Hotel Swan Helsingin salaisuus paljastuu heti, jos vieras on hereillä

Hotel Swan Helsinki on tasaisen varma draamalla höystetty suomalaisdekkari, joka kosiskelee yleisöä upealla miljööllä, mutta jättää katsojan lopulta kylmäksi etäisellä käsittelytyylillään ja ilmiselvällä loppuratkaisullaan.
hotelswan_560_x_315_graffoillaKuva: C More

Hotel Swan Helsinki avaa uudistamisen jälkeen ovensa ristiriitaisissa tunnelmissa. Hotellinjohtaja Ville Pajari (Turkka Mastomäki) on kadonnut, ja hänen tilalleen palkataan kauan sitten hotellissa työskennellyt Ella Kallio (Oona Airola). Hotellinjohtaja Kallion lisäksi Hotel Swania ohjaavat hallituksen varapuheenjohtaja Henrik Svanström (Lauri Tilkanen) ja hallituksen puheenjohtaja Lauri Raudus (Leo Honkonen).

Pajarin katoamista alkavat tutkia poliisista Salla Vartio (Milka Ahlroth) ja Risto Lintunen (Roope Salminen), jotka joutuvat pöyhimään niin Kallion taustat kuin hänen kasvattisisartensa Jere Hirvosen (Jaakko Ohtonen) ja Jessica Virtasen (Laura Eklund Nhaga). Tutkinnalta eivät säästy myöskään hotellin vastaanoton ja siivousosaston vakikasvot Joonas Riekkinen (Eppu Salminen), Anita Björk (Meri Nenonen), Maija Björk (Elina Saarela) ja Ninni Korhonen (Netta Laurenne).

Käsitykseni mukaan ainakaan viime vuosina ei ole tehty suomalaisia hotelliin sijoittuvia sarjoja, mutta ulkomailta vastaavista tuotannoista mainitsemisen arvoisia lienevät The Halcyon (2017) ja Grand Hotel (2019). Kotimaisen draaman saaminen tv-ruudulle on aina suuri ilo, eikä vähiten mielenkiintoisen miljöön vuoksi Hotel Swan Helsingin tapauksessa.

Hotelli on erityisen herkullinen miljöö niin draamalle kuin dekkareille. Koska hotelli on sekä työpaikka että vieraiden tilapäinen koti, on maaperä hahmojen väliselle jännitteelle otollinen. Vieraita kirjaimellisesti tulee ja menee, joten useasta jaksosta koostuvaan draamaan on mahdollista ujuttaa myös pienoistarinoita ja ohimeneviä humoristisia kohtauksia. Juonen kannalta ne eivät ole erityisen oleellisia, mutta vaikuttavat siihen, kuinka uskottavalta hotelliin sijoittuva sarja tuntuu. Sarja ottaa vaivihkaa kantaa myös siihen, miten hulluksi hotellibisnes on mennyt ja kuinka surrealistia asiakkaiden vaatimukset ja metkut joskus ovat.

Hotel Swan Helsingin miljöö on poikkeuksellisen aidontuntuinen ja tarjoaa upeat puitteet draamalle, mikä ei ole ihme, sillä sarjan hotellia varten on rakennettu muun muassa standard-tason hotellihuoneita, sviitti ja kylpyhuone sekä tunnelmallinen aulabaari. Hotel Swanin sisustusta on ruodittu tarkemmin maaleihin keskittyvän Uula Color Oy:n blogissa, jossa voi tarkastella kuvitteellisen hotellin miljöötä yksityiskohtaisesti.

Valitettavasti kaunis kuori ei korvaa sitä, mitä juonesta puuttuu. Hotel Swanin ydinjuoni on hotellinjohtajan katoaminen, joka sittemin muuttuu henkirikostutkinnaksi. Rikokseen liittyvä tapahtumakulku lässähtää nopeasti, ja uskon, että sarja toimisi paljon paremmin pelkkänä draamana, sillä murha ei nosta sarjan profiilia mitenkään, kenties päinvastoin. Heikko murhajuoni ja miljöökeskeisyys etäännyttävät henkilöhahmot katsojista, minkä vuoksi heidän kohtalonsa eivät kosketa yleisöä.

Kahdeksanosainen sarja on kuitenkin sopivanpituinen eikä sorru jaaritteluun, mutta vavisuttavia juonenkäänteitä se ei onnistu tarjoamaan. Hotel Swan Helsinki ei pysty hämäämään varsinkaan edistynyttä dekkaristia, sillä jos on katsonut genren sarjoja, voi syyllisen päätellä helposti. Harvoin nimittäin syyttävä sormi näyttää, kuka on kaiken takana.

Pettymys onkin suuri, kun peilistä lopulta kurkistavat odotetut kasvot. Murhaajan kasvot. Näinkö halvalla mysteeri ratkesi?

Hotel Swan Helsinki on katsottavissa kokonaisuudessaan C Moressa. MTV3 näyttää joka maanantai yhden jakson 2. maaliskuuta 2020 alkaen.

Mikä hotelliin sijoittuva sarja on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Synninpesä syynissä – espanjalais-suomalainen Paratiisi vie katsojat Aurinkorannikon rikollisuuden ytimeen

Fuengirola Etelä-Espanjan Aurinkorannikolla. Helteinen synninpesä, hämäräkaman vaihtoasema, monen viimeinen leposija, eläkeläisten ulkoilmapäivähoitola. Rantakaupunki idyllisesti täynnä toivoa, josta yleensä jää hyppysiin vain tuhkat lentokoneessa.

Oululaisiin naisiin liittyvät rikokset johdattavat rikostutkija Hilkka Mäntymäen (Riitta Havukainen) Fuengirolaan työtehtäviin, joiden kimppuun hän käy Andrés Villanuevan (Fran Perea) ja Luisa Salinasin (María Romero) kanssa.
Paradise_Ana_Belen01Kuva: Ana Belén Fernández.

Ylellä nähtävä Paratiisi on kanavan, MRP Matila Röhr Productions Oy:n ja Mediapron espanjalais-suomalainen yhteistuotanto. Sarja on kuvattu Oulussa ja Fuengirolassa, joiden välillä Paratiisi liikkuu vaivatta. Hilkkaa Ouluun jäävät odottamaan Anni-tytär (Armi Toivanen) perheineen ja Alzheimeria sairastava Aarne-puoliso (Risto Tuorila), joka tekee Aarnena valtavan hienon, uskottavan ja tarkkanäköisen roolityön. Harvassa sarjassa kuvataan yhtä todenmukaisesti ja koskettavasti Alzheimeria kuin Paratiisissa.

Fuengirolassa tutkijoita on vastassa Aurinkorannikolla rehottava nappikauppa, joka tosin lopulta muodostuu vain sivujuoneksi tarinassa. Ihmissuhdedekkareiden faneille ratkaisu on mieleinen, mutta mafiosot joutuvat pettymään. Huumeet tuovat kuitenkin esiin Aurinkorannikon hämärän, jopa armottoman puolen. Sen, jonka perässä ihmiset saapuvat etelään ja jonka pariin monet ajautuvat. Sivujuoni ottaneekin osuvasti kantaa mediassa käytävään keskusteluun suomalaisten huumekuolemista Aurinkorannikolla. Tarinoissa toistuu se, miten suuri yllätys surullinen käänne on ollut, mutta Paratiisi osoittaa, että yleensä kaikki ennusmerkit ovat ilmassa jo paljon ennen ikävää lopputulosta.

Paratiisin käärmeen jäljille ei sarjassa pääse heti, mikä on ilahduttavaa, mutta loppuratkaisun kannalta myös turhauttavaa. Tarinan huippu nimittäin osoittaa, ettei katsoja olisi voinut mitenkään aavistaa puutarhan paholaista. Jos ei tiedä, mitä etsiä, ovat tunteet tyhjän päällä eikä ratkaisu riipaise sydäntä.

Fiktiivisessä Oulussa asiat ajautuvat niin pitkälle, ettei ole vaikea arvata, että Paratiisin ensimmäinen kausi jättää hiekkaan selvät askelmerkit toiselle kaudelle, vaikkei katsojaa sentään kiusata ensimmäisellä kierroksella jättämällä avoimia kysymyksiä.

Loppuratkaisun perusteella Paratiisin ydinsanoma lienee se, että yleensä alueen uusien vakiasukkaiden perustavanlaatuiset ongelmat ovat olemassa jo ennen Aurinkorannikolle muuttoa. Todelliset haavat eivät parane, vaikka matkustaisi maailmaan ääriin. Vähiten niistä pääsee eroon Aurinkorannikolla, jonka huoleton ilmapiiri kannustaa irrottamaan ankkurin lopullisesti, sillä ainahan tulee huominen. Kunnes sitä ei enää ole.

Paratiisin kaikki jaksot ovat katsottavissa Yle Areenassa.

Oletko sinä antautunut jo Paratiisiin? Minlälaisia mielikuvia Aurinkorannikko herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Lapsi tuntemattoman kanssa – tuhoutuuko yhteiskunta?

Keväällä se tapahtuu! Kansan syviä rivejä järkyttänyt kumppanuusvanhemmuusohjelma saapuu näköradioiden ruutuihin kauhistuttamaan olohuoneita. Tuhoutuuko perinteinen perhemalli? Alkaako ohjelman jälkeen päämäärätön lastenhankinta satunnaisten ohikulkijoiden kanssa?
DSC_0014Kuvituskuva.

Kumppanuusvanhemmuudella (co-parenting) tarkoitetaan lapsen toivomista toisen samassa tilanteessa olevan aikuisen kanssa, mutta osapuolten välillä ei lähtökohtaisesti ole rakkaussuhdetta eivätkä he välttämättä asu yhdessä.

Nelosella ja Ruudussa esitettävä ohjelma perustuu israelilaiseen formaattiin Pregnant & Platonic, josta myös BBC on tehnyt oman versionsa. Suomessa ohjelmayhtiö julkaisee kevään 2020 aikana osallistujat, joiden vanhemmuustaivalta sarja seuraa. Tiettävästi ohjelman suomenkielinen työnimi on ollut Lapsi tuntemattoman kanssa, mutta lopullista nimeä ei ole vielä julkaistu.

Kun kumppanuusvanhemmuusohjelmasta julkaistiin ensimmäiset tiedotteet vuonna 2017, olivat reaktiot sellaisia kuin saattaa odottaa Ilta-Sanomien nettijutussa (28.12.2017).

”Eiks parittaminen ole Suomessa kiellettyä ja kuitenkin telkassa pyörii useampia paritusohjelmia.”

”Erittäin tuomittavaa.”

”Kyllä on tyhmää ja edesvastuutonta. Lapsesta pitää huolehtia aikuisuuteen asti ja siihen tarvitaan muutakin kuin kumppanuutta. Entä huoltajuuskiistat, niitäkin varmasti tulee. Toivottavasti hakijoita ei tule.”

On tavallaan aika suloista, kuinka kommenteissa toistuu ajatus siitä, että esiin nostetut ongelmat katoaisivat, jos vanhempien välillä olisi rakkaussuhde. Yksikään mahdollinen perhemalli ei poista ongelmia, joita perhe voi kohdata. Huvittavaa on myös se, että eniten mediassa ovat esillä perinteiset perhemallit ja niitä koskevat – myös surulliset – uutiset, joten minkäänlaiseen loogiseen päättelyketjuun ei mahdu ajatus siitä, että vanhempien keskinäiseen rakkauteen perustuva ydinperhe olisi vanhemmuusongelmien ulkopuolella, itse asiassa päinvastoin.

Eräs kommentoija tiivisti hyvin keskustelun ongelman:

”Kaikki totutusta poikkeava ei automaattisesti ole pahaa. Lapsia eivät vahingoita erilaiset perhemallit, vaan vanhempien välinpitämättömyys, mielenterveys- ja päihdeongelmat. Jostakin syystä nuo jälkimmäiset vaan eivät herätä ihmisissä mitään tunnekuohuja.”

Suurin syy sille, miksi kumppanuusvanhemmuus ravistelee televisioruutuja, on se, että ohjelma koettelee perinteisiä arvoja, ja kun niin tapahtuu, kokevat jotkut omat elämänvalintansa uhatuiksi. Siitäkin huolimatta, ettei katsojia pakoteta kumppanuusvanhemmuuteen eikä siitä tehtävä ohjelma tarkoita sitä, että perinteinen perhemalli olisi huono.

Saman reaktion sai aikaan Ensitreffit alttarilla, joka saapui Suomen televisioon järkyttämään avioliittoarvoja vuonna 2015. Ei mennyt avioliittoinstituutio puihin, eivät nousseet erotilastot, ja kaikki halukkaat pääsevät edelleen naimisiin.

Nelosen kumppanuusvanhemmuusohjelman pääidea on lapsettomuuden kipeys, ei se, että lapsi hankitaan tuntemattoman kanssa, vaikka niin tapahtuu. Näkökulma on koskettava ja tarjoaa muillekin kuin kumppanuusvanhemmuudesta kiinnostuneille katsojille samastumispinnan. Lapsettomuus on universaalia parisuhde- tai perhemalliin katsomatta, ja siksi siitä käytävä avoin keskustelu on ainoastaan tervetullutta.

Minkälaisia ajatuksia kumppanuusvanhemmuus herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Henkilökohtaiset sarjasuositukseni

Olisi mahtavaa olla sarjaguru ja rakastaa kaikenlaisia ohjelmia, mutta minulla on aika suppea maku, ja tämä juttu onkin ylistys sille. Sarjat sopivat erityisen hyvin suolenpätkiä kammoaville ihmissuhdedraaman rakastajille. Nappaa talteen siis vinkit parhaimmista rikossarjoista, Nordic Noirista ja pohjoismaisesta komediasta!
BT_EPS4_Janina_in_water_Olivia_Ainali-1Kuva: Fisher King. Janina Sorjonen (Olivia Ainali) on rikostutkija Kari Sorjosen (Ville Virtanen) tytär.

Kausiuutuuksia

Solsidan (2010–)

Ruotsalaiskomedia irvailee omistavalle luokalle nerokkain sanakääntein aatetta tuputtamatta ja viihdettä tarjoamalla. Solsidan ei ole poliittinen sarja, vaan pyrkii ennen kaikkea viihteen keinoin vaikuttamaan siihen, että näkyväksi tulisi se, mikä yhteiskunnassa on pielessä. Katsojan vastuulla on päättää, katsooko pelkkää teatteria vai sanomaa sen taustalla.

Sarjan kuudes kausi julkaistiin syksyllä 2019. Viidennen ja kuudennen kauden välissä kannattaa katsoa sarjasta tehty elokuva Solsidan (2017), jotta tarinasta saa kaiken irti.

Saatavilla C Moressa ja Yle Areenassa.

The Affair (2014–2019)

Viidestä kaudesta koostuva The Affair kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun salasuhde romuttaa pitkän avioliiton. Mikään ei kuitenkaan ole mustavalkoista, ja jokaisella osapuolella on aina oma näkemyksensä tarinasta, minkä sarja osoittaa konkreettisen kauniisti kertomalla niistä aina molempien osapuolten version. The Affair tuo esiin myös sen, että anteeksi antaminen ja saaminen on mahdollista.

Vuonna 2019 julkaistu viides kausi jää sarjan viimeiseksi, mutta vie onneksi tarinan päätökseensä. Lopullisesti. Jos muuten on kuullut huhuja viidennen kauden scifi-elementeistä, ei kannata säikähtää. Kyse on tulevaisuudesta, ei ufohyökkäyksestä.

Saatavilla HBO Nordicissa.

Sorjonen (Bordertown) (2016–2019)

Lappeenrantaan sijoittuva sarja seuraa rikostutkija Kari Sorjosen (Ville Virtanen) työtä rajakaupungissa. Sarja on surullinen ja ahdistava, mutta myös koskettava. Jokainen kausi keskittyy useisiin toisistaan erillisiin rikoksiin, mutta punaisena lankana kulkee vaihtelevalla näkyvyydellä Lasse Maasalon (Sampo Sarkola) tapaus, Lappeenrannan hämäräbisnekset sekä yhteys Venäjään.

Parhaiten sarjasta saa irti siten, että katsoo kaudet putkeen, sillä kolmen vuoden tauon jälkeen kolmatta kautta katsoessa on jo vaikea muistaa, mitä ihmettä Lasse Maasalolle tapahtui vuonna 2016.

Saatavilla Yle Areenasta. Kolmas kausi julkaistiin syksyllä 2019.

Syke (2014–)

Toisin kuin mainostin, Sykkeeseen kuuluvat suolenpätkät, mutta sarja on onneksi toteutettu hyvällä maulla, eikä saa vauhkoksi kaltaistani terveyssekoilijaakaan. Pidän Sykkeessä sen realistisuudesta ja siitä, kuinka se tekee kunniaa hoitotyölle.

Kaudet 1–4 saatavilla Yle Areenassa ja viidennestä kaudesta eteenpäin Ruudussa. Seitsemäs kausi julkaistaan Ruudussa tammikuussa 2020.

C Moren vahvat

Kadonnut (The Missing) (2014–)

Brittiläisestä Kadonnut-sarjasta on juuri julkaistu kolmas kausi. Tapaus vaihtuu joka kaudella, mutta ranskalaistaustainen etsivä Julien Baptiste (Tchéky Karyo) pysyy keskiössä. Kolmas kausi on kahta aiempaa raaempi, ja nähtäväksi jää, viehätynkö enää sarjasta, mutta sen voin sanoa varmuudella, että kaksi ensimmäistä kautta ovat mahtavia: koskettavia ja yllättäviä.

Saatavilla C Moressa.

Dicte (2013–2016)

Olen ylistänyt Dicteä ennenkin. Kolmikautinen Dicte johdattaa katsojan tanskalaiseen rikostoimitukseen ja inhimillisten rikosmysteerien pariin. Kevyt ja koukuttava sarja Nordic Noirin ystäville!

Saatavilla C Moressa.

Rikostutkija Bergman (STHLM Rekviem) (2018–)

Kristina Ohlssonin (s. 1979) kirjoista tehty sarja kertoo sulkeutuneen kriminologin Fredrika Bergmanin (Liv Mjönes) työstä Tukholmassa. Mikään hyvän mielen sarja ei ole kyseessä, mutta rikokset ovat kuitenkin koukuttavia ja jopa monimutkaisia. Surullisen sarjan ensimmäinen kausi päättyy yllätysratkaisuun, johon harvemmin törmää rikossarjoissa.

Saatavilla C Moressa.

Yle Areenasta toistaiseksi poistuneet

Mrs. Wilson (2018)

Mini-tv-sarja Mrs. Wilson kertoo The Affairista tutun Ruth Wilsonin isovanhemmista Alison ja Alexander Wilsonista, joiden historiaa käsittelevän sarjan tuottamiseen Wilson itse on pääosan esittämisen lisäksi osallistunut. Kun Alexander kuolee vuonna 1963, kaatuvat kulissit ja Alison joutuu tahtomattaan kohtaamaan sen, ettei hän olekaan ainoa Mrs. Wilson. Lukemalla Ruth Wilsonin haastatteluja voi selvittää, mitä suvulle kuuluu nykyään.

Aiemmin ollut katsottavissa Yle Areenassa.

Maria Lang -elokuvasarja (2013)

Salapoliisikirjailija Maria Langin (1914–1991) romaaneihin perustuva tv-elokuvasarja vie katsojan 1950-luvun rikosten pariin, joita ratkovat Puck Ekstedt (myöh. Bure) (Tuva Novotny), Ejnar Bure (Linus Wahgren) ja Christer Wijk (Ola Rapace). Rikokset ovat aikaansa nähden yllättäviä, mutta eivät sentään ennalta arvaamattomia. Parasta sarjassa on kuitenkin 1950-luvun ajankuva, jota on ilo katsella, sillä sitä näkee edelleen harvoin televisiossa.

Aiemmin ollut katsottavissa Yle Areenassa.

Mitä sarjoja suosittelet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kuuluuko rikollisen mieli televisioon?

Rikollinen mieli antaa ensimmäistä kertaa dokumenttisarjassa äänen rikoksesta tuomituille. Pahimmillaan sarja polkee uhrin kohtaloa ja muistoa sekä omaisten tunteita, ja parhaimmillaan se voi avata keskustelun moraalisista valinnoista ja oikeuden toteutumisesta.
rikollinenmieli_tv-sarja.JPGTelevisiossa pyörii lähes tauotta jokin kotimainen rikosdokumenttisarja. Viimeisimpänä on alkanut Rikoksen anatomia TV5:llä. Yhteistä perinteisille rikosdokumenteille on se, että niiden kerrontatapa on neutraali ja juontajavetoinen – ollen aina kuitenkin uhrin puolella. YLEn Kadonneet-sarjassa on myös suoraan haastateltu kadonneiden omaisia, joista jotkut ovat myös tienneet rikoksen olevan mahdollinen vaihtoehto katoamisen taustalla.

Rikollinen mieli on tiettävästi ensimmäinen suomalainen dokumenttisarja, joka kerrotaan tuomitun näkökulmasta. Jaksojen käsittelemien rikostapausten elossa olevat uhrit ja uhrien omaiset ovat pettyneet siihen, ettei sarjan julkaisusta kerrottu heille etukäteen (IL 10.10.2019). Tiedottaminen tuskin on ainoa syy mielipahaan. Miltä tuntuu, kun äänen saa se, joka on jo vienyt kaiken?

Omaisten tilanteeseen on mahdotonta asettua, vaikka kuinka kuvittelisi kauheuksia mielessään. Kukaan ei voi tietää, miltä omaisen kokema kaltoinkohtelu tai omaisen menettäminen rikoksen uhrina tuntuu, jos sellaista ei ole kokenut.

Se, mitä Rikollinen mieli haluaa sanoa, on epäselvää. Ymmärrän, että idean kaltaisia konsepteja luodaan, sillä ne ovat yksinkertaisesti myyviä kaikessa järkyttävyydessään. Sanomaan se ei kuitenkaan anna vastausta. Haluaako Rikollinen mieli ymmärtää kohdettaan, jakaa uutta oikeutta vai vain kauhistuttaa?

Kyseenalaisinta sarjassa onkin ajatus oikeasta ja väärästä. Ajattelen lähtökohtaisesti, että kaikilla on oikeus tulla kuulluksi, mutta koska sarjassa esiintyvät henkilöt on jo tuomittu rikoksistaan, ovat he myös saaneet oikeuden puolustautua. Jos asia siis on jo oikeudenmukaisesti loppuunkäsitelty, miksi juuri tuomitulle annetaan uusi mahdollisuus, jota ei kuitenkaan voida enää uhrille tarjota? Muuttuisiko tilanne paremmaksi, jos myös omaisia tai uhria kuultaisi? Miltä näyttäisi sarja, joka kertoisi kahdenlaisen näkökulman tapahtumista? Antaisiko se myös oikeuskäsittelystä vääristyneen kuvan ja kuka silloin totuutta arvioisi?

Rikollisen mielen käsittelytapa määrittää sen, onko sarjan tarkoitus ainoastaan kohahduttaa vai voiko se jopa laajentaa aiheeseen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua oikeudesta ja moraalista. Se nähdään tiistaina 29.10.2019 klo 20, kun sarja alkaa YLE TV1:llä.

Aiotko antaa Rikolliselle mielelle mahdollisuuden? Kuuluuko rikollisen päästä ääneen televisiossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Valvooko isoveli ihan turhaan?

Tämänkin päivän piti sitten koittaa. Että alkaa taas näköradiosta tulvia uuden Big Brother -kauden jaksoja ihan päivittäin, interwebissä oikein 24 tuntia vuorokaudessa. Eikö isovelitosi-tv-hömpötyksen ajan pitänyt olla jo ohi?
DSC_0151.JPGEi varmaan pitäisi tunnustaa heti alkuun sitä, että itsehän en ole koskaan katsonut minuuttiakaan Big Brother -sarjaa, jota seuraavaksi aion parjata. Tai ainakin kyseenalaistaa ja kummastella. En myöskään kuvittele heikon BB-historiani olevan meriitti enkä odota siitä mitalia.

Suhtaudun vuosina 2005–2014 MTV:llä pyörineeseen ja tänään Jimillä ja Ruudussa alkavaan, uudestisyntyneeseen sarjaan nihkeästi siksi, etten ymmärrä, mikä siinä viehättää katsojia. Toki ilmiötä voi ruotia keittiöpsykologian avuin tai ihan tutkijoiden sanomien perusteella, mutta tuntuisi silti typerältä olettaa, että se, mikä on tutkitusti totta, aina toteutuisi. Emmehän me ole pelihahmoja, osallistuja ovat. Vai onko yleisökin osa tarinaa?

Tietysti on. Jotta Big Brotherin kaltaisista ohjelmista tulee kiinnostavia, täytyy siitä tehdä ilmiö ja puheenaihe, mikä jää yleisön ja median vastuulle. Kun Big Brother 24/7 pyöri vuosia sitten tv:ssä, nosti se taatusti jo ennestään suositun sarjan arvoa, kun suoratoistopalveluiden loputtomaan saatavuuteen tottumaton yleisö sai kerrankin ahmia. Ihan tauotta. Jatkuvuus on koukuttavaa ja tekee kyltymättömäksi. Nähtäväksi jää tällä kierroksella, kuinka sarjan idea lähtee lentoon vuosien tauon jälkeen, vaikka BB:tä voinee pitää jo tosi-tv-klassikkona ja genren uranuurtajana.

Koukuttavuusnäkökulmaa enemmän ihmettelen sitä, miksi sarjan osallistujista tulee vielä kaiken päälle julkkiksia. Ymmärränhän minä sen teoriassa ja käytännössäkin tiedän, miten niin käy. Selitys on sama kuin sarjan viehätyksessä. Yleisö samastuu lähelle tuleviin, tavallisiin hahmoihin ja viettää virtuaalisesti, joskin yksipuoleisesti, aikaa heidän kanssaan. Sympaattisuus sulattaa sydämen ja kärkkäys kiristää sopivan kutkuttavasti hermoja. Yleisö luo julkisuudenhenkilöt. Vähän kuin rakentaisi robotin, joka ottaakin vallan. Sen jälkeen voikin marista nettilehtien kommenttikentissä niin sanotuista turhista julkkiksista kertovista uutisista.

Yleisön roolia kiinnostavampi osa on kilpailijalla. En koskaan lähtisi mukaan touhuun – eikä kaltaistani narisijaa valittaisi edes hämmentämään soppaa – mutta on myönnettävä, että ajatus reaaliaikaisesta ja oikeasta ihmiskokeesta on kiinnostava. Big Brother on tosielämän Sims-peli, jossa hahmoilla on oma tahto, mutta peliä ohjaa suunnitellusti ja vaivihkaa jokin näkymätön voima eli tuotantoyhtiö. Tuntuu samaan aikaan sekä kiehtovalta että ahdistavalta olla suljettuna taloon, jossa kaikki on näennäisesti ihan tavallista, vaikka mitään normaalia touhussa ei olekaan. Ilta-Sanomien toimittaja Wilma Ruohisto vietti Kauppakeskus Rediin rakennetussa BB-talossa vuorokauden, ja hänen kirjoituksensa (IS.fi 29.8.2019) antaa hyviä näkökulmia kilpailijan rooliin.

Big Brother on silti mielestäni yhtä kulunut ihmiskoe kuin psykologian tunneilta tutut Pavlovin koirat. Aikansa eläneitä kumpikin, mutta silti niin käyttökelpoisia ideoita, että pysyvät pinnalla aina ihmeen kaupalla, kun joku keksii ne esiin ottaa. Joku voisi kai puhua nerokkaista konsepteista.

Eikö isoveli siis valvo ihan turhaan? Kyllä valvoo kaikista kiehtovuusnäkökulmista huolimatta, mutta sen on valvottava, koska rahavirrat pyörivät mukavasti samalla, kun pitää porukkaa silmällä.

Big Brother Suomi alkaa 1.9.2019 Jimillä ja Ruudussa.

Minkälaisia ajatuksia Big Brother herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En halua tavata torilla ketään

Suurissa urheilutapahtumissa ei ole mitään järkeä, mistä jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut ovat malliesimerkki. Mitä kansa saa, kun kiekko lipuu maaliin?
DSC_0026 (4)Varhaisin jääkiekkomuistoni on hämärä muistikuva vuoden 1995 finaalista, jossa Suomi kukisti Ruotsin. En ymmärtänyt silloin kovin paljon lajista enkä ymmärrä vieläkään, vaikka olen itse asiassa työni puolesta saanut seurata aitiopaikalta sitä, kuinka kiekkohuuma valtaa Suomen.

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut villitsevät kansan, sillä rehellisyyden nimissä meillä ei ole kovin paljon muuta, mistä iloita. Ainakaan suurella varmuudella. MM-kilpailut kestävät sopivan vähän aikaa, eivät vaadi suurta sitoutumista ja pelitkään eivät kestä ikuisuutta. Katsojaluvuista päätellen otteluiden täytyy olla jollakin tavalla merkityksellisiä, jos sadattuhannet jaksavat käyttää niihin aikaansa.

Jos urheilun merkityksen aikoo perustella kansallistunteen nostattamisella ja Suomen maailmankartalle saamisella, on aiheellista myös pohtia, mitä hyötyä siitä on. Miksi se on oleellista? Voivatko urheilumenestyksen vaikutukset olla niin kauaskantoisia, että niiden voidaan ajatella vaikuttavan Suomen imagoon, viehättävyyteen, matkailuun ja siten myös talouteen?

Olisiko kuitenkin niin, että pohjimmiltaan urheilu on merkityksellistä siksi, että se lisää yleisön tai kansan yhteenkuuluvuuden tunnetta? Kyse ei ole vain jääkiekosta, vaan kaikesta urheilusta ja viihteestä. On kiva pesiä pubissa juomassa olutta ja katsomassa peliä. Saahan elämästä nauttia.

Pubi-illasta tulee kuitenkin helposti tylsä ilman voittohuumaa. Ihmisellä on tarve luokitella asioita, ja siksi on myös oleellista tietää, kuka on paras – sen vuoksi urheilu on olemassa. Siitä huolimatta en ymmärrä, mitä merkitystä voittamisella on yleisölle. Eikö kilpailuista pitäisi saada sama viehätys irti, vaikka mitali jäisi saamatta?

Se, että urheilukarnevaaleissa ei mielestäni ole mitään järkeä, koskee toki myös muita suuria viihdetapahtumia, kuten Euroviisuja. Lopulta olen ikuisuuskysymyksen edessä: Onko missään mitään järkeä? Jos on, niin missä?

Ehkä olen tylsä ja pidättyväinen urheilun halveksuja, mutta en vain yksinkertaisesti pysty tavoittamaan sitä, mitä maailmanmestaruuskilpailut antavat ihmisille. Paitsi leipää ja sirkushuveja, mutta niistä on puhuttu jo antiikin Rooman ajoista asti, joten en viitsi jaaritella niistä enempää, vaikka totuus ei taida olla kovin kaukana. Toukokuuhan on mitä otollisinta aikaa hävittää hallitusneuvottelu- ja vaaliuutiset sankari-Kaapon uskomattomista veiveistä kertoviin urheilujuttuihin.

Yhtäkkiä onkin moni päätös nuijittu huomaamatta läpi. Ja torikin jää lopulta tyhjäksi.

Mitä merkitystä urheilutapahtumilla mielestäsi on? Miksi seuraat urheilua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kaikki synnit – kaikki nähty

Jos on nähnyt Ylen Karppi-sarjan (2018), on nähnyt myös Elisa Viihteen uutuuden Kaikki synnit (2019). Turvallisista juonenkäänteistä huolimatta Kaikki synnit on ihan kelpo rikosdraama, joka kuljettaa katsojan vavisuttaviin maisemiin uskonnolliseen pohjalaiskylään.
y4GfbaRoKuva: Elisa Viihde

Mika Ronkaisen ja Merja Aakon luoma Kaikki synnit -sarja on yllättävän ylistetty ammentaakseen vanhoista tutuista elementeistä, jotka jo viime vuonna julkaistu Karppi on koonnut yhden tuotantokauden mittaiseksi rikosdraamaksi.

Lauri Räihä (Johannes Holopainen) ja Sanna Tervo (Maria Sid) keskusrikospoliisista lähtevät työkomennukselle Pohjois-Pohjanmaalle, kun pienestä Varjakan kylästä löytyy rituaalin omaisesti murhattuna kaksi lestadiolaismiestä. Lopulta katoaa vielä kolmaskin mies, jonka kohtalosta Räihä ja Tervo joutuvat myös toimittamaan suruviestin.

Kaikki synnit rakentaa jännityksensä tutuista elementeistä: uskonnosta, uskonnollisesta aivopesusta, taloussotkuista, hyväksikäytöstä ja näennäisen yllättävästä loppuratkaisusta. Sarjan ehdoton vahvuus on se, että päähenkilö Räihä on itse lestadiolaisesta perheestä ja yhteisölle tyypilliseen tapaan hylätty irtautumispäätöksensä vuoksi. Sarja käsittelee pintapuolisesti Räihän omia kipukohtia samalla, kun avataan päähenkilö Tervon elämän kiemuroita, minkä vuoksi jaksot ovat täyteen ahdettuja. Onneksi hyvällä tavalla, sillä kuusijaksoinen sarja ei jää paikoilleen missään vaiheessa.

Räihän omat kokemukset eivät kuitenkaan pelasta Kaikki synnit -sarjaa siltä, ettei se saa oikein mistään otetta. Varjakan talouspohatta puuhaa suurta ostoskeskusta, ilmenee korruptiota ja vahinkoja. Antiteistit vastustavat uskonnollista aivopesua samalla, kun tekevät ilkivaltaa. Silti lestadiolaismiehiä katoaa ja löytyy murhattuna eikä mikään silti näytä liittyvän oikein mihinkään. Näin käy myös loppuratkaisussa, joka on hyytävä, mutta melkoinen pannukakku siihen nähden, mitä viidessä aiemmassa jaksossa on jauhettu. Huvittavaa on se, että ratkaisu muistuttaa erehdyttävästi Karppia: lapio heiluu ja syy kytkeytyy aivan muuhun kuin olettaa olisi voinut.

Vaikka Kaikki synnit ei onnistu tarjoamaan yleisölle mitään uutta, ovat sen käsittelemät teemat tärkeitä keskustelunavauksia. Vielä vaikuttavampi sarja olisi, jos se olisi kirjoitettu pureutumaan yhteen suureen teemaan, kuten hyväksikäyttöön tai uskonnolliseen aivopesuun. Nyt teemarippeistä käteen jää repaleinen kokonaisuus juonenkäänteitä ja ihan mukiinmenevä rikossarja.

Leffalippuarvontaan voi osallistua 15.4.2019 klo 21.00 saakka.

Kiehtooko uskonto sinua rikosdraaman näkökulmana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi katsot julmuuksia dramatisoituna?

Kun Netflix-maailma on kohissut Madeleine McCannin katoamiseen pureutuvasta dokumenttisarjasta, olen minä kahlannut läpi Yle Areenassa julkaistua, norjalaisen Birgitte Tengsin sadistisesta murhasta kertovaa rikosdokumenttisarjaa. Miksi ihmeessä katsomme jakso kaupalla raportointia tosielämän julmuuksista?
DSC_0560Rikosdokumentteja ja true crime -sarjoja tuotettaneen ja ahmittaneen tismalleen samasta syystä. Uskon nimittäin, että kumpaankin pohjimmainen syy on uteliaisuus. Halu ymmärtää, ei hyväksyä. Tuntea olevansa turvassa, mutta saada jännitystä. Kohdata maailman raakuus. Sitä on paljon mukavampi tutkia peiton alla kuin silmästä silmään. Rikosta penkova uskonee tekevänsä hyvää tai ratkaisevansa mysteerin omalla salapoliisityöllään. Katsoja taas saa eteensä tarinan ja aivopähkinän – jonkun toisen kohtalon kustannuksella, mikä kuulostaa aika surulliselta. Ja onkin sitä.

Birgitte Tengsin isän haastattelua katsoessa tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Rikoksesta on kulunut lähes 25 vuotta, ja yhtäkkiä tapahtumat ovat käsillä niin kuin ne olisivat eilistä. Niin ne ovatkin omaisille, vaikka katsoja näkee vain jännitysnäytelmäksi puetun kertomuksen, jossa pimeässä puskassa raahataan ruumista ja piinataan hulluuteen saakka epäiltyä vaaleassa kuulusteluhuoneessa. Luojan kiitos, en osaa itse kertoa, miltä omaisista tuntuu, kun kadonneesta tai murhatusta läheisestä tehdään dokumentti, mutta luulen, että haavavertauskuva on siihen erinomainen.

En ihmettele yhtään, että omaiset lähtevät mukaan dokumentin tekemiseen. McCannin dokumentissa tosin ei käsittääkseni nähdä vanhempia, ja Kate ja Gerry McCann ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä sisällön julkaisemiseen. Tengsin tapauksessa dokumentissa esiintyy vain isä. Täysin verrannollisia Tengsin ja McCannin kohtalot eivät ole, sillä todistettavasti vain Tengs on murhattu, McCann taas on virallisesti kadonnut. Tengsin tapauksesta on langetettu tuomio, mutta syyllisestä ei silti ole varmuutta. Tapaus on siis henkisesti auki, ja haavan on vaikea umpeutua. McCannista ei ole kuin huhuja ja heikkoja johtolankoja. Olisi ymmärrettävää, että omaiset käyttäisivät kaikki keinot. Entäpä jos dokumentti johtaisi ratkaisuun?

Rehellisesti sanottuna en usko, että toimitettu dokumentti tai true crime -sarja voisi koskaan päihittää poliisityön, mutta dokumentit voivat silti saada aikaan paljon hyvää. Haluan uskoa, että rikosten käsittely herättää keskustelua ihmisten henkisestä hyvinvoinnista, oikeuden menettelyistä, tuomioiden oikeudenmukaisuudesta ja pituuksista.

Parhaimmillaan rikosdokumentit kaikessa surussaan ja julmuudessaan auttavat näkemään, mikä yhteiskunnassamme meni vikaan, vaikka samalla täytyy muistaa, ettei silmittömällä pahuudella ole useinkaan mitään tekemistä inhimillisyyden kanssa, jolloin syiden ja seurausten analysointi on vaikeaa.

Minkälaisia ajatuksia sinulle heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Aikuiset – riittämättömyydestä ja rähmällään olemisesta

Ylen alkuperäissarja Aikuiset vie katsojan Kallioon, jossa on ihan okei olla hukassa, sanoa jostakin kumman syystä ”lol” ja pelätä keski-ikää.
aikuiset_yleKuvakaappaus YleAreenasta Aikuiset-sarjan sivulta.

Anna Brotkinin ja Anna Dahlmanin luomat aikuiset Oona (Anna Airola) ja Arttu (Elias Salonen) somettavat, juovat kahvia ja juhlivat glitterit naamalla. Kuulostaa aika helpolta lähestymistavalta siihen, millaista aikuisuus 2010-luvulla on. Onneksi 10-osainen sarja osoittaa pystyvänsä nauramaan kohteelleen ja kuvaamalleen ajalle lempeästi, mutta terävästi sarjan edetessä.

Oona on parikymppinen pienkahvilan pyörittäjä, joka tosin on onnistunut jättämään kahvilansa nimeämättä. Kovin moni muukaan asia ei oikeasti aikuisen näkökulmasta näytä onnistuvan, kuten on-off-suhde Kuismaan (Mikko Kauppila) tai elämänhallinta ylipäätään. Tilannetta pahentaa entisestään Oonan Markku-isän (Ville Myllyrinne) yllättävä muutto tyttärensä luokse. Arvot ja arjen tavat joutuvat törmäyskurssille ikäkuilussa, joka luo hedelmällisen tilan nauraa keski-iälle ja samalla pelätä sitä. Pelon jakaa Oonan kanssa paras ystävä Arttu, joka tekee taidetta työkseen, vaikkei siitä rahaa oikein tule.

Airola ja Salonen ovat niin luonnollisia rooleissaan, että on helppo unohtaa katsovansa fiktiivistä sarjaa. Tämä on sikäli saavutus, että Aikuiset ei ole mikään haalea kuvaus kaupunkilaisarjesta, vaan paikoin jopa yliampuva ja kaoottinen läpileikkaus nuoren ihmisen kipuilusta, jossa myös arvot saavat kyytiä. On helppo ihannoida kaupunkilaisuutta, jos pelkää kuollakseen joutuvansa kokkolalaisen elektroniikkamyyjän kanssa yhteen. Yhtä helppoa on uskoa pienin varoin elämiseen ja kritisoida kulutusta, jos itse elää vanhempien kustantamana ja on kotoisin arvoalueelta.

Samalla, kun Aikuiset irvailee aikuisuudelle, ottaa se kantaa myös riittämättömyyden tunteeseen ja itsensä etsimisen pakkoon. Oonan tarina muistuttaa lempeästi, että on ihan sallittua olla aivan eksyksissä, kunhan edes yrittää ryhdistäytyä. Vaikka Aikuiset on puettu huumoriasuun, tuo se koskettavasti esiin sen, minkälaisessa riittämättömyyden spiraalissa moni kamppailee. Yrittipä miten vähän tai paljon, jollakin menee aina paremmin ja joku myös näyttää sen aina paremmin somessa, jonka käytön ilkikurisuudelle Aikuiset piikittelee. Ihmiset ovat luuri kädessä epätoivoisia.

Iloisen kaaoksen, epätoivon ja luovuttamisen keskellä voisi tehdä hyvää käsitellä myös sinnikkyyttä, mutta toisaalta on tervettä, etteivät kaikkien tarinat ole sankarinäytelmiä. Kaikki eivät ole sankareita eikä kaikkien tarvitse olla sellaisia. On siis vapauttavaa nähdä, ettei aina tarvitse saavuttaa suuria, vaikka elämä olisikin lattejuomien sippailua ja keskiviikkokännejä.

Sarjan huumori rakentuu pitkälti dialogin varaan. Aikuiset kuvaa parikymppisten elämää, mutta välillä hahmojen kieli näyttää jämähtäneen teini-ikään eikä sitä voi oikein tulkita edes tarkoitukselliseksi huumoriksi. Voi olla, että olen itse henkinen mummo, mutta en tiedä ketään parikymppistä, joka käyttäisi sellaisia upean tyhjentäviä lyhenteitä kuin ”lit”, ”lol” ja ”sos”.

Pääosin Oonan ja Artun keskustelut kaksin ja Oonan isän kanssa onnistuvat ilmentämään kuitenkin hyvin aikaamme, sukupolvikuilua ja sitä, minkä käsitämme hipsterikulttuurina. Välillä dialogi ja käänteet lähtevät käsistä, mutta niinhän elämässä yleensä muutenkin käy.

Ehkä yliampuvan otteen on tarkoitus vääntää katsojalle rautalangasta aikuisuuden kipupisteiden tragikoomisuus. Keski-ikä on ihan pian täällä, ja sitä ennen pitäisi ehtiä tehdä vaikka mitä, mutta ensiksi täytyy juoda kahvit. Latet tietysti.

Onko Aikuiset-sarja tehnyt sinuun vaikutuksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa