LinkedIn – uran nousu vai tuho?

Aktivoidun ensi viikolla LinkedInissä, sillä haluan kokeilla perinteistä poikkeavia tapoja löytää unelmaduuni. Eikö olekin ärsyttävä ilmaisu? Mutta miksi maatua tutussa ja tylsässä, jos voisi antaa itsestään kaiken ja nauttia joka päivä! Sitä on unelmaduuni.
DSC_0116Olen ollut niin lähellä monta kertaa. Uskon kärsiväni Saara Aalto -syndroomasta eli ikuisen kakkosen kirouksesta, ja olen todella kyllästynyt siihen. Oikeastihan mitään kirousta ei ole langetettu ylleni, vaan kyse on todennäköisesti ollut sattumasta ja kovan kilpailun alle rutistumisesta. Kiroukset voi murtaa taikavoimin, mutta epäonniset tapahtumaketjut on mahdollista katkaista itse. Sen eteen täytyy vain tehdä töitä ja uskoa oikeaan ajoitukseen.

Ennen LinkedIn-herätystäni tyydyin höpisemään urasaavutuksistani työpaikan kahvipöydässä ja Instagramissa (@annakatariinam), jossa minua seuraavat lähinnä tutut, vaikka tuntemattomat ovat ihan yhtä tervetulleita! Kukaan ei siis ole voinut kuulla osaamisestani, sillä keskusteluareenani ovat olleet täysin väärät. Kun tavoitteena on työllistyä ihan oikeasti tehtävään, jossa voin hyödyntää täysin osaamistani, ei sitä kannata kahvikupin pohjalle mutista.

Hyppääminen LinkedIniin pelottaa. Vaikken näe alustaa suorana kilpailukenttänä, tulee siellä väkisinkin verratuksi muihin. En siis voi väittää, ettenkö miettisi, miksi ihmeessä edes vaivaudun, kun taso on jo valmiiksi kova. Tämän jutun kaltaisten tekstien pitäisi keskittyä itsensä promoamiseen eikä epävarmuuksiin ja surkutteluun, mutta minusta on tärkeää puhua siitä, miten hulluksi työnhaku on mennyt pitkine rekrytointiprosesseineen ja monesti palkkatasoon nähden hullunkurisine vaatimuksineen. Työnhaku on raskasta, olipa luontainen onnistuja tai kivisen polun tallaaja.

Mikä sitten on pahinta, mitä voi tapahtua, kun astuu LinkedInissä esiin? Uskon, että meillä kaikilla on alkukantainen pelko tulla torjutuksi ja epäonnistua. Pelkään erityisesti jälkimmäistä, vaikka samalla tiedän, että ihan oikeasti LinkedIn-läsnäolon merkitys ihmisen elämässä kokonaisvaltaisesti on mitätön. En silti halua tulla muistetuksi viestintätyöläisenä, josta ei koskaan tullutkaan mitään ja joka antoi itsestään aivan typerän kuvan verkostoitumispalvelussa.

Parhaimmillaan LinkedIn voi tarjota minulle oikotien päämäärääni eli kokopäiväiseen viestintätyöhön, jonka perässä olen juossut pari vuotta. Pahimmassa tapauksessa uudella alustalla aktivoituminen ei johda mihinkään, mutta sitä, onko se epäonnistumista, en vielä tiedä.

Voin ainakin lohduttautua sillä, että yleensä menestymisen takana on ainakin yksi epäonnistuminen. Ei huvittaisi kokea sitä LinkedInissä, mutta yrittänyttä ei laiteta. Mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Matkaani LinkedInissä voi seurata profiilissani.

Mitä mieltä olet työnhausta LinkedInissä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tampereen Herra -kaupunkipeli ei päästä peritamperelaistakaan helpolla

Vastajulkaistu kaupunkitietokilpailupeli Tampereen Herra johdattaa pelaajan Pohjoismaiden suurimman sisämaakaupungin kaduille ja historiaan, jota hallitsevat kysymysten mukaan urheilijat ja kivijalkakaupat.
tampereenherra3tampereenherra2Tampereenherra1Kaupunkipelin pääaajatuksena on kerätä kortteja oikeista vastauksista, joita saa sekä tietokilpailukysymyksistä että sananselityksestä. Alias-tyylinen sananselitys luo peliin mukavan rytmin ja tuo seesteistä tietovisaa enemmän riemua. Voittaja on se, jolla on eniten kortteja, joten peliin on sovittava joko suoritusaikaraja tai pistemäärä, johon peli katkeaa.

Tampereen Herraa voi pelata kaksin tai useamman yksilösuorittajan voimin, mutta parhaiten peli onnistuu silloin, kun pelaajina on kahden hengen joukkueita nimenomaan sananselityksen vuoksi. Pelistä riittää iloa pitkään, sillä kysymyksiä on 450 ja selitettäviä sanoja 300. Trivial Pursuitin yli 2000 kysymyksen tasolle se ei yllä, mutta päihittää selvästi monet pienemmät tietovisapelit.

Tampereen Herran pelilauta muistuttaa tavallista tietokilpailupelilautaa, jossa pysähdysympyrän väri määrittää kysyttävän kysymyksen ja jossa kierretään lautaa perinteisesti myötäpäivään. Laudan Tammerkoskea esittävä taustakuva on harmillisen huono resoluutioltaan, mikä ei tietenkään vaikuta pelikokemukseen, mutta antaa halvan vaikutelman. Jos ajatus on irrottaa pelilaudan kuviot taustasta, voisi sen tehdä sumennuksella.

Pelilaudan pysähdyspaikoissa on aina jonkin Tampereella toimivan yrityksen logo, ja samat yritykset vilahtelevat kysymyksissä. Suurin osa kysymyksistä on asiallisia nippelitietokysymyksiä muun muassa siitä, missä jonkin yrityksen ensimmäinen myymälä sijaitsi. Valitettavasti mukana on myös selkeitä mainoskysymyksiä, joissa vastaus on masentavan helppo, kuten esimerkiksi, että tietystä liikkeestä saa ”sikahalpoja” tuotteita. Kun tavoite on mainostaa, toivoisi siihen läpinäkyvyyttä, joka ei nyt käy ilmi ohjeista tai pelin taustasta. Lisäksi mainostamisen voisi jättää logo- ja nippelitietotasolle.

Tampereen Herra sopii erityisen hyvin pelattavaksi porukalle, josta suurin osa on Tampereella pitkään asuneita ulkopaikkakuntalaisia, mutta ei peli paljasjalkaistakaan asukasta päästä helpolla. Kovin tietämys punnitaan pikkutarkoissa kadunnimissä ja lähihistoriallisissa henkilöissä. Mitä paremmin tuntee uranssa lopettaneet urheilijat, sitä varmemmin menestyy.

Pelaajan pohdittavaksi jää, kuinka arvokasta tietoa yksittäiset kadut tai vanhat jääkiekkoilijat kaupungille ovat. Kysymys lieneekin siitä, ajatteleeko ihmisten, rakennusten vai yksittäisten tapahtumien kirjoittavan merkittävimmän historian.

Tampereen Herra -kaupunkipelin on kehittänyt pohjanmaalainen Jussituotteet Art-Tifani Oy, joka on jo aiemmin julkaissut pelin Seinäjoesta. Tampereen jälkeen julkaisuvuorossa on Jyväskylä.

Ostin pelin Tampereen Sokokselta joulukuussa hintaan 31,95 €.

Lue myös toisesta Tampere-aiheisesta visailusta Nähdään Koskenrannassa -pelistä.

Oletko kokeillut kaupunkitietokilpailupelejä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Juhannustanssit vuonna 2019 pöyristyttää yhtä paljon kuin Salaman kirja 1964 – mutta eri syystä

Tampereen Työväen Teatterin Juhannustanssit on monitasoinen, ajattelemaan haastava uuden sukupolven esitys, joka ei anele rakkautta yleisöltään.
juhannustanssit_DSC2018_pressi
Helmi-Leena Nummela (vas.), Jussi-Pekka Parviainen ja Verneri Lilja. Kuva: Janne Vasama, Tampereen Työväen Teatteri.

Pyörivä bussi, keikkalava, ökyjahti, disko, bändi, tuolien yli pomppivat näyttelijät ja lavalla ajelehtiva sorsa. Juhannustanssien jälkeen olo on sama kuin roolihahmoilla: nääntynyt ja häkeltynyt. Muistikuvat ovat hatarat eikä voi olla aivan varma, oliko ilta onnistunut vai kokoelma sekavia otteita.

Käsikirjoittaja Juho Gröndahl kertoi Ylelle (Yle.fi 15.10.2019), ettei TTT:n Juhannustanssien tarkoitus ole tuoda kirjaa näyttämölle, vaan Hannu Salaman (1964) samanniminen teos kannattaa lukea sellaisenaan, jos on kiinnostunut alkuperäistekstistä. Aivan itsenäinen näytelmä ei kuitenkaan ole, sillä Salaman romaanin lukeminen auttaisi huomattavasti ymmärtämään näytelmän yksityiskohtia, vaikka toisaalta ydinsanoma tulee kerrotuksi tarpeeksi hyvin, joskin repaleisesti, nippelitiedosta viis.

Linda Wahlgrenin ohjaama näytelmä kuuluttaa olevansa kertomus pätkätyösukupolvesta. Kaunis ajatus, mutta siitä on vaikea saada kiinni esityksen aikana. Juhannustanssit on tarinoiden kokoelma, joka kyllä yrittää kiteyttää nykyajan ongelmia ja onnistuukin siinä, mutta irrallisuus ei ole ainoastaan hyve. Sanoma hukkuu sorsien, valojen, Salorannan yhtyeen (Helmi-Leena Nummela, Jussi-Pekka Parviainen, Joel Mäkinen, Paavo Malmberg, Juho Kanervo ja Riku Vartiainen) keskinäisten kinojen, rakkaustarinoiden (Eriikka Väliahde, Mika Honkanen ja Verneri Lilja), yhden seksikohtauksen ja muurari Hiltusen (Minea Lång) höpinöiden alle. Yksittäiset kohtaukset ovat vaikuttavia, mutta se, miten ne liittyvät toisiinsa tai mitä ne haluavat sanoa nimenomaan yhdessä, jää epäselväksi.

Repalaisuuden vuoksi on vaikea uskoa, että yleisö ottaa esityksen omakseen, toisin kuin usein käy suosikkimusikaaleissa. Vaikka Juhannustanssit on ajatukseltaan voimakas ja visuaalisesti vaikuttava esitys, on siitä vaikea erottaa sukupolvikokemusta, jota näytelmä korostaa. Onko sukupolvemme todella niin huonossa jamassa, että siitä jää jäljelle vain vilkkuvin valoin ilmaistu oravanpyörä ja karmea metakka?

En halua tehdä jakoa yleisön kesken, mutta uskallan väittää, että Juhannustanssit sopii parhaiten edistyneelle teatteriharrastajalle, joka haluaa etsiä syviä merkityksiä näytelmästä ja analysoida niitä pitkänkin ajan päästä. Se on sääli, sillä jos ajatuksena on käsitellä sellaisia asioita kuin pätkätyöt, perusturvallisuus, ihmisyyden monimuotoisuus ja ilmastokriisi, olisi suotavaa, että se tavoittaisi kohteensa ja samalla koskettaisi ja innostaisi välittömästi.

Kun Juhannustansseihin lähtee, voi luulla päätyvänsä keskelle rivoa dialogia, jonka taustalla pyörii kansallisromanttinen maisema. Hyvä asia on se, että yleisö huomaa heti alkuun olevansa täysin väärässä. Kuulemani mukaan jotkut ovat myös tyrmistyneet. Salaman alkuteoksen jumalanpilkka ei hetkauta, vaikka se roisilta kuulostaa edelleen. Sen sijaan moni tuntuu olevan närkästynyt siitä, että esitys ravistelee perinteistä teatteria. Kovan rahan näytelmät kun yleensä kosiskelevat yleisöä helpolla aiheella tai miellyttävällä esitystavalla.

Heikkouksistaan huolimatta Juhannustanssit on ennen kaikkea elämys. Sitä ei voi pureskella kerralla tasaiseksi massaksi eikä se miellytä kaikkia. On myös hyvä, että perinteistä teatteria koetellaan, vaikka se suomalaisuuden perusolemusta ravisteleekin. Sen enempää paljastamatta näytöksessä pääsee osaksi esitystä, halusi tai ei. Kun jopa väsyttävä osallistuminen sekoitetaan taiteellisuuteen, on kokonaisuus kiehtova. Harmi vain, ettei se yletä itse tarinaan.

Kun pomppimista ja räiskintää on katsonut kaksi tuntia, laskeutuu näyttämölle ja yleisöön täydellinen hiljaisuus. Esirippu ei sulkeudu, vaan näyttämö pimenee viimeisen valonpilkahduksen kuihtuessa pois. Näinkö meidän lopulta käy?

Juhannustanssien ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterissa oli 16.10.2019.

Saako alkuteoksen myllätä uuteen uskoon uudella esitysalustalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Amuri – Ihmisen paikka

Siitä on tarkalleen neljä ja puoli vuotta, kun pakkasin Kalevassa sijainneen yksiöni tavarat kasaan ja siirsin ne kosken toiselle puolelle Amuriin. Minun piti asua ikuisesti Kalevassa, mutta Amuri vei sydämeni lopulta niin, etten osaa enää edes kulkea idässä. Enkä varsinkaan voi kuvitella asuvani missään muualla kuin täällä.
DSC_0109
DSC_0144DSC_0142DSC_0115DSC_0108Amuri alkaa heti keskustan päätyttyä Hämeenpuistoon. Pohjoisessa vastaan tulee Näsijärvi ja hurmaava Mustanlahden satama, kun taas etelässä rajana lienee Pirkankatu, joka erottaa Amurin ja Pyynikin toisistaan. Lännessä Amuri loppunee Sepänkatuun, viimeistään ennen Tipotien terveysasemaa, joka on taas on Pyynikin ja Pispalan välissä.

Omin mielelläni Mustanlahden sataman Amurille, vaikka kai sitä voisi omaksi alueeksikin kutsua. Amurin pohjoisrajalla kulkee junarata, joka ihme kyllä ei juuri ääntä pidä, vaikka niin tavara- kuin matkustajajunat kulkevat sitä pitkin etelään ja pohjoiseen. Jos muuten legendaarinen Amurin seisake otettaisiin jälleen käyttöön, olisin valmis käymään toisessa maakunnassa töissä vaikka heti!

Päätin kirjoittaa täysin puolueellisen ylistysjutun kotikaupunginosastani, kun eilen palasin aamupalanhakureissulta Amurin Helmestä. Tuoreet kaurasämpylät rapisivat paperipussissa, keltaiset vaahteranlehdet tarttuivat kengänpohjiin eikä Amurin krouvissa soivaa Roxette-hittiä voinut olla kuulematta. Se sekoittui terassilta kantautuvaan puheensorinaan ja kadulla riitelevän sauvakävelijäpariskunnan meuhkaamiseen. ”Minä en jaksa kuunnella sinun juttujasi. Puhu vaikka Eskolle, se voisi jaksaa kuunnella sinua”, nainen paasasi miehelleen. Tämä on minun kotini, minä ajattelin.

Viehätyn siitä, kuinka Amurissa on mahdollista liikkua tunnelmasta toiseen. Muutaman lehmuksen, suojatien ja 1960-luvun kerrostalon päässä toisistaan sijaitsevat jalkapallokenttä, valtava Väinö Linnan puisto, Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) kirjoituspaikan pikkuruinen muistolaatta ja kolme lähikauppaa – kaksi K-Markettia ja yksi Sale. Amurin Helmi, työläismuseokortteli ja Krouvi. Taidemuseo, R-Kioski ja Särkänniemi, joka näkyy melkein kaikkien amurilaisten parvekkeilta.

Ennen kaikkea Amuri on ihmisten – inhimillisyyden – kaupunginosa. Tavallisten ihmisten koti. Siksi on jopa hätkädyttävää, että Amuri on kärkikahinoissa Käpylän ja keskustan kanssa Tampereen kalleimpien postinumeroiden joukossa. Suomenkin mittakaavassa alueen kaksi postinumeroa (33210 ja 33230) ovat sadan kalleimman listalla. Ehkä teen turhia ennakko-oletuksia, mutta on mielestäni erikoista, ettei se näy täällä. Ei ole pröystäilyä tai toisten ihmisten arvottamista. On ehkä joskus väärin ja tympeästi pysäköityjä katumaastureita siellä täällä, mutta väitän, että ihmiset kohtaavat toisensa vertaisinaan. Ei täällä kyllä tosikko edes pärjäisi. Täytyy löytyä huumoria siksakkia käveleville jampoille, poikittain vedetyille rollaattoreille, loputtomille kassajonoille ja lähikaupan savukalan hajulle, joka jää kiinni takkiin, vaikka kulkisi vain kohteliaasti ohi.

Välillä historian tarpeeton pönkiminen voi johtaa turhan lennokkaisiin johtopäätöksiin, mutta minä haluan uskoa, että Amuriin asettuvat sellaiset ihmiset, jotka arvostavat mennyttä, tietävät paikkansa, kuvittelevat toisinaan vanhat puutalokorttelit paikoilleen, eivät naputa vähän liian myöhään jylläävästä pesukoneesta tai huoneesta toiseen juoksevista lapsista. Tietävät, että tämän kaupunginosan tekivät eläväksi ihmiset, jotka kuivasivat pyykkejä rankujilla ja tirvaisivat rottia luudilla päähän. Ne, jotka eivät ehkä koskaan uskoneet, että parempi aika on tulossa.

Mutta tuli se. Ja mahtava kaupunginosa tästä tulikin.

Mikä kaupunginosa Suomessa on tehnyt sinuun lähtemättömän vaikutuksen? Miksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ikuisesti Tampereella?

Tampere, Tampere ja Tampere. Muusta en tiedä. Havahduinkin vähän aikaa sitten siihen, että on poikkeuksellista elää Suomessa näin täysin yhteen kaupunkiin kiinnittynyttä elämää. Täällä minulla on kaikki. Pitäisikö tilanteen olla toisenlainen?
DSC_00300Kävellessäni töihin tänään viima riuhtoi kulahtanutta kaulahuiviani. Katselin kadun päässä möllöttävää kirkkoa ja saman kadun toisessa päässä sijaitsevaa huvipuistoa, jonka uutuuslaite kohosi horisontissa uljaana. Nämä näkymät minä tunnen ja tiedän: joka kulman, suuren poppelipuun, tiilet ja luodinreiät suihkulähteessä. Täällä asuvat ystäväni ja vanhempani, ajattelin.

Jos karttaan pitäisi piirtää asumishistoriani, olisi se pitkä 15 kilometriä pitkä viiva. Sen varrella minulla on ollut kuusi osoitetta siistissä rivissä aina Pispalasta kangasalalaiseen lähiöön saakka. Ei minulla ole lapsuutta vieraassa kaupungissa, äkkipikaisia muuttoja muualle tai työkomennuksia maakunnissa.

On tavallaan surullista, ettei minulla ole siteitä muihin kaupunkeihin. Toki se, että isäni on kotoisin Kokkolasta, jossa mummolani myös sijaitsi, laajensi elämänpiiriäni etenkin lapsena. Läheisiä ystäviä en koskaan löytänyt, vaikka paljon hyviä tuttavuuksia jäikin. Ehken vieraillut kaupungissa tarpeeksi usein, ja kun sosiaalisesta mediasta vihdoin tuli arkipäivää, oli ystävyydensiementen kylväminen myöhäistä, sillä en oikein ehtinyt nähdä tovereita koskaan kasvotusten. Turha siinä on enää somessa lätistä.

Harmillista Tampereelle keskittyvässä suhdetoiminnassani on se, että laaja ystäväverkosto ympäri Suomen loisi mahdollisuuksia myös työasioissa – puhumattakaan siitä, miten paljon se avartaisi mieltä ja käsitystä suomalaisuudesta. Asumme samassa maassa ja olemme maailman mittakaavassa hyvin homogeeninen kansa, mutta silti on aivan eri asia asua Helsingissä, Kokkolassa, Kuopiossa tai Rovaniemellä. Jo paikallinen kulttuuriperintö on aivan omanlaisensa joka kolkassa!

Eroavaisuuksia on myös työllisyystilanteessa ympäri Suomen. Jos olisin järkevä, lähtisin varmasti oikopäätä Helsinkiin tai vaihtoehtoisesti pieneen kaupunkiin nappaamaan loistoduunin, mutta kun en halua. Uskon siihen, että hyvä tekijä saa töitä mistä vain, mutta kova kilpailu täytyy hyväksyä. On pakko jaksaa yrittää.

En kuitenkaan ole niin uppiniskainen, etten voisi missään nimessä työskennellä muualla kuin Tampereella. Varmasti voisin. Olisi itse asiassa aika huimaa hurauttaa välillä junalla töihin Helsinkiin tai muualle. Tähän mennessä olen tehnyt vain päivätyömatkoja tiheimmillään kaksi kertaa kuussa, mutta jaksaisin pendelöidä tarvittaessa monta kertaa viikossa.

Tuskin koskaan voisin siirtää vakituista osoitettani nykyisen postinumeroni alta pois, mutta työpäivien lisäksi voisin olla valmis pieneen ja vähän pysyvämpään piipahdukseen, kunhan sen nimenomaan voisi laskea visiitiksi, ei asumiseksi.

Puhuimme nimittäin kotona vähän aikaa sitten siitä, mitä tekisimme, jos minulla olisi loputtomasti aikaa ja rahaa. Voisin hyvin vuokrata tönön jostakin korvesta ja asua siellä vuoden kirjoittamassa. Paikassa, jossa saisi tuntea kaikki vuodenajat sellaisina kuin ne ovat ja ikävöidä kunnolla kaupunkia. Ehkä jossakin ruotsinkielisessä lilliputtikylässä, jossa ostokset pitäisi tehdä puhuen vanhaa ruotsin murretta ja jossa kesät tanssittaisi perinteisen juhannussalon ympärillä. Talven tullen ketään ei enää näkyisi.

Tulimme kumpikin samaan lopputulokseen: Idea olisi ihan mahtava, kunhan pääsisi äkkiä junalla kotiin. Sinne, missä Näsinneula kurkkaa parvekkeelta, kun tarpeeksi kääntää päätään.

Oletko muuttanut monta kertaa elämäsi aikana? Missä et voisi koskaan asua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Museopäivä hivelee minäkuvaa

Vietin tänään täydellisen vapaapäivän tehden vain niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Asioita, joihin haluan ihmisenä tulla liitetyksi. Olisi mahtavaa tulla muistetuksi tyyppinä, joka kiersi museoita ja istui kiireettä kaurajuomalla terästetyllä kahvilla. Vaan eihän se ole elämääni kovin usein.
werstasOlen paljon muuta kuin museoita ja Muumi-mukeista juotuja kahveja. Olen lähinnä työläinen, freelancer, löhöilijä, lenkkeilijä, kirjoittaja ja ympäri asuntoa tassutteleva unikeko, joka stressaa seuraavan päivän eväistä. Some-kanaviini päätyykin melkoinen määrä ihan tavallista arkeani, mutta kaikista mieluiten taltioin hetkiä kulttuuririennoissa. Haluaisin antaa itsestäni yksinomaan kultturellin kuvan, vaikka ketä kiinnostaisi pelkkä museoissa ravaava muumio.

Aloin pohtia museoissa ja näyttelyistä käymistä tarkemmin. Mitä kultuuriharrastaja haluaa viestiä niihin osallistumalla? Miksi minulle on tärkeää, että kulttuuri-innostukseni näkyy somessa? En yritä nostaa itseäni jalustalle korostamalla sofistikoituneiksi miellettyjä harrastuksiani, vaan jostakin syystä koen, että olen minä toteuttamalla kulttuuria. En olisi minä ilman kulttuuria. Koen sen olevan osa minua, vaikkei kyse jokapäiväisestä tai edes -viikkoisesta  hurvittelusta olekaan.

Siihen, mitä muut haluavat kulttuuripuuhastelullaan viestiä, en osaa sanoa, sillä vastauksia on yhtä monta kuin harrastajiakin. Toivoisin, että ihmiset harrastaisivat kulttuuria oppiakseen, pitääkseen hauskaa ja tunnelmoidakseen. Ei siksi, että museossa voisi mulkoilla muita ja tärkeillä jälkikäteen. Kulttuuri kuuluu kaikille, ja minä ymmärrän koko käsitteen hyvin laveana: kellaribändeistä kotikokkailuun ja ilmaisista museoista inspiroiviin näyttelyihin. Eivätkä nämä ilmaisut muuten olleet vastakkainasetteluita.

Tavoittelemani imagon huomioiden onkin huvittavaa, että Instagram-päivitykseni museosta keräsivät vain murto-osan tavallisesta katsojajoukostani. Kokkausvideoni ja pikamielipidepäivitykseni keräävät moninkertaisen määrän yleisöä, ja taannoisella metsäretkelläni oli virtuaalisilmäpareja mukana neljä kertaa enemmän kuin museovisiitilläni. En epäile, etteivätkö some-päivitysteni katselijat nauttisi kulttuurista, vaan ennemmin luulen, että ihminen nauttii kulttuurinsa mieluiten itse eikä halua änkeä väkisin museoon toisen silmin. Kulttuuri taitaakin toimia somessa enemmän vinkkitasolla kuin live-seurantana.

Siispä annankin kaksi erinomaista kulttuurivinkkiä tamperelaisille jaarittelematta niistä tarkemmin, vaikka tunnetusti minulla olisi paljon sanottavaa kummastakin kohteesta. (Ei taida lyhyestä virsi kaunis -toteutus onnistua.)

Työväenmuseo Werstas on ilmainen museo Finlaysonin alueella vanhan lankavärjäämön kupeessa. Museossa voi nauttia Meirän kaupunki -näyttelystä, Eespäin 1919 -kuvakokoelmasta, höyrykonemuseosta ja ennen kaikkea Vapauden museosta, joka on koskettava kuvaus Suomen tiestä vapauteen. Näyttely alkaa 1800-luvulta ja päättyy nykyaikaan, joka peräänkuuluttaa ihmisen vastuuta ympäristöstään. Aikajana kuljettaa yleisön myös läpi sotien, mutta mikään sotafantasiointi-installaatio näyttely ei ole. Kierroksella tosin pääsee audiovisuaalisesti upeasti toteutettuun pommisuojaan, josta äitini näkee painajaisia varmasti tulevana yönä.

Ulkoilmaihmiset marssitan kivenheiton päässä Werstaasta sijaitsevaan Museo Milavidaan Palatsin puistossa -kierrokselle, joka on ilmainen museoon sisäänpääsyn ostaneille. Osallistuin kierrokselle vuosi sitten ja opin valtavasti uutta Näsinpuistosta, joka on mielestäni Tampereen kaunein puisto. Kallion päälle rakennetussa puistossa on enemmän kuin tuhat ja yksi tarinaa; Kierrokselle osallistuja kuulee kallion juopoista, omituisista pikku-ukoista ja harvinaisesta ruhtinaanpoppelista Milavidan historiaa unohtamatta.

Nautinnollista kulttuurikesää!

Kiinnostavatko kulttuuripäivitykset sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pyöräilijän kevätkirous

Avasin pyöräilykauden perinteikkäästi maanantaina 1. huhtikuuta. Hengitystiet täyttyivät katupölystä, mutta työmatka taittui kaksi kertaa nopeammin kuin jalan talsimalla. Enkä edes menettänyt hermojani – vielä! Ihme sinänsä, sillä Tampere ei edelleenkään ole pyöräilijöiden kaupunki.
DSC_0543Olen aiempina keväinä tyytynyt marisemaan siitä, kuinka ratikkakaaoksen kourissa olevassa keskustassa on suurin piirtein kaikki pielessä pyöräilijöiden kannalta. Tänä keväänä mieleni on virkeämpi ja asenne kohdillaan enkä aio enää päivittäin pahoittaa mieltäni toimimattomista liikennejärjestelyistä, sillä kuin ihmeen kaupalla pieniä parannuksia pyöräilijöiden liikkumiseen on tehty. Turhia kieltokylttejä on poistettu, ja koskenkin yli pääsee kiertotunnelia pitkin.

Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut, ja on todella surullista, ettei se välttämättä tule koskaan muuttumaan. Vihan määrä liikenteessä on aina vakio. Ymmärrän, että harmia aiheuttavat ne, jotka tekevät väärin: eivät noudata liikennesääntöjä tai pysy omalla ajoradallaan. Vaikka itse ajaa sääntöjen mukaan, saa kollektiivisen vihan päällensä niin autoilijoilta kuin kävelijöiltä.

Ongelma on oikeastaan täysin sama, liikkuipa miten tahansa, sillä kaupunkiliikkumista tuntuu leimaavan itsekeskeisyys, joka puskee esiin liikkumistavasta riippumatta ja silloin unohtuu myös se, miltä tuntuu olla itse liikennevihan kohteena. Myönnän itsekin, että kävelijänä tuntuu siltä, että pyöräilijät ja autoilijat yrittävät ajaa päälle, pyöräilijänä kävelijät ovat tiellä ja autot kiusaavat ja silloin harvoin, kun ajan autolla, ei kevytliikenne noudata sääntöjä.

On ihan ymmärrettävää, että Suomen mittakaavassa suuressa kaupungissa pinna kiristyy välillä ruuhka-aikoina, mikä ei tietenkään oikeuta aiheuttamaan vaaratilanteita. Surullisinta onkin uhkarohkeus ja usko kuolemattomuuteen. Olen itse ehdottomasti ekologisten liikkumistapojen kannalla, joten myönnän tarkkailevani autoilijoita melko kriittisesti, mutta on myös kohtuullista olettaa, että vastuu kasvaa, kun vauhti kiihtyy. (Siitäkin voisi keskustella, kuinka järkevää yksityisautoilu on, mutta yritän kovasti olla menemättä siihen.)

Etenkin pyörällä liikkuessa on turha olettaa autoilijoiden antavan tietä, kun ei sitä heru kävellessäkään. Välillä näyttää jopa siltä, että autot ajavat päälle tahallaan, eivät jarruta suojatielle ja luovat tarkoituksella läheltä piti -tilanteita näpäyttääkseen. En ymmärrä, kuka haluaa kontolleen mahdollisen tuomion kuolemantuottamuksesta. Kun vahinko sattuu, sattuu pahasti.

Tiedostan, ettei kukaan liikenteessä voi mitenkään aina tehdä kaikkea oikein, joten olen yrittänyt pohtia, miten itse voisin vaikuttaa positiivisesti liikenteeseen polkiessani mustaa pikkupyörääni. Sääntöjen noudattamisen lisäksi ajattelin lähteä siitä, etten ärsyyntyisi niin helposti. Hyvällä tuulella jaksaa antaa tilaa muille.

Kannattaa myös hymyillä vastaantulijalle.

Miten itse suhtaudut liikkumiseen kaupunkien keskustoissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun on vain aikaa

Sorrun helposti valittamaan arjesta ja korostamaan sen hektisyyttä ja tiukkoja aikatauluja, mutta totuus on se, että onhan minulla vapaa-aikaa. Osaan rentoutua ja nauttia aikatauluttomuudesta. Valitukset siis sikseen, nyt kerron, mitä teen silloin, kun on aikaa.
DSC_041777DSC_0372DSC_0379DSC_0380DSC_0376Kirjoitan ja kuvaan. Tylsää, tiedetään. Koska kulutan päiväni naputellen neljän seinän sisällä, kirjoitan kaikkea sitä, mitä haluan, kun vihdoin olen vapaa päivän askareista. Ihan aina ei kuitenkaan huvita, mutten ole toistaiseksi turvautunut siihenkään, että kirjoittaisin koko viikon jutut varastoon inspiraatiopulan varalta. Kirjoittamisen kuuluu sattua välillä.

Kokeilen reseptejä. Rakastan ilmaisruokalehtiä! Unelmoin siitä, että voisin joskus työskennellä ruokalehdelle, vaikka usein olen vähän turhan kriittinen. Ehkä se toisi uutta näkökulmaa moniin lehtisiin. Kotikeittiössä minua inspiroivat eniten yrttikastikkeet ja laatikkoruoat, ja niiden lisäksi olen innostunut vegepakastepihveistä. Hälsans Kökin mehukas vegepihvi on yksinkertaisesti nerokas keksintö. Niin helppo ja maukas. Jopa oksettavan lihaisa, muttei kuitenkaan yhtään lihaisa.

Käyn vanhemmillani. Olen huomannut, että aikuisena olen alkanut pitää kaikesta siitä, mitä ennen inhosin: otsatukasta, metsästä, kosteusvoiteesta ja pyöräilykypärästä. Minusta on ihanaa käydä valtavassa marketissa, etsiä uutuustuotteita ja käydä lenkillä jylhissä kalliomaisemissa. Toivon, että pystyisin antamaan läheisilleni enemmän aikaa.

Suunnittelen kaikenlaista. Minulla on virallinen suunnitteluvihko, jossa on värikäs piirroskarhu kannessa. Kirjaan sinne kaikki juhlaideani, ja ensi vuosi onkin todellinen juhlavuosi. Eikä siltikään ole vielä kolmikymppiseni! Kuinka tylsää! Jostakin syystä moni on olettanut, että olen syntynyt vuonna 1990, joten olen alkanut vähän itsekin elää sitä. No, vielä pitää odottaa. Minä en edes tiedä, mitä ikäkriisi tarkoittaa, sillä on käsittääkseni hyvä, että ihminen hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja rakastan ajatusta siitä, kuinka ikä ja viisaus kasvavat. Vaikka eiväthän ne aina käsi kädessä kulje.

Kävelen. Yleensä haaveet ovat suuremmat kuin toteutus. Kävelen kauppaan tai vähän kauemmas kauppaan. Tai sitten vain haahuilen päämäärättömästi. Katselen lähipäiväkodin omenapuita ja lasken omenavarkaita. Katselen harjulta puutaloja ja niiden rajaamaa järveä. Olen vain.

Siivoan ja vieläpä nautin siitä. En todellakaan voi väittää olevani kodinhengetär, joten silloin, kun siivoan, teen sen suoraan sydämestä. Minun vastuualueeseeni kuuluu nykyään keittiö. Innostun, kuinka näen lieden puhdistuvan. Muuttuvan valkoiseksi. Ja kuinka tahmaiset sormenjäljet katoavat jääkaapin ovesta.

Opiskelen saksaa puhelinsovelluksella. Voisin harjoittaa kielen opiskelua vielä enemmän, mutta olen ollut armollinen itselleni. On myös ollut palkitsevaa huomata tauon jälkeen, kuinka hyvin muistan kieliopillisia yksityiskohtia.

Katson sarjoja ja elokuvia. En ole koskaan kokenut olevani varsinainen tv-ihminen, mutta huomaan kuitenkin hakeutuvani oikeastaan aina rentoutusta kaivatessani nettiarkistojen pariin. Mikään ei ole parempaa kuin erinomaisen sarjan löytäminen ja antautuminen uudelle tarinalle.

Luen ja selvitän kaikenlaista tarpeetonta. Olen utelias. Myönnän sen ihan suoraan. Lueskelen siis kaikenlaista kaikkialta, eikä tämä ole edes liioittelua, mutta samaan aikaan täytyy todeta, että nimenomaan tästä syystä tiedän paljon tarpeellista ja turhaa. Tästä syystä voisin teoriassa voittaa Haluatko miljonääriksi -kilpailun. Käytännössä en sitten saisi sanaa suustani.

Nukun. Se on parasta, mitä ihminen voi itselleen suoda. Miten onnellinen voikaan olla, kun silmät ovat sulkeutuneet? Pidän lepoa niin tärkeänä, että annan sille mahdollisuuden aina, kun se on mahdollista. Kun keho vaatii päiväunia tai pitkiä yöunia, on se suotava sille. Se on viesti. Siitä, että vapaa-aika on ajoittunut aivan oikeaan hetkeen.

Mitä sinä teet, kun ei ole kiire mihinkään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kevään merkkejä kuvauskauhumausteella

Tänä aamuna tunsin, että kevät oli ihan oikeasti tullut takaisin talven pimeyden takaa. Siksi olikin mitä parhain hetki lähteä ottamaan valokuvia minusta, sillä minä inhoan kuvattavana olemista ja kun siihen suostun, täytyy kaikkien tähtien olla kohdillaan. Tai jos nyt ei aivan tähtien, mutta ainakin kultaisen auringonlaskun, talvesta muistuttavan jään, hehkuvan lumen ja kevättä lupailevan pehmeän valon.
DSC_0215DSC_0298DSC_0296DSC_0295Näsijärvellä sijaitseva Mustalahden satama on ihan ehdottomasti suosikkipaikkani Tampereella. Se päihittää kaikki muut upeat maisema paikat, ja siksi yhä edelleen odotan hetkeä, että se herää eloon. Toistaiseksi siellä on järjestetty kesäpizzerian ohessa vain mopedistitapaamisia, mutta ehkä vielä joskus siitä tulee eteläeurooppalaistyyppinen satama, jossa kuuluu muitakin ääniä kuin kaljateltasta raikuva Teleksin keikka.

Jos minusta siis on aivan välttämätöntä ottaa kuvia, haluan tehdä sen Mustalahdessa. Eikä se ole ollenkaan huono ratkaisu, sillä maisemassa sekoittuvat talven yli nukkuva huvipuisto, avaamistaan odottavat ravintolat, paikoilleen jäätyneet laivat, uhkarohkeasti jäällä pyöräilevät urheilijat, ohi ajavat autot ja Amurin korkeat kerrostalot. Niin ja tietysti kaikkea ylhäältä katseleva Näsinneula, jonka taakse aurinko laskee jättäen itsestään muistoksi vain keltaiset säteet.

En ole koskaan viihtynyt kameran edessä, ja järkytys oli jälleen yhtä suuri, kun näin kuvat. Joukossa oli paljon mainioita otoksia, mutta pahimmat saivat ajattelemaan, miten ihmeessä voin poistua ulko-ovesta, miten kaksoisleukani voi näkyä kuvissa niin kammottavasti ja miten ihmeessä en yhtään näytä siltä kuin luulen. Lopulta hoidimme kuvaukset niin, että minä katsoin kamerasta asentoni ja toinen painoi vain laukaisunappulaa. Ero eri tavalla otetuissa kuvissa oli valtava ja jäljelle jäi lähinnä hämmennys siitä, näenkö todella itseni aivan väärin. Ennen kaikkea haluaisin tietää, mikä on totuus.

Olen varmasti jaaritellut ennenkin siitä, kuinka tekstit keräävät enemmän huomiota, jos ne on kuvitettu ihmisillä, yleensä kirjoittajalla itsellään. Tietysti oikeat ihmiset kuvissa saavat huomiota ja luovat kiinnostavuutta, mutta minusta ei ole järkeä tunkea eloa ihan joka paikkaan, sillä olisi mukava keskittyä itse asiaan kuvien sijaan. Koska se ei vain riitä, oli pakko ryhtyä tositoimiin ja ottaa itsestän valokuvia, joilla sitten maustan höpinöitäni tulevina kuukausina. Selvää on myös se, että sessioita täytyy pitää useita. Ei kesällä voi hillua villaneuleessa untuvatakki päällä satamassa, joka silloin on jo paljastanut muhkuraisen katukivetyksensä ja jonka laitoihin huvipurret kiinnittyvät.

Tule pian, kevät. Ja kesäkin.

Pidätkö kuvattavana olemisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Havaintoja kulttuuripäivästä

Jos minun pitäisi kirjoittaa ja kuvittaa yksi teksti, joka vastaa mielikuvaani blogistani, olisi se juuri tämä juttu, vaikka oikeasti ensinnäkin viime viikonlopun kulttuuripäivä ei sujunut ihan niin kuin piti ja toisekseen luulen edelleen, että höpinöideni parasta antia on joku muu kuin kulttuurihienostelu.
DSC_0092 (3)DSC_0096 (4)DSC_0104 (3)DSC_0102 (3)DSC_0105 (2)Tositoimintaa enemmän nautin siitä, että voin etukäteen mehustella mielessäni kaikkea edessä häämöttävää mukavaa. Siksi minua ei yleensä harmita muutokset suunnitelmiin. Minähän olen vähän niin kuin elänyt ne jo. Vietin viime lauantaina todellista kulttuuripäivää, sillä olimme sopineet ystäväni kanssa lauantailounaasta Olympiakorttelin Muusassa ja sen jälkeen tarkoitus oli käydä Muumimuseossa – ensimmäisen kerran sitten vuosituhannen taitteen.

Lounas Muusassa oli ihana, rauhallinen ja viinillä aateloitu. Muusa ei petä koskaan. Ravintolan menu on siitä mainio, että se sisältää ruokalajeja niin vegaaneille, kasvissyöjille kuin sekasyöjille. Tästä syystä ravintola on takuuvarma valinta seurueelle, jonka ruokavalioista ei välttämättä ennakkoon ole tietoa. Minä söin tuliset kukkakaalisiivet ja lisukkeeksi leipää ja hummusta. Kukkakaalisiivet voi tilata joko vegaanisena tai maitotuotteita sisältävänä. Nyt täytyy tunnustaa, etten muista, sanoinko tarjoilijalle, että haluan annoksen vegaanisena, sillä pidin sitä itsestäänselvyytenä ja keskityin sähläämään annoskoon kanssa. No, vatsa ei hermostunut enkä minä kuollut, joten mitään kammottavaa ei tapahtunut, vaikka jälkikäteen harmittaa oma mahdollisesti tehty virhe.

Muusasta kipitimme Tampere-taloon muuttaneeseen Muumimuseoon. Melkein. Tampere-taloon vaelsi ihmisiä yhtä tiheänä ja suurena virtana kuin hattivatit valuvat alas Yksinäisiltä vuorilta. Neuvontapisteen vuoronumerojärjestelmä antoi asiointinumeron yli 300 asiakkaan päähän, joten tuli selväksi, että muumit saavat jäädä laaksoonsa oman onnensa nojaan. Näimmehän me sentään veikeän Muumipeikko-figuurin Tampere-talon kyljessä. Ei se ehkä arvokkaalta näytä, mutta uskon, että turistit innostuvat vekkulista seinäkoristeesta. Täpötäynnä oleva kongressikeskus vesitti siis kulttuuripäivämme, mikä ei loppujen lopuksi haitannut ollenkaan. Niin kuin yleensä – tai ainakin elämänhallintaoppaissa – odottamattomat vastoinkäymiset johtavat hyvään.

Me menimme ystäväni kanssa kahville. Sukat märkinä astuimme pikkuruiseen liiketilaan, jossa tuoksuivat vastajauhetut pavut. Ei haitannut se, että kahvilan vitriinissä oli lähinnä kuivuneita croissantteja. Me puhuimme ja puhuimme. Minusta kahvilakäynnitkin ovat kulttuuria. Sellaista arkikulttuuria, jonka haluan säilyttää elämässäni. Tiedättehän, pienet hetket merkitsevät enemmän kuin suuret karkelot.

Muistatko nauttia tarpeeksi tapahtumantäyteisinä päivinä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa