Kuka muistaa koulukuvat ja kontaktimuovin?

*Sisältää mainoslinkkejä

Kaksikymmentä vuotta sitten käynnissä oleva viikonloppu olisi saanut minut hyppimään innosta ja odottamaan maanantaita: koulun alkamista, uuden oppimisen iloa ja syksyntuoksuista arkea. Minun koulutaipaleeni oli helpoin mitä kuvitella saattaa, vaikka kiusaaminen siihen oman mausteensa toikin. Ne muistot ovat kuitenkin  lopulta onneksi vain kaikuja taustalla. Koulussa oli niin paljon hyvää, ja minä todellakin rakastin koulunkäyntiä. Nykyään tyydyn vain muistelemaan.
koulumuistoja_koulukuvat_ennenaamukahviaeivoiVaikka some-aikakausi pitää huolen siitä, että ihmiset kuvaavat enemmän kuin koskaan, harvemmin enää istutaan vuosittain kuvattavaksi kankean näköisenä studioksi muutetun jumppasalin perälle. Kukapa sinne aikuisena koulumaailman ulkopuolelta päätyisikään! Selasin pitkästä aikaa vanhoja luokkakuviani, jotka toin vanhemmiltani omaan kotiini. Ne ovat ihania muistoja, ja olen tyytyväinen, että äiti jaksoi kerätä ja kirjoittaa varhaisiltakin vuosilta kaikki yksityiskohdat ylös nimien ja lisätietojen kera.

Toinen asia, josta peruskoulun jälkeen olen täysin vieraantunut, on oppikirjojen päällystäminen kontaktimuovilla. Se oli jokasyksyinen ja -keväinen piina, jossa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin onnistua, sillä yhtäkään ilmakuplaa ei saanut jäädä muovin ja kirjan väliin. Jälkikäteen ajattelen, miten mahtavaa on se, että lapsille tarjotaan oppikirjat maksutta peruskoulussa. Toisella asteella näin ei ole, ja se on väistämättä taloudellinen haaste monelle. *Adlibriksellä saa muuten 16. elokuuta saakka 20 prosentin alennuksen oppikirjoista koodilla HEI2020.

Huonoin koenumeroni oli 8+, ja itkin sen vuoksi ihan valtavasti. Kyseessä oli muistaakseni geometrian koe. Paras numeroni oli 10½.

Huikeista numeroista huolimatta vanhempani eivät koskaan vaatineet minulta ihmetekoja, minkä ymmärtäminen näin jälkikäteen on aivan ihanaa. Minä riitin sellaisena kuin olin, mutta halusin itse menestyä koulussa. Mikään numero ei olisi ollut katastrofi, vaan päin vastoin olisi ollut tervettä vetää kunnon mahalasku.

Olin koulussa, joka oli avattu pari vuotta ennen minun ikäisteni seiskojen aloittamista. Opettajat olivat yllättävän nuoria – todennäköisesti juuri edellä mainitusta syystä. Ilmapiiri oli innostava, jos oppilas siitä sellaisen halusi tehdä. Useimmat eivät.

Joskus opettajat nauroivat aivan katketakseen luokkamme jutuille. Ne tuntuivat erityisiltä hetkiltä. Oli tervettä nähdä, että auktoriteettiä pitelevä opettaja lahosi penkilleen nauramaan tahallaan väännetylle, hassulle lausumiselle tai muulle vitsille.

Sain yhteensä 11 stipendiä kouluaikana. Ne olivat minulle hirvittävän tärkeitä merkkipaaluja, vaikka tiesin, että elämässä on paljon muutakin. Ylioppilasjuhlia edeltävänä yönä en saanut unta, kun mietin, kuinka monta stipendiä saan. Ai, että tämä naurattaa jälkikäteen!

Lukio muutti elämäni kaikella tavalla. Sain ihan uskomattoman paljon ystäviä, joista suurin osa on edelleen rakkaita ja hyvin läheisiä minulle. En olisi voinut tehdä parempaa päätöstä hakea siihen lukioon, johon pääsin ja jätin taakseni pienen kunnan kiusaamiskauhut. Ilman muutosta en koskaan olisi päässyt eteenpäin elämässäni, uskaltanut toteuttaa itseäni ja kokea tervettä, railakasta ja rakastavaa nuoruutta. Ystäväni eivät ole enää niitä ’uusia’, vaan niitä, joka ovat näin kolmikymppisten kynnyksellä olleet elämässäni jo todella kauan.

Ajattelin aina, että opintopolkuni on selvä, vaikka lopulta oikeastaan mikään ei toteutunut niin kuin olin ajatellut. Mitä tosin voi odottaa, jos lyö suunnitelmansa lukkoon noin 7-vuotiaana! Minun taival johti lopulta yliopistoon, eikä siihen mennyt edes kovin kauaa.

Tuntui kuin olisin vain hetki sitten roikkunut Suoraman koulun uudessa kiipeilytelineessä. Se rahoitettiin keksimyyjäisillä.

*Koodilla HEI2020 saa Adlibriksen oppikirjoista 20 prosentin alennuksen 16.8.2020 saakka.

Aiempia koulumuistojani voi lukea täältä.

Perusopetus alkaa Pirkanmaalla 11. elokuuta. Antoisaa opintosyksyä kaikille!

Muistatko luokkakuvat? Taltioitko niitä kansioihin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Miten selätin esiintymisjännityksen?

En pysynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että kaikesta oli tehtävä loppu. Sen, millainen olin ja millaiseksi olin tahtomattani tullut, oli muututtava. Päätin, etten enää koskaan aikoisi täristä luokan edessä, en menettää yöunia esitelmän takia tai antaa ilkkujien lannistaa minua. Voitin esiintymisjännitykseni siksi, että oli pakko ja sen vuoksi, etten enää jaksanut. En jaksanut enää pelätä. Tie ei kuitenkaan ollut helppo tai niin yksioikoinen kuin ymmärtää saattaa.
anna_ennenaamukahviaeivoiMuistan niin hyvin Ranya ElRamlyn Auringon asema -teoksen. Sen lukeminen ja aiheesta esitelmöiminen oli yhdeksännen luokan ’grande finale’, viimeinen koitos. Istuin koulun vessassa ihan oikeilla asioilla, kuten aina ennen kokeita ja esityksiä. Auringon asema kutkutti minua ja nautin suuresti sen analysoimisesta. Kuvittelin mielessäni, miten pidän mahtipontisen esitelmän kirjasta elehtien ja teräviä huomioita heitellen.

No, lopputulos oli toinen.

Esiintyminen meni penkin alle. Vaikka täriseminen ja äänen hukkuminen ei automaattisesti tarkoita huonoa esitelmää, on mahdotonta ainakaan kouluarvosana-asteikolla onnistua, jos tilanteen kiusallisuus on käsin kosketeltavaa. Kyseinen esitelmä oli peruskoulutaipaleeni viimeinen. Ja myös viimeinen, jolle päätin uhrata uneni ja päiväni.

Suurin syy pelkooni oli huono ryhmähenki luokassa suoranaisen kiusaamisen lisäksi. Esitelmän aikana näin, miten katseet liikkuivat minussa, miten ihmiset nauroivat, supisivat ja odottivat epäonnistumistani. Oikeastihan en mokannut sen enempää kuin kukaan mukaan, sillä yhtä paniikissa olivat aina kaikki yläkouluikäiset joutuessaan yksin luokan eteen. Koviksesta oli yleensä vain rippeet jäljellä, kun piti esiintyä liitutaulun liepeillä ilman tukijoukkoja.

Päätin hakea lukioon toiselle paikkakunnalle – ennen kaikkea omien kiinnostuksenkohteideni vuoksi, mutta myös ihmisten. Ei elämää kuulu elää peläten!

Ensimmäisenä rastitin etukäteen laadittavaan lukujärjestykseen ilmaisutaidon kurssin. Se oli ihan oikeasti siihen aikaan hulluinta, mitä olin tehnyt. Ensimmäiset tunnit olivat painajaismaisia täynnä läheisyyttä ja itsensä ylittämistä, mutta kurssi teki tehtävänsä. Minulla ei ollut sen jälkeen enää mitään syytä pelätä. Harva voittaa pitkään vaivanneen jännityksen kuin itsestään, mutta minua auttoi kurssin lisäksi yhteisön vaihtaminen, ja siksi uskonkin, että usein suurin syy jännittämiseen on turvattomaksi koettu harjoitusympäristö ja suoranainen kiusanteko. Jos jokainen voisi esiintyä kuin puhuisi ystävilleen, ei ongelmia olisi.

Aloin hoitaa menneisyyden esiintymismörköjäni haalimalla juontokeikkoja. Juonsin ainakin vanhojen tanssit ja satunnaisia tapahtumia lukiossa. Oli huojentavaa ja palkitsevaa nähdä, että satojen ihmisten edessä seisominen ei tuntunutkaan miltään. Ihmisistä todella tulee vain yhtä suurta massaa, kun heidän eteensä joutuu. Enemmän olen pelännyt pientä ryhmää kuin satapäistä salia. Juontaessa on hyvä pitää mielessä, että harva ihan oikeasti pystyy siihen, joten jo se, että on lupautunut pestiin ja hoitaa sen kunnialla, on valtava voitto.

Lukion jälkeen aloitin työt radiossa. Toimittajan työt olivat ja ovat olleet alun jälkeenkin parasta lääkettä esiintymisjännityksen loitolla pitämiseksi. Joskus on uuvuttavaa jaksaa esiintyä, tehdä vaikutus ja ansaita luottamus päivästä toiseen, mutta toisaalta silloin suuretkaan koitokset eivät tunnu miltään.

Mitä enemmän aikaa kuuluu hetkistä, jolloin olen joutunut ylittämään itseni, sitä pahemmaksi jännitys käy. Enää se ei kuitenkaan lannista minua, vaan uskallan luottaa siihen, että selviän ja löydän yleisön kanssa oikean taajuuden. Koska en tee stand up -keikkoja tai yleiseen höpöttämiseen perustuvia toimeksiantoja, on helppo myös luottaa siihen, että asia kantaa. Ja yleensä yleisö on vieläpä innostuneempi aiheesta kuin puhuja itse!

Tänä kesänä juonnan pitkästä aikaa ystäväni häät ja pidän siellä puheen. Tilanne tuntuu jännittävältä, mutta olen yrittänyt purkaa sitä harjoittelemalla siitäkin huolimatta, että tunne on tärkein, ei salonkikelpoisuus.

Kun eniten pelkäsin esiintymistä, monet antoivat vinkiksi sen, että pitäisi kuvitella yleisö alasti. Se on mielestäni vähän huvittavaa ja vanhanaikaista. Ei kai alastomuus enää ole tabu ja toisekseen muiden ihmisten alastomuuden näkeminen ei saa minua erityisen rentoutuneeksi. Ihminen on toki hyvin paljas kaikin tavoin ollessaan alasti, mutta ilkeitä sanoja nakuna olo ei pysäytä. Ennen kaikkea pitäisi muistaa, että parasta olisi se, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä mielikuvaharjoitteita selvitäkseen pienestä puhetuokiosta. Turvallisuus ei nimittäin rakennu siitä, että osaa katsoa yleisöä oikealla tavalla, vaan siitä, miten yleisö osaa käyttäytyä.

Huonoista lähtökohdista huolimatta kukistin esiintymisjännityksen hämmentävän helposti. Jännitys ei aina vaadi rankkaa taustaa tai varsinkaan lähde lyhyellä kurssilla ja mielentilan muuttamisella. Joskus se vaatii vuosien työn, mutta on ihan mahtavaa, jos ilkkujat ja päänsisäiset parjaajat voi jättää taakse yksinkertaisin keinoin. Enempää he eivät nimittäin ansaitse!

On myös hyvä muistaa, ettei kaikki ole kaikkia varten. Esiintymisestä ei tarvitse pitää, mutta sitä voi oppia sietämään. Jos oikeasti uskaltaa vapautua, voi esiintymisestä alkaa jopa nauttia!

Kärsitkö tai oletko kärsinyt esiintymisjännityksestä? Miten sen voi voittaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Luokkakokous – hyvät, pahat ja rumat

En koskaan tuntenut oloani kotoisaksi peruskoulussa, mutta silti olen käynyt joka ikisessä luokkakokouksessa. Ja menen jälleen tammikuussa. Uteliaisuus voittaa näet menneisyyden möröt.
classroom-510228_960_720Kuva: Pixabay

Tiedättehän ne yhdysvaltalaistyyliin tehdyt rivot ja humalanhuuruiset Luokkakokous-leffat (2015/2016)? Ne, joissa alapäälle esitetään enemmän synonyymejä kuin on peruskoulussa luokka-asteita. Ne, joissa kaikki on ihanan nostalgista ja Aku Hirviniemi laulaa roiseja sanoja taukoamatta Macarenan tahtiin samalla, kun Jaajo Linnonmaa ja Sami Hedberg yrittävät pysyä menossa mukana.

No enpä ole sellaisessa luokkakokouksessa ollut. Ei ole ollut tarvetta rietastella sen enempää kuin Luokkakokouksen päähenkilöillä miettiä motiivejaan osallistua tapaamiseen.

Luokkakokoukset eivät ole muotia, vaan ennemmin viesti historiasta. Pakkohan sen on olla museokamaa, kun se on jo päätynyt elokuvien aiheiksi, vaikka kieltämättä aihe on hedelmällinen, sillä luokkakokouksessa on aina ajasta riippumatta meheviä henkilöhahmoja myös tosielämässä. Harvemmin voi kuitenkaan puhua iloisesta ja odotetusta jälleennäkemisestä.

Totuushan on nimittäin se, että yleensä luokkakokous on vain kokoelma yksityisiä, toisistaan loitonneita henkilöitä, jotka kohteliaisuudesta tai uteliaisuudesta saapuvat paikalle. Ei ole ’meitä’, vaan jo utuisiksi muuttuneita muistoja harmaasta koulurakennuksesta, jonka vihreä lattia narisi aina, ja joka oli niin täynnä oppilaita, että ainakin pari vuotta täytyi syödä pulpetin ääressä luokkaan tuotua ruokaa.

Kouluhistoriani ei ole kovin ruusuinen, minkä vuoksi ihmettelen itsekin välillä, minkä tähden osallistun kerta toisensa jälkeen luokkakokoukseen. Asian voi mielestäni ratkaista kahdella tavalla: näyttää selvinneensä tai antaa kaiken olla. Kumpikaan ei ole toista parempi vaihtoehto, mutta minä olen päätynyt saapumaan paikalle. En niinkään kertoakseni itsestäni tai näyttääkseni kaiken kääntyneen sittenkin hyväksi, vaan silkasta uteliaisuudesta. Minä haluan tietää, miten muiden kävi. Haluan tietää, millä tavoin ihmiset muuttuvat, sillä me kaikki muutumme.

Edellisistä luokkakokouksista on jo vuosia, ja muistan niistä vain intensiivisen kuulumisien vaihdon ja keskustelut opettajista. Halvan viinin ja rasvaisen ruoan. Ilon ja naurun sekä niiden alle peittyneen hämmennyksen. Voiko tunne olla aito, jos on yhteisössä, jossa lähtökohtaisesti oli paha olla niin monta vuotta ja jossa solvaukset olivat säännöllisiä?

Vaikka kuinka istuisi paikoillaan uteliaisuudesta ja hyvässä hengessä, sisimmässään tietää aina, etteivät vanhat hierarkiat murru koskaan. Siksi on parempi jatkaa matkaa parin lasin jälkeen.

Oli kiva nähdä.

Oletko osallistunut luokkakokouksiin? Mitä mieltä olet niistä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yliopistosta ammattikoulutukseen

Arvostan kaikkein eniten yliopistokoulutusta, ja pidän sitä koulutuksen huippuna – lakipisteenä, johon kannattaa pyrkiä. Saavutettuani sen olen joutunut huomaamaan, ettei koulutuksen hyötyä voi täysin arvottaa tutkintoasteen perusteella. Mitä kummaa olen puuhannut syksyn Ahlmanin ammatti- ja aikuisopistossa?
DSC_0214.JPGIhan tosissani kuvittelin, että kun valmistun yliopistosta, taivaat aukeavat ja urani lähtee kovempaan nousukiitoon kuin Armstrongin miehittämä kuumoduuli. No ei lähtenyt. Postiluukusta kolahti todistus ja juhlien sotkut siivottiin seuraavana päivänä pois. Lahjaliljatkin kuolivat viikossa.

Jäin silti onnellisesti makoilemaan yliopistotutkintokuplaani. Oikein köllöttelin siellä ja mehustelin mainiota tutkintoani, josta olin haaveillut yläkoulusta lähtien. Valmistumisesta on nyt kaksi vuotta,  ja tänä syksynä olen joutunut kohtaamaan sen, etten selviä eteenpäin ilman apua. Se, että olen yhteiskuntatieteiden maisteri, ei tarkoita sitä, etten tarvitsisi lisäkoulutusta tai että tietäisin alastani kaiken. Päinvastoin. Opintoni olivat hyvin teoreettiset, ja käytännön puoli, josta usein yliopistossa opiskeleville naljaillaan, jäi puolitiehen.

Yksinäisen kokouspainajainen

Markkinointi- ja viestintäalalle on vaikea työllistyä. Puhumattakaan siitä, jos yrittää alalle ilman siihen täysin sopivaa tutkintoa, vaikka tietäisi, että omat taidot ja oppimiskyky riittävät. Facebook tarjosi minulle kesällä Tampereella sijaitsevan Ahlmanin aikuis- ja ammattiopiston matkailupalveluiden markkinointiviestinnän osatutkintoa. Osatutkinnot ovat lyhyitä, tiettyyn aiheeseen keskittyviä koulutuksia, jotka valtio rahoittaa, kun opiskelija sitoutuu suorittamaan sen.

Yliopistotaustani näkyy väistämättä opinnoissa, sillä huomaan tottuneeni tietynlaiseen opiskelutapaan: yksinäiseen, luentomuotoiseen puurtamiseen, jossa asiat suoritetaan sitten joskus. Tässäpä osatutkinnossa asioita ei voi suorittaa joskus myöhemmin, vaan ne on tehtävä heti. Yksinäisyydestäkin on turha haaveilla, sillä opinnot ovat ikään kuin pitkiä kokouksia, joihin on osallistuttava niin fyysisesti kuin henkisesti. Samalla täytyy myös suorittaa sovitut markkinointiviestinnän toimenpiteet harjoitusyritykselle, mikä tuo lisää paineita, mutta myös arvokasta kokemusta. Sitä, mitä lähdin hakemaan.

Asiantuntijuuden ainekset

Ammatillisessa ympäristössä suoritettujen opintojen aikana olen oppinut niitä asioita, joita en ennen koulutusta osannut tai joista en tiennyt tarpeeksi. Olen myös nähnyt heikot kohtani ja hahmottanut syitä, miksi en ole saanut kutakin hakemaani työpaikkaa. En yksinkertaisesti ole tiennyt tarpeeksi, minkä vuoksi asiantuntevan kuvan antaminen on ollut mahdotonta.

Opintojen aikana on täytynyt päästää irti myös yliopisto-opintojen kiistattomasta ihannoinnista. En voi väittää, etteikö tietynlainen epätieteellisyys häiritsisi minua, sillä haluaisin, että jokaisen opitun asian taustalla olisi sen selittävä teoria. Niin ei kuitenkaan ole, ja siihen on tyytyminen. Täytyy siis ikään kuin opiskella kädet savessa ilman, että tietää, mistä savi tulee. Toisaalta tiedänhän minä sen jo, joten kai osatutkinnon anti minulle on nimenomaan se, että saan vihdoin mahdollisuuden myllätä maata ihan tositoimissa.

Vaikka kuvittelin, että teen ennemmin väitöskirjan kuin astun jalallani ammattiopistoon, on pakko myöntää, että tällainen ajattelutavan ravistelu ja opiskelun arvostamisen tarkastelu tekevät hyvää. Se, että Suomessa on erinomaiset mahdollisuudet kouluttautua maksutta lähes mihin tahansa, on niin upea juttu, ettei siinä kannata nyrpistellä nenäänsä kaikelle tarjolla olevalle opille, olipa tutkintoaste mikä tahansa.

Mitä tutkintoa arvostat eniten? Entä minkälaista uraa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

20 vuotta sitten laitoin hepparepun selkään

Somessa näkyneet koulunaloituspostaukset ovat muistuttaneet minua tehokkaasti siitä, että oma koulutaipaleeni alkoi tasan 20 vuotta sitten. Ja nyt se on jo ohi! Mihin hävisi 20 vuotta?
DSC_0051.JPGEnsimmäinen reppuni hankittiin virallisesta laukkuliikkeestä. Punnitsin pitkään kahden vaihtoehdon välillä, ja lopulta violetin ja pinkin sävyissä hehkuva hevosreppu voitti oranssin Pocahontas-kapsäkin.

Ensimmäisenä koulupäivänä painoin sormenjälkeni 50 vuotta täyttävän rehtorin syntymäpäiväpaitaan. Muistan olleeni aivan pihalla jonottaessani vuoroani. Koulun alkaminen tuntui niin absurdilta, että minun oli vaikea saada kiinni rytmistä. Ulkoisesti kaikki meni hyvin, mutta sisäisesti tunsin olevani hukassa. Kaikki jännitti, eikä vastaavaa uuden jännitystä ole sen jälkeen tarvinnut kokea. Ihminenhän harvoin joutuu niin suuren uuden eteen kuin ekalle luokalle mennessään.

Viimeisenä iltana ennen koulutaipaleeni alkua leikin Muumitalolla. Asettelin hahmoja pahviselle alustalle, kiinnitin Muumipeikon ruskeisiin tikapuihin ja laitoin Mamman paistamaan lettuja keittiöön. Uni ei tullut, ja äiti antoi luvan leikkiä myöhään. Ei lasta pidä pakottaa unille, jos ei nukuta. Aamulla söin kiisseliä, ja sen jälkeen lähdimme käsi kädessä kouluun. Kävelimme läpi alikulun, ylitimme sillalla vilkkaan moottoritien ja kävelimme ohi suositun ravintolan ja kauniin sorsalammen, jonka tilalle rakennettiin jo seuraavana vuonna Lidl-myymälä.

Kaksikymmentä vuotta. Se on niin pitkä aika, että siinä ehtii kasvattaa ihmiselämän vauvasta tiedostavaksi aikuiseksi, presidentti vaihtua jopa kolmeen kertaan ja vanha valuutta kadota. Kahdessa vuosikymmenessä ehtii aloittaa alakoulun ja valmistua yliopistosta. Niin kävi minulle, eikä minulla ole mitään käsitystä, mihin kaikki vuodet valuivat.

Seuraavaksi havahdun taas kahdenkymmenen vuoden päästä kummastellen, miten kaikesta on jälleen kulunut aivan liian kauan aikaa. Muistankohan ollenkaan tätä torstaita, jolloin aurinko nousi poikkeuksellisen kirkkaana, vaikka edellisiltana oli ukkostanut rajusti?

Minkälaisia muistoja sinulla on ekalta luokalta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Minkä ikäisenä kielitaitosi oli parhaimmillaan?

Sanotaan, että ihminen on taitavimmillaan opiskelujen päätyttyä, ja oletettavasti moni kokee ainakin kielitaitonsa olleen parhaimmillaan silloin. Minulle kävi vähän päinvastoin.DSC_0004 (8).JPGOn ollut ihanaa huomata, että vieraisiin kieliin liittyvät juttuni ovat olleet suosittuja, sillä kyseessä on yksi arkielämäni suosikkipuheenaiheista. Aiemmin olen kirjoittanut kielitaidottomuudesta ja kielten opiskelemisesta sovelluksella.

Kävin taannoin ystäväni kanssa keskustelun ylioppilaskirjoitusten kielikokeista. Hän oli saanut erinomaiset arvosanat, mutta koki kielitaitonsa rapistuneen, vaikka hän käyttää arjessaan englantia. Näin ollen hän oli päätynyt siihen, että kielitaito todella on parhaimmillaan tuoreena ylioppilaana. Itse olin toista mieltä niin henkilökohtaisen kokemukseni kuin yleisten ajatusteni kannalta.

Vaikka menestyin koulussa opiskelemissani vieraissa kielissä eli ruotsissa ja englannissa, on kielitaitoni nyt kahdeksan vuotta ylioppilaskokeiden jälkeen monin verroin parempi kuin silloin. Syitä on oikeastaan kaksi: työelämä ja sosiaalinen media. Kaikissa työpaikoissani järjestelmät ovat olleet englanninkielisiä, ja kieli on luonnollinen osa arkea. Ruotsiin olen kiintynyt muuten vain ja halunnut kehittyä siinä niin hyväksi kuin mahdollista, ja siksi olen väkisin hakeutunut töihin paikkoihin, jossa kielitaidosta on hyötyä.

Vapaa-ajalla työelämässä käytetystä kielestä ei kuitenkaan ole ollut yhtä paljon hyötyä kuin sosiaalisen median tarjoamista opeista. Some-julkaisujen seuraaminen on laajentanut sanavarastoani ja parantanut erilaisten murteiden ymmärtämistä. Ajattelen niin, että jos pystyy ymmärtämään mitä tahansa murretta, on kielitaito erinomaisella tasolla. Voisinko sanoa osaavani suomea, jos en ymmärtäisi esimerkiksi kaakkoismurteita tai jos en oikein saisi selvää, mitä turkulaiset höpöttävät?

On itse asiassa aika hullunkurista ja jopa harmillista, jos kielitaito todella on parhaimmilaan ylioppilaskokeiden tienoilla. Siinäkö kaikki? Voiko missään asiassa saavuttaa oikeasti huippua 19-vuotiaana? Oma kielitaitoni oli silloin paperilla erinomainen, mutta todellisuudessa se on sitä vasta nyt. Siksi, että uskalsin päästää irti ja antaa mennä. Muutuin rohkeaksi, koska harteilta katosivat suorituspaineet ja pakkomielle saada kokeista kymppejä, jolloin tilalle tuli aito ilo siitä, että vahvan osaamisen pohjalle voi rakentaa vielä entistä paremman kielitaidon, josta on oikeasti hyötyä ja jonka avulla voi murtaa monenlaisia kommunikaatiomuureja.

Kielioppikeskeisyydestä huolimatta suomalaisen kieltenopetuksen arvon huomaa, kun on opiskelussa omillaan. Olen opiskellut saksaa Duolingo-sovelluksella, mutta tulokset eivät ole olleet kummoisia. Sovellus uskoo toiston voimaan, joka onkin yleensä opin avain, mutta on vaikea sisäistää asioita, joiden taustaa kukaan ei avaa. Etenkin, kun ihmisenä olen sellainen, jonka täytyy saada tietää, miksi jokin on niin kuin on. Kaiken lisäksi olen myös kiinnostunut kielen etymologiasta ja rakenteista, joista sovellusopiskelulla ei oikein pääse nauttimaan.

Itsenäisestä opiskelusta puuttuu myös koulussa tapahtuvan opiskelun inhottavat puolet: epämiellyttävät tilanteet, esitelmät ja videoidut keskustelut sekä yllätyssanakokeet. Omillaan ollessa ei tarvitse haastaa itseään tai astua epämukavuusalueelle, mikä kurjuudesta huolimatta on niin ikään kehityksen avain.

Ehkä tavanomaisin syy kielitaidon hiljaiselle rapistumiselle huippuvuosien jälkeen on ikä. Ei se, että vuosia kertyy mittariin, vaan se, että jostakin syystä monen puheeseen on juurtunut kulunut laulu siitä, ettei vanhana enää opi mitään, joten ei kannata edes yrittää. Eikä tarvitse edes mainita vanhaa koiraa. Toki ikä voi vaikeuttaa oppimista, mutta niin kauan kuin aivot ovat puhtaat, voi aivan hyvin heittäytyä uuteen ja luottaa omiin oppimiskykyihinsä.

Minkä ikäisenä kielitaitosi oli parhaimmillaan? Mitä tapahtui?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pakollinen paha voikin olla hyvä

Haluaisin kovasti puoltaa pakollisia oppiaineita, mutta en ensinnäkään sulata pakko-liitettä yhdeltä istumalta, ja toiseksi on aiheellista miettiä, miten jokin muuttuu pakoksi ja mitä se edes tarkoittaa.
DSC_0138Kodin ulkopuolella elämääni sanelivat lukemattomat pakot ollessani lapsi. Minulle liikuntatunnit olivat pakollisia pahoja ja ruokailut myös. Pitkälti siksi, että niistä oli viety hauskuus, niitä leimasivat iva, suorituspaineet ja vasten tahtoa tekeminen. Pakottamisesta puhuminen kalskahtaa kuitenkin omaan korvaani vähän vaaralliselta, kun ajattelee, kuinka järkyttäviin asioihin ihmisiä kautta historian on voitu pakottaa. Siinä lyhyt ruokatunti ja kurjat ruoat ovat aika pientä.

Pakko-liite nousi vastikään uutisiin, kun hallitus julkisti ohjelmansa, joka puoltaa ruotsin – anteeksi pakkoruotsin – palauttamista pakolliseksi kirjoitettavaksi aineeksi ylioppilaskokeisiin (Iltalehti.fi 6.6.2019). Miksi yksi pohjoismainen kieli on pakkokieli? Miten jokin oppiaine muuttuu pakoksi? Helppo perusteluhan on se, että ruotsi voi olla monelle täysin hyödytön kieli ja että monet muut oppiaineet ovat paljon tarpeellisempia. Silti mitään ainetta vastaan ei sodita samalla tavalla kuin ruotsia, vaikka epäilen, että loppujen lopuksi vain muutaman oppiaineen antimia ihminen tarvitsee oikeasti. Sillä tavalla, että ilman ei pärjäisi.

Isoisä hiihti, meidänkin täytyy

Kaikki pakot vertautuvat aina vanhaan edellisten ikäpolvien julistaessa mitä heidän oli pakko tehdä. Oli pakko hiihtää kouluun, oli pakko syödä pettuleipää, oli pakko rämpiä ilman kenkiä hangessa ja oli ylipäätään pakko yrittää selvitä. Niin varmasti oli, mutta se ei tee elettävän aikakauden pakoista mitenkään järkeviä tai perusteltuja. Siksi en myöskään voi perustella ruotsin pakollisuuden järkevyyttä vain sillä, että se tuntui minusta hyvältä ja että siitä oli juuri minulle hyötyä. Ei minuakaan lämmittänyt omien pakkopullieni kanssa kamppaillessa se, että veteraanit joutuivat syömään räkäistä puuroa tai hiihtämään kouluun ja lopulta rajan toiselle puolelle. Eikä se, että isäni pakotettiin soittamaan viulua, minkä vuoksi hän istui piilossa puussa puolet päivästä. Olisi ollut hullua pakottaa ikäisiäni samaan.

Kesti kauan, että ymmärsin, etten vihaa koulun liikuntatunteja tai liikuntaa ylipäätään enkä ole nirso. Itse asiassa ruokavalioni raamien sisällä olen nykyään jopa kokeileva ja kaikkiruokainen. En kuitenkaan usko, että elämäni olisi merkittävästi parempaa, jos koulun tiukin opettaja ei olisi vahtinut jouluruokailuateriani alas menemistä tai jos liikuntatunneilla olisi vallinnut hyvä henki. Niistä tuli kurjia ja osin epäinhimillisiä muistoja, mutten usko, että mitään peruuttamatonta ehti sattua.

Inhokkien vakiomäärä

Miksi pakko siis olisi aina pahasta? Oletan sen liittyvän vapauden menettämiseen. En tunne nykyistä koulumaailmaa, mutta ainakin toivon, että pakottaminen olisi historiaa, mikä toki sotii sitä vastaan, että olen pakollisten oppiaineiden puolella. Luotan kai liikaa tutkimustuloksiin ja siihen, minkä ajatellaan olevan hyväksi, vaikka samaan ajatukseen ei mielestäni kuulu pakkomaistaminen tai ajojahti ruokalassa tai hiihtoladulla.

On totta, että jos pakko poistetaan, kaikkeen tekemiseen voi tulla paljon iloa. Toisaalta taas uskon, että etenkin koulumaailmassa pakollisten inhokkien määrä on aina vakio. Vaikka kouluruokalassa saisi hampurilaisia, liikuntatunnit olisivat pelkkää temppurataa eikä mikään oppiaine olisi pakollinen, alkaisi jokin asia tuntua pakolta. Inhottavalta. Ehkä inhokkipakoksi muodostuisikin valitseminen ja valinnanvapaus.

Pakkokeskustelussa onkin hyvä muistaa, että ongelma ei usein ole itse asia tai oppiaine, vaan käsitys pakosta. En tietenkään voi ohjeistaa luottamaan sokeasti siihen, että jokin asia on hyödyksi, jos se on pakollista, nimittäin kyseenalaistaminen on myös monesti aiheellista ja toivottavaa. Silti uskon, että tuulimyllyjä vastaan on turha taistella tietyn pisteen jälkeen. Joskus joku muu tietää paremmin, mikä on hyväksi ihmiselle.

Mitä mieltä olet pakollisista oppiaineista tai -kielistä? Mitkä asiat elämässä ovat sinulle pakollisia pahoja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitäpä jos

Sanotaan, että jossitteleminen ei kannata, mutta minusta se on haikean suloista. Mitä jos olisin valinnut näin monessa asiassa toisin ylioppilasjuhlieni jälkeen?
DSC_0168 (3)Ylioppilaaksi päästyäni uskoin vahvasti tietäväni, miten elämäni etenee. Tein viisivuotissuunnitelmia, ja oletin, että kun jonkun tavoitteen kirjaa ylös, se myös toteutuu. Valitettavasti olen saanut huomata, ettei kaikki ole aina itsestä kiinni, mutta aika monia elämämme käänteitä ohjaavat pienet valinnat. Ne, joita ei välttämättä edes huomaa.

Mitä jos en olisi päässyt opiskelemaan vuonna 2012? Tiesin, että tulisin valituksi. Olo oli kevyt ja rauhallinen pääsykokeen jälkeen, vaikka vain muutama prosentti pääsi tuona vuonna sisään. Loppujen lopuksi en päässyt sisään huippupisteillä, mikä harmitti suunnattomasti, vaikka eihän sillä ollut merkitystä oikeasti. Murehdin myös sitä, etten päässyt ensi yrittämällä opiskelemaan, vaikken edes lukenut pääsykokeisiin. Silloin on aika vaikea päästä mihinkään.

Mitä jos olisin uskaltanut muuttaa Kanadaan, kun pyydettiin? En oikein edes muista, miten sain tarjouksen, mutta se liittyi mummini sukuun ja alueella julkaistavaan suomenkieliseen lehteen. Ei minusta ollut lähtijäksi, sillä enhän ollut asunut edes yksin. Olin valmis muuttamaan kantakaupunkiin, mutten Kanadaan.

Mitä jos olisin muuttanut opiskelemaan toiseen kaupunkiin? Ystäväpiirini olisi varmasti nykyistä laajempi, kun taas kotikaupungissa opiskellessa se ei oikeastaan kasvanut mitenkään, mikä jälkikäteen ajateltuna on harmi. Moni tutustuminen jäi, sillä minulla oli jo valmiina tiukka ystäväpiiri, toisin kuin lukioon mennessä, jolloin olin päässyt yläkoulusta kiusattuna ja lähes kaverittomana.

Mitä jos olisin vaihtanut alaa? Olisin varmasti ihan tyytyväinen, sillä turvallisuus ja tasaisuus ovat minulle loppujen lopuksi elämässä tärkeintä. En usko, että olisin onnellinen, vaan kuihtuisin unelmoidessani haaveammattini opiskelemisesta.

Mitä jos olisin valinnut erittäin hyväpalkkaisen alan? Ansaitsisin varmasi ainakin puolitoistakertaisesti tai kaksinkertaisesti rahaa jo tässä vaiheessa uraani, mutten usko, että se motivoisi minua yrittämään kovemmin mitään elämässä.

Mitä jos raha ratkaisisi kaikki elämäni käänteet? Asuisin omistusasunnossa, säästäisin neuroottisesti ja tuntisin syyllisyyttä todella paljon. Juuri nyt on hyvä olla, kun on kolikoita sukanvarressa muttei kahleita velkavankeudessa.

Mitä jos olisin uskaltanut hypätä tuntemattomaan jo monta kertaa? Olisin varmasti epäonnistunut useammin, mutta myös onnistunut useammin. Olisin ehkä rakastanut hetken vaaraa, mutta palannut aina lähtöpisteeseen. Turvaan.

Mitä jos olisin nauttinut enemmän kahdeksan vuoden takaisesta päivästäni? Olin onnellinen, tuore ylioppilas ja kuvittelin saavuttaneeni jotakin suurta. Minulla oli maailman ihanimmat juhlat, joissa mummi paasasi kuivakakuista, äiti laittoi hanttiin, joku lämmitti mikrossa salaa kylmää kahvia ja me herkuttelimme ystäväni kanssa tarjoilupöydän jämillä aamulla. Heti, kun olimme kävelleet ilman kenkiä sateessa kotiin.

Jos siis olisin vuonna 2011 tiennyt, että elämä oikeastaan alkaa vasta lakkiaisista, olisin varmasti muistanut nauttia useammin ja elää enemmän täysillä.

Onnea kevään ylioppilaille ja muille valmistuneille!

Mitä asioita jossittelet yleensä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kesätyömuistoja kukkakaupasta konttoriin

Kesätyö- ja harjoittelupaikan metsästyskausi alkaa niin aikaisin keväällä, että moni lienee laittanut jo pyydyksensä ojoon, ja siitäkin huolimatta saalis voi jäädä olemattomaksi. Minulla kävi aikoinani tuuri, sillä sain tehdä kesätöitä aina, kun halusin. Aluksi tosin en edes halunnut. Eikö kuulostakin melkoiselta työmyyräilyltä?
DSC_0486On myönnettävä, että kesätöiden aloittaminen teininä tuntui vastenmieliseltä, sillä se ei ollut taloudellisesti pakollista minulle. Asuin vanhempieni kanssa, ja minulla oli kaikki tarvittava sen vuoksi. Suoritin koulua täysillä parhain mahdollisin arvosanoin, joten jälkikäteen katsottuna taisin tarvita kesät palautumiseen. No, kuten arvata saattaa, päädyin minäkin kesätöihin, sillä niistä saa arvokasta kokemusta. Ja koska vanhempien mielestä se oli hyvä idea.

Ennen oikeita kesätöitä työskentelin yläkoulun taksvärkkipäivät kukkakaupassa. Olin ajatellut, että työ on väriloiston ihailua ja jukkapalmun kastelua. Ei ollut. Päivät sisälsivät mätien omenoiden poimimista kukkakaupan puutarhasta ja valtavan tontin haravointia. Kerran pääsin käymään kasvihuoneessa, ja palkinnoksi sain 10 euroa ja köynnöskasvin, joka kasvaa edelleen vanhassa huoneessani.

Virallinen kesätyökokemukseni alkoi kuitenkin – onneksi – erään yrityksen toimistosta yläkoulu- ja lukioaikana. Laminoin jäsenkortteja, järjestelin asiakirjoja, kopioin sääntövihkoja valtavalla monitoimikoneella ja tiskasin vastentahtoisesti. Erityisen ylpeä olin siitä, että sain suunnitella yritykselle juhlavuoden kutsukortin, johon etsin kuvan ruususta, leikkasin sen kuvankäsittelyohjelmalla irti taustastaan ja valitsin kauniin fontin, jolla muotoilin kutsun sisällön. Myöhemmin kesätyökokemus poiki yhteistyön, josta syntyi toimittamani juhlakirja liki 10 vuotta myöhemmin.

Lukion loputtua en mennyt kesätöihin, sillä minulle oli tiedossa kesän jälkeen alkava työ ja lukion lukuloman olin työskennellyt ajanvarauspalvelussa. Idea tehdä kesätyöt etukäteen oli mainio, sillä sain viimeistä kertaa ikinä olla vain koko kesän, mikä oli lähes välttämätöntä opintojen orjallisen suorittamisen jälkeen. Ajanvarauspalvelussa työskentely opetti aivan valtavasti ihmisistä ja keskinäisviestinnästä. Siitä, kuinka ilkeitä ihmiset osaavat olla ja kuinka paha olla monella on. Siitä, kuinka pieni teko voi vaikuttaa toisen elämään. Opin myös, millaista on kuunnella tytöttelyä päivästä toiseen ja rivouksia suoraan korvaan.

Ennen ylioppilaaksi pääsyä olin onnistunut nappaamaan kaikki työt melko helposti: suoraan kysymällä tai korkeintaan kaksivaiheisen valintamenettelyn läpi käymällä. Aivan oikea työelämä onkin ollut sitten toinen juttu, ja pahimmillaan olen ollut mukana viisivaiheisessa hakupolussa. Kesätöitä ajatellen alaikäisenä en olisi voinut tehdä enempää, mutta sen jälkeen olisi pitänyt työn saantia silmällä pitäen tarttua jokaiseen mahdollisuuteen, vaikka olenkin tehnyt freelancerina töitä vuosia ja työskennellyt useissa projekteissa sekä kokopäivätyössä.

Olen huolissani siitä, ettei mikään ole tarpeeksi. Mikä on riittävästi? Kokemuksen merkitystä korostetaan, mutta harvoin sen kartuttamiseen annetaan mahdollisuus. Siksi olen katsonut kauhulla jo kilpailua kesätöistä ja harjoittelupaikoista, jotka valuvat kokeneimmille hakijoille. Silloin suhteiden merkitys korostuu, mikä ei tietenkään ole yllätys ja olisi sinisilmäistä uskoa, että paras aina voittaisi. Senpä vuoksi suosittelen henkilökohtaista jaksamista kuunnellen tarttumaan kaikkeen mahdolliseen niin varhain kuin mahdollista. Jokaiseen oljenkorteen.

Minkälaisia kesätyökokemuksia sinulla on?
Onko kesätyö- ja harjoittelupaikkakilpailu koventunut mielestäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Brot und Wasser! Kielitaitoiseksi puhelinta räpläämällä

Heitin luutuneet käsitykset kielten opiskelusta roskakoriin, ja aloin opiskella saksaa sovelluksella. Voiko vieraan kielen todella omaksua yksin puhelinta näpelöimällä?duolingoKerroin aiemmin ristiriitaisesta suhtautumisestani kielitaitooni. Osaan kahta vierasta kieltä erinomaisesti, ja kielten oppiminen on aina ollut helppoa minulle. Siitä huolimatta osaan vain kahta kieltä, mikä ei Suomen kielitaitomittakaavassa ole kummoinen suoritus. Kielitaidottomuus – jos siitä edes voi kohdallani puhua – on oikeastaan vaivannut minua pitkään, vaikka en varsinaisesti tarvitsisi kipeästi lisätaitoa. En tähtää Keski-Eurooppaan tai idän markkinoille, ja leipäni saanen tulevaisuudessakin suomen kielestä, joka on rakkauteni ja erityistaitoni. Koen kuitenkin, ettei suppea kielitaito ole sopinut siihen, millaiseksi koen itseni.

On älytöntä, etten ole opiskellut muita vieraita kieliä, sillä minä aidosti pidän oppimisesta, innostun kieliopista ja kielen oivaltamisesta, sellaisesta lukon murtamisesta. Kuulin työkaveriltani DuoLingo-sovelluksesta, jolla hän opetteli ranskan alkeita. Ai, että on sellainen mahtava sovellus, jossa voi opiskella kymmeniä kieliä vaikka sängyssä makaamalla! En minä vihaa teknologiaa missään nimessä, mutta jostakin syystä olin kuvitellut, että ainoa avain uuteen kieleen löytyisi kansanopistosta tai joltakin vakavalta nettikurssilta. Paperisiin itseopiskelumateriaaleihin en uskonut ollenkaan. Iästäni huolimatta uskon enemmän karttakepin voimaan kuin kosketusnäyttöön.

Opiskelun tehokkuus kielisovelluksessa piilee toistamisessa, mutta toisaalta DuoLingossa on myös erittäin monipuolisia tehtäviä: monivalintoja, kääntämistä kummallekin kielelle, vieraan kielen kirjoittamista korvakuulolta ja puheharjoituksia. Kieliopinnot on jaettu tasoihin ja teemoihin, ja etenemään pääsee, kun on suorittanut tarpeeksi tehtäväkokonaisuuksia. Ideahan on siis vähän sama kuin koulussa, mutta siirtyminen eteenpäin tapahtuu oman opiskelutahdin mukaan, ei ikätason.

Saksan kielen valinta uudeksi harjoittelukieleksi oli oikeastaan itsestäänselvää, sillä ruotsin kielen taidon vuoksi saksan omaksuminen on helppoa, ja sen lisäksi olen myös koukussa onnistumiseen ja haluan edetä vauhdikkaasti, joten itsetuntoani hivelläkseni valitsin saksan, koska uskoin sen tarjoavan päivittäisiä onnistumisia. Sellaisia pieniä voittoja, joilla ei oikeastaan ole mitään väliä, vaikka ne lämmittävät mieltä. Välillä opiskelu tuntuu jopa valheelliselta, sillä saksan oppiminen on ollut niin helppoa, että virheellisiä vastauksia on kertynyt mitätön määrä, ja yksinkertaisten lauseiden ymmärtäminen ja muodostaminen on ollut vaivatonta. Ehkä englannin ja ruotsin kielen osaaminen on antanut niin hyvän tuen, ettei saksan haltuun ottaminen olisi tämän vaikeampaa perinteisellä koulunpenkilläkään tai sitten voin kiittää vain hyvää päättelykykyäni. Ja tuuria.

Peruskoulussa ja lukiossa kielten opiskelu oli palkitsevaa, mutta koin valtavia paineita onnistua. Minun oli pakko oppia kaikki kerrasta ja saada kokeista kympit. Pelkäsin virheiden tekemistä kaikessa, mutta erityisen raastavaa oli, jos unohti sanoja tai käytti virheellisiä lauserakenteita. Anonyymi sovellusopiskelu sopii minulle, sillä kukaan ei mittaa onnistumistani numeroin. DuoLingo kyllä ilmoittaa äänekkäästi, jos vastaan väärin, mutta minulle on tärkeää, ettei kukaan näe sitä, vaikka se nimenomaanhan olisi järkevää, että joku kertoisi, miksi vastaukseni on väärä.

Onnistumisen lisäksi itsenäinen opiskelu mahdollistaa oman tahdin ylläpitämisen. On palkitsevaa, kun voi opiskella niin paljon kuin haluaa, sillä innokkaimpina aikoina koulutaipaleellani kaksi tai kolme kertaa viikossa pidettävät ruotsin tunnit eivät tyydyttäneet opiskelunälkääni. Taskussa kulkeva saksan opetus tarjoaa sen sijaan rajattomasti opiskeluiloa.

En usko, että DuoLingossa on kielioppi-, sanasto- tai käännösvirheitä, mutta eihän robottisovellus koskaan ole sama asia kuin lihaa ja verta oleva opettaja. Sovellusopiskelun suurin heikkous on se, ettei kukaan kerro, miksi jokin kieliopillinen seikka on niin kuin se on tai mikä sääntö rakenteen taustalla on. Se sulkee pois mahdollisuudet itsenäisen päättelyn jalostamiseen. Toisaalta onhan se mahdollista, että kun alkaa hallita kielestä sanaluokat taivutusmuotoineen, oivaltaa varkain myös niiden taustalla olevan logiikan. Edistyminen olisi kuitenkin helpompaa, kun joku kertoisi taivutussäännöt ja perustelut niille.

Olen kuullut, kuinka suomalaisia kouluja on keskusteluissa moitittu siitä, että kielten opiskelusta viedään ilo, kun tunnit keskittyvät vain kieliopin kyntämiseen, mutta näin sokkona opiskellessa arvostan todella paljon kielioppiin keskittyvää opetusta. Sanat oppii elämällä, mutta harvoin ravintolassa asioimalla tai dekkaria katsoessa tulee oppineeksi kielioppisääntöjä.

DuoLingo mainostaa oppituntien välissä sovelluksen ominaisuuksia kertomalla nippelitietoa palvelusta. Kuulemma 34 tuntia DuoLingon käyttöä vastaa yhtä lukukautta koulussa, ja kieltäkin voi oppia, kun keskittyy sovellukseen vartin päivässä. Tämä lienee yksilöllistä, mutta olen optimistinen. DuoLingo on myös opettanut, että sovelluksen suosituimmat kielet maailmanlaajuisesti ovat espanja ja englanti, mikä ei ole kovin yllättävää.

Palvelu on hehkuttanut, että Ruotsissa suosituin opiskelukieli on ruotsi maahanmuuton vuoksi. DuoLingon avulla opiskelu on itse asiassa avartanut silmiäni maahanmuuttajien kielitaidosta – tai ylipäätään siitä, millaiseen mankeliin ihminen joutuu vieraassa kieliympäristössä kerätessään oppia pienistä murusista. Kielen logiikka ei välttämättä aukea, vaan on ahmittava sanoja, lauseita, virkkeitä, fraaseja ja kielioppimuotoja ymmärtämättä niiden taustalla olevia sääntöjä. Se on aika raskasta. Minustakin tuntuu jo kotisohvalla siltä, että olisin vanki. Tunnen voimakasta halua oppia, mutten pysty toistaiseksi kuin hokemaan yksinkertaisia lauseita, joiden muodolle kukaan ei ole antanut selitystä. On ahdistavaa, etten voi ilmaista itseäni, toisin kuin kaikilla muilla osaamillani kielillä.

Aion käydä DuoLingon saksan opinnot loppuun ja sen jälkeen hankkinen kirjastosta oppikirjoja tai kenties uskaltaudun jopa oikealle kielikurssille. Toisaalta olisi myös mukava nähdä, kuinka pitkälle tositilanteessa voi päästä pelkällä sovellusopiskelulla.

Seuraavan kerran, kun istun Frankfurtin lentokentän leipomokioskissa välipalalla, toivon, että pystyn salakuuntelemaan keskusteluita ja tilaamaan viimeksi himoitsemani pikkuruisen pinaattipiirakan saksaksi. Toistaiseksi osaan pyytää vain vettä ja leipää. Bitte.

Oletko opiskellut vieraita kieliä jossakin kielisovelluksessa? Kuinka pitkälle sillä voi päästä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa