Sukututkija kertoo: Ritva menetti vanhempansa nuorena ja pääsi vasta aikuisena sukunsa jäljille netissä

*Sisältää mainoslinkkejä

Sukutukimus on tullut pitkälle pölyttyneistä arkistoista digitaalisesti taltioitujen kirkonkirjojen ja helposti tehtävien kaupallisten DNA:n testien ansiosta. Sukututkimusharrastaja Ritva Lehtinen on viidessä vuodessa kaivautunut sukunsa sisään yli 400 vuoden taakse, geneettisesti monta sataa vuotta pidemmälle, vaikka lähtökohdat tutkimukselle olivat varhain kuolleet vanhemmat ja yksi väärin kirjoitettu nimi.

Ritva Lehtinen suosittelee pitämään tallessa mahdollisimman paljon valokuvia, virallisia dokumentteja ja suullista tietoa, sillä ne auttavat arvioimaan geneettisen sukututkimuksen tuloksia. Lehtinen pitää kädessään kuvaa Eila-äidistään.


– Minulla ei rehellisesti sanottuna ollut minkäänlaista käsitystä suvustani, ennen kuin aloitin sen tutkimisen, Ritva Lehtinen sanoo.

Lehtinen aloitti sukututkimuksen teon tavoitteellisesti vuonna 2015 nettilähteiden avulla. Sitä ennen hän oli tehnyt asian eteen ainoastaan yhden soiton Vesilahden kirkkoherranvirastoon vuonna 1996.

– Sain sieltä isomummoni nimen ja senkin väärässä muodossa.

Syntymäaika oli kuitenkin oikein, ja sen perusteella Lehtinen pääsi Matildaksi paljastuneen isoisoäidin jäljille hakukonetulosten ansiosta. Tulokset toivat tarjottimella eteen kirkonkirjat, joista hän löysi isomummonsa syntymäpäivän merkinnät. Samana päivänä oli syntynyt vain kaksi lasta. Toinen oli Lehtisen mummon äiti. Sen jälkeen eteneminen alkoi sujua pelkästään julkisten, ilmaisten arkistojen avulla.

Myöhemmin Lehtinen osti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja liittyi Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen (SSHY) jäseneksi, jolloin hän sai käyttöönsä vapaasti tarjolla olevia kirkonkirjoja uudempia aineistoja. Toistaiseksi saatavilla saa kuitenkin olla vain yli 100 vuotta vanhat kirkonkirjat, sillä sitä nuorempiin ei ole pääsyä evenkelis-luterilaisen kirkon vuonna 2011 antaman suosituksen mukaisesti.

Yhteistä, muttei aina yhdessä

Ritva Lehtiselle suku tarkoittaa jonkin yhteisen, henkisen tai fyysisen, alkuperän jakamista.

– Sen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa yhteisöllisyyttä, eiväthän kaikki ole edes tekemisissä keskenään monissa suvuissa, hän sanoo.

Lehtinen laskee sukuunsa siskonsa ja heidän lapsensa. Vanhemmat ja lapsuudessa elossa ollut isoäiti ovat jo edesmenneitä. Muista sukulaisista ei ollut tietoa tai heihin ei oltu yhteydessä Lehtisen ollessa lapsi.

– Kun ihmiset puhuivat tädeistä, sedistä ja serkuista, toivoin, että minullakin olisi sukulaisia. En kuitenkaan ihmetellyt sukumme pienuutta, sillä perusteluksi riitti se, että omat vanhempani olivat ainoita lapsia. Lapsi kasvaa siihen, mitä on.

Kukaan ei synny tyhjästä

Lehtisen äiti menehtyi sairauteen nelikymppisenä vuonna 1976. Isästä ja isoäidistä jätti aika 1980-luvun alussa, mikä teki perheen kolmesta tyttärestä orpoja. Varhaiset poismenot jättivät jälkeensä paljon kysymyksiä, jotka alkoivat vaivata surun uuvuttamia lapsia vasta aikuisena.

Merkittävin asia Lehtiselle onkin ollut kokemus juurettomuudesta. Ennen tutkimuksia hän tiesi ainoastaan äitinsä puolen suvusta murusia perustuen suullisiin kertomuksiin ja lehtileikkeisiin, jotka löytyivät äidin jäämistöstä.

– Vasta sukututkimusta tehdessäni olen ymmärtänyt, etten todellakaan ole aiemmin tiennyt, mistä tulen. Nuorena ei ollut kiinnostusta eikä myöhemmin pienen lapsen äitinä aikaa selvittää asioita. Netin tuomat mahdollisuudetkin ovat avautuneet kunnolla vasta viimeisen 10 vuoden aikana.

Juurettomuus painoi kuitenkin Lehtistä vanhempien poismenon jälkeen, sillä nuorten sisarusten oli pärjättävä omin voimin ilman vanhempia.

– Ajattelin silloin hölmösti, että tässä me siskokset vain olemme, eikä muita ole. Kaikkihan me tulemme kuitenkin jostain, hän toteaa.

Ritva Lehtinen Riitta-pikkusiskon (vas.) kanssa Ruotsissa 1970-luvulla.

Suku muokkaa elämän lähtökohdat

Ritva Lehtinen on yrittänyt sukututkimuksella selvittää vanhempiensa ja isovanhempiensa isien henkilöllisyyttä. Vaikka sukututkimus on tarjonnut paljon tietoa ja vihjeitä Lehtiselle, ovat isälinjat pysyneet hämärinä.

Hän ei edelleenkään tiedä kummankaan isoisänsä henkilöllisyyttä eikä usko, että hänen vanhempansakaan tiesivät isiään. Äidin isän henkilöllisyydestä ei ole ollut arvailuja, isän isästä puheita ja yksi nimi, jota ei ole pystytty osoittamaan todeksi ainakaan toistaiseksi.

Lehtisen mielestä on kuitenkin eri asia olla isätön kuin isoisätön.

– Vanhempani ovat varmasti kärsineet siitä, ettei heillä ole isiä, mitä tulee vanhoihin äpärähuuteluihin ja pilkkaamiseen. Meille lapsille se näyttäytyi lähinnä niin, ettei ollut mummolaa, mutta ei siihen aikaan ollut muutenkaan tapana käydä huvittelemassa isovanhemmilla samalla tavalla kuin nykylapsilla, Lehtinen toteaa.

Jos Lehtisellä ei olisi isää, olisi sukututkimuspolkukin saattanut avautua aiemmin. Hänen mukaansa ihmisellä on tarve tietää, mistä tulee, sillä loppujen lopuksi se vaikuttaa paljon siihen, millaista arkea elää. Suku voi määrittää, millaiseksi elämä muodostuu, jos kohtaa esimerkiksi tragedian, mikä tekee turvaverkoista entistä tärkeämpiä.

Suku on myös peili minuuteen.

– Ajattelen itse hyvin pieniäkin asioita. Ovatko ajatukseni tai tapani toimia samanlaisia kuin muiden sukulaisten? Teenkö jonkin asian siksi tietyllä tavalla, koska muutkin tekivät? Kun huomaa löytäneensä juuristaan samaa kuin itsestään, tulee yksinkertaisesti hyvä mieli, Lehtinen kertoo.


Ennen ei ollut paremmin

Ritva Lehtistä kiinnostaa sukututkimuksessa historia, joka tulee uudella tavalla lähelle, kun sitä elää tuttujen ihmisten kautta. Vaikkei olisi koskaan tavannut tutkimuksensa kohteita – etenkään vuosisatoja sitten eläneitä sukupolvia – voi nimien takana olevista henkilöistä tulla tärkeitä, osa omaa tarinaa ja ihan oikeaa historiaa.

Historian lähelle tuleminen on herättänyt Lehtisen pohtimaan myös vanhaa sananlaskua ”ennen kaikki oli paremmin”.

– Kyllä ennen oli ihan kauheaa. Selatessani kirkonkirjoja aluksi hakuammuntana luin monta hirveää kohtaloa siitä, miten ihmisiä kohdeltiin, leimattiin ja hylättiin. Somaattiset sairaudet ja vammat muuttuivat mielenterveysongelmiksi yhdellä merkinnällä. Ei ollut saatavilla apua tai terveydenhuoltoa.

Lehtisen mielestä sukututkimuksen esiin tuomassa historiassa korostuu myös naisen heikko asema.

– Nainen oli ripillä ensimmäisenä, ja mies pääsi pälkähästä. Se on tavallinen tarina salavuoteudessa ja isyyskiistoissa, viis raiskauksista. Lasta odottava piika naitettiin rengille sovintona, hän kertoo esimerkkinä rajuista oikeustapauksista, jotka korostivat valtasuhteita ja rikkaiden ja köyhien välistä kuilua.


Sukututkija on totuuden jäljillä

Lehtiselle itselleen oma suku on ollut yllätys jo pelkän olemassaolonsa vuoksi, mutta myös siksi, että niukkuutta, orpoutta ja isättömyyttä sisältävän perheen takana onkin ollut ihmisiä, jotka ovat eläneet eri tavalla ja joilla on ollut jo valmiiksi kirjoitettuna historia.

– Otan kaiken vastaan sellaisena kuin tulee. Toistaiseksi mitään kovin dramaattista ei ole löytynyt. Jos saisin selville, että suvussani olisi vakavia tuomioita tai murhaajia, en olisi kauhuissani. Ne ovat menneiden polvien tekosia, eivät minun. Asiakirjoja tutkiessa täytyy myös ottaa huomioon aika ja maailman tilanne, hän kertoo.

Häpeä on Lehtisen mielestä kaikin puolin turhaa. Hänen mukaansa suurin syy negatiivisiin tuntemuksiin sukututkimuksessa on se, että jotkut haluavat pitää tiukasti kiinni siitä, mitä heille on kerrottu, eivätkä ole valmiita muuttamaan käsityksiään juuristaan.

– Jos haluaa pitää sen totuuden, mihin tuntuu hyvältä uskoa, kannattaa miettiä, onko valmis edes aloittamaan sukututkimusta. Pelkästään kirkonkirjoissa voi tulla vastaan sellaista, mikä on ristiriidassa suullisen tiedon kanssa, puhumattakaan DNA-testien tarjoamista yllätyksistä.

Omaa mielenrauhaa ei Lehtisen mukaan kannata menettää, vaikka samalla luopuisi siitä, ettei saa totuutta selville.

Ritva Lehtisen Paavo-isän oman isän henkilöllisyyttä ei koskaan voitu varmistaa. Geenitestien lisäksi Lehtinen käyttää sukututkimuksessa perinteisiä menetelmiä, kuten Kansallisarkistojen lähteitä ja kirkonkirjoja. Ne kertovat, miten ja kenen kanssa ihmiset ovat eläneet.


DNA-testillä saa tuhansia sukulaisia

Ritva Lehtinen teki perimää tutkivan, kaupallisen Family Finder -geeniselvityksen alkuvuodesta 2019 Family Tree DNA -sivustolla, josta tilattu testipaketti kilahti postilaatikkoon muutamassa viikossa. Lehtinen palautti näytteet kirjeitse teksasilaiseen laboratorioon. Tulokset ilmestyivät Family Tree DNA:han reilun kahden viikon kuluttua siitä, kun palvelu oli kuitannut kirjeen vastaanotetuksi.

Alle kahdessa kuukaudessa alkuperäisestä tilauksesta Lehtinen sai näyttöruudulleen tuhansia etäserkkuja, kartan etnisestä alkuperästään ja arvion muinaisista sukujuuristaan.

Family Finder on niin sanottu serkkutesti, joka mittaa yhteisiltä esivanhemmilta tulevaa geeniperimää. Perimä laimenee nopeasti, joten tulokset ovat ennuste sukulaissuhteen läheisyydestä. Testi voi kuitenkin täyttää aukkoja sukupuussa, etenkin jos löytää epäilyttävän läheisiä osumia ihmisistä, joiden ei tiedä olevan sukua itselle.

Ritva Lehtinen on tehnyt omasta listastaan muutaman kiinnostavan löydön, jotka voivat myöhemmin johtaa kadonneiden isälinjojen jäljille. Tuloksia palveluun tulee lisää sitä mukaa, kun ihmiset tekevät testejä.

– Odotan sitä päivää, kun tulee uusi osuma, joka vastaa kysymyksiin, joita vanhempanikin ovat varmasti miettineet, Lehtinen sanoo.


Syyttömät voivat nukkua yönsä

Kun geenitestin tekee, antaa oikeuden DNA:hansa kaupallisin tavoittein toimivalle yritykselle, joka voi myydä testiin liittyvän raakadatan. Asiakas saa tästä vain pienen osan testituloksinaan. (Helsingin yliopisto 19.12.2018.)

Geneettisen sukututkimuksen uhkakuvat eivät huoleta Ritva Lehtistä.

– Ajattelen, ettei DNA:llani loppujen lopuksi voi tehdä ainakaan mitään sellaista, mikä suoranaisesti vahingoittaisi minua tai aiheuttaisi esimerkiksi taloudellista haittaa. Ei nykyajasta tietenkään koskaan tiedä, mutta mihinkään salaliittoihin en jaksa uskoa, Lehtinen sanoo.

Uhkien lisäksi mittavat geenipankit tarjoavat mahdollisuuksia – myös poliisille.

Suomessa ei kuitenkaan käytetä kaupallisia sukututkimussivustoja rikostutkinnassa, sillä asiaan liittyvää lainsäädäntöä ei ole, käy ilmi Ylen jutusta Ruotsissa ratkenneesta kaksoismurhasta. Linköpingissä vuonna 2004 tapahtunut murha ratkesi geneettisellä sukututkimuksella saaduista osumista. (Yle 12.6.2020.)

Lehtinen kannattaa sukututkimussivustojen hyödyntämistä rikostutkinnassa.

– Jos minun DNA:llani voi selvittää yhdenkin murhan, on se aivan mahtava juttu. Samalla selviäisi varmasti itsellenikin monta puuttuvaa sukuhaaraa. Ei ole syytä hävetä tai pelätä, jos ei ole itse tehnyt rikosta.


Biologia ei poista sosiaalista sidettä

Kun sukututkimustaivalta oli takana pari vuotta, Lehtinen liittyi Geni-sukupuupalveluun ja huomasi jonkun muokanneen sukulaistensa tietoja sivustolla. Kävi ilmi, että sukupuun luoja oli Lehtisen isän pikkuserkun poika. Hän otti mieheen yhteyttä saaden pian lämpimän vastauksen, minkä jälkeen yhteydenpito on ollut säännöllistä.

DNA-testi vahvisti Lehtisen ja sukulaisen yhteyden aitouden, eikä ole syytä epäillä, että vastaava osuma tulisi muuta kautta, vaikka kaikki on mahdollista pelissä, jossa tulkitaan geneettisiä yhteyksiä ennusteiden perusteella.

– Tuntuu lohdulliselta ajatella, että sukuni oli todellisuudessa lähempänä kuin olisin koskaan osannut kuvitella. En uskonut enää kenenkään olevan elossa, Lehtinen kertoo.

Vaikka suuri osa Lehtisen suvusta on yhä edelleen pimennossa, tietää hän DNA-testin avulla enemmän itsestään kuin viitenä edellisenä vuosikymmenenä.

DNA-testeihin perustuva sukututkimus korostaa biologisia suhteita sosiaalisten suhteiden sijaan. Onko todellinen suku kuitenkin se, jonka kanssa on kasvanut, vaikka biologisia siteitä ei olisi?

– Jos minulla olisi kasvattivanhemmat, haluaisin silti tietää sukuni taustan, mutta yhtä tärkeitä olisivat ei-biologiset vanhemmat. Selvittäminen ei veisi heitä pois, Lehtinen sanoo.

Ritva Lehtisen isoäiti Ida menehtyi vuonna 1982. Kuolinpesän siivous hävitti tärkeitä dokumentteja, jotka olisivat auttaneet kadonneiden isälinjojen selvittämisessä.


Suullisen tiedon merkitys ennallaan

Koska Ritva Lehtisen vanhemmat kuolivat kauan ennen kuin edes suomalaispoliisit käyttivät DNA:ta hyväkseen tutkinnassa, eivät vanhemmat koskaan saaneet tietää geneettisen sukututkimuksen mahdollisuuksista.

– Vanhalle kansalle tyypillisesti he olisivat varmasti suhtautuneet asiaan murahdellen, mutta toisaalta kokemus olisi voinut olla vapauttava. Mitä kaikkea olisikaan voinut löytyä, jos aiemmat sukupolvet olisivat ehtineet tehdä testejä, Lehtinen sanoo.

Lehtinen suosittelee kirjoittamaan ylös kaiken tiedon, minkä saa sukulaisiltaan, ennen kuin on liian myöhäistä. Suullisesta tiedosta voi olla hyötyä geenitestin tuloksia arvioidessa. Suurin harmi Lehtiselle onkin ollut se, ettei hän itse ymmärtänyt säästää isoäitinsä valokuvia, virallisia papereita ja kirjeitä, jotka katosivat kuolinpesän siivouksessa.

– Ne olisivat tarjonneet paljon apua isäni puolen kadonneiden sukupolvien metsästykseen. En vain osannut kuvitella parikymppisenä, että isoäidilläkin oli ollut elämä. Siitähän me olemme tulleet, ja sen jäljillä olen edelleen, Lehtinen toteaa.


Uutuusohjelma arastelijoiden apuna

Ylen haastatteleman Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja P. T. Kuusiluoman mukaan sukututkimusharrastajien määrä on suurempi kuin koskaan aiemmin, mihin on vaikuttanut kirkonkirjojen digitointi, jonka ansiosta tutkimusta voi tehdä kotona (Yle 13.9.2020).

Sukututkimuksen suosiosta kertoo se, että BBC:n vuodesta 2004 esittämän Who do you think you are? -formaatin suomalainen versio Sukuni salat käynnistyy MTV3:lla helmikuussa. Ohjelman juontaa Marja Hintikka, jonka johdolla julkisuudenhenkilöt tutustuvat perimäänsä.

Lehtinen toivoo, että Sukuni salat antaa ihmisille kaivattua uskallusta ryhtyä selvittämään mieltä vaivaavat asiat. Harrastusta harkitseville hänellä on yksi neuvo.

– Rohkeus on kaiken lähtökohta. Rohkeus ottaa vastaan epämiellyttäväkin tieto ja rohkeus nähdä vaivaa etsimisen eteen. Jos on valmis löytämään, saa usein myös vastauksia.

Lehtinen itse on saanut sukututkimukselta eniten mielenrauhaa. Sen lisäksi, että hän tietää, mistä on kotoisin, on hän löytänyt ihan oikeita sukulaisia.

– Siihen nähden, ettei minulla ollut kuin liian nuorena kuolleet vanhemmat ja kaksi siskoa, olen ollut aika onnekas.

Sukuni salat alkaa MTV3:lla 15. helmikuuta 2020 klo 20.

Ritvan kirjallisuusvinkit

* Sirkka Karskela: Sukututkijan tietokirja
(Lauri Karskela 2013)
Karskelan teos on hyvä perusopas sukututkijaharrastajalle. Vaikka internet tarjoaa lähtökohtaisesti tarvittavat tiedot, on rinnalla hyvä pitää fyysistä opusta, johon voi helposti tehdä omia merkintöjä. Sukututkijan tietokirja antaa apua myös vanhan ruotsin ja kirkonkirjamerkintöjen tulkitsemiseen.

* Marja Pirttivaara: Juuresi näkyvät – Geneettisen sukututkimuksen ABC
(Siltala 2017)
Geneettinen sukututkimus on yhä suositumpaa, eikä ihme, sillä parhaimmillaan se voi vahvistaa kirjallisten lähteiden ja suullisen tiedon oikeellisuuden. Pirttivaaran teos on hyvä alkuopas, joka antaa perustyökalut aiheeseen. Kirja sopii myös edistyneemmälle tutkijalle, sillä teoksen avulla voi oppia analysoimaan entistä syvemmin DNA-testitulosten perimää mikrotasolla.

* Tiina Miettinen: Juuria ja juurettomia – Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle
(Atena Kustannus 2019)
Tutkija Tiina Miettisen teos antaa kattavan kuvan suomalaisista suvuista ja sukukäsityksestä, mikä auttaa sukututkijaa ymmärtämään omaa työtään ja asemoimaan saadut tulokset historiaan. Juuria ja juurettomia on viihdyttävää ja yleissivistävää lukemista sukututkimustyön tueksi.


Jos uskot olevasi Ritva Lehtisen sukulainen tai tietäväsi hänen juuristaan lisää, ota yhteyttä sähköpostitse, niin välitän tiedot eteenpäin.

Haluaisitko kertoa oman sukututkimus- tai sukutarinasi blogissani? Laita minulle sähköpostia osoitteeseen anna.maksimoff@gmail.com.

Keskustele artikkelista kommentoimalla alle.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Sukututkijan teesit ja kaksi kirjavinkkiä

*Sisältää mainoslinkkejä

Sukututkimus on ihana sekoitus historiaa, perimätietoa ja biologiaa. Minä lähdin mukaan sukututkimuksen maailmaan äitini vuoksi jäljittämään isätöntä sukuamme. Matka on edennyt jo satojen vuosien taakse, mutta isät ovat pysyneet salassa. Heidän henkilöllisyyksistä viitteitä olemme saaneet vain DNA-testeistä. Tutkiessamme sukuja noudatamme äitini kanssa yhteisesti sovittuja pelisääntöjä, ja apuna matkallamme ovat *alan kirjat, jotka olen hankkinut Adlibriksesta.

sukututkimus_ennenaamukahviaeivoiKuva on otettu mummini Maarianhaminan-matkalla arviolta 1950-luvulla. Alkuperäinen valokuva on väritetty MyHeritagen InColor-toiminnolla. Mies oikealla kuvassa on isäni puolelta Armas-vaari, ja nainen vasemmalla on Sirkka-mummini. Kuvassa heidän kanssaan poseeraa ystäväpariskunta lapsosensa kera.

 

Tee selväksi, miksi teet sukututkimusta.

Jos ei ole valmis kestämään yllätyksiä tai vaihtoehtoisesti sitä, ettei mitään ehkä saakaan selville, ei kannata edes aloittaa. Uskon itse, että sukututkimus auttaa rakentamaan ja arvioimaan omaa identiteettiä, ja esimerkiksi juurettomuuden kokemuksiin sukututkimus on oiva lääke. Vaikka olisi orpo ja tuntuisi siltä, että on maailmassa yksin, ei meistä kukaan ole syntynyt tänne taivaasta pudonneesta sotkan munasta. Vaikka ihminen voi olla oikein onnellinen ilman verisukulaisia, totta on se, että meillä kaikilla on takanamme suku, pieni historia.

Älä häpeä mitään.

Se, mitä joku muu on joskus tehnyt, ei ole kenenkään muun kuin asianosaisen omaa syytä. Oman käsitykseni mukaan häpeä liittyy stereotyyppisesti vanhempiin sukupolviin, mutta toisaalta kokemus häpeästä ei katso ikää tai elettyä aikaa. Sukututkimuskentällä häpeää voi aiheuttaa niin kirkonkirjoihin merkityt rikokset, mielenterveysongelmat, etninen alkuperä, parisuhdestatus tai perhehistoria. Mitään näistä ei tarvitse hävetä, vaan päin vastoin ne kannattaa ottaa ilolla vastaan osaksi omaa historiaa. Niin voi ymmärtää paremmin sukutaustaansa.

Älä luota kirkonkirjoihin.

Juttelin mummini hautajaisissa minulle kaukaisen sukulaisen kanssa sukututkimuksesta. Hän piti DNA-testejä humpuukina, sillä ”kyllähän kirkonkirjoihin on painettu kaikki”. Sukututkimusta tehdessä on hyvä ottaa huomioon merkintävirheet ja suoranainen valehtelu. Mahtoivatko papit muuten ottaa vastaan rahaa, jotta epätoivotut totuudet saatiin piilotettua? Jos näin oli, oli se varmasti vain harvojen etuoikeus – tai synti.

Suhtaudu kriittisesti nettilähteisiin ja valmiiksi tehtyihin sukupuihin.

Geneettinen sukututkimus ei valehtele, mutta sen sijaan netissä itse koottavat sukupuut voivat sisältää runsaasti virheitä, sillä ne eivät aina perustu DNA-testeihin, vaan nimenomaan nettilähteisiin ja kirkonkirjoihin, joiden perusteella ihmiset luovat sukulaisistaan profiileja. Siksi virheitä sattuu ja henkilöllisyyksiä voi helposti sekoittaa keskenään. Näiden tietojen perusteella tehtävät sukupuut eivät siis ole mikään tae sukulaisuussuhteesta, mutta samalla täytyy toki muistaa, että henkisestä näkökulmasta katsottuna perhesiteet eivät lopulta katso biologiaa.

Rakasta totuutta, mutta hyväksy, ettet ehkä koskaan saa sitä selville.

Sen paremmin sitä ei voi sanoa. Sukututkimus on matka totuuden alkulähteille, jota ei ehkä koskaan löydä.

Kirjavinkkejä aloittelijoille ja tiedonjanoisille

 

sukututkimus_dna_suku_ennenaamukahviaeivoiKirjat on ostettu itse.

Rautalankaopas geneettiseen sukututkimukseen

*Marja Pirttivaaran Juuresi näkyvät – Geneettisen sukututkimuksen ABC (Siltala 2017) on nimensä mukaan todella perustavanlaatuinen teos aiheestansa. Kuten olen kertonut, en itse harrasta varsinaisesti sukututkimusta, mutta olen siitä aktiivisesti perillä, sillä toimin äitini pikku apulaisena ruotsin kielessä ja teknisissä asioissa, mutta haluan olla alasta perillä myös omasta mielenkiinnosta. Rakastan historiaa ja mysteereitä, ja niitä meidän suvustamme totta vie löytyy. Koska olemme äitini kanssa kohtuullisen perillä jo geneettisestä sukututkimuksesta, on Pirttivaaran teoksessa paljon tuttua asiaa. Suosittelenkin teosta niille, joita aihealue kiinnostaa, mutta jotka eivät ole vielä uskaltautuneet kirkonkirjoja pidemmälle.

Tietokirja kokonaisuuden ymmärtämiseen

Jos jotakin opin yliopistossa, niin sen, että todellinen ymmärrys rakentuu hyvin tehdyn taustatyön varaan. Aivan turha lähteä sohimaan, jos ei tiedä, miksi niin tekee. Voi, miten monesti olenkaan kuullut historian oppiainetta parjattavan turhaksi, vaikka yhteiskunta rakentuu historian varaan. Mitä voimme oppia historiasta ja miten voimme välttää menneisyyden virheet? Miksi olemme sellaisia kuin olemme ja millaisiksi muutumme?

Suoritin yliopistossa historian perusopinnot, ja yksi opettajistani oli filosofian tohtori, tutkija Tiina Miettinen, jonka teosta *Juuria ja juurettomia – Suomalaiset ja suku keskiajalta 2000-luvulle (Atena 2019) suosittelen kaikille sukututkimuksesta kiinnostuneille. Teos nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä isä- ja äitilinjoista, sukukäsityksestä, sukututkimuksen historiasta, sukulaisavioliitoista ja geneettisen sukututkimuksen luomista haasteista.

*Adlibriksen kesäale on käynnissä, joten nyt on oikeasti hyvä aika hankkia tietokirjoja, sillä esimerkiksi Miettisen kirjan saa napattua itselleen edullisesti (12,90 €).

Teetkö sukututkimusta? Mitä periaatteita sinä noudatat?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa