Näillä eväillä miljonääriksi

Parhaat ideat ovat totta vieköön kaikista yksinkertaisimpia. Mitä jos kisailisikin kirjan avulla ja hylkäisi turhat pelilaudat ja nappulat? Jos mielii miljonääriksi, ei tarvitse enää edes vaivautua kisastudioon tai tuijottaa televisiota. Myyntiin tullut Haluatko miljonääriksi -kirja (WSOY 2017) hoitaa nimittäin visailunälän kotona.
DSC_0009 (3)DSC_0010 (3)DSC_0012 (2)Enpä olisi uskonut, kuinka toimivan ja viihdyttävän pelin kirjalla voi saada aikaan! Haluatko miljonääriksi -visailukirja noudattaa ihailtavalla tavalla tv-formaattia, minkä vuoksi se onkin ehdottoman onnistunut viihdyke. Kaiken lisäksi kirjamuoto mahdollistaa kätevän kuljettamisen mihin tahansa eikä pelinappuloiden kanssa tarvitse säätää.

Kirjan etu on myös se, että visailu onnistuu sekä kaksin että isolla porukalla, vaikka toki kaksin kysellessä yleisönä ovat vain huonekasvit ja pölypallot, ja tunnelmakin saattaa olla aavistuksen tenttimäinen. Kunnon porukalla pelatessa yleisö tietysti lisää aitouden tunnetta ja mahdollistaa kysy yleisöltä -avun käyttämisen. Kirjassa on myös 50:50-vaihtoehdot valmiina, joten kaikki oljenkorret saa oikeasti käyttöön.

Visakirjan ainoa puute on se, että ei sillä oikeasti miljonääriksi tule. Eikös joku onneksi todennut, ettei raha tuo onnea. Siihen tokaisuun lienee tyytyminen.

Muista ainakin nämä miljonäärivisassa!

  • Vanuatun nimi oli vuoteen 1980 asti Uudet-Hebridit.
  • Carl Brewer voitti ensimmäisenä sekä SM-kultaa että Stanley Cupin.
  • Kiinan väkirikkain maakunta on Guangdong.
  • Sansibarin sota kesti 38 minuuttia.
  • Abbé Pierre perusti Emmaus-liikkeen.
  • Hillevi Hiiri päätyi laulun mukaan lopulta naimisiin Hepokatti Heikin kanssa.
  • Allan Liuhala keksi metaforan Pihtiputaan mummo.
  • Carl Oscar Malm kehitti suomalaisen viittomakielen.
  • Hunter S. Thompsonin tuhkat ammuttiin taivaalle hänen hautajaisissaan.
  • Olavi Laiho oli viimeinen Suomessa teloitettu suomalainen.
  • Wrangelin saari kuuluu Venäjälle.
  • Rudyard Kipling on nuorin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut.

Arvaatko, minkä arvoisten kysymysten vastauksia väittämät ovat?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Surullisten ihmisten komediaruokailu

Sunnuntailounaan dialogi viihdyttää joka jaksossa, mutta sarjan uskalias tyyli pitää katsojan etäällä hahmoista. Viikon päätteeksi pyöreän pöydän ympärille kokoontuu rikkinäinen perhe, joka kantaa mukanaan ruudulle suomalaisen mielenmaiseman kipupisteet.
jakso3_perhe2_sunnuntailounas.jpg
Kuva: C More

Sunnuntailounaalla istuvat kuolemaa ennen toteuttavan to do -listan vangiksi joutunut uraisä Tauno (Taneli Mäkelä), natsipukuun ahtautunut, omasta erostaan kärsivä Taavi (Santtu Karvonen), umpisurkea ja ylidramaatinen näyttelijäpoika Jani (Jarkko Niemi), perheen kuopus, uhmakas elämäntapatyötön Severi (Samuli Niittymäki) ja tunnollinen, perhettä lounaalla paimentava lääkäritytär Eevi (Elena Leeve), jonka terapiaistunnot rytmittävät Atte Järvisen ohjaamaa ja käsikirjoittamaa sarjaa.

Kun viisi toistensa päälle puhuvaa eksynyttä laitetaan saman pöydän ääreen, on onni, että joku pitää kuria. Pöytäkeskustelua johtaa oikeutetusti sairauskohtauksesta, eli pienistä sydämen ylilyönneistä, toipuva Tauno. Taneli Mäkelä tulkitsee osuvasti itsetietoista mutta rauhallista menestyjäisää, joka tosin on unohtanut huomioida lapsiaan viimeisten 20 vuoden aikana. Tauno on herännyt elämän rajallisuuteen, ja sarja rakentuukin Taunon to do -listan ympärille, joka on suoritettava ennen noutajan tuloa. Listalla on lapsiin tutustumista uudelleen, lapsuusmuistojen selvittämistä ja ensirakkauteen tutustumista. Kuten arvata saattaa, ei mennyt olekaan ollut sitä, mitä on kuluneet vuodet kuvitellut.

Taunon to do -lista on myös mainio huomio ajastamme: nykyään elämä täytyy pilkkoa osiin, listata ja suorittaa. On kovin helppoa ajatella, että elämä muuttuu elämisenarvoiseksi, kun sen kirjaa paperille, mutta Sunnuntailounaskin osoittaa, että elämä on kaikkialla muualla kuin paperilla.

Sarjan tyyli jakaa jakso Eevin terapiasessioihin, perheen lounaspöytäkeskusteluun ja viikon aiempiin tapahtumiin tekee jaksosta katkonaisen, mutta toisaalta ratkaisu tuo mieleen brittikomediat – vain yleisön taputukset puuttuvat. Niitä ei sentään ole ängetty mukaan sillisalaattiin, jonka makuun pääseminen kestää muutenkin. Sarjaa ei siis kannata jättää kesken kahden jakson perusteella, sillä meno näyttää kiihtyvän kolmannesta jaksosta eteenpäin.

Sunnuntailounaalla kyytiä saavat ihan kaikki, mikä tuntuu jo melkoiselta teemaähkyltä. Siis aivan kaikki luonteenpiirteet, elämänvalinnat, poliittiset näkemykset, taloustilanteet, ammatit ja sukupuolet. Sarjassa naljaillaan elämäntapatyöttömyydelle, ylitunnollisuudelle, natsismille, feminismille, näyttelijöiden ammattikunnalle, draaman tekemisen tavoille ja kaiken haluamiselle kulttuurille, mikä käy ilmi kolmesta ensimmäisestä jaksosta. Kun jäljellä on vielä seitsemän samanlaista pätkää, ei kukaan säästy sivaltamiselta. Joku voisi ajatella, että Sunnuntailounas yrittää väkisin koota kansan ja aikamme läpileikkauksen 30 minuuttiin, mutta toisaalta kyse on komedian perusajatuksesta: yhteiskunnalle nauramisesta.

Sarjan hahmojen pakosti etäältä katsominen lienee koko sarjan idea, lounaspöydän herkullisin pihvi. Kun tarkastelee henkilöitä kaukaa, näkee niissä selvemmin itsensä. Sunnuntaisin lounastavat hahmot vaikuttavat piilosurullisilta ja solmussa olevilta, mutta ehkä kyse ei olekaan mistään pohjattomasta hukassa olemisen tunteesta, vaan ihan tavallisesta, yllättävän upottavasta arkikaaossuosta. Sunnuntailounas saa katsojan nauramaan siksi, että pöydän ääressä voi nähdä itsensä, jos sen vain tunnistaa teemasekamelskan alta.

Sunnuntailounas on katsottavissa C Moren suoratoistopalvelussa 29. maaliskuuta alkaen. Uusi jakso julkaistaan joka torstai.

Minkälaiset teemat komedioissa vetoavat sinuun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

Karppi imitoi nordic noiria ahnaasti

Ylen uutuusrikosdraama Karppia katsoessa tuntuu siltä, että sarjan on nähnyt ennenkin.
karppi.pngKuvakaappaus Yle Areenasta Karppi-sarjan ensimmäisestä jaksosta.

Tyhjät asunnot, nostureiden värittämät maisemat, kylmät lukaalit ja täydellisesti lohkeillut Suomenlahden jää korostavat Karpin miljöön mystisyyttä. Miehensä kuoleman jälkeen työhön palaava Sofia Karppi (Pihla Viitala) alkaa selvittää rakennustyömaalta tapettuna ja haudattuna löytyvän Anna Bergdahlin (Pamela Tola) kuolemaa yhdessä Sakari Nurmen (Lauri Tilkanen) kanssa. Mystisyyttä enemmän arkityössä on väkivaltaa ja verta.

Karppi muistuttaa hyvin paljon Sorjosta. Nordic noirin ideaa mukaillen kumpikin Ylen sarja on visuaalisesti synkkä, ja ne ratkovat hyvin samankaltaisia rikoksia, vaikka Sorjonen koostuukin useasta eri tapauksesta. Karpissa kaikki teemat on ahdettu samaan juoneen, mikä syö uskottavuutta. Sen enempää yksityiskohtia paljastamatta, täytyy kuitenkin todeta, että jotakin olisi voinut jättää pois, sillä sarjan rikoksen ympärille kietoutuvat niin taloussotkut, yritysvakoilu, huumeet, salakuljetus ja ympäristöaktivismi kuin salasuhteet, parisuhdeongelmat, lapsuuden traumat, seksuaalinen ahdistelu, vainoaminen ja pieni uskonlahko. Näiden lisäksi myös sattumalla on paikkansa. Aika hengästyttävä lista 12 jaksosta koostuvalle sarjalle, ja siksi Karppi tuntuukin paikoin nordic noir -imitaatiolta.

Toinen uskottavuusongelma liittyy Karpin ja Nurmen arkeen. Karppi ja Nurmi jäävät katsojalle etäisiksi työnarkomaaneiksi, millä ei sinänsä olisi väliä, mutta koska sarja kuvaa myös heidän yksityiselämäänsä, ei vapaa-aika näytä kovin uskottavalta. Työssään Karppi tekee välillä päättömiä ratkaisuja ja asettaa itsensä hengenvaaraan toistuvasti, mikä kaikessa uhkarohkeudessaan saa poliisityön näyttämään vailla järkeä olevalta sankariseikkailulta. Yksikön johtaja Tapio Koskimäki (Raimo Grönberg) yrittää olla järjenääni ja johtaja, mutta hänenkään sanoilla ei ole Karpille väliä, kun koko elämä on omistettu työn henkilökohtaiselle suorittamiselle.

Ajan henkeen kuuluvasti Karppi ottaa kantaa ympäristöpolitiikkaan, ja itse asiassa lopulta yrityskiemurat ja siihen liittyvä tuulivoimakeksintö muodostuukin sarjan mielenkiintoisimmaksi elementiksi, vaikka usein talouskäänteet jäävät suhdemysteerien varjoon. Avainsääntö Karppia katsoessa on hyvin perinteinen: hyvä voikin olla paha, ja pahalta näyttävä pohjimmiltaan hyvä. Se kannattaa muistaa myös murhaajaa pohtiessa.

Kuten hyvin usein, syyllinen on lähempänä kuin arvata saattaa. Karpin loppuratkaisu saattaa yllättää, mutta ei onnistu punomaan loogista tapahtumaketjua ratkaisun ympärille. Yhdentoista jakson verran samoissa kuulusteluissa vellova sarja päättyy kuin salamaniskusta eikä syyllisen sielunelämään päästä uskottavasti kiinni.

Karpille kannattaa kuitenkin antaa mahdollisuus, sillä se on kelvollista sunnuntaiviihdettä ja visuaalisesti miellyttävää katseltavaa synkkyydestä ja graafisista maisemista nauttiville. Jos sarjasta tehdään toinen kausi ja se saadaan pian ulos, Karppi voi hyvinkin lähteä lentoon. Vaikka harvemmin kalat lentävät.

Karppi keskiviikkoisin Yle 2:lla klo 21.00. Kaikki jaksot ovat jo katsottavissa Yle Areenassa.

Mikä on mielestäsi onnistunein nordic noir -sarja? Koukutuitko Karppiin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Seksi-Gunnar turmelee meidät

Nyt varuillaan! Pihlajakadun elegantista vanhasta herrasta on tullut niin irstas, että se tuhoaa katsojankin moraalin. Yleisö hytisee nojatuoleissaan järkyttyneenä.
DSC_0005.JPG”Hävytön strippauskohtaus”, uutisoi Ilta-Sanomat Gunnarin (Raimo Grönberg) raisusta vapaaillasta, jota seurattiin parin jakson verran parhaaseen katseluaikaan saippuasarjassa Salatut elämät. Kuten olettaa saattaa, ainakin uutisen mukaan katsojat ovat järkyttyneitä, minkä myös jutun kommentit vahvistavat.

Katsojien järkyttymisen toistaminen otsikkotasolla on liioiteltua, mutta tottahan rivot kohtaukset jakavat mielipiteitä ja herättävät tunteita. Hyvä niin. Muistisairaan Gunnarin seikkailut strippiklubi Herukassa pureutuvat hyvin aikamme puheenaiheisiin. Kohtausten keskiössä on vanha, irstaaksi heittäytyvä mies, joka linkittyy puheenaiheissa niin seksuaalista ahdistelua käsittelevään Me too -kampanjaan kuin siihen, että eläkeläisten seksuaalisuus on edelleen tabu – ei ainakaan yksi valtakunnan ykköspuheenaiheista.

Harmaa peitto heilumaan

Vaikka Gunnarin maksulliset seksiseikkailut eivät varsinaisesti liity seksuaaliseen ahdisteluun ja Me toon perimmäiseen ideaan, vanha ja irstas mies edustaa mediakuvastossa kampanjan hirviötä, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki vanhat miehet olisivat pervoilijoita tai sitä, että pervoilija olisi aina vanha mies. Gunnarin rietastelu tapahtuu strippiklubilla, jossa rahaa vastaanottaa ammattilainen todennäköisesti aivan omasta tahdostaan, mutta silti taustalla on heiveröiseksi jäävä yritys ottaa kantaa seksuaaliseen häirintään. Se taas liittyy kysymyksiin jokaisen henkilökohtaisista rajoista. Hedelmällisempää olisi käsitellä Gunnarin muistisairauden muuttamaa persoonaa ja sen aiheuttamia epäsovinnaisia tekoja.

Haloo Gunnarin reissusta on joka tapauksessa syntynyt. Jos unohdetaan Me too ja mediakuvaston vanha, irstas mies, Salatuilla elämillä olisi paikka käsitellä lähemmin vanhuusiän seksuaalisuutta muutenkin kuin muistisairauden sävyttämänä. Kauhistuksesta päätellen yleisö ei ole valmis vielä harmaahapsien puuhien tiirailuun, sillä nuorten miesten strippaamisestakaan ei sarjassa noussut samanlaista myrskyä. Ei edes siitä, että keski-ikäinen nainen osti sarjassa seksiä nuorelta Taalasmaan Talelta (Emil Hallberg).

Strippaukseen ja maksullisiin seksuaalipalveluihin liittyvät luonnollisesti ja valitettavasti kysymykset ihmiskaupasta, mutta niitä ei taida olla tarpeen pohtia kuvitteellisen Salkkarit-strippiklubin kohdalla. Tosielämässä on toisin. Itse olenkin katsojana huolissani lähinnä siitä, mitä tapahtui sille arvokkaalle vanhalle Gunnarille (Antti Seppä), joka ryhdikäs hattu päässään ulsteriin pukeutuneena poukkoili naapurustossa ja piti aikuiset tyttärensä ja tomeran avopuoliso-Ullan (Maija-Liisa Peuhu) kurissa sairaudestaan piittaamatta. Mitä sitä mieltään pahottamaan yhdestä railakkaasta illasta, kun kamalampaa materiaalia syljetään ulos muista tuotannoista – puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu oikeassa elämässä.

Tarjottimella syystä

Sitä saa, mitä tilaa. Tätähän me katsomme uutisoinnista päätellen. Joku tosin ehdotti nettikeskustelussa, että kaikenlainen rietas materiaali, kuten Salkkarit ja Subilla nähtävä Ina < 3 porno -ohjelma, pitäisi korvata lempääläläisen helluntaiseurakunnan raamattupiirin televisiotaltioinnilla. Noin niin kuin esimerkiksi kuulemma. Niin ei tapahdu, koska ainakin raamattupiirin televisioversiosta puuttuisi seksi ja riemukas dialogi. Seksi-Gunnar turmeleekin vain ne, joiden maailmankatsomus on niin kapea, ettei se kestä yhtä hömelösti kuvattua muistisairautta ja käsistä lähtenyttä baari-iltaa.

Käsikirjoitusryhmän kynät sauhuavat jo, kun järkytystä kuvaavat uutiset kasvattavat liekkejä. Seuraavaksi kirjoitustiimin kynän terästä voisi tosin lähteä aiempaa monipuolisempaa muistisairauden käsittelyä, joka ei jäisi aina niin kutkuttavan jännittävien seksiseikkailuiden varjoon. Muistisairauden varjoon jäävät nimittäin aina lopulta sekä sairastunut että omaiset. Siinä eivät stringit ja punaiset puuhkat paljon lohduta.

Minkälaiset elokuva- ja sarjakohtaukset järkyttävät sinua oikeasti? Järkyttääkö televisio- ja nettiaikakaudella enää mikään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kauneus kärsii inflaatiosta – ei riitä, että on ekonomi

Kaunis elämä -sarja osoittaa, että valtasuhteet yhteiskunnassa ovat edelleen kierossa. kauniselama1.pngKuvakaappaus Katsomo.fi-palvelusta.

”Sama idea kuin Vain elämäässä”, totesi Heidi Sohlberg (Ilta-Sanomat 7.11.2017) tulevasta missisarjasta. Vain elämää kuvaakin varsin kattavasti tiistaina 20.2. Avalla alkanutta Kaunis elämä -sarjaa. Illallispöytään istahtavat Vanajanlinnassa Sohlbergin lisäksi Lenita Airisto, Riitta Väisänen, Tarja Smura, Lola Odusoga, Karita Tykkä, Lotta Näkyvä ja Pia Lamberg. Musiikkileirikoulusarjan henkeä mukaillen linnassa itketään, kerrotaan tarinoita, touhutaan ja katsellaan vähän liikkuvaa kuvaa illan päätähden elämästä.

Ilta-Sanomien uutisen kommenttikenttä osoittaa todeksi sen, mitä arvata saattaa: misseyden arvostus kärsii pahemman luokan inflaatiosta. Nimimerkki Valintoja sanoo ääneen, mikä missi-instituutiossa ja sen nykybrändissä mättää: ”Kikattajien kerho kokoontuu siis! Jo on ideaköyhyys huipussaan, jos ei enää muuta keksitä. No, naisillehan ei tarvitse maksaa kuin murto-osa siitä, mitä esim. miesjoukolle, vaikkapa jos entisistä kiekkoilijoista alettaisiin tehdä Vain elämää -ohjelmaa – –.” Valintoja-nimimerkki todistaa myös itseironisesti, miksi naisten asema on edelleen vinksallaan miehiin verrattuna, olkoonkin tasa-arvo Suomessa maailman huippuluokkaa. Niin kauan kuin tällaisia kommentteja kirjoitetaan ja tämänkaltaisia olettamuksia tehdään arkipäiväisesti asia on juuri niin kuin kommentissa todetaan. On surullista ajatella, että naisten urista kertova sarja olisi osoitus huonosta ideointikyvystä. Mielenköyhyys on sitä, ettei kykene näkemään tarinaa ihmisen takana.

Vaikka Vain elämää on idealtaan leimautunut itkukinkereiksi, senkaltaisia sarjoja tuotetaan kaudesta toiseen, sillä idea kantaa. Nimenomaan tarinoiden vuoksi. Missit ovat itse asiassa mahtava teema! Heidän elämänsä ja uransa heijastavat suoraan elettyä aikaa, jota on seurattu uutisista ja roskalehtien palstoilta. Sarja osoittaa kädestä pitäen sen, että kohun takana on aina ihminen. Jokaisen pilkan ja rasistisen kommentin takana ihminen. Korkokengissään ja alusvaatteissaan lehtien kansikuvissa.

Kaunis elämä -sarjan avausjaksossa vietetään Airiston päivää. Kahdeksankymppisen diplomiekonomin ja kirjailijan – kikattajan siis – päivästä muotoutuu ilottelun sijaan Lenitan sotahistoriakoulu, jossa matka alkaa pulavuosista ja huipentuu Tykkimuseoon. Airisto yrittää todennäköisesti omana päivänään ratkaista jo uutisen kommenteissakin esiin tullutta arvostusongelmaa, mikä johtaa siihen, että sotajankkaaminen alkaa vaikuttaa teennäiseltä. Meno käy sen verran raskaaksi, että muut leidit alkavat jo toivoa ilottelua ja miesseikkailutarinoita illalliselle. Niiden osalta illallispuinti jää pintaraapaisuksi. Pääanti tiivistyy siihen, että suhteita on ollut enemmän kuin vaihdevuosioireita.

Avausjakson perusteella näyttää siltä, että tunti on liian lyhyt aika yhden ihmiselämän kertaamiseen. Lopputuloksena on jono etukäteen kuvattuja inserttejä, vieraiden vetistelyä, keittiömestarin häärintää ja maistatusta, pikaskoolaus iltapuvuissa ja vähän vaivaantunutta ruokailua.

Airisto tekee ohjelmassa yhden terävän huomion: kauneus on lisäarvo. Hän kertoo tarinan siitä, kuinka sai vaihdettua upeasti kirjaillun essunsa sokeriin pula-ajan kerjuureissulla. Vaan eivätpä saaneet sisaret koltuistaan samaa! Tuolloin Airisto ymmärsi kauneuden merkityksen, ja myöhemmin oivallus siivitti hänet Suomen neidoksi ja maailmalle Suomi-kuvan edistämisen pariin.

Lisäarvo ei nimensä mukaan ole keneltäkään pois. Miksi siis kauneus tekisi kenestäkään tyhmää?

Kaunis elämä Avalla tiistaisin klo 21.

Minkälaisia ajatuksia misseys ja Kaunis elämä herättävät? Onko Vain elämää -sarjasta tuttu konsepti jo puhki kulutettu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Klassikko-ohjelmat kuolemantuomiolla

Nettipalveluiden kanssa sotaa käyvän television elvytyskoneisto ruiskii tippaletkuun klassikkoformaatteja viime vuosituhannelta. Miksi niin moni tekohengitysyritys hiipuu pikavauhtia? Miten ihmeessä yksi on kuitenkin onnistunut puskemaan tiensä 2010-luvulle?

onnenpyörä_tv5.pngKuvakaappaus Tv5.fi-sivulta.

Tavallisten ihmisten televisiovisailuissa on vähän samaa kuin yhdeksänkymmentäluvun Mäkkäri-synttäreissä: kaikki ovat olleet niissä. Ainakin kohta. Tv-kisailuista on tullut perusviihdettä ja -hupailua. Helpoimman väylän tähän tarjoavat klassikko-tv-formaatit, joita herätetään tasaisin väliajoin henkiin.

Napakymppi on veivannut talven ajan parinhakurulettia Nelosella, Kymppitonnin uudesta paluusta uutisoidaan ja Onnenpyöräkin alkaa taas pian hyrrätä sitten jälkeen Janne Porkan. Uuden Kymppitonnin juontajan pesti lipesi alkuperäisen Riitta Väisäsen käsistä Cristal Snow’lle. Voiko tästä selvitä? Napakympin parittajaksi vaihtui Janne Kataja, kun ’vanhoina hyvinä aikoina’ keulakuvana keikkui Kari Salmelainen. Yhtään paria ei ole tiettävästi syntynyt uudella kaudella.

Seitsemänkymmentäluvulta saakka formaatteja tuijottaneita ei taatusti riemastuta, kun ruutuun marssitetaan uudet kasvot ja käydään härskisti käsiksi nostalgisten lauantai-iltojen suuriin herkkupaloihin. Mahdollisesta klassikkokiukuttelusta huolimatta katsojalukujen pitäisi olla kohtalaisia, jos nykyajan nuoret ja prime time -ohjelmien tuijottajat löytäisivät uusitut ohjelmat. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä enää ei tarvitse kinata pelkän Levyraadin tai länkkärileffan kanssa, vaan kokonaan uusien media-alustojen. Sitä paitsi, jos ihan rehellisiä ollaan, on kyseenalaista, mitä uutta vanhat formaatit voivat tuoda nykyaikaan. Vaikka klassikko-ohjelmat viime vuosituhannelta ovat sympaattisia ja ihania aikamatkoja menneeseen, ovat ne lähinnä temmelluskenttiä arjen hupiin, eivät sitä suurta viihdettä, jota televisiolta vielä haetaan.

On tosin yksi veijari, joka on onnistunut neuvottelemaan jopa Lasse Lehtisen ajan uskolliset visailuseuraajat puolelleen. Jaajo Linnonmaan luotsaama Haluatko miljonääriksi on pyörinyt jo usean kauden ajan menestynein katsojaluvuin ruudussa. En väitä, etteikö Linnonmaa olisi hyvä juontaja. Onhan hän, ehdottomasti. Salaisuus lienee kuitenkin itse visailussa, joka kestää hyvin aikaa ja sopii ihmisen perusluonteeseen. Tietäminen, menestyminen ja voittaminen kiehtovat. Haluatko miljonääriksi yhdistää toivon voittamisesta, jännittämisen kilpailijan puolesta ja uskon omaan osaamiseen. Ehkä salaisuus on itsekeskeisyydessä. Jokainenhan meistä pelaa itseään vastaan, istuipa sitten kisapallilla tai kotisohvalla. Ajatus ei kuole, vaikka maailma muuttuu.

Televisiovisailuiden ja tosi-tv-kilpailujen arkipäiväistyessä panokset kovenevat. Kun jo melkein jokainen on ollut jonkin sortin kuvauskinkereissä, ei hommaan lähdetä enää pikkusummasta. Kokemus ei ole enää tarpeeksi suuri korvaus eikä näköradiossa esiintyminen räjäytä pankkia kotikulmilla. Kenties myös siksi Haluatko miljonääriksi menestyy. Miljoonasta vääntyy toki kaarelle erityisesti verottajan suu, mutta on se silti sellainen summa, että kannattaa lähteä hikoilemaan ahdistavalle jakkaralle. On aika surullista tavallaan, että parin tonnin sanapelivoitot eivät tunnu enää yhtään miltään, sillä rahapelit kaikissa muodoissaan ovat valitettavasti nykyaikaa. Jackpotia ei tarvitse hakea telkkariruudusta.

Loppukuusta nähdään, kuinka pitkälle Porkan klassinen ja elegantti väripyörä pyörii Jethro Rostedtin käsissä. Sanapelit ovat mukavaa aivojumppaa, mutta nähtäväksi jää, vieläkö tönköt tehtävät vetävät satatuhatpäisen yleisön television ääreen, kun sohvan käsinojalla makaa kuitenkin se pieni mobiililaite, joka tarjoaa kaiken sen, mistä vain pystymme haaveilemaan. Myös ne sanapelit.

Haluatko miljonääriksi -ohjelman uusi kausi käynnistyi 10. helmikuuta Nelosella. Onnenpyörä aloittaa 28. helmikuuta TV5:llä.

Minkä vanhan formaatin herättäisit henkiin? Miksi klassikko-ohjelmat eivät enää nykyään löydä tietään katsojien sydämiin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Donna näkee ja juhlii sydämellään

Ylen uutuusdraamakomedia Donna arkipäiväistää näkövammaisen arjen onnistuneesti – esittäen sen ihan tavallisena. Sellaisena kuin ihan tavallisten ihmisten ihan tavalliset elämät ovat aistilukumäärästä riippumatta.
donna_yle.pngKuvakaappaus Yle Areenasta.

Työt rullaavat, viini maistuu ja omakotitalo on vähän rempallaan. Kuulostaa keskivertokolmekymppisen arjelta. Sekin sopii tilastoihin, että äijä lähtee kävelemään kesken kaiken, kuten Donnalle (Alina Tomnikov) käy, kun muusikkomies André (Eero Ritala) ottaa hatkat rakastuessaan soittokaveriinsa (Miila Virtanen). Näkövammaisuus onkin jo hieman harvinaisempi juttu ainakin tilastoja katsottaessa. Donna ei niitä näe, eikä miehensä pitkään jatkunutta pettämistä, mutta paljon muuta äkisti alkanut yksinelo avaa silmien eteen näki niillä tai ei. Apuna on joka käänteessä yliaktiivinen ystävä Mira (Essi Hellén).

Kuten aika moni muukin eronnut, Donna haluaa löytää uuden miehen tai vähintään pientä säätöä, jota mahtuisi vanhan puutalon uumeniin enemmänkin. Etsintäkeikkaa värittävät monet juhlat, humalat, pieleen menneet kohtaamiset ja ihan hullut illat. Osin tuntuu, että sarja korostaa juhlimista kuin yrittäen kertoa, että näkövammainenkin voi elää täyspainoista elämää. Tarkemmin ajateltuna sitä ovat kaikki draamasarjat täynnä, olipa kyseessä sitten näkövammainen päähenkilö tai ei.

Roisia kyytiä

Donna ei myöskään tyydy hissuttelemaan ennakkoluulojen käsittelytavoissa tai sorru valistavaan tyyliin kertoessaan erilaisesta arjesta. Kieli on roisia, ja siitä saavat osansa niin näkövammaiset, elämäänsä kyllästyneet omaishoitajat ja työtään inhoavat avustajat kuin lyhytkasvuisetkin. Retorisilla valinnoilla on paikkansa. Elämää ei pidä ottaa vakavasti, ja karkeat sanavalinnat ja musta huumori tekevät teeman helpommin lähestyttäväksi. Sarja sanoo ääneen sen, mitä yleensä ei voi sanoa.

Ennakkoluulojen käsittelyssä sarja tekee myös oivallisen huomion tarttuessaan myös Donnan omiin käsityksiin. Sarjan päähenkilö ei ole syntymäsokea, ja muistaa siten ajan ennen näkökyvyn menetystä. Treffeillä toisen näkövammaisen kanssa hän toteaa, ettei todellakaan halua sokeaa miestä. Donnan ystävä Mira taas pohtii suhdettaan lyhytkasvuiseen oppilaaseensa. Donnan ja Miran oppilaan kohtaaminen tuo sarjaan mehevän käänteen, ja ennen kaikkea kuvaa sitä, kuinka muiden näkökulmasta samantyylisten ongelmien kanssa kamppailevat löytävät yhteisen sävelen. Siksi, ettei kumpikaan yritä liikaa.

Tomnikov suoriutuu sokean näyttelemisestä mainiosti, vaikka varmasti ammattilaiset epäluonnollisuuksia siitä voivatkin löytää. Rooli ei ole helppo, eikä sarjan kannalta oleellista olekaan se, että kaikki menee prikulleen oppikirjan mukaan. Juju on teemassa, ei siinä, kuinka luonnollisesti kahvikuppi putoaa kädestä lattialle tai missä kulmassa Donna kompastuu omiin jalkoihinsa.

Navigaattori sydämessä

Kymmenenosaisen sarjan kuvaukseen on yhdistetty onnistuneesti maailmaa Donnan silmin. Mustaksi kuvaa ei ole jätetty, mutta pätkät ilmentävät hyvin sitä, millaista kepin kanssa liikkuminen on, ja millaisia ennakkoluuloja arjen tilanteissa kohtaa kohtaamatta varsinaisesti muita ihmisiä keskustelun tasolla. Näkövammaisille saatetaan huutaa asiakaspalvelutilanteessa, vaikka kuulossa ei olisi vikaa. Apua tarjotaan auliisti kadulla, mutta kun sitä oikeasti tarvitsisi, katsotaan vierestä.

Sarjan pääsanoma taitaakin kääntyä siihen, minkä jo kaikki ihan tavalliset ihmiset tietävät: jokainen on yhtä arvokas. Elämän ei tarvitse loppua aistimenetykseen, eikä jonkin kyvyn menettäminen ole syy syrjintään. Todennäköisesti ja valitettavasti joillekin se lienee vielä epäselvää, ja siksi Donnan kaltaisia sarjoja tarvitaan siis sen lisäksi, että Ylen uutuus on myös mainiota viihdettä ilman merkityksellistä teemaakin.

Donna osoittaa, että tärkein näkökyky sijaitsee sydämessä, vaikka mielellään ympärillä olevaa maailmaa katsoisi sen lisäksi myös ehjin silmin.

Sarjan ensimmäinen kausi on jo katsottavissa kokonaan Yle Areenasta.

Minkälaisia ajatuksia sarja tai sen aihe herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Korpelan kaivosjahti alkaa taas Perttulankulmasssa

Taas kieroillaan ympäristöasioiden vuoksi ja puolesta! Toisen kauden uusin jaksoin tänään 17.9. käyntiin pyörähtävä Korpelan kujanjuoksu on sympaattinen, mutta osin ontuva yhdistelmä ympäristökannanottoa, laittomia ratkaisuja, haparoivaa romanssia, höhliä roolihahmoja ja maalaismaisemia. Ovatko maalaiskomediat toimiva tapa puida ekokysymyksiä?
Kuvassa Esa Latva-Äijö, Karoliina Vanne ja Janne Kataja
Kuva: Yle / Jyri Pitkänen

Korpelan kujanjuoksusta on kirjoituksissa puhuttu maalaiskomediana, mutten itse laskisi sitä komediakategoriaan. Ei tosin ihme, että nimitystä mielellään käytetään, sillä maalaissarjat vaikuttavat olevan suosittuja. Korpelan kujanjuoksu seuraa Anssi Korpelan (vas. Esa Latva-Äijö) taistelua kaivostoimintaa ja ympäristöongelmia vastaan. Ekoprobleemat ovat tuttuja jo Ylen aiemmista tuotannoista, kuten niistä Maalaiskomedioista, Pirunpellosta ja Pintaa syvemmältä -sarjasta. Sarjojen sanoma on tärkeä, mutta pontta siltä vie se, että virsi on aina sama ja samalla tavalla laulettu. Iso yritys haluaa taloudellisesti hyötyä idyllisen kylän maaperästä, joka uhkaa yritystoiminnan vuoksi tuhoutua. Pieni ihminen käy taistoon. Ja lopulta voittaa. Korpelan Anssin kanssa sotaa käyvät Miisa (Karoliina Vanne) ja Jaska (oik. Janne Kataja).

Ympäristökatastrofi uhkaa tällä kertaa Perttulankulmaa. Aiemmissa tuotannoissa on keskitytty Kuusniemen, Tyrisevän ja Kessinkosken ongelmiin. Kuvitteellinen paikka mahdollistaa enemmän vapauksia käsikirjoitukseen, sillä tosielämän luonnon rajoitteet eivät tule vastaan. En silti pidä kovin uskottavana sitä, että ympäristöongelmien käsittely siirretään aina paikkaan, jota ei oikeasti ole olemassa. Voi tosin pohtia, kumpi on mielikuvituksen puutetta: se, että kuvitteellisen paikan ongelmat tuntuvat epäuskottavilta vai se, että ongelmia ei voida kuvitella tapahtuvaksi jo olemassa olevassa kunnassa. Katsojan vastuulla olisi jälkimmäisessä vaihtoehdossa erottaa tapahtumat tosielämän kunnasta. Ymmärrän, että monet voivat pitää todellisen kunnan tai kaupungin tuomista keskiöön hankalana kuntabrändin kannalta, mutta eiväthän ihmiset oikeasti pidä totena muidenkaan sarjojen tapahtumaketjuja, kuten Aallonmurtajan kotkalaista rikollistouhua tai Sorjosen Lappeenrannan mafiaa. Ovatko ympäristöongelmat kuitenkin niin arka ja todellinen aihe, ettei niiden haluta identifioituvan omaan kuntaan?

Maalaissarjojen ongelma vakavien asioiden käsittelemisessä on yleensä ontuvasti toteutettu juoni ja kotikutoisuus. Se on tavallaan sympaattista, mutta vakavat asiat vaativat vakavia otteita ja rahaa niiden toteuttamiseen näyttävästi. Stereotyyppiset hahmot, kuten kylmä liikemies, kylän virallinen hölmöilijä ja takakireä tuleva ex-vaimo eivät myöskään lisää uskottavuutta. Korpelan kujanjuoksu vaikuttaakin hyvistä aikeistaan huolimatta näytelmältä, joka vanhasta käsikirjoituksesta toteutetaan koulunäyttämöllä aina uudestaan vuodesta toiseen muutamia elementtejä vaihtamalla.

Ympäristöongelmia on kuitenkin osattu käsitellä Ylen tuotannoissa myös vaikuttavasti. Tellus (2014) keskittyi ekologiseen kriisiin ja pitkälle meneviin ekoaktivisteihin. Sarja oli osin raaka ja paikoin yliampuva, mutta äärimmilleen viedyt ratkaisut herättävät yleensä parhaiten huomaamaan, mikä yhteiskunnassa on vialla. Tellus ei myöskään esitä päähenkilöitä sankareina, vaan hyvän asian puolesta taistelevina, välillä naiiveina ja vauhtisokeina nuorina, joiden ratkaisut eivät aina ole moraalisesti oikein. Valtaan keskittynyt Presidentti (2017) käsitteli myös puhuttelevasti ympäristöongelmia, jotka tulevaisuudessa voivat valitettavasti olla totisinta totta.

Korpelan kujanjuoksu YLE1:llä sunnuntaisin klo 21.05 ja Yle Areenassa.

Minkälaisia ajatuksia Korpelan kujanjuoksu tai maalaiskomediat herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Edelleen paalupaikalla

Syksy on siitä ihanaa aikaa, että television ääreen on entistä miellyttävämpi käpertyä. Ei siihen lupaa tarvitse anoa muinakaan vuodenaikoina, mutta erityisesti syksyinen ohjelmatarjonta tekee oikeutta suomalaisten kotien päätähdelle: näköradiolle. Telkulle, töllölle. Telkkarille.
OLYMPUS DIGITAL CAMERASiitä ei oikeasti ole kovin kauaa aikaa, kun televisiota kutsuttiin vielä näköradioksi, Suomen ensimmäinen televisiokanava TES-TV oli uusinta uutta, lähetykset kotikutoisia ja televisio yhteisöllisyyttä rakentava järkäle, koko elämän investointi. Tai niin sen piti mennä, mutta eiväthän ne mööpelit kestäneet. TES-TV:kin loppui, ja yhteisöllisyys pirstaloitui lopulta mobiililaitteiden kuvaruuduille.

Monen kodin keskeisimmällä paikalla tönöttää silti edelleen televisio, vaikka ei sitä kuulemma kukaan enää katso. Jännä juttu, kun ottaa huomioon, että televisio on edelleen kallis, vaikkei lähellekään sitä hintatasoa, mitä se maksoi vuosikymmeniä sitten. En tosin epäile, että kaikki juksaisivat kertomalla, etteivät katso televisiota, vaikka todellisuus olisi toinen. On se minullakin lähinnä koriste. Välillä jopa antennipiuha on irti, koska en katso kanavia kovin usein. Mutta kuitenkin taitaa olla muodikasta kertoa nykyään, ettei televisio kuulu elämään. Sehän on jotakin mennyttä, vanhaa maailmaa. Ja niinhän se on. Pääsyy siihen, miksi katson ohjelmat pitkälti puhelimesta on se, että voin samalla maata sängyssä juuri siinä asennossa kuin haluan. Koitapa raahata LG sängyn reunalle!

Yhdestä asiasta en kuitenkaan tingi. Kun kiinnostavien kotimaisten sarjojen uudet kaudet alkavat pyöriä telkkarissa, istuuduun rauhassa viikottain kerran tai pari seuraamaan sarjan suorana sohvalta. Surullisinta viime aikoina on ollut huomata se, että keskittyminen on vaikeaa. Usein tulee tarve multitaskata puhelimen kanssa, ottaa ehkä läppäri ja kirjoittaa samalla. Keskustella ystävien kanssa, käydä läpi ruokalistaa kumppanin kanssa. Kuinka vaikeaa on ottaa irrottaa arjesta pieni hetki, jolloin katsoo vain yhtä kuvaruutua? Ei se tietenkään maailman kehittävintä puuhaa ole, mutta täysin sallittua kiireisessä arjessa.

Vinkkejä tv-syksyyn

  • Huume-Suomen historia (Yle Areena) on neliosainen dokkarisarja nimensä mukaisesti kotimaamme huumehistoriasta. Vähän kuivakasti kerrottu ja ennalta arvattavasti kuvitettu sarja on kaikesta huolimatta informatiivinen ja osin tunteikaskin.
  • Maajussille morsian (MTV3) pyörii kymmenettä kautta. Kaikki kaudet eivät ole olleet menestyksiä, mutta tästä voi tulla oikein mukaansa tempaava juhlavuosi. Katsojalukujen perusteella maalaismaisemat ja maajussit vetoavat kiireisiin city-ihmisiin edelleen.
  • Aallonmurtaja (C More, ensimmäinen jakso myös MTV3:lla) kertoo Kotkan alamaailmasta. Ennakkoaavistusten perusteella sarja taitaa kumartaa Ylen nordic noirille Sorjoselle, joka sekin sijoittuu Suomen itäiseen alamaailmaan, tosin Lappeenrantaan.
  • Salatut elämät (MTV3) on jo klassikko. Pitäisikö kaikkien niiden, jotka tapittivat Saku ja Miia -kulta-aikana Salkkareita, antaa tänä syksynä uusi mahdollisuus pisimpään pyörineelle suomalaiselle saippuasarjalle?

    Mitä syksyn ohjelmaa odotat? Mitä televisio merkitsee sinulle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suomalaisessa unelmassa on seitsemän numeroa

Olen kuvitellut sen mielessäni monta kertaa. Yleensä työmatkalla. Välillä kotonakin. Olen miettinyt, mitä tekisin, kun hetki koittaisi. Alkaisiko heikottaa? Soittaisinko vanhempani välittömästi paikalle? Pakottaisinko heidät tulemaan taksilla, jotta malja voitaisiin nostaa heti?
OLYMPUS DIGITAL CAMERAAiniin, mutta kaapissa ei varmasti olisi mitään hienoa varakuohuvaa. Tärisyttäisi. Huutaisin olohuoneeseen: ”Tuu kattoon.” Soittaisin äidille, ja toteaisin, että nyt kävi näin.

Että voitin lotossa pääpotin.

Tähän päivään mennessä olen voittanut lotossa kerran. Kahdeksan euroa. Muistaakseni latasin sillä bussikortin, eikä sekään riittänyt ihan minimilataussummaan. Turha nurista, en nimittäin edes lottoa usein, ehkä pari kertaa vuodessa. Siihen on muutama syy. En ensinnäkään ikinä muista tehdä lottoa. Toiseksi, jos lottorumbaan lähtee, se täytyy tehdä pysyvällä rivillä, mikä taas voi ajaa pakkomielteeseen lotota aina tai vältellä numeroiden tarkastamista. Kolmanneksi olen sitä mieltä, että elämästä pitäisi tehdä elämisenarvoista muullakin tavalla kuin hukuttamalla unelmat uhkapeleihin.

Lottoarvonta on hyvä esimerkki kuvitteellisesta yhteisöstä, joka koostui varsinkin vanhana kunnon telkkariaikana töllön eteen kerääntyneistä arvontaseuraajista. Eihän niitä tuloksia muualtakaan nähnyt ennen maanantain lehteä. Yhdessä jännitettiin, mutta yksin voitettiin. Unelma lauantaisesta vapahduksesta elää yhä. Suomalainen lottoaa vuodessa melkein 90 eurolla (Mtv.fi 31.1.2015). Se on ihan valtava summa rahaa uhkapeleihin, kun siihen päälle lasketaan vielä muut pelattavat pelit. Tämäkö maa on siis laman kourissa ja Kiky-vänkyilyjen armoilla? Tai ehkä nimenomaan niiden takia kuponki löytää tiensä lähi-Ärrän lottokoneeseen.

Lottovoitosta on vaikea kirjoittaa, jos sitä ei ole kokenut. Anna-Leena Härkösen yritys oli Kaikki oikein (2014), josta tehdään parhaillaan elokuvaa, joka saa ensi-iltansa alkuvuodesta 2018. Elokuvan pääosissa lottovoittajapariskuntana nähdään Elsa Saisio ja Antti Luusuaniemi. Lottovoitto on vaikea, mutta mehukas aihe. Fiktiivisen teoksen seuraaminen antaa mahdollisuuden kuvitella, kuinka maalliset taakat putoaisivat omilta harteilta ja kuinka unelmille olisi oikeasti tilaa voiton osuessa kohdalle.

Mitä unelmille käy, kun rahaa on kuin roskaa? Siis oikeasti niin paljon, ettei tiedä, mitä sillä tekisi. Olisi tietenkin naiivia väittää, ettei lottovoittoa valitsisi, jos sen saisi ottaa tai olla ottamatta. Rahalla voi tehdä paljon hyvää, vaikka se voi myös aiheuttaa valtavasti pahaa.

Viime viikonloppuna kadulla paukkui kuin sota olisi syttynyt. Ei ollut kukaan saartanut kaupunkia, vaan Ratinassa ammuttiin rahaa taivaalle tamperelaisen Eurojackpot-voittajan kunniaksi, jota onnetar oli suosinut samalla viikolla. Aivan kuin yhteisöön olisi saapunut yhteistä rahaa ja jonkinlainen suuri hyväntekijä. Toivottavasti näin on, koska parasta, mitä lottovoitolla voi tehdä, on laittaa raha liikkumaan tavalla tai toisella. Se voi olla omien unelmien toteuttamista, palveluiden hyödyntämistä, pienyrittäjien tukemista, hyväntekeväisyyttä, sijoittamista elävään kaupunkiin ja oravanpyörästä hyppäämistä niin, että muistaa itsekin olla vähän mukavampi ihminen muille.

Lauantaiarvonta, jos osut kohdalleni. En toivo edes kovin montaa miljoonaa, enkä välttämättä edes miljoonaa. Vielä nykyistä ihanamman kerrostalokodin naapurustosta, täysipäiväistä kirjoitushaaveiden toteuttamismahdollisuutta ja sitä, että matkaan voi lähteä ihan milloin tahansa.

Jos elämä jatkuu ennallaan maanantaina, kaikki on silti hyvin.

Väitätkö, ettet haaveile lottovoitosta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa