Tv-sarjat, jotka tekivät lähtemättömän vaikutuksen minuun

Jaoin teille tovi sitten kirjoja, jotka ovat tehneet suuren vaikutuksen minuun. Vaikka olen aina ollut enemmän ’se lukeva tyttö’, ovat tv-sarjat olleet tärkeä osa kulttuurinautintoani jo teini-iästä lähtien. Näitä sarjoja muistelen vieläkin!
tv-sarjat_ennenaamukahviaeivoi

Team Ahma

Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Taneli Mäkelän Team Ahma (1998–2007) on yksi varhaisimpia tv-sarjoja, jotka muistan lapsuudestani, jos Muumeja ja Pikku Kakkosta ei oteta huomioon. Jotkut vitsit Team Ahmasta jäivät elämään perheeseemme, ja saatamme viljellä niitä vielä lapsuudenystävänikin kanssa. Jos nyt katsoisin Team Ahman uudelleen, voisi taika olla kadonnut. Hauska yksityiskohta on se, että äitiäni kutsutaan edelleen Hjördikseksi sarjan toisen päähenkilön Alpon (Taneli Mäkelä) tädin (Jope Ruonansuu) mukaan.

Seitsemän

Ilkka Vanteen ohjaama Ylellä nähty Seitsemän (2001) oli ensimmäinen niin sanottu aikuisten draama, jota seurasin ja jota pystyin jokseenkin analysoimaan. Osa sarjasta tosin avautui minulle vasta, kun katsoin sen uudelleen aikuisuuden kynnyksellä. Rivitaloyhtiöön osuvasta kimppaloton päävoitosta kertova 12-osainen draama käsittelee hienosti jättipotin vaikutuksia ihmiseen ja ihmissuhteisiin. Lottovoitosta ei sen koomin ole tehty yhtä hyvää kulttuuripläjäystä, sillä esimerkiksi Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein -romaanin (2014) elokuvaversiointikin (2018) jää vaisuksi vetkutteluksi ilman oikeaa tunnetta.

Seitsemän on katsottavissa Yle Areenssa.

Maalaiskomediat

Kesä tuoksuu aina Maalaiskomedioilta! Tuijotin kuvitteellisesta Kuusniemen kunnasta kertovaa draamaa aina loma-aamuisin, kun jäin yksin vanhempien lähdettyä töihin. Muistelen edelleen kaiholla sitä, miten aurinko paistoi, miten herkullisilta kurkkuvoileivät maistuivat ja miten vietin päivän kevyessä paitulissa. Tärkeimpiin tv-sarjamuistoihini liittyvätkin kiinteästi nimenomaan henkilökohtaiset muistot, usein kesä ja lapsuusvuodet. Maalaiskomediat (1998–2007) ovat melko ajattomia, mutta harvoin ajan puremalta voi välttyä täysin. Siksi olen päättänyt jättää sarjan taakseni ja pitää kauniit kesämuistot itselläni. Erityiskiitoksen sarja saa huikeista henkilöhahmoista ja terävistä stereotypioista, jotka nauravat meille pöhköille suomalaisille. Maalaiskomedioita ilmestyi yhteensä neljä: Vain muutaman huijarin tähden, Peräkamaripojat, Mooseksen perintö ja Turvetta ja timantteja.

Kaikki jaksot ovat katsottavissa Yle Areenasta.

Tahdon asia

Tahdon asia (2005) on mahdollisesti paras suomalainen televisiosarja, jonka olen koskaan nähnyt. Johanna Hartikaisen käsikirjoittama ja Johanna Vuoksenmaan ohjaama sarja kertoo Kauniaisissa asuvasta perheestä, joka ajautuu kriisiin perheen isän rakastuessa toiseen naiseen. Samassa sopassa ovat naapurit ja perhetutut. Tahdon asiassa parasta on terävä dialogi, taitavasti rakennetut henkilöhahmot ja upea draamankaari. Ei siis ihme, että olen nähnyt sarjan useita kertoja, vaikka harvoin jaksan tuijotella samoja sisältöjä vuodesta toiseen. Tahdon asian ydin vain kestää!

Kadonneet

Ylen Kadonneet-sarja (2006–) muutti merkittävästi minua. Koska en lapsena saanut katsoa Poliisi-TV:tä, oli Kadonneet ensimmäinen kosketukseni alan sisältöihin, vaikka katoaminen ei aina rikosta tarkoittaisikaan. Sarja vei minut mukanaan ja innosti katsomaan myöhemmin nettiarkistoista myös Rikostarinoita Suomesta (2001–) ja Rikostarinoita historiasta (2008). Nykyään voisi kai sanoa, että tosielämän mysteerit ovat yksi merkittävimmistä genreistä, joita sekä luen että katson. Välillä huomaan ahdistuvani raskaista tarinoista, ja pidän jollakin tapaa vääränä myös sitä, että haen jännitystä elämääni jonkun toisen tragedialla. Katoamistapaukset ja rikosmysteerit kiehtovat kuitenkin siksi, että ne osoittavat, miten haavoittuvainen ihmiselämä on ja miten kuljemme täällä niin vähän aikaa.

Kadonneet-jaksoja voi katsoa edelleen Ylen Elävästä arkistosta ja Areenasta.

Mitkä tv-sarjat ovat tehneet suurimman vaikutuksen sinuun? Löytyikö listalta omia suosikkeja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Paras vuosi ikinä naurattaa räävittömyydellään ja ihastuttaa ikäproblematiikallaan

Kun on kasvanut ajatukseen siitä, että vapaus koittaa vasta eläkkeellä, on vaikea kuvitella irtautuvansa oravanpyörästä kesken kovimman vauhdin. Paras vuosi ikinä on kymmenenosainen katsaus kolmikymppisten ystävysten, parisuhteessa jätetyksi tulleen Miinan ja burn outin jälkeen irtisanoutuneen Karlan, välivuoteen, jonka ainoa tavoite on tarttua hetkeen pientä ’bucket listiä’ ja some-kanavaa unohtamatta.
hyvasti_karvaton_isukki-2_1Kuva: C More

Kun elämä alkaa muutenkin maistua puulta, mainostoimistossa työskentelevä Karla (Lotta Kaihua) ja Teemun (Joonas Kääriäinen) kanssa vietetyn 17 yhteisen vuoden jälkeen toisen naisen (Sara Soulié) vuoksi jätetyksi tullut Miina (Ella Lahdenmäki) ymmärtävät, ettei eläkepäiviä tarvitse alkaa odotella, sillä paras vuosi ikinä on järjestelykysymys, joka ei katso ikää. Naiset perustavat sarjan nimeä kantavan YouTube-kanavan, jonka kuvitteellisista videoista jaksot osin koostuvat.

Kirsikka Saaren ja Selma Vilhusen ohjaama, Jenni Toivoniemen yhdessä Saaren kanssa käsikirjoittama sarja on hengästyttävä kuvaus Karlan ja Miinan välivuodesta, jonka alkutavoitteita ovat huumeiden kokeileminen ja orgioihin osallistuminen. Näillä aktiviteeteillä sarjaa on myyty, mutta niihin liittyvät humoristiset kohtaukset jäävät lopulta ytimen ulkopuolelle – ja hyvä niin!

Paras vuosi ikinä jaksaa ansiokkaasti naurattaa jaksosta toiseen pienillä huomioilla kolmikymppisyyden monimutkaisuudesta ja siihen liittyvistä ulkopuolisten luomista odotuksista. Alastomuus tekee komediasta räävitöntä, mutta on toisaalta omiaan korostamaan sarjan sanomaa, koko elämän kokoista irti päästämistä. Jatkuva huumoritykitys on tosin välillä niin vauhdikasta, että päähenkilöiden samastuttavuus kärsii.

Pienistä kompastuskivistään huolimatta Paras vuosi ikinä on erinomaista tv-viihdettä erityisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin se haastaa katsojan miettimään omaa elämänkaartaan, ja toisekseen sarja käsittelee ikäproblematiikkaa häkellyttävän koskettavasti ja osuvasti.

Vanhimmat katsojat kenties kysyvät sarjaa katsoessaan, miksi ihmeessä kolmikymppisten pitää päästä vapaalle elämästään, sillä eihän ennenkään – muka – sellaista tarvittu. Eipä! Monet lähtivät perhe-elämää pakoon Ruotsiin tai jopa rapakon taakse. Henkilöhahmojen kanssa samaa ikäpolvea olevat puolestaan havahtuvat kenties itsekin siihen ajatukseen, ettei elämää tarvitse elää eläkeikää varten. Se, että vapaus koittaa vasta eläkkeellä, on itse asiassa aika musertava, etenkään kun eläkkeelle ei välttämättä pääse ikinä tai edes terveenä.

Miina vierailee sarjassa samassa talossa asuvan Marken (Seela Sella) luona halutessaan tehdä hyväntekeväisyyttä yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Käy ilmi, että Marke on kaikkea muuta kuin yksinäinen, ja hän käsittää ystävätoiminnan toisin päin. Vaikka vanhusten yksinäisyys on joidenkin mukaan yleistä, ei sitä kuitenkaan voi yleistää kaikkiin. Kohtaus osoittaa, ettei ikä eläkepelotteluista huolimatta ole yksitoikkoisen elämän tuomio.

Karla ja Miina heilastelevat sarjan aikana itseään nuorempien eli parikymppisten miesten kanssa, mikä tuo ikäkysymykseen vielä uuden ulottuvuuden. Feissari-Pietarin (Pietu Wickström) ja Karlan suhde lopahtaa, sillä Pietari kyllästyy Karlan henkisesti vanhaan ja piikikkääseen käytökseen. Hykerryttäviä hetkiä tarjoaa myös Karlan, Miinan ja Tanjan (Armi Toivonen) yhdessä Pietarin ystävien kanssa viettämä ilta, joka näyttää lempeästi saman sukupolven vastakkaisissa päissä olevien ikäryhmien koomisuuden. Elämän ei tarvitse olla ehdotonta maailman pelastamista tai keskittyä valuvien rintojen ympärille, vaan kenties se voisi olla jotakin niiden väliltä, olipa elämäntilanne mikä tahansa.

Liikoja paljastamatta sarjan viimeinen jakso antaa vihiä toisesta kaudesta tai luo vähintäänkin hyvät lähtökohdat sille, sillä loppuratkaisu, jota katsoja ei edes odota, osoittaa, mikä elämässä on usein on tärkeintä: pysyvyys ja rakkaus.

Paras vuosi ikinä on nähtävissä suoratoistopalvelu C Moressa.

Oletko välivuoden tarpeessa omasta elämästäsi? Minkälaisia ajatuksia Paras vuosi ikinä herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Sarjasuositukset kotoiluun

Olisi hienoa elää maailmassa, jossa kotoilu täyttyisi yksinomaan yhteiskuntaa muuttavien opusten nautiskelusta, mutta kukapa sellaista aina jaksaisi. Alkuvuoden aikana olen katsonut enemmän tv-sarjoja kuin pitkään aikaan. Makuni ei tietenkään ole universaali totuus, mutta kyllä näillä vinkeillä ainakin alkuun pääsee.
backstrom-1Kuva: C More. Pekka Strang näyttelee Toivosta Bäckströmin ensimmäisellä kaudella.

Bäckström

C Morella nähtävä Bäckström on perinteinen rikosmysteerisarja, jonka lähtökohta on varsin perinteinen: tunnistamaton naisen ruumis. Rikosta alkaa tutkia poliisi Evert Bäckström (Kjell Bergqvist). Suomessa sarjaa on rummutettu Toivosena sivuroolissa nähtävän suomalaisnäyttelijän Pekka Strangin kasvoilla, vaikka sarja on lopulta Bäcström-show. Kelpoa rikosviihdettä.

Bäckström on katsottavissa C Moressa.

Karppi, 2. kausi

Karpin ensimmäinen kausi jäi hehkutuksesta huolimatta melko vaisuksi ja pitkäksi venytetyksi murhattu nainen -asetelmaksi, ja siksi onkin ihme, että sarjan oikeuksia on käsitykseni mukaan saatu myytyä useisiin maihin. Toinen kausi on huomattavasti edeltäjäänsä parempi, ja Pihla Viitala on aiempaa uskottavampi Sofia Karppina. Toinen kausi kytkee yhteen kostonkierteen ja huippupolitiikan laajentaen Karpin miljöön Suomenlahden taa. Loppuratkaisu ei toisellakaan kaudella ole kummoinen, mutta ainakin kahdeksanosainen sarja tarjoaa jännitystä loppuun saakka.

Karpin 1. ja 2. kausi on nähtävillä Yle Areenassa.

Paras vuosi ikinä

Paras vuosi ikinä on kevyt kahdeksanosainen komedia kahdesta kolmikymppisestä naisesta Karlasta (Lotta Kaihua) ja Miinasta (Ella Lahdenmäki), jotka ottavat välivuoden tunnollisista elämistään. Toteutus on taattua kohellusta, mutta Paras vuosi ikinä on hyvä muistutus meille ikäpolven ihmisille siitä, että vaikka välivuosi kaikesta houkuttaisi, ovat terveen arjen juuret vakaudessa ja sellaisessa uskalluksessa, johon itse uskoo. Kokonaisuus jää sarjassa valjuksi, mutta yksittäiset terävät huomiot saavat katsomaan aina yhden jakson lisää.

Paras vuosi ikinä on katsottavissa C Moressa.

Paratiisi

Paratiisi on virkistävä espanjalais-suomalainen uutuusrikossarja, jossa oululainen poliisi Hilkka Mäntymäki (Riitta Havukainen) lähtee Fuengirolaan selvittämään suomalaisten eläkeläisten epämääräisiä kuolemia. Loppuratkaisu on yllättävä, muttei jalat alta vievä. Erityisen kiitoksen Paratiisi saa kuitenkin aiheestaan, Havukaisen roolityöstä ja siitä, että kerrankin sarjan keskiössä on keski-ikäinen, kaikkivoipa nainen.

Paratiisi on saatavilla Yle Areenassa.

Keihäsmatkat

Legendaarisesta yrittäjästä Kalevi Keihäsestä (Janne Kataja) kertova Keihäsmatkat on värikäs ajankuva draaman näkökulmasta kutkuttavasta aiheesta – etelänmatkabisneksestä, jonka Keihänen toi koko kansan saataville 1970-luvulla. Keihäsmatkat ei kuitenkaan ole tiukkaan faktaan perustuva elämäkerta Keihäsestä, vaan teeman ympärille rakennettu fiktiivinen tarina. Aluksi näyttää siltä, että Keihäsmatkat on kymmenenosainen kuvaus ryyppäämisestä, mutta ihme kyllä jo muutaman jakson jälkeen alkaa löytyä liike-elämää ja henkilökohtaisia tragedioita hipovaa syvyyttä, jota Keihäsen kanssa rakentavat lentoemäntä Armi (Jenni Banerjee), stuertti Tapio (Aku Hirviniemi) ja matkaopas Sirkka (Hannele Lauri).

Keihäsmatkat on katsottavissa Ruudussa.

Mitä sarjaa sinä suosittelet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Hotel Swan Helsingin salaisuus paljastuu heti, jos vieras on hereillä

Hotel Swan Helsinki on tasaisen varma draamalla höystetty suomalaisdekkari, joka kosiskelee yleisöä upealla miljööllä, mutta jättää katsojan lopulta kylmäksi etäisellä käsittelytyylillään ja ilmiselvällä loppuratkaisullaan.
hotelswan_560_x_315_graffoillaKuva: C More

Hotel Swan Helsinki avaa uudistamisen jälkeen ovensa ristiriitaisissa tunnelmissa. Hotellinjohtaja Ville Pajari (Turkka Mastomäki) on kadonnut, ja hänen tilalleen palkataan kauan sitten hotellissa työskennellyt Ella Kallio (Oona Airola). Hotellinjohtaja Kallion lisäksi Hotel Swania ohjaavat hallituksen varapuheenjohtaja Henrik Svanström (Lauri Tilkanen) ja hallituksen puheenjohtaja Lauri Raudus (Leo Honkonen).

Pajarin katoamista alkavat tutkia poliisista Salla Vartio (Milka Ahlroth) ja Risto Lintunen (Roope Salminen), jotka joutuvat pöyhimään niin Kallion taustat kuin hänen kasvattisisartensa Jere Hirvosen (Jaakko Ohtonen) ja Jessica Virtasen (Laura Eklund Nhaga). Tutkinnalta eivät säästy myöskään hotellin vastaanoton ja siivousosaston vakikasvot Joonas Riekkinen (Eppu Salminen), Anita Björk (Meri Nenonen), Maija Björk (Elina Saarela) ja Ninni Korhonen (Netta Laurenne).

Käsitykseni mukaan ainakaan viime vuosina ei ole tehty suomalaisia hotelliin sijoittuvia sarjoja, mutta ulkomailta vastaavista tuotannoista mainitsemisen arvoisia lienevät The Halcyon (2017) ja Grand Hotel (2019). Kotimaisen draaman saaminen tv-ruudulle on aina suuri ilo, eikä vähiten mielenkiintoisen miljöön vuoksi Hotel Swan Helsingin tapauksessa.

Hotelli on erityisen herkullinen miljöö niin draamalle kuin dekkareille. Koska hotelli on sekä työpaikka että vieraiden tilapäinen koti, on maaperä hahmojen väliselle jännitteelle otollinen. Vieraita kirjaimellisesti tulee ja menee, joten useasta jaksosta koostuvaan draamaan on mahdollista ujuttaa myös pienoistarinoita ja ohimeneviä humoristisia kohtauksia. Juonen kannalta ne eivät ole erityisen oleellisia, mutta vaikuttavat siihen, kuinka uskottavalta hotelliin sijoittuva sarja tuntuu. Sarja ottaa vaivihkaa kantaa myös siihen, miten hulluksi hotellibisnes on mennyt ja kuinka surrealistia asiakkaiden vaatimukset ja metkut joskus ovat.

Hotel Swan Helsingin miljöö on poikkeuksellisen aidontuntuinen ja tarjoaa upeat puitteet draamalle, mikä ei ole ihme, sillä sarjan hotellia varten on rakennettu muun muassa standard-tason hotellihuoneita, sviitti ja kylpyhuone sekä tunnelmallinen aulabaari. Hotel Swanin sisustusta on ruodittu tarkemmin maaleihin keskittyvän Uula Color Oy:n blogissa, jossa voi tarkastella kuvitteellisen hotellin miljöötä yksityiskohtaisesti.

Valitettavasti kaunis kuori ei korvaa sitä, mitä juonesta puuttuu. Hotel Swanin ydinjuoni on hotellinjohtajan katoaminen, joka sittemin muuttuu henkirikostutkinnaksi. Rikokseen liittyvä tapahtumakulku lässähtää nopeasti, ja uskon, että sarja toimisi paljon paremmin pelkkänä draamana, sillä murha ei nosta sarjan profiilia mitenkään, kenties päinvastoin. Heikko murhajuoni ja miljöökeskeisyys etäännyttävät henkilöhahmot katsojista, minkä vuoksi heidän kohtalonsa eivät kosketa yleisöä.

Kahdeksanosainen sarja on kuitenkin sopivanpituinen eikä sorru jaaritteluun, mutta vavisuttavia juonenkäänteitä se ei onnistu tarjoamaan. Hotel Swan Helsinki ei pysty hämäämään varsinkaan edistynyttä dekkaristia, sillä jos on katsonut genren sarjoja, voi syyllisen päätellä helposti. Harvoin nimittäin syyttävä sormi näyttää, kuka on kaiken takana.

Pettymys onkin suuri, kun peilistä lopulta kurkistavat odotetut kasvot. Murhaajan kasvot. Näinkö halvalla mysteeri ratkesi?

Hotel Swan Helsinki on katsottavissa kokonaisuudessaan C Moressa. MTV3 näyttää joka maanantai yhden jakson 2. maaliskuuta 2020 alkaen.

Mikä hotelliin sijoittuva sarja on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Synninpesä syynissä – espanjalais-suomalainen Paratiisi vie katsojat Aurinkorannikon rikollisuuden ytimeen

Fuengirola Etelä-Espanjan Aurinkorannikolla. Helteinen synninpesä, hämäräkaman vaihtoasema, monen viimeinen leposija, eläkeläisten ulkoilmapäivähoitola. Rantakaupunki idyllisesti täynnä toivoa, josta yleensä jää hyppysiin vain tuhkat lentokoneessa.

Oululaisiin naisiin liittyvät rikokset johdattavat rikostutkija Hilkka Mäntymäen (Riitta Havukainen) Fuengirolaan työtehtäviin, joiden kimppuun hän käy Andrés Villanuevan (Fran Perea) ja Luisa Salinasin (María Romero) kanssa.
Paradise_Ana_Belen01Kuva: Ana Belén Fernández.

Ylellä nähtävä Paratiisi on kanavan, MRP Matila Röhr Productions Oy:n ja Mediapron espanjalais-suomalainen yhteistuotanto. Sarja on kuvattu Oulussa ja Fuengirolassa, joiden välillä Paratiisi liikkuu vaivatta. Hilkkaa Ouluun jäävät odottamaan Anni-tytär (Armi Toivanen) perheineen ja Alzheimeria sairastava Aarne-puoliso (Risto Tuorila), joka tekee Aarnena valtavan hienon, uskottavan ja tarkkanäköisen roolityön. Harvassa sarjassa kuvataan yhtä todenmukaisesti ja koskettavasti Alzheimeria kuin Paratiisissa.

Fuengirolassa tutkijoita on vastassa Aurinkorannikolla rehottava nappikauppa, joka tosin lopulta muodostuu vain sivujuoneksi tarinassa. Ihmissuhdedekkareiden faneille ratkaisu on mieleinen, mutta mafiosot joutuvat pettymään. Huumeet tuovat kuitenkin esiin Aurinkorannikon hämärän, jopa armottoman puolen. Sen, jonka perässä ihmiset saapuvat etelään ja jonka pariin monet ajautuvat. Sivujuoni ottaneekin osuvasti kantaa mediassa käytävään keskusteluun suomalaisten huumekuolemista Aurinkorannikolla. Tarinoissa toistuu se, miten suuri yllätys surullinen käänne on ollut, mutta Paratiisi osoittaa, että yleensä kaikki ennusmerkit ovat ilmassa jo paljon ennen ikävää lopputulosta.

Paratiisin käärmeen jäljille ei sarjassa pääse heti, mikä on ilahduttavaa, mutta loppuratkaisun kannalta myös turhauttavaa. Tarinan huippu nimittäin osoittaa, ettei katsoja olisi voinut mitenkään aavistaa puutarhan paholaista. Jos ei tiedä, mitä etsiä, ovat tunteet tyhjän päällä eikä ratkaisu riipaise sydäntä.

Fiktiivisessä Oulussa asiat ajautuvat niin pitkälle, ettei ole vaikea arvata, että Paratiisin ensimmäinen kausi jättää hiekkaan selvät askelmerkit toiselle kaudelle, vaikkei katsojaa sentään kiusata ensimmäisellä kierroksella jättämällä avoimia kysymyksiä.

Loppuratkaisun perusteella Paratiisin ydinsanoma lienee se, että yleensä alueen uusien vakiasukkaiden perustavanlaatuiset ongelmat ovat olemassa jo ennen Aurinkorannikolle muuttoa. Todelliset haavat eivät parane, vaikka matkustaisi maailmaan ääriin. Vähiten niistä pääsee eroon Aurinkorannikolla, jonka huoleton ilmapiiri kannustaa irrottamaan ankkurin lopullisesti, sillä ainahan tulee huominen. Kunnes sitä ei enää ole.

Paratiisin kaikki jaksot ovat katsottavissa Yle Areenassa.

Oletko sinä antautunut jo Paratiisiin? Minlälaisia mielikuvia Aurinkorannikko herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Lapsi tuntemattoman kanssa – tuhoutuuko yhteiskunta?

Keväällä se tapahtuu! Kansan syviä rivejä järkyttänyt kumppanuusvanhemmuusohjelma saapuu näköradioiden ruutuihin kauhistuttamaan olohuoneita. Tuhoutuuko perinteinen perhemalli? Alkaako ohjelman jälkeen päämäärätön lastenhankinta satunnaisten ohikulkijoiden kanssa?
DSC_0014Kuvituskuva.

Kumppanuusvanhemmuudella (co-parenting) tarkoitetaan lapsen toivomista toisen samassa tilanteessa olevan aikuisen kanssa, mutta osapuolten välillä ei lähtökohtaisesti ole rakkaussuhdetta eivätkä he välttämättä asu yhdessä.

Nelosella ja Ruudussa esitettävä ohjelma perustuu israelilaiseen formaattiin Pregnant & Platonic, josta myös BBC on tehnyt oman versionsa. Suomessa ohjelmayhtiö julkaisee kevään 2020 aikana osallistujat, joiden vanhemmuustaivalta sarja seuraa. Tiettävästi ohjelman suomenkielinen työnimi on ollut Lapsi tuntemattoman kanssa, mutta lopullista nimeä ei ole vielä julkaistu.

Kun kumppanuusvanhemmuusohjelmasta julkaistiin ensimmäiset tiedotteet vuonna 2017, olivat reaktiot sellaisia kuin saattaa odottaa Ilta-Sanomien nettijutussa (28.12.2017).

”Eiks parittaminen ole Suomessa kiellettyä ja kuitenkin telkassa pyörii useampia paritusohjelmia.”

”Erittäin tuomittavaa.”

”Kyllä on tyhmää ja edesvastuutonta. Lapsesta pitää huolehtia aikuisuuteen asti ja siihen tarvitaan muutakin kuin kumppanuutta. Entä huoltajuuskiistat, niitäkin varmasti tulee. Toivottavasti hakijoita ei tule.”

On tavallaan aika suloista, kuinka kommenteissa toistuu ajatus siitä, että esiin nostetut ongelmat katoaisivat, jos vanhempien välillä olisi rakkaussuhde. Yksikään mahdollinen perhemalli ei poista ongelmia, joita perhe voi kohdata. Huvittavaa on myös se, että eniten mediassa ovat esillä perinteiset perhemallit ja niitä koskevat – myös surulliset – uutiset, joten minkäänlaiseen loogiseen päättelyketjuun ei mahdu ajatus siitä, että vanhempien keskinäiseen rakkauteen perustuva ydinperhe olisi vanhemmuusongelmien ulkopuolella, itse asiassa päinvastoin.

Eräs kommentoija tiivisti hyvin keskustelun ongelman:

”Kaikki totutusta poikkeava ei automaattisesti ole pahaa. Lapsia eivät vahingoita erilaiset perhemallit, vaan vanhempien välinpitämättömyys, mielenterveys- ja päihdeongelmat. Jostakin syystä nuo jälkimmäiset vaan eivät herätä ihmisissä mitään tunnekuohuja.”

Suurin syy sille, miksi kumppanuusvanhemmuus ravistelee televisioruutuja, on se, että ohjelma koettelee perinteisiä arvoja, ja kun niin tapahtuu, kokevat jotkut omat elämänvalintansa uhatuiksi. Siitäkin huolimatta, ettei katsojia pakoteta kumppanuusvanhemmuuteen eikä siitä tehtävä ohjelma tarkoita sitä, että perinteinen perhemalli olisi huono.

Saman reaktion sai aikaan Ensitreffit alttarilla, joka saapui Suomen televisioon järkyttämään avioliittoarvoja vuonna 2015. Ei mennyt avioliittoinstituutio puihin, eivät nousseet erotilastot, ja kaikki halukkaat pääsevät edelleen naimisiin.

Nelosen kumppanuusvanhemmuusohjelman pääidea on lapsettomuuden kipeys, ei se, että lapsi hankitaan tuntemattoman kanssa, vaikka niin tapahtuu. Näkökulma on koskettava ja tarjoaa muillekin kuin kumppanuusvanhemmuudesta kiinnostuneille katsojille samastumispinnan. Lapsettomuus on universaalia parisuhde- tai perhemalliin katsomatta, ja siksi siitä käytävä avoin keskustelu on ainoastaan tervetullutta.

Minkälaisia ajatuksia kumppanuusvanhemmuus herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Henkilökohtaiset sarjasuositukseni

Olisi mahtavaa olla sarjaguru ja rakastaa kaikenlaisia ohjelmia, mutta minulla on aika suppea maku, ja tämä juttu onkin ylistys sille. Sarjat sopivat erityisen hyvin suolenpätkiä kammoaville ihmissuhdedraaman rakastajille. Nappaa talteen siis vinkit parhaimmista rikossarjoista, Nordic Noirista ja pohjoismaisesta komediasta!
BT_EPS4_Janina_in_water_Olivia_Ainali-1Kuva: Fisher King. Janina Sorjonen (Olivia Ainali) on rikostutkija Kari Sorjosen (Ville Virtanen) tytär.

Kausiuutuuksia

Solsidan (2010–)

Ruotsalaiskomedia irvailee omistavalle luokalle nerokkain sanakääntein aatetta tuputtamatta ja viihdettä tarjoamalla. Solsidan ei ole poliittinen sarja, vaan pyrkii ennen kaikkea viihteen keinoin vaikuttamaan siihen, että näkyväksi tulisi se, mikä yhteiskunnassa on pielessä. Katsojan vastuulla on päättää, katsooko pelkkää teatteria vai sanomaa sen taustalla.

Sarjan kuudes kausi julkaistiin syksyllä 2019. Viidennen ja kuudennen kauden välissä kannattaa katsoa sarjasta tehty elokuva Solsidan (2017), jotta tarinasta saa kaiken irti.

Saatavilla C Moressa ja Yle Areenassa.

The Affair (2014–2019)

Viidestä kaudesta koostuva The Affair kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun salasuhde romuttaa pitkän avioliiton. Mikään ei kuitenkaan ole mustavalkoista, ja jokaisella osapuolella on aina oma näkemyksensä tarinasta, minkä sarja osoittaa konkreettisen kauniisti kertomalla niistä aina molempien osapuolten version. The Affair tuo esiin myös sen, että anteeksi antaminen ja saaminen on mahdollista.

Vuonna 2019 julkaistu viides kausi jää sarjan viimeiseksi, mutta vie onneksi tarinan päätökseensä. Lopullisesti. Jos muuten on kuullut huhuja viidennen kauden scifi-elementeistä, ei kannata säikähtää. Kyse on tulevaisuudesta, ei ufohyökkäyksestä.

Saatavilla HBO Nordicissa.

Sorjonen (Bordertown) (2016–2019)

Lappeenrantaan sijoittuva sarja seuraa rikostutkija Kari Sorjosen (Ville Virtanen) työtä rajakaupungissa. Sarja on surullinen ja ahdistava, mutta myös koskettava. Jokainen kausi keskittyy useisiin toisistaan erillisiin rikoksiin, mutta punaisena lankana kulkee vaihtelevalla näkyvyydellä Lasse Maasalon (Sampo Sarkola) tapaus, Lappeenrannan hämäräbisnekset sekä yhteys Venäjään.

Parhaiten sarjasta saa irti siten, että katsoo kaudet putkeen, sillä kolmen vuoden tauon jälkeen kolmatta kautta katsoessa on jo vaikea muistaa, mitä ihmettä Lasse Maasalolle tapahtui vuonna 2016.

Saatavilla Yle Areenasta. Kolmas kausi julkaistiin syksyllä 2019.

Syke (2014–)

Toisin kuin mainostin, Sykkeeseen kuuluvat suolenpätkät, mutta sarja on onneksi toteutettu hyvällä maulla, eikä saa vauhkoksi kaltaistani terveyssekoilijaakaan. Pidän Sykkeessä sen realistisuudesta ja siitä, kuinka se tekee kunniaa hoitotyölle.

Kaudet 1–4 saatavilla Yle Areenassa ja viidennestä kaudesta eteenpäin Ruudussa. Seitsemäs kausi julkaistaan Ruudussa tammikuussa 2020.

C Moren vahvat

Kadonnut (The Missing) (2014–)

Brittiläisestä Kadonnut-sarjasta on juuri julkaistu kolmas kausi. Tapaus vaihtuu joka kaudella, mutta ranskalaistaustainen etsivä Julien Baptiste (Tchéky Karyo) pysyy keskiössä. Kolmas kausi on kahta aiempaa raaempi, ja nähtäväksi jää, viehätynkö enää sarjasta, mutta sen voin sanoa varmuudella, että kaksi ensimmäistä kautta ovat mahtavia: koskettavia ja yllättäviä.

Saatavilla C Moressa.

Dicte (2013–2016)

Olen ylistänyt Dicteä ennenkin. Kolmikautinen Dicte johdattaa katsojan tanskalaiseen rikostoimitukseen ja inhimillisten rikosmysteerien pariin. Kevyt ja koukuttava sarja Nordic Noirin ystäville!

Saatavilla C Moressa.

Rikostutkija Bergman (STHLM Rekviem) (2018–)

Kristina Ohlssonin (s. 1979) kirjoista tehty sarja kertoo sulkeutuneen kriminologin Fredrika Bergmanin (Liv Mjönes) työstä Tukholmassa. Mikään hyvän mielen sarja ei ole kyseessä, mutta rikokset ovat kuitenkin koukuttavia ja jopa monimutkaisia. Surullisen sarjan ensimmäinen kausi päättyy yllätysratkaisuun, johon harvemmin törmää rikossarjoissa.

Saatavilla C Moressa.

Yle Areenasta toistaiseksi poistuneet

Mrs. Wilson (2018)

Mini-tv-sarja Mrs. Wilson kertoo The Affairista tutun Ruth Wilsonin isovanhemmista Alison ja Alexander Wilsonista, joiden historiaa käsittelevän sarjan tuottamiseen Wilson itse on pääosan esittämisen lisäksi osallistunut. Kun Alexander kuolee vuonna 1963, kaatuvat kulissit ja Alison joutuu tahtomattaan kohtaamaan sen, ettei hän olekaan ainoa Mrs. Wilson. Lukemalla Ruth Wilsonin haastatteluja voi selvittää, mitä suvulle kuuluu nykyään.

Aiemmin ollut katsottavissa Yle Areenassa.

Maria Lang -elokuvasarja (2013)

Salapoliisikirjailija Maria Langin (1914–1991) romaaneihin perustuva tv-elokuvasarja vie katsojan 1950-luvun rikosten pariin, joita ratkovat Puck Ekstedt (myöh. Bure) (Tuva Novotny), Ejnar Bure (Linus Wahgren) ja Christer Wijk (Ola Rapace). Rikokset ovat aikaansa nähden yllättäviä, mutta eivät sentään ennalta arvaamattomia. Parasta sarjassa on kuitenkin 1950-luvun ajankuva, jota on ilo katsella, sillä sitä näkee edelleen harvoin televisiossa.

Aiemmin ollut katsottavissa Yle Areenassa.

Mitä sarjoja suosittelet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kuuluuko rikollisen mieli televisioon?

Rikollinen mieli antaa ensimmäistä kertaa dokumenttisarjassa äänen rikoksesta tuomituille. Pahimmillaan sarja polkee uhrin kohtaloa ja muistoa sekä omaisten tunteita, ja parhaimmillaan se voi avata keskustelun moraalisista valinnoista ja oikeuden toteutumisesta.
rikollinenmieli_tv-sarja.JPGTelevisiossa pyörii lähes tauotta jokin kotimainen rikosdokumenttisarja. Viimeisimpänä on alkanut Rikoksen anatomia TV5:llä. Yhteistä perinteisille rikosdokumenteille on se, että niiden kerrontatapa on neutraali ja juontajavetoinen – ollen aina kuitenkin uhrin puolella. YLEn Kadonneet-sarjassa on myös suoraan haastateltu kadonneiden omaisia, joista jotkut ovat myös tienneet rikoksen olevan mahdollinen vaihtoehto katoamisen taustalla.

Rikollinen mieli on tiettävästi ensimmäinen suomalainen dokumenttisarja, joka kerrotaan tuomitun näkökulmasta. Jaksojen käsittelemien rikostapausten elossa olevat uhrit ja uhrien omaiset ovat pettyneet siihen, ettei sarjan julkaisusta kerrottu heille etukäteen (IL 10.10.2019). Tiedottaminen tuskin on ainoa syy mielipahaan. Miltä tuntuu, kun äänen saa se, joka on jo vienyt kaiken?

Omaisten tilanteeseen on mahdotonta asettua, vaikka kuinka kuvittelisi kauheuksia mielessään. Kukaan ei voi tietää, miltä omaisen kokema kaltoinkohtelu tai omaisen menettäminen rikoksen uhrina tuntuu, jos sellaista ei ole kokenut.

Se, mitä Rikollinen mieli haluaa sanoa, on epäselvää. Ymmärrän, että idean kaltaisia konsepteja luodaan, sillä ne ovat yksinkertaisesti myyviä kaikessa järkyttävyydessään. Sanomaan se ei kuitenkaan anna vastausta. Haluaako Rikollinen mieli ymmärtää kohdettaan, jakaa uutta oikeutta vai vain kauhistuttaa?

Kyseenalaisinta sarjassa onkin ajatus oikeasta ja väärästä. Ajattelen lähtökohtaisesti, että kaikilla on oikeus tulla kuulluksi, mutta koska sarjassa esiintyvät henkilöt on jo tuomittu rikoksistaan, ovat he myös saaneet oikeuden puolustautua. Jos asia siis on jo oikeudenmukaisesti loppuunkäsitelty, miksi juuri tuomitulle annetaan uusi mahdollisuus, jota ei kuitenkaan voida enää uhrille tarjota? Muuttuisiko tilanne paremmaksi, jos myös omaisia tai uhria kuultaisi? Miltä näyttäisi sarja, joka kertoisi kahdenlaisen näkökulman tapahtumista? Antaisiko se myös oikeuskäsittelystä vääristyneen kuvan ja kuka silloin totuutta arvioisi?

Rikollisen mielen käsittelytapa määrittää sen, onko sarjan tarkoitus ainoastaan kohahduttaa vai voiko se jopa laajentaa aiheeseen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua oikeudesta ja moraalista. Se nähdään tiistaina 29.10.2019 klo 20, kun sarja alkaa YLE TV1:llä.

Aiotko antaa Rikolliselle mielelle mahdollisuuden? Kuuluuko rikollisen päästä ääneen televisiossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Valvooko isoveli ihan turhaan?

Tämänkin päivän piti sitten koittaa. Että alkaa taas näköradiosta tulvia uuden Big Brother -kauden jaksoja ihan päivittäin, interwebissä oikein 24 tuntia vuorokaudessa. Eikö isovelitosi-tv-hömpötyksen ajan pitänyt olla jo ohi?
DSC_0151.JPGEi varmaan pitäisi tunnustaa heti alkuun sitä, että itsehän en ole koskaan katsonut minuuttiakaan Big Brother -sarjaa, jota seuraavaksi aion parjata. Tai ainakin kyseenalaistaa ja kummastella. En myöskään kuvittele heikon BB-historiani olevan meriitti enkä odota siitä mitalia.

Suhtaudun vuosina 2005–2014 MTV:llä pyörineeseen ja tänään Jimillä ja Ruudussa alkavaan, uudestisyntyneeseen sarjaan nihkeästi siksi, etten ymmärrä, mikä siinä viehättää katsojia. Toki ilmiötä voi ruotia keittiöpsykologian avuin tai ihan tutkijoiden sanomien perusteella, mutta tuntuisi silti typerältä olettaa, että se, mikä on tutkitusti totta, aina toteutuisi. Emmehän me ole pelihahmoja, osallistuja ovat. Vai onko yleisökin osa tarinaa?

Tietysti on. Jotta Big Brotherin kaltaisista ohjelmista tulee kiinnostavia, täytyy siitä tehdä ilmiö ja puheenaihe, mikä jää yleisön ja median vastuulle. Kun Big Brother 24/7 pyöri vuosia sitten tv:ssä, nosti se taatusti jo ennestään suositun sarjan arvoa, kun suoratoistopalveluiden loputtomaan saatavuuteen tottumaton yleisö sai kerrankin ahmia. Ihan tauotta. Jatkuvuus on koukuttavaa ja tekee kyltymättömäksi. Nähtäväksi jää tällä kierroksella, kuinka sarjan idea lähtee lentoon vuosien tauon jälkeen, vaikka BB:tä voinee pitää jo tosi-tv-klassikkona ja genren uranuurtajana.

Koukuttavuusnäkökulmaa enemmän ihmettelen sitä, miksi sarjan osallistujista tulee vielä kaiken päälle julkkiksia. Ymmärränhän minä sen teoriassa ja käytännössäkin tiedän, miten niin käy. Selitys on sama kuin sarjan viehätyksessä. Yleisö samastuu lähelle tuleviin, tavallisiin hahmoihin ja viettää virtuaalisesti, joskin yksipuoleisesti, aikaa heidän kanssaan. Sympaattisuus sulattaa sydämen ja kärkkäys kiristää sopivan kutkuttavasti hermoja. Yleisö luo julkisuudenhenkilöt. Vähän kuin rakentaisi robotin, joka ottaakin vallan. Sen jälkeen voikin marista nettilehtien kommenttikentissä niin sanotuista turhista julkkiksista kertovista uutisista.

Yleisön roolia kiinnostavampi osa on kilpailijalla. En koskaan lähtisi mukaan touhuun – eikä kaltaistani narisijaa valittaisi edes hämmentämään soppaa – mutta on myönnettävä, että ajatus reaaliaikaisesta ja oikeasta ihmiskokeesta on kiinnostava. Big Brother on tosielämän Sims-peli, jossa hahmoilla on oma tahto, mutta peliä ohjaa suunnitellusti ja vaivihkaa jokin näkymätön voima eli tuotantoyhtiö. Tuntuu samaan aikaan sekä kiehtovalta että ahdistavalta olla suljettuna taloon, jossa kaikki on näennäisesti ihan tavallista, vaikka mitään normaalia touhussa ei olekaan. Ilta-Sanomien toimittaja Wilma Ruohisto vietti Kauppakeskus Rediin rakennetussa BB-talossa vuorokauden, ja hänen kirjoituksensa (IS.fi 29.8.2019) antaa hyviä näkökulmia kilpailijan rooliin.

Big Brother on silti mielestäni yhtä kulunut ihmiskoe kuin psykologian tunneilta tutut Pavlovin koirat. Aikansa eläneitä kumpikin, mutta silti niin käyttökelpoisia ideoita, että pysyvät pinnalla aina ihmeen kaupalla, kun joku keksii ne esiin ottaa. Joku voisi kai puhua nerokkaista konsepteista.

Eikö isoveli siis valvo ihan turhaan? Kyllä valvoo kaikista kiehtovuusnäkökulmista huolimatta, mutta sen on valvottava, koska rahavirrat pyörivät mukavasti samalla, kun pitää porukkaa silmällä.

Big Brother Suomi alkaa 1.9.2019 Jimillä ja Ruudussa.

Minkälaisia ajatuksia Big Brother herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En halua tavata torilla ketään

Suurissa urheilutapahtumissa ei ole mitään järkeä, mistä jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut ovat malliesimerkki. Mitä kansa saa, kun kiekko lipuu maaliin?
DSC_0026 (4)Varhaisin jääkiekkomuistoni on hämärä muistikuva vuoden 1995 finaalista, jossa Suomi kukisti Ruotsin. En ymmärtänyt silloin kovin paljon lajista enkä ymmärrä vieläkään, vaikka olen itse asiassa työni puolesta saanut seurata aitiopaikalta sitä, kuinka kiekkohuuma valtaa Suomen.

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut villitsevät kansan, sillä rehellisyyden nimissä meillä ei ole kovin paljon muuta, mistä iloita. Ainakaan suurella varmuudella. MM-kilpailut kestävät sopivan vähän aikaa, eivät vaadi suurta sitoutumista ja pelitkään eivät kestä ikuisuutta. Katsojaluvuista päätellen otteluiden täytyy olla jollakin tavalla merkityksellisiä, jos sadattuhannet jaksavat käyttää niihin aikaansa.

Jos urheilun merkityksen aikoo perustella kansallistunteen nostattamisella ja Suomen maailmankartalle saamisella, on aiheellista myös pohtia, mitä hyötyä siitä on. Miksi se on oleellista? Voivatko urheilumenestyksen vaikutukset olla niin kauaskantoisia, että niiden voidaan ajatella vaikuttavan Suomen imagoon, viehättävyyteen, matkailuun ja siten myös talouteen?

Olisiko kuitenkin niin, että pohjimmiltaan urheilu on merkityksellistä siksi, että se lisää yleisön tai kansan yhteenkuuluvuuden tunnetta? Kyse ei ole vain jääkiekosta, vaan kaikesta urheilusta ja viihteestä. On kiva pesiä pubissa juomassa olutta ja katsomassa peliä. Saahan elämästä nauttia.

Pubi-illasta tulee kuitenkin helposti tylsä ilman voittohuumaa. Ihmisellä on tarve luokitella asioita, ja siksi on myös oleellista tietää, kuka on paras – sen vuoksi urheilu on olemassa. Siitä huolimatta en ymmärrä, mitä merkitystä voittamisella on yleisölle. Eikö kilpailuista pitäisi saada sama viehätys irti, vaikka mitali jäisi saamatta?

Se, että urheilukarnevaaleissa ei mielestäni ole mitään järkeä, koskee toki myös muita suuria viihdetapahtumia, kuten Euroviisuja. Lopulta olen ikuisuuskysymyksen edessä: Onko missään mitään järkeä? Jos on, niin missä?

Ehkä olen tylsä ja pidättyväinen urheilun halveksuja, mutta en vain yksinkertaisesti pysty tavoittamaan sitä, mitä maailmanmestaruuskilpailut antavat ihmisille. Paitsi leipää ja sirkushuveja, mutta niistä on puhuttu jo antiikin Rooman ajoista asti, joten en viitsi jaaritella niistä enempää, vaikka totuus ei taida olla kovin kaukana. Toukokuuhan on mitä otollisinta aikaa hävittää hallitusneuvottelu- ja vaaliuutiset sankari-Kaapon uskomattomista veiveistä kertoviin urheilujuttuihin.

Yhtäkkiä onkin moni päätös nuijittu huomaamatta läpi. Ja torikin jää lopulta tyhjäksi.

Mitä merkitystä urheilutapahtumilla mielestäsi on? Miksi seuraat urheilua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa