Someen väsyminen on muodikasta, huolestuttavaa ja täyttä totta

Läsnäolo sosiaalisessa mediassa voi uuvuttaa, vaikkei somessa tekisi töitä. Jos jatkuva kuvien, videoiden ja tarinoiden tulva alkaa tuntua kuluttavalta, kannattaa selvittää, miksi hyvän mielen palveluista on tullut koukuttavia pahan olon lähteitä. 1990-luvun alussa syntyneenä olen nähnyt somen kehityskaaren ja elänyt onnellisesti myös ilman mitään sosiaalisia media-alustoja, ja ehkä juuri siksi kaipaan aikaa ennen someähkyä, jota viime vuodet muodikkaasti ovat värittäneet.

Seitsemäs helmikuuta. Olen maannut koko päivän sängyssä väsyttävän työputken päätteeksi. Olen luuhannut Instagramissa neljä tuntia ja katsonut toisen samanmoisen tv-sarjoja. Nyt saa riittää.

En enää halua, että vapaa-aikaani rytmittävät murhaohjelmat ja ruudulla sulavat uunifetat.

En halua, että aamuni alkaa lavastettuja kuvia katsomalla. Haluan lukea uutisia herätessäni ja nukahtaa ennemmin ompelukoneen tai kirjan ääreen kuin lopulta itsekseen rullaavaan videokaruselliin, jossa on tehty miljoona muotitortillaa ja paistettu nahkansa luoneita kirsikkatomaatteja.

Olen jo pitkään kaivannut arkea, jota elin lukioikäisenä. Päivät täyttyivät uuden oppimisesta ja mielekkäästä vapaa-ajan tekemisestä. Kuvittelin pitkään, että olen vain kokenut jonkun myöhäisen aikuistumissokin ja kaipaan siksi vanhaan, jota en voi saada, ellen tosiaan muuta vanhemmilleni ja heittäydy opiskelijaelätiksi.

Sitten ymmärsin, että ongelma ei ole aikuisuudessa itsessään, eli lähinnä taloudellisessa vastuunkannossa ja lapsuuden taakse jäämisessä, vaan siinä, miten minä ihan oikeasti käytän vapaa-aikani, jonka määritteleminen on täysin rajatonta, koska en ole vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäni.

Ralliradalla yli 10 vuotta

Lukioikäisen elämään ei 2000-luvulla kuulunut sosiaalinen media siinä muodossa, jossa tunnemme somen nyt. Silloin oli hädin tuskin keksitty edes sosiaalisen median käsitettä akateemisissa artikkeleissa killuneen Web 2.0:n tilalle.

Olihan meillä lama-aikana syntyneillä toki ii2, IRC-galleria ja Messenger eli Mese. Mutta eihän niihin päässyt käsiksi kuin kotona tietokonehuoneen kruununjalokivellä eli harmaalla PC:llä.

Mahdollisuuksia ikäpolveni sai valtavasti lisää, kun kännykät vaihtuivat älypuhelimiin ja chatit ja kuvagalleriat muuttivat mobiilisovelluksiin. Facebook löi itsensä läpi vasta, kun olin lukion toisella, mutten koe sen vaikuttaneen elämääni mitenkään silloin. Hauskanpitopaikka Facebookista tuli vasta vähän myöhemmin, eikä se silloinkaan tuntunut varastavan aikaa, vaan antavan ainoastaan uusia mahdollisuuksia.

Nyt, kun rallia on takana jo yli 10 vuotta, alkaa jatkuva tavoitettavuus ja kuvatulva tuntua ähkyltä ja ahdistavalta. Some ei tuota enää mielihyvää.

Kukaan ei ole paineiden ulottumattomissa

Sosiaalisen median luomat paineet ovat some-vaikuttajien julkaisujen vakiaiheita, oman työn reflektointia, jossa on paljon samaa kuin perinteistä mediaa koskevassa keskustelussa ihanteista ja arvoista.

Olen aina ajatellut olevani median luomien paineiden ulkopuolella kaikin tavoin. Aivan sama, minkälaista naiskuvaa muotimallit välittävät, ei se kaada minua. Ei kiinnosta, kuinka upeita kuvia muut julkaisevat tai minkälaisilla saavutuksilla toiset juhlivat. Eihän se ole minulta pois tai vaikuta minuun. Olen tarinoiden ja mediakritiikin ammattilainen, joten koen pystyväni erottamaan some-postausten kehystämisen keinot ja suhtautumaan niihin rationaalisesti, ja siksi ajattelen olevani kaiken vaikutusvallan tavoittamattomissa.

Harmi vain, että olen väärässä. Tottahan kaikki kokemani vaikuttaa minuun. Niin mainokset toimivat, ja niihin kaikki some-julkaisutkin voidaan lukea.

Oikeasti ahdistun Instagramin kiiltokuvista ja reaaliaikaisuudesta, LinkedInin ylivertaisuuden korostamisesta ja Facebookin lynkkauskommenteista. Milloin hauskoista, uusista areenoista tuli vankilaosastoja?

Some-murheet ovat etuoikeus

Inhoan ennen kaikki oli paremmin -jankkaajia, sillä kovinkaan moni asia ei ollut ’ennen’ paremmin. Ei kuppainen chat-alusta tai kankea Facebook-sovellus ollut toimivampi kuin nykyinen, päinvastoin! Mutta silti ennen ne eivät hallinneet elämää, vaan sosiaaliset ympyrät todellakin olivat enemmän läsnä arjessa kuin ne ovat viimeisinä vuosina olleet oikeasti. Uskon, että ihmiset katsoivat ennen maailmaa silmästä silmään nykyistä tarkemmin.

Turhaudun myös siitä, että turhaudun täysin vapaaehtoisesta somettamisesta. On olemassa paljon vakavampia, koko yhteiskuntaa koskettavia rakenteellisia ongelmia kaikista brutaaleista tapahtumista puhumattakaan. Siinä on aika turha uikuttaa siitä, että käyttää Instagramia neljä tuntia, vaikka neljäsosa siitä olisi paljon järkevämpi valinta. Ehkä me hyvinvointivaltioasukit olemme vain ajautuneet siihen pisteeseen, että on oikeasti aikaa ja energiaa ruotia oman vapaa-aikansa raadollisuutta. Kun on sitä vapaa-aikaa ja myös mahdollisuuksia.

Minä ilman välikäsiä

No, nyt olen joka tapauksessa ajautunut tilanteeseen, jossa olen piilottanut some-kuvakkeet puhelimen etunäytöltä kansion sisään kolmannelle välilehdelle. Peukaloni on tosin ensimmäisen illan aikana yrittänyt hakeutua Instagram-kuvakkeen paikalle ainakin 10 kertaa. Siitä aukeaa nyt vain herätyskello.

Aion seuraavan kuukauden aikana vapauttaa itseni vilkkuvista kuvista, kukka-asetelmista, lumisista kaduista, kauniista aamupaloista ja rytmikkäällä musiikilla ryyditetyistä videoista. En halua, että laite, jonka voisin periaatteessa heittää vaikka ikkunasta ulos, sanelee arvokkainta aikaani: kun saan olla vain minä ilman vaatimuksia.

Mitä toivon some-paaston antavan minulle?

Haluan olla se, jonka kuulumiset kysytään, koska niitä ei kuule muuten. Ei siksi, että olisin erityisen kiinnostava, vaan siksi, että eläisin elämää, jossa olen läsnä vain olemassaolollani, en heijastuneella preesenssillä jossakin elektronisessa välineessä.

Haluan olla se, joka muistaa ruoasta sen maun eikä annoksesta otettua kännykkäkuvaa. Siitähän tässä on kysymys. Olla sillain sopivasti 2008.

Blogiani päivitän entiseen tapaan – ja toivottavasti ahkerammin. Täällä minulla on yleisö, muttei live-vaatimuksia. Omaa tahtia molemmin puolin!

Kiinnostaako kuulla some-paaston vaikutuksista? Oletko joutunut säännöstelemään sosiaalisen median käyttöäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Maksumiehenä pyhän äärellä: Miksi fine diningia ei saa arvostella?

Kun vuosi sitten kummastelin fine diningin ideaa julkaisemassani jutussa, kävi ilmi, että tulin koskeneeksi johonkin pyhään. Fine diningia ei nimittäin sovi arvostella, ja ihmiset, jotka eivät tätä lajia ymmärrä, ovat todellakin valistuksen tarpeessa. Miksi meidän pettyneiden pitäisi tehdä parannus ja rakastaa ökyravintoloita?

Kerroin artikkelissa kokemuksestani eräässä tamperelaisessa fine dining -ravintolassa, enkä käynnin jälkeen ollut lainkaan varma, onko lysti hintansa arvoista. Ihmettelin sitä, miten on päästy pisteeseen, jossa kauden juurekset maksavat tietyllä tavalla käsiteltyinä monta kymmentä kertaa enemmän kuin muualla.

Yksikään kahdeksastasadasta kirjoittamastani tekstistä ei ole kirvoittanut yhtä paljon kommentteja ja jakoja kuin fine dining -juttuni. Avoin keskustelu on ehdottomasti tervetullutta ja asiallisesti esitetyt mielipiteet mielenkiintoisia. Kiitos siis niistä! Tässä jutussa en arvostele kommenttien kirjoittajia, vaan yritän selvittää, miksi nimenomaan fine dining herättää niin paljon tunteita. Muutama klimppi ruokaa lautasella, ja hirveä hulina päällä!

Kuluttaja ei vastaa katteesta

Artikkelia koskevassa keskustelussa toistuvia teemoja ovat ravintoloiden kate ja kulurakenne sekä ammattiylpeys ja ruoka sydämen asiana. Kommenttien mukaan fine diningin tuotto on noin 2–7 %, mikä on huomattavasti vähemmän kuin esimerkkinä mainituilla lounasravintoloilla. Katetta alentavat kovat vuokrat, sillä ravintolat sijaitsevat yleensä keskeisillä paikoilla. Jos kuluttaja ei tätä ymmärrä, ei hän myöskään kommentin mukaan ymmärrä yrittäjän unelmaa, mikä on oikein raastavan kaunis ajatus, vaikka se herättää kysymään, tekeekö fine dining -yrittäjä töitä todella vain sydämellään. Onko toiminta todella sen arvoista, jos sitä kannattelee vain suuri unelma ja villisti sykkivä sydän alhaisilla katteilla? Miten kuluttaja konkreettisesti maistaa pieteetin?

Kate- ja kulurakennekeskustelu on yritystoiminnassa mielestäni aina aiheellista. Kuluttajan on kuitenkin vaikea ottaa osaa siihen asiakkaana. Asiakas maksaa saamastaan palvelusta ja tuotteesta tietyn summan. Ravintolan käsissä on se, mihin reikiin raha kassasta valuu. Vaikka asiasta olisi yksityishenkilönä kiinnostunut, ei tilanteeseen voi vaikuttaa muuten kuin arvioimalla hinta-laatusuhdetta ja sitä, haluaako palvelusta maksaa pyydetyn hinnan. Onko joku joskus iloinnut maksusta, jolle ei itse koe saavansa vastinetta, mutta jonka rahastaa matalalla katteella ja kovilla kuluilla toimiva yritys?

Osallistuminen on etuoikeus

Arvostelin jutussani myös ravintolan ahdasmieliseltä tuntunutta ilmapiiriä. Sain vastaukseksi, ettei se ole ravintolan tai ravintolakulttuurin vika. Totta, ilmapiirihän on aina jokseenkin subjektiivinen kokemus ja ihmiset rentoutuvat erilaisissa tilanteissa. Ymmärrän myös sen, että erityyliset ravintolat velvoittavat hiljaisesti yleisten kohteliaiden käytöstapojen mukaisesti tietynlaiseen käytökseen. Hiljaisessa paikassa kunnioitetaan hiljaisuutta eikä huudeta muiden päälle. Hattu päässä käsin syönnille on yhtä lailla omat muonituspaikkansa.

Fine dining -ravintoloiden muodollista otetta yksi kommentti perusteli sillä, että ”on ylpeyden aihe kertoa, mitä sinulla on oikeus syödä”, mikä yhtyy ajatukseen siitä, että ravintola on yleensä sydämen asia, se suuri unelma. Aivan varmasti joku haluaakin maksaa siitä, että tietää, mitä syö, nauttii tunnelmasta ja pikkutarkasta työstä, mutta se ei silti tarkota, että porkkanasta tulee kultaharkko, kun sen hinnaksi laittaa 70 euroa ja tarjoilee laatuposliinilta. Kuumana tai kylmänä – myös ruokien lämpötilat herättivät keskustelua. Ravintolaruokailu ei muuten ole oikeus, vaan itse asiassa etuoikeus.

Sydänvalinta?

Tekstiäni on todennäköisesti kauhisteltu alan ryhmissä urakalla, sillä välillä juttua on luettu satoja kertoja päivässä ja liikennettä on tullut ryppäinä tietyistä lähteistä. Tämä on paljon siihen nähden, että postaus on julkaistu jo maaliskuussa 2020, sillä blogimaailmassa jutut elävät muutaman päivän ennen unholaan painumista. Vilkas liikenne on merkki siitä, että aihe ärsyttää – myös hyvällä tavalla. Se nimittäin haastaa pohtimaan niin yrittäjän ideaa ja uskoa omaan toimintaansa kuin kuluttajan valintoja. Mikä ylipäätään on hyvä ja järkevä valinta? Mihin kannattaa laittaa rahaa yrityksenä tai yksityishenkilönä?

Keskustelun jälkeen minua vaivaa edelleen se, etten ymmärrä, miten sydämen asia, ammattiylpeys tai linjastoravintoloita alhaisempi kate, voisivat vaikuttaa siihen, että kuluttaja kannattaisi vakuuttaa fine diningista. Ei sitä ihan hyväntekeväisyyteen voi verrata, mutta perustelut sopisivat siihenkin. En siis vieläkään ymmärrä, miksi fine diningin arvosteleminen sattuu.

Loppujen lopuksi fine dining-keskustelu ei merkittävästi eroa siitä, jos puheenaiheena olisi mikä tahansa ravintola. Ruoka on silti apetta, olipa se sitten huippukokin valmistamaa tai ihmisen, jolla ei ole alan koulutusta. Jos fine diningia arvostetaan siksi, että se on käsin tehty makunautinto suurella sydämellä, toimivat samalla ideologialla kaikki samalla tavalla valmistetut ruoat pikaruokapatongeista alkaen, kunhan sydän on mukana ja kädet savessa. Kuka määrittelee, missä sydän pamppailee?

Miksi fine dining herättää niin paljon tunteita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Yksityisyyden lyhyt oppimäärä

Haluan sanoa muutaman sanan some-hiljaiselostani, vaikka olen kuullut, etteivät bloggaajien paatokselliset pohdinnat omasta ja blogin olemassaolosta ole kovin kiinnostavia. Turhat höpinät ovat sitä paitsi selittelyä, eivätkä ne yleensä johda mihinkään järin hedelmälliseen, mutta uskon silti, että monet kirjoittajat ja lukijat käyvät läpi samoja teemoja kuin minä.

Kirjoittaminen on viime aikoina tuntunut vaikealta, koska sisällön jakaminen minusta itsestäni on tuntunut ahdistavalta. Olen mielestäni toteuttanut blogia aina itseäni kunnioittaen ja yksityisyyttäni vaalien, mutta tänä syksynä pienetkin palat omasta elämästä julkisena riistana ovat tuntuneet pahalta. Tämän ääneen sanominen tuntuu jopa hassulta, sillä oikeasti syksyni on ollut kaikin puolin hyvä ja inspiroiva. Elämässäni on kaikki hyvin, ja arki rullaa tasaisesti. Tai sitten vika on nimenomaan siinä: Ihanko todella joku haluaisi lukea siitä, mitä ajattelen, kun olen ollut ensiksi kahdeksan tuntia töissä ja sitten käynyt Lidlissä ostamassa pastaa ja tofua?

Somessa – tuossa valtavassa, kasvottomassa ja paikoin valheellisessa maailmassa – on puhuttu syksyn aikana lasten yksityisyydestä ja lapsien kustannuksella mainoksilla ansaitsemisesta, ja etenkin Leikki leikkinä -blogin kirjoitusta aiheesta on jaettu. Lapset eivät liity blogiini, mutta vilkas keskustelu aiheesta on saanut minut pohtimaan yksityisyyteni hintaa. Kuinka avoin voin olla ja kuinka pitkälle voin sillä päästä? Onko se todella sen arvoista, etten olekaan niin yksityinen henkilö kuin haluaisin?

On vaikea pukea sanoiksi sitä, mikä yksityisyyden niin sanotussa menettämisessä ahdistaa. Se, että joku tunnistaisi minut ulkona liikkuessa, tuntuu oudolta. En siis luule, että niin alvariinsa kävisi. Jos kuitenkin näin olisi, miten se eroaisi siitä, että aiemmin kasvotusten tapaamani ihminen tunnistaisi minut? Kyse ei ehkä olekaan fyysisyydestä, vaan ajatusten pääomasta. Kun antaa sisimmästään, antaa itsensä arvioitavaksi muille. En pelkää arvostelua, sillä olen tottunut siihen niin opinnoissa kuin työelämässä, vaan olen huolissani siitä, miten minusta voidaan muodostaa mielikuvia, joihin en voi vaikuttaa. Voin yrittää sanoa jutuillani mitä tahansa, mutta tulkinta ja päätelmät ovat aina vastaanottajan vastuulla – ja vallassa.

Tästä syystä olen joutunut pohtimaan, mikä on blogini rooli työnhaussa. Tähän saakka olen ajatellut, että siitä on hyötyä niin kauan kuin olen edukseni täällä, mutta on hyvä muistaa, että kaikki eivät pidä blogirustailua saavutuksena tai lainkaan positiivisena sellaisena. Mitä jos minut ymmärretään väärin? Mitä jos menetän elämäni tilaisuuden blogini vuoksi? Onko vika silloin kirjoittajassa, alustassa vai tilaisuuden antajassa?

Jos voisin valita, eli jos olisin eläkevirassa, jossa voisin muhia seuraavat nelisenkymmentä vuotta, en taatusti kirjoittaisi nettiin sanaakaan. Samaan aikaan totta on se, että ensinnäkään työpaikat eivät ole enää ikuisia, jos ovat koskaan olleetkaan, eikä se eläkeikäkään välttämättä koita ikinä, joten parempi vain elää kuin odotella.

Uskon edelleen blogiini, sillä tiedän, että ajatuksilleni on tilausta, mikä kuulostaa vähättelykulttuurissa suorastaan leuhkimiselta. En minä kuitenkaan jaksaisi raapustaa suurin piirtein palkatta sanaakaan, jos en uskoisi ideaan.

Siihen, että haluan tarjota pohdittavaa matalalla kynnyksellä. Ja sitä ärsyttävän elämänmakuista sisältöä, jossa on aina pieni kulttuuri- tai pohdintamauste.

Minkälaisia ajatuksia juttu herättää? Kommentoi ihmeessä, sillä jokainen kommentti piristää todella päivää! Niin se vain on.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kun yksityinen muuttui julkiseksi – terveystiedot somessa korona-aikana

Maatessani räkäisenä sängyssä mieleeni tulvahtivat lukuisat ”huhhuh, ei ollut koronaa” -päivitykset kera testituloskuvakaappausten. Pandemia ja siitä selviytyminen on teoriatasolla meidän kaikkien yhteinen asia, mutta on silti huolestuttavaa, miten paljon ihmiset jakavat terveystietoa itsestään sosiaaliseen mediaan. Miksi pandemia teki henkilökohtaisesta julkista riistaa? Onko somettava potilas vastuullisempi kuin vaivoistaan vaikeneva?

Terveystiedot ovat Suomessa tarkasti laissa varjeltuja. Niiden käsittelyä rajoitetaan oikeudessa eikä niistä hiiskuta työpaikoilla. Siitä pitävät huolen laki yksityisyyden suojasta työelämässä (759/2004) ja laki sosiaali- ja terveystietojen toissijaisesta käytöstä (552/2019) puhumattakaan siitä, mihin kaikkiin muihin lakeihin terveystiedot liittyvät välillisesti.

Havaintojeni perusteella sosiaalisen median alustat täyttyvät terveyspäivityksistä enemmän kuin aiemmin. Kuvissa on kuumemittareita, nenäliinoja, otteita testituloksista, kokemuksia koronanäytteistä ja teekuppeja niiden onnellisien käsissä, joilla koronaa ei ollut. Ottaen huomioon, kuinka sekä meille some-aikakauden ulkopuolella syntyneille että diginatiiveille korostetaan henkilökohtaisten tietojen salassapitoa ja siihen liittyviä some-rajoja, on erikoista, miten yhtäkkiä onkin normaalia raportoida terveysviranomaisille kuuluvat tiedot sosiaaliseen mediaan ja ottaa jopa kuvakaappauksia Omakanta-palvelusta.

Se, että terveystietojen levittäminen somessa arveluttaa, ei tarkoita sitä, että pitäisin Koronavilkku-sovellusta arveluttavana. Digitaalinen aikakausi luo uskomattoman hienon mahdollisuuden hillitä pandemiaa, mutta sosiaalinen media ei ole henkilökohtaisten tietojen levityspaikka.

Uskon, että terveyssometuksella tähdätään kahteen maaliin: sympatian keräämiseen ja vastuullisuuden todisteluun avoimuudella. Kaikkihan me haluamme huomiota etenkin heikkoina hetkinä, ja silloin on aivan sama, mistä tuutista sitä tulee.

Omien testitulosten riepottelemisen ja vaivojen analysoinnin tarkoituksena taas lienee inhimillisen paniikin hälventäminen ja itsensä puhdistaminen, mikä on toki täysin ymmärrettävää aikana, jolloin paheksunta voi saada valtavat mittasuhteet pienestä yskäisystä tai kasvomaskin kotiin jäämisestä. Veikkaukseni on siis se, että terveystiedoista somettamalla varmistetaan henkilökohtaisten valintojen – kuten esimerkiksi ihmismassoissa liikkumisen – sosiaalinen hyväksyminen. Vaikka korona ei tee kenestäkään ’likaista’, lienee jokaisella tarve vakuuttaa, ettei ole tartuttaja, ’syyllinen’.

Vastuullisuus ei kuitenkaan ole kiinni somesta tai toteudu paremmin vain siksi, että somettaa. Sosiaalista mediaa koskevat totta kai monet vastuullisuuskysymykset myös terveysnäkökulmasta esimerkiksi todenmukaisen tiedon levittämisessä, mutta kun kyse on henkilökohtaisesta terveydestä ja siten mahdollisista tartuntaketjuista, on kaikella sillä, mikä tapahtuu alustan ulkopuolella tosielämässä, paljon suurempi merkitys kuin some-ruikutuksella.

Some on illuusio, ihana ja välillä informatiivinenkin maailma, jossa tehdyt asiat eivät kuitenkaan koskaan muuta tosiasiassa sitä, mitä tapahtuu oikeasti. Se, että kertoo menevänsä koronatestiin, voi olla mielenkiintoista sisältöä, mutta kenenkään naamaan se ei liimaa kasvomaskia eikä pysäytä pärskimistä ulkona tai eristä kotiin.

Mitä mieltä olet terveyssometuksesta? Onko pandemia-aikana vastuullisempaa päivittää someen omasta terveydentilastaan kuin olla somettamatta siitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ravintola- ja matkailuyrittäjä, ota talteen ilmaiset some-vinkit!

Eilen se tapahtui taas. Roikuimme erään ravintolan ovenrivassa vain todetaksemme sen olevan kiinni toisin kuin kotisivut ja Facebook antoivat ymmärtää. Tuli surkea olo. Näinkö paljon yritys jaksaa nähdä vaivaa toimintansa ja potentiaalisten asiakkaidensa eteen? Samalla, kun tyynnyttelin ärsytystäni, päätin vihdoin jakaa ihan ilmaiseksi helpot tärpit, joilla kokematonkin markkinoija saa yritystoimintansa kuntoon somessa.
ahlman_tila_ennenaamukahviaeivoiTampereella sijaitseva, vanhan maamies- ja emäntäkoulun paikalla toimiva Ahlmanin aikuis- ja ammattiopisto mahdollistaa matkailupalveluiden markkinointiviestinnän osatutkinnon suorittamisen.

Huolehdi aina, että aukioloajat ovat ajan tasalla sekä somessa että kotisivuilla.

Brändäyksen lisäksi somen tärkein tehtävä on tarjota asiakkaalle oleellinen tieto yrityksestä, ja olipa kyseessä mikä yritys tahansa, on suotavaa pitää huoli siitä, että aukioloajat ovat todenmukaiset niin somessa, kotisivuilla kuin ovella. Myös poikkeusaukioloajat, kuten pyhät, on hyvä nostaa esiin. Jos asiakas joutuu kääntymään pois suljetulta ovelta, on olo aika petetty.

Pidä pystyssä edes jonkinlaista kotisivua.

Jotkut sanovat, että sosiaalisen median kanavat ovat vähentäneet kotisivujen merkitystä, mikä pitää varmasti paikkaansa, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että virallista nettisivua ei tarvitsisi olla. Kotisivu kaikkine yhteys- ja perustietoineen antaa luotettavan kuvan toiminnasta ja ylipäätään tunteen siitä, että yritys on oikeasti olemassa.

Jos yritys tarjoaa ruokaa, kannattaa julkaista ajan tasalla oleva menu ja merkitä allergeenit aina selvästi.

Vaikka suurin osa asiakkaista on todennäköisesti kaikkiruokaisia, on hyvä huomioida niin erityisruokavaliot kuin allergiat. Kaikkien aikaa säästää se, että menun kattavat tiedot on saatavilla somessa ja kotisivuilla, sillä näin vältytään myös pettymyksiltä ja nurinalta paikan päällä. Allergiat on syytä ottaa erittäin vakavasti, koska monesti kyse voi olla elämästä ja kuolemasta. Tämän toistaminen tuntuu typerältä, mutta olen nähnyt ja kokenut niin monta valitettavaa tilannetta, joista on paistanut sekä yrityksen tietämättömyys että välinpitämättömyys.

Ole läsnä ainakin Facebookissa ja Instagramissa. Pidä säännöllinen päivitystahti yllä.

Kaikissa sosiaalisen median kanavissa ei tarvitse olla, mutta niissä, joissa on, on oltava kunnolla ja julkaistava säännöllisesti. Yleisesti ottaen lähes jokaisella yrityksellä on Facebook ja Instagram. Näistä jälkimmäinen painottunee enemmän ajankohtaisen tiedon jakamiseen, kun taas Instagramissa pääpaino on visuaalisuudella, joka on omiaan brändin rakentamisessa. Kauniit kuvat eivät vaadi kuin toimivan älypuhelimen, hyvän rajauksen ja ilmaisen muokkausohjelman. Minä käytän Snapseediä kuvien muokkaamiseen, ja videot editoin InShotilla. Myös visuaalisen materiaalin suunnittelupalvelu Canva on kätevä!

Jos tuntuu siltä, että some-markkinointi vie turhan paljon aikaa, kannattaa luoda selkeä suunnitelma ja ajastaa sisällöt.

Vaikka olen sitä mieltä, että brändäyksen lisäksi somen tärkein tehtävä on tiedottaminen ja ajan hermolla oleminen, helpottaa työnsarkaa se, että ajastaa sisällöt etukäteen. Yrittäjä usein varmasti tietää tulevien viikkojensa aikataulut, menut ja tapahtumat, joten niihin liittyvän julkaisut voi huoletta ajastaa kanaviin haluttuihin aikoihin. Näin ei ole enää tekosyitä siihen, ettei aikaa olisi joka päivä!

Seuraa, mitä yrityksestä puhutaan somessa ja jaa seuraajien sisältöä.

Se, että reagoi muiden julkaisuihin edes tykkäämällä, osoittaa, että yritys on ajan hermolla ja tietoinen omasta toiminnastaan myös somessa. Sisällön jakaminen eteenpäin on kiitos seuraajalle.

Koska somessa ei aina kalkata pelkkä hyvä kello, on sosiaalisen median läsnäolo joskus myös tulipalojen sammuttamista, ja silloin kannattaa olla ensimmäisenä palomiehenä paikalla. Muuten kohut paisuvat liian suuriksi, ja sitten onkin jo aika soittaa kriisiviestinnän asiantuntijalle.

Jos sosiaalinen media tuntuu liian suurelta palalta purtavaksi, kannattaa hommat ulkoistaa rohkeasti tai opiskella suosiolla lisää.

Ulkoistaminen maksaa aina, mutta tuo usein myös lisämyyntiä ja siten enemmän rahaa. Jos siihen ei ole valmis, kannattaa käyttää edes omaa aikaansa some-markkinoinnin opetteluun.

Ahlmanin matkailupalveluiden markkinointiviestinnän osatutkintoon (20 osp) voi hakea tällä hetkellä 16.10.2020 saakka, ja opiskelu alkaa 9.11.2020. Osatutkinto sopii erityisen hyvin vasta-alkajalle, mutta edistyneempikin someilija hyötyy koulutuksesta. Vaikka näkökulmana on matkailu, koulutus hyödyttää minusta ihan kaikkien alojen yrittäjiä.

Suoritin itse koulutuksen vuoden 2019 lopussa työn ohessa. Käytännönläheinen toteutustapa antoi hyviä näkökulmia yliopiston teoreettisen lähestymistavan vastapainoksi, ja sain hyödyllisiä työkaluja oikeisiin tehtäviin ja aitoa some-kokemusta.

Osatutkinto on ilmainen, jos sen sitoutuu suorittamaan.

Jos olet yrittäjä, miten hoidat someasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kun some-paineet saavuttivat minutkin

Olen blogannut noin viisi vuotta, tavoitteellisesti niistä kolme. Viime aikoina moni asia orastavalla some-urallani on tuntunut mitättömältä, ja olen todella pohtinut, mitä ihmettä tavoittelen ja mihin uskon työni johtavan. Kaiken lisäksi elämä tuntuu johdattaneen takaisin journalismin pariin, vaikka aiemmin pyristelin vastaan ja aloin kumartaa toiseen suuntaan – kaupallisuuteen.
anna_maksimoff_ennenaamukahviaeivoiKuva: Eeva Kyyrö

Ajattelen sosiaalisen median olevan tunneli, jossa rämmin. Sen päässä on kyllä valoa, mutten tiedä, koska se tulee vastaan. En kuitenkaan voi kääntyä tai lopettaa, sillä jossakin sisimmässäni tiedän tieni olevan oikea. Vaikka some on minulle ensisijaisesti keino työllistyä omalle alalleni kokopäiväisesti, on blogista tullut niin rakas harrastus, etten osaisi lopettaa enää ollenkaan. Toki välillä mietin, mitä kaikkea tekisin blogilta vapautuvalla ajalla, mutta vastaus olisi jotakin töihin ja kirjoittamiseen liittyvää kuitenkin.

Viime aikoina some on kuitenkin saanut minut tuntemaan riittämättömyyttä. Ei yksityishenkilönä, vaan nimenomaan ammatillisesti. Yksityishenkilönä arkeni on näet varmaankin ihan mielenkiintoista. Elän huoletonta, kohtuullisen vakavaraista ja vapaata arkea, jossa on aikaa levolle, shoppailulle, herkuttelulle ja pakosta raa’alle työnteolle.

Riittämättömyydessä kyse ei ole siitä, että itsetuntoni olisi huono. Tiedän tarkalleen, kuka olen, mitä teen ja miksi teen.

Kamelinselkäni some-kilpajuoksussa katkaisi kuitenkin Instagram, jota teen sisältöjä lähinnä itseni ja ilmeisesti myös tuttujeni iloksi nimimerkillä @annakatariinam. Katselin hurjasti näyttökertoja kerääviä kuvia ja niiden täydellisiä asetelmia, mutta suupieleni vääntyivät mutruun nähdessäni oman kuvani. Seison siinä kuhmalahtelaisella pellolla kukkatakissa. ”Voi helkutti oikeasti, miksi kukaan haluaisi nähdä minua pellolla, työpistettäni keittiössämme tai suosikkikirjaani”, ajattelin katsoessani kuvavirtaani. Yhtäkkiä kaikki tuntui merkityksettömältä, heijastukselta ja valheelta. Siitähän Instagramissa on pitkälti kyse, kuten myös blogissa. Tarkoitus ei ole valehdella, mutta totuus on helppo kehystää. Ja ehkä juuri siksi olen journalisti. Vaikka kaikkea voi maalata toisenväriseksi, en koskaan halua peittää totuutta.

Tarpeettomin, joskin hedelmällinen, näkökulma some-painekeskustelussa on mielestäni se, ketä pitäisi syyttää, sillä ainahan on niin mukavaa etsiä syyllinen, olipa kyseessä mikä tapahtuma tahansa. Turhan monesti syynin alle joutuu se julkaisija, jonka koetaan luovan paineita. Tässä on varmasti koulukuntaeroja, mutta itse ajattelen niin, että jokaisen on kannettava vastuu itsestä niin sosiaalisessa mediassa kuin mediassa. Lähde- ja mediakritiikkiä on opeteltava eikä kaikesta näkemästään voi sysätä vastuuta ulkopuolelle, vaikka ideaalitilanteessa media-alustat olisivat puhtaita kaikesta synkkyydestä, mustavalkoisuudesta ja turhamaisuudesta. Niin ei kuitenkaan tule koskaan olemaan.

Minä en voi syyttää tarpeettomista paineista kuin itseäni. Elämääni on aina leimannut huijarisyndrooma. Ei epäusko tai uskonpuute.

Elämääni on aina leimannut huijarisyndrooma, ajatus siitä, että mitä tahansa teen, ei se kuitenkaan ole tarpeeksi suurta.

Heinäkuussa käyn kirjapainossa sopimassa tuoreimman yritysjuhlakirjani painattamisesta. Kuinka hienolta se kuulostaakaan! Että jälleen kerran minun räpellykseni painetaan isossa talossa. Mutta kukapa sitä lukee, ajattelen kuitenkin.

Olen myös saanut keikkatarjouksia, mikä tuntuu kunnialta kilpaillulla alalla, mutta silti tyhjyys vaivaa. Miksi en ole vieläkään saanut kokopäiväistä työtä?

Vastauksia alan etsiä Tiina Ekmanin teoksesta Huijarisyndrooma – Miksi en usko itseeni (vaikka olen hyvä) (Minerva 2017). Aiheesta puhuminen ei nimittäin ole heikkoutta, vaan niitä kysymyksiä, joita lähes kaikki pohtivat jossakin vaiheessa elämäänsä, etenkin uskoakseni luovalla alalla.

Some on parhaimmillaan mahtava mahdollisuuksien alusta, mutta käyttipä sitä miten tahansa, on aina muistettava, että digitaalinen alusta on aina vain heijastus todellisuudesta. Epätotta ja yhtä monesti tarpeeksi totta, mutta totuudelle painoarvoa ei voi luvata kukaan. Ja siksi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa omaan tekemiseen.

Koetko sosiaalisessa mediassa paineita? Mikä ne aiheuttaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Paras vuosi ikinä naurattaa räävittömyydellään ja ihastuttaa ikäproblematiikallaan

Kun on kasvanut ajatukseen siitä, että vapaus koittaa vasta eläkkeellä, on vaikea kuvitella irtautuvansa oravanpyörästä kesken kovimman vauhdin. Paras vuosi ikinä on kymmenenosainen katsaus kolmikymppisten ystävysten, parisuhteessa jätetyksi tulleen Miinan ja burn outin jälkeen irtisanoutuneen Karlan, välivuoteen, jonka ainoa tavoite on tarttua hetkeen pientä ’bucket listiä’ ja some-kanavaa unohtamatta.
hyvasti_karvaton_isukki-2_1Kuva: C More

Kun elämä alkaa muutenkin maistua puulta, mainostoimistossa työskentelevä Karla (Lotta Kaihua) ja Teemun (Joonas Kääriäinen) kanssa vietetyn 17 yhteisen vuoden jälkeen toisen naisen (Sara Soulié) vuoksi jätetyksi tullut Miina (Ella Lahdenmäki) ymmärtävät, ettei eläkepäiviä tarvitse alkaa odotella, sillä paras vuosi ikinä on järjestelykysymys, joka ei katso ikää. Naiset perustavat sarjan nimeä kantavan YouTube-kanavan, jonka kuvitteellisista videoista jaksot osin koostuvat.

Kirsikka Saaren ja Selma Vilhusen ohjaama, Jenni Toivoniemen yhdessä Saaren kanssa käsikirjoittama sarja on hengästyttävä kuvaus Karlan ja Miinan välivuodesta, jonka alkutavoitteita ovat huumeiden kokeileminen ja orgioihin osallistuminen. Näillä aktiviteeteillä sarjaa on myyty, mutta niihin liittyvät humoristiset kohtaukset jäävät lopulta ytimen ulkopuolelle – ja hyvä niin!

Paras vuosi ikinä jaksaa ansiokkaasti naurattaa jaksosta toiseen pienillä huomioilla kolmikymppisyyden monimutkaisuudesta ja siihen liittyvistä ulkopuolisten luomista odotuksista. Alastomuus tekee komediasta räävitöntä, mutta on toisaalta omiaan korostamaan sarjan sanomaa, koko elämän kokoista irti päästämistä. Jatkuva huumoritykitys on tosin välillä niin vauhdikasta, että päähenkilöiden samastuttavuus kärsii.

Pienistä kompastuskivistään huolimatta Paras vuosi ikinä on erinomaista tv-viihdettä erityisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin se haastaa katsojan miettimään omaa elämänkaartaan, ja toisekseen sarja käsittelee ikäproblematiikkaa häkellyttävän koskettavasti ja osuvasti.

Vanhimmat katsojat kenties kysyvät sarjaa katsoessaan, miksi ihmeessä kolmikymppisten pitää päästä vapaalle elämästään, sillä eihän ennenkään – muka – sellaista tarvittu. Eipä! Monet lähtivät perhe-elämää pakoon Ruotsiin tai jopa rapakon taakse. Henkilöhahmojen kanssa samaa ikäpolvea olevat puolestaan havahtuvat kenties itsekin siihen ajatukseen, ettei elämää tarvitse elää eläkeikää varten. Se, että vapaus koittaa vasta eläkkeellä, on itse asiassa aika musertava, etenkään kun eläkkeelle ei välttämättä pääse ikinä tai edes terveenä.

Miina vierailee sarjassa samassa talossa asuvan Marken (Seela Sella) luona halutessaan tehdä hyväntekeväisyyttä yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Käy ilmi, että Marke on kaikkea muuta kuin yksinäinen, ja hän käsittää ystävätoiminnan toisin päin. Vaikka vanhusten yksinäisyys on joidenkin mukaan yleistä, ei sitä kuitenkaan voi yleistää kaikkiin. Kohtaus osoittaa, ettei ikä eläkepelotteluista huolimatta ole yksitoikkoisen elämän tuomio.

Karla ja Miina heilastelevat sarjan aikana itseään nuorempien eli parikymppisten miesten kanssa, mikä tuo ikäkysymykseen vielä uuden ulottuvuuden. Feissari-Pietarin (Pietu Wickström) ja Karlan suhde lopahtaa, sillä Pietari kyllästyy Karlan henkisesti vanhaan ja piikikkääseen käytökseen. Hykerryttäviä hetkiä tarjoaa myös Karlan, Miinan ja Tanjan (Armi Toivonen) yhdessä Pietarin ystävien kanssa viettämä ilta, joka näyttää lempeästi saman sukupolven vastakkaisissa päissä olevien ikäryhmien koomisuuden. Elämän ei tarvitse olla ehdotonta maailman pelastamista tai keskittyä valuvien rintojen ympärille, vaan kenties se voisi olla jotakin niiden väliltä, olipa elämäntilanne mikä tahansa.

Liikoja paljastamatta sarjan viimeinen jakso antaa vihiä toisesta kaudesta tai luo vähintäänkin hyvät lähtökohdat sille, sillä loppuratkaisu, jota katsoja ei edes odota, osoittaa, mikä elämässä on usein on tärkeintä: pysyvyys ja rakkaus.

Paras vuosi ikinä on nähtävissä suoratoistopalvelu C Moressa.

Oletko välivuoden tarpeessa omasta elämästäsi? Minkälaisia ajatuksia Paras vuosi ikinä herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Viimeisellä matkalla virtuaalisesti

Tomaso Albinoni. Adagio. Urut ja kappelin katosta kajastava valo. Muut katsovat sitä läpi kyynelten, minä pieneltä ruudulta. Näen, miten sekunnit kasvavat näytöllä ja kuinka punaisilta ruusut näyttävät. Yhden ihmisen viimeinen matka muuntuu yhdellä painalluksella biteiksi jättäen digitaalisen jäljen. Onko hautajaisten streamaaminen soveliasta vai silkkaa tirkistelyä?
hautajaiset_some_virtuaalinenKirjoitin reilu vuosi sitten somettamisesta hautajaisissa, mutta enpä olisi arvannut, että jo seuraavana keväänä some ja live-lähetykset olisivat erottamaton osa ihmiselämän tärkeimpiä tapahtumia niilläkin, jotka aiemmin ovat saattaneet vierastaa virtuaalisuuden läsnäoloa.

Jälkikäteen katsottuna vuodentakaista some-mielipidettäni ohjaili pitkälti henkilökohtainen, yksityinen suruni ja se, mitä näin oman isoäitini hautajaisissa. Kihisin kiukusta ihmisten sohiessa valtavien järjestelmäkameroiden kanssa arkun pielessä ja haudalla – tänä viikonloppuna olin itse juuri sellainen, pyynnöstä tosin.

Kun on kyse elämän herkästä tapahtumasta, liittää sen näkymättömään katseluun helposti ajatuksen tirkistelystä. Yksityisen äärellä on haavoittuvainen, ja kun joku muu kajoaa siihen edes digitaalisesti, voi se tuntua surun pahoinpitelyltä. Pandemiakevät lienee saanut monet kuitenkin toisiin ajatuksiin, sillä vaikka suru olisi yksityinen, on sen jakaminen aina keventävä voima. Miksi siis sen kohtaaminen digitaalisesti vähentäisi rituaalin arvoa?

Minua sapetti isoäitini hautajaisissa erityisesti se, miten jotkut kuvasivat tapahtumaa estoitta ja lupaa kysymättä. Isoisäni hautajaisista 13 vuotta sitten päätyi IRC-galleriaan kuva avonaisesta haudasta, sillä niihinkin kekkereihin livahti kuvaaja heilumaan putken kanssa. Laillisesti asiaan ei taida olla sanomista, sillä hautajaiset ovat julkinen tilaisuus, mikä ei tietenkään oikeuta käyttäytymään typerästi. On myös hyvä huomata, ettei mikään muukaan juhla tai elämäntapahtuma ole sellainen, josta voisi jakaa ja taltioida sisältöä kysymättä. Joillekin häät ovat yhtä yksityinen tapahtuma kuin hautajaiset, sillä ilo ei ole tae luvasta digitalisoida toisen ihmisen elämää.

Vaikka sosiaalinen media on kiinteä osa monien arkea, ei elämäntapahtumien muuntaminen virtuaaliseen muotoon tietenkään tarkoita aina sitä, että se päätyy myös someen – ja hyvä niin. Taltioidun materiaalin jäämistä vain omaan käyttöön ja sen julkaisemista sosiaalisen median alustalla yhdistää kuitenkin ajatus surun käsittelystä ja jakamisesta. Se ohjaa ajattelemaan myös muistojen muotoa. Miksi kehitetyt valokuvat olisivat sen soveliaampia muistoja kuin videot ja live-lähetykset? Miksi arvostamme paperia enemmän kuin liikkuvaa kuvaa, jota kuitenkin tuijotamme joka päivä televisiosta? Virtuaalisuus ei automaattisesti vähennä tilaisuuden arvoa, mutta katsojan harteille jää tavoittaa oikea tunnelma ja ylittää ajatus siitä, että fyysinen läsnäolo olisi aina parempi kuin bittiavaruudessa uiva yhteys.

Olipa elämän päättymisen rituaali suljettu, iäksi katoava tapahtuma tai digitaalisesti taltioitu aarre, jäänee käteen kuitenkin aina lopulta vain yksi asia: kiitollisuus siitä ajasta, jonka läheisensä kanssa sai viettää. Muuta varmaa meillä ei nimittäin taida olla.

Mitä mieltä olet virtuaalisista hautajaisista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Blogi viisi vuotta!

Tiedätkö, mitä tapahtui 1826 päivää sitten? Silloin, kun työpöytäni oli aseteltu ikkunan eteen ja koko näkymän peitti valtava lehmus. Silloin, kun minua hävetti vietävästi. Pelkäsin epäonnistuvani, enkä itse asiassa vieläkään tiedä, olenko onnistunut. Tasan viisi vuotta eli 1826 päivää sitten perustin näet blogini.
DSC_0106Onpa mieltä ylentävää palata blogihiljaisuudesta viisivuotispäivän kunniaksi. Viisi vuotta, 60 kuukautta. Lähes 2000 aamua. Miksi en muista niistä kuin muutaman?

Muistan aamun, jolloin heräsin piehtaroiden hiessä ja kovassa kurkkukivussa. Muistan aamun, kun oksensin. Muistan aamun, jolloin heräsin suudelmiin. Muistan aamun, kun olin jo niin myöhässä, että pyöräilin töihin pitkin jäisiä katuja. Muistan ensimmäisen blogikommenttini. Se oli Meritähdeltä, ja luulin häntä tädikseni. Ihmettelin, miten tätini olisi koskaan osannut rekisteröityä WordPressiin.

Varsinaisen kirjoittamisen aloitin vasta toukokuussa 2015. Jaoin parsapastan reseptin ja saarnasin yliopisto-opiskelusta. Se parsapasta oli muuten aika kauheanmakuista, eikä varmasti vähiten siksi, että parsat oli ostettu Siwan alelaarista. Siwa, se oli oikeasti olemassa silloin!

Viisi vuotta sitten olin 23-vuotias kandiopiskelija ja erittäin ylpeä siitä. Olin juuri muuttanut keskustan toiselle laidalle ja tunsi palanneeni juurilleni, vaikken ollut käynyt seudulla kuin vauvana kääntymässä, mutta sitähän ei tarvitse kertoa kaikille. Elämä oli viisi vuotta sitten ihanan helppoa siksi, että olin tehnyt siitä sellaista. Murheet taitavat tulla elämääni aina aalloissa.

Ensimmäisinä vuosina blogi päivittyi silloin, kun siltä tuntui, mutta kun kävijämäärät kasvoivat, halusin päivittää useammin kuin ennen. Janosin sitä ja nautin kirjoittamisesta. Nautin siitä edelleen, mutta olen sittemmin ymmärtänyt, että vaikeneminen on kultaa myös verkossa. On vaikea sanoa, miksei blogista ole kasvanut vielä ammattia. Ehkä asialinjan vuoksi, ehkä siksi, etten ole riisunut tarpeeksi, ehkä siksi, etten ole yrittänyt teknisesti tarpeeksi.

Kuin irvaillakseen minulle blogini tilastot ovat kuitenkin suorastaan räjähtäneet viime kuukausien aikana, vaikka itse olen ollut tavallista hiljaisempi. Lukijamäärä on liki kolminkertaistunut, mutta monet vaikuttavat olevan kiinnostuneita lähinnä tv-sarja-arvosteluista, mitä en ihmettele näinä aikoina tippaakaan. Minusta on muutenkin mukavaa, että kirjoittamani tekstit kiinnostavat enemmän kuin persoonani, vaikka kieltämättä itsestä lörpötteleminen olisi helppoa, ainakin helpompaa kuin ajattelu. Mutta kuka ihme haluaisi lukea päivästäni tai reikäisestä neuleestani? (Neuletakissani on oikeasti kolme reikää. Yksi kummassakin olkapäässä ja kolmas niskassa. En osaa luopua lempivaatteistani, ja minulla on siksi erikseen työhaastatteluvaatteet, koska sinne ei parane mennä ryönäisenä.)

Viisi vuotta on kuitenkin niin pitkä aika, että jonkinlainen ystäväkirjapäivitys voisi olla paikallaan. Ihmisellä on taipumus kiinnostua myös kirjoittajasta, vaikka sitä epäilen omalla kohdallani. Tämä ei muuten ole mikään vitsi tai säälivähättely. On niin vaikea kuvitella olevansa ’persoona’, kun tälläkin hetkellä syön kuivaa patonkia, kuuntelen Sonja Lummetta ja suunnittelen vanhempieni syntymäpäiväjuhlia. Niissä äiti on Egyptin prinsessa ja isä kuningas. No, ne juhlat ovatkin sitten jo toinen tarina.

Kiitos, että luet.

Milloin olet alkanut lukea blogiani? Olisiko esittelypostaukselle tilausta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

LinkedIn – uran nousu vai tuho?

Aktivoidun ensi viikolla LinkedInissä, sillä haluan kokeilla perinteistä poikkeavia tapoja löytää unelmaduuni. Eikö olekin ärsyttävä ilmaisu? Mutta miksi maatua tutussa ja tylsässä, jos voisi antaa itsestään kaiken ja nauttia joka päivä! Sitä on unelmaduuni.
DSC_0116Olen ollut niin lähellä monta kertaa. Uskon kärsiväni Saara Aalto -syndroomasta eli ikuisen kakkosen kirouksesta, ja olen todella kyllästynyt siihen. Oikeastihan mitään kirousta ei ole langetettu ylleni, vaan kyse on todennäköisesti ollut sattumasta ja kovan kilpailun alle rutistumisesta. Kiroukset voi murtaa taikavoimin, mutta epäonniset tapahtumaketjut on mahdollista katkaista itse. Sen eteen täytyy vain tehdä töitä ja uskoa oikeaan ajoitukseen.

Ennen LinkedIn-herätystäni tyydyin höpisemään urasaavutuksistani työpaikan kahvipöydässä ja Instagramissa (@annakatariinam), jossa minua seuraavat lähinnä tutut, vaikka tuntemattomat ovat ihan yhtä tervetulleita! Kukaan ei siis ole voinut kuulla osaamisestani, sillä keskusteluareenani ovat olleet täysin väärät. Kun tavoitteena on työllistyä ihan oikeasti tehtävään, jossa voin hyödyntää täysin osaamistani, ei sitä kannata kahvikupin pohjalle mutista.

Hyppääminen LinkedIniin pelottaa. Vaikken näe alustaa suorana kilpailukenttänä, tulee siellä väkisinkin verratuksi muihin. En siis voi väittää, ettenkö miettisi, miksi ihmeessä edes vaivaudun, kun taso on jo valmiiksi kova. Tämän jutun kaltaisten tekstien pitäisi keskittyä itsensä promoamiseen eikä epävarmuuksiin ja surkutteluun, mutta minusta on tärkeää puhua siitä, miten hulluksi työnhaku on mennyt pitkine rekrytointiprosesseineen ja monesti palkkatasoon nähden hullunkurisine vaatimuksineen. Työnhaku on raskasta, olipa luontainen onnistuja tai kivisen polun tallaaja.

Mikä sitten on pahinta, mitä voi tapahtua, kun astuu LinkedInissä esiin? Uskon, että meillä kaikilla on alkukantainen pelko tulla torjutuksi ja epäonnistua. Pelkään erityisesti jälkimmäistä, vaikka samalla tiedän, että ihan oikeasti LinkedIn-läsnäolon merkitys ihmisen elämässä kokonaisvaltaisesti on mitätön. En silti halua tulla muistetuksi viestintätyöläisenä, josta ei koskaan tullutkaan mitään ja joka antoi itsestään aivan typerän kuvan verkostoitumispalvelussa.

Parhaimmillaan LinkedIn voi tarjota minulle oikotien päämäärääni eli kokopäiväiseen viestintätyöhön, jonka perässä olen juossut pari vuotta. Pahimmassa tapauksessa uudella alustalla aktivoituminen ei johda mihinkään, mutta sitä, onko se epäonnistumista, en vielä tiedä.

Voin ainakin lohduttautua sillä, että yleensä menestymisen takana on ainakin yksi epäonnistuminen. Ei huvittaisi kokea sitä LinkedInissä, mutta yrittänyttä ei laiteta. Mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Matkaani LinkedInissä voi seurata profiilissani.

Mitä mieltä olet työnhausta LinkedInissä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa