Lässähtänyt proosateos ja luomisen tuska

Pitkäksi ja kiviseksi muodostunut proosateoksen kirjoitusprosessi on opettanut sen, että vaikka olisi kuinka lahjakas kirjoittaja, painaa valmistumisen vaakakupissa eniten sinnikkyys.
DSC_01288.JPGOn se kumma, että on helpompaa ja nopeampaa suoltaa ulos sata sivua tieteellistä tekstiä kuin kirjoittaa sama määrä liuskoja proosaa. Voisi kuvitella, että lähteisiin viittaaminen veisi enemmän aikaa kuin mielikuvitusmaailman tapahtumien referointi. Ehkä olen glorifioinut ja toisaalta myös kauhistellut pro gradu -taivaltani niin paljon, että sen rinnalla perhe- ja talousdraaman kirjoittaminen on tuntunut helpolta.

Kuinka väärässä olenkaan ollut! Kirjoitusprosessi on eittämättä rankka, vaikka takana olisi erinomainen idea ja takana satoja kirjoitettuja juttuja ja esseitä. Mikään ei ole kuin proosateos, joka repii sisintä auki jokaisella kirjoitetulla rivillä. En puhu traumoista, vaan siitä, kuinka on pakko antaa kaikkensa tavusta toiseen. Kirjoittaminen itsessään on rutiini, mutta sanojen takana oleva sisältö ei. En tietenkään voi väittää, että aina on näin tai että se koskisi jokaista teosta, mutta jos taustalla on vahva sanoma, joka ei edes perustu tieteeseen, on sen ydin revittävä mielikuvituksesta. Ja sen eläminen on rankkaa.

Proosan kirjoittaminen tuntuu onneksi vain lähes aina hyvällä tavalla tuskalta, jopa fyysiseltä kokemukselta. Tuskalta, jonka selättäminen vain vaatii päättäväisyyttä, sisua ja aitoa halua, jota en tiennyt tarvittavankaan. Proosan idean, sanat, lauseet ja kappaleet muhivat sisällä valtavana möykkynä, jonka ulos saaminen tuntuu pakottavalta ja samaan aikaan pelottavalta. Viitsiikö tähän edes ryhtyä? Joku voisi varmaan verrata sitä pitkittyneeseen ponnistusvaiheeseen, kovan vatsan loppunäytelmään tai kurkkuun juuttuneeseen oksennukseen. Miten sitä kukakin haluaa mielikuvin värittää.

Olen silti kiitollinen jokaisesta viisautta tuovasta päivästä, kuukaudesta ja vuodesta, vaikka toivon, ettei käsikirjoitukseni loppuun saattamisessa tarvitse laskea ainakaan vuosia. Jokainen eletty hetki, liukuportaissa seistyt sekunnit, suihkun lattialla istutut minuutit, töissä käydyt tunnit ja arkipäivät tekevät minusta minut. Minä teen käsikirjoituksen, joka toivottavasti koskettaa ja näyttää maailman sellaisena kuin minä näen sen – tai vaihtoehtoisesti näyttää sen sellaisena kuin en sitä koskaan haluaisi kokea.

Mihin urakkaan vertaisit proosateoksen kirjoittamista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä kulmasta elämästäni kertoisin?

Näen elämän teemakirjastona, josta kulloinkin lainassa oleva näkökulma määrittää sen, millaisen kuvan annamme itsestämme. Harva näkee kirjaston koko annin, joten siksi on tärkeää miettiä, miten elämänsä kehystää niin yksityisessä kuin julkisessa elämässä.
DSC_01022.JPGEn ole vuosikausiin miettinyt, mitä muut ajattelevat minusta. Arkielämässä se ei hyvällä tavalla kiinnosta minua. Tärkeintä on se, miten kohtelee muita ja itseään, ja jos ei riitä jollekin sellaisena kuin on, ei sille voi mitään. Olen kuitenkin miettinyt paljon sitä, minkälaisen vaikutelman annan itsestäni blogissa. Pelissä ei ole ainoastaan minä yksityishenkilönä, vaan minä työntekijänä, -hakijana ja yhteistyökumppanina.

Olisi varmasti helpompaa kirjoittaa blogia vain yhdestä näkökulmasta kuin kirjoittaa vähän kaikesta. Voisi ainakin kuvitella, että silloin langat pysyisivät paremmin käsissä. Blogini alkuaikoina keskitinkin voimani kärkkäiden, mutta henkilökohtaisesta näkökulmasta turvallisten vegejuttujen ulos puskemiseen, kunnes ruokasaarnaamisesta meni maku. Ihmiselämä kaikkine vivahteineen on paljon kiinnostavampaa kuin äkäisen vegaaniakan marinat. Tarkassa rajauksessa pysyminen saattaisi tosin edelleen olla järkevää ainakin yksityisyyden kannalta, sillä silloin ihan kaikki itsestä ei olisi netissä, vaikka jokainen varmasti ymmärtää, että tarkoin valitut sanat blogissa ovat pieni osa totuutta, ei rippituolin anti tai elämäkerta.

Kasvissyöntiin keskittyminen tapahtui vahingossa henkilökohtaisen mielenkiinnon kasvaessa ja räjähdysmäisesti levinneen vegeruokatarjonnan vuoksi. Blogini päänäkökulma olisi kuitenkin voinut olla mikä tahansa muu elämääni syvästi koskettanut teema.

Intouduin pohdiskelemaan, miltä minä tai blogini juoni näyttäisi, jos olisin alkanut rakentaa alustani tarinaa muista elämäni teemoista ja luonnollisista mielenkiinnonkohteistani.

Velaa ja kehopositiivisuutta

Ei ole salaisuus, että minua on kiusattu koko peruskouluaikani. Olen kirjoittanut aiheesta, mutta ei tarinastani blogin kantavaa voimaa saisi. Kuka edes haluaisi! Yleensä kiusaamistarinat korostavat selviytymistä, arpien voitelua, henkistä kasvua ja itsensä löytämistä, mutten koe aihepiiriä omakseni julkisesti. Tällaiset asiat käsittelen yksityisesti, ja kieltämättä pelkäisin sitä, miltä syvimpien tuntojen käsittely näyttäisi ulospäin ja miten se vaikuttaisi uraani, joka ei toistaiseksi ole lähtenyt lentoon kuin korkeintaan kalkkunan lailla.

Kiusaamiseen liittyy kiinteästi myös historiani ylipainoisena. Siitäkin olen kirjoittanut, mutta sen olisi voinut valita kiusaamisen kyljessä yhdeksi pääaiheeksi. Niin moni on jo sanonut sanansa kehopositiivisuudesta, etten koe Mediakalla olevan enää kortteja kyseiseen pakkaan. Painoon, laihduttamiseen ja itsensä hyväksymiseen keskittyminen antaisi sitä paitsi kirjoittajastaan vähän liian suppean kuvan makuuni. Muut asiat, kun sattuvat elämässäni olemaan tärkeämpiä.

Keho ja kulttuuri kiinnostavat minua silti paljon. Siihen kytkeytyy oleellisesti myös se, ettei minulla ole lapsia, joten kai tässä iässä minua nimitetään kohta – tiettävästi vapaaehtoisesti – lapsettomaksi. Lääkärikin kysyi, ovatko lapseni olleet terveinä, mistä närkästyin. Voisin kampanjoida enemmän vapaaehtoisten valintojen puolesta ja pohtia useammin sitä, miksi keho ja sukupuoli määrittävät sitä, miten odotukset kohdistuvat eri ihmisiin. Olenhan opiskellut sukupuolentutkimusta, joten voisin hyvin kirjoittaa aiheesta hedelmällisiä – olipa huvittava adjektiivivalinta – tekstejä. Teema ja tieteenala ovat minulle tärkeitä, mutta niistä viidesti viikossa kirjoittaminen kävisi jo työstä. Leimautumista en pelkää, sillä mielelläni tulisin muistetuksi aiheeseen keskittyneestä blogista.

Salapoliitikko

Toisinaan hörähtelen tai pikemminkin myhäilen sille, että blogiani on sanottu poliittiseksi. Ehkäpä ajattelen politiikkaa turhan tarkasti valtakunnan tasolla tapahtuvana päätöksentekona ja taktikointina, jolloin oma pieni mediani ja siellä esitetyt mielipiteet tuntuvat lähinnä vitseiltä, vaikka toivon, että ne vaikuttaisivat ihmisiin, saisivat ajattelemaan ja koskettaisivat.

Politiikka- tai ajankohtaisblogiksi Mediakkaa en kuitenkaan luonut, sillä ne ovat vielä liian isot saappaat täytettäväksi enkä koe intoa politiikan toimittamiseen. Jos näin olisin tehnyt, olisi blogiparka todennäköisesti parjattu mielipideareena. On paljon helpompi piiloutua lifestylen taakse! Se voi sitä paitsi olla paras tapa vaikuttaa.

Kun kaikki luulevat, ettei viestillä ole vaikutusta, se saa tehdä työtään rauhassa.

Missä tilanteissa mietit, millaisen kuvan annat itsestäsi? Mitkä asiat rajaat pois?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ajokarsastaja autojen maassa

Suomi on kiesien luvattu maa, vaikkei touhussa ihan hirveästi järkeä ole. Näin ajattelee ainakin yksi vähän pelokas ja täysin suuntavaistoton satunnaisautoilija.
highway-1209547_960_720.jpgKuva: Pixabay

Luin aamulla matkaoppaasta ihanan ajatukseen. Tanskalaiset sanovat, että heidän kaupunkinsa on tehty ihmisille, ei autoille. En voisi toivoa enempää, että samalla tavalla ajateltaisiin Suomessa. Kaasuttavat ja kolisevat autot ovat nimittäin kaukana hyggeilystä, enkä edes jaksa jatkaa keskustelua ikisuosikkiaiheestani pyöräilijävihasta.

Ei kukaan autoja vihaa, vaikka autoiluhan on luonnonvastaista. On aika kammottava ajatus, että ihminen vapaaehtoisesti asettaa itsensä metallihäkkyrään, jonka saa kulkemaan monen sadan kilometrin tuntivauhtia. Selviäminen ei edes ole omissa käsissä, vaan liikenteen seassa on myös muiden täystuhojen armoilla.

Jos saisin päättää, autot kulkisivat edelleen hitaasti – jos nyt ei ihan aataminaikaisesti kahtakymppiä – maksimissaan kuuttakymmentä kilometriä tunnissa. Edessä voisi tepastella entisaikojen tapaan punaista varoituslippua heiluttava henkilö. Silloin toki kulkeminen olisi harvojen etuoikeus, mutta ainakin liikkumiseen käytettäisiin autoa ekologisempia vaihtoehtoja. Milloin autoista tuli tavallisia arkikapistuksia ja autoilusta joka miehen taito?

Oma historiani autojen parissa on melko värikäs. On suorastaan ihme, että minulla on ajokortti. Ei sillä, että olisin tunaroinut paljon alkuaikojen hankaluuksia lukuun ottamatta, vaan siksi, etten koskaan halunnut ajokorttia. Kunnes sitten totesin, että kai se on hyvä olla. (Etenkin, jos kumppanilla ei ole sitä. Kannattaa siis kysyä ajokorttia aina ennen ensimmäisiä treffejä, jos vihaa autoilua.)

Olen käynyt läpi erilaisia autoiluvaiheita aina ajokorttivastaisuudesta autoilun ensihuumaan ja unohtumattomiin roadtrippeihin. Myöhemmin hyötyajelin viikonloppuisin, kunnes muuton jälkeen autoilu jäi, ja nyt koko touhu tuntuu ahdistavalta ja vastenmieliseltä. Taitoa pitäisi pitää yllä, ettei pelko ajaa ehtisi kasvaa.

Yksi asia tuskin muuttuu, vaikka suhteeni autoihin muuttuisi mutkattomaksi. Ne hiivatin moottoritiet ja niiden opasteet. Aivan mahdottomia! Pidän suuntavaistoani yleisesti hyvänä, mutta kaikki siihen liittyvä katoaa, kun istun ratin taakse, eikä opasteiden tulkintaan ole tullut muutosta senkään jälkeen, kun sain silmälasit. Ei varsinainen myyntipuhe ajotaidoistani, mutta ainakin osaan nauraa itselleni.

Naurua nimittäin riittää. Pirkanmaalaiset tietävät, miksi on erityisen huvittavaa käydä kääntämässä auto ylöjärveläisen kauppakeskuksen pihassa, kun huomaa, ettei Lempäälä ollutkaan siellä. Ja miksi on surkuhupaisaa, ettei löydä tietään Pälkäneelle, kun ei tiedä, että pitäisi ajaa Lahteen. Mistä senkin voisi tietää? Silloin auto täytyy kääntää kangasalalaisen puutarhayrityksen pihassa, jotta matka voi jatkua.

Autoilevatko suomalaiset liikaa? Onko kaupungeissa liikaa autoja? Minkälainen suhteesi ajamiseen on?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lempihetkiä

Kuinka usein pääsee lapsuuden jälkeen vastaamaan yksinkertaisesti siihen, mikä on oma lempijuttu milloin missäkin aiheessa? Harvemmin kukaan kyselee niin sanottuja lemppareita yhtään mistään, joten kerron niitä nyt aivan oma-aloitteisesti. Sitä paitsi on kuulemma parempi keskittyä positiivisiin asioihin sen sijaan, että jakaisi ärsytyksenaiheita ja inhokkejaan.
DSC_00044.JPGLempipuuha
Järjesteleminen. Kaiken järjesteleminen: kodin, elämän, kalenterin, vaatekaapin tai tulevien juhlien. Parasta on se, jos samaan aikaan sataa ulkona ja olohuoneesta kantautuu elämisen ääniä. Omaa aikaa ja turvaa.

Lempijuoma
Vesi  ja kuiva valkoviini. Toisaalta myös harvoin nautittu hedelmälihaa sisältävä appelsiinimehu on herkkua. Sopivassa määrin nautittuna, kuten valkoviinikin.

Lempiväri
Keltainen, jos ei voi valita valkoista tai mustaa.

Lempikohta kehossa
Pohkeet! Vitsailen monesti, että pohkeiden ja kaulan välissä on katastrofi.

Lempimuisto
Muistelin kuluneella viikolla syntymäpäiviä, joten tällä hetkellä lämpimimpiä lempimuistojani ovat lapsuuden syntymäpäivät sukulaisten ja kavereiden kanssa.

Lempieläin
Pakko vastata koira, sillä niiden kanssa voi kommunikoida hämmästyttävän syvällisesti. Muutoin hamsterit. Söpöjä otuksia, joilla on silkkiset tassut ja aavistuksen kostea nenä.

Lempiääni
Sateenropina. Mitä rajumpi, sen parempi.

Lempituoksu
Avonin Mesmerize Black for Her, Victor & Rolfin Flower Bomb tai YSL:n Manifesto. Luonnontuoksuista sateen jälkeinen maa tai sitten tuore aasialainen ruoka. En muuten tajua, miten joku voi nimetä jonkin kukan lempituoksukseen. Eiväthän ne haise oikein miltään muulta kuin maalta.

Lempikaupunki
Rakastan Tamperetta, mutta Aasiassa tekee hyvää ymmärtää oma pienuutensa jossakin pilvenpiirtäjien keskellä valtavassa väkijoukossa. Ollapa osa miljardia. Vastaan siis Kangding, joka tosin on vain Tampereen kokoinen kaupunki vuoristossa, ja haluan myös mainita Leshanin, joka tunnetaan Buddha-patsaastaan.

Lempimaa
Pidän Tanskan ilmapiiristä, mutta Kiinasta ei voi saada tarpeeksi sen monimuotoisuuden ansiosta.

Lempi-tv-sarja
Ikisuosikkini on Salkkarit, muuten kaikki pohjoismaiset dekkarit. Tällä hetkellä katson Nousuvettä (ruots. Springfloden) C Moresta.

Lempipodcast
Jäljillä-rikospodcast. Rikokset kiehtovat aina, olipa media mikä tahansa. Kulutan tosin podeja samalla tavalla kuin musiikkia: biisi- ja jaksokohtaisesti.

Lempikukka
Lilja. En tiennyt sitä, ennen kuin sain niitä valmistujaislahjaksi. Kauniita, mutta hirvittävän raivostuttavia, kun päättävät varistaa mustaa putua sisuksistaan pöydälle.

Lempituote
Silmälasinpuhdistusliinat! Äärimmäisen fiksuja ja käteviä, mutta ei niin ekologisia, jos siis käyttää halpakaupasta ostettuja, yksittäispakattuja liinoja. Tehokkaita ovat silti.

Lempibiisi
Tällä hetkellä Jukka Pojan Papaija. Kuuntelen aika vähän musiikkia, enkä voi nimetä lempiartistia tai -kappaletta.

Lempikirja
Juuri nyt kaikki dekkarit, useimmiten kauniit ja yhteen hetkeen pysähtyneet proosateokset.

Lempityyli
Sellainen ihan tavallinen. Mukavat pöksyt, löysä neule ja sievästi laskeutuva paita. Kengät, joissa jalat eivät ala haista. Onneksi sitäkin ongelmaa varten on keksitty jalkadeodorantti.

Kopioi ihmeessä kategoriat itsellesi ja kerro, jos jaoit ne blogissasi!

Tuliko vastaan yhtään omia lemppareita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Eläköitynyt ruokasaarnaaja – rahasta ja rankaisemisesta

Ystäväni kysyi minulta taannoin, kasvattaisinko lapseni vegaaneiksi. En kokonaan enkä jaksa enää paasata aiheesta muillekaan. Ruoan ja rahan suhteesta sen sijaan puhun mielelläni.
DSC_0061.JPGHävettää. Ne kaikki ruokajutut, joita ehdin kirjoittaa. Ylimielinen asenne ja vikojen etsiminen. Rankaiseminen. Einesvihaaja-tunnisteen alle kirjoitetut jutut kirvoittivat enemmän kommentteja kuin mitkään muut blogitekstini ja niihin sain myös ensimmäiset niin sanotut vihakommenttini veen haistatuksesta piilokettuiluun. Muutamat alapäätermit eivät saaneet minua pois tolaltani, vaan olisin voinut jopa asiakaspalveluhengessä kysellä paremmin kommentoijan tuntemuksia, mutta päätin jättää väliin. En halunnut enää olla edistämässä halventavaa ruokapuhetta leipätekstissä tai kommenttikentässä.

Eineksiä maistelen edelleen, ja viimeksi eilen napostelimme työporukalla kumiselta maistuvia markettifalafelejä, joita olen tietysti ehtinyt parjata blogissani. Mielipiteeni on siis ollut aito eikä ole muuttunut mihinkään, mutta olisihan tekstin voinut jättää julkaisematta. Sehän on vain julkisuutta tuotteelle, jota en halua tukea. Eivät kaikki kuitenkaan ole olleet ihan niin kamalia kuin olen antanut ymmärtää.

Tämä blogi ei ole enää vegaanisen ruoan soihdunkantaja, vaikka edelleen syön vegaanisesti ja julkaisen silloin tällöin reseptejä lifestyle-hengessä. Sitä paitsi on hauskaa, että oikeasti varmasti puolet kokkailuistani epäonnistuu. Ainakin leivonnaisista. Tai no, niistä ei taida onnistua kuin kolmasosa.

Toivoisin silti kovasti, että ihmiset ajattelisivat ruokailutottumuksiaan, hyvinvointiaan ja ilmastoa. En ole oman elämäni hannapartanen – kaikkea muuta. Uskon tasapainoon ja siihen, että elämä on liian lyhyt nyörien ja vatsalaukun kiristelyyn, kunhan muistaa kohtuuden ja pitää järjen päässä. Silti on kurjaa, jos kaupassa ei edes yritetä tehdä kollektiivisesti parempia valintoja, ja edelleen pannuttaa se, että tehotuotettua broileria saa halvemmalla kuin monia vihanneksia.

Järkevä ruokapuhe keskittyy tietoon, ei tuomitsemiseen. Kannustamiseen, ei kaakattamiseen. Koska lähes kaikkien elämää määrittää lompakon sisältö, täytyisi katse ohjata myös rahaan. Ei välttämättä siihen, miten voi elää mahdollisimman edullisesti, vaan miten voi elää ekologisesti kestävästi, mutta nautiskellen ja kukkaroa kunnioittaen.

Kaikilla on valinnanvapaus, myös lapsilla, joihin viittasin tekstin alussa. Jos olisi katras kasvatettavana, saisivat he kotona vegaanista ruokaa, mutta se, mitä he mättäisivät kodin ulkopuolella, voisi olla mitä tahansa, kunhan ymmärtäisivät järkevien valintojen merkityksen.

Oma reseptini tasapainoiseen elämään on toistaiseksi ollut yhdistelmä edullisia papupurkkeja ja ehdottoman sallittuja take away -lounaita. Siinä on nyörien kiristämistä ja nautiskelua tarpeeksi!

Millaista ruokapuheen pitäisi mielestäsi olla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Käynnistymisvaikeuksia

Lomalta töihin palaaminen osoittautui rankemmaksi kuin ajattelin. Puhti on ollut poissa, ja olen lähinnä keskittynyt lukemaan kirjaston kirjoja ja ihmettelemään, miksi aikuiset ihmiset laappivat niiden väliin räkää.
DSC_0066Tämä aamu oli erilainen. Syksy tuoksui, ja pyörän soittokelloon oli lennähtänyt kellastunut lehti. Minun vuoteni on nyt virallisesti alkanut, ja on aika herätä eloon – seuraavaa lomaa odottaen.

Haluan lomailla syksyllä, sillä silloin arki pyörii normaalisti kaupungissa. Voi heittäytyä itse taideteokseksi, joka pysyy paikoillaan, vaikka muut liikkuvat hurjaa vauhtia eteenpäin. On aikaa tarkkailla ja miettiä. Siksi varmasti olen syksyisin saavuttanut eniten niin työssä kuin arkielämässä.

Syksyisin palaan silti henkisesti jonnekin alakoulun tienoille. Väritän kalenteriani, ostan ehkä uusia Stabiloita, merkitsen turhimmatkin menot kalenteriin ja liimaan post it -lappuja kaikkialle. Ero lapsuuteen vain on se,  että nyt kalenteria on pakko käyttää, jotta muistaa menonsa, lapsena se oli lähinnä askartelukirja, jota harvoin vilkaisi.

Nyt, kun ensimmäiset lehdet ovat pudonneet, on siis aika herätä kesäunilta. Tällä viikolla kirjoitan ainakin hirviömorsiamista, ruokasaarnaamisesta ja aikuisten syntymäpäivistä. Parempi niin, sillä siitä lainakirjoihin rään laappimisesta oli vähällä tulla oma tekstinsä, mutta ei kai klimpeistä kannata yhtä kokonaista juttua tehdä.

Pysyhän siis kuulolla. Vuoden paras aika on täällä!

Onko syksy uuden alku vai alkaako vuotesi aina tammikuusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

20 vuotta sitten laitoin hepparepun selkään

Somessa näkyneet koulunaloituspostaukset ovat muistuttaneet minua tehokkaasti siitä, että oma koulutaipaleeni alkoi tasan 20 vuotta sitten. Ja nyt se on jo ohi! Mihin hävisi 20 vuotta?
DSC_0051.JPGEnsimmäinen reppuni hankittiin virallisesta laukkuliikkeestä. Punnitsin pitkään kahden vaihtoehdon välillä, ja lopulta violetin ja pinkin sävyissä hehkuva hevosreppu voitti oranssin Pocahontas-kapsäkin.

Ensimmäisenä koulupäivänä painoin sormenjälkeni 50 vuotta täyttävän rehtorin syntymäpäiväpaitaan. Muistan olleeni aivan pihalla jonottaessani vuoroani. Koulun alkaminen tuntui niin absurdilta, että minun oli vaikea saada kiinni rytmistä. Ulkoisesti kaikki meni hyvin, mutta sisäisesti tunsin olevani hukassa. Kaikki jännitti, eikä vastaavaa uuden jännitystä ole sen jälkeen tarvinnut kokea. Ihminenhän harvoin joutuu niin suuren uuden eteen kuin ekalle luokalle mennessään.

Viimeisenä iltana ennen koulutaipaleeni alkua leikin Muumitalolla. Asettelin hahmoja pahviselle alustalle, kiinnitin Muumipeikon ruskeisiin tikapuihin ja laitoin Mamman paistamaan lettuja keittiöön. Uni ei tullut, ja äiti antoi luvan leikkiä myöhään. Ei lasta pidä pakottaa unille, jos ei nukuta. Aamulla söin kiisseliä, ja sen jälkeen lähdimme käsi kädessä kouluun. Kävelimme läpi alikulun, ylitimme sillalla vilkkaan moottoritien ja kävelimme ohi suositun ravintolan ja kauniin sorsalammen, jonka tilalle rakennettiin jo seuraavana vuonna Lidl-myymälä.

Kaksikymmentä vuotta. Se on niin pitkä aika, että siinä ehtii kasvattaa ihmiselämän vauvasta tiedostavaksi aikuiseksi, presidentti vaihtua jopa kolmeen kertaan ja vanha valuutta kadota. Kahdessa vuosikymmenessä ehtii aloittaa alakoulun ja valmistua yliopistosta. Niin kävi minulle, eikä minulla ole mitään käsitystä, mihin kaikki vuodet valuivat.

Seuraavaksi havahdun taas kahdenkymmenen vuoden päästä kummastellen, miten kaikesta on jälleen kulunut aivan liian kauan aikaa. Muistankohan ollenkaan tätä torstaita, jolloin aurinko nousi poikkeuksellisen kirkkaana, vaikka edellisiltana oli ukkostanut rajusti?

Minkälaisia muistoja sinulla on ekalta luokalta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tätä et tiennyt minusta, osa 2

Kuinka ihanan omahyväistä puhua vain itsestään. Täällä lomalandiassa ei nimittäin tarvitse ajatella kuin itseään ja ehkä vähän puolisoaan. Siksi kerron jo toistamiseen asioita, joita ette tienneet minusta.
DSC_0031.JPGOlen nimi-intoilija. Nautin kovasti nimien keksimisestä, nimien alkuperän miettimisestä ja muiden nimivalintojen taustojen pohtimisesta. Ilmiönä nimet ovat siitä mielenkiintoinen, että niiden valitsemista ohjaa vahvasti niin kulttuuri kuin henkilökohtaiset mieltymykset. Eikä kummastakaan kannata kinata.

Olen ollut Nirvanan, Kentin ja Avril Lavignen fani, vaikken fanituskulttuuria ymmärräkään. Kaikki kolme artistia kertovat oman tarinansa teiniajastani. Lavigne iski minuun aivan täysillä, kun oli alakoulussa, mutta fanitus loppui yläasteen aikana. Sitten tilalle tuli Nirvana, jonka traagisuus ja vahva sidos 90-lukuun kiehtoi minua. Lukioajan kuuntelin Kentiä, joka osaltaan paransi ruotsin kielen taitoani. Ainakin sanavarastoani. Näistä idoleista huolimatta en koskaan koe olleeni mikään kummoinen musiikkifanaatikko tai edes fani.

En tunne pikkuserkkujani oikeastaan lainkaan. Vähäisetkin siteet ovat katkenneet, mikä tavallaan on sääli, mutta niin sen kai kuuluu mennä. Sidettä on vaikea rakentaa aikuisena, ja vaikka polveudumme samasta sisarus- ja serkkukatraasta, ei todellista yhteyttä ole, jos sitä ei ole aikoinaan luonut. Instagramissa sainkin aikaiseksi hedelmällisen keskustelun aiheesta kertoessani, kuinka tärkeitä serkut kuitenkin ovat minulle. Monille serkutkaan eivät merkitse mitään.

Lapsena yksi lempiruoistani oli velli, jossa oli muussattua perunaa ja pilkottua kananmunaa sekaisin. Ajatus oksettaa, mutta onneksi tuo kyseinen seos oli sen verran harvinainen herkku, että se jätti ainoastaan lämpimät muistot.

Minulla on ollut neljä hamsteria: Touhu, Hipsu, Torsti ja Ilpo. Ne olivat hurjan suloisia otuksia, joiden sydämet löivät tuhatta ja sataa, ne juoksivat yöt juoksupyörässä ja rakastivat eniten kuorellisia kurpitsansiemeniä. Omistin aina yhden hamsterin kerrallaan, ja Torstia lukuun ottamatta kaikki elivät yli kaksi vuotta, jopa liki kolme.

Tuntuuko tutulta? Samastutko johonkin kohtaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vellihousu mökillä

Olisi ihanaa voida rehellisesti sanoa, kuinka hyvältä tuntuu olla yhtä luonnon kanssa. Mutta totuus on se, että mitään yhteyttä ei ole pahemmin muodostunut.
DSC_0109.JPGOlen kirjoittanut ennenkin siitä, miten monet kaupunkilaiset – minä mukaan lukien – ovat vieraantuneet luonnosta niin, että kävely lähimetsässäkin voi tuntua ihmeeltä. Voi siis vain kuvitella, kuinka säyseästi suhtaudun paarmoihin, sudenkorentoihin ja yöllä saunan taakse limaisine nahkoineen ilmestyviin sammakoihin.

Yksi tähtihetkistäni mökillä on ollut se, kun luulin, että katolla on latvialainen murtovaras. Miksi juuri latvialainen? No siksi, että heistä oli uutisoitu seudun lehdissä. Ai, miksi nimenomaan katolla? Lämmöstä alati natkuva katto tömähtelee niin voimakkaasti, että se kuulostaa siltä kuin joku väijyisi siellä. Kuulostan varmasti aivan vainoharhaiselta, mutta olen sentään ihan järjissäni. Tarkastimme katon kuitenkin episodin aikana. Ei ollut latvialaisia tai muitakaan baltteja piilossa. (Kummallista!)

Vaikka muut nauravat säikylle luonteelleni ja hymähtelen itsekin sille, kuinka pelokkaaksi muutun luonnossa, on siihen syytä suhtautua myös kunnioituksella. Ei välttämättä niinkään pelkotiloihini, vaan luontoon, joka on niin paljon suurempi kuin yksikään ihminen ja paljon arvaamattomampi kuin yksikään latvialainen hämärähemmo. Luonnon kanssa ei neuvotella. Ei rankkasateiden, karhujen tai paarmojen kanssa.

Oman pienuuden tunnistamisen lisäksi varautuneisuudesta on hyötyä. Minua ehkä ohjaa poikkeuksellisen voimakas itsesuojeluvaisto, joka joskus muuttuu jopa ylivarovaisuudeksi, mutten nää siinä mitään pahaa. Jos voi elää, miksi pitäisi ottaa kuolemanriskejä? Ja vaikka kyse ei olisi hengenvaarasta, on parempi aina mennä turvallisuus edellä. Siksi, että se on mahdollista.

Edellistä kappaletta kirjoittaessani mietin paljon myös kaikkia niitä vaarallisia ohituksia, joita ihmiset tekivät ajomatkamme aikana. Se tuntui järjettömältä, piittamattomalta ja lähes itsetuhoiselta. Koskaan ei ole niin kiire, että pitäisi ohittaa ja menettää henkensä. Ei kai kukaan sitä halua sen enempää kuin katolleen murtovarkaita, kurkulleen ampiaista tai karhuja mökilleen kaivelemaan mansikkalaatikoita. Sitä en edes lähde puimaan, kuinka järkyttävää luonnon uhmaamista ukkosella toilailu niin maalla kuin vedessä on.

Istun siis hyvillä mielin vellit housussa mökillä. Ainakin olen ja haluan olla elossa. City-ihmisenä näin hurjasta menosta saa myös arkeensa ihan uutta virtaa.

Pelkäätkö luonnossa? Mitä? Jos et, kerro, miksi. Suhtaudutaanko inhimillisiin pelkoihin liian usein vähätellen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lomaodotuksia ennen eläkettä

Huomenna on lomani ensimmäinen virallinen päivä. Muistini mukaan ehdin jo arvostella kesäilakoijia, mutta on pakko myöntää, että tämä loma tulee tarpeeseen ja on ihanaa, että se on nimenomaan kesällä.
DSC_0077Voi olla, että koen vain sellaista aika tavallista länsimaisen korkeakoulutetun unelmatyön etsijän kipuilua herätessäni joka aamu miettimään, miksei tämäkään aamu ollut sitä, mitä toivoin. Siksi on ihanaa lomailla ja elää inspiraationsa mukaan.

Haluaisin ajatella, että ihmisen ikuinen loman tarve loppuu joskus, mutten ole varma, voiko se loppua ennen eläkeikää. Että ihanko oikeasti tätä täytyy kestää seuraavat 40 vuotta ja ehkä eläkettä ei koskaan tule? Vaikka saisi unelmiensa työn, tuntuuko sen tekeminen yhtä ihanalta seuraavat 40 vuotta? Olemmeko kasvaneet väärin luullessamme, että työn ja vapaa-ajan pitäisi kohdata ideaalilla tavalla? Raatoivathan edellisetkin sukupolvet nilkat mudassa sirppi heiluen pellolla, sitten rynkky olalla ja lopulta sormet ensimmäisten markkinoille tulleiden kotitietokoneiden harmailla näppäimillä.

Peruskesälomassa suurin ongelma on kuitenkin liian suurien odotusten lataaminen. Olimme vähällä seesteisessä kodissammekin joutua konfliktiin niin monesta asiasta ihan vain siksi, että meitä kumpaakin ohjasi visio siitä, miten asioiden kuuluu mennä lomalla. Toinen haluaisi ostaa valmiiksi kolme sievää kesäkurpitsaa, ja toinen lähteä matkaan tyhjällä kylmälaukulla. Toinen haluaisi päättää tarkan lähtöajan, vaikka toinen voisi vain kuunnella kehoaan ja lähteä, kun jaksaa. Näin suuret eripurat johtavat stressiin ja tarpeettomaan äkäilyyn.

Ihmisellä saattaa kaikesta arjen harmista huolimatta mennä elämässään aika hyvin, jos kesälomalla stressaantuminen on mahdollista. Tai sitten illuusio täydellisestä vapaudesta kääntyy aina lopulta itseään vastaan.

Nyt on joka tapauksessa aika rentoutua ja elää vatsan ja väsymyksen mukaan! Blogi päivittyy normaalisti, sillä luonnonhelmassa on aikaa näpyttää enemmän kuin aikoihin.

Mitä odotat tai odotit lomaltasi? Lataavatko ihmiset lomiinsa liian suuria odotuksia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa