitsasta lainkaan, vaan söin ensimmäiset kunnon pitsani aikuisena, joten tässä on noin 20 vuotta kirittävänä. Itse tehdyt kesärullat ovat myös suurta herkkuani.

Mieluiten juon vettä, kahvia tai valkkaria. Tilanteesta riippuen, ja näiden tilanteiden eron voi hyvin päätellä juomavalinnoistani. En ole juonut limuja sitten lapsuuden, ja silloinkin parasta oli silti suklaan kanssa maito.

Lapsena ajattelin muun muassa, että radion sisällä on pieniä ihmisiä, puunrungossa asuu keijuja, miehet ovat aina naisia vanhempia ja ikä ja pituus kulkevat käsi kädessä. Tulevaisuudensuunnitelmia minulla ei taiteilijahaaveita lukuun ottamatta ollut. Koulu oli niin tärkeää, että keskityin vain siihen. Elin todennäköisesti enemmän hetkessä kuin koskaan sen jälkeen.

Pelkäsin viimeksi, kun ajoin Somerolla kohti Raaseporia. Tienreunassa seisoi kaksi peuraa. Sain hiljennettyä vauhdin, ja peurat loikkivat tien yli veikeän näköisinä. Ne näyttivät Bambilta. En ihmettele, että peuroja tai metsäkauriita, mitä ikinä ovatkaan, on mystifioitu paljon Suomen historiassa.

Sydäntäni lämmittää muisto esikouluajoilta. Äidillä oli poikkeuksellisesti vapaapäivä viikolla, olin saanut Barbien kauppasetin yllätyslahjaksi ja Kaija Koon Kuka keksi rakkauden soi koko ajan radiossa. Meillä oli beige matto, jonka päälle olin asetellut Barbien puodin. Skannailin pikkuruisella lukijalla tuotteita ja availin minikokoista kassakonetta. Kaikki oli niin hyvin. Tämä kertoo siitä, että oikeasti lapsille arkiset asiat ovat kaikkein tärkeimpiä. Minulla oli tavallinen lapsuus, joka oli täynnä tavallisia juttuja, mutta silti nimenomaan tämä muisto on jäänyt lämpimästi mieleeni.

Ystäväni kuvailevat minua WhatsApp-kyselyn perusteella tiedonjanoiseksi, empaattiseksi, älykkääksi, hyväksi muistajaksi, aikaansaavaksi, luovaksi, päämäärätietoiseksi, lempeäksi, höppänäksi ja ylianalysoijaksi. Voi, miten kauniita sanoja ja kaikki totta! Suosittelen muuten järjestämään tällaisia hyvänhenkisiä ”Kuvaile minua” -tuokioita ystäväporukalla. Saa hyvän mielen itselle – ainakin toivottavasti!

Parhaimmillani olen kirjoittaessani ja jutellessani ihmisten kanssa. Nautin keskustelemisesta etenkin silloin, jos olen virkeä. Kirjoittaminen luonnistuu missä mielentilassa tahansa, on haikeita hetkiä ja innokkaita luovuuspuuskia. Taitaa olla kirjailijalle perin ominaista.

Minua ei kannata huijata. Ainakin aiemmin olen antanut liian helposti anteeksi enkä vieläkään usko katkeruuteen, mutta nykyään tiedän, missä raja menee. Jos minut pettää tavalla tai toisella tai huijaa, on turha kuvitella, että luottamus palautuisi aidosti.

Haaveilen eniten unelmieni työstä ja terveydestä. Ehkä eniten terveydestä, sillä lopulta vain sillä on väliä, jos haluaa elää.

Uskon siihen, että kaikki järjestyy, vaikka oikeasti olen välillä melkoinen pessimisti ja ajattelen aina pahinta. Silti tiedän, että ihan oikeasti kaikki järjestyy. Ei ehkä parhain päin, mutta järjestyy kuitenkin.

Kuinka kauan olet pysynyt matkassa mukana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ikimurehtijan taakka

Olen ja-ihminen. Murehtija, varautuja, varmistaja. Ahdistuja. Stressaaja. Tarkistaja. Kertaaja. Pelkääjä. Sellaiselle ihmiselle arki käy joskus raskaaksi. Ei tämä ole vakava tila, ainoastaan minun tapani olla.

Maatessani sunnuntaina hotellin kingsize-sängyssä näin edessäni Vaasan toria ympäröivät jugend-talot ja törkeästi vilkkuvan valomainostaulun. Talot oli maalattu syvillä sävyillä, erityisen onnistunut oli terrakotta, johon syysauringon ensimmäiset säteet upposivat tehden väristä entistä kauniimman. Säteet hellivät vanhan talon seinää armollisesti iltaan asti. Se valotaulu osoittautui myöhemmin yöllä huonoksi jutuksi. Taulun välke herätti minut monta kertaa. Juoduilla viinilaseilla ei varmasti ollut tekemistä asian kanssa.

Kaikista poikkeuksellisinta havainnoissani oli se, että siinä hetkessä mielessäni vilisivät ainoastaan valot ja värit, jotka pystyin näkemään niin kirkkaasti. Se on ja-ihmiselle poikkeuksellista. Yleensä nimittäin ja-ihmisellä on henkisesti tai fyysisesti niin monta rautaa tulessa, ettei siinä ehdi valoja katsella, saati ihastella. Ja siitä tietää, että elämä on taas raiteillaan, kun on aikaa ja voimia katsella vanhaa taloa ja kutsua sen väriä vielä terrakotaksi. Mikähän keksitty sävy sekin on? Huomaatko, on aikaa miettiä tällaisiakin.

Kuulostelin oloani aamulla. Ei tuntunut miltään. Ei yhtään miltään! Kun on tottunut murehtimaan ja paahtamaan eteenpäin täysillä tavoitellen aina vain enemmän mitään saavuttamatta, on harvoin hetkiä, jolloin yksikään tekemätön asia ei jyskytä korvanjuuressa eikä mikään huoli myllää vatsanpohjassa. Ja-ihmisen tekisi tosin tässä vaiheessa mieli muistuttaa siitä, että odotapa vain, kyllähän uusi murhe odottaa kulmantakana. Mutta silloin, kun on äärimmäisen onnellinen ja rentoutunut, voi onneksi lohduttautua sillä, että tulipa eteen mitä tahansa, kaikesta selviää. Niin kauan kuin aurinko nousee.

Eilisaamuna aurinko nousikin poikkeuksellisen kirkkaasti. Sen säteet kutkuttelivat peiton alta pilkistäviä varpaita jo seitsemän maissa. Se yritti kai muistuttaa hotellin aamupalasta, muttei tiennyt, että sunnuntaisin sitä tarjoillaan yhteentoista asti. Annoin auringon tulvia kunnolla huoneeseemme, avasin hapertuneet sälekaihtimet ja katselin tyhjää toria. Yön haalarivaeltajat, poliisiautot ja tyhjänhengailijat olivat poissa. Ne eivät olleet jättäneet jälkeensä edes roskia, vain lehmukset olivat pudottaneet taas muutaman keltaisen lehden lisää katukivetykselle, joka tuo mieleen aina Tukholman.

Käperryin takaisin peiton alle ja yritin keskittyä kuuntelemaan huoneen hiljaisuutta ja ulkoa kantautuvia ääniä. Rekat kiisivät ohi huristen. Luulen niiden olleen matkalla pohjoiseen. Linnunlaulu. Syksyn viimeisiä. En usko, että tirpat viihtyvät enää kauaa täällä. Kadulla kävelevien keskusteluita. Ei niitä kuullut kunnolla, vaikka mumina kantautui sisälle. En murehtinut mistään.

Elämä – se on täällä.

Oletko sinä ja-ihminen, ikuinen murehtija?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kuka muistaa koulukuvat ja kontaktimuovin?

*Sisältää mainoslinkkejä

Kaksikymmentä vuotta sitten käynnissä oleva viikonloppu olisi saanut minut hyppimään innosta ja odottamaan maanantaita: koulun alkamista, uuden oppimisen iloa ja syksyntuoksuista arkea. Minun koulutaipaleeni oli helpoin mitä kuvitella saattaa, vaikka kiusaaminen siihen oman mausteensa toikin. Ne muistot ovat kuitenkin  lopulta onneksi vain kaikuja taustalla. Koulussa oli niin paljon hyvää, ja minä todellakin rakastin koulunkäyntiä. Nykyään tyydyn vain muistelemaan.
koulumuistoja_koulukuvat_ennenaamukahviaeivoiVaikka some-aikakausi pitää huolen siitä, että ihmiset kuvaavat enemmän kuin koskaan, harvemmin enää istutaan vuosittain kuvattavaksi kankean näköisenä studioksi muutetun jumppasalin perälle. Kukapa sinne aikuisena koulumaailman ulkopuolelta päätyisikään! Selasin pitkästä aikaa vanhoja luokkakuviani, jotka toin vanhemmiltani omaan kotiini. Ne ovat ihania muistoja, ja olen tyytyväinen, että äiti jaksoi kerätä ja kirjoittaa varhaisiltakin vuosilta kaikki yksityiskohdat ylös nimien ja lisätietojen kera.

Toinen asia, josta peruskoulun jälkeen olen täysin vieraantunut, on oppikirjojen päällystäminen kontaktimuovilla. Se oli jokasyksyinen ja -keväinen piina, jossa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin onnistua, sillä yhtäkään ilmakuplaa ei saanut jäädä muovin ja kirjan väliin. Jälkikäteen ajattelen, miten mahtavaa on se, että lapsille tarjotaan oppikirjat maksutta peruskoulussa. Toisella asteella näin ei ole, ja se on väistämättä taloudellinen haaste monelle. *Adlibriksellä saa muuten 16. elokuuta saakka 20 prosentin alennuksen oppikirjoista koodilla HEI2020.

Huonoin koenumeroni oli 8+, ja itkin sen vuoksi ihan valtavasti. Kyseessä oli muistaakseni geometrian koe. Paras numeroni oli 10½.

Huikeista numeroista huolimatta vanhempani eivät koskaan vaatineet minulta ihmetekoja, minkä ymmärtäminen näin jälkikäteen on aivan ihanaa. Minä riitin sellaisena kuin olin, mutta halusin itse menestyä koulussa. Mikään numero ei olisi ollut katastrofi, vaan päin vastoin olisi ollut tervettä vetää kunnon mahalasku.

Olin koulussa, joka oli avattu pari vuotta ennen minun ikäisteni seiskojen aloittamista. Opettajat olivat yllättävän nuoria – todennäköisesti juuri edellä mainitusta syystä. Ilmapiiri oli innostava, jos oppilas siitä sellaisen halusi tehdä. Useimmat eivät.

Joskus opettajat nauroivat aivan katketakseen luokkamme jutuille. Ne tuntuivat erityisiltä hetkiltä. Oli tervettä nähdä, että auktoriteettiä pitelevä opettaja lahosi penkilleen nauramaan tahallaan väännetylle, hassulle lausumiselle tai muulle vitsille.

Sain yhteensä 11 stipendiä kouluaikana. Ne olivat minulle hirvittävän tärkeitä merkkipaaluja, vaikka tiesin, että elämässä on paljon muutakin. Ylioppilasjuhlia edeltävänä yönä en saanut unta, kun mietin, kuinka monta stipendiä saan. Ai, että tämä naurattaa jälkikäteen!

Lukio muutti elämäni kaikella tavalla. Sain ihan uskomattoman paljon ystäviä, joista suurin osa on edelleen rakkaita ja hyvin läheisiä minulle. En olisi voinut tehdä parempaa päätöstä hakea siihen lukioon, johon pääsin ja jätin taakseni pienen kunnan kiusaamiskauhut. Ilman muutosta en koskaan olisi päässyt eteenpäin elämässäni, uskaltanut toteuttaa itseäni ja kokea tervettä, railakasta ja rakastavaa nuoruutta. Ystäväni eivät ole enää niitä ’uusia’, vaan niitä, joka ovat näin kolmikymppisten kynnyksellä olleet elämässäni jo todella kauan.

Ajattelin aina, että opintopolkuni on selvä, vaikka lopulta oikeastaan mikään ei toteutunut niin kuin olin ajatellut. Mitä tosin voi odottaa, jos lyö suunnitelmansa lukkoon noin 7-vuotiaana! Minun taival johti lopulta yliopistoon, eikä siihen mennyt edes kovin kauaa.

Tuntui kuin olisin vain hetki sitten roikkunut Suoraman koulun uudessa kiipeilytelineessä. Se rahoitettiin keksimyyjäisillä.

*Koodilla HEI2020 saa Adlibriksen oppikirjoista 20 prosentin alennuksen 16.8.2020 saakka.

Aiempia koulumuistojani voi lukea täältä.

Perusopetus alkaa Pirkanmaalla 11. elokuuta. Antoisaa opintosyksyä kaikille!

Muistatko luokkakuvat? Taltioitko niitä kansioihin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tasaisen tappavaa valitusta

Olen miettinyt, miltä tuntuisi olla tuorepastataikinaa, mutta tuntea kuin ihminen. Sellainen olo minulla nimittäin on ollut. Että olisin massaa suuressa koneessa, joka armollisesti kuitenkin päästää seoksen pinteestä repien sen nauhoiksi uudelleen ja uudelleen. Miten päivät voivatkaan toistua niin samanlaisina ja kesä valua läpi sormien? En tiedä, kuuluuko minulle hyvää, mutta ainakin ihan tavallista.
silmälasit_ennenaamukahviaeivoiKellon viisarit alkoivat käyttäytyä kummallisesti helmikuussa. Ensiksi oli suuret kesälomasuunnitelmat ja muuttohuuma, sitten koronahiljaisuus ja pysähtynyt aika. Vaikka päivät tuntuivat muuttuneen kuukausiksi, oli kuitenkin yhtäkkiä kesä. Ja se meni ohi pyyhkäisten – jäljelle jäivät vain perävalot horisonttiin.

Kuten aina ennenkin, lupasin itselleni olla tekemättä liikaa töitä kesällä, mutta toisin kävi. Niin kuin aina. Se on ollut syy myös blogin hiljaiseloon. Uskon kuitenkin siihen, että on parempi olla hiljaa, jos ei ole mitään sanottavaa. En tiedä, onko minulla sitä nytkään, mutta viikko ilman blogipoloista tuntuu jo kurjalta.

Ohikiitävien päivien ja verkkaisen some-elämän taustalla olen kuitenkin ehtinyt nauttia kesästä. Ennen kuin levät rynnistivät Näsijärven reunoille, ehdin uida Onkiniemessä monesti. Valtavassa järvessä uiminen oli pysäyttävä kokemus, sillä olen tottunut pienestä pitäen vain pikkuruisiin mutapohjajärviin, joissa lilluminen on tuntunut linnunmaidossa kellumiselta. Näsijärvi sen sijaan nielaisi minut mahtipontisiin aaltoihinsa, ja silloin ymmärsin, miksi vedet vievät niin monet ihmiset ikuisiksi ajoiksi. Suurten vesialueiden voima on uskomaton!

Olen ehtinyt tutustua aiempia kesiä tarkemmin myös Tampereen ravintolatarjontaan, ja aterioinut niin monessa hyvässä kojussa, että parasta on vaikea valita. Vastapainoksi olen muistanut lenkkeillä ja rauhoittua musiikin äärellä samalla, kun keho on saanut palautua kulinaristisista elämyksistä.

Tänä iltana olen todella väsynyt. Eikä edes hävetä sanoa sitä ääneen, vaikka on kuulemma vain lapsiperheiden ja ruuhkavuosia elävien etuoikeus olla väsyneitä. Vaan eipä elämä ole aina herkkua, olipa perheellinen tai. Ja kuka sitä paitsi edes saa perheen määrittää! En myöskään sano, että tarpeeton töiden paahtaminen olisi ihannoitavaa, mutta kyllä se väsyttää aivan yhtä paljon kuin hoivahommat.

Joka tapauksessa heinäkuisesta syvänteestä on suunta vain ylöspäin, ja pian on luvassa ainakin yksi sarja-arvostelu, elämäntaito-opasmarinaa, matkailuyrittäjyysasiaa ja mahdollisesti myös retkikohdevinkkaus.

Hääaiheisen arvonnan voitti nimimerkki Jenni! Olen pikimmiten voittajaan yhteydessä.

Kiinnostavatko tavalliset kuulumiset vielä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa