Vuoden jälkeen – rehellisiä kuulumisia pandemian keskeltä

Kun vielä hetki sitten ihmettelin, miten vähällä koronavuosi minut päästi, hyytyi hymy sittemmin tajutessani, että toinen ja ehkä kolmaskin samanlainen on edessä. Töitä on riittänyt, mutta muuta vanhasta elämästä ei ole enää jäljellä. Siksi blogikin on ollut hunningolla. Miten päivittää elämästä, josta on riisuttu kaikki muu paitsi keittiössä hyrräävä tiskikone ja päivät, jotka muistuttavat toisiaan yhä enemmän?

Tiedän, että on hirvittävän onnekasta marista siitä, miten elinpiiri on käynyt pieneksi tai miten työkaverit ovat vain nimiä näytöllä ja ääniä kuulokkeissa. Miten Vietnamin ylängöt ovat vaihtuneet haaveeksi Kokkolan-matkasta, joka ei ehkä koskaan toteudu. Että ihan tosissaan Hanoi oli hetki sitten vielä yhtä lähellä kuin Pohjanlahden ranta, joka sekin tuntuu jo saavuttamattomalta.

Olen voinut vuoden hyvin, ja myös lähipiirini on säästynyt pahimmalta kurimukselta. Silti tuntuu siltä, että jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Olo on tyhjä. Ja talvi muuten ikuinen. Aivan kuin se tekisi kiusaa eikä vahingossakaan päästäisi vähällä. Vielä vähän lunta, vielä vähän lisää kämmenen kokoisia hiutaleita ja ohimot jäädyttävää viimaa.

Minulla olisi paljon kerrottavaa työstä, tv-ohjelmista, kirjoista ja ilmiöistä, mutten ole saanut aikaiseksi. Sormet tuntuvat raskailta, kirjaimet ovat solmussa ja luovuus lujassa, jossakin ulottumattomissa. Tätä kai on koronatyhjyys. Tältäkö menneistäkin sukupolvista tuntui, kun jokin muuttui peruuttamattomasti eikä olisi jaksanut kohdata sitä, vaikka tiesi, että pitäisi niin kauan, ettei se enää tuntuisi miltään? Vaikka enpä tiedä, kuinka paljon mustan surman ja nälkävuosien aikaan ehti murehtia. Onko murehtiminen etuoikeus ahdistavassa tilanteessa?

Välillä suututtaa, mihin pisteeseen maailma on ajautunut. Harmittaa niin paljon, että kyttään toisinaan ihmisten maskien pitämistä, vaikka olen yrittänyt pysyä visusti erossa arvostelusta ja muiden terveyssyiden ruotimisesta. Silti ärsyttää. Harmittaa huuruun menevät silmälasit, jotka ovat jo ennen puoltapäivää niin tahmaiset, ettei Tigerista ostettu halpapuhdistusliina pysty niitä enää kunnolla edes pyyhkimään.

Kaikki se, mikä ennen tuntui niin merkitykselliseltä ja itsestäänselvältä, onkin nyt vain kaiku menneestä. Eikä sitä paitsi tällainen valittaminenkaan ole enää muotia. Ei sillä, että joku tällä alustalla olisi ollut, mutta rajansa kaikella rutinalla. Tässä vaiheessa uutta aikaa pitäisi olla jo konkari, vaikka tuskin tähän tilanteeseen kukaan on vielä ihan oikeasti tottunut. Tai sitten on, ja minä tulen jäljessä itkien matkojen, maskien ja maanantailounaiden perään.

Sisimmässäni ajattelen ja tiedän, että loppujen lopuksi elämä on kuin kuvan taivas. Se kirkastuu pala palalta ennen kuin huomaammekaan. Mutta juuri nyt siihen on kyllä ihan kamalan pitkä aika.

Jaksamista!

Mitä sinulle ihan rehellisesti kuuluu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Koronan kirjoittama vuosi

Jos korona olisi elokuva, se olisi scifiä. Jos se olisi laulu, olisi se karjalainen itkuvirsi. Runona se soisi terävästi lyhyillä tavuilla, tiukkoina säkeinä. Kirjaksi korona taipuisi dystopiana, naturalismin edustajana ja autofiktiona. Me olemme kirjoittaneet korona-aikamme. Tässä on minun vuoteni.

Tammikuun alussa korona oli vain yksi pieni uutinen iltapäivälehtien kohuotsikoissa.

Ensimmäinen talvi

24. tammikuuta 2020

Olemme palaamassa viikonloppulomalta Islannista. Isäni kauhistelee Kiinassa leviävää koronavirusta ja sitä, että Reykjavík on suosittu välietappi Aasian ja Amerikan välissä. Aasialaisturisteilla on koneessa ja kentällä maskit, muilla ei. Ai, että kun tämä naurattaa jälkikäteen! Ja tuntuu jopa rikolliselta!

5. helmikuuta 2020

Istumme vanhassa asunnossamme. Minä olen kipeä, joten päätämme siirtää kevään Tukholman-matkan varaamista. Tuntuu siltä, että on hyvä olla skarppina, kun ostaa satojen eurojen arvoisen matkan.

11. helmikuuta 2020

Makaamme uuden asuntomme sohvalla vajaata viikkoa myöhemmin. Koronauutiset välkkyvät iltapäivälehtien uutisvirrassa. Pohdimme, varaisimmeko matkan kuitenkin tänään. Päätämme lykätä hommaa suosiolla maaliskuulle, jotta tiedämme, koska korona on ohi. Niin kuvittelemme.

Loppukeväällä elämä alkoi tuntua edes ajatuksen tasolla normaalilta.

Kevät

8. maaliskuuta 2020

Olen taas kipeä maaliskuun alussa. Tällä kertaa minulla on poskiontelotulehdus, varmaankin helmikuisen flunssan jälkimaininkeina. Olen lähtenyt aiemmin viikolla kesken päivän töistä kotiin, kun olemme ensiksi nauraneet yhdessä työporukalla koronavitseille. Kukaan ei epäile koronaa seuraavana päivänä mennessäni lääkäriin. Sinänsä ei ole syytäkään, kun poskista löytyy mähmää ultraamalla ja diagnoosi on selvä. Silti. Mikään ei ole niin kuin ennen, mutta hetken kaikki on vielä ihan tavallista ja tuttua. Mehiläisessä koronasta muistuttavat vain hissitiedotteet ja se, ettei lääkäri kättele. Hyvä niin, se on aina ollut vähän kiusallista ja turhaa.

16. maaliskuuta 2020

Suomi on suljettu. Vaellan autioituneen kaupungin halki iltavuorosta kotiin. Mies tulee vastaan, sillä olo on turvaton. On niin tyhjää. Kulmakunnan maamerkki McDonald’skin on kiinni. Keltaiset kaaret ovat sammuneet. Maaliskuun loppuun suunnitellut tuparit on peruttu jo kolme viikkoa aiemmin.

11. huhtikuuta 2020

Jotenkin pääsiäinen onnistuu saapumaan. Se kun ei koronarajoituksista piittaa. Ihmiset välittävät onneksi. Kevätauringon kuivaamat kadut ovat tyhjiä, mutta olo on vähän toiveikkaampi kuin ennen, vähän normaalimpi. Hiljaisuuteen on tottunut. Isäni pesee ikkunamme. En osta hänelle herkkutiskiltä perunaleivosta, sillä hän ei suostu syömään avopakattuja tuotteita. Toinen ystäväni kaasoista on jumissa Uudellamaalla, joten suunnittelemme polttareita kiivaasti etänä.

5. toukokuuta 2020

Hallitus tiedottaa koronarajoitusten asteittaisesta purkamisesta. Kiikun keittiön jakkaralla katsomassa tiedotustilaisuutta läppäriltä. Koska minäkin olen ihminen, harmittelen sitä, että kesäloma ehtii vielä kulua rajoitusten kourissa, vaikkei suuria suunnitelmia enää ole ollutkaan pitkään aikaan. Ne on kuopattu jo monta kuukautta sitten. Silti hetken tuntuu siltä, että painajaisuni on pian takana.

Kesällä retkeilimme myös Tampereen Hervannassa sijaitsevalla Suolijärvellä.

Kesä

2. kesäkuuta 2020

On kesälomani viimeinen päivä, ja ravintolat ovat avautuneet ensi kertaa kevään jälkeen paikan päällä syöntiä varten. Vettä sataa kaatamalla, ja istun talomme kivijalan bistrossa valkoviinillä. Tämä se on elämää, näin normaalia! Koronapelko hiipii mieleen. Hyppääkö pöpö pöytään kuitenkin jostain?

13. kesäkuuta 2020

Vietämme ystäväni ikimuistoiset polttarit mökillä luonnonhelmassa. Korona on karsinut suunnitelmia ja pitänyt loppumetreille asti jännityksessä, pääsemmekö edes mökille porukalla. Meitä on yhteensä yhdeksän. Riemuitsemme ja juhlimme sydämemme kyllyydestä. Pesemme käsiä ja käytämme käsidesiä. Vihanneksetkin käyvät suihkussa ennen salaattibaaritarjoilua.

27. kesäkuuta 2020

Juhlistamme vanhempieni merkkipäivää. Vierasmäärä on kutistunut murto-osaan, mutta tunnelma on hyvä. Korona ei tunnu olevan läsnä, vaikka moni pysyttelee pihamaalla nautiskelemassa virvokkeita ja ruokaa. Olen järjestänyt tarjottavat niin, ettei kenenkään tarvitse tulla sisälle, ja naapurit voivat halutessaan kilistää etäältä.

15. elokuuta 2020

Kulunut kuukausi on tuntunut jopa tavalliselta elämältä. Kun katson jälkikäteen kuvia heinäkuustani, en edes muista koronaa. Se ei siis tarkoita sitä, ettenkö olisi välittänyt, vaan elämä on rajoituksista ja hiljentymisestä huolimatta ollut normaalia. Erityisen onnellinen olen siitä, että ystäväni pienet häät toteutuvat elokuussa. Mikä tuuri!

22. elokuuta 2020

Ajamme Raaseporiin kierrelläksemme Tammisaaren keskustaa, josta olemme varanneet parvekkeellisen hotellihuoneen. Piipahdamme luontopolulla Hangon Tulliniemessä, näemme suoraan edessämme muutaman metrin päässä aikuisen kauriin ja syömme monta kertaa kiinalaisessa ravintolassa. Paluumatkalla käymme Fiskarissa, jonka tehdasmiljöö ja somat pikkupuodit ovat aina yhtä lumoavia. Elämä tuntuu tavalliselta. Kotimaanmatkailuun liikenee kieltämättä enemmän aikaa ja rahaa, kun humputtelut ulkomailla ovat pannassa.

Vierailimme Vaasassa hyvän aikaa ennen kuin pandemia levisi pohjanmaalaiskaupungissa käsiin.

Syksy

5. syyskuuta 2020

Olemme innostuneet Raaseporin-matkasta niin, että varaamme hotelliloman Vaasaan, jossa tautitilanne on maltillinen. Hotellihuoneessamme on oma sauna, jossa viihdymme illan, mutta piipahdamme myös kahdessa pubissa. Vaasassa on melko autiota illalla eikä missään ole merkkejä tulevasta tautiryppäästä. Tartunnat lähtevät leviämään kaupungissa vielä saman kuun aikana. Olo on helpottunut, pääsimme pois alta.

16. syyskuuta 2020

Vietämme iltaa ystäväni luona. Hääjuhlajuomien tyhjennystalkoot, silkkaa hyväntekeväisyyttä siis. Missikisat tulevat tv:stä. Neitosilla on maskit päässä yhdellä kierroksella, ja live-yleisö on myös verhottu hengityssuojaimiin. Moni on koronakesän jälkeen uskaltautunut kaivautumaan illanviettoon, ja onkin ihana nähdä ihmisiä.

30. syyskuuta 2020

Käyn katsomassa Tampereen työväen teatterissa Kinky Boots -musikaalin. Se on mahtava, ja toivon, että kaikki jääräpäät kävisivät katsomassa sen! Kaikilla katsojilla on maskit yhtä lukuun ottamatta. Järjestelyt on suunniteltu hyvin, mutta todellisuudessa ihmiset pakkautuvat odottamaan lämpiöön liian pieneen sumppuun, sillä suomalaiset eivät edelleenkään osaa jonottaa.

8. lokakuuta 2020

Pidän talvilomani, ja suuntaamme Rovaniemelle. Istun junassa pidempään kuin koskaan ennen. Näen valtavan määrän Suomen jokia ja lappilaisten pikkukuntien asemia. Rovaniemellä on märkää ja synkkää, mutta samaan aikaan kokemus on eksoottinen, jos niin voi edes sanoa kenenkään mieltä pahoittamatta. Lappiinkaan emme olisi matkanneet ilman pandemiaa. Ne eurot olisi todennäköisesti kiikutettu Tukholmaan kruunuiksi muuntuneina.

Rapsutimme poroja Joulupukin pajakylässä Santa Claus Reindeerin aitauksessa.

Talvi

24. marraskuuta 2020

Syksy on sujunut räpiköiden. Olemme yrittäneet tukea palveluita sen, mitä pystymme, mutta suurimmaksi osaksi olemme käyneet vain Lidlissä. Minä olen siirtynyt etätöihin jo muutama viikko sitten omasta halustani haistaen tulevan kaaoksen. Käymme katsomassa uutta potentiaalista kotia maskit naamalla. En voi käyttää silmälaseja suojaimen kanssa, joten kokemus on epämiellyttävä. Tiedämme kuitenkin haluavamme asunnon, ja niin saamme sen.

6. joulukuuta 2020

Tänä vuonna ei kätellä eikä katsella pukuloistoa. Kadut ovat autioita. Joulu huolettaa. Mitä jos Uusimaa taas suljetaan? Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että tämä painajainen voisi jo olla ohi. Rokotteet tulevat, mutta sekin huolettaa. Että niin nopeasti markkinoille! Pakko kuitenkin luottaa ammattilaisiin ja lääketieteeseen, kuten ennenkin.

12. joulukuuta 2020

Pikkujoulut on peruttu. Koronasta huolimatta moni juhla on vuoden aikana toteutunut, mutta vielä enemmän on peruuntunut yhteisiä illanviettoja. Huomaan ajattelevani lapsellisesti, että onneksi en ole vuoden tai kaksi vanhempi. Sinne menisivät suuri ilonaiheeni: kolmikymppiset. Mutta ehkä vuonna 2022 näkyy jo valoa. Tämä on kyllä ihmeellistä aikaa, ajattelen joka ilta.

Joulun sää oli yhtä erikoinen kuin koko vuosi.

24. joulukuuta 2020

Koronajoulu. Olemme ydinperheeni kesken emmekä näe sukulaisia. Vaihdamme lahjoja kuitenkin nopeasti heidän kanssaan. Teen aattopäivänä kävelylenkin hautausmaalla, jossa turvavälit säilyvät, mutta maskin kotiin jääminen harmittaa. Kun ajattelee, miten valtavia hautausmaat ovat, tuntuu absurdilta olla tilanteessa, jossa maskien miettiminen on ihan tavallista. Sää on ulkona apokalyptinen. Pilvet ovat sinistä hattaraa ja sumu peittää horisontin, mutta aurinko yrittää tervehtiä kultaisena vyönä kaukaisuudessa. On lämmin, vaikka pian pakastaa.

31. joulukuuta 2020

Enpä olisi arvannut, että viettäisin vuodenvaihdetta kodissa, joka on eri kuin se, jossa vuosi sitten asuin, ja että vielä siinä välissä ehtisin asua yhdessä asunnossa. Kun katson parvekkeellamme Tampereen siluetin piirtyvän taivaanrantaan kaupunginvaloilla koristeltuna, ihmettelen, miten vuosi on voinut olla ihan kamalan surkea, mutta silti täynnä monia ihania tapahtumia ja onnenkantamoisia – ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin.

Suurin oppi vuodelle taitaakin olla se, että vaikka kaikki on välillä valehtelematta täyttä kuraa, kipeitä menetyksiä ja raastavaa epäreiluutta, on lopulta paljon kiinni siitä, mitä päättää mukanaan kantaa ja miten aikoo tarinansa kirjoittaa. Kaikki sivut pysyvät mukana, mutta vain niihin tärkeimpiin kannattaa jättää kirjanmerkki ja palata uudelleen.

Turvallista ja onnellista uutta vuotta 2021!

Nähdään taas ensi vuonna. Ikihauska tokaisu! (Ei ole.)

Millaiseksi korona kirjoitti sinun vuotesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Keskusta-asuminen avasi silmäni sille, minkä moni haluaa unohtaa

Olemme asuneet nyt kahdeksan kuukautta kirjaimellisesti keskellä Tampereen keskustaa, jonne muutimme keskusta-alueen läntiseltä laidalta. Turha siis puhua mistään maalaisesta kaupunkilaiseksi -tarinasta, mutta se vasta onkin yllättänyt, miten reilun kilometrin verran vaihtunut sijainti on muuttanut elinympäristöä ja vaatinut kohtaamaan kaupungin kaikki lieveilmiöt, erityisesti käsiin räjähtäneen huumeongelman.

Sanotaan, että huumeongelma Tampereella on kasvanut jo hyvä tovi sitten (AL 19.4.2018). Viimeksi sunnuntaina Aamulehti kirjoitti Tullintorin Itkumuuriksi kutsutusta porrasalueesta, jossa korvaushoidossa olevat päihderiippuvaiset viettävät aikaa (AL 4.10.2020). Posteljooninpuistoon taas on ilmestynyt oma roskakori neuloille. Some-keskusteluissa empiiristen havaintojeni perusteella aihe on kuitattu ”pelottaa, pois silmistä” -mantralla. Helppo ja yksinkertainen valinta.

Kun muutimme ydinkeskustaan, ajattelin lähinnä henkilökohtaista elämääni koskevia muutoksia. Pohdin, kuluisiko rahaa enemmän vai jopa vähemmän palveluiden ollessa kirjaimellisesti nenän edessä, ja mietin, veisikö hyvä sijainti innon turhilta heräteostoksilta ja ostoskeskusluuhaamiselta, kun kotimatka ei enää kulkisikaan usean kauppakeskittymän läpi. Pohdin, voisiko keskustaa koskaan oppia kutsumaan kodiksi, sillä eihän keskustalla yleensä ole samanlaista identiteettiä ja yhteisöä kuin selvästi rajatuilla asuinalueilla.

Asuinalueaatoksissani unohdin kuitenkin kokonaan sen, miten maisemanvaihdos ja sen mukana tuomat ihmiset ja silmien edessä avautuva keskustapöhinä vaikuttaisi minuun – ja miten joutuisin itse kohtaamaan ennakkoluuloni ja pelkoni. Ongelmat, jotka on niin helppo hävittää mielestä, kun niitä ei näe.

Näen huumeidenkäyttöä ja suoneen piikittämistä useita kertoja viikossa puhumattakaan etovan makeasta hajusta, joka saattelee minut töihin koko pitkän kadunpätkän. Kun lähden kodistani, lojuu porttikongissa verisiä neuloja. Ravintolan kulman takana nyssäkät vaihtavat omistajaa niin vikkelästi, että harvoin sitä ehtii edes huomata.

Minua pelottaa. Sen myöntäminen hävettää. Se hävettää siksi, että samalla tulen sanoneeksi sanattomasti, että haluaisin siivota näköpiiristäni jonkin ryhmän toiminnan. Ja että ylipäätään viittaan huomaamattomasti ryhmänä henkilöihin, joiden elämässä huumeet ovat. En ole asiantuntija, joten yritän varoa sanojani, leimaamista ja entiteettien luomista. Siksi tässä jutussa ei ole kuvituksena ihmisiä. Ei siksi, etteivät he saisi näkyä, vaan siksi, ettei kukaan ole näyttelyesine.

En myöskään jaksaisi keskustella siitä, onko huumeidenkäyttö järkevää vai ei, onko sillä terveyshyötyjä ja pitäisikö sen olla osin laillista. Kantani on jyrkkä, mutta se ei liity ihmisiin, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet elämäntyyliin, johon kuuluvat ne päihteet, jotka ainakin suurin osa ihmisistä näkee ongelmana.

Pelosta, surusta ja huolesta huolimatta kasvoille lävähtäneen katuelämän kohtaaminen on ollut opettavaista. Se on pakottanut kohtaamaan hyvinvointivaltion ongelmat, sote-alan voimattomuuden, kysymykset yksilönvapaudesta ja lintukotouskomusten loppumisen. Niin paljon kasvattavia ajatuksia, vaikka jokaisena päivänä vuodesta valitsisin sen, että matka töihin olisi huumevapaa.

Yhdenkään ryhmän ei kuitenkaan koskaan pidä jäädä näkymättömäksi, sillä siitä ponnistavat vielä suuremmat ongelmat: yhteiskunnasta eristäytyminen, syrjäytyminen ja syrjäyttäminen.

Minkälaisia ajatuksia juttu herätti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kun yksityinen muuttui julkiseksi – terveystiedot somessa korona-aikana

Maatessani räkäisenä sängyssä mieleeni tulvahtivat lukuisat ”huhhuh, ei ollut koronaa” -päivitykset kera testituloskuvakaappausten. Pandemia ja siitä selviytyminen on teoriatasolla meidän kaikkien yhteinen asia, mutta on silti huolestuttavaa, miten paljon ihmiset jakavat terveystietoa itsestään sosiaaliseen mediaan. Miksi pandemia teki henkilökohtaisesta julkista riistaa? Onko somettava potilas vastuullisempi kuin vaivoistaan vaikeneva?

Terveystiedot ovat Suomessa tarkasti laissa varjeltuja. Niiden käsittelyä rajoitetaan oikeudessa eikä niistä hiiskuta työpaikoilla. Siitä pitävät huolen laki yksityisyyden suojasta työelämässä (759/2004) ja laki sosiaali- ja terveystietojen toissijaisesta käytöstä (552/2019) puhumattakaan siitä, mihin kaikkiin muihin lakeihin terveystiedot liittyvät välillisesti.

Havaintojeni perusteella sosiaalisen median alustat täyttyvät terveyspäivityksistä enemmän kuin aiemmin. Kuvissa on kuumemittareita, nenäliinoja, otteita testituloksista, kokemuksia koronanäytteistä ja teekuppeja niiden onnellisien käsissä, joilla koronaa ei ollut. Ottaen huomioon, kuinka sekä meille some-aikakauden ulkopuolella syntyneille että diginatiiveille korostetaan henkilökohtaisten tietojen salassapitoa ja siihen liittyviä some-rajoja, on erikoista, miten yhtäkkiä onkin normaalia raportoida terveysviranomaisille kuuluvat tiedot sosiaaliseen mediaan ja ottaa jopa kuvakaappauksia Omakanta-palvelusta.

Se, että terveystietojen levittäminen somessa arveluttaa, ei tarkoita sitä, että pitäisin Koronavilkku-sovellusta arveluttavana. Digitaalinen aikakausi luo uskomattoman hienon mahdollisuuden hillitä pandemiaa, mutta sosiaalinen media ei ole henkilökohtaisten tietojen levityspaikka.

Uskon, että terveyssometuksella tähdätään kahteen maaliin: sympatian keräämiseen ja vastuullisuuden todisteluun avoimuudella. Kaikkihan me haluamme huomiota etenkin heikkoina hetkinä, ja silloin on aivan sama, mistä tuutista sitä tulee.

Omien testitulosten riepottelemisen ja vaivojen analysoinnin tarkoituksena taas lienee inhimillisen paniikin hälventäminen ja itsensä puhdistaminen, mikä on toki täysin ymmärrettävää aikana, jolloin paheksunta voi saada valtavat mittasuhteet pienestä yskäisystä tai kasvomaskin kotiin jäämisestä. Veikkaukseni on siis se, että terveystiedoista somettamalla varmistetaan henkilökohtaisten valintojen – kuten esimerkiksi ihmismassoissa liikkumisen – sosiaalinen hyväksyminen. Vaikka korona ei tee kenestäkään ’likaista’, lienee jokaisella tarve vakuuttaa, ettei ole tartuttaja, ’syyllinen’.

Vastuullisuus ei kuitenkaan ole kiinni somesta tai toteudu paremmin vain siksi, että somettaa. Sosiaalista mediaa koskevat totta kai monet vastuullisuuskysymykset myös terveysnäkökulmasta esimerkiksi todenmukaisen tiedon levittämisessä, mutta kun kyse on henkilökohtaisesta terveydestä ja siten mahdollisista tartuntaketjuista, on kaikella sillä, mikä tapahtuu alustan ulkopuolella tosielämässä, paljon suurempi merkitys kuin some-ruikutuksella.

Some on illuusio, ihana ja välillä informatiivinenkin maailma, jossa tehdyt asiat eivät kuitenkaan koskaan muuta tosiasiassa sitä, mitä tapahtuu oikeasti. Se, että kertoo menevänsä koronatestiin, voi olla mielenkiintoista sisältöä, mutta kenenkään naamaan se ei liimaa kasvomaskia eikä pysäytä pärskimistä ulkona tai eristä kotiin.

Mitä mieltä olet terveyssometuksesta? Onko pandemia-aikana vastuullisempaa päivittää someen omasta terveydentilastaan kuin olla somettamatta siitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Vapaus ovella ja kesä peruttu – miten pelastaa tuhottu lomakausi?

Suomalaisten vuoden suurin unelma – täydellisen kesän myytti – lähestyy kalenterissa uhkaavasti, ja aikaisimmat lomailijat aloittavat vapaansa jo viikon päästä, jos siis on ollut niin onnekas, että vapaataan saa kutsua kesälomaksi lomautuksen sijaan. Miten voi tavoittaa täydellisen kesän, kun Wuhanin paholainen on vienyt siltä raamit?
DSC_0138Hävettää myöntää, että alkukeväästä tunsin ainoastaan katkeruutta siitä, että pitkään suunnittelemani ja vesi kielellä odottamani kesäloma sai viimeisen naulan hupiarkkuunsa jo ennen kuin maaliskuu oli ehtinyt edes alkaa. Sain vetää vessanpöntöstä alas Ruotsin-matkan, paluun Reykjavíkiin, retken majakkasaarelle ja kymmenet terassijuomat ja ravintola-ateriat.

Kun sitten toivuin pahimmasta harmituksesta ja kaupungissa vallitsevasta hiljaisuudesta tuli uusi normaali, aloin nähdä paljon hyvää aiemmin kurjalta näyttäneessä kesälomassa. Suurin etu näennäisesti perutussa lomassa on tietysti raha. Matkustaminen vie rahaa eikä ulkona nautitut kulinaristiset elämykset ole koskaan ilmaisia. Koronakesälomalla rahaa menee ainoastaan ruokakauppaan!

Vaikka loma-aktiviteetit ovat pannassa, ei loman perusolemus ole kadonnut mihinkään. Se on joka tapauksessa vapautta toivottavasti kaikille ihanaa, turvallista ja tervellistä aikaa. Tänä vuonna saa olla erityisen kiitollinen siitä, jos todella selviää kesän sairastamatta. Minulle jokainen aamu ilman herätystä klo 6.30 on pieni lottovoitto. Muutoin ajattelin kuluttaa päiväni liikkumalla ja lepäämällä. Koskaan ennen lomalla minulla ei ole ollut näin paljon aikaa tai rauhaa. Kun ei ole odotuksia, ei niihin mene energiaa eikä loma luisu vain kutkuttavien kohokohtien jahtaamiseksi.

Poikkeustila on antanut minulle myös rohkeutta pitää oikeasti vapaata. Olen huono kieltäytymään niin henkilökohtaisessa elämässäni kuin töissä, mutta nyt sain vihdoin perutuksi toukokuiset työmatkat ja siirrettyä työpuserrukset pois loman tieltä. Hommat eivät ole kadonneet, mutteivät myöskään ole riesanani lomakaudella. Päätöksen ääneen sanominen on ihanaa, mutta pelottavaa, sillä tottahan otan kaikki työkeikat avosylin vastaan. Neuvotella voi, mutta näppäimistöni ei pakosta sauhua toukokuussa kertaakaan.

Olen varmasti viimeinen ihminen, joka voi kehottaa ketään elämään hetkessä, sillä minä jos kuka osaan murehtia kellon ympäri tarttumatta hetkeen sekunniksikaan. Silti paras vinkki, jonka voin antaa poikkeustilanteessa, on kaikista odotuksista ja hienouksista luopuminen ja keskittyminen jokaiseen päivään, hetkeen – ja siihen, mitä jää jäljelle ja mitä sillä voi tehdä.

Tekemistä lomalle? Lue 20 kotipuuhavinkkiä aikuiselle!

Mitä sinä aiot tehdä poikkeustilalomalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tahmaisia aikoja, kevättaikoja

Yleisten muotivirtausten mukaan olisi hienoa mehustella sitä, miten arki on koronan takia muuttunut, mutta todellisuudessa elämäni on — onneksi — pysynyt ennallaan. On jopa rikollista todeta, että olen enemmän voimissani kuin aikoihin.
DSC_0027DSC_0030DSC_0032DSC_0021DSC_0023DSC_0050Kevät herättää minut joka vuosi eloon. Minun kevääni alkoi 8. maaliskuuta, kun ponnahdin aamulla kirjoittamaan vimmatusti. Siitä tiesin, että olen jälleen enemmän elossa kuin pitkään aikaan.

Harmi vain, että pandemiaksi äitynyt virus on läväyttänyt kevätjuhlani eteen kieltomerkin. En näe ihmisten riemua tai ihmisiä muutenkaan, vain autioita katuja, joita pitkin vaellan töihin. Jotkut vastaantulijoista puhuvat itsekseen, jotkut eristyskarkulaiset työntävät viimeisin voimin rollaattoreitaan eteenpäin ja joka kadunkulmassa haisee niin voimakas kielletyn aineen katku, että alan voida pahoin. Kaupunginraunioihin on jäänyt asumaan kielletty, ja se iskeytyy tajuntaan vasta, kun kaikki muu sen ympäriltä on riisuttu. Ei elämä ole muuttunut, vaan tietyt raamit ovat vain kadonneet.

Vaikka koronan vuoksi asetetut rajoitukset ovat todellisia ja niitä on noudatettava, ovat ne minun elintapoihini peilaten lähinnä psykologisia. Arkeni rullaa samalla tavalla kuin ennen, mistä voin ainoastaan olla kiitollinen. Käytännössä luuhaan vähemmän kaupoissa, minkä ansiosta rahaa säästyy huomaamatta, ja talous rullaa muutenkin mukavasti, sillä toistaiseksi töitä riittää enemmän kuin ehdin tehdä. Toukokuun lomahurvitteluun varattu reissukassakin nököttää koskemattomana bittiavaruudessa.

Kun pohdin pandemian vaikutuksia arkeeni, en siis matkailua lukuun ottamatta keksi mitään muuta, mihin se vaikuttaisi jokapäiväisessä elossani ja tulevassa loma-arjessani. Baareissakaan en ole ravannut sitten vuoden 2013, ja muistot niiltä ajoilta saavat hymyn huulilleni. Jos korona olisi luikerrellut Suomeen 10 vuotta aiemmin, olisin ollut huolissani vain baarien sulkemisesta ja siten viikonlopunviettotavoistani. Antaisin tosin nyt mitä tahansa, että voisin istuutua auringonpaisteessa lasillisille ystävieni kanssa, ja antaisin heidän seurastaan mitä tahansa, sillä fyysistä yhteyttä voi koskaan korvata teknologialla kokonaan.

Luontoa ja raikasta ilmaa on myös vaikea korvata millään virtuaalisella. Saimme tänään puolisoni kanssa kuningasidean, jonka uniikkiudesta moni muukin oli vakuuttunut sunnuntaiaamuna. Lähdimme retkelle lähimaastoon, mutta meidän puolustukseksemme voin todeta, että kyseessä todella on lähimetsämme – ei kaukovaelluskohde, johon monet tänäänkin saapuivat autoilla.

Kun hörpin kahvia auringon hellimällä kalliolla, oli maailma hetken ennallaan. Aurinko antoi lupauksen kesästä, mutta aikoi viipyä keväässä vielä pitkään. Katsellessa järven ylle levittäytyvää maisemaa ei voinut arvata, että kilometrin päässä kaupungissa kaikki oli muuttunut.

Talous- ja terveysennusteet on annettu, mutta sitä emme vielä tiedä, miten olemme muuttuneet, kun kesä vihdoin koittaa.

Onko arkesi muuttunut merkittävästi koronan vuoksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Me emme olleetkaan turvassa

Runollisesti alkanut viikko muuttui hetkessä todelliseksi hysteriapommiksi, kun Suomi-neidon uumaan iskeytyi voimalla koronakauhistus. Kiinassa viime vuoden lopussa alkunsa saanut virus oli päässyt livahtamaan helman ali ja tunkeutumaan rungon kaikkiin osiin varpaista kainaloon ja nuppiin saakka. Eikö kaukaisen Pohjolan neidon pitänyt aina olla turvassa?
coronavirus-4817450_1920Kuva: Pixabay

Tiedän, että ihmiset ovat kyllästyneitä keskustelemaan koronasta (COVID-19) niin tarpeellista kuin se tässä tilanteessa onkin. Haluan silti jakaa muutaman ajatuksen olutmerkin kanssa yhteen soivasta viruksesta, sillä toivon tervettä keskustelua aiheesta.

Ensiksi on tosin pakko todeta, että blogikirjoitukset aiheesta eivät välttämättä ole sitä, mitä koronaepidemia kaipaa.

Pandemiaksi paisunut epidemia kaipaa faktoja ja järkevää ja nopeaa tiedottamista. Ei lietsontaa tai terveyteen, biologiaan tai hoitoon liittyviä mielipiteitä. Ilmiöstä keskusteleminen on kuitenkin tervetullutta ja kuuluu yhteiskuntaan, joka perustuu vapaalle keskustelulle.

Tulevat uutisimmuunit?

Minua häiritsee koronakeskustelussa muutama mediaan ja yhteiskuntaan liittyvä seikka.

Ymmärrän, että tilanne on vakava, ja perjantaina 13.3. Suomen on kerrottu olevan lähellä epidemian kynnystä. Koronasta on puhuttu pitkään epidemiana ja jopa pandemiana, joka tarkoittaa maailmanlaajuista epidemiaa, mutta Suomessa epidemia saavutetaan vasta lähiaikoina.

Uutissivut kirkuvat koronauutisia, jotka saavat yleisön ahdistumaan ja huolestumaan, mutta myös turtumaan. Mitä tapahtuu, jos muuttuu immuuniksi uutisoinnille? Minkälaisia seurauksia on sillä, jos uutiset muuttuvat ahdistuspuuroksi ja kuihtuvat kasaan?

Toivon iltapäivälehtien vähentävän sensaatiohakuisuuttaan, sillä epidemia ei ole oikea aihe rahastaa ja revitellä. Tiedotusvälineiden täytyy tukea todelliseen tietoon perustuvaa viestintää, mutta säilyttää silti keskusteleva ote.

Kun puhutaan terveydestä, oikeasti myös elämästä ja kuolemasta, on kuitenkin oltava äärimmäisen varovainen. Moni on jo parantunut koronasta, mutta tervehtyneistä ei juuri kerrota, minkä arvelen johtuvan yksityisyydensuojan lisäksi siitä, ettei vääriä mielikuvia haluta luoda tai antaa mahdollisuutta sille, että terveeksi diagnosoitaisiin vielä sairas ihminen.

Uutistulvan ja mustaksi väritettyjen otsikoiden keskellä hämärtyy helposti todellisuudentaju. Mikä on turvallista? Jos maasta ei saa poistua ja on suositeltavaa pysyä kotona, täytyykö ulkona käymisestä tuntea syyllisyyttä?

Kauhukorona

Koska korona on vierasperäinen sana, on se omiaan lisäämään pelkoa. Kaikki tuntematon ja vaikeasti käsitettävä pelottaa. Vaikka lintu- ja sikainfluenssat olivat vaarallisia – elleivät jopa koronaa tappavampia – olivat ne ymmärrettävämpiä kuin ei mitään suoraan tarkoittava korona, joka tuo mieleen sen mukavan oranssin olkkosen lisäksi dystopioissa salaman lailla leviävät salaliittovirukset.

Riskiryhmät ja etätyöeliitti

Korona uhkaa erityisesti riskiryhmiä. Riskiryhmäpuhe uutisissa keskittyy usein vain vanhuksiin ja vakavasti sairaisiin, mikä on ymmärrettävää ensinnäkin tiedon käsittelyn vuoksi ja toiseksi paniikin vähentämiseksi. Stereotyyppien käyttäminen on kuitenkin aina vaarallista. Jos riskiryhmä rajataan koskemaan vain tiettyä kansanosaa, on riskiryhmäpuheen ulkopuolelle jäävän riskiryhmän sairastuttaminen varomattomuuden vuoksi helpompaa.

Ratkaisuksi koronatilanteessa on tarjottu etätöitä. Kuinka varma ja helppo ratkaisu! Paitsi, että etätöitä voi tehdä vain osa työväestöstä, ja yleensä juuri ne, jotka ovat vähiten muiden ihmisten kanssa tekemisissä työskennellessään suljetuissa toimistoissa ja lasikattokonttoreissa.

Etätyökeskustelusta kirjoitti osuvasti Ylelle Heikki Valkama, jonka mukaan etätyö on ”paremman väen” mahdollisuus. Bussit eivät kulje ilman kuskia eikä luuta lakaise ilman moppaajaa. Asiakkaat eivät voi valmistaa itse ruokiaan ravintolassa eivätkä kauppojen hyllyt täyty itsestään.

Suurin niistä on terveys

Minua huolettaa, mutta on myös pakko myöntää, että olen katkera – ja se hävettää minua. Olen katkera siitä, miten vaikeaksi elämä ainakin näennäisesti muuttuu ja miten kesälomani on jo nyt tuhoon tuomittu. Miten en näe kirsikkapuita Tukholmassa enkä herää saariston aamuaurinkoon laivalla. Tunteet lienevät tuttuja kaikille, jotka menettävät vapautensa ensimmäistä kertaa.

Tärkeintä on kuitenkin terveys, ja se menee aina kaiken edelle.

Elämä sotien jälkeen

Koronapandemian terveisten ydin yleisterveyden ilosanoman lisäksi koto-Suomessamme lienee turvan ja vapauden tunteessa.

Emme ole ikuisesti turvassa, vaikka niin on ollut helppo uskoa. Ei vain koronatilanteessa silloin, kun se oli kaukainen pöpö jossakin kiinalaisen torin laidalla, vaan kaikkien tautien, maailmanpoliittisten muutosten ja kriisien keskellä. Emme voi tuudittautua siihen, että katselemme kriisejä ja epidemioita aina kaukaa. Katsos, nykyään tänne Pohjolaankin pääsee muuten kuin jalan ja jäätyneen lahden yli hiihtämällä.

Toinen maailmansota ei ollut kansakuntamme viimeiseksi jäänyt kriisi, mikä unohtuu välillä itseltänikin. Historian opetus on koulussa hyvin sotakeskeistä, joten ei ihme, että moni huokaisee helpotuksesta, kun sulkee oppikirjansa vuodesta 1945 kertovan luvun jälkeen – ohi on ja hyvin pyyhkii. Sotapelottelun jalkoihin jäävät todelliset uhat, ja ilmastonmuutos ei ole niistä ainoa.

Vapaus on ainut, mitä käteen ei jää

Yhteiskuntamme ydin on aina ollut vapaus niin kauan kuin muistamme. Meillä on ollut vapaus liikkua niin kotimaassa kuin ulkomailla. Meillä on ollut vapaus ostaa elintarvikkeita ilman säännöstelyä. Meitä ei ole rajoitettu kuin perustuslailla, ja sekin on Suomessa inhimillinen ja järkeenkäypä.

Kun tänä keväänä karanteeneista, koulu- ja työpaikkasuluista ja matkustusrajoituksista tulee totta, joudumme kohtaamaan sen, miltä vapauden menettäminen tuntuu. Miltä tuntuu, kun auktoriteetti sanelee, mitä voimme tehdä? Sen kohtaaminen on silmiä avaava kokemus ja saa meidät toivottavasti tekemään töitä entistä terveemmän ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Sitten, kun koronatuhot on korjattu.

Historian oppikirjassa vuoden 1945 jälkeen tulee aina luku jälleenrakentamisesta. Rankkaa oli, mutta kyllä kannatti. Sillähän me ratsastamme edelleen, joten siihen lienee hyvä tuudittautua myös tulevassa terveyden ja talouden toipumisoperaatiossa.

Tänään työn voi aloittaa jo käsiä pesemällä.

Minkälaisia ajatuksia koronaepidemian mediarepresentaatio herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Saran salainen vartalokuorinta

Sain ystävältäni Saralta joululahjaksi purkillisen itse tehtyä vartalokuorintaa, joka suorastaan huumasi minut. Resepti osui suoraan sydämeeni, vaikken ole oppinut käyttämään kaupoista saatavaa luonnonkosmetiikkaa. Ilahdun kuitenkin aina aidoista raaka-aineista – puhumattakaan siitä, että lahjaksi saatu kuorinta on itse tehty ja käytössä tehokkaaksi havaittu.
DIY-vartalokuorintaSara on koonnut ohjeensa nettiselvityksen perusteella ja muokannut sen omaan käyttöönsä sopivaksi. Kovin kauaa kuorintaresepti ei siis pysy enää salaisena, mutta tämä resepti ansaitseekin tulla löydetyksi.

Kuorinta sopii koko keholle. Sitrushedelmäallergikko voi jättää appelsiininkuoren kokonaan pois ja vähentää kookosöljyn määrää tai korvata raastetun kuoren esimerkiksi parilla ruokalusikallisella kaurahiutaleita.

Koska kuorinta on myrkytön, voi sillä hemmotella sellaisiakin nautiskelijoita, esimerkiksi lapsia, jotka ovat vaarassa syödä kuorinta-ainetta.

Itse tehty vartalokuorinta

2 dl kahvinpuruja | 2 dl sokeria | 1,75 dl kookosöljyä |
3 rkl hunajaa | yksi appelsiininkuori raastettuna

1. Raasta appelsiininkuori, ja sulata kookosöljy, jos se on ollut jääkaapissa. Älä sulata öljyä mikrossa, vaan haaleassa vedessä. Parempi tietysti on, jos öljyn antaa huoneenlämmössä pehmetä.

2. Mittaa kaikki ainekset astiaan, ja sekoita massa tasaiseksi.

3. Kaada seos kannelliseen lasipurkkiin ja sulje se huolellisesti. Jos aikoo antaa kuorinnan lahjaksi, kannattaa seos jakaa pieniin purkkeihin, esimerkiksi minihillopurkkeihin.

Kiitos, Sara! Aion pihistää tämän idean tuleviin lahjoihini häikäilemättä.

Vinkkaa myös muista hyvistä DIY-resepteistä!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Tellus, kestä vielä vähän! Tässä tulevat suosikkituotteeni!

Voi olla, että mietin aivan liikaa ja peilaan harmitonta kauneusjuttua turhaan maailman tapahtumiin, mutta tuntuu silti vähän irvokkaalta hehkuttaa tuotesuosikkeja ja kuluttamista, kun valtameren toisella puolella roihuavat Telluksen keuhkot.

Suosikkikosmetiikkatuotteistani kirjoittaminen on surkuhupaisaa jo ihan siksi, että vaikka pidän perussiisteydestä ja silloin tällöin oikein kunnolla meikkaamisesta, näen itseni ennen kaikkea luonnonlapsena. Sellaisena, jolle ei ole niin justiinsa, jos hiusten juurikasvu on puoliväliin päänuppia tai jolla on eilisten ripsivärien päälle suditut silmät. Sellaisena, jonka naama helottaa punaisena töissä ja joka sutii epätasaisesti epäpuhtaudet piiloon.

Kevytkenkäisestä kosmetiikka-asenteestani huolimatta kolmeakymppiä lähestyessäni olen vihdoin löytänyt niin monta vakiintunutta suosikkituotetta, että haluan jakaa ne. Ihan totta, ei minulla sellaisia ollut vielä 10 vuotta sitten.

Jalomielisesti totean, etten halua kannustaa ketään kuluttamaan turhaan, vaikka en voi sanoa kantavani kovin suurta taakkaa asiasta harteillani. Toivon, että ihmiset käyttävät rahansa järkevästi samalla, kun tekevät ekologisia valintoja, joihin en aina itse pysty, kuten listasta huomaa. Olen kuitenkin aidosti iloinen, jos joku löytää harkitusti oman uuden suosikin listauksestani.

Huithapelin kosmetiikka- ja hygieniatuotesuosikit

Selvyyden vuoksi totean myös, että olen ostanut kaikki tuotteet itse omalla rahalla.

DSC_0073

Bio Rich Aroma Therapy Syväpuhdistava shampoo
Edullinen ja vegaaninen. Poistaa tehokkaasti tuotejämät hiuksista.

Aco Intensive Dry Scalp Treatment
Virallinen nuppigeeli. Hellii tehokkaasti kuivaa päänahkaa, mutta jättää hiukset helposti rasvaisennäköiseksi. Kannattaa hieroa geeli päänahkaan päivänä, jolloin ei poistu ihmisten ilmoille ja pestä sitten illalla hiukset.

Fudge Professional Violet-toning shampoo
Ainoa hopeashampoo, joka todella poistaa keltaisuuden hiuksista. Värjää jopa kädet.

DSC_0078

Palmolive Gourmet Body Wash Butter
Rakastan tuoksuja ja ne ovat tärkeä osa rentoutumistani suihkussa. Käytän Palmoliven Gourmet-sarjan suihkugeelejä, joista suosikkejani ovat minttu ja kahvi.

Garnier SkinActive PureActive 3in 1
Tätä olen käyttänyt jo 11 vuotta. Tuote on niin riittoisa, että olen ostanut näitä vuosien saatossa reilusti alle kymmenen. Naamiona erityisen tehokas.

Ziaja goat’s milk hand & nail cream
Tehokas käsirasva, joka imeytyy todella nopeasti eikä jätä käsiä rasvaiseksi. Kosteuttaa toki hyvin. Ei todellakaan vegaaninen, mutta silti niin hyvä.

Nivea Dry Comfort
En ole koskaan käyttänyt muita kuin Nivean deodorantteja. Eivät ärsytä kainaloita. Tätä tuotetta olen siis käyttänyt melkein 20 vuotta. Milloin ’dödöö’ nyt pitikään alkaa käyttää?

DSC_0077

Lumene Lähde Beauty Lotion Kosteuttava hoitovesi
Pyyhin kosteuttavalla vedellä kasvoni aamuin illoin aina, kun muistan. Kuivuu nopeasti eikä tarvitse läträtä voiteiden kanssa. Ne jättävät ihon usein tahmeaksi.

Lumene Lähde Nordic Hydra Quenching Aqua Serum
Seerumia käytän parina iltana viikossa. Imeytyy hyvin. Ei kuitenkaan toimi samaan aikaan kasvoveden kanssa, sillä yhdessä käytettynä ne muodostavat ihon pinnalle oudon kerroksen.

DSC_0074

Avon Mesmerize Black for Her
Maailman paras edullinen hajuvesi. Harvat alle 20 euron hajuvedet tuoksuvat muulta kuin ummehtuneelta marketilta, mutta Avonin Mesmerize on ihana. Luottopeluri. Uusi puteli on jo tilauksessa.

Lumene Instant Glow Fresh Skin Tint
Tämä on ensimmäinen meikkivoiteentapainen tuotteeni. Kevyt voide, joka peittää ihohuokoset ja punaisuuden. Ei ärsytä kasvoja.

DSC_0075

Lush Cookie Dough Lip Scrub
Huulikuorintamassan voisi toki tehdä itse, mutta kun kaipaa kohtuuhintaista luksusta, kannattaa luottaa Lushin vegaaniseen sekoitukseen. Aivan kuin söisi keksitaikinaa. Tuote todella kuorii huulet silkinpehmeiksi.

Lush Grease Lightning Spot Treatment
Ainoa näpynestogeeli, joka minulla on todella tehnyt sen, minkä lupaa. Tuotetta voi käyttää paikallisesti tai levittää koko kasvoille illalla, niin siellä täällä majailevat pienet näpyt saavat kyytiä. Toimii myös jättifinneihin.

DSC_0076

Essence All about matt! Fixing compact powder
Järkevämpää olisi kai käyttää talkkia, mutta suosittelen myös Essencen läpinäkyvää peruspuuteria. Sitoo meikin kasvoille hyvin.

Essence Glazed donut Highlighter
Halpa ja säihkyvä korostuspuuteri. Vaikea löytää, joten kannattaa hamstrata monta varastoon.

Holika Holika JewelHight Waterproof Eyeliner
Kultainen silmienrajauskynä, joka näkyy ja kimaltaa ihan oikeasti. Aika hyvin seitsemän euron tikulta.

Lumene Nordic Chic Eyebrow Shaping Wax
En jaksanut välittää kulmakarvoista noin 25 vuoteen eivätkä ne edelleenkään ole tärkeimpien asioiden joukossa elämässäni. Lumenen kulmakarvageelillä saa kuitenkin loihdittua yllättävän siistin ilmeen nopeasti. Sellainenkin, jolla yleensä on tapana leikata kulmakarvojaan kynsisaksilla…

Palataan heti huomenna taas tärkeiden aiheiden pariin. Elämään ja ilmiöihin.

Pitäisikö myös kulutusjuhlan ylläpitämiseen blogeissa puuttua? Mitkä ovat sinun suosikkituotteitasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Eläköitynyt ruokasaarnaaja – rahasta ja rankaisemisesta

Ystäväni kysyi minulta taannoin, kasvattaisinko lapseni vegaaneiksi. En kokonaan enkä jaksa enää paasata aiheesta muillekaan. Ruoan ja rahan suhteesta sen sijaan puhun mielelläni.
DSC_0061.JPGHävettää. Ne kaikki ruokajutut, joita ehdin kirjoittaa. Ylimielinen asenne ja vikojen etsiminen. Rankaiseminen. Einesvihaaja-tunnisteen alle kirjoitetut jutut kirvoittivat enemmän kommentteja kuin mitkään muut blogitekstini ja niihin sain myös ensimmäiset niin sanotut vihakommenttini veen haistatuksesta piilokettuiluun. Muutamat alapäätermit eivät saaneet minua pois tolaltani, vaan olisin voinut jopa asiakaspalveluhengessä kysellä paremmin kommentoijan tuntemuksia, mutta päätin jättää väliin. En halunnut enää olla edistämässä halventavaa ruokapuhetta leipätekstissä tai kommenttikentässä.

Eineksiä maistelen edelleen, ja viimeksi eilen napostelimme työporukalla kumiselta maistuvia markettifalafelejä, joita olen tietysti ehtinyt parjata blogissani. Mielipiteeni on siis ollut aito eikä ole muuttunut mihinkään, mutta olisihan tekstin voinut jättää julkaisematta. Sehän on vain julkisuutta tuotteelle, jota en halua tukea. Eivät kaikki kuitenkaan ole olleet ihan niin kamalia kuin olen antanut ymmärtää.

Tämä blogi ei ole enää vegaanisen ruoan soihdunkantaja, vaikka edelleen syön vegaanisesti ja julkaisen silloin tällöin reseptejä lifestyle-hengessä. Sitä paitsi on hauskaa, että oikeasti varmasti puolet kokkailuistani epäonnistuu. Ainakin leivonnaisista. Tai no, niistä ei taida onnistua kuin kolmasosa.

Toivoisin silti kovasti, että ihmiset ajattelisivat ruokailutottumuksiaan, hyvinvointiaan ja ilmastoa. En ole oman elämäni hannapartanen – kaikkea muuta. Uskon tasapainoon ja siihen, että elämä on liian lyhyt nyörien ja vatsalaukun kiristelyyn, kunhan muistaa kohtuuden ja pitää järjen päässä. Silti on kurjaa, jos kaupassa ei edes yritetä tehdä kollektiivisesti parempia valintoja, ja edelleen pannuttaa se, että tehotuotettua broileria saa halvemmalla kuin monia vihanneksia.

Järkevä ruokapuhe keskittyy tietoon, ei tuomitsemiseen. Kannustamiseen, ei kaakattamiseen. Koska lähes kaikkien elämää määrittää lompakon sisältö, täytyisi katse ohjata myös rahaan. Ei välttämättä siihen, miten voi elää mahdollisimman edullisesti, vaan miten voi elää ekologisesti kestävästi, mutta nautiskellen ja kukkaroa kunnioittaen.

Kaikilla on valinnanvapaus, myös lapsilla, joihin viittasin tekstin alussa. Jos olisi katras kasvatettavana, saisivat he kotona vegaanista ruokaa, mutta se, mitä he mättäisivät kodin ulkopuolella, voisi olla mitä tahansa, kunhan ymmärtäisivät järkevien valintojen merkityksen.

Oma reseptini tasapainoiseen elämään on toistaiseksi ollut yhdistelmä edullisia papupurkkeja ja ehdottoman sallittuja take away -lounaita. Siinä on nyörien kiristämistä ja nautiskelua tarpeeksi!

Millaista ruokapuheen pitäisi mielestäsi olla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa