”Lopetin ompelemisen, koska tiesin, ettei minusta tulisi muotisuunnittelijaa” – vanha harrastus takaisin

Silloin, kun Mert Otsamosta ja Katri Niskasesta eivät olleet kuulleet kuin Maikkarin arkiviikon prime timen katsojat, minäkin haaveilin vaatesuunnittelijan urasta ja ompelin elämäni ensimmäistä iltapukua itselleni katsellessani Muodin huipulle -kilpailua. Minun piti hakea opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun ja tehdä ura muodin parissa. Sitten tuli ohituskaistalta rakkaus journalismiin, ja Brotherin vermeet jäivät huppujen alle työpöydälle yli 10 vuodeksi. Nyt aion kuitenkin asetella jälleen oikean jalkani polkimelle ja päästää sisäisen niskaslaisen laskosten ihailijani irti.

Tekisi mieli sanoa, että ihan hyvä, etten yrittänyt silloiseen TaiKiin tuon koltun tekemisen jälkeen, vaikka se edustaa aika sympaattisesti vanhojentanssipukumuotia, 2000-lukua ja kauneutta rakastavan teinin sielunmaisemaa.

On ihme, että ihastuin ompelemiseen koko sydämestäni kauan sitten. Muistaakseni nimittäin ensimmäisellä ompelukonetunnilla alakoulussa itkin surkeuttani ja odotin milloin painajainen loppuisi. Toiset kyyneleet tirautin kahdeksannella luokalla neulomistyön äärellä, josta kai sain jollakin tavalla vapautuksen nimenomaan ompelemistaitojeni ansiosta. Itkujen välissä olin siis ehtinyt hullaantumaan ompeluun ja jopa menestymään siinä.

Ompeleminen koneella alkoi sujua, kun ymmärsin matematiikan, tekniikan ja luovuuden suhteen, joista jälkimmäinen oli suurin ansioni ja syy myös siihen, miksei minusta tullut koskaan vaatesuunnittelijaa. Luominen on minulle paljon tärkeämpää kuin tekninen pipertäminen ja huolellinen hinkkaaminen – ja sen näkee hyvin vanhojentanssipotretin alareunassa komeilevasta siistimättömästä helmasta. Pikkuvikoja minulle!

Kammoan sitä, että lasten pitäisi aina harrastaa tavoitteellisesti huipulle tähdäten. Teini-iässä tein kuitenkin itse paljon asioita nimenomaan siksi, että ajattelin niiden olevan ehkä tulevaisuudessa ammattejani, lakipisteitä. Piirsin ja maalasin tullakseni taiteilijaksi, kirjoitin ollakseni kirjailija, suunnittelin taloja ja sisustuksia päästäkseni joskus opiskelemaan arkkitehtuuria ja ompelin mielessäni ura muodin parissa. Kun sitten lopulta valitsin kirjoittamisen, viestintälukion ja journalistiikan yliopistossa, muu jäi ja menetti merkityksensä, mikä on surullista, sillä asioita todella voi tehdä ihan vain siksi, että niistä nauttii.

Elämäni on opiskeluiden jälkeen yhtä työmylläkkää, mutta olen vihdoin, tai ehkä juuri siksi, alkanut kaipaamaan arkeeni asioita, jotka eivät mitenkään liity työhön, eivät vaadi kirjainten tai numeroiden pyörittelyä ja tietokoneruutua ja jotka ennen kaikkea eivät ole mitenkään tavoitteellisia.

Tavoittelemattomuus ei kuitenkaan ole pois hyödyllisyydeltä. Heti, kun saan huollettua ompelukoneeni, alan harrastuksena tehdä itselleni vaatteita, ihan niin kuin ennen vanhaan. Teininä suunnittelin itselleni mitä mielikuvituksellisempia huituloita ja sifonkihörsylöitä, nyt tavoitteena – tai siis ideana – on tehdä kestäviä, omalle vartalolle täydellisiä käyttövaatteita. Vaatteiden ompeleminen vie aikaa ja vaatii tarkkuutta, jos todella aikoo pitää valmistamiaan kolttuja, joten samalla opettelen sietämään keskeneräisyyttä taas vähän paremmin.

Jos minulle olisi vielä viisi vuotta sitten sanottu, että haluan tehdä itse vaatteeni, olisin pöyristynyt. Shoppailu ja pikamuodin kuluttaminen olivat nimittäin suurinta huviani aloitettuani työelämässä säännöllisen palkan kilahtaessa tilille.

Yksi syy ompeluhimojeni heräämiseen onkin nöyrtymiseni vaateteollisuustaistelussa. En valitettavasti vieläkään näe tarpeelliseksi maksaa 200 euroa yhdestä kotimaisesta paidasta niin ekologista kuin se olisikin, mutta voin silti osallistua ilmastotalkoisiin välttämällä turhaa kuluttamista tehden itse vaatteeni. Toivottavasti niin kestävästi ja hyvin, että ne aikoinaan menevät kaupaksi kirpputorilla tai ovat niin loppuun kulutettuja, että hyödyttävät ainoastaan tekstiilikierrätystä.

Haaveilen unelmieni käyttövaatteista ja kesäisestä juhlapuvusta. Voi olla, että poltan päreeni heti alkuun enkä kehtaa pitää yhtäkään luomusta julkisesti, mutta se on varmaa, että luomisen iloa saan joka tapauksessa. Kun edes yrittää toteuttaa ideansa, tuntee olevansa olemassa taas vähän tukevammin.

Mikä harrastus sinulta jäi vuosiksi, mutta jonka pariin palasit myöhemmin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vihattu oppiaine, naljailun kohde ja niin suuri osa kulttuuriperintöämme

Jos on huomannut lippujen heiluvan saloissa, on todennäköisesti joutunut tarkistamaan kalenterista, minkä juhlapäivän kunniaksi talonmiehet ovat heränneet aamuvarhain. Tänään 6. marraskuuta juhlitaan ruotsalaisuuden päivää eli suomenruotsalaisten oikeutta käyttää kieltään Suomessa. Ja sekös suututtaa!

Kun kerron, että ostin keltaiset sukkahousut lukiossa pukeutuakseni Ruotsin lipun väreihin, joku varmasti ajattelee, etten käynyt ihan täysillä. Vaan minäpä puin kyseisten nailonpöksyjen kaveriksi taivaansinisen tunikan, sini-keltaisen hupparin, itse tehdyt Ruotsi-teemaiset lapaset, villasukat ja pipon. Ja otinpa käteeni vielä länsinaapurimme lipun.

Mitä tekemistä pukutarinallani on ruotsalaisuuden päivän kanssa? (Aika vähän, mutta se on osa minun tarinaani, joka taas liittyy tämän jutun ydinajatukseen.)

Suomessa 6. marraskuuta juhlittavan päivän nimestä huolimatta lippuja ei kiskota salkoihin Ruotsin vuoksi, vaan suomenruotsalaisen kulttuuriperinnön kunniaksi ja tietysti suomenruotsalaisten oikeuden käyttää kotimaassaan omaa kieltään. Tuota pohjoisgermaanista, yli kahdeksan miljoonan puhujan sulokasta ja suhisevaa äänteiden yhteenliittymää! Suomessa tunnemme naapurimaamme pääkielen kansalliskielenämme, jonka varianttia kutsutaan suomenruotsiksi.

Halusitte tai ette.

En ole aiemmin kirjoittanut ruotsin kielen taustastani blogissani, sillä se on tuntunut sekä epäaidolta että jo ennakkoon turhalta. Ei siksi, että pitäisin lukijoitani jollakin tavalla inhottavina, mutta jos aiheesta kirjoittamiani lehtijuttuja on uskominen, tulee lunta – snö’tä – tupaan. Stugaan siis. Jos oikein yksinkertaistan sanomaani ja säästän juttua lukevat lopuilta höpinöiltäni, totean, että en todellakaan ymmärrä, miksi yksi kieli aiheuttaa niin valtavan paljon henkistä kärsimystä suomalaisille. Siinä ei kuule ole mitään järkeä. Sympatiani eivät ole kärsijöiden puolella.

Ruotsin kieli on ollut aina luonnollinen osa elämääni. Isäni on suomenruotsalaisesta kaupungista kotoisin, muttei itse puhu ruotsia äidinkielenään. Kieli on kuitenkin ollut erottamaton osa hänen synnyinkylänsä arkea, minkä ansiosta minäkin olen saanut siitä osani lapsuudenkesinä kuunnellessani ruotsia ja leikkiessäni lasten kanssa, jotka eivät osanneet suomea kummoisesti. Leikit sujuivat ja opimme vaivihkaa toisiltamme. Aloitin ruotsin kielen opiskelun kuitenkin vasta seitsemännellä, enkä tiedä, olisiko kielen varhaisempi opiskelu ollut edes mahdollista pikkukunnassa ilman koulunvaihtoa maakuntakeskukseen. Eikä kyllä vielä minunkaan kouluaikanani mietitty sitä, olisiko järkevä kulkea kauemmas opin perässä.

Kun sitten pääsin – huom, pääsin – opiskelemaan ruotsia seitsemännellä, tuntui kaikki niin tutulta, vähän liiankin yksinkertaiselta. Oli helppo iloita opiskelusta ja sen tuomasta menestyksestä. Kaikista merkittävintä oli itselleni se, miten kieli kolahti minuun. Suorastaan hullaannuin ruotsiin! Janosin lisää, sain opettajalta vaikeampia tehtäviä ja opiskelin netistä sen verran kuin siihen aikaan edes pystyi. Aloin lukea ruotsinkielisiä lehtiä ja nautiskella viihdesisältöjä på svenska. Siitä tuli tärkeä osa näennäistä identiteettiäni, teinin itsensä etsimistä. Siksi vähän harmitti, etten ollut ihan oikea suomenruotsalainen, vaan taitava klovni. Kielen merkityksen elämässäni ymmärsin vasta myöhemmin.

En ole niin tomppeli, että ajattelisin henkilökohtaisen kielitaustani merkitsevän niin paljon, että vain siksi kaikkien tulisi iloita maamme kaksikielisyysrikkaudesta. Niin sanotuksi pakkoruotsikeskusteluksi tiivistyvässä meuhkaamisessa on muutama erityisen suuri ongelmakohta, jotka ovat kirvoittaneet minut kirjoittamaan tämän sepustuksen.

Ruotsin kielestä Suomen kontekstissa puhuttaessa vedotaan yleensä kielen pieneen puhujamäärään ja siihen, miksi reilun kahdensadantuhannen vuoksi pitää opiskella jotakin ’turhaa’. Minun mielestäni oleellinen kysymys on se, onko mikään kieli tai oppiaine ylipäätään turha. Etenkään kieli, joka rakenteeltaan auttaa ymmärtämään monia muita germaanisia kieliä, puhumattakaan ruotsin kielen selvistä sukulaisista tanskasta ja norjasta. Kieli on avain, ei lukko.

Avain sopii oveen, jonka takana on Skandinavia. Siihenhän me emme kuulu muuten kuin henkisesti. On ihan totta, että taatusti kiinan ja venäjän opiskelusta on hyötyä elämässä, jos suuntaa idänkauppaan, johon tietysti moni vaahtosammutin tietää haluavansa jo päiväkodista asti. Maailma kyllä pienenee, joten ymmärrän, etteivät muut kielet ole koskaan vain tiettyä tehtävää varten. Uskallan kuitenkin väittää, että pohjoismaisten kielten tunteminen ja jonkintasoinen ymmärtäminen on oleellista kulttuuriperimämme huomioiden ja pohjoismaisen yhteistyön vuoksi, johon meidät on kasvatettu ja johon Suomi on halunnut kurkottaa jo satoja vuosia mukaan lukien historian mittakaavassa tuoreet käänteet venäläistämispelosta yöpakkasiin. Venäjää tarjotaan siis opintokielivaihtoehdoksi silloin, kun ruotsin hyötyjä halutaan vähätellä, mutta samaan aikaan pyllistetään länteen niin, että polvet kipeytyvät.

Kun itse toivuin suurin piirtein parikymppisenä suurimmasta ruotsihuumastani ja ymmärsin, ettei minusta tule suomenruotsalaista enää mitenkään, oivalsin kieli-innostukseni suurimman lahjan. Sen, miten teini-iän identiteetin hakemisen päätähdestä eli ruotsin kielestä tuli minulle tärkeä työväline, työmarkkinoiden valttikortti ja silmiä ja sydäntä avartava keino ymmärtää sitä, mistä me tulemme, mihin menemme ja millaisiksi haluamme tulla. Ruotsin kielen taidon ansiosta olen saanut useimmat työpaikkani, ja samalla kielitaito on liittänyt minut pohjoismaiseen kulttuuriin, pohjoismaiden kansalaiseksi.

Kaiken tämän läpättämisen jälkeen järkytän kaikkia vielä sillä, että minusta on ihan reilua, että Suomessa saa kukin palvelua sillä kielellä, millä haluaa, oli kyse sitten suomesta tai ruotsista. Mutta mistään ei kannata tehdä vaikeaa, sillä tärkeintähän on yhteistyö ja kanssaihmisten hyväksyminen, josta tämäkin ikuisuuskielisoppa on alkanut porista.

Glad svenska dagen!

Minkälaisia ajatuksia ruotsin kieli ja sen asema herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kuka muistaa koulukuvat ja kontaktimuovin?

*Sisältää mainoslinkkejä

Kaksikymmentä vuotta sitten käynnissä oleva viikonloppu olisi saanut minut hyppimään innosta ja odottamaan maanantaita: koulun alkamista, uuden oppimisen iloa ja syksyntuoksuista arkea. Minun koulutaipaleeni oli helpoin mitä kuvitella saattaa, vaikka kiusaaminen siihen oman mausteensa toikin. Ne muistot ovat kuitenkin  lopulta onneksi vain kaikuja taustalla. Koulussa oli niin paljon hyvää, ja minä todellakin rakastin koulunkäyntiä. Nykyään tyydyn vain muistelemaan.
koulumuistoja_koulukuvat_ennenaamukahviaeivoiVaikka some-aikakausi pitää huolen siitä, että ihmiset kuvaavat enemmän kuin koskaan, harvemmin enää istutaan vuosittain kuvattavaksi kankean näköisenä studioksi muutetun jumppasalin perälle. Kukapa sinne aikuisena koulumaailman ulkopuolelta päätyisikään! Selasin pitkästä aikaa vanhoja luokkakuviani, jotka toin vanhemmiltani omaan kotiini. Ne ovat ihania muistoja, ja olen tyytyväinen, että äiti jaksoi kerätä ja kirjoittaa varhaisiltakin vuosilta kaikki yksityiskohdat ylös nimien ja lisätietojen kera.

Toinen asia, josta peruskoulun jälkeen olen täysin vieraantunut, on oppikirjojen päällystäminen kontaktimuovilla. Se oli jokasyksyinen ja -keväinen piina, jossa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin onnistua, sillä yhtäkään ilmakuplaa ei saanut jäädä muovin ja kirjan väliin. Jälkikäteen ajattelen, miten mahtavaa on se, että lapsille tarjotaan oppikirjat maksutta peruskoulussa. Toisella asteella näin ei ole, ja se on väistämättä taloudellinen haaste monelle. *Adlibriksellä saa muuten 16. elokuuta saakka 20 prosentin alennuksen oppikirjoista koodilla HEI2020.

Huonoin koenumeroni oli 8+, ja itkin sen vuoksi ihan valtavasti. Kyseessä oli muistaakseni geometrian koe. Paras numeroni oli 10½.

Huikeista numeroista huolimatta vanhempani eivät koskaan vaatineet minulta ihmetekoja, minkä ymmärtäminen näin jälkikäteen on aivan ihanaa. Minä riitin sellaisena kuin olin, mutta halusin itse menestyä koulussa. Mikään numero ei olisi ollut katastrofi, vaan päin vastoin olisi ollut tervettä vetää kunnon mahalasku.

Olin koulussa, joka oli avattu pari vuotta ennen minun ikäisteni seiskojen aloittamista. Opettajat olivat yllättävän nuoria – todennäköisesti juuri edellä mainitusta syystä. Ilmapiiri oli innostava, jos oppilas siitä sellaisen halusi tehdä. Useimmat eivät.

Joskus opettajat nauroivat aivan katketakseen luokkamme jutuille. Ne tuntuivat erityisiltä hetkiltä. Oli tervettä nähdä, että auktoriteettiä pitelevä opettaja lahosi penkilleen nauramaan tahallaan väännetylle, hassulle lausumiselle tai muulle vitsille.

Sain yhteensä 11 stipendiä kouluaikana. Ne olivat minulle hirvittävän tärkeitä merkkipaaluja, vaikka tiesin, että elämässä on paljon muutakin. Ylioppilasjuhlia edeltävänä yönä en saanut unta, kun mietin, kuinka monta stipendiä saan. Ai, että tämä naurattaa jälkikäteen!

Lukio muutti elämäni kaikella tavalla. Sain ihan uskomattoman paljon ystäviä, joista suurin osa on edelleen rakkaita ja hyvin läheisiä minulle. En olisi voinut tehdä parempaa päätöstä hakea siihen lukioon, johon pääsin ja jätin taakseni pienen kunnan kiusaamiskauhut. Ilman muutosta en koskaan olisi päässyt eteenpäin elämässäni, uskaltanut toteuttaa itseäni ja kokea tervettä, railakasta ja rakastavaa nuoruutta. Ystäväni eivät ole enää niitä ’uusia’, vaan niitä, joka ovat näin kolmikymppisten kynnyksellä olleet elämässäni jo todella kauan.

Ajattelin aina, että opintopolkuni on selvä, vaikka lopulta oikeastaan mikään ei toteutunut niin kuin olin ajatellut. Mitä tosin voi odottaa, jos lyö suunnitelmansa lukkoon noin 7-vuotiaana! Minun taival johti lopulta yliopistoon, eikä siihen mennyt edes kovin kauaa.

Tuntui kuin olisin vain hetki sitten roikkunut Suoraman koulun uudessa kiipeilytelineessä. Se rahoitettiin keksimyyjäisillä.

*Koodilla HEI2020 saa Adlibriksen oppikirjoista 20 prosentin alennuksen 16.8.2020 saakka.

Aiempia koulumuistojani voi lukea täältä.

Perusopetus alkaa Pirkanmaalla 11. elokuuta. Antoisaa opintosyksyä kaikille!

Muistatko luokkakuvat? Taltioitko niitä kansioihin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Miten selätin esiintymisjännityksen?

En pysynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että kaikesta oli tehtävä loppu. Sen, millainen olin ja millaiseksi olin tahtomattani tullut, oli muututtava. Päätin, etten enää koskaan aikoisi täristä luokan edessä, en menettää yöunia esitelmän takia tai antaa ilkkujien lannistaa minua. Voitin esiintymisjännitykseni siksi, että oli pakko ja sen vuoksi, etten enää jaksanut. En jaksanut enää pelätä. Tie ei kuitenkaan ollut helppo tai niin yksioikoinen kuin ymmärtää saattaa.
anna_ennenaamukahviaeivoiMuistan niin hyvin Ranya ElRamlyn Auringon asema -teoksen. Sen lukeminen ja aiheesta esitelmöiminen oli yhdeksännen luokan ’grande finale’, viimeinen koitos. Istuin koulun vessassa ihan oikeilla asioilla, kuten aina ennen kokeita ja esityksiä. Auringon asema kutkutti minua ja nautin suuresti sen analysoimisesta. Kuvittelin mielessäni, miten pidän mahtipontisen esitelmän kirjasta elehtien ja teräviä huomioita heitellen.

No, lopputulos oli toinen.

Esiintyminen meni penkin alle. Vaikka täriseminen ja äänen hukkuminen ei automaattisesti tarkoita huonoa esitelmää, on mahdotonta ainakaan kouluarvosana-asteikolla onnistua, jos tilanteen kiusallisuus on käsin kosketeltavaa. Kyseinen esitelmä oli peruskoulutaipaleeni viimeinen. Ja myös viimeinen, jolle päätin uhrata uneni ja päiväni.

Suurin syy pelkooni oli huono ryhmähenki luokassa suoranaisen kiusaamisen lisäksi. Esitelmän aikana näin, miten katseet liikkuivat minussa, miten ihmiset nauroivat, supisivat ja odottivat epäonnistumistani. Oikeastihan en mokannut sen enempää kuin kukaan mukaan, sillä yhtä paniikissa olivat aina kaikki yläkouluikäiset joutuessaan yksin luokan eteen. Koviksesta oli yleensä vain rippeet jäljellä, kun piti esiintyä liitutaulun liepeillä ilman tukijoukkoja.

Päätin hakea lukioon toiselle paikkakunnalle – ennen kaikkea omien kiinnostuksenkohteideni vuoksi, mutta myös ihmisten. Ei elämää kuulu elää peläten!

Ensimmäisenä rastitin etukäteen laadittavaan lukujärjestykseen ilmaisutaidon kurssin. Se oli ihan oikeasti siihen aikaan hulluinta, mitä olin tehnyt. Ensimmäiset tunnit olivat painajaismaisia täynnä läheisyyttä ja itsensä ylittämistä, mutta kurssi teki tehtävänsä. Minulla ei ollut sen jälkeen enää mitään syytä pelätä. Harva voittaa pitkään vaivanneen jännityksen kuin itsestään, mutta minua auttoi kurssin lisäksi yhteisön vaihtaminen, ja siksi uskonkin, että usein suurin syy jännittämiseen on turvattomaksi koettu harjoitusympäristö ja suoranainen kiusanteko. Jos jokainen voisi esiintyä kuin puhuisi ystävilleen, ei ongelmia olisi.

Aloin hoitaa menneisyyden esiintymismörköjäni haalimalla juontokeikkoja. Juonsin ainakin vanhojen tanssit ja satunnaisia tapahtumia lukiossa. Oli huojentavaa ja palkitsevaa nähdä, että satojen ihmisten edessä seisominen ei tuntunutkaan miltään. Ihmisistä todella tulee vain yhtä suurta massaa, kun heidän eteensä joutuu. Enemmän olen pelännyt pientä ryhmää kuin satapäistä salia. Juontaessa on hyvä pitää mielessä, että harva ihan oikeasti pystyy siihen, joten jo se, että on lupautunut pestiin ja hoitaa sen kunnialla, on valtava voitto.

Lukion jälkeen aloitin työt radiossa. Toimittajan työt olivat ja ovat olleet alun jälkeenkin parasta lääkettä esiintymisjännityksen loitolla pitämiseksi. Joskus on uuvuttavaa jaksaa esiintyä, tehdä vaikutus ja ansaita luottamus päivästä toiseen, mutta toisaalta silloin suuretkaan koitokset eivät tunnu miltään.

Mitä enemmän aikaa kuuluu hetkistä, jolloin olen joutunut ylittämään itseni, sitä pahemmaksi jännitys käy. Enää se ei kuitenkaan lannista minua, vaan uskallan luottaa siihen, että selviän ja löydän yleisön kanssa oikean taajuuden. Koska en tee stand up -keikkoja tai yleiseen höpöttämiseen perustuvia toimeksiantoja, on helppo myös luottaa siihen, että asia kantaa. Ja yleensä yleisö on vieläpä innostuneempi aiheesta kuin puhuja itse!

Tänä kesänä juonnan pitkästä aikaa ystäväni häät ja pidän siellä puheen. Tilanne tuntuu jännittävältä, mutta olen yrittänyt purkaa sitä harjoittelemalla siitäkin huolimatta, että tunne on tärkein, ei salonkikelpoisuus.

Kun eniten pelkäsin esiintymistä, monet antoivat vinkiksi sen, että pitäisi kuvitella yleisö alasti. Se on mielestäni vähän huvittavaa ja vanhanaikaista. Ei kai alastomuus enää ole tabu ja toisekseen muiden ihmisten alastomuuden näkeminen ei saa minua erityisen rentoutuneeksi. Ihminen on toki hyvin paljas kaikin tavoin ollessaan alasti, mutta ilkeitä sanoja nakuna olo ei pysäytä. Ennen kaikkea pitäisi muistaa, että parasta olisi se, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä mielikuvaharjoitteita selvitäkseen pienestä puhetuokiosta. Turvallisuus ei nimittäin rakennu siitä, että osaa katsoa yleisöä oikealla tavalla, vaan siitä, miten yleisö osaa käyttäytyä.

Huonoista lähtökohdista huolimatta kukistin esiintymisjännityksen hämmentävän helposti. Jännitys ei aina vaadi rankkaa taustaa tai varsinkaan lähde lyhyellä kurssilla ja mielentilan muuttamisella. Joskus se vaatii vuosien työn, mutta on ihan mahtavaa, jos ilkkujat ja päänsisäiset parjaajat voi jättää taakse yksinkertaisin keinoin. Enempää he eivät nimittäin ansaitse!

On myös hyvä muistaa, ettei kaikki ole kaikkia varten. Esiintymisestä ei tarvitse pitää, mutta sitä voi oppia sietämään. Jos oikeasti uskaltaa vapautua, voi esiintymisestä alkaa jopa nauttia!

Kärsitkö tai oletko kärsinyt esiintymisjännityksestä? Miten sen voi voittaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Luokkakokous – hyvät, pahat ja rumat

En koskaan tuntenut oloani kotoisaksi peruskoulussa, mutta silti olen käynyt joka ikisessä luokkakokouksessa. Ja menen jälleen tammikuussa. Uteliaisuus voittaa näet menneisyyden möröt.
classroom-510228_960_720Kuva: Pixabay

Tiedättehän ne yhdysvaltalaistyyliin tehdyt rivot ja humalanhuuruiset Luokkakokous-leffat (2015/2016)? Ne, joissa alapäälle esitetään enemmän synonyymejä kuin on peruskoulussa luokka-asteita. Ne, joissa kaikki on ihanan nostalgista ja Aku Hirviniemi laulaa roiseja sanoja taukoamatta Macarenan tahtiin samalla, kun Jaajo Linnonmaa ja Sami Hedberg yrittävät pysyä menossa mukana.

No enpä ole sellaisessa luokkakokouksessa ollut. Ei ole ollut tarvetta rietastella sen enempää kuin Luokkakokouksen päähenkilöillä miettiä motiivejaan osallistua tapaamiseen.

Luokkakokoukset eivät ole muotia, vaan ennemmin viesti historiasta. Pakkohan sen on olla museokamaa, kun se on jo päätynyt elokuvien aiheiksi, vaikka kieltämättä aihe on hedelmällinen, sillä luokkakokouksessa on aina ajasta riippumatta meheviä henkilöhahmoja myös tosielämässä. Harvemmin voi kuitenkaan puhua iloisesta ja odotetusta jälleennäkemisestä.

Totuushan on nimittäin se, että yleensä luokkakokous on vain kokoelma yksityisiä, toisistaan loitonneita henkilöitä, jotka kohteliaisuudesta tai uteliaisuudesta saapuvat paikalle. Ei ole ’meitä’, vaan jo utuisiksi muuttuneita muistoja harmaasta koulurakennuksesta, jonka vihreä lattia narisi aina, ja joka oli niin täynnä oppilaita, että ainakin pari vuotta täytyi syödä pulpetin ääressä luokkaan tuotua ruokaa.

Kouluhistoriani ei ole kovin ruusuinen, minkä vuoksi ihmettelen itsekin välillä, minkä tähden osallistun kerta toisensa jälkeen luokkakokoukseen. Asian voi mielestäni ratkaista kahdella tavalla: näyttää selvinneensä tai antaa kaiken olla. Kumpikaan ei ole toista parempi vaihtoehto, mutta minä olen päätynyt saapumaan paikalle. En niinkään kertoakseni itsestäni tai näyttääkseni kaiken kääntyneen sittenkin hyväksi, vaan silkasta uteliaisuudesta. Minä haluan tietää, miten muiden kävi. Haluan tietää, millä tavoin ihmiset muuttuvat, sillä me kaikki muutumme.

Edellisistä luokkakokouksista on jo vuosia, ja muistan niistä vain intensiivisen kuulumisien vaihdon ja keskustelut opettajista. Halvan viinin ja rasvaisen ruoan. Ilon ja naurun sekä niiden alle peittyneen hämmennyksen. Voiko tunne olla aito, jos on yhteisössä, jossa lähtökohtaisesti oli paha olla niin monta vuotta ja jossa solvaukset olivat säännöllisiä?

Vaikka kuinka istuisi paikoillaan uteliaisuudesta ja hyvässä hengessä, sisimmässään tietää aina, etteivät vanhat hierarkiat murru koskaan. Siksi on parempi jatkaa matkaa parin lasin jälkeen.

Oli kiva nähdä.

Oletko osallistunut luokkakokouksiin? Mitä mieltä olet niistä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yliopistosta ammattikoulutukseen

Arvostan kaikkein eniten yliopistokoulutusta, ja pidän sitä koulutuksen huippuna – lakipisteenä, johon kannattaa pyrkiä. Saavutettuani sen olen joutunut huomaamaan, ettei koulutuksen hyötyä voi täysin arvottaa tutkintoasteen perusteella. Mitä kummaa olen puuhannut syksyn Ahlmanin ammatti- ja aikuisopistossa?
DSC_0214.JPGIhan tosissani kuvittelin, että kun valmistun yliopistosta, taivaat aukeavat ja urani lähtee kovempaan nousukiitoon kuin Armstrongin miehittämä kuumoduuli. No ei lähtenyt. Postiluukusta kolahti todistus ja juhlien sotkut siivottiin seuraavana päivänä pois. Lahjaliljatkin kuolivat viikossa.

Jäin silti onnellisesti makoilemaan yliopistotutkintokuplaani. Oikein köllöttelin siellä ja mehustelin mainiota tutkintoani, josta olin haaveillut yläkoulusta lähtien. Valmistumisesta on nyt kaksi vuotta,  ja tänä syksynä olen joutunut kohtaamaan sen, etten selviä eteenpäin ilman apua. Se, että olen yhteiskuntatieteiden maisteri, ei tarkoita sitä, etten tarvitsisi lisäkoulutusta tai että tietäisin alastani kaiken. Päinvastoin. Opintoni olivat hyvin teoreettiset, ja käytännön puoli, josta usein yliopistossa opiskeleville naljaillaan, jäi puolitiehen.

Yksinäisen kokouspainajainen

Markkinointi- ja viestintäalalle on vaikea työllistyä. Puhumattakaan siitä, jos yrittää alalle ilman siihen täysin sopivaa tutkintoa, vaikka tietäisi, että omat taidot ja oppimiskyky riittävät. Facebook tarjosi minulle kesällä Tampereella sijaitsevan Ahlmanin aikuis- ja ammattiopiston matkailupalveluiden markkinointiviestinnän osatutkintoa. Osatutkinnot ovat lyhyitä, tiettyyn aiheeseen keskittyviä koulutuksia, jotka valtio rahoittaa, kun opiskelija sitoutuu suorittamaan sen.

Yliopistotaustani näkyy väistämättä opinnoissa, sillä huomaan tottuneeni tietynlaiseen opiskelutapaan: yksinäiseen, luentomuotoiseen puurtamiseen, jossa asiat suoritetaan sitten joskus. Tässäpä osatutkinnossa asioita ei voi suorittaa joskus myöhemmin, vaan ne on tehtävä heti. Yksinäisyydestäkin on turha haaveilla, sillä opinnot ovat ikään kuin pitkiä kokouksia, joihin on osallistuttava niin fyysisesti kuin henkisesti. Samalla täytyy myös suorittaa sovitut markkinointiviestinnän toimenpiteet harjoitusyritykselle, mikä tuo lisää paineita, mutta myös arvokasta kokemusta. Sitä, mitä lähdin hakemaan.

Asiantuntijuuden ainekset

Ammatillisessa ympäristössä suoritettujen opintojen aikana olen oppinut niitä asioita, joita en ennen koulutusta osannut tai joista en tiennyt tarpeeksi. Olen myös nähnyt heikot kohtani ja hahmottanut syitä, miksi en ole saanut kutakin hakemaani työpaikkaa. En yksinkertaisesti ole tiennyt tarpeeksi, minkä vuoksi asiantuntevan kuvan antaminen on ollut mahdotonta.

Opintojen aikana on täytynyt päästää irti myös yliopisto-opintojen kiistattomasta ihannoinnista. En voi väittää, etteikö tietynlainen epätieteellisyys häiritsisi minua, sillä haluaisin, että jokaisen opitun asian taustalla olisi sen selittävä teoria. Niin ei kuitenkaan ole, ja siihen on tyytyminen. Täytyy siis ikään kuin opiskella kädet savessa ilman, että tietää, mistä savi tulee. Toisaalta tiedänhän minä sen jo, joten kai osatutkinnon anti minulle on nimenomaan se, että saan vihdoin mahdollisuuden myllätä maata ihan tositoimissa.

Vaikka kuvittelin, että teen ennemmin väitöskirjan kuin astun jalallani ammattiopistoon, on pakko myöntää, että tällainen ajattelutavan ravistelu ja opiskelun arvostamisen tarkastelu tekevät hyvää. Se, että Suomessa on erinomaiset mahdollisuudet kouluttautua maksutta lähes mihin tahansa, on niin upea juttu, ettei siinä kannata nyrpistellä nenäänsä kaikelle tarjolla olevalle opille, olipa tutkintoaste mikä tahansa.

Mitä tutkintoa arvostat eniten? Entä minkälaista uraa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

20 vuotta sitten laitoin hepparepun selkään

Somessa näkyneet koulunaloituspostaukset ovat muistuttaneet minua tehokkaasti siitä, että oma koulutaipaleeni alkoi tasan 20 vuotta sitten. Ja nyt se on jo ohi! Mihin hävisi 20 vuotta?
DSC_0051.JPGEnsimmäinen reppuni hankittiin virallisesta laukkuliikkeestä. Punnitsin pitkään kahden vaihtoehdon välillä, ja lopulta violetin ja pinkin sävyissä hehkuva hevosreppu voitti oranssin Pocahontas-kapsäkin.

Ensimmäisenä koulupäivänä painoin sormenjälkeni 50 vuotta täyttävän rehtorin syntymäpäiväpaitaan. Muistan olleeni aivan pihalla jonottaessani vuoroani. Koulun alkaminen tuntui niin absurdilta, että minun oli vaikea saada kiinni rytmistä. Ulkoisesti kaikki meni hyvin, mutta sisäisesti tunsin olevani hukassa. Kaikki jännitti, eikä vastaavaa uuden jännitystä ole sen jälkeen tarvinnut kokea. Ihminenhän harvoin joutuu niin suuren uuden eteen kuin ekalle luokalle mennessään.

Viimeisenä iltana ennen koulutaipaleeni alkua leikin Muumitalolla. Asettelin hahmoja pahviselle alustalle, kiinnitin Muumipeikon ruskeisiin tikapuihin ja laitoin Mamman paistamaan lettuja keittiöön. Uni ei tullut, ja äiti antoi luvan leikkiä myöhään. Ei lasta pidä pakottaa unille, jos ei nukuta. Aamulla söin kiisseliä, ja sen jälkeen lähdimme käsi kädessä kouluun. Kävelimme läpi alikulun, ylitimme sillalla vilkkaan moottoritien ja kävelimme ohi suositun ravintolan ja kauniin sorsalammen, jonka tilalle rakennettiin jo seuraavana vuonna Lidl-myymälä.

Kaksikymmentä vuotta. Se on niin pitkä aika, että siinä ehtii kasvattaa ihmiselämän vauvasta tiedostavaksi aikuiseksi, presidentti vaihtua jopa kolmeen kertaan ja vanha valuutta kadota. Kahdessa vuosikymmenessä ehtii aloittaa alakoulun ja valmistua yliopistosta. Niin kävi minulle, eikä minulla ole mitään käsitystä, mihin kaikki vuodet valuivat.

Seuraavaksi havahdun taas kahdenkymmenen vuoden päästä kummastellen, miten kaikesta on jälleen kulunut aivan liian kauan aikaa. Muistankohan ollenkaan tätä torstaita, jolloin aurinko nousi poikkeuksellisen kirkkaana, vaikka edellisiltana oli ukkostanut rajusti?

Minkälaisia muistoja sinulla on ekalta luokalta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Minkä ikäisenä kielitaitosi oli parhaimmillaan?

Sanotaan, että ihminen on taitavimmillaan opiskelujen päätyttyä, ja oletettavasti moni kokee ainakin kielitaitonsa olleen parhaimmillaan silloin. Minulle kävi vähän päinvastoin.DSC_0004 (8).JPGOn ollut ihanaa huomata, että vieraisiin kieliin liittyvät juttuni ovat olleet suosittuja, sillä kyseessä on yksi arkielämäni suosikkipuheenaiheista. Aiemmin olen kirjoittanut kielitaidottomuudesta ja kielten opiskelemisesta sovelluksella.

Kävin taannoin ystäväni kanssa keskustelun ylioppilaskirjoitusten kielikokeista. Hän oli saanut erinomaiset arvosanat, mutta koki kielitaitonsa rapistuneen, vaikka hän käyttää arjessaan englantia. Näin ollen hän oli päätynyt siihen, että kielitaito todella on parhaimmillaan tuoreena ylioppilaana. Itse olin toista mieltä niin henkilökohtaisen kokemukseni kuin yleisten ajatusteni kannalta.

Vaikka menestyin koulussa opiskelemissani vieraissa kielissä eli ruotsissa ja englannissa, on kielitaitoni nyt kahdeksan vuotta ylioppilaskokeiden jälkeen monin verroin parempi kuin silloin. Syitä on oikeastaan kaksi: työelämä ja sosiaalinen media. Kaikissa työpaikoissani järjestelmät ovat olleet englanninkielisiä, ja kieli on luonnollinen osa arkea. Ruotsiin olen kiintynyt muuten vain ja halunnut kehittyä siinä niin hyväksi kuin mahdollista, ja siksi olen väkisin hakeutunut töihin paikkoihin, jossa kielitaidosta on hyötyä.

Vapaa-ajalla työelämässä käytetystä kielestä ei kuitenkaan ole ollut yhtä paljon hyötyä kuin sosiaalisen median tarjoamista opeista. Some-julkaisujen seuraaminen on laajentanut sanavarastoani ja parantanut erilaisten murteiden ymmärtämistä. Ajattelen niin, että jos pystyy ymmärtämään mitä tahansa murretta, on kielitaito erinomaisella tasolla. Voisinko sanoa osaavani suomea, jos en ymmärtäisi esimerkiksi kaakkoismurteita tai jos en oikein saisi selvää, mitä turkulaiset höpöttävät?

On itse asiassa aika hullunkurista ja jopa harmillista, jos kielitaito todella on parhaimmilaan ylioppilaskokeiden tienoilla. Siinäkö kaikki? Voiko missään asiassa saavuttaa oikeasti huippua 19-vuotiaana? Oma kielitaitoni oli silloin paperilla erinomainen, mutta todellisuudessa se on sitä vasta nyt. Siksi, että uskalsin päästää irti ja antaa mennä. Muutuin rohkeaksi, koska harteilta katosivat suorituspaineet ja pakkomielle saada kokeista kymppejä, jolloin tilalle tuli aito ilo siitä, että vahvan osaamisen pohjalle voi rakentaa vielä entistä paremman kielitaidon, josta on oikeasti hyötyä ja jonka avulla voi murtaa monenlaisia kommunikaatiomuureja.

Kielioppikeskeisyydestä huolimatta suomalaisen kieltenopetuksen arvon huomaa, kun on opiskelussa omillaan. Olen opiskellut saksaa Duolingo-sovelluksella, mutta tulokset eivät ole olleet kummoisia. Sovellus uskoo toiston voimaan, joka onkin yleensä opin avain, mutta on vaikea sisäistää asioita, joiden taustaa kukaan ei avaa. Etenkin, kun ihmisenä olen sellainen, jonka täytyy saada tietää, miksi jokin on niin kuin on. Kaiken lisäksi olen myös kiinnostunut kielen etymologiasta ja rakenteista, joista sovellusopiskelulla ei oikein pääse nauttimaan.

Itsenäisestä opiskelusta puuttuu myös koulussa tapahtuvan opiskelun inhottavat puolet: epämiellyttävät tilanteet, esitelmät ja videoidut keskustelut sekä yllätyssanakokeet. Omillaan ollessa ei tarvitse haastaa itseään tai astua epämukavuusalueelle, mikä kurjuudesta huolimatta on niin ikään kehityksen avain.

Ehkä tavanomaisin syy kielitaidon hiljaiselle rapistumiselle huippuvuosien jälkeen on ikä. Ei se, että vuosia kertyy mittariin, vaan se, että jostakin syystä monen puheeseen on juurtunut kulunut laulu siitä, ettei vanhana enää opi mitään, joten ei kannata edes yrittää. Eikä tarvitse edes mainita vanhaa koiraa. Toki ikä voi vaikeuttaa oppimista, mutta niin kauan kuin aivot ovat puhtaat, voi aivan hyvin heittäytyä uuteen ja luottaa omiin oppimiskykyihinsä.

Minkä ikäisenä kielitaitosi oli parhaimmillaan? Mitä tapahtui?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pakollinen paha voikin olla hyvä

Haluaisin kovasti puoltaa pakollisia oppiaineita, mutta en ensinnäkään sulata pakko-liitettä yhdeltä istumalta, ja toiseksi on aiheellista miettiä, miten jokin muuttuu pakoksi ja mitä se edes tarkoittaa.
DSC_0138Kodin ulkopuolella elämääni sanelivat lukemattomat pakot ollessani lapsi. Minulle liikuntatunnit olivat pakollisia pahoja ja ruokailut myös. Pitkälti siksi, että niistä oli viety hauskuus, niitä leimasivat iva, suorituspaineet ja vasten tahtoa tekeminen. Pakottamisesta puhuminen kalskahtaa kuitenkin omaan korvaani vähän vaaralliselta, kun ajattelee, kuinka järkyttäviin asioihin ihmisiä kautta historian on voitu pakottaa. Siinä lyhyt ruokatunti ja kurjat ruoat ovat aika pientä.

Pakko-liite nousi vastikään uutisiin, kun hallitus julkisti ohjelmansa, joka puoltaa ruotsin – anteeksi pakkoruotsin – palauttamista pakolliseksi kirjoitettavaksi aineeksi ylioppilaskokeisiin (Iltalehti.fi 6.6.2019). Miksi yksi pohjoismainen kieli on pakkokieli? Miten jokin oppiaine muuttuu pakoksi? Helppo perusteluhan on se, että ruotsi voi olla monelle täysin hyödytön kieli ja että monet muut oppiaineet ovat paljon tarpeellisempia. Silti mitään ainetta vastaan ei sodita samalla tavalla kuin ruotsia, vaikka epäilen, että loppujen lopuksi vain muutaman oppiaineen antimia ihminen tarvitsee oikeasti. Sillä tavalla, että ilman ei pärjäisi.

Isoisä hiihti, meidänkin täytyy

Kaikki pakot vertautuvat aina vanhaan edellisten ikäpolvien julistaessa mitä heidän oli pakko tehdä. Oli pakko hiihtää kouluun, oli pakko syödä pettuleipää, oli pakko rämpiä ilman kenkiä hangessa ja oli ylipäätään pakko yrittää selvitä. Niin varmasti oli, mutta se ei tee elettävän aikakauden pakoista mitenkään järkeviä tai perusteltuja. Siksi en myöskään voi perustella ruotsin pakollisuuden järkevyyttä vain sillä, että se tuntui minusta hyvältä ja että siitä oli juuri minulle hyötyä. Ei minuakaan lämmittänyt omien pakkopullieni kanssa kamppaillessa se, että veteraanit joutuivat syömään räkäistä puuroa tai hiihtämään kouluun ja lopulta rajan toiselle puolelle. Eikä se, että isäni pakotettiin soittamaan viulua, minkä vuoksi hän istui piilossa puussa puolet päivästä. Olisi ollut hullua pakottaa ikäisiäni samaan.

Kesti kauan, että ymmärsin, etten vihaa koulun liikuntatunteja tai liikuntaa ylipäätään enkä ole nirso. Itse asiassa ruokavalioni raamien sisällä olen nykyään jopa kokeileva ja kaikkiruokainen. En kuitenkaan usko, että elämäni olisi merkittävästi parempaa, jos koulun tiukin opettaja ei olisi vahtinut jouluruokailuateriani alas menemistä tai jos liikuntatunneilla olisi vallinnut hyvä henki. Niistä tuli kurjia ja osin epäinhimillisiä muistoja, mutten usko, että mitään peruuttamatonta ehti sattua.

Inhokkien vakiomäärä

Miksi pakko siis olisi aina pahasta? Oletan sen liittyvän vapauden menettämiseen. En tunne nykyistä koulumaailmaa, mutta ainakin toivon, että pakottaminen olisi historiaa, mikä toki sotii sitä vastaan, että olen pakollisten oppiaineiden puolella. Luotan kai liikaa tutkimustuloksiin ja siihen, minkä ajatellaan olevan hyväksi, vaikka samaan ajatukseen ei mielestäni kuulu pakkomaistaminen tai ajojahti ruokalassa tai hiihtoladulla.

On totta, että jos pakko poistetaan, kaikkeen tekemiseen voi tulla paljon iloa. Toisaalta taas uskon, että etenkin koulumaailmassa pakollisten inhokkien määrä on aina vakio. Vaikka kouluruokalassa saisi hampurilaisia, liikuntatunnit olisivat pelkkää temppurataa eikä mikään oppiaine olisi pakollinen, alkaisi jokin asia tuntua pakolta. Inhottavalta. Ehkä inhokkipakoksi muodostuisikin valitseminen ja valinnanvapaus.

Pakkokeskustelussa onkin hyvä muistaa, että ongelma ei usein ole itse asia tai oppiaine, vaan käsitys pakosta. En tietenkään voi ohjeistaa luottamaan sokeasti siihen, että jokin asia on hyödyksi, jos se on pakollista, nimittäin kyseenalaistaminen on myös monesti aiheellista ja toivottavaa. Silti uskon, että tuulimyllyjä vastaan on turha taistella tietyn pisteen jälkeen. Joskus joku muu tietää paremmin, mikä on hyväksi ihmiselle.

Mitä mieltä olet pakollisista oppiaineista tai -kielistä? Mitkä asiat elämässä ovat sinulle pakollisia pahoja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitäpä jos

Sanotaan, että jossitteleminen ei kannata, mutta minusta se on haikean suloista. Mitä jos olisin valinnut näin monessa asiassa toisin ylioppilasjuhlieni jälkeen?
DSC_0168 (3)Ylioppilaaksi päästyäni uskoin vahvasti tietäväni, miten elämäni etenee. Tein viisivuotissuunnitelmia, ja oletin, että kun jonkun tavoitteen kirjaa ylös, se myös toteutuu. Valitettavasti olen saanut huomata, ettei kaikki ole aina itsestä kiinni, mutta aika monia elämämme käänteitä ohjaavat pienet valinnat. Ne, joita ei välttämättä edes huomaa.

Mitä jos en olisi päässyt opiskelemaan vuonna 2012? Tiesin, että tulisin valituksi. Olo oli kevyt ja rauhallinen pääsykokeen jälkeen, vaikka vain muutama prosentti pääsi tuona vuonna sisään. Loppujen lopuksi en päässyt sisään huippupisteillä, mikä harmitti suunnattomasti, vaikka eihän sillä ollut merkitystä oikeasti. Murehdin myös sitä, etten päässyt ensi yrittämällä opiskelemaan, vaikken edes lukenut pääsykokeisiin. Silloin on aika vaikea päästä mihinkään.

Mitä jos olisin uskaltanut muuttaa Kanadaan, kun pyydettiin? En oikein edes muista, miten sain tarjouksen, mutta se liittyi mummini sukuun ja alueella julkaistavaan suomenkieliseen lehteen. Ei minusta ollut lähtijäksi, sillä enhän ollut asunut edes yksin. Olin valmis muuttamaan kantakaupunkiin, mutten Kanadaan.

Mitä jos olisin muuttanut opiskelemaan toiseen kaupunkiin? Ystäväpiirini olisi varmasti nykyistä laajempi, kun taas kotikaupungissa opiskellessa se ei oikeastaan kasvanut mitenkään, mikä jälkikäteen ajateltuna on harmi. Moni tutustuminen jäi, sillä minulla oli jo valmiina tiukka ystäväpiiri, toisin kuin lukioon mennessä, jolloin olin päässyt yläkoulusta kiusattuna ja lähes kaverittomana.

Mitä jos olisin vaihtanut alaa? Olisin varmasti ihan tyytyväinen, sillä turvallisuus ja tasaisuus ovat minulle loppujen lopuksi elämässä tärkeintä. En usko, että olisin onnellinen, vaan kuihtuisin unelmoidessani haaveammattini opiskelemisesta.

Mitä jos olisin valinnut erittäin hyväpalkkaisen alan? Ansaitsisin varmasi ainakin puolitoistakertaisesti tai kaksinkertaisesti rahaa jo tässä vaiheessa uraani, mutten usko, että se motivoisi minua yrittämään kovemmin mitään elämässä.

Mitä jos raha ratkaisisi kaikki elämäni käänteet? Asuisin omistusasunnossa, säästäisin neuroottisesti ja tuntisin syyllisyyttä todella paljon. Juuri nyt on hyvä olla, kun on kolikoita sukanvarressa muttei kahleita velkavankeudessa.

Mitä jos olisin uskaltanut hypätä tuntemattomaan jo monta kertaa? Olisin varmasti epäonnistunut useammin, mutta myös onnistunut useammin. Olisin ehkä rakastanut hetken vaaraa, mutta palannut aina lähtöpisteeseen. Turvaan.

Mitä jos olisin nauttinut enemmän kahdeksan vuoden takaisesta päivästäni? Olin onnellinen, tuore ylioppilas ja kuvittelin saavuttaneeni jotakin suurta. Minulla oli maailman ihanimmat juhlat, joissa mummi paasasi kuivakakuista, äiti laittoi hanttiin, joku lämmitti mikrossa salaa kylmää kahvia ja me herkuttelimme ystäväni kanssa tarjoilupöydän jämillä aamulla. Heti, kun olimme kävelleet ilman kenkiä sateessa kotiin.

Jos siis olisin vuonna 2011 tiennyt, että elämä oikeastaan alkaa vasta lakkiaisista, olisin varmasti muistanut nauttia useammin ja elää enemmän täysillä.

Onnea kevään ylioppilaille ja muille valmistuneille!

Mitä asioita jossittelet yleensä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa