”Lopetin ompelemisen, koska tiesin, ettei minusta tulisi muotisuunnittelijaa” – vanha harrastus takaisin

Silloin, kun Mert Otsamosta ja Katri Niskasesta eivät olleet kuulleet kuin Maikkarin arkiviikon prime timen katsojat, minäkin haaveilin vaatesuunnittelijan urasta ja ompelin elämäni ensimmäistä iltapukua itselleni katsellessani Muodin huipulle -kilpailua. Minun piti hakea opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun ja tehdä ura muodin parissa. Sitten tuli ohituskaistalta rakkaus journalismiin, ja Brotherin vermeet jäivät huppujen alle työpöydälle yli 10 vuodeksi. Nyt aion kuitenkin asetella jälleen oikean jalkani polkimelle ja päästää sisäisen niskaslaisen laskosten ihailijani irti.

Tekisi mieli sanoa, että ihan hyvä, etten yrittänyt silloiseen TaiKiin tuon koltun tekemisen jälkeen, vaikka se edustaa aika sympaattisesti vanhojentanssipukumuotia, 2000-lukua ja kauneutta rakastavan teinin sielunmaisemaa.

On ihme, että ihastuin ompelemiseen koko sydämestäni kauan sitten. Muistaakseni nimittäin ensimmäisellä ompelukonetunnilla alakoulussa itkin surkeuttani ja odotin milloin painajainen loppuisi. Toiset kyyneleet tirautin kahdeksannella luokalla neulomistyön äärellä, josta kai sain jollakin tavalla vapautuksen nimenomaan ompelemistaitojeni ansiosta. Itkujen välissä olin siis ehtinyt hullaantumaan ompeluun ja jopa menestymään siinä.

Ompeleminen koneella alkoi sujua, kun ymmärsin matematiikan, tekniikan ja luovuuden suhteen, joista jälkimmäinen oli suurin ansioni ja syy myös siihen, miksei minusta tullut koskaan vaatesuunnittelijaa. Luominen on minulle paljon tärkeämpää kuin tekninen pipertäminen ja huolellinen hinkkaaminen – ja sen näkee hyvin vanhojentanssipotretin alareunassa komeilevasta siistimättömästä helmasta. Pikkuvikoja minulle!

Kammoan sitä, että lasten pitäisi aina harrastaa tavoitteellisesti huipulle tähdäten. Teini-iässä tein kuitenkin itse paljon asioita nimenomaan siksi, että ajattelin niiden olevan ehkä tulevaisuudessa ammattejani, lakipisteitä. Piirsin ja maalasin tullakseni taiteilijaksi, kirjoitin ollakseni kirjailija, suunnittelin taloja ja sisustuksia päästäkseni joskus opiskelemaan arkkitehtuuria ja ompelin mielessäni ura muodin parissa. Kun sitten lopulta valitsin kirjoittamisen, viestintälukion ja journalistiikan yliopistossa, muu jäi ja menetti merkityksensä, mikä on surullista, sillä asioita todella voi tehdä ihan vain siksi, että niistä nauttii.

Elämäni on opiskeluiden jälkeen yhtä työmylläkkää, mutta olen vihdoin, tai ehkä juuri siksi, alkanut kaipaamaan arkeeni asioita, jotka eivät mitenkään liity työhön, eivät vaadi kirjainten tai numeroiden pyörittelyä ja tietokoneruutua ja jotka ennen kaikkea eivät ole mitenkään tavoitteellisia.

Tavoittelemattomuus ei kuitenkaan ole pois hyödyllisyydeltä. Heti, kun saan huollettua ompelukoneeni, alan harrastuksena tehdä itselleni vaatteita, ihan niin kuin ennen vanhaan. Teininä suunnittelin itselleni mitä mielikuvituksellisempia huituloita ja sifonkihörsylöitä, nyt tavoitteena – tai siis ideana – on tehdä kestäviä, omalle vartalolle täydellisiä käyttövaatteita. Vaatteiden ompeleminen vie aikaa ja vaatii tarkkuutta, jos todella aikoo pitää valmistamiaan kolttuja, joten samalla opettelen sietämään keskeneräisyyttä taas vähän paremmin.

Jos minulle olisi vielä viisi vuotta sitten sanottu, että haluan tehdä itse vaatteeni, olisin pöyristynyt. Shoppailu ja pikamuodin kuluttaminen olivat nimittäin suurinta huviani aloitettuani työelämässä säännöllisen palkan kilahtaessa tilille.

Yksi syy ompeluhimojeni heräämiseen onkin nöyrtymiseni vaateteollisuustaistelussa. En valitettavasti vieläkään näe tarpeelliseksi maksaa 200 euroa yhdestä kotimaisesta paidasta niin ekologista kuin se olisikin, mutta voin silti osallistua ilmastotalkoisiin välttämällä turhaa kuluttamista tehden itse vaatteeni. Toivottavasti niin kestävästi ja hyvin, että ne aikoinaan menevät kaupaksi kirpputorilla tai ovat niin loppuun kulutettuja, että hyödyttävät ainoastaan tekstiilikierrätystä.

Haaveilen unelmieni käyttövaatteista ja kesäisestä juhlapuvusta. Voi olla, että poltan päreeni heti alkuun enkä kehtaa pitää yhtäkään luomusta julkisesti, mutta se on varmaa, että luomisen iloa saan joka tapauksessa. Kun edes yrittää toteuttaa ideansa, tuntee olevansa olemassa taas vähän tukevammin.

Mikä harrastus sinulta jäi vuosiksi, mutta jonka pariin palasit myöhemmin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa