Yksityisyyden lyhyt oppimäärä

Haluan sanoa muutaman sanan some-hiljaiselostani, vaikka olen kuullut, etteivät bloggaajien paatokselliset pohdinnat omasta ja blogin olemassaolosta ole kovin kiinnostavia. Turhat höpinät ovat sitä paitsi selittelyä, eivätkä ne yleensä johda mihinkään järin hedelmälliseen, mutta uskon silti, että monet kirjoittajat ja lukijat käyvät läpi samoja teemoja kuin minä.

Kirjoittaminen on viime aikoina tuntunut vaikealta, koska sisällön jakaminen minusta itsestäni on tuntunut ahdistavalta. Olen mielestäni toteuttanut blogia aina itseäni kunnioittaen ja yksityisyyttäni vaalien, mutta tänä syksynä pienetkin palat omasta elämästä julkisena riistana ovat tuntuneet pahalta. Tämän ääneen sanominen tuntuu jopa hassulta, sillä oikeasti syksyni on ollut kaikin puolin hyvä ja inspiroiva. Elämässäni on kaikki hyvin, ja arki rullaa tasaisesti. Tai sitten vika on nimenomaan siinä: Ihanko todella joku haluaisi lukea siitä, mitä ajattelen, kun olen ollut ensiksi kahdeksan tuntia töissä ja sitten käynyt Lidlissä ostamassa pastaa ja tofua?

Somessa – tuossa valtavassa, kasvottomassa ja paikoin valheellisessa maailmassa – on puhuttu syksyn aikana lasten yksityisyydestä ja lapsien kustannuksella mainoksilla ansaitsemisesta, ja etenkin Leikki leikkinä -blogin kirjoitusta aiheesta on jaettu. Lapset eivät liity blogiini, mutta vilkas keskustelu aiheesta on saanut minut pohtimaan yksityisyyteni hintaa. Kuinka avoin voin olla ja kuinka pitkälle voin sillä päästä? Onko se todella sen arvoista, etten olekaan niin yksityinen henkilö kuin haluaisin?

On vaikea pukea sanoiksi sitä, mikä yksityisyyden niin sanotussa menettämisessä ahdistaa. Se, että joku tunnistaisi minut ulkona liikkuessa, tuntuu oudolta. En siis luule, että niin alvariinsa kävisi. Jos kuitenkin näin olisi, miten se eroaisi siitä, että aiemmin kasvotusten tapaamani ihminen tunnistaisi minut? Kyse ei ehkä olekaan fyysisyydestä, vaan ajatusten pääomasta. Kun antaa sisimmästään, antaa itsensä arvioitavaksi muille. En pelkää arvostelua, sillä olen tottunut siihen niin opinnoissa kuin työelämässä, vaan olen huolissani siitä, miten minusta voidaan muodostaa mielikuvia, joihin en voi vaikuttaa. Voin yrittää sanoa jutuillani mitä tahansa, mutta tulkinta ja päätelmät ovat aina vastaanottajan vastuulla – ja vallassa.

Tästä syystä olen joutunut pohtimaan, mikä on blogini rooli työnhaussa. Tähän saakka olen ajatellut, että siitä on hyötyä niin kauan kuin olen edukseni täällä, mutta on hyvä muistaa, että kaikki eivät pidä blogirustailua saavutuksena tai lainkaan positiivisena sellaisena. Mitä jos minut ymmärretään väärin? Mitä jos menetän elämäni tilaisuuden blogini vuoksi? Onko vika silloin kirjoittajassa, alustassa vai tilaisuuden antajassa?

Jos voisin valita, eli jos olisin eläkevirassa, jossa voisin muhia seuraavat nelisenkymmentä vuotta, en taatusti kirjoittaisi nettiin sanaakaan. Samaan aikaan totta on se, että ensinnäkään työpaikat eivät ole enää ikuisia, jos ovat koskaan olleetkaan, eikä se eläkeikäkään välttämättä koita ikinä, joten parempi vain elää kuin odotella.

Uskon edelleen blogiini, sillä tiedän, että ajatuksilleni on tilausta, mikä kuulostaa vähättelykulttuurissa suorastaan leuhkimiselta. En minä kuitenkaan jaksaisi raapustaa suurin piirtein palkatta sanaakaan, jos en uskoisi ideaan.

Siihen, että haluan tarjota pohdittavaa matalalla kynnyksellä. Ja sitä ärsyttävän elämänmakuista sisältöä, jossa on aina pieni kulttuuri- tai pohdintamauste.

Minkälaisia ajatuksia juttu herättää? Kommentoi ihmeessä, sillä jokainen kommentti piristää todella päivää! Niin se vain on.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Ajatuksia kuolemattomuudesta

Vanhempani täyttävät pyöreitä kuluvan kuun lopussa. Kuusikymmentä on uusi neljäkymmentä ainakin kirjallisuudessa, mutta oikeassa elämässä fysiikkaa ei voi huijata. Miten onkin niin helppo luulla läheisten olevan kuolemattomia?
kuolemattomuus_ennenaamukahviaeivoiKatson kuvia mummista ja vaarista. Ne istuvat vanhalla hetekalla punaisen talon porstuassa. Neuvostoliiton romahtaminen kohahduttaa edelleen, lama on puskenut päälle ja vuoden 1992 kesä on kuumimmillaan. Olen heidän sylissään muutaman kuukauden ikäisenä. Mummi on 62-vuotias ja vaari piirua vaille 65 vuotta vanha. He näyttävät ikälopuilta suurine silmälaseineen ja kiharine hiuksineen, mummilla on maantienvärinen permanentti ja vaarilla harmaaksi taittuneet, syntymässä saadut pikimustat kiharat.

Nyt minun vanhempani ovat lähes samanikäisiä. Toisella on oljenkeltainen polkkatukka ja toisella äidiltään peritty maantienvärinen siili, joka eilen ajeltiin muotoonsa keskellä työtilaani. Minun vanhempani ovat kuusikymppisiä, vaikkeivät hengi historiaa uudella ikävuosikymmenellään, kuten heidän vanhempansa aikanaan.

Mutta vanheneminen ei lopu, vaikka aika muuttuu ja maailma kehittyy. Elämä on yhtä rajallinen kuin ennenkin.

Uskon, että käsitys iästä ja ikääntymisestä on muuttunut oleellisesti 2000-luvulla.

En näe vanhempiani vanhuksina, kun taas omat isovanhempani näyttävät valokuvissa samanikäisinä muinaismuistoilta. Sellaisina muistan heidät aina. No, tuli tosin kolari, ohitusleikkaus, lonkkavikoja ja syöpä. Ne valtavat 70-luvun silmälasit, suorat housut ja emännän vaatteet.

On niin paljon helpompaa käsitellä isovanhempien katoavaisuutta kuin omien vanhempien. Vaikka mikään ei ole lauantaina toisin kuin alkuviikosta, muistuttaa vuosikymmenen vaihtuminen aina elämän rajallisuudesta. Niin on minunkin kohdallani. En ole enää teini, jota tietyt sairaudet eivät voi koskettaa. Olen ihminen, joka on yhtä lailla fysiikan armoilla kuin kuka tahansa aikuinen. Ehkä siis uskomme kuolemattomuuteen elääksemme elämää niin, että se tuntuisi loputtomalta. Muita vaihtoehtoja, kun harvoin meille annetaan. Onneksi.

Kukapa olisi arvannut, että nyt jo kellastuneiden lama-ajan vauvakuvien ottohetkestä toisella isovanhemmistani oli aikaa 15 vuotta ja toisella liki 30. Se elämässä onkin raastavinta, mutta myös hienointa. Elämästä ei totisesti selviä hengissä, mutten tiedä, miten tästä pitäisi selvitä.

Olisko parempi toivoa parasta ja uskoa kuolemattomuuteen vai totuttaa itsensä realiteetteihin ennen kuin niitä edes oikeasti tarvitsisi miettiä? Siitäkin huolimatta, ettemme koskaan saa tietää etukäteen, milloin on oikea aika pohtia niitä.

Vaikka elämän arvaamattomuutta ei voi ohittaa, otan ehkä silti ohjenuorakseni vanhainkodissa työskentelevän ystäväni heiton: ”Siis 70-vuotias on todella nuori, 80-vuotias perus, 90-vuotias jo aika vanha. Sitten, kun on 100-vuotias, on vanha, ja monesti niilläkin on kivaa.”

Miksi siis surra yksiä pyöreitä, kun on pakko uskoa, että vielä monen vuosikymmenen jälkeen elämä voi tuntua täydeltä ja että sitä todella on niin paljon jäljellä?

Mitä sinä ajattelet kuolemattomuudesta tai ikääntymisestä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Suomalainen surkuhupaisa juhannus

Taas on mittumaari ovella, mikä tietää sitä, että loppuviikon saamme katsella ostoskärryjen kolisevan yhteen kaupan käytävillä, ja viimeistään viikonloppuna luemme uutisia hukkuneista, puukkotappeluista ja palaneista mökeistä. Miten ihmeessä vihdan tuoksuisesta juhlasta paisuu aina vuoden mustin viikonloppu?
juhannus_ennenaamukahviaeivoi

Suosittelen kaikkia juhannuksen viettäjiä pohtimaan ainakin näitä kysymyksiä!

Miksi kauppaan pitää tunkea sankoin joukoin viime hetkillä? Tiedän, että monet tekevät vuorotyötä tai elävät muuten hektistä arkea, jossa ei ole mahdollisuutta irtautua kauppaan ennen kuin on aivan pakko. Mutta tuskinpa kukaan vankina elämässään on. Siksi suosittelen kaikille auliisti ennakointia kauppareissuilla etenkin korona-aikana. Juhannus tai muu juhlapyhä ei kalenteriin pomppaa yllätyksenä!

Miksi ruokaa täytyy aina hamstrata yli varojen? Veikkaan, että Suomessa kuoli nälkään juhannuksena ihminen viimeksi nälkävuosien (1867–1868) aikana. Vaikka koronakevät on saanut monet täyttämään kotivarakaapin, uskon, että tänä vuonna juhannuksena voi olla hyvillä mielin aivan kohtuullisilla ostoksilla ilman, että kajoaa Nooan Arkille mitoitettuun hätäapuun.

Miksi juhannuksena pitää juoda aamusta iltaan? Nautin itsekin viinilasillisista, mutta en hyvän tähden ymmärrä, miksi pitäisi juoda aamusta iltaan ja päivästä toiseen. Etenkin, kun on hyvin tiedossa, mihin se pahimmillaan johtaa.

Miksi humalassa pitää lähteä veneilemään? Oikein surettaa jo etukäteen kaikki hukkumiskuolemat tulevina pyhinä. Mikä ihme siinä on, että paatti pitää työntää vesille, kun promillet kasvavat? Ja sitten käy klassiset, ja miehet virtsaavat seisten veneestä ja pian jolla on jo kumossa. Pelastusliiveistä ei tietenkään ole ollut mitään tietoa.

Miksi juhlavieraiden pitää vetää toisiaan turpaan? Itse haluan viettää juhannusta mukavalla porukalla, enkä voi millään kuvitella tilannetta, jossa porukka olisi sellainen, että nyrkki tai puukko heiluisi. Mutta niin vain viimeistään lauantaina saamme lukea uutisista, missä tirvastiin ja ketä. Ei juhliin kannata kutsua riitapukareita!

Miten juhannuskokolla tai saunanpesän sytyttämisellä voi saada koko tontin tuleen? Veneilyn lisäksi tulileikit näyttävät olevan yksi humalaisten suosikkiaktiviteeteistä kaikkina kesän juhlapyhinä. En vain ymmärrä, miten kukaan voi toheloida niin, että sytyttää koko talon tuleen. Onko siis todella hankkiuduttava tulenkin kanssa tekemisiin, jos vaikka on jo oppinut välttelemään vettä?

Miksi vapaat kiristävät aina hermoja? Juhannus lienee niitä harvoja juhlia, jotka eivät vaadi paljon passaamista ja pää kolmantena jalkana juoksemista, vaikka etenkin mökkikestitsijöillä työnsarkaa riittää varmasti. Silti kukaan tuskin on erityisen rentoutunut pitkien vapaiden jälkeen. Eikö olisi vain paljon helpompi hellittää ja hengähtää? Aina tulee uusi juhannus, ja tärkeimmät asiat elämässä ovat aivan muita kuin yhteen iltaan ladattuja odotuksia.

Mitä sinä kauhistelet juhannuksena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Elämäni suurin haaste: keskeneräisyyden ja väliaikaisuuden sietäminen

Olen aina elänyt tavoitellen jotakin usein saavuttamatta mitään. Ainakin olen unohtanut iloita saavutuksistani. En siedä välitiloja, jaksa olla kesken tai kellua massassa, josta ei saa kiinni. Vuosi 2020 on ollut niin hullunkurinen, että olen uskaltanut vihdoin päästää irti ja luottaa hetkeen. Elämässä, kun ei lopulta näytä olevan mitään muuta kuin tämä hetki. Kaikki muu katoaa ympäriltä ennen pitkää.
keskeneräisyys_ennenaamukahviaeivoiMuistelen huvittuneena tammikuista keskiviikkopäivää. Asuimme vanhassa kodissamme, töpötin liukasta katua pitkin pääkirjastoon kangaskassi täynnä piuhoja, läppäri ja kirjoja. Istuuduin kirjaston muhkealle design-tuolille, asettelin tietokoneeni pöydälle ja aloin tärkeänä naputella päivän velvollisuuksia kasaan. Hoidin kurssityöt loppuun, lähetin työsähköposteja ja kirjoitin blogia. Katselin ohikulkevia ihmisiä ja imin kirjaston ikiaikaista tuoksua itseeni.

Silmäilin vuodesta 2020 kertovaa juttuani ja unelmoin.  Vähänpä tiesin. En tiennyt, että edessä olisi muutto ja pian toinen ainakin ajatuksen tasolla. En tiennyt, etten osaisi luopua päivätyöstäni niin rohkeasti kuin luulin ja heittäytyä tyhjän päälle. En uskonut, että vuosi 2020 toisi surua, epävarmuutta ja aivan käsittämättömiin mittasuhteisiin paisuneen kevään. Tänään on 17. kesäkuuta eikä vuosi ole edes puolivälissä. Minusta tuntuu, että olen huvipuiston vuoristoradassa jumissa puolivälin mutkassa.

En tiennyt, että sinisävyisessä kirjastossa viettämäni hetki olisi osa viimeistä viikkoani samaisella asuinalueella. En olisi koskaan uskonut, että koti, jota rakastimme vaihtuisi kotiin, johon rakastuisimme vielä kovemmin vain kuullaksemme, että joudumme luopumaan siitä. Sitäkään en osannut arvata, että reilun kuukauden päästä nauttimani purilainen olisi viimeinen ravintola-ateriani moneen kuukauteen.

Elämän arvaamattomuus ahdistaa, mutta olen alkanut löytää sen jujun. Elämme täällä etsiäksemme pysyvyyttä ja oppiaksemme sietämään sitä, ettei mikään ole koskaan valmista. Jos oikein jaksaa pinnistellä, voi ajatella, että keskeneräisyys, välitilat ja arvaamattomuus tekevät elämästä elämisen arvoista. Samalla kannattaa kuitenkin muistaa, että hetkeen tarttuminen ja siitä huumaantuminen on etuoikeus, johon kaikilla ei ole mahdollisuutta.

Henkilökohtaisen elämän lisäksi en ole koskaan uskaltanut tarttua hetkeen työelämässä, ja siksi olenkin vellonut todella syvissä vesissä ammatillisesti. Kun tänään sain työsähköpostin, havahduin siihen, kuinka hienoja asioita olen tehnyt. Minun tuottamani eli alusta loppuun asti itse toteuttamani laitos on menossa painoon! Eikä se ole ensimmäinen vaan kolmas lajiaan! Siitä huolimatta murehdin asioita, joita minulla ei ole ja päätöksiä, jotka astuvat voimaan niin monen kuukauden päästä, etteivät kahden käden sormet riitä niiden laskemiseen.

Koska kaikki näyttää lahoavan altani, ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin uskaltaa hypätä laskuvarjon kera. Elämä kantaa, vaikka yhtä usein se vetää maton jalkojen alta. Siksi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pitää kiinni ja toivoa parasta.

Siedätkö keskeneräisyyttä? Uskallatko luottaa huomiseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Päiväni puhelinkuvina – ilmapalloja ja ihania muistoja

Kutsun häntä välillä rakkaakseni, välillä leluksi. Aika usein hän on kasvanut kiinni käteeni – näin lomalaisena huolestuttavan vahvasti. Silti hän näkyy blogissa vain harvoin. Minun puhelimeni! Poikkeuksellisina aikoina samastuttava sisältö on kuulemma myyvää, joten ehkäpä joku saa lohtua uomiaan hakevaan arkeen lomapäivästäni. Ihanan ristiriitaista, eikö?
cofdavAloitin päiväni salaisella operaatiolla, sillä tiesin, että kotona tulisi sanomista. Hyppäsin pitkästä aikaa bussiin ja huristelin naapurikunnan kauppakeskittymään eli Pirkkalan ilmeisesti Partolan automarkettiparatiisiin, joka ei julkisilla liikkuvaa naurata. Seisoin paluumatkalla kolme kertaa väärällä pysäkillä, sillä bussit kulkevat alueella täysin epäloogisesti. Ja minähän en yleensä tee virheitä bussien suhteen, vaan kryptisten reittien osaaminen on jopa erikoisalaani.

Kun kaikki vielä oli hyvin, suuntasin Confettiin, joka on harvoja viikolla auki olevia juhlakauppoja. Suuri unelmani oli lähellä toteutumistaan. Asia, josta olin haaveillut ystäväni miehen kolmikymppisjuhlista saakka. Minun oli saatava perjantaisen syntymäpäiväni kunniaksi numeroilmapallot.

cof
Oliko palloista järkevää maksaa 26 euroa ja 20 senttiä? No ei varmasti ollut, mutta olen niistä aivan äärimmäisen onnellinen. Elämä on juhla, ja jokainen päivä vie sitä lähemmäksi päätöstä, joten minulla ei ole aikaa odotella pyöreitä. Kuulostaa hyvin dramaattiselta ja siltä, ettei kaikki olisi hyvin. Päinvastoin! Kaikki on loistavasti, ja näin 28 vuoden kynnyksellä sisimpääni on laskeutunut rauha. Ja se on pallojen arvoista vaikka joka päivä!

btfcofdavPirkkalan-reissun ja oksettavan tuhlailun jälkeen kävin noutamassa Hämeenkadun alkupäässä sijaitsevasta Mr. Panini & Co’sta mielettömän hyvän nyhtösoijasalaatin. Paninikärjellä ratsastavan kahvila-ravintolan tuotteet tehdään laadukkaista raaka-aineista ja ilmeisesti lähes kokonaan paikan päällä. Suosittelen lämpimästi, ja kuten huomata saattaa, ei tämäkään ole maksettu mainos. Vaikkei inspiroituisi panineista, kannattaa silti poiketa visiitillä. Tuotteiden hinta-laatusuhde on uskomaton!

cofdavKaadoin salaatin kotona eväsrasiaan, ja lähdimme pyöräretkelle Nekalan Pahalammelle, jossa joutsenpariskunta tervehti meitä. No ei kyllä tervehtinyt, vaan lähinnä hätistelivät lokit tiehensä, mutta me ja sorsat saimme katsella heitä vierestä. Pahalammella kuulemma kummittelee, vaikka me emme nähneet kuin yhden nokosilla olevan miehen.

rhdrdavbtfPahalammella istuskelun jälkeen teimme vielä pyörälenkin läheisen Iidesjärven ympäri. Etsiessämme epätoivoisesti rantapolkua, jota ei ilmeisesti ollutkaan olemassa vastarannalla, päädyimme rämpimään ryteikköön pyörien kanssa. Metsä oli sijaintiinsa nähden koskemattoman kaunis, mutta keljutti niin, etten jaksanut ottaa kuvaa.

Termarissa lillunut kahvi uhkasi jäähtyä, joten livuimme uupuneina ja mudasta märkinä takaisin kotiin päin, mutta jäimme istumaan vielä Ratinanrantaan. Kahvi maistui mielettömän hyvältä. En jaksaisi elää elämää, jossa pitäisi aina kärsiä, että saa palkinnon, mutta kyllähän sen taustalla olevassa ideassa jonkinlainen järki on.

davdavUrheilusta väsyneenä lomalaisena kaaduin kotona suoraan sänkyyn. Vapaudessa parasta on se, että pienetkin asiat saavat suuren merkityksen. Katselin hiljalleen avautuvia neilikoita ja ihastelin minulle valmistettua burritoa. Meidän vakioburritoomme tulee Family Marketista saatava Mill Bakeryn leipä, soijarouhetta, herne-maissi-paprikaa, sipulia, tulista, itse tehtyä tomaattikastiketta, pehtoorinsalaattia ja pieni loraus kurkkumajoneesia sekä runsaasti kuivia mausteita.

cof
Päivällä tehdyn lenkin jälkeen kasvot alkoivat helottaa. Olivat varmasti säikähtäneet yhtäkkiä ilmestynyttä aurinkoa. Lähdin kävelylle iloitsemaan vähitellen virkoavaa katukuvaa, mutta loppujen lopuksi keskusta oli jo hiljentynyt ennen kuutta. Hyvä niin, sillä ilon aika ei kuulemma ole vielä. Uskomatonta, että vielä joskus tämäkin kevät on vain kaukainen muisto. Sellainen, jota emme loppujen lopuksi kuitenkaan muistele samalla tavalla kuin esimerkiksi isovanhempamme sotaa.

cofdavOikeastihan suurin osa lomapäivistäni on kulunut sängynpohjalla tai korkeintaan lähipuistossa. Kaikki on ollut vähän retuperällä. Siksi tämä puhelinkuvin koristeltu päivä tuntuu jopa huijaukselta, vaikka kaikki totta onkin.

Iltamme piti huipentua Santalahden nuotiopisteelle, joka sijaitsee melko lähellä alueen koirapuistoa ja järvenrantaa. Ei kuulosta hyvältä yhdistelmältä, mutta tällaisen ratkaisun ilmeisesti kaupunki on tehnyt. Meidän piti maistella loimun äärellä Poutun uutuus-Muu-kasvisgrillimakkaroita, jotka kuulemani mukaan napsahtavat huulilla kuin oikea kyrsä. Vaikken ole syönyt makkaraa ainakaan 10 vuoteen, tuo se silti mieleeni paljon hyviä muistoja.

Muistoja siitä, miten huoletonta elämä parhaimmillaan voikaan olla – vaikka tällä kertaa makkarat jäivät eväsrasiaan meidän palatessa häntä koipien välissä vanhan lähipuiston auringonlaskun kautta kotiin.

Teinit joivat puistossa likööriä ja pullonkerääjät taistelivat penkeille jääneistä tölkeistä. Tamperelaista helatorstairauhaa parhaimmillaan!

Kuvaatko arkeasi someen? Pidätkö arkisen menon seuraamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kissa kuolleen kodissa

Olin vielä alkuvuodesta eli noin viisi viikkoa sitten sitä mieltä, etten tänä vuonna muuta minnekään. Harvemmin teen nopeita päätöksiä yksityiselämässä, mutta tällä kertaa oli pakko. Muutos osoittautui onneksi lottovoitoksi, ja nyt edessä on kuherruskuukausi!
Uusikoti1Uusikoti2Uusikoti3Uuteen kotiin muuttaminen on vähän kuin aloittaisi tuoreen parisuhteen. Täytyy tutustua varovasti, kun ei tunne toisen tapoja. Olen viikonlopun aikana vaeltanut kodissamme nurkasta toiseen. Katsellut ja kuunnellut. Haistellut ja koskenut. Minähän olen vähän kuin kissa, sillä kiinnyn paikkoihin. Senpä vuoksi muutto ei ole mikään yhdentekevä asia minulle eikä minusta saisi sarjamuuttajaa millään. On siis huojentavaa tietää, että asun tässä kodissa niin monta vuotta, että ehtinen viettää nelikymppisiänikin. (Ja nyt, kun sanon näin, odottaa jotakin yllättävää nurkan takana.)

Uudessa kodissamme on selkeästi asunut aiemmin iäkäs henkilö. Sen näkee kylpyhuoneeseen asennetuista apukahvoista ja haistaa ehdasta mummotuoksusta, jota olemme tuulettaneet pois ja yrittäneet häätää etikkamukilla. Kahden päivän kotimuhiminen alkaa tuottaa tulosta, sillä kotiinpalaajaa ei eteisessä enää tervehdi tunkkainen hajuverho.

Koska kodissamme on kaikissa huoneissa parkettilattia makuuhuoneen muovimattoa lukuun ottamatta, hiipi väistämättä mieleeni ajatus siitä, että parketti on jouduttu poistamaan siitä syystä, että henkilö on menehtynyt huoneessa ja mädäntynyt paikoilleen. Loppujen lopuksi aavistuksen oikeellisuudella ei ole merkitystä, sillä vain tällä hetkellä ja sillä, että olemme löytäneet tärkeältä tuntuvan kodin, on väliä.

Ihmisenä, jonka päässä on jatkuva ajatuskaruselli, en kuitenkaan ole voinut välttyä pohtimasta kotimme historiaa. Kun viime yönä hiivin vessaan, mielessäni pyörivät kummitukset, sillä en minä ennen ole asunut paikassa, johon joku on todennäköisesti kuollut. Tulin kuitenkin kummitusten suhteen siihen lopputulokseen, ettei minua kiinnosta, onko niitä olemassa vai ei. Olen hoitanut elämäni sen verran hyvin, että jos jollakin hengellä tai kaapuhemmolla on asiaa, olen valmis keskustelemaan. Tervetuloa vain entinen asukas, jos on kysyttävää!

Minä itse asiassa haluaisin tietää, mikset koskaan puhdistanut kaappejasi ja miksi seisoit niin usein keskellä ruokailutilan lattiaa, että siihen kului tumma jälki.

Minkälaisia ajatuksia asunnossa mahdollisesti tapahtuneet kuolemat herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Uusi alku, siirretty sydän

Kun oikein kovasti luulee rakastavansa jotakin ja uskoo, ettei voisi koskaan päästää irti, onkin se lopulta helpompaa kuin osasi odottaa. Etenkin, kun kyseessä on materia.
muutto_ennenaamukahviaMe suljemme ensi kuun aikana nykyisen neliömme oven, ja siirrämme tavaramme keskustan sykkeeseen. Aivan valtavan raivostuttava kielikuva, mutta menemättä yksityiskohtaiseen sijaintiin voin todeta todellakin muuttavani keskelle kaikkea.

Tampereen keskustan painopisteen siirtyessä idemmäksi ja idemmäksi huomasimme jäävämme varjoon läntisen keskustan rajalla Amurissa. Puistot, vehreys, yhteisöllisyys ja elävät kauppakulmat vaihtuivat mylviviin hälytysajoneuvoihin, autioihin liiketiloihin ja loskaisiin katuihin.

En ala käsitellä aihetta poliittisesti tai muutenkaan ota kantaa tapahtumiin, mutta yksi suuri tekijä autioitumisessa – ainakin henkisessä – on ollut Rantatunnelin rakentaminen, joka muutti liikenteen kulkua siirtäen kamalan mölyn ikkunamme alle. Ratikkatyömaa sen sijaan autioitti liikkeet ja teki liikkumisesta ja yrittämisestä helvettiä.

On tietysti aika huvittavaa, että valitan nykyisen asuinalueemme mölystä, mutta muutan silti aivan keskelle Tampereen keskustaa. Olipa alue mikä tahansa, on kyse ennen kaikkea yleisestä vireystilasta. Jos ympärillä on vain harmautta ja ponnettomia vaeltajia, joutuu helposti itsekin apatiamassaan mukaan. Kuihtumisen lisäksi muuttoomme on tosin myös toinen, meistä riippumaton syy, mutta minun tehtäväni ei ole kommentoida sitä.

Juuri tällä hetkellä, tänä iltana, olen todella väsynyt. Asiat ovat tapahtuneet nopeasti ja vaatineet paljon työtunteja, asiakirjojen tutkimista ja siivoamista. On hassua, miten paikka, jota kutsui kodiksi vielä viime viikolla, onkin nyt vain asunto, jossa on pakko käydä nukkumassa.

Ystäväni onnittelivat minua uudesta kodista. Yksi totesi, että saan varmasti paljon inspiraatiota uudesta paikasta. Ja hän oli aivan oikeassa! Olinkin unohtanut, kuinka vahvasti paikka vaikuttaa luovuuteeni. On ihana päästä työhuonekopistani keskelle kotia työnurkkaukseeni luomaan. Uudesta kodista saattaa tulla jopa proosateokseni synnyinkoti. Se, jonka seinään sitten aikanaan kiinnitetään samanlainen laatta kuin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kirjoitustalon oveen Finlaysonin kupeessa. Tai sitten siihen seinään räkivät vain lähikuppilan sankarit.

Mutta kaikki on mahdollista. Onhan?

Antaako muuttaminen sinulle uutta inspiraatiota? Muutatko vain pakosta vai huviksesi virkistääksesi mieltä? Mistä syistä ylipäätään olet muuttanut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Reykjavík vei sydämen ja toi lentopelon

Islannin pääkaupunki Reykjavík on täydellinen minilomakohde sopivan kokonsa ja inhimillisen lentomatkan vuoksi. Matka meren yllä sai minut kuitenkin pohtimaan sitä, onko lentokoneeseen astumisessa mitään järkeä, vaikkei edes miettisi ekologisuutta.
FromHallgrimskirkjaReykjavik_oldharbourHallgrimskirkjaReykjavik_2Reykjavik_1Matkakohteen hehkuttaminen tuntuu aina vähän hölmöltä, sillä yleensähän on tapana hekumoida vähän kaikilla lomilla jo ihan siksi, että kyse on lomamatkasta. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että Reykjavík vei täysin sydämeni, ja suosittelen ehdottomasti sitä ja Islantia maana kaikille helppoa ja monipuolista reissua kaipaaville.

Kansainväliset lennot saapuvat Islantiin lähes aina Keflavíkin kentälle noin 50 kilometrin päähän Reykjavíkista. Taksi kentältä Reykjavíkiin maksaa 160 euroa eli saman verran kuin itse lentolippu halvimmillaan. Reykjavík Excursions kuljettaa kuitenkin Flybusilla matkustajia puolen tunnin välein noin 20 eurolla pääkaupunkiin. Matkalippu ei ole kellonaika- vaan päiväsidonnainen, minkä vuoksi lentojen myöhästymisestä ei tarvitse huolehtia. Lipun voi ostaa netistä ja useimpien hotellien vastaanotoista, mutta jälkimmäisestä tulee toki maksettavaksi myös palvelumaksu.

Reykjavík on juuri sellainen kuin kuvitella saattaa: täynnä pieniä, värikkäitä taloja, kapeita katuja ja somia putiikkeja sekä kovaa puhuria. Talvi ei kuitenkaan ole huono ajankohta reissulle, vaan ennemminkin se korostaa kaupungin identiteettiä, ja luonnonnähtävyyksille matkustaville ajankohta on erinomainen. Me emme kylpeneet kuumissa lähteissä, menneet laavatunneliin tai jäätikölle, sillä kaupungin keskusta ja tavallisen elämän seuraaminen riittivät meille. Luonnonihmeitä katsovan täytyy sitä paitsi varata sekä aikaa että rahaa – pelkkä käynti laavatunnelissa maksaa liki 300 euroa. Meidän budjettiin sopivat erityisen hyvin Kansallismuseossa vierailu 14 eurolla ja Hallgrímskirkjan tornissa käynti 10 eurolla.

Pohjoisessa saarivaltiossa tuuli tuivertaa niin, että se saa jopa toisen jalan heittelehtimään aukiolla kulkiessa. Ei siis ole ihme, että tuiverrus ja tuisku vaikuttavat myös lentoliikenteeseen. Meidän lähtöämme edeltävän päivän lennot oli peruttu lähes kokonaan, joten olimme onnekkaita päästessämme kotiin sovitusti. Koneessa oli kuitenkin tekninen vika, jonka vuoksi lähtö viivästyi liki tunnilla. Kapteeni piti matkustamon kohtuullisen hyvin ajan tasalla, ja kun tunnin viivästys alkoi lähestyä, sai mekaanikko ratkaistua ongelman. Lentoemännät tarjosivat maistiaiset ruisleipää ja sipulia. Rahallinen arvo: nolla euroa.

Vaikka kokemani tilanne ei ole uniikki eikä siinä todennäköisesti ollut kyse kuin pienestä viasta, pelkäsin ensimmäistä kertaa lentämistä. Ei paljon lohduta se, että tilastollisesti on todennäköisempää kuolla jalankulkijana kuin lentokonematkustajana, jos mekaanikko häärii siiven alla tunnin verran, ja sen jälkeen pitäisi huolettomasti suunnata kohti pilviä. Pilvenreunalle päätyminen silloin tulee lähinnä mieleen. Isäni totesi, että olisi lähtenyt suoraan oluselle koneesta ja soutanut ennemmin kotiin kuin jäänyt kyytiin. Minustakin islantilaisesta Bónus-halpakaupasta ostettava kumivene alkoi tuntua hyvältä idealta.

Kun kone alkoi hurista, siiven osat lepattaa ja pyörät irrota hiljalleen maasta, mietin ainoastaan sitä, ettei koko hommassa ole mitään järkeä, vaikkei teknistä vikaa olisi edes ilmennyt. Tiedän kyllä maallikkona suurin piirtein, miten lentokone toimii ja myös sen, että joka päivä lennetään niin hirveä määrä lentoja, ettei sitä voi edes käsittää. Mutta kun tarkemmin ajattelee, ei valtavan metallimöhkäleen ole tarkoitettu nousevan siivilleen ja paahtavan maanosasta toiseen. Linnut ovat jalostuneet lentämään, ja siinä muuten kesti kauemmin kuin lentoliikenteen ammattimaistumisessa. Miten ihmeessä siis uskallan enää lentää?

Gunnar-kapteenimme ohjatessa konetta läpi valkoisilta ja vaaleanpunaisilta näyttävien pilvien ymmärsin myös, miksi jotkut uskovat kuolleiden asuvan pilvien reunalla. Niiden läpi lentäessä on niin kaukana koko maailman yllä. Pehmeydessä, tavoittamattomissa. Onnellinen. Paitsi jos matkustaa täysissä voimissaan lentokoneessa ja miettii, koska se putoaa. Silloin viimeisetkin varmasti uskovat, etteivät henget loikoile hattaroilla.

Myöhemmin kuulette vielä siitä, mikä Islannissa yllätti ja kuinka paljon turistielämä maassa maksaa. Niistä lisää ensi viikolla!

Oletko käynyt Islannissa? Minkälaisia ajatuksia lentäminen herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Näistä asioista sain hyvän mielen vuonna 2019

Kerroin jo pari viikkoa sitten, mistä pahoitin mieleni viime vuonna. Sain loistavan kommentin, jossa kummasteltiin sitä, miksi esiin nousee aina mielensäpahoittaminen, kun yhtä tärkeää on mielensähyvittäminen. Tässä tulevatkin aiheet, joista sain hyvän mielen vuonna 2019!
thought-2123970_1920Kuva: Pixabay

Monimuotoista elämää näyttävät some-kanavat

Luin juuri Helsingin Sanomien jutun (2.1.2020) Kaksi äitiä ja kaksoset  -Youtube-kanavapariskunnasta Ellasta ja Susannasta, joiden videoblogia seuraan säännöllisesti. Ihanan aurinkoinen artikkeli tavallisesta perheestä muistutti minua siitä, mikä Youtubessa tai missä tahansa muussa some-kanavassa on niin mahtavaa: elämän monimuotoisuus. En viittaa tällä vain sateenkaariperheisiin, vaan ihan kaikenlaiseen arkeen ja tapaan olla ihminen. Siksi seuraan paljon sisältöjä, jotka eivät millään tavalla linkity omaan elämääni, kuten perheellisiä, aivan eri-ikäisiä ja tyystin toisenlaisissa ammateissa työskenteleviä ihmisiä.

Minusta olisi tervettä, että kaikki kuluttaisivat tosissaan tai edes hetken mielenkiinnosta sellaisia media- ja some-sisältöjä, jotka eivät ole omaa elämää lähellä. Veikkaan, että silloin myös negatiivinen kommentointi vähenisi. Toinen arvaukseni on, että me olemme viimeinen sukupolvi, joka ongelman parissa joutuu painimaan. Vai mahtaakohan ahdasmielisyys poistua koskaan?

Instagram-tarinat

Haluan nostaa toisena vuoden kevyenä ilontuojana esiin Instagramin tarinat, joiden suosio näyttää empiiristen havaintojeni perusteella kasvaneen. Ainakin minun lähipiirissäni monet ovat uskaltautuneet niitä tekemään, ja se on mahtavaa! Vaikka Instagramin tarinasisältöjä eli minivideoita voi silotella siinä missä mitä tahansa muuta sisältöä, ovat ne myös oiva tilaisuus näyttää elämää sellaisena kuin se on. En menisi syyttämään somea ihan kaikista paineista, mitä ihminen voi itselleen haalia, mutta rosoisen elämän näkeminen taitaa kuitenkin olla ihan tervettä ja ulkoisia paineita laskevaa peruskiiltokuvien keskellä. Ainakin sotkuista kotia on helpompi näyttää minivideolla kuin ikuistaa kauniisiin kuviin.

Jääkiekon MM-kulta

Menin julistamaan aika mahtipontisesti, että minua ei torilla nähdä. Ei totisesti nähty, mutta monet muut siellä tavattiin toukokuussa. En vieläkään oikein sulata urheilua kovin yksioikoisena toimintana, vaan yritän edelleen pohtia, mikä sen rooli leipää ja sirkushuveja -yhteiskunnassa on. Olin silti onnellinen pelaajien puolesta MM-kultapelin jälkeen, ja kai voitto teki jollakin tavalla hyvää kansakunnalle. Ehkä huomiseen on taas vähän helpompi uskoa. Kunnes on taas uusi toukokuu. Nimittäin seuraaviin vuosiin on turha odottaa voittoa, sillä sehän ei tule kello kaulassa.

Kauppojen kehittyminen

Voi sitä aikaa, kun R-Kioski oli illan ainoa toivo, viimeinen soturi! Hetki sitten lähi-Ärrämme sulki ovensa viimeistä kertaa, eikä ihme, sillä tienoo on täynnä pieniä marketteja, jotka pitävät liukuovet auki yhteentoista saakka. Jonkun mielestä varmasti perinteet ovat pilalla, kun pikkukioskit käyvät elinkamppailua jättejä vastaan, mutta minun mielestäni nykyaikana on pystyttävä tarjoamaan palvelua mahdollisimman monipuolisesti laajoilla aukioloajoilla. Onkin ollut ilo huomata, että viime aikoina palvelua on saanut entistä kattavammin myös pyhäpäivinä, sillä kaikkien arki ei kalenterin punaisia pallukoita katso.

Aukioloaikojen laajentumisen lisäksi olen iloinnut kaikkien kauppojen valikoimien laajentumisesta, sillä kyllä lähikaupasta pitää voida ostaa muutakin kuin makkaraa ja maitoa. Samaan aikaan toivon kuitenkin, että erikoisliikkeet säilyvät, mutta veikkaan, että kaikkea ei voi saada – täyden palvelun lähikauppoja, edullisia marketteja ja suloisia pikkuliikkeitä.

Tasa-arvoinen eduskunta

Oikeastaan on vähän typerää edes ottaa eduskunnan sukupuolijakaumaa esiin, sillä lähtökotaisesti sukupuolella ei pitäisi olla merkitystä. Vuonna 2019 aloittaneesta eduskunnasta 47 prosenttia on kuitenkin naisia, mikä on enemmän kuin koskaan aiemmin. Vaikka toivon, ettei sukupuoli liittyisi mitenkään päätöksentekoon missään suhteessa, kertoo naisedustajien määrän kasvaminen mielestäni yhteiskunnan tasa-arvoistumisesta ja yhtäläisten mahdollisuuksien tunnustamisesta, sillä voimme vain muistella ja arvailla, millainen oli se Suomi, jonka eduskunnasta naisia oli 5,5 prosenttia.

Ilmastonmuutostietoisuuden kasvu

Vuoden 2019 koostetta on mahdotonta tehdä ilman, että nostaa esiin ilmastonmuutoksen. Uskon, että aiheesta on sanottu jo niin paljon, etten tiedonjyvästeni kanssa halua alkaa huikennella, mutta on pakko todeta, että vaikka asiat muuttuvat hitaasti, on ollut ilo huomata, miten ilmastonmuutostietoisuuden kasvu on vaikuttanut moniin jo arkitasolla. Kierrättäminen ja ekologinen liikkuminen kasvattavat toivottavasti suosiotaan entisestään, mutta jo se, että ottaa asioista selvää, kiinnostuu ja haluaa ymmärtää, on askel parempaan. Suuret päätökset tehdään niin kaukaisella tasolla, että siinä ei yhdellä biopussilla ole hirveästi sanottavaa, mutta silti on aina parempi tehdä ekologinen valinta kuin jättää tekemättä.

Saatamme tässäkin asiassa olla viimeinen sukupolvi, joka joutuu edes opiskelemaan ekologista elämää. Ei mene kauaa, kun se on jo lapsuudesta tuttua arkea joillekin. Ennen kaikkea siksi, ettei ole muuta vaihtoehtoa.

Tätä juttua kirjoittaessani huomasin hyvin, kuinka vaikeaa mielensähyvittämisestä on kirjoittaa. Oli nimittäin melkoinen työ keksiä asioita, jotka aidosti ilahduttivat!

Mikä sinua ilahdutti viime vuonna? Jos ilonaiheeni herättivät ajatuksia, kommentoi juttua alla.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Alkoholi somessa – kippis, kulaus ja kuulutus kaikille

Uusivuosi on kuohuviinikuvien kulta-aikaa. Täytyykö niiden julkaisemista harkita? Onko sillä ylipäätään väliä, millä tavoin alkoholinkäyttöään sosiaalisessa mediassa esittelee?
kuohuviini_uusivuosiOn täysin mahdollista, että kukkahattu kiristää päätäni tämän jutun aiheen suhteen aivan liikaa, ja joku varmasti on sitä mieltä, että ongelma on yksin minun, kun edes mietin alkoholinkäytön näkymistä somessa. Itse asiassa mietin sitä vain itseni kannalta, en siten, että arvailisin sitä, kuinka usein muut juovat.

Alkoholin näkyminen somessa on mielestäni normaalia, mutta myös turhan ylikorostettua. Selitys on toki looginen, sillä yleensä someen jaetaan palasia elämän piristävistä hetkistä ja iloisista juhlista, ja vaikka jokainen tietää, että todellinen elämän ilo löytyy aivan muualta kuin alkoholista, on se usein osa visuaalista esitystä. Sitä vain sattuu olemaan yleensä tarjolla juhlissa tai illanvietoissa. Ei toki kaikilla, mutta monella. Siksi alkoholin näkymisestä niin sanotun ongelman tekeminen on turhaa, mutta samaan aikaan tervettä ja aiheellista. Minkälaisen viestin alkoholikuva välittää jakajastaan?

Pidän alkoholin näkymistä somessa yleisesti terveenä, koska yleensä jonkin asian totaalinen piilottaminen kertoo nimenomaan ongelmasta. En siis missään nimessä väitä, että jos alkoholin näkymistä omassa somessaan piilottelee, kärsii jonkinlaisesta ongelmasta. Itse pidän alkoholikuvien julkaisua käytön normalisointina ja turhien mörköjen poistamisena, mutta on tapauskohtaista, tuleeko viestineeksi myös ongelmakäytön normalisoinnista.

Alkoholi ei koskaan ole terveystuote, joten olisi varmasti parempi, ettei sitä käyttäisi lainkaan eikä se silloin näkyisi somessakaan. Koska tilanne on se, että monet sitä nauttivat, näkyy se somessa ja siksi suhdetta siihen sekä henkilökohtaisesti että julkisesti on hyvä pohtia. Kannattaa myös miettiä, mitä tulee viestineeksi, jos elämä on jatkuvaa kilistelyä ja kekkeröintiä, vaikkei se edes olisi totta.

Miten sitten itse ratkaisen alkoholin ja some-näkyvyyden suhteen? En pahemmin mieti, mitä muut ajattelevat minusta, mutten myöskään halua antaa vääriä viestejä. Minulla on puhelimessani tallessa paljon kuvia juhlista ja kuohuviinin kilistämisestä, sillä itse asiassa minusta kuohuviinilasit ovat visuaalisesti kauniita. Mietin kuitenkin – joskus myös turhan paljon – sitä, milloin kuvan julkaisen. En halua tehdä sitä esimerkiksi tiistaina, ettei joku, yleensä työnantaja tai yhteistyökumppani, luule minun dokailevan keskellä viikkoa. Totuus todennäköisesti on kuitenkin se, että kukaan ei edes kiinnitä kuviin huomiota, mutta henkilökohtaisesti minulla on parempi olo, kun mietin omaa some-läsnäoloani ja -imagoani.

Painajaiseni olisi herätä aamulla ja nähdä kammottavia humalanhuuruisia tarinoita ja kuvia omalla tililläni. Nyt en puhu mistään juhlakuvista, vaan meluisista ja mongertavista päivityksistä, joiden katsojamäärät saisivat minut pyörtymään. Kaduttavat päivitykset eivät ole mikään ikäsidonnainen juttu, vaan sellaisia näkee ihan kaikenlaisilta eri elämäntilanteissa olevilta ihmisiltä.

Vaikken halua olla kammottavassa tuiskeessa, olen tullut siihen tulokseen, että kun korkki napsahtaa, sujahtaa puhelin laukunpohjalle tai ainakin some-sovellukset pysyvät kiinni. Se on ensimmäinen ja erityisen kannattava askel some-alkoholietiketissä.

Mitä mieltä olet alkoholinkäytön näkymisestä somessa? Onko alkoholikuvien julkaisu käytön normalisointia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa